The Odyssey (2026) - elokuva-arvostelu

THE ODYSSEY

Ohjaus: Christopher Nolan

Näyttelijät: Matt Damon, Tom Holland, Anne Hathaway, Robert Pattinson, John Leguizamo, Himesh Patel, Zendaya, Charlize Theron, Andrew Howard, Elliot Page, Mia Goth, Corey Hawkins, Benny Safdie, Logan Marshall-Green, Will Yun Lee, Jon Bernthal, Lupita Nyong'o, Samantha Morton, Ryan Hurst, Bill Irwin, Josh Stewart, James Remar ja Travis Scott

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: 16

The Odyssey perustuu Homeroksen Odysseia-runoelmaan yli 2600 vuoden takaa. Voitettuaan useita Oscar-palkintoja Oppenheimer-elokuvallaan (2023), Christopher Nolan onnistui saman tien tekemään diilin Universal Picturesin kanssa seuraavasta leffasta. Nolanin oli yli 20 vuotta sitten tarkoitus tehdä Homeroksen Ilias-runoelmasta elokuva Troija (Troy - 2004), mutta hän jätti projektin aikoinaan Batman Beginsin (2005) takia. Ajatus Homeroksen työn adaptoimisesta ei ollut kuitenkaan jättänyt Nolania ja hän ryhtyikin kynäilemään elokuvakäsikirjoitusta Iliaan tarinaa jatkavan Odysseian pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Odyssey on saapunut elokuvateattereihin erilaisten kohujen, kritiikin ja vuolaiden kehujen saattelemana. Itse olen pitänyt Nolania suosikkiohjaajani jo vuosia ja innostuin heti, kun luin hänen tekevän seuraavaksi eeppisen fantasiaseikkailun. Viime kuukausina voimistuneet internetkohut elokuvan näyttelijävalinnoista ovat kummastuttaneet yhä enemmän ja ne tavallaan vain lisäsivät kiinnostustani nähdä, millaisen filmin Nolan on tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kävinkin katsomassa The Odysseyn heti sen ensi-iltapäivänä loppuunmyydyssä IMAX-salissa.

Kymmenvuotinen Troijan sota on vihdoin päättynyt. Kuningas Odysseus aloittaa uskaliaan ja vaaroja pursuavan matkansa kohti kotisaartaan Ithakaa, missä kuningatar Penelopen hovi on täyttynyt kilpakosijoista, jotka uskovat Odysseuksen kuolleen taistelussa tai viimeistään merimatkalla kotiinsa.

Matt Damon näyttelee Odysseusta, Ithakan kuningasta, jonka Mykenen kuningas Agamemnon (Benny Safdie) vaati liittymään sotaansa Troijaa vastaan, Troijan vietyä Agamemnonin veljen Menelauksen (Jon Bernthal) vaimon Helenan (Lupita Nyong'o). Odysseus joutui jättämään vaimonsa, kuningatar Penelopen (Anne Hathaway) ja poikansa Telemakhoksen (Tom Holland) Ithakaan ja taistelemaan kymmenvuotisessa sodassa, kunnes Agamemnon, Odysseus ja muut voittivat Troijan katalalla puuhevossuunnitelmallaan. Sodan päätyttyä Odysseus suuntaa kohti kotiaan, mutta homma on helpommin sanottu kuin tehty. Kymmenvuotisen sodan päättymisestä on elokuvan alussa kulunut jo toinen vuosikymmen, eikä miehestä vieläkään kuulu mitään, mikä on tuonut Ithakan hovin täyteen kilpakosijoita, kuten Antinouksen (Robert Pattinson), jotka haluavat naimakauppojen myötä valtaistuimen itselleen. Damon on nappivalinta päärooliin Odysseukseksi, tulkiten erinomaisesti hahmonsa yhä vain monimutkikkaammiksi muuttuvia tunteita Troijan sodasta ja koko matkasta. Hathaway vakuuttaa myös kotiin jääneenä vaimona, joka yhä kahden vuosikymmenen jälkeen yrittää pysyä optimistisena miehensä paluun suhteen ja Pattinson on mainio lipevänä Antinouksena. Holland ajaa asiansa Odysseuksen poikana ja Safdie, Bernthal ja Nyong'o hoitavat tonttinsa hyvin sillä vähällä ruutuajalla, mitä heille on suotu. Tummaihoisen Nyong'on roolittaminen Troijan Helenaksi herätti eniten negatiivisia reaktioita internetissä. Myönnän, etten itse Helenaa roolittaessa ensimmäisten joukossa kuvittelisi Nyong'oa rooliin, koska olen niin tottunut esimerkiksi Troijassa nähtävään tulkintaan hahmosta, mutta osaahan nainen ehdottomasti näytellä. Elokuvan nähtyäni koko kohu tuntui täysin naurettavalta jo siksi, että Nyong'olla on ruutuaikaa vain muutama minuutti liki kolmituntisessa elokuvassa.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa John Leguizamo Odysseukselle uskollisena paimenena Eumaeuksena, Mia Goth Penelopen palvelijana Melanthona, Elliot Page sotilas Sinonina, Himesh Patel Odysseusta seuraavana sotilaana Eurylokhoksena, Zendaya viisauden jumalattarena Athenena, Charlize Theron Kalypso-nymfinä ja Samantha Morton Kirke-noitana. Olen aina pitänyt Leguizamosta, mutta hän ei ole aiemmin tosissaan säväyttänyt minua taidoillaan. The Odysseyssä mies tekee uransa todennäköisesti vakuuttavimman roolisuorituksen ja ihmettelen, jos hän ei saa ensi vuonna parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuutta. Erityisen väkevä on myös Morton. Nyong'on lisäksi toinen närää etukäteen herättänyt roolitus oli transmies Page, jonka huhuttiin pitkään esittävän legendaarista Akillesta. Tässä nettiöyhötys on kenties vielä nolompaa, kun suuri osa valittajista eivät edes vaivautuneet selvittämään Pagen todellista roolihahmoa. Page on toki muiden miesnäyttelijöiden rinnalla varsin pienikokoinen, mutta hän istuukin siten täydellisesti Sinoniksi, jonka hahmon pointti on, että hän lähti sotaan jo nuorena pojankloppina. Lisäksi myös Pagen kohdalla kärpäsestä tehtiin härkänen, koska hänelläkin on ruutuaikaa vain parisen minuuttia.

Jos ei siis käynyt jo selväksi, The Odyssey on tosiaan elokuva, joka on herättänyt runsaasti keskustelua jo ennen ilmestymistään. Nyong'on ja Pagen roolitusten lisäksi monet ovat moittineet elokuvan historiallista epätarkkuutta esimerkiksi puvustuksen suhteen, kreikkalaisnäyttelijöiden loistamista poissaolollaan ja amerikkalaisaksenttien käyttämistä. Monet ovat vaatineet jopa boikottia, mikä ei näyttäisi kovin hyvin toimivan, koska elokuvalle povataan valtavaa avausviikonlopun lipputulosta. Itse ymmärrän esimerkiksi kritiikin puvustuksen suhteen, joskaan se ei häirinnyt minua kuin pari pikaista kertaa elokuvan aikana. Valitus amerikkalaisaksentista taas lähinnä huvittaa itseäni, koska eipä brittienglanti olisi ollut yhtään sen historiallisesti tarkempi lähestymistapa elokuvaan, joka sijoittuu antiikin Kreikkaan. Koko englanninkieli kun syntyi vasta tuhat vuotta sen jälkeen, kun Homeros kasasi Odysseian.

Mutta unohdetaanpa nyt kaiken maailman kohut ja keskitytään siihen tärkeimpään kysymykseen, eli onko Christopher Nolanin The Odyssey hyvä elokuva? Ja vastaus siihen on, että kyllä. Kyseessä on tiettyine omituisine vetoineenkin suorastaan erinomainen elokuva ja ennen kaikkea huima elämys, jota ei todellakaan kannata jättää kotisohvalle katsottavaksi. The Odyssey on niitä teoksia, jotka kuuluu kokea - ei vain katsoa, vaan nimenomaan kokea - mahdollisimman isolta valkokankaalta. Suomessa vain Finnkino Itiksen IMAX-sali pääsee lähimmäksi Nolanin todellista visiota elokuvasta.

The Odyssey on monin tavoin varsinainen mammutti. Sillä on kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme tuntia, se on täynnä nyky-Hollywoodin suurnimiä ja se tarjoaa toinen toistaan ällistyttävämpiä kohtauksia, joiden valtava skaala satoine sotisovissa juoksevine extroineen tuntuu luissa ja ytimissä. Lisäksi mammuttien tapaan se on omanlaisensa muinaisjäänne - muinaisjäänne ajalta, kun tällaisia suurbudjetin myytteihin ja historian havinoihin pohjautuvia eeposelokuvia vielä julkaistiin teattereissa ainakin kertaalleen vuodessa; Gladiator (2000), Aleksanteri (Alexander - 2004), Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005) ja totta kai myös Troija, jonka ohjaajaksi Nolan oli hetken aikaa kiinnitettynä. The Odyssey sisältää kyllä Troijan sodan tunnetuimman aspektin, eli puuhevosen, jonka avulla kreikkalaissotilaat huijasivat tiensä murtamattomien muurien läpi, mutta pääasiassa elokuva toimii jatkona sodan tapahtumille.

Nolanille tyypilliseen tapaan The Odyssey ei kerro tapahtumiaan lineaarisessa järjestyksessä, vaan se hyppii ajassa edestakaisin ja välillä palaa näyttämään samaa tapahtumaa uudelleen, mutta eri vinkkelistä. Nolanin poikkeukselliset kyvyt tarinankertojana käyvät jälleen selväksi. Aikahyppelystä huolimatta meno ei ole koskaan sekavaa, vaan toteutus toimii todella sulavasti. Ja vaikka kesto voi etukäteen vaikuttaa hurjalta, vajaa kolmetuntinen vierähtää kuin hujauksessa. Ithakan valtaistuinpeli on mielenkiintoista seurattavaa, mutta onhan elokuvan todellinen koukku niissä kaikissa vaaroissa kykloopeista jättiläisiin ja noidista merihirviöihin, joita Odysseus ja hänen miehistönsä kohtaavat vuosien mittaiseksi venyvän kotimatkansa varrella.

Joka kerta, kun erehdyt luulemaan, että The Odyssey olisi jo käyttänyt parhaat paukkunsa, se jaksaa jälleen yllättää. Erilaiset taistelut ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja parissa kohtaa Nolan väläyttelee osaamistaan jopa kauhun saralla. Jättimäisten kohtausten keskellä Nolan kuitenkin muistaa, että tärkeintä on tarinan ytimessä oleva sydän. Parasta on itse Odysseuksen muovautuva mielenmaisema hänen odysseiallaan. Vaikka mukana on useita eeppisiä kohtauksia, minuun suurimman vaikutuksen teki intiimi ja suorastaan musertava kohtaus, jossa Odysseus viimein purkaa sydäntään sodan kauheuksista, menettämistään miehistä ja menettämistään vuosista. Syyllisyyden tunne on painanut miestä kaksi vuosikymmentä ja tätä kohtausta katsoessani olin itse valmis antamaan Matt Damonille suoraan miespääosa-Oscarin. 

The Odyssey ei siis ole pelkkä elokuva, vaan se todella vie katsojansa aikamoiselle matkalle, jonka päätteeksi kävelee teatterista huuli pyöreänä pohtien, että mitä tulikaan juuri koettua. Elokuva ei hetkeen lähde mielestä ja sen katsojan tulkinnan varaan jättämät puolet pitävät huolen, että siitä keskustellaan vielä vuosia senkin jälkeen, kun leffaa ennakkoon riivanneet kohut ovat unohtuneet. Ja The Odyssey on myös niitä teoksia, joiden jälkeen juuri mikään muu elokuva ei tunnu yhtään miltään. Upea, henkeäsalpaava, kauhistuttava, koskettava, moniulotteinen, kaunis ja mahtipontinen elämys, jollaisia vain Christopher Nolan saa aikaiseksi.

Ja totta kai minun on vielä mainittava elokuvan häikäisevä tekninen toteutus. Vaikka mukana on joitain hieman epätarkkoja otoksia, on kameratyöskentely silti komeaa, etenkin kun pääsemme näkemään Troijan sotaa enemmän. Lavasteet ja puitteet ovat näyttävät ja maskeeraukset mainiot. Nolanille ominaiseen tapaan elokuvan tehosteet painottuvat perinteisempien käytännön efektien suuntaan, vaikka mukana onkin myös tietokonekikkailua. Oikeaa näyttelijää ja jättimäistä animatroniikkaa hyödyntävä kyklooppi on erityisen hurja ilmestys. Äänimaailmakin on onnistunut ja kirsikkana kakun päällä toimii säveltäjä Ludwig Göranssonin musiikki, joka hyödyntää pääasiassa antiikin Kreikan ajan soittimia. Göranssonin työt osaavat olla eeppisiä, intensiiviä, mutta myös todella nättejä ja herkkiä. Enpä olisi yhtään yllättynyt, jos mies voittaa The Odysseyn myötä jo neljännen Oscarinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Odyssey, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Syncopy

Arvostelu: Frankenstein (2025)

FRANKENSTEIN

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Oscar Isaac, Jacob Elordi, Mia Goth, Christoph Waltz, Lars Mikkelsen, Felix Kammerer, Christian Convery, David Bradley, Charles Dance, Ralph Ineson ja Burn Gorman

Genre: scifi, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Frankenstein perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty monia kymmeniä filmatisointeja - tunnetuimpana vuoden 1931 mustavalkoklassikko Frankenstein. Guillermo del Toro oli jo vuosia puhunut haavestaan tehdä jonain päivänä oman versionsa aiheesta ja vuonna 2008 hän solmi diilin leffasta Universalin kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, ennen kuin del Toro teki uuden sopimuksen Netflixin kanssa ja vuonna 2023 yhtiö näytti vihreää valoa ohjaajalle Frankensteinin suhteen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein Guillermo del Toron Frankenstein on saapunut Netflixiin. Itse en kokenut, että aihe tarvitsisi uutta filmatisointia, mutta pidän niin paljon del Toron töistä, että olin innoissani näkemässä, mitä hän saisi aikaan Frankensteinin parissa. Katsoinkin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.

Vuonna 1857 tanskalaislaivan miehistö löytää pohjoisnavan jäätiköltä pelokkaan miehen, Victor Frankensteinin, joka kertoo laivan kapteenille tarinan hänen tavoitteestaan herättää kuollut takaisin eloon ja hirviöstä, jonka hän loi.

Oscar Isaac näyttelee itse Victor Frankensteinia, joka jo lapsena pakotettiin opettelemaan ihmisen anatomia kireän kirurgi-isän (Charles Dance) toimesta. Kun Victorin äiti (Mia Goth) menehtyi synnytyksessä, Victor päätti, että tulisi hyödyntämään isänsä oppeja ja jonain päivänä päihittäisi itse kuoleman. Aikuisiällä tämä päätös on muuttunut pakkomielteeksi, eikä mies näe muuta tulevaisuudessaan kuin ruumiin herättämisen eloon. Isaac tulkitsee tätä hahmon pakkomiellettä erinomaisesti, kuten myös hahmon muita vaikeita tunteita, kun Victor hoksaa, että vaikka hän onnistuu luomaan elämää kuolleesta, ei mies juuri tiedä, mitä eläminen on, eikä hän ole ajatellut, mitä tapahtuisi henkiin herättämisen jälkeen. Dance on vähemmän yllättäen nappivalinta tiukan isän rooliin ja Goth on mainio tuplaosassa niin Victorin äitinä kuin tämän pikkuveljen Williamin (Felix Kammerer) kihlattuna, lady Elizabethina.

     Elokuvassa nähdään myös Christoph Waltz Elizabethin setänä ja Victorin työlle rahoitusta antavana herr Henrich Harlanderina, Lars Mikkelsen tanskalaiskapteeni Andersonina, joka miehistöineen löytää Victorin jäätiköltä ja kuulee tämän tarinan, sekä Jacob Elordi "hirviönä", sodassa kaatuneiden ruumiista yhteen kasattuna miehenä, jonka Victor onnistuu herättämään eloon. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Alun perin "hirviöksi" oli roolitettu Andrew Garfield, mutta tämä joutui jättämään projektin, kun kuvausten alkaminen venähti vuoden 2023 Hollywood-lakkojen takia. Elordi on lopulta täydellinen valinta. Hän esittää erittäin vakuuttavasti olennon lapsenomaista ihmetystä kaikesta ympärillään, sekä kasvavaa vihaa, kun kaikki pelkäävät häntä ja hyökkäävät hänen kimppuunsa heti ensinäkemältä.

Frankenstein on jälleen kerran upea goottisatu Guillermo del Torolta. Hän ei ole lähtenyt tekemään mitään modernille ajalle tyypillistä kauhuelokuvaa, vaan hän kertoo Mary Shelleyn alkuperäiskirjan hengessä kauhistuttavaa kertomusta pakkomielteestä, Jumalan leikkimisen kostautumisesta ja pohjattomasta tragediasta. Mitään kovaäänisiä äkkisäikyttelyjä on turha odottaa, mutta tietty epämukava ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Tarinahan on todennäköisesti monille enemmän kuin tuttu, mutta elokuvan vahvuus onkin siinä, kuinka hienosti del Toro tutun tarinan meille tarjoaa. Mies on halunnut tehdä Frankensteinin jo parin vuosikymmenen ajan ja sen kyllä huomaa lopputuloksesta.

Elokuva on jaettu kahteen osaan, Victorin tarinaan ja "hirviön" tarinaan, joiden kautta käsitellään vaikuttavasti ja erityisesti varsin surullisesti tätä luojan ja hänen luomuksensa suhdetta ja konfliktia. Victorin puoli kertoo vangitsevasti tätä obsessiosta, kun taas "hirviön" puoli kertoo upeasti väärinymmärryksistä ja maailman julmasta luonteesta. Frankenstein heittäytyy välillä yllättävänkin raa'aksi, mutta samalla elokuva onnistuu jollain ihmeellä olemaan myös erittäin kaunis. "Hirviötä" käy heti sääliksi, kun taas tämän raivo Victoria kohtaan tarttuu nopeasti katsojaan. Elokuvan omituinen kompastuminen on se, että erään hahmon pitää ihan suoraan todeta Victorille hänen olevan se todellinen hirviö, aivan kuin se ei kävisi jo muutenkin selväksi elokuvasta. Jos leffasta pitäisi muutakin kritisoitavaa löytää, niin mielestäni loppusuoran takaa-ajo hoidetaan hieman kiirehtien. Frankenstein kypsyttelee muuten kertomustaan vahvasti, eikä se kahden ja puolen tunnin kestossaankaan tunnu liian pitkältä, joten ihan hyvin loppusuora olisi voinut hengittää hieman enemmän.

Teknisesti Frankenstein on varsinainen taidonnäyte ja olen pöyristynyt, jos sitä ei huomioida useassa kategoriassa ensi vuoden Oscar-gaalassa. Elokuva on todella komeasti kuvattu ja leffan lavasteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä ilmestyksiä kaikkine yksityiskohtineen. Puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailmakin on väkevästi rakennettu Alexandre Desplatin kaihoisasti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Huikeaa audiovisuaalista toteutusta rikkovat vain parit digitaalisesti luodut ja videopelimäiset eläimet, jotka voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kaiken muun siinä ympärillä ollessa niin vaikuttavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Frankenstein, 2025, Bluegrass Films, Demilo Films, Double Dare You (DDY)

Arvostelu: MaXXXine (2024)

MAXXXINE

Ohjaus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Giancarlo Esposito, Kevin Bacon, Elizabeth Debicki, Moses Sumney, Michelle Monaghan, Bobby Cannavale, Halsey, Lily Collins, Sophie Thatcher ja Simon Prast

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Ti Westin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva X (2022) oli minimaaliseen budjettiinsa nähden iso hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo X:n kuvauksissa West ja päätähti Mia Goth kehittelivät idean esiosaelokuvasta, jonka he päättivät kuvata heti perään samoissa lavasteissa. Tämä Pearl-elokuvakin (2022) menestyi hyvin, joten kolmannen osan kehittely käynnistyi heti. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2023 ja nyt MaXXXine saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon X:stä ja Pearlista, joten odotin innolla kolmososankin ilmestymistä. Olin yllättynyt, kun ilmoitettiin, että toisin kuin vain Night Visions -festivaaleilla esitetty Pearl, MaXXXine saisi ihan teatterikierroksen Suomessa. Kävin positiivisin mielin katsomassa MaXXXinen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1985 Maxine Minx yrittää saada roolin kunnon Hollywood-elokuvasta, kun häntä alkaa vainota joku, joka tietää raaoista tapahtumista Pearlin maatilalla.

Mia Goth nähdään toistamiseen Maxine Minxinä, pornonäyttelijänä, joka pyrkii saamaan jalkaansa oven väliin leffabisneksessä ja päästä tähdittämään ihan kunnon elokuvia. Pearlin maatilalla tapahtuneen verilöylyn jälkeen Maxine onkin elänyt viimeiset kuusi vuotta Los Angelesissa, osallistuen koekuvauksiin harva se päivä. Goth jatkaa tutun hyvällä linjallaan. Hän tulkitsee mainiosti Maxinen valtavaa kunnianhimoa ja päämääräisyyttä ja kun uudet esteet asetetaan naisen tielle, katsoja haluaa nähdä Maxinen voittavan ne ja saavuttavan tavoitteensa.

     MaXXXine on selvästi tehty isommalla budjetilla kuin leffasarjan kaksi edellistä osaa, minkä voi huomata jo siitä, että näyttelijäkaartista löytyy huomattavasti isompia nimiä. Giancarlo Esposito esittää Maxinen agenttia Teddy Nightiä, Elizabeth Debicki "Puritaani"-kauhuelokuvien ohjaajaa Elizabeth Benderiä, Lily Collins "Puritaani"-elokuvien tähteä Molly Bennettiä, laulaja Halsey Maxinen pornotähtikaveria Tabbya ja laulaja Moses Sumney Maxinen videovuokraamossa töitä tekevää kaveria Leonia, Michelle Monaghan ja Bobby Cannavale rikostutkijakaksikko Williamsia ja Torresia, sekä Kevin Bacon yksityisetsivä John Labatia. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan - etenkin Bacon on veikeässä vedossa eksentrisen niljakkaana yksityisetsivänä.

Ti West onnistuu pitämään hyvän tason yllä elokuvasarjansa kolmososaan asti, siitäkin huolimatta, että X:n jälkeiset elokuvat liki main kiirehdittiin tuotantoon. Siinä, missä esiosaelokuva Pearl mukaili enemmän Hollywoodin kulta-ajan elokuvia 1920-luvulta, MaXXXine palaa takaisin X:n kasarislashereita imitoivaan tyyliin. Kauhufaneja luultavasti miellyttääkin jo se, kuinka tarkkaan West onnistuu matkimaan eri aikakausien elokuvia ja MaXXXine näyttää ja tuntuu usein siltä kuin se olisi oikeasti tehty 1980-luvulla. Raaoissa kohtauksissa ei tekoverta säästellä ja vanhoja kunnon käytännön efektejä ja maskeerauksia hyödyntäen toteutetut tapot saavat taatusti genren ystävät hykertelemään tyytyväisinä.

Onnistuneen ajankuvan lisäksi MaXXXine on muutenkin mainio tapaus. Kun Pearl kertoi alkuperätarinan X:n murhaajasta, on kiinnostavaa palata takaisin itse Maxinen pariin ja selvittää, mitä tälle kuuluu sen jälkeen, kun hän selvisi maatilalta. Menneisyys palaa tosiaan kummittelemaan ja mukana onkin mysteeriä siitä, kuka on Maxinen perässä? Tämä synnyttää vainoharhaisuuden tunnetta niin päähenkilössä kuin kivaa jännitettä katsojassa. Pelottavaksi MaXXXine ei koskaan kuitenkaan yllä, mutta eipä tuo juuri haittaa. Sekaan on heitetty kelpo ajankuvaa tuolloin Los Angelesia piinanneen Night Stalker -sarjamurhaajan kautta, sekä Hollywoodin studioilla parveilevasta konservatiivien mielenosoittajien joukosta, jotka paheksuvat satanistikauhuleffojen tehtailua. Paljonpa ei ole toisaalta muuttunut, kun miettii, että vastikään Yhdysvalloissa kristityt konservatiivit yrittivät luoda boikottia Deadpool & Wolverine -elokuvalle (2024), sillä Deadpool kutsuu itseään "Marvel-Jeesukseksi".

Ti West toimii MaXXXinessa niin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin myös tuottajana ja jopa leikkaajana, hoitaen kaikki tontit mallikkaasti. Hänen työstämänsä teksti on oiva, hänen ohjauksensa on tasokasta ja leikkaus napakkaa, jolloin tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa sulavasti. Westin työstä tosiaan huokuu palava rakkaus kauhuhistoriaa kohtaan ja hän on pitänyt huolen siitä, että elokuvan fiilis ja ulkonäkö on viimeisen päälle ajankuvalle sopiva. Kameratyöskentely on tyylikästä ja kuvan pieni kohina jo yksinään herättää tunteen vanhemmasta elokuvasta. Valaisu on oivallista, lavastus on likaisuudessaan erinomaista ja puvustuskin näyttää hyvältä. Erikoistehosteet luottavat ihastuttavasti vanhoihin kikkoihin ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ilman mitään typeriä kovaäänisiä böö-säikäytyksiä. Tyler Batesin säveltämä musiikki koostuu tietty lähinnä syntikkatunnelmoinnista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

MaXXXine, 2024, A24, Motel Mojave, Access Entertainment, New Zealand Film Commission, IPR.VC

Arvostelu: Pearl (2022)

PEARL

Ohjaus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Tandi Wright, David Corenswet, Matthew Sunderland, Emma Jenkins-Purro ja Alistair Sewell

Genre: draama, kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Ti Westin ohjaama ja Mia Gothin tähdittämä kauhuelokuva X (2022) oli kehuttu menestys. Elokuvaa tehdessään West ja Goth keskustelivat ideoista koskien Gothin näyttelemän Pearl-hahmon taustoja ja kaksikko ryhtyi kynäilemään esiosaleffan käsikirjoitusta, kun X:ää vielä kuvattiin. West esitteli ideat tuotantoyhtiö A24:lle, joka innostui ja rahoitti elokuvan, vaikkei X:ää oltu vielä julkaistu. Välttääkseen uudet koronakaranteenit, West päätti, että esiosa kuvattaisiin saman tien X:n perään, kun koko kuvausryhmä oli vielä paikalla. Pearl sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2022, jo puoli vuotta X:n jälkeen ja tämäkin elokuva sai osakseen kehuja. Itse pidin X:stä todella paljon, kun se ilmestyi Suomen teattereihin vuosi sitten ja innostuin, kun kuulin tekijöiden työstäneen heti perään esiosan. Minua harmittikin suuresti, kun elokuva ei rantautunut Suomeen pitkiin aikoihin ja ilahduin vihdoin, kun Night Visions -festivaali paljasti ohjelmistonsa, johon Pearl kuului ja kävinkin katsomassa elokuvan festivaaleilla.

Vuonna 1918 nuori Pearl haaveilee urasta show-tanssijana, mutta hänen tiukka äitinsä ei sellaista hyväksy, vaan haluaa Pearlin työskentelevän perheen maatilalla ja auttavan halvaantunutta isäänsä. Pearl kuitenkin päättää, ettei anna kenenkään tulla hänen ja unelmiensa tielle...

Monille tuli varmasti yllätyksenä, kun X:n lopputeksteissä paljastui, että päähenkilö Maxinea näytellyt Mia Goth nähtiin tuplaroolissa myös elokuvan pahana Pearlina. Nyt Goth palaa Pearlin rooliin, mutta tulkiten hahmon nuoruusvuosia, leffan sijoittuessa vuoteen 1918, 61 vuotta ennen X:n tapahtumia. Goth teki vaikutuksen jo X:ssä, etenkin kun hänen tuplaroolinsa paljastui. Pearlissa Goth on suorastaan ilmiömäisen upea. Hän heittäytyy aivan mielettömällä palolla tanssijaurasta haaveilevan Pearlin vietäväksi. Goth kasvattelee hahmoaan pikkuhiljaa, samalla kun hulluudenkiilto hänen silmissään roihahtaa yhä vain suurempiin liekkeihin. Hän herättää katsojassa monia tunteita säälistä kannustukseen ja pelkoon, Pearlin muuttuessa kaiken aikaa arvaamattomammaksi tavoitteisiinsa pyrkiessään. Ja jos Gothin intensiivisyys ei jo itsessään vakuuttanut, hänen suorituksensa loppupään useamman minuutin kestävän katkeamattoman monologin aikana olisi ansainnut palkintoehdokkuuksia.

     Elokuvassa nähdään myös Tandi Wright Pearlin tiukkana äitinä ja Matthew Sunderland Pearlin halvaantuneena isänä, Alistair Sewell Pearlin ensimmäiseen maailmansotaan lähteneenä miehenä Howardina, Emma Jenkins-Purro Pearlin kälynä Mitsynä, sekä David Corenswet läheisen kaupungin elokuvateatterin koneenhoitajana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan. Wright on hyytävä äitiroolissa, jota toisaalta ymmärtää, mutta jota kohtaan katsojakin alkaa muodostaa vihamielisiä tunteita. Sunderland on erittäin vakuuttava isän osassa, tarjoten paljon pelkillä katseillaan. Jenkins-Purro ja Corenswet hoitavat tonttinsa myös mallikkaasti, mutta loppupeleissä Pearl on täysin Gothin show.

Pearl osoittautui erittäin mainioksi esiosaksi yllättävän hyvälle kauhuleffalle, joskin en pysty yhtymään monien kehuihin, että kyseessä olisi jopa parempi elokuva kuin X. Pearl toimii kuitenkin vallan oivallisena taustatarinana X:n karmivalle mummelille ja nämä kaksi leffaa muodostavat yhden vuosituhannen parhaista kauhuelokuvasarjoista, jonka kolmatta osaa, parhaillaan työn alla olevaa MaXXXinea jää odottamaan vesi kielellä. Vaikka West ja Goth käsikirjoittivat elokuvan X:ää kuvatessaan ja esiosan kuvaukset käynnistyivät heti, kun X oli kuvattu loppuun, on ihailtavaa, ettei West lähde pahemmin toistamaan itseään Pearlissa, vaikka elokuva sisältääkin paljon samanlaisia elementtejä. Siinä, missä X kopioi 1970- ja 1980-lukujen slasher-kauhuleffoja, ottaen inspiraatiota muun muassa Texasin moottorisahamurhista (The Texas Chain Saw Massacre - 1974), Pearl matkii Hollywoodin kulta-ajan teoksia. Synkän ja rosoisen sijaan elokuva paistattelee kirkkaissa ja lämpimissä Technicolor-väreissä. Kun Pearl haaveilee eläimiä ruokkiessaan show-elämästä, mieleen juolahtaa helposti vaikkapa satuklassikko Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz - 1939).

West ei selvästi ole halunnut lokeroida elokuvaansa yhtä vahvasti kauhugenreen kuin edeltäjäänsä, vaan on pyrkinyt luomaan jotain hyvin omalaatuista. Pitkään katsojana saattaakin pohtia, että onkos tämä nyt kauhua laisinkaan? Elokuva kasvatteleekin kierroksiaan vähitellen. Pearlia koetellaan kuin ampiaispesää tökittäisiin kepillä ja katsoja vain odottaa, missä kohtaa nuori nainen purkautuu tosissaan. Seasta löytyy muutama erittäin intensiivinen kohtaus, mutta todelliset kauhun tunteet jäävät harmillisesti tällä kertaa vähiin. Kun X:n aikana katsoja jännitti hahmojen selviytymisen puolesta, Pearlia seuratessa katsoja asettuu nimikkohahmon puolelle ja odottaa näkevänsä tämän murhaavan ihmisiä. Vaikka elokuva onkin pääosin onnistunut, minun on pakko todeta, että lopputekstien alkaessa päällimmäinen ajatukseni oli "siinäkö se nyt oli?" X:n jatkuvan yllättävyyden ja sekopäisyyden jälkeen olisin kaivannut Pearlilta hieman isompaa revittelyä.

Ti Westin ohjaus on oivallista ja hän onnistuu toistamiseen kopioimaan tiettyä aikakautta tyylikkäästi - elokuva kun tuntuu ja näyttää usein siltä, että se olisi tehty vuosikymmeniä sitten. Hänen ja Gothin käsikirjoitus rakentuu mallikkaasti ja syventyy väkevästi nimikkohahmon mielenmaisemaan, johon liittyy X:stäkin tuttua tukahdutettua seksuaalisuutta, joka tälläkin kertaa purkautuu häiriintynein tavoin. Mielenkiintoisen lisän tekstiin tuo vertailu elokuvaa tehdessä jyllänneen koronapandemian ja vuoden 1918 espanjantaudin välillä. Pearl on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Toisin kuin pääasiassa yöhön sijoittuva X, useat Pearlin kauhukohtauksista sijoittuvat päiväsaikaan. Läheisessä lammessa vaaniva Theda-alligaattori on tälläkin kertaa pelottava ilmestys kellonajasta riippumatta. Hieman ränsistynyttä maatilalavastetta on ehostettu näyttämään uudemmalta ja puvustajat tekevät hyvää työtä ajankuvan kanssa. Maskeeraajien luomukset leffan loppupäässä ovat oivallisen inhottavat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja X:nkin musiikeista vastannut Tyler Bates tunnelmoi suorastaan lumoavasti Tim Williamsin kanssa.

Yhteenveto: Pearl on todella hyvä esiosaelokuva yllättävän mainiolle X:lle, joskin se ei ihan tarjoa samanlaisia yllättävyyksiä ja shokkeja kuin edeltäjänsä. Ehdottomasti parasta elokuvassa on nimikkohahmoa tulkitseva Mia Goth, joka on ilmiömäisen hyvässä vedossa läpi leffan. Hulluudenkiilto silmissään Goth on toisinaan sympaattinen ja toisinaan karmiva. Hahmon kehityskaari on oivallinen ja katsojana huomaa jopa kannustavansa Pearlia, kun tämä alkaa pohtia hirmutekoja paremman tulevaisuuden varmistamiseksi. Ohjaaja Ti West lainaa mallikkaasti Hollywoodin kulta-ajan elokuvista ja onnistuu tarjoamaan jännitystä kirkkaassa päivänvalossa. Erityisen pelottavasta leffasta ei kuitenkaan ole kyse. Vahvojenkin puoliensa kanssa jokin jää uupumaan Pearlista ja X:n jälkeen elokuvan odottaisi uskaltavan irrotella enemmän. Silti kyseessä on todella hyvä esiosaleffa - yllättävänkin hyvä, kun muistaa, että se käsikirjoitettiin X:ää kuvatessa ja kuvattiin sitten samaan putkeen. Jäänkin nyt innolla odottamaan trilogian päätösosaksi ilmoitettua MaXXXinea, toivoen, että sitäkin ei tarvitsisi odottaa Suomessa yli puoli vuotta pidempään. Night Visions, napatkaa jooko kolmas elokuva seuraaville festivaaleillenne heti, kun on mahdollista, kiitos!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pearl, 2022, A24, Bron Creative, Little Lamb

Arvostelu: X (2022)

X

Ohjaus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Jenna Ortega, Martin Henderson, Brittany Snow, Scott Mescudi, Owen Campbell, Stephen Ure ja James Gaylyn

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

X on Ti Westin ohjaama ja käsikirjoittama uusi kauhuelokuva. Loppuvuodesta 2020 A24 ilmoitti tuottavansa Westin ideoiman leffan, jonka kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2021 tiukoissa koronarajoituksissa. X sai maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä ja kiinnostustani lisäsi elokuvan saamat kehut maailmalta. Kävinkin katsomassa X:n Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa ensi-iltaviikonloppuna, yhdessä Michael Bayn uuden toimintaelokuvan Ambulancen (2022) kera.

Vuonna 1979 kuvausryhmä matkustaa syrjäiselle maatilalle tekemään pornoa. Yöllä maatilan omistajista alkaa kuitenkin paljastua karmivia puolia...

Mia Goth, Brittany Snow ja Scott Mescudi esittävät pornonäyttelijöitä Maxinea, Bobby-Lynneä ja Jacksonia, jotka lähtevät yhdessä tuottaja Waynen (Martin Henderson), kuvaaja RJ:n (Owen Campbell) ja äänittäjä Lorrainen (Jenna Ortega) kanssa Texasin maaseudulle kuvaamaan aikuisviihde-elokuvaa "Farmarin tyttäret". Maxinella on haaveena nousta maailmankuuluksi tähdeksi, kun taas Bobby-Lynne ja Jackson ovat olleet alalla jo pidemmän aikaa. Maxine on suhteessa innokkaan tuottaja-Waynen kanssa ja pariskunnan muodostavat myös teknistä puolta hoitavat RJ ja Lorraine, joista jälkimmäinen ei ole innoissaan siitä, mitä kameran edessä tulee tapahtumaan. Hahmoihin on saatu tarpeeksi syvyyttä, etteivät he jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi, kuten kauhuelokuvissa tuppaa usein käymään. Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan - erityisesti Goth, joka suorastaan häikäisee lahjoillaan.

Heti ensiminuuteistaan lähtien X onnistui nappaamaan minut mukaansa ahdistavalle maaseutumatkailulleen... vaikka kuinka näytöksen pari teiniporukkaa yrittivät käytöksellään pilata katselukokemuksen muilta. Ti West rakentaa jännitettä taidokkaasti pikkuhiljaa ja vaikka hän parissa kohtaa syyllistyykin todella typeriin äkkisäikäytyksiin, panostaa hän kauhupuolella juurikin tunnelmaan. Läpi elokuvan kulkee painostava ilmapiiri, joka naulitsee katsojaa paikoilleen yhä vain tiukemmin. Alkupäässä varsinkin eräs järvikohtaus aiheutti minulle voimakkaan epämiellyttävää tunnetta. Mukana on useampi hetki, joiden aikana tekisi mieli katsoa muualle, mutta samalla silmät ovat lukittuina valkokankaaseen.

Kun hahmoillekin alkaa valjeta, etteivät maatilanomistajat olekaan kovin vieraanvaraisia, elokuva saa lisää kierroksia ja karmivan ilmapiirin kasvaessa myös leffan raakuudet nostelevat päätään. Mukana on aika kuvottavaakin kuvastoa, mutta itse huomasin lopulta ajattelevani, että X olisi saanut rohkeasti astua vielä vähän pidemmälle ja olla ronskimpi materiaalinsa kanssa. Veri roiskuu jo nyt oivallisen ällöttävästi, mutta filmi voisi mässäillä vielä enemmän, eikä se silti muuttuisi typerryttäväksi kidutuspornoksi. Lisäksi itseäni häiritsivät muutamat tahattoman koomiset hetket, jotka katkaisivat tilapäisesti luodun ahdistavuuden. Tiettyjä tapahtumia olisi voinut venyttää hieman pidemmiksi, sillä nyt ne tunnutaan hoitavan nopeasti pois alta yllätysarvon takia.

Westin taidokkaan ohjauksen lisäksi myös hänen käsikirjoituksensa on mainio. Se on onnistuneen yksinkertainen, mutta samalla siitä löytyy monipuolisuuttakin ja voimakkaita teemoja esimerkiksi seksuaalisuudesta, kun ryhtyy kaivelemaan syvemmältä. Elokuvasta myös huokuu Westin rakkaus vanhoja kauhufilmejä kohtaan ja leffasta herää mielleyhtymiä mm. Texasin moottorisahamurhiin (The Texas Chain Saw Massacre - 1974). Leffa on tyylikkäästi kuvattu ja niin kameratyöskentelyssä kuin leikkauksessakin on jotain vanhanaikaista. Muutamassa kohtaa leikkausta hyödynnetään erinomaisesti, yhdistellen kiehtovasti kahta samanaikaisesti tapahtuvaa hetkeä toisiinsa. Lavasteet ovat mainiot ja efektit oivalliset. Paria pöljää böö-pelottelua lukuun ottamatta äänimaailma on todella tunnelmallinen maaseudun hiljaisuutta ja Tyler Batesin ja Chelsea Wolfen musiikkeja hyödyntäen.

Yhteenveto: X on erittäin mainio kauhuelokuva, joka kumartelee tyylikkäästi vanhojen slashereiden suuntaan. Lukuun ottamatta muutamia pöljiä äkkisäikäytyksiä ja tahattoman koomisia hetkiä, Ti Westin rakentama tunnelma on erinomainen. Elokuva on todella karmiva ja epämiellyttävä ilmapiiri ympäröi katsojan yhä vain tiukemmin tarinan edetessä. Osa kuvastosta on varsin ällöttävää, eikä ihme, jos valkokankaasta haluaa katsoa poispäin. Itse kuitenkin koin, että filmi olisi voinut mennä vielä vähän pidemmälle raakuuksien kanssa. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä - erityisesti Mia Goth, jonka vaikuttavuuden hoksaa oikeastaan vasta, kun tekee hieman taustatutkimusta filmistä. Tekniseltä puoleltaan elokuva on myös onnistunut. Jos kaipaa aidosti ahdistavaa kauhuelokuvaa, kannattaa X käydä vilkaisemassa. Ja jos leffa innostaa, niin minulla on teille hyviä uutisia: Ti West ei ole vain suunnitellut laajentavansa filmin tarinaa, hän on jopa kuvannut jo elokuvalle esiosan, joka kantaa tällä hetkellä nimeä Pearl!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

X, 2022, A24, BRON Studios, MAD SOLAR

Arvostelu: Emma (2020)

EMMA

Ohjaus: Autumn de Wilde
Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Mia Goth, Johnny Flynn, Josh O'Connor, Miranda Hart, Bill Nighy, Rupert Graves, Callum Turner, Gemma Whelan, Amber Anderson, Tanya Reynolds ja Connor Swindells
Genre: draama, romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Emma perustuu Jane Austenin samannimiseen klassikkokirjaan vuodelta 1815. Vuosien varrella Austenin suursuosittu kirja on käännetty monenlaiseen muotoon näytelmistä televisiosarjoihin ja elokuviin. Kirjan tarinasta on tehty monenlaisia tulkintoja, joista yksi tunnetuimmista on moderniin aikaan sijoitettu Alicia Silverstonen tähdittämä Clueless (1995). Uuden version suunnittelu alkoi muutamia vuosia sitten ja päärooliin palkattiin tällä kertaa Anya Taylor-Joy, joka on noussut viime vuosien aikana yhä vain isommaksi tähdeksi. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja nyt uusi Emma-elokuva on saanut ensi-iltansa. Itselleni Austenin kirja ei ole tuttu, mutta olen nähnyt aiemmin mainitsemani Cluelessin. Kiinnostuin uudesta versiosta ja meninkin katsomaan sitä positiivisin mielin yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen. Olimme muuten selvästi nuorimmat katsojat, sekä ainoat miehet paikalla.

Highburyn kylässä elää nuori ja rikas Emma Woodhouse, joka ei itse halua mennä naimisiin, mutta jonka lempipuuhaa on leikkiä amoria, parittaen tuttujaan yhteen. Miten käy, kun hän alkaa sotkemaan läheistensä elämää liikaakin parituslahjoillaan?

Anya Taylor-Joy ottaa tyylikkäästi Emma Woodhousen roolin vastaan. Hänestä löytyy juurikin sitä arvokkuutta, turhamaisuutta ja itsekeskeisyyttä, mitä hahmo vaatii. Taylor-Joy pitää hillitysti hauskaa roolissaan ja nostaa hymyn jatkuvasti huulille. Emma on moniulotteisesti rakennettu persoona, josta löytyy selvät vahvuutensa ja heikkoutensa. Hahmoa kehitetään kiinnostavasti leffan ajan ja Taylor-Joy tuo nämä muutokset mukaan taidokkaasti. Hän tekee Emmasta ihastuttavan, mikä saa katsojan ymmärtämään, miksi muut suosivat tätä, vaikka Emma onkin niin itsekeskeinen. Emman itsekeskeistä maailmaa kuvataan hienosti sillä, kuinka tarkkaan kamera seuraa hahmoa. Yleensä kun kuvassa on Emman lisäksi joku muu, kamera lukittuu Emmaan, vaikka hänen vieressään oleva henkilö touhuaisikin enemmän. Kun Emma ja joku toinen istuvat vierekkäin, kamera nousee vasta kun Emma tekee niin, eikä välitä toisesta hahmosta, kuvaten täydellisesti, kuinka katsojan on tarkoitus nähdä maailma Emman tavoin.

Muutkin näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Mia Goth näyttelee sympaattisesti Harrietia, joka joutuu tyytymään osaansa ystävänsä Emman varjossa. Bill Nighy outoilee ja nykii tuttuun mahtavaan tyyliinsä Emman isänä. Miranda Hart on hulvaton kummallisena neiti Batesina, joka pyrkii kaiken aikaa Emman suosioon. Josh O'Connor on myös todella hauska erikoisena pappi Eltonina, joka saarnaa teatraalisesti. Johnny Flynn ja Callum Turner taas ovat sopivat arvokkaiksi herrasmiehiksi George Knightleyksi ja Frank Churchilliksi, jotka iskevät silmänsä Emmaan. Rupert Graves ja Gemma Whelan näyttelevät jälkimmäisen vanhempia, kun taas Amber Anderson sopii hyvin Emman suosiota horjuuttavaksi Jane Fairfaxiksi. Näyttelijät eläytyvät osiinsa suurella antaumuksella. Kaikkien eleet ja ilmeet ovat valloittavia. Siinä, missä teatterinäyttelijät ottavat lavan haltuunsa, nämä näyttelijät ottavat valkokankaan otteeseensa. Etenkin silmien ja katseen käyttö on fantastista läpi leffan, ja jo niin yksinkertaisilla asioilla tuodaan mukaan valtavan paljon.

Itse Emma-elokuvakin on ihastuttava tapaus, kuljettaen katsojan taidokkaasti omaan aikakauteensa ja maailmaansa, johon uppoutuu täysin. Rakkauskuvioihin tuodaan useita uusia pulmia ja silmukoita solmitaan kierommiksi, jotta niiden avaaminen olisi entistä vaikeampaa. Emman samanaikaisesti viekasta että viatonta amor-leikittelyä on lystikästä seurata vierestä. Aikakauteensa sopivasti kaikki tämä aiheuttaa suuria tunteita, joihin näyttelijöiden teatterimainen asenne sopii täydellisesti. Filmissä on muutenkin tiettyä teatterimaisuutta. Joskus tämä voisi tehdä lopputuloksesta kömpelön ja epäammattimaisen, mutta ensikertalaisohjaaja Autumn de Wilde tietää mitä tekee. Kaikki on tarkkaan tyyliteltyä ja juuri se tarkkuus imaisee entistä voimakkaammin tapahtumien keskelle. Etenkin alkupäässä De Wilde leikittelee hurmaavasti erilaisten kikkailujen kera.

Tunnelmakin syntyy ohjaajalta taidokkaasti. Elokuvalla on vahva pilke silmäkulmassaan jatkuvasti ja se pitää hengen kevyenä - vakavoituen toki tarpeen vaatiessa. Perinteiseen tyyliin draamapuoli puskee voimakkaammin esiin loppupäässä, jolloin myös lystikäs leikittely ja kikkailu loppuu. Hupaisuutensa ansiosta alkupuolisko on jopa aika lailla mahtava. Huumori luodaan pienin ja hienovaraisin keinoin. Emman isän palvelijat tarjoavat mainiot hörähdykset, kun heihin tajuaa kiinnittää huomiota. Tanssiaiset ovat samalla niin koomiset kuin lumoavat. Koskettavuuttakin löytyy kohtauksesta. Jos leffan vakavoituessa loppupäässä siitä ei tuntuisi samalla katoavan niin paljon muutakin, ja jos puolen välin paikkeilta tiettyä tyhjäkäyntiä karsisi, olisi kokonaisuus eheämpi. Jo tällaisenaan elokuva on erittäin mainio ja hilpeä tulkinta Austenin klassikosta.

Tekniseltä puoleltaan Emma on yllättävänkin laadukas teos. Kuvaus on erittäin tarkkaa, eikä vain Emman liikkeiden seuraamisessa. Kuvat ovat hienosti sommiteltuja ja niiden liikeradat ovat pitkään suunniteltuja. Kuvausta tukee taidokas leikkaus ja kuvia tietty koristavat häikäisevän upeat lavasteet ja asut. Elokuva tarjoaa kohtaus kohtaukselta yhä vain näyttävämpiä paikkoja, mitkä ovat äärimmäisen tarkasti lavastettu täyteen pieniä yksityiskohtia. Asuja nähdään useita ja on hämmentävää, jos näitä puolia ei huomioida tulevissa palkintogaaloissa. Lisäksi leffan musiikit ovat loistokkaat. Säveltäjät Isobel Waller-Bridge ja David Schweitzer tuovat vahvan panoksen elokuvan henkeen ja tunnelmoivat melodioilla kauniisti.

Yhteenveto: Emma on erittäin mainio ja lystikäs tulkinta Jane Austenin klassikosta. Elokuvalla on jatkuva pilke silmäkulmassaan ja se nostaakin kaiken aikaa hymyn katsojan kasvoille. Leffasta löytyy tietynlaista teatterimaisuutta, mikä on kuitenkin pelkkä kehu - toisin kuin yleensä. Tyyli sopii mukaan täydellisesti. Näyttelijät antautuvat rooliensa vietäväksi hienosti. Anya Taylor-Joy on nappivalinta päärooliin Emmaksi, mutta mahtavia ovat myös hulluttelevat Miranda Hart, Josh O'Connor ja Bill Nighy. Huumori on todella onnistunutta, vaikkei filmi mikään hulvaton teos ole. Se on kuitenkin pääasiassa hyvin lystikäs, vaikka loppupää painottuukin tietty enemmän draamaan. Loppu ei olekaan enää yhtä vahva kuin alku ja ohjaaja Autumn de Wilden taidot painottuvatkin lähinnä komediaan. Visuaalisesti elokuva on yllättävänkin vaikuttava. Kuvaus on lahjakkaasti toteutettu, ja lavasteet ja asut ovat häikäisevän upeat. Musiikitkin ovat todella vahvat. Suosittelenkin uutta Emma-leffaa erittäin lämpimästi Austenin klassikon faneille, sekä historiallisista hömppäromantiikoista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Emma, 2020, Working Title Films, Blueprint Pictures, Perfect World Pictures

Arvostelu: High Life (2018)

HIGH LIFE

Ohjaus: Claire Denis
Pääosissa: Robert Pattinson, Juliette Binoche, Mia Goth, André Benjamin, Scarlette Lindsey, Jessie Ross, Lard Eidinger, Agata Buzek, Ewan Mitchell ja Gloria Obianyo
Genre: scifi, draama
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

High Life on ranskalaisohjaaja Claire Denisin ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Denis sai idean filmiin jo lähes 15 vuotta sitten ja on mielessään pyöritellyt sitä useaan otteeseen. Hyvin nopeasti Denis päätti tekevänsä filmin englanniksi, sillä hän koki, ettei ranskan kieli sopinut elokuvan avaruusmaisemaan. Denis kirjoitti käsikirjoitusta yhdessä pitkäaikaisen ystävänsä ja yhteistyökumppaninsa Jean-Pol Fargeaun kanssa. Kirjailija Nick Laird, tämän vaimo Zadie Smith ja Geoff Cox liittyivät myös kirjoitustiimiin, mutta mielipide-erojen vuoksi kolmikko poistui tiimistä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017 ja lopulta High Life sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin Toronton elokuvajuhlilla. Filmi sai siellä paljon kehuja, mikä herättikin kiinnostukseni. Leffan Suomen julkaisusta ei kuitenkaan kuulunut mitään ja ehdin lähes unohtaa elokuvan, kunnes huomasin, että se näytettäisiin Helsingin kansainvälisillä Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaaleilla. Kävinkin katsomassa High Lifen siellä.

