Arvostelu: Leon (Léon - 1994)

LEON

LÉON

Ohjaus: Luc Besson

Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman, Danny Aiello, Michael Badalucco, Ellen Greene, Peter Appel, Adam Busch, George Martin, