Emily in Paris, kausi 5 (2025) - sarja-arvostelu

EMILY IN PARIS - KAUSI 5

Luoja: Darren Star

Näyttelijät: Lily Collins, Ashley Park, Philippine Leroy-Beaulieu, Samuel Arnold, Bruno Gouery, Lucien Lavinscount, Eugenio Franceschini, William Abadie, Lucas Bravo, Arnaud Binard, Paul Forman, Anna Galiena ja Minnie Driver

Genre: komedia, romantiikka

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 31 minuuttia - 38 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Darren Starin luoma romanttinen komediasarja Emily in Paris nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä lokakuussa 2020. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025, mutta ne jouduttiin keskeyttämään elokuussa, kun kesken kuvausten apulaisohjaaja Diego Borella menehtyi yhtäkkiä. Muutaman päivän jälkeen kausi kuvattiin loppuun ja lopulta Emily in Parisin viides tuotantokausi julkaistiin Netflixin suoratoistopalveluun joulukuussa. Itse olen pitänyt sarjaa ihan kivana hömppänä, joskaan en ole missään kohtaa juuri innostunut siitä. Ryhdyin katsomaan uutta kautta heti sen julkaisupäivänä.

Emily Cooper on muuttanut Roomaan, johtamaan Agence Grateaun Italian osastoa ja seurustelemaan Marcello Muratorin kanssa.

Lily Collins nähdään jälleen kerran Emily Cooperina, amerikkalaisinfluensserina, joka muutti Pariisiin työskennelläkseen ranskalaisessa muotifirmassa. Emily sai hiljalleen työtoveriensa hyväksynnän ja hänellä on ollut niin ystäviä kuin erilaisia rakkaussuhteita. Neljännen kauden päätteeksi tapahtui iso muutos, kun Emily muuttikin Italian pääkaupunkiin Roomaan, johtaakseen Agence Grateaun paikallista osastoa. Muutossa on plussapuolena myös se, että Emilyn nykyinen poikaystävä Marcello (Eugenio Franceschini) on italialainen. Collins istuu edelleen passelisti rooliinsa, joskin Emily käy tällä kaudella jopa aika tylsäksi hahmoksi. Hänen somepuolensa uupuu nyt lähes täysin ja hänen elämänsä tuntuu vain pyörivän erilaisten miesten ympärillä.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös Emilyn paras kaveri Mindy (Ashley Park), Emilyn pomo Sylvie (Philippine Leroy-Beaulieu), Emilyn työkaverit Julien (Samuel Arnold) ja Luc (Bruno Gouery), Emilyn ex-poikaystävä Alfie (Lucien Laviscount), sekä kokki Gabriel (Lucas Bravo), siitäkin huolimatta, että Bravo vihjaili aiemmin, että saattaisi jättää sarjan. Gabrielin ruutuaika jääkin tällä kaudella varsin lyhyeksi, lähinnä pariksi piipahdukseksi. Muut hahmot ovat kuitenkin kunnolla mukana ja heilläkin on jos jonkinmoista suhdesotkua jaksojen edetessä. Näyttelijäkaarti on ihan hyvässä vedossa ja parasta antia tarjoaa taas Park Mindynä, joka saa vähän väliä kaikenlaisia työkeikkoja, joista osa menee jo epäuskottavan puolelle.

Viidennellä kaudellaan Emily in Paris - vai pitäisikö oikeastaan sanoa "Emily in Rome", kuten kauden alkutekstitkin korjaavat - jatkaa sarjan tutuksi tulleella linjalla. Eli siis mielestäni ihan kiva hömppäsarja pysyy yhä ihan kivana hömppänä. Ajoittain sarja alkaa jo turhan paljon toistaa itseään, etenkin niissä iänikuisissa suhdesotkuissa, mutta on meno edelleen tarpeeksi viihdyttävää. Vaikka sekaan heitelläänkin (välillä hyvin kömpelösti) draamaa, yleisilmapiiri on varsin kepeä ja niinpä näitä puolen tunnin mittaisia jaksoja on taas helppoa tuijottaa muutamakin putkeen.

Juonikuvioidensa puolesta mielsin tämän kauden kuitenkin hieman edeltäjiään yhdentekevämmäksi. Vaikka Pariisi on vaihtunut Roomaan, ei kausi silti tunnu erityisen raikkaalta. Emilyn rakkauskuviot muuttuvat mies mieheltä tylsemmiksi, etenkin kun tässä kohtaa on vaikea uskoa, että se "kauden miesystävä" olisi mikään pysyvä tyyppi. Eri hahmojen suhdesotkut myös tuntuvat keskenään oudon samanlaisilta, kun suurella osalla hahmoista on parikin ihmistä, joista pitäisi osata päättää se mieluisampi. Sarjan vannoutuneimmille faneille tässä tuskin on ongelmaa ja jos pidit edelliskausista, niin en näe syytä, mikset pitäisi myös tästä uusimmasta. Kuudes kausi on jo työn alla ja vikoineenkin katson jatkoa ihan sujuvasti.