Avaruuden tyhjiössä leijuu alus, mitä Monte-niminen mies yrittää korjata. Aluksessa rääkyy vauva, joka on jäänyt Monten vastuulle, kun muut aluksen miehistöstä ovat menehtyneet.

Robert Pattinson on selvästi muuttunut lahjakkaammaksi näyttelijänä Twilightien (2008-2012) jälkeen. Silti olen vielä tämänkin filmin jälkeen skeptinen siitä, että hän olisi hyvä valinta Batmaniksi... High Lifessa Pattinson esittää Montea, miestä, joka on jäänyt avaruusalukseen ainoana selviytyjänä miehistöstä ja joutuu huolehtimaan pienestä lapsesta, Willow'sta, joka kasvaa karussa ympäristössä, tietämättä paremmasta. Monten ja Willow'n yhteiset kohtaukset ovatkin sympaattisia ja on suloista nähdä, kuinka Monte yrittää parhaansa mukaan toimia isänä, samalla kun yrittää korjata alusta - yhdistäen näin helposti lähestyttävän asian ja jonkin, mitä kovin moni ihminen ei koskaan tule kokemaan. Pattinsonista on kadonnut Edward Cullenin puinen olemus ja hän onnistuu tuomaan tunteita esille luontevammin.
     Takaumien kautta leffassa nähdään muutkin aluksen miehistöstä, joista tärkeimpiä ovat tohtori Dibs (Juliette Binoche), erikoinen Boyse (Mia Goth), aluksen kasvihuonetta hoitava Tcherny (André Benjamin) ja naisista liikaakin kiinnostunut Ettore (Ewan Mitchell). Näyttelijät tekevät kelpo työtä, mutta yksikään ei tarjoa kovin ihmeellistä roolisuoritusta. Binoche tosin eläytyy oikein tosissaan eräässä hämmentävässä kohtauksessa. Ongelmana on lähinnä se, ettei yksikään sivuhahmoista ole kiinnostava. Montekaan ei ole hahmona erityisen mielenkiintoinen, vaikka onkin jokseenkin kiinnostavaa seurata hänen yritystään toimia isänä.

Siinä onkin High Lifen isoin ongelma: siitä ei paljoa mielenkiintoisia puolia löydy - ei ainakaan itselleni. Jotkut katsojat saattavat lumoutua filmistä täysin ja jäävät pohtimaan sitä vielä pitkäksi aikaa. Voi kunpa voisin sanoa näin käyneen itselleni. Elokuvassa tapahtuu harvoin mitään itseäni kiinnostavaa ja kun se päättyi, suuri osa tapahtumista unohtui samantien. Leffassa luultavasti riittää analysoitavaa, mutta kun näkemäni ei herättänyt mielenkiintoa ryhtyä sellaiseen, en pidä filmiä omalla kohdallani kovin onnistuneena teoksena. Sen teemat ihmisyydestä avaruuden massiivisen tyhjiön keskellä eivät tällä toteutuksella räjäyttäneet mieltäni, vaan sen laahaava tarina lähinnä pitkästytti minua. Vielä leffan alkupää onnistui kiehtomaan, kun pohdin, mitä Monte oikein tekee avaruudessa ja miksi hänen miehistönsä on menehtynyt, mutta hyvin nopeasti, kun siirrytään takaumiin, elokuva muuttui lähinnä tylsäksi.

Kyseessä ei todellakaan ole mikään Hollywoodin suuri scifiteos, vaan selvä auteur-taiteilijan kertomus. Denis on ottanut vaikutteita esimerkiksi Stanley Kubrickin mestarillisesta scifiklassikosta 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968), muttei onnistu tuomaan mukaan samaa mystisyyttä ja lumoavaa hypnoottisuutta, mikä tekisi pitkistä kohtauksista vangitsevaa seurattavaa - ei vaikka Denis kuinka yrittää. Kuten helposti arvata saattaa, ranskalaistaiteilijan vuoksi filmissä on paljon erotiikkaa ja pitkiä seksiviritteisiä kohtauksia. Näihin ei ole kuitenkaan saatu tuotua kunnon intohimon tuntua, vaan itse lähinnä pohdin, milloin kohtaukset päättyvät. Mukana on erilaisia raiskauskohtauksia, mutta niissä raiskaaja on lähinnä nainen, mikä saa katsojan kohottelemaan kulmiaan siitä, millaista viestiä elokuva yrittää esittää. Elokuvan lopetus pyrkii olemaan mahdollisimman tulkinnanvarainen ja kunnianhimoinen, mutta itselleni äkillinen päätös ei herättänyt minkäänlaista "hei vau" -tunnetta. Kun poistuin teatterista, mietin lähinnä, että "tulipahan katsottua".

Itselleni iso ongelma leffassa on myös se, ettei se koskaan onnistunut huijaamaan minua siitä, että se tapahtuisi avaruudessa. High Life ei onnistu luomaan tällaista illuusiota. Kun Monte nähdään korjaamassa alusta sen ulkopuolella, ei tausta vakuuta, että alus leijailisi avaruuden tyhjiössä. Tausta näyttää vain mustalta kankaalta. Lisäksi elokuvassa ei hyödynnetä kaikkein tavallisinta niksiä avaruuden tunteen välittämiseen, eli painottomuuden visualisointia. Kun Monte alussa työntää miehistön jäsenet avaruuteen, ne putoavat vauhdilla alaspäin, mikä jo itsessään rikkoo illuusion. Seuraavassa kuvassa ruumiit kyllä leijuvat, mutta siinä kohtaa katsojan usko on jo katkaistu. Ulkoapäin alus näyttää hyvältä, mutta sisällä sen lavasteet ovat paikoitellen todella halvan näköiset. Aluksen keittiö näyttää siltä kuin kohtaus olisi kuvattu jonkun kotona. Onneksi filmi on kuitenkin kuvattu todella taidokkaasti. Mukana on useita hienoja otoksia ja vaikuttava kuvaus oli itselleni parasta koko leffassa. Lisäksi värien käyttö on tarkkaan suunniteltua ja tyylikästä. Valitettavasti se ei vielä riitä, kun muuten elokuva jättää näin kylmäksi. Tunnepuoli vasta kylmä onkin, eikä elokuva saanut minua investoitumaan siihen emotionaalisesti lainkaan. Paikoitellen säveltäjä Stuart A. Staples saa luotua mystistä henkeä musiikeillaan, mutta siihen se sitten jää.

Yhteenveto: High Life on harmillisen laimea elokuva. Siitä löytyy filosofista pohdiskelua ihmisyydestä, mutta kun elokuvan tapahtumat tai hahmot eivät ole mielenkiintoisia, ei pohdiskelukaan jaksa kiinnostaa. Leffa myös laahaa todella pahasti ja se tuntuu suunnilleen tunnin pidemmältä kuin se oikeasti on. Eroottisten hetkien lisääminen saa lähinnä pyörittelemään silmiään ja takaumien toteutus on kömpelöä. Todella kömpelöä on myös filmin yritys vakuuttaa katsoja siitä, että hahmot olisivat avaruudessa. Lavasteet ovat paikoitellen erittäin kehnot. Kuvaus ja värien käyttö on kuitenkin tyylikästä. Robert Pattinson on kelpo pääroolissa, ja hänen ja vauva-Willow'n kohtaukset ovat ihan sympaattisia. Elokuvan muutamat hyvät puolet eivät kuitenkaan vakuuttaneet itseäni tarpeeksi, vaan lopputulos jäi omalla kohdallani todella tylsäksi ja unohdettavaksi. Jollekin toiselle High Life voi toimia huomattavasti paremmin ja ohjaaja Denisin tyylistä intoilevat löytävät luultavasti tästä riemua. Itse olisin halunnut pitää elokuvasta paljon enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
High Life, 2018, Alcatraz Films, Andrew Lauren Productions, Arte France Cinéma, BFI Film Fund, Canal+, Ciné+, Madants, Pandora Filmproduktion, Polski Instytut Sztuki Filmowej, The Apocalypse Films Company, Zweites Deutsches Fernsehen

Arvostelu: Suspiria (2018)

SUSPIRIA

Ohjaus: Luca Guadagnino
Pääosissa: Dakota Johnson, Tilda Swinton, Mia Goth, Angela Winkler, Renée Soutendijk, Ingrid Caven, Elena Fokina, Jessica Harper ja Chloë Grace Moretz
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Suspiria on uusi versio kulttiklassikoksi muodostuneesta vuoden 1977 kauhuelokuvasta Suspiria. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle noin 30 vuotta alkuperäisen ilmestyttyä, ohjaaja Luca Guadagninon kysyessä alkuperäisen teoksen ohjaajalta, Dario Argentolta, voisiko tämän teoksesta tehdä uudelleenfilmatisoinnin. Argento suostui ja Guadagnino tarjosi projektia David Gordon Greenin ohjattavaksi, joka alkoi innolla työstämään elokuvaa, kunnes hänellä tuli riitaa studion kanssa ja päätti jättää projektin. Vuonna 2015 Guadagnino ilmoitti ohjaavansa uuden Suspirian itse. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja lopulta Suspiria sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Suomeen filmi saapui marraskuun lopussa, mutta kiireiden takia en ehtinyt käydä katsomassa sitä ensi-iltaviikonloppuna. Itse en ole nähnyt alkuperäistä Suspiriaa, joten en innostunut samalla tavalla kuin monet muut, kun kuulin uudesta versiosta. Kiinnostuin siitä kuitenkin, kun näin sen trailerin ja aloin kuulla paljon kehuja. Minua ärsyttikin, kun en ehtinyt katsomaan leffaa heti, kun se ilmestyi, mutta menin heti seuraavana viikonloppuna katsomaan Suspirian Lasipalatsin Bio Rexiin tyttöystäväni kanssa.

1970-luvun lopulla amerikkalainen Susie Bannion saapuu Länsi-Berliiniin ja saa paikan arvostetusta tanssikoulusta. Koulu kätkee kuitenkin sisäänsä hirvittäviä salaisuuksia...