Tuotantokauden ohjaajat Erin Ehrlich ja Andrew Fleming pitävät kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, kun taas Darren Starin johtaman käsikirjoitustiimin työ jää taas aikamoiseksi hötöksi. Teknisestikin Emily in Paris pysyy ennallaan. Viides tuotantokausi on kelvollisesti kuvattu ja Italian maisemia esitellään oikein antaumuksella. Lavasteet ovat mainiot, puvustus ailahtelee tyylikkäästä kaameaan ja äänimaisemakin on sujuvasti rakennettu. Chris Alan Leen ja Gabriel Mannin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.12.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Emily in Paris, Yhdysvallat, 2020-, Jax Media, MTV Studios, Netflix

Arvostelu: MaXXXine (2024)

MAXXXINE

Ohjaus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Giancarlo Esposito, Kevin Bacon, Elizabeth Debicki, Moses Sumney, Michelle Monaghan, Bobby Cannavale, Halsey, Lily Collins, Sophie Thatcher ja Simon Prast

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Ti Westin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva X (2022) oli minimaaliseen budjettiinsa nähden iso hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo X:n kuvauksissa West ja päätähti Mia Goth kehittelivät idean esiosaelokuvasta, jonka he päättivät kuvata heti perään samoissa lavasteissa. Tämä Pearl-elokuvakin (2022) menestyi hyvin, joten kolmannen osan kehittely käynnistyi heti. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2023 ja nyt MaXXXine saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon X:stä ja Pearlista, joten odotin innolla kolmososankin ilmestymistä. Olin yllättynyt, kun ilmoitettiin, että toisin kuin vain Night Visions -festivaaleilla esitetty Pearl, MaXXXine saisi ihan teatterikierroksen Suomessa. Kävin positiivisin mielin katsomassa MaXXXinen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1985 Maxine Minx yrittää saada roolin kunnon Hollywood-elokuvasta, kun häntä alkaa vainota joku, joka tietää raaoista tapahtumista Pearlin maatilalla.

Mia Goth nähdään toistamiseen Maxine Minxinä, pornonäyttelijänä, joka pyrkii saamaan jalkaansa oven väliin leffabisneksessä ja päästä tähdittämään ihan kunnon elokuvia. Pearlin maatilalla tapahtuneen verilöylyn jälkeen Maxine onkin elänyt viimeiset kuusi vuotta Los Angelesissa, osallistuen koekuvauksiin harva se päivä. Goth jatkaa tutun hyvällä linjallaan. Hän tulkitsee mainiosti Maxinen valtavaa kunnianhimoa ja päämääräisyyttä ja kun uudet esteet asetetaan naisen tielle, katsoja haluaa nähdä Maxinen voittavan ne ja saavuttavan tavoitteensa.

     MaXXXine on selvästi tehty isommalla budjetilla kuin leffasarjan kaksi edellistä osaa, minkä voi huomata jo siitä, että näyttelijäkaartista löytyy huomattavasti isompia nimiä. Giancarlo Esposito esittää Maxinen agenttia Teddy Nightiä, Elizabeth Debicki "Puritaani"-kauhuelokuvien ohjaajaa Elizabeth Benderiä, Lily Collins "Puritaani"-elokuvien tähteä Molly Bennettiä, laulaja Halsey Maxinen pornotähtikaveria Tabbya ja laulaja Moses Sumney Maxinen videovuokraamossa töitä tekevää kaveria Leonia, Michelle Monaghan ja Bobby Cannavale rikostutkijakaksikko Williamsia ja Torresia, sekä Kevin Bacon yksityisetsivä John Labatia. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan - etenkin Bacon on veikeässä vedossa eksentrisen niljakkaana yksityisetsivänä.

Ti West onnistuu pitämään hyvän tason yllä elokuvasarjansa kolmososaan asti, siitäkin huolimatta, että X:n jälkeiset elokuvat liki main kiirehdittiin tuotantoon. Siinä, missä esiosaelokuva Pearl mukaili enemmän Hollywoodin kulta-ajan elokuvia 1920-luvulta, MaXXXine palaa takaisin X:n kasarislashereita imitoivaan tyyliin. Kauhufaneja luultavasti miellyttääkin jo se, kuinka tarkkaan West onnistuu matkimaan eri aikakausien elokuvia ja MaXXXine näyttää ja tuntuu usein siltä kuin se olisi oikeasti tehty 1980-luvulla. Raaoissa kohtauksissa ei tekoverta säästellä ja vanhoja kunnon käytännön efektejä ja maskeerauksia hyödyntäen toteutetut tapot saavat taatusti genren ystävät hykertelemään tyytyväisinä.

Onnistuneen ajankuvan lisäksi MaXXXine on muutenkin mainio tapaus. Kun Pearl kertoi alkuperätarinan X:n murhaajasta, on kiinnostavaa palata takaisin itse Maxinen pariin ja selvittää, mitä tälle kuuluu sen jälkeen, kun hän selvisi maatilalta. Menneisyys palaa tosiaan kummittelemaan ja mukana onkin mysteeriä siitä, kuka on Maxinen perässä? Tämä synnyttää vainoharhaisuuden tunnetta niin päähenkilössä kuin kivaa jännitettä katsojassa. Pelottavaksi MaXXXine ei koskaan kuitenkaan yllä, mutta eipä tuo juuri haittaa. Sekaan on heitetty kelpo ajankuvaa tuolloin Los Angelesia piinanneen Night Stalker -sarjamurhaajan kautta, sekä Hollywoodin studioilla parveilevasta konservatiivien mielenosoittajien joukosta, jotka paheksuvat satanistikauhuleffojen tehtailua. Paljonpa ei ole toisaalta muuttunut, kun miettii, että vastikään Yhdysvalloissa kristityt konservatiivit yrittivät luoda boikottia Deadpool & Wolverine -elokuvalle (2024), sillä Deadpool kutsuu itseään "Marvel-Jeesukseksi".

Ti West toimii MaXXXinessa niin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin myös tuottajana ja jopa leikkaajana, hoitaen kaikki tontit mallikkaasti. Hänen työstämänsä teksti on oiva, hänen ohjauksensa on tasokasta ja leikkaus napakkaa, jolloin tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa sulavasti. Westin työstä tosiaan huokuu palava rakkaus kauhuhistoriaa kohtaan ja hän on pitänyt huolen siitä, että elokuvan fiilis ja ulkonäkö on viimeisen päälle ajankuvalle sopiva. Kameratyöskentely on tyylikästä ja kuvan pieni kohina jo yksinään herättää tunteen vanhemmasta elokuvasta. Valaisu on oivallista, lavastus on likaisuudessaan erinomaista ja puvustuskin näyttää hyvältä. Erikoistehosteet luottavat ihastuttavasti vanhoihin kikkoihin ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ilman mitään typeriä kovaäänisiä böö-säikäytyksiä. Tyler Batesin säveltämä musiikki koostuu tietty lähinnä syntikkatunnelmoinnista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

MaXXXine, 2024, A24, Motel Mojave, Access Entertainment, New Zealand Film Commission, IPR.VC

Arvostelu: Kerro, kerro kuvastin (Mirror Mirror - 2012)

KERRO, KERRO KUVASTIN

MIRROR MIRROR

Ohjaus: Tarsem Singh
Pääosissa: Lily Collins, Julia Roberts, Armie Hammer, Nathan Lane, Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo, Ronald Lee Clark, Mare Winningham, Robert Emms, Alex Ivanovici ja Sean Bean
Genre: seikkailu, romantiikka, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Mirror Mirror, eli suomalaisittain Kerro, kerro kuvastin perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta Kerro, kerro kuvastin sai maailmanensi-iltansa 15. maaliskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai Oscar-ehdokkuuden puvustuksesta, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Kerro, kerro kuvastimen vasta muutama vuosi sitten, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena leffana. Olin jo ehtinyt unohtaa koko elokuvan, kunnes huomasin, että elokuva täyttäisi nyt kymmenen vuotta. Päätinkin juhlavuoden kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja arvostella sen.

Leskeksi jäänyt kuningas menee uudelleen naimisiin kuningatar Clementiannan kanssa. Eräänä päivänä kuningas kuitenkin katoaa ja kuningatar Clementianna alkaa hallita häijyllä otteella. Vain kuninkaan tytär Lumikki voi nousta vastarintaan ja voittaa kruunun Clementiannalta.

Alun perin Lumikin rooliin kaavailtiin Saoirse Ronania, mutta koska hän oli elokuvan teon aikaan vielä alle 18-vuotias, hänet jouduttiin vaihtamaan Lily Collinsiin, joka näin jälkikäteen mietittynä ja molempien näyttelijäsuorituksia nähneenä oli väärä valinta. Ronan on huomattavasti lahjakkaampi ja olisi varmasti tuonut enemmän uskottavuutta ja tunnetta Lumikin rooliin. Collins ajaa asiansa tarpeeksi hyvin, mutta eipä hän tee minkäänlaista vaikutusta. Hahmolla itselläänkin kestää jonkin aikaa, ennen kuin Lumikista edes muodostuu kiinnostava.

     Lumikin ilkeää äitipuolta, eli kuningatar Clementiannaa taas näyttelee pääasiassa romanttisista komedioista tunnettu Julia Roberts, joka sopii yllättävänkin passelisti ilkeän pahiksen rooliin. Roberts ei ole niinkään uhkaava, mutta hän osaa olla tietyllä tavalla ihastuttavan pirullinen. Kuningatar Clementianna on täysin turhamainen, eikä häntä kiinnosta kenenkään muun hyvinvointi. Alamaiset pidetään vain juuri ja juuri niin tyytyväisinä, etteivät he saisi ajatuksia kapinasta.

     Muissa rooleissa elokuvassa nähdään Nathan Lane kuningattaren neuvonantajana Brightonina, Armie Hammer prinssi Alcottina, sekä Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo ja Ronald Lee Clark seitsemänä kääpiönä, Grimminä, Teurastajana, Sutena, Napoleonina, Puolikkaana, Sapuskana ja Intona. Kääpiöt ovat onnistuneet veijarit ja Lane on erittäin hilpeä hömelönä neuvonantajana. Hammer taas on aika puupökkelö ja kiusallinen prinssinä, etenkin yrittäessään olla hauska.