Pääroolissa Susie Bannonina nähdään Fifty Shades -elokuvista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson, jonka roolituksesta olin aluksi todella skeptinen. Fifty Shades -filmeissä Johnson teki lähes totaalisen surkeaa näyttelijäntyötä ja pelkäsin hänen pilaavan Suspirian. Johnsonin esiintyminen parin kuukauden takaisessa Bad Times at the El Royalessa (2018) antoi kuitenkin pientä toivoa, sillä Johnson oli yllättävänkin kelvollinen roolissaan. Vasta tässä elokuvassa Johnson vakuutti minut taidoistaan ja pisti ihmettelemään, eikö hän edes yrittänyt Fifty Shadeseissa? Hänestä löytyy juuri oikeaa herkkyyttä, mitä Susien rooli vaatii, mutta myös selvää päättäväisyyttä ja halua osoittaa taitonsa. Tanssiessaan Johnson todella näyttää lahjansa ja liikkuu niin intensiivisen eläimellisesti, että hän on erinomainen valinta rooliinsa.
     Tanssikoulussa Susie tapaa mm. tanssiopettaja Madame Blancin (Tilda Swinton), ystävällisen tanssija Saran (Mia Goth), tanssija Olgan (Elena Fokina), sekä iäkkäät neiti Tannerin (Angela Winkler), neiti Hullerin (Renée Soutendijk) ja neiti Vendegastin (Ingrid Caven). Kaikki näyttelijät tekevät erittäin mainiota työtä. Goth tuo Johnsonin tavoin herkkyyttä esiin hienosti. Swinton on jo useita kertoja aiemminkin osoittanut olevansa äärimmäisen lahjakas näyttelijä ja osoittaa sen jälleen. Swinton on aivan mielettömän hyvä tässä elokuvassa ja näyttää, kuinka taipuvainen hän on tekemään erilaisia asioita, joihin monet muut eivät pysty. Myös Chloë Grace Moretz tekee lyhyen, mutta erittäin vaikuttavan esiintymisen yhtenä koulun tanssijoista.
     Elokuvassa on myös hahmo nimeltä tohtori Josef Klemperer, joka alkaa epäillä tanssikoulun toimintaa ja lähtee tutkimaan asiaa. Kyseessä on mitä sympaattisin tapaus, jolla on oma koskettava taustansa, mitä avataan läpi elokuvan. Klempererin näyttelijä tekee koko elokuvan parhaan roolisuorituksen - ei, vaan yhden koko vuoden parhaista roolisuorituksista. En paljasta, kuka häntä esittää, mutta sanonpahan vain, että kun sain näyttelijän selville filmin näkemisen jälkeen, suuni loksahti auki. Elokuva onnistui huijaamaan minua täydellisesti.

Suspiria sai suuni loksahtamaan auki pariinkin otteeseen jo elokuvaa katsoessani. Kyseessä on nimittäin yksi häiriintyneimmistä teoksista, minkä olen aikoihin nähnyt. Elokuvaa ei pelota näyttää mitä inhottavinta ja oudointa kuvastoa katsojalle, eikä tämä todellakaan ole helppo katselukokemus. Mukana on todella ahdistavia hetkiä, joita on suorastaan epämiellyttävää seurata. Mutta samalla katselua ei vain voi lopettaa, sillä Suspiria on samalla erittäin hypnoottinen kokemus. Se on kaunis sairaalla tavalla ja sairas kauniilla tavalla. Etenkin itse tanssikohtaukset tuntuvat lähes luonnottomilta ja ne onnistuvat samaan aikaan olemaan sekä pelottavia että kauniita. Elokuva lumoaa katsojansa ja vaikka järki sanoisi, että tästä koulusta on pakko päästä pois, on silti aivan pakko päästä tutkimaan sen salaisuuksia. Yleensä kauhuelokuvissa katsoja pyörittelee silmiään, kun hahmot menevät tarkastamaan, mikä päästää outoa ääntä kellarissa, mutta tätä katsoessa olisi itsekin valmis menemään sinne kellariin.

Jo ennen elokuvan näkemistä tiesin, että Suspiria tulisi jakamaan katsojat voimakkaasti kahtia. Leffaa menisivät katsomaan kauhusta intoilevat ihmiset, ja jotkut lähtisivät pois suuttuneina, sillä kyseessä ei olekaan perinteinen 2000-luvun hyppysäikyttelyraina ja toiset taas poistuvat onnellisina samasta syystä. Jotkut sanovat, ettei tämä edes ole kauhua, sillä elokuva ei vähän väliä säikäytä katsojaansa, kun taas toiset ihastelevat, ettei koko elokuvan aikana ole ainuttakaan äkkisäikäytystä, vaan filmin kauhu on enemmän psykologista. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäisiin. Suspiria on aivan erinomainen teos ja jatkaa tämän vuoden yllättävänkin hienoa kauhuputkea. Ensin äänillä kikkaileva Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018), sitten todella järkyttävä Hereditary - Pahan perintö (Hereditary - 2018) sekä sota-kauhu-yhdistelmä Overlord (2018) ja nyt Suspiria. Elokuva rakentaa upeasti tunnelmaa ja luo hyvin epämiellyttävän ilmapiirin. Alusta alkaen on selvää, että tässä koulussa on jotain pahasti pielessä. Ja sitten oikeissa kohdissa leffa alkaa tarjoilemaan veret seisauttavia kohtauksia ja äkillisiä painajaismaisia kuvia. Elokuva ei viljele niitä vimmalla, vaan ripottelee niitä harvakseltaan, jotta ne tuntuvat entistäkin voimakkaammilta. Loppuhuipennuksessa helvetti päästetään sitten valloilleen ja Suspiria vangitsee katsojansa totaalisesti.

Kaikesta kehumisesta huolimatta minulta kyllä löytyy hieman negatiivistakin sanottavaa elokuvasta. Suspirialla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, ja vaikka ihailenkin sitä, kuinka filmi kertoo tarinansa rauhassa ja maltillisesti, löytyy leffasta leikkaamisen varaa. Suurimmaksi osaksi elokuva hyödyntää käsikirjoittamisen perussääntöä "näytä, älä kerro", mutta elokuvasta löytyy joitain kohtia, jotka tuntuvat olevan mukana vain, koska tekijät ovat pelänneet, ettei peruskatsoja pysy juonessa mukana, jos sitä ei selitä. Elokuvassa nähdään pari kohtaa, joissa hahmot juonittelevat ilkeyksiään ja nämä tuntuvat turhilta. Yhdessä toisessa kohtauksessa eräs hahmoista vahingossa kuulee heidän keskusteluaan ja silloin selitys on perusteltua, sillä katsoja saa tietää samat asiat hahmon kanssa. Katsojan ei pitäisi tietää enempää kuin hahmot, jotka selvittävät koulun mysteeriä. Tämän lisäksi leffassa on epilogi, jonka voisi leikata kokonaan pois, mikä lyhentäisi elokuvaa vartilla. Epilogissa selvitellään loppuun yksi sivujuoni, mutta filmin dramaattisuuden ja shokeeraamisarvon vuoksi olisi parempi, jos elokuva loppuisi siihen, mistä epilogi alkaa. Tämä olisi täydellisen pysäyttävä päätös ja jättäisi katsojan täysin sanattomaksi.

Suspirian ohjauksesta vastaa italialainen Luca Guadagnino, jonka tunnetuin työ taitaa olla aiemmin tänä vuonna Suomessa ilmestynyt rakkaustarina Call Me by Your Name (2017). Jo siinä Guadagnino näytti taitonsa kertoessaan tarinaansa rauhassa, mutta mielestäni Suspiria on paljon parempi taidonnäyte. Tämän leffan tarina sentään etenee kaiken aikaa, eikä tunnu junnaavan paikoillaan ja pyörittävän samanlaisia kohtauksia kerta toisensa perään. Guadagnino rakentaa huikeasti tunnelmaa ja tietää yksinkertaisia keinoja, joilla järkyttää katsojaansa voimakkaasti. David Kajganichin työstämä käsikirjoitus on loistava, mutta hän olisi tosiaan voinut miettiä joissain kohdissa, tarvitseeko tiettyjä asioita näyttää ja selittää. Tiettyjä ongelmia lukuunottamatta elokuva on todella taidokkaasti leikattu. Suspiria on muuten näyttävästi kuvattu, mutta kameran zoomaukset ovat hieman tökeröjä. Tämä on selvästi tekijöiden päättämä tyylikeino, mutta itse pidän enemmän siitä, kun kuvaaja itse liikkuu, sillä siten kuva on huomattavasti sulavampi. Valaisu on erinomaista etenkin tanssiesityksen aikana ja synkemmissä hetkissä, ja maskeeraus on Oscar-palkinnon arvoista työtä. Alkuperäinen Suspiria on tunnettu värien käytöstä ja tämä uusi versio hyödyntää muutamassa kohdassa räikeitä värejä taidokkaasti. Äänimaailma on hienosti rakennettu ja säveltäjä Thom Yorke on tehnyt mahtavaa työtä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Suspiria on hypnoottinen kauhukertomus, mikä todella järkyttää katsojaansa. Elokuva sisältää mitä inhottavinta ja häiriintyneintä kuvastoa, mutta samalla se onnistuu olemaan lumoavan kaunis. Samanaikaisesti leffa ällöttää ja ihastuttaa, ja vaikka tanssikoulussa on selvästi jotain pielessä, on sen salaisuuksia pakko päästä tutkimaan. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin mainiota työtä - jopa Dakota Johnson, josta en ole aiemmin perustanut. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin vanhan tohtori Klempererin näyttelijä. Ohjaaja Luca Guadagnino rakentaa huikeasti tunnelmaa, eikä kertaakaan luota äkkisäikäytyksiin. Hän luo psykologista kauhua ja aitoa jännitystä, mikä tekee katselukokemuksesta paikoitellen hyvinkin epämiellyttävän. Kauhun hetkiä on maltillisesti ja siten ne ovat entistä tehokkaampia. Elokuvan ainoa oikea ongelma on sen epilogi, mikä tuntuu latistavan tunnelmaa upean loppuhuipennuksen jälkeen. Epilogin voisikin poistaa kokonaan, jolloin filmi loppuisi todella pysäyttävästi ja saisi katsojan haukkomaan henkeä. Tästä huolimatta Suspiria kuuluu vuoden parhaimmistoon, mutten todellakaan voi suositella sitä kaikille. Nopeatempoisista böö-kauhurainoista pitäville tämä on luultavasti puuduttava kokemus, minkä lisäksi herkimmät saattavat nähdä tämän takia painajaisia vielä ensi vuonna. Jos taas pidät enemmän psykologisesta kauhusta, kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan Suspiria. Alkuperäisen leffan fanienkin kannattaa antaa tälle mahdollisuus ja minä aion mahdollisimman pian etsiä alkuperäisen filmin käsiini. Lopputekstien jälkeen nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Suspiria, 2018, Frenesy Film Company, Videa, First Sun, MeMo Films, Mythology Entertainment, Amazon Studios, K Period Media

Arvostelu: A Cure for Wellness (2016)

A CURE FOR WELLNESS (2016)

Ohjaus: Gore Verbinski
Pääosissa: Dane DeHaan, Jason Isaacs, Mia Goth, Ivo Nandi, Harry Groener ja Celia Imrie
Genre: kauhu, trilleri
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16

A Cure for Wellness herätti kiinnostukseni heti, kun näin sen trailerin. Sen idea vaikutti toimivalta, minkä lisäksi elokuvan päätähti ja ohjaaja kuulostivat lupaavilta. Gore Verbinskin ohjaamat kolme ensimmäistä Pirates of the Caribbean -leffaa (2003-2007) ovat enemmän tai vähemmän hyviä - The Curse of the Black Pearlin (2003) ollessa loistava - joten minulla oli vahva usko, että hänellä olisi hieno visio. Ajattelin, että Dane DeHaan voisi toimia hyvin psykologisen trillerin pääosassa. En halunnut katsoa lisää trailereita, sillä pelkäsin, että ne paljastaisivat liikaa tarinasta, enkä halunnut tietää kovin paljoa etukäteen. Odottavaisin mielin kävin katsomassa A Cure for Wellnessin, vaikka hieman jännittikin, sillä kuulin juuri ennen leffan näkemistä, ettei se olisi kovin hyvä.