Valitettavasti toinen mahdollisuus ei tällä kertaa tehnyt hyvää ja pidin Kerro, kerro kuvastinta vielä latteampana leffana kuin ensimmäisellä katselulla. Siinä on omat onnistumisensa, kuten Robertsin kuningatar, Nathan Lane ja kääpiöt, mutta myös selkeitä juttuja, joille en millään lämmennyt. Elokuva on todella humoristinen tulkinta Grimmin veljesten sadusta, mutta vain osa vitseistä sai minut naurahtamaan. Suurimmaksi filmin komediaosasto tarjosi huteja toisensa perään ja herätti kiusallista tunnetta. Minun teki jopa mieli kelata eteenpäin, kun leffa alkoi käyttämään pidemmän pätkän siihen, että loitsulla yksi hahmoista saadaan luulemaan, että hän on koira. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, kun teki mieli alkaa kelailla tai että katsoin kelloa.

Vaikka elokuva onkin toisaalta reipas hengeltään ja tavallaan vauhdikas, koin Kerro, kerro kuvastimen aika pitkäveteiseksi saturainaksi. Sen tapa kertoa Lumikin tarinaa ei todellakaan ole mitään maata järisyttävää ja uusien ideoidenkin kanssa elokuva tuntuu mitäänsanomattomalta adaptaatiolta klassikosta. Siinä ei ole mitään taianomaista, vähäiset taistelut ovat lähinnä tylsää kohellusta ja romanttinen puolikin jää laimeaksi, kun Collinsin ja Hammerin väliltä ei löydy tarvittavaa kemiaa. Loppupäässä filmi yrittää jotain todella erilaista, mutta ratkaisut eivät osuneet maaliinsa sen enempää kuin suuri osa huumorista. Seasta löytyy toimivatkin hetkensä, mutta ne meinaavat hukkua heikkouksien sekaan.

Leffan ohjauksesta vastaa Tarsem Singh Dhandwar, joka yrittää todella voimakkaasti tyylitellä, mutta on suuri mahdollisuus, ettei tämä tyyli iske. Heikkonakin elokuvana Kerro, kerro kuvastin on silti huima parannus Dhandwarilta hänen edellisen elokuvansa, kammottavan Immortals-fiaskon (2011) jälkeen. Marc Kleinin ja Jason Kellerin käsikirjoituskaan ei vakuuta, kuten ei tee tekninenkään puoli. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on hienoja lavasteita ja asuja, mutta samalla filmiä vaivaa halpa ulkonäkö. Monessa kohtaa leffa näyttää enemmän teatterinäytelmältä tai televisiosarjalta puitteiltaan. Erikoistehosteissakaan ei ole kehumista. Sentään Alan Menkenin säveltämät musiikit toimivat - mitä muuta voikaan odottaa herralta, jonka töihin kuuluvat mm. Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989) ja Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991)?

Yhteenveto: Kerro, kerro kuvastin on harmillisen lattea tulkinta Grimmin veljesten klassikkosadusta. Julia Roberts on elokuvan parasta antia häijynä kuningattarena ja Roberts oikein herkuttelee hahmonsa ilkeydellä. Lily Collins ei kuitenkaan vakuuta Lumikkina ja Armie Hammer on aikamoinen puupökkelö prinssin osassa. Collinsin ja Ammerin väliltä ei myöskään löydy kemiaa. Elokuvasta uupuu todellinen satumaisuus, taianomaisuus ja jopa elokuvallisuus ja lopputulos muistuttaa enemmän kuvattua koulunäytelmää. Huumoripuoli on varsin kiusallista, eivätkä taistelutkaan säväytä. Tekninen toteutus näyttää usein todella halvalta. Kerro, kerro kuvastinta on vaikea suositella oikein kenellekään ja elokuva oli mielestäni vielä heikompi uusintakatselulla. Parin kuukauden päästä selvitetään sitten, kuinka hyvin samana vuonna ilmestynyt toinen filmatisointi saman sadun pohjalta, Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012) on kestänyt aikaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mirror Mirror, 2012, Relativity Media, Yucaipa Films, Goldmann Pictures, Misher Films, Rat Entertainment, Misha Films, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Mank (2020)

MANK

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Gary Oldman, Amanda Seyfried, Lily Collins, Arliss Howard, Tom Pelphrey, Charles Dance, Jamie McShane, Monika Gossmann, Sam Troughton, Ferdinand Kingsley, Tuppence Middleton ja Tom Burke

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 13

Mank on David Fincherin uusi elokuva, mikä perustuu tositapahtumiin käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin elämästä ja urasta, sekä kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi tituleeratun Citizen Kanen (1941) teosta. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo lähes 30 vuotta sitten, kun Fincherin isä Jack Fincher kirjoitti sen käsikirjoituksen. David Fincher halusi ohjata sen pohjalta elokuvan, saatuaan valmiiksi The Game - oletko valmis peliin? -leffansa (The Game) vuonna 1997. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Jack Fincher menehtyi vuonna 2003. Vasta pari vuotta sitten Fincher sai Netflixin innostumaan projektista ja sen kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019. Nyt Mank on vihdoin julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin erittäin kiinnostunut näkemään sen jo ihan siitä syystä, että kyseessä on Fincherin ensimmäinen elokuva sitten vuoden 2014 Gone Girlin. Myös kertomus Citizen Kanen teosta kiinnosti, vaikkakin olen nähnyt elokuvan vain kerran, monta vuotta sitten ja aivan liian nuorena. Katsoinkin Mankin heti sinä päivänä, kun se saapui Netflixin valikoimaan.

Vuonna 1940 nuori visionäärinen ohjaaja Orson Welles pestaa alkoholisoituneen käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin työstämään käsikirjoituksen, mistä muovautuisi lopulta elokuva Citizen Kane. 

Aina fantastinen Gary Oldman nähdään pääroolissa Herman J. Mankiewiczinä, eli Mankina, Hollywood-käsikirjoittajana, jolla oli ikävä taipumus sanoa ääneen kaikki mietteensä, sekä vielä pahempi taipumus nauttia päihteitä, mikä vain vahvisti sitä ensimmäistä taipumusta. Kyseessä on niitä ihmisiä, joiden kanssa olisi varmasti aikamoinen kokemus käydä keskustelua, niin hyvässä kuin pahassa, mutta jonka puhetta olisi ulkopuolisena lähes taianomaista kuunnella. Oldman on häikäisevän hyvä Mankina. Hänen valtava karismansa pitää katsojan lumottuna ja hänen tapansa puhua repliikkinsä tarjoaa monet makeat naurut. En ihmettele yhtään, jos Oldman olisi jälleen kahmimassa palkintoja eri gaaloissa ensi vuoden alussa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. yllättävän hyvä Amanda Seyfried näyttelijä Marion Daviesina, jonka kanssa Mankille muodostuu kiinnostava suhde, Lily Collins Mankia kirjoittamaan auttavana Rita Alexanderina, Arliss Howard Metro-Goldwyn-Mayer -studion perustajana ja tuottajana Louis B. Mayerina, aina yhtä mahtipontisesti puhuva Charles Dance sanomalehtiherrana William Randolph Hearstina, Tom Pelphrey Mankin veljenä Joseph Mankiewiczinä, sekä Tom Burke Citizen Kanen ohjaajana ja päätähtenä Orson Wellesinä. Orson on loppujen lopuksi yllättävänkin vähän mukana elokuvassa ja paikoitellen hänet vain kuullaan puhelinkeskustelun kautta. Nuori ohjaajalupaus on tiputettu täysin sivurooliin, sillä tämä todella on käsikirjoittaja Mankin tarina, eikä hänen kaltaisensa seurapiirien sanavalmein herra suostuisi päästämään ketään muuta parrasvaloihin.

Ai että on hienoa nähdä David Fincherin tekevän paluun elokuvien pariin, ollessaan useamman vuoden ajan Netflixin Mindhunter-sarjan (2017-2019) kimpussa! Ja erityisen hienoa on nähdä Fincherin kokeilevan jotain itselleen täysin uutta. Pääasiassa piinaavia trillereitä tehnyt Fincher kulkee nyt ihan erilaisessa maailmassa, palaten 1930- ja 1940-lukujen Hollywoodiin. Rakkaus kyseistä aikakautta ja sen filmejä kohtaan on käsinkosketeltavaa ja moni "cinefiili" on varmasti täydessä hurmoksessa läpi elokuvan. Mank on tietty mustavalkoinen (yksi syy, miksi vuosiin yksikään studio ei suostunut tarttumaan projektiin), mutta wanhan ajan kikkailu ei lopu siihen. Mahtipontisia alkutekstejä, pimeyteen häipyviä leikkauksia, kamerasommitteluja ja musiikkeja myöten elokuva näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi tehty kymmeniä vuosia sitten. Säännöllisin väliajoin oikeaan yläkulmaan jopa välähtää pieni musta pallura, merkityksenä ilmoittaa elokuvateatterien koneenhoitajille, että nämä vaihtaisivat filmikelan. Jonnet ei muista. Noh, okei, en minäkään, mutta meinasin kyllä antaa aplodit ensimmäisen kerran, kun tämä pieni välähdys tapahtui. Jos leffa olisi vielä neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, olisi visuaalinen ilme täydellinen.