Pörssimeklari Lockhart lähtee Sveitsiin hakemaan toimitusjohtaja Pembrokea mystisestä hoitolasta, jotta voi pitää työnsä. Pembroke ei kuitenkaan halua lähteä ja hokee vain, että haluaa parantua hoitolassa. Onnettomuuden takia Lockhart joutuu jäämään hoitolaan ja hänelle alkaa vähitellen selvitä, että paikan toiminta on todella hämärää, eivätkä hoidettavat ole parannettavina, vaan jonkinlaisina koekaniineina.

Dane DeHaan esittää herra Lockhartia, jonka etunimeä ei jostain syystä kerrota. Kuten suurin osa pörssihahmoista elokuvissa, myös Lockhart on hieman ylimielinen ja inhottava hahmo. Silti hänestä oppii pitämään leffan aikana, kun tarina kulkee eteenpäin. Hoitolassa oleminen muuttaa hahmoa vainoharhaiseksi ja psykoottiseksi, eikä hän tunnu enää tietävän, mikä on totta ja mikä sepitettä. Chronicle (2012) näytti, että DeHaan on loistovalinta hahmoksi, jolla ei ole kaikki kunnossa pään sisällä. Lockhartiksi hän sopii muuten erinomaisesti, mutta aluksi häntä on vaikea ottaa tosissaan pörssimeklarina, sillä hän näyttää niin nuorelta. Lockhartin muuttuminen on toteutettu mainiosti. Sekä hahmon henkinen että fyysinen romahtaminen välittyvät hienosti katsojalle. Hahmoa piinaavat hänen menneisyytensä traumat, jotka ovat tehneet hänestä sellaisen kuin hän on. Toimivana lisäyksenä on, että Lockhart joutuu viettämään suurimman osan ruutuajastaan kainalosauvojen tukemana, jolloin karkuun juokseminen on lähes mahdotonta..
     Hoitolaa johtaa mies nimeltä Volmer, jota näyttelee Jason Isaacs. Harry Potter and the Chamber of Secrets (2002) osoitti Isaacsin olevan hyvä herrasmiestä esittävänä luihuna ja sellainen johtaja Volmerkin tavallaan on. Katsojana tajuaa saman tien, että Volmerissa on jotain hämärää ja tämä vahvistuu kaiken aikaa lisää. Hahmossa on jotain pelottavaa ja tuntuu siltä, että häntä on mahdotonta päästä pakoon. Yleisesti ottaen tuntuu olevan mahdotonta lähteä hoitolasta. Isaacs on roolissaan muuten hyvä, mutta loppupuolella hän ei enää vakuuta samalla lailla.
     Suurimmassa roolissa hoidettavista on erikoistapaus Hannah (Mia Goth), joka oleilee yksin, muiden hoidettavien viettäessä aikaa yhdessä. Hannah ei tiedä millainen hoitolan ulkopuolinen maailma on, eikä muista syytä, miksi on edes tullut hoidettavaksi. Hahmo ei paljoa puhu ja tuntuu jokseenkin elottomalta. Hänestä näkyy selkeästi jonkinlainen sairaus ja mielenkiinnolla haluaa tietää, mistä hänen kohdallaan on kyse? Goth sopii hyvin rooliinsa ja hän tuo hahmon poissaolevuuden toimivasti esille.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. Enrico (Ivo Nandi), joka kyyditsee ihmisiä hoitolaan, Roland E. Pembroke (Harry Groener), jota Lockhart saapuu hakemaan ja hoidettavana oleva rouva Watkins (Celia Imrie), joka epäilee, että jotain hämärää on meneillään.

Elokuvan alku ei vielä täysin vakuuta. Jos on nähnyt trailereita, niin tietää, mitä on tulossa, mutta jos alkaa katsomaan elokuvaa tietämättä, mitä siinä tapahtuu, alun pahaenteisyys viestii liikaa loppuleffan tunnelmasta. Itse olisin pitänyt enemmän siitä, että alku ei ole vielä kovin painostava ja tunnelma lähtisi liikkeelle vasta hoitolassa. Ensimmäisessä kohtauksessa joku bisnesmies kuolee, mutta tätä ei tuoda esille loppuelokuvan aikana, joten on vain pakko ihmetellä, miksi kohtaus oli edes mukana? Onneksi kun vihdoin päästään itse hoitolaan, taso paranee ja jännityksen rakentaminen toimii. Jännitettä luodaan hitaasti ja varman tuntuisesti. Katsojana tajuaa heti ensimmäisten minuuttien aikana, ettei hoitola ole hyvä paikka, joten tunnelmaa pitää luoda useilla eri tavoilla. Jossain kohtaa mukaan tulee kuvottaviakin kohtia, jolloin A Cure for Wellness muuttuu psykologisesta trilleristä kauhuelokuvaksi. Leffa poikkeaa selvästi nykypäivän kauhutarjonnasta, sillä sen jännitys luodaan pikkuhiljaa, eikä elokuva sisällä äkkisäikäytyksiä, joita nykykauhuleffat ovat täynnä. Tunnelma on oikeasti piinaava ja katsojana on vaikea kääntää katsettaan pois ruudulta, sillä on aivan pakko nähdä, mitä tulee tapahtumaan.

Tarinaan on luotu salaperäinen mysteeri, jota avataan vähän kerrallaan. Jos elokuvia katsoo paljon, voi helposti arvailla jo alkupuolella, että mitä tuleman pitää, mutta monille ratkaisut voivat tulla yllätyksinä. Itse tein muutamia päätelmiä ja arvailuja siitä, mihin tarina johtaa, enkä ollut kaukana lopputuloksesta. Silti elokuva säilyttää kiinnostavuutensa, eikä tunnu yhtä pitkältä kuin oikeasti on. Tarina ei kiirehdi, vaan kulkee rauhallisesti eteenpäin, jolloin pääsee kunnolla syventymään leffan maailmaan. Loppupuolella mietin, että onpas tämä oikeasti hyvä ja ahdistava elokuva. Niinkin ahdistava, että herkimpien kannattaa jättää tämä väliin. Hoitolan ilmapiiri ja sen asukkaat tuntuvat epämiellyttäviltä, ja katsojana voi olla onnellinen, ettei joudu sellaiseen paikkaan. Valitettavasti loppuratkaisu ei ole mitä parhaimmasta päästä ja tuntuu aika hölmöltä, mutta pystyin antamaan sen anteeksi, kun muuten leffan tunnelma oli niin hienosti rakennettu.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Gore Verbinski ja hän on saanut luotua upean tunnelman, joka kulkee läpi tarinan. Lainauksia on tehty paljon, mutta niin nykyleffoissa tehdäänkin. Kun A Cure for Wellnessia vertaa muihin nykykauhupätkiin, niin jo sen erilaisuus yksinään antaa lisäarvoa. Elokuva on kuvattu todella hyvin, kuten myös leikattu. Useat kuvat ovat erittäin upeita. Hoitolan lavasteet ovat näyttäviä. Etenkin maanalaiset käytävät ovat yksinkertaisuudessaan karmivia. Kaukaa katsottuna hoitola näyttää hieman Harry Potter -sarjan (2001-2011) Tylypahkalta, mikä toimii yllättävän hyvin. Maskeerauksella on saatu hahmot näyttämään oikeasti sairailta. Äänitehosteilla on onnistuttu luomaan lisäystä piinaavuuteen. Visuaaliset efektit eivät ole kaikkein hienoimmat, mutta toimivat pääasiassa tarpeeksi hyvin. Elokuvan tunnushyräily on karmiva ja se olisi voinut soida vielä enemmänkin leffan aikana. En malta odottaa, että leffan soundtrack ilmestyy ja hyräilyä voi kuunnella Spotifysta. Muutenkin Benjamin Wallfischin musiikit säestävät tarinaa hyvin.

Yhteenveto: A Cure for Wellness luo psykoottisen jännityksensä todella mainiosti lähes koko elokuvan läpi. Lopetus ei ole mitä parhain ja tuntuu jokseenkin hölmöltä, mutta sen voi antaa anteeksi, kun muuten tunnelma on niin piinaava. Ihan ensimmäinen kohtaus tuntuu turhalta, mutta onneksi sen jälkeen elokuva lähtee hienosti liikkeelle. Dane DeHaan on hyvä pääosassa ja sivurooleissa esiintyvät Jason Isaacs ja Mia Goth ovat myös hyviä. Hoidettavien psykoottisuus on hyvin luotu ja koko hoitola tuntuu ahdistavalta. Herkimmille tämä voi olla liikaa, mutta omasta mielestäni kyseessä on paras kauhuleffa pitkään aikaan! Jos kaipaatte erilaista kauhua nykyisten äkkisäikäyttelypätkien tilalle, niin A Cure for Wellness on erittäin mainio valinta! Se ei ole kaikille, mutta itseeni se kyllä kolahti.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
A Cure for Wellness, 2016, Regency Enterprises, New Regency Productions, Blind Wink Productions, Studio Babelsberg, TSG Entertainment