Jo pelkkä aikakauden upea toteutus teknisestä puolesta lavastukseen ja puvustukseen imaisee katsojan mukaansa. David Fincherin ohjaus on herralle tutusti vahvaa ja Gary Oldman loistaa jokaisessa kohtauksessaan. Silti kenties isoimmat kehut kuuluvat Fincherin edesmenneelle isälle, Jackille, jonka kynästä Mankin käsikirjoitus on syntynyt. Jack Fincher rakentaa kertomuksensa todella mukaansatempaavasti, eikä homma koskaan käy puiseksi tai pitkäveteiseksi. Mukana on useita, pitkiä keskusteluja, mutta erinomaisen dialogin ja kiinnostavan sisällön ansiosta ne ovat vauhdilla ohi. Huumoriakin on mukana yllättävän paljon, eikä leffa ole pelkkää vakavaa draamaa. Kuten tuli jo todettua, illalliskutsuilla Mankilla oli taipumusta tokaista ääneen kaiken, mitä sylki suuhun toi ja erityisen hilpeä onkin seuraava seurapiiritapahtuma, jossa Mankin vaimo Sara (Tuppence Middleton) vaatii, että tämä pysyy hiljaa, jos ei keksi mitään mukavaa sanottavaa. Ja Mankhan pysyy sitten hiljaa.

Hieman Citizen Kanen tavoin myös Mankin tarina ja käsikirjoitus hyppivät taidokkaasti ajassa edestakaisin, näyttäen, mikä Mankin elämässä inspiroi häntä kirjoittamaan Citizen Kanea - ketkä ihmiset muovautuivat hahmoiksi elokuvan käsikirjoituksessa. Aikahypyissä on mukana lisää mahtavan veikeää kikkailua, sillä takaumat ilmoitetaan tekstein, minkälaisia käytetään käsikirjoituksissa aloittamaan kohtaukset. INT. tarkoittaa sisätilaa, EXT. ulkotilaa, sitten lisätään vielä paikka, päivänaika ja kenties vielä lisähuomio tapahtuma-ajasta tarinan sisällä. Citizen Kanea pidetään äärimmäisen korkeassa arvossa jo ihan vain elokuvana, mutta sen taustalla kulkeneen kertomuksen nähtyä Citizen Kanea saattaa pitää vieläkin korkeammassa arvossa. Aikamoinen onnistuminen siis Finchereiltä!

Yhteenveto: Mank on David Fincherin mahtava paluu elokuvien pariin. Ja mikä olisikaan projektille parempi aihe kuin elokuvan tekeminen? Fincher näyttää suuren rakkautensa 1930- ja 1940-lukujen filmejä kohtaan elokuvan vahvalla visuaalisella toteutuksella. Elokuva näyttää kuin se olisi tehty ajat sitten. Lukuunottamatta kuvasuhdetta, kaikki mustavalkoisesta kuvasta leikkauksiin, filmikelan vaihtomerkkiin ja kohtausrakenteisiin on vanhanaikaista ja suorastaan riemastuttavaa. Kirsikkana kakun päällä toimivat käsikirjoitusilmaisut kohtausten alussa. Ohjaajan isän, Jack Fincherin työstämä käsikirjoitus on todella iskevä ja Citizen Kanen tavoin se hyppii oivallisesti ajassa. Dialogi on erinomaista ja jo sen ansiosta vähän päälle kahden tunnin kesto on vauhdilla ohi. Gary Oldman on tietysti huikean hyvä pääroolissa Mankina. Lopputuloksena on elokuva, mikä ihastuttaa kovimpia elokuvaharrastajia, sekä hieman erilaisten filmien ystäviä takuuvarmasti. Pääasiassa valtavirtaviihdettä kannattaville filmin toteutus on luultavasti luotaantyöntävä, mutta itse pidin Mankista todella paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mank, 2020, Netflix

Arvostelu: Tolkien (2019)

TOLKIEN

Ohjaus: Dome Karukoski
Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily Collins, Anthony Boyle, Patrick Gibson, Tom Glynn-Carney, Colm Meaney, Derek Jacobi, Owen Teale, Craig Roberts, Harry Gilby, Adam Bregman, Albie Marber, Ty Tennant, Genevieve O'Reilly ja Laura Donnelly
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

John Ronald Reuel Tolkien, eli J. R. R. Tolkien on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista kirjailijoista. Tolkienin luoma fantasiamaailma Keski-Maa ja siellä tapahtuvat kirjat, kuten "Hobitti" ("The Hobbit" - 1937) ja "Taru sormusten herrasta" ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) ovat suosittuja ympäri maailman ja niistä tehdyt elokuvat, kuten Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003) ovat vain kasvattaneet suosiota. Itse kirjailijasta ei oltu kuitenkaan tehty filmiä ennen tätä. Vuonna 2013 Fox Searchlight Pictures- ja Chernin Entertainment -yhtiöt ilmoittivat työstävänsä elokuvaa Tolkienin elämästä. Ohjaajaksi valittiin meidän suomalaisten suureksi yllätykseksi Dome Karukoski, joka oli lapsesta asti haaveillut tekevänsä filmin suosikkikirjojensa tekijästä. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Tolkien sai ensi-iltansa toukokuussa. Itse olen aina ollut kiehtoutunut Tolkienin luomasta maailmasta ja olen lukenut sekä "Hobitin", että "Taru sormusten herrasta" -kirjat pariin otteeseen ja ennen kaikkea nähnyt Jacksonin leffatrilogian useita kertoja. Olen jo pitkään toivonut, että itse Tolkienista tehtäisiin filmi ja innostuin, kun kuulin sen olevan tulossa. Henkilökohtaisista syistä en kuitenkaan käynyt katsomassa elokuvaa heti, kun se ilmestyi ja kun leffa sai aika keskinkertaisia arvioita, ajattelin odottaa, että leffa saapuu vuokrattavaksi. Kuitenkin yllättäen suuresti Tolkienia fanittava ystäväni saikin vietyä minut katsomaan filmin kauniiseen elokuvateatteri Orioniin (missä tällainen elokuva selkeästi kuuluukin katsoa), missä oli paikalla itse elokuvan ohjaaja Dome Karukoski.

Tarina J. R. R. Tolkienin elämästä ja kuinka hänen intohimo kieliä ja tarinoiden kertomista kohtaan johti yhteen kaikkien aikojen rakastetuimmista fantasiaklassikoista.

Pääroolissa J. R. R. Tolkienina nähdään Nicholas Hoult, joka tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Hoult on erinomainen valinta tulkitsemaan nuorta Tolkienia, joka etsii paikkaansa maailmassa ja alkaa vähitellen ymmärtämään, että hänen päässään pyörivät keksityt kielet ja sadut ovat se paikka. Elokuva todella vie katsojan Tolkienin pään sisälle ja on kiehtovaa seurata, kuinka hän näkee maailman taianomaisempana kuin se onkaan ja kuinka hän jatkuvasti löytää jotain, mistä ammentaa kertomuksiinsa. Hoult tuo hahmon tunteet taidokkaasti esille, mutta se on varmaa, että suomea hän ei osaa puhua. Tolkienin kehittämä haltiakieli nimittäin pohjautuu vahvasti suomen kieleen ja mukana on kohtaus, missä hän puhuu osittain suomea, eikä siitä saa mitään tolkkua. Tolkienia lapsena esittää Harry Gilby.
     Lily Collins näyttelee Edith Brattia, Tolkienin ihastuksen kohdetta. Edithillä on omat haaveensa elämässä, mitkä tekevät hänestä kiinnostavan tapauksen Tolkienin vierelle. Collins on myös mainio valinta osaansa ja häneltä löytyy toimivaa kemiaa Houltin kanssa.
     Opiskeluaikoinaan Tolkien ystävystyi kolmen muun taiteista ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen kanssa ja he perustivat oman ryhmänsä, joka kokoontui juomaan teetä ja keskustelemaan sivistyneesti. Nämä kolme ovat energinen ja paikoitellen jopa ylimieliseltä vaikuttava Gilson (Patrick Gibson), hieman pelleilevä muusikonalku Christopher (Tom Glynn-Carney) ja hiljainen runosielu Geoffrey (Anthony Boyle). Hahmot toimivat hyvänä tukena Tolkienille ja tuovat oman hauskan lisäyksen tarinaan, mutta yksittäisinä henkilöinä he jäävät aika tylsiksi. Heidän näyttelijänsä tekevät oivaa työtä sen kanssa, mitä heille on annettu.
     Elokuvassa nähdään myös Colm Meaney Tolkienin holhoojana isä Morganina, Craig Roberts Tolkienia sodassa avustavana Samina, Owen Teale koulun rehtorina, Derek Jacobi kieliprofessori Wrightina ja Genevieve O'Reilly Geoffreyn välinpitämättömältä vaikuttavana äitinä.

Tähän väliin täytyy sanoa, ettei arviosta löydy lisäpisteitä sen vuoksi, että sen ohjaajana toimii suomalainen Dome Karukoski ja että pääsin kuulemaan hänen kertomuksiaan elokuvan teosta ennen leffan näkemistä. Sen sijaan voi olla mahdollista, että fanitukseni "Taru sormusten herrasta" -trilogiaa ja vahva kiinnostukseni kyseisen mestariteoksen kirjoittajaa kohtaan vaikuttivat mielipiteeseeni, sillä pidin Tolkienista selvästi enemmän kuin monet kriitikot. Vaikka kirjailija olisi tehnyt kuinka hienon kirjan tahansa, voisi olla suuri haaste saada kirjailijasta aikaiseksi kiinnostavaa leffaa. Toki J. R. R. Tolkien kävi taistelemassa ensimmäisessä maailmansodassa, mutta suurimmaksi osaksi hänen elämänsä oli kiinnostusta kielistä, omien kielten luomista ja tarinoiden kirjoittamista. Kyseessä ei todellakaan ole mikään eeppinen seikkailu, kuten Tolkienin luomukset, vaan draamakertomus miehestä, jolla on pakkomielteen omainen intohimo jotain aihetta kohtaan. Ja silti Karukoski onnistuu tuomaan mukaan jotain taianomaista.

Kuten jo totesin, elokuva vie katsojan Tolkienin pään sisälle ja leffan aikana pääsee näkemään, kuinka Tolkien näkee maailman ympärillään. Hän luo maagisia lisäyksiä näkemäänsä ja jos on lukenut Tolkienin kirjoja, voi useassa kohtaa huomata, mistä hän on kenties saanut inspiraatiota kirjoihinsa. Jo hänen ystäviensä kanssa perustama ryhmä muistuttaa hieman Taru sormusten herrasta -tarinasta tuttua hobitti-nelikkoa. Tämä taianomaisuus jatkuu läpi leffan ja kun välillä näytetään Tolkienia sodassa, muuttuvat fantasianäyt synkemmiksi ja liekkien keskeltä nousee suuri paha voima ja yhdeksän tätä seuraavaa varjoa. Karukosken tapa lisätä fantasiaelementtejä mukaan draamakertomukseen on todella vaikuttava ja ne tekevät filmistä hyvinkin mielenkiintoisen. Elokuva onnistui imaisemaan minut nopeasti mukaansa ja kun Tolkienista itsestään on onnistuttu tekemään niin hyvä hahmo, katsojana seuraa kiehtoutuneena hänen elämänsä eri vaiheita. Näin myös katsoja pääsee tunteisiin paremmin mukaan. Koskettavat hetket liikuttavat aidosti ja hyvänmielen kohtaukset nostavat hymyn huulille. Lisäkiehtovuutta leffaan tuo sen hieman erikoinen, mutta toimiva rakenne, joka näyttää Tolkienin elämän vaiheita hieman sekalaisessa järjestyksessä. Filmi esimerkiksi alkaa sodasta ennen kuin se siirtyy lapsuuteen, Tolkienin muistellessa elämäänsä. Ei kokonaisuus mikään loistava teos ole, mutta minun on vaikea kuvitella parempaa elokuvaa legendaarisen kirjailijan elämästä. Toki tätä olisi voinut jatkaa vielä pidemmälle, mutta itse pidin todella paljon siitä, mihin elokuva on haluttu päättää.

Ennen Tolkienia olin nähnyt Dome Karukoskelta vain komedian Napapiirin sankarit (2010), mitä pidin kerran katsottavana hömppänä. Tämän jälkeen aloin kuitenkin kiinnostua hänen muista teoksistaan, kuten Mielensäpahoittajasta (2014), sillä Karukoski tekee niin hyvää työtä Tolkienin kanssa. Vaikka Tolkien on pieni draamafilmi Yhdysvaltojen mittapuulla, on se jättimäinen studioleffa Suomesta katsottuna ja pienistä suomalaiselokuvista sellaisen puikkoihin hyppääminen on jo itsessään ihailtava teko. Karukoski pitää pakettia taidokkaasti kasassa ja tekee yllättävänkin hyvää työtä karujen sotakohtausten esittämisessä. David Gleesonin ja Stephen Beresfordin työstämä käsikirjoitus on myös mainio, vaikkakin pariin kohtaan on lisätty konflikteja lähinnä konfliktien vuoksi, jotta pitkään tasaiseen jaksoon saisi hieman särmää. Tolkien on myös tyylikkäästi kuvattu ja koukuttavasti leikattu (leikkaajana toimii Karukosken luottoleikkaaja Harri Ylönen). Kuvauksella ja vähäisillä efekteillä on saatu mukaan juuri sitä taianomaisuutta. Lavasteet ja asut ovat upeasti luodut ja ne huokuvat 1900-luvun ajan henkeä. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu ja Thomas Newman on tuonut kauniisiin sävelmiinsä mukaan hieman kanteletta.

Yhteenveto: Tolkien on erittäin mainio elokuva yhdestä maailman suosituimmasta kirjailijasta. Vaikkei kyseessä ole eeppinen seikkailu, kuten J. R. R. Tolkienin kertomukset, on mukaan saatu jonkinlaista taianomaisuutta, mikä tekee filmistä hyvinkin kiehtovan. Sotapuoli tuo myös mukaan oman vaikuttavan lisänsä, etenkin kun Tolkien alkaa nähdä sen fantasiapuolen. Filmi vie katsojan päähenkilön pään sisälle todella hyvin, jolloin katsoja pääsee tutkimaan maailmaa Tolkienin silmin. Elokuva on rakennettu kiinnostavasti hieman sekalaiseen järjestykseen, ilman että filmi muuttuu koskaan sekavaksi ajasta toiseen hyppivän kerrontansa vuoksi. Ohjaaja Dome Karukoski onnistuu pitämään isoa Hollywood-tuotantoa vakuuttavasti kasassa ja toivon todella, että hän pääsee jatkamaan uraansa maailmalla. Valitettavasti leffan heikko menestys saattaa sulkea monia ovia. Nicholas Hoult on tuttuun tapaansa erittäin mainio ja Lily Collins on oiva valinta hänen rinnalleen. Ajankuva on hienosti luotu lavasteilla ja asuilla, minkä lisäksi efektitiimi on sulauttanut mukaan kiehtovia maagisia elementtejä. Tolkienin teoksia fanittaville tämä elokuva on tietty pakkokatsottavaa, mutta se sopii myös hyvin niille, joille "Hobitti" ja "Taru sormusten herrasta" eivät ole erityisen tuttuja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tolkien, 2019, Fox Searchlight Pictures, Chernin Entertainment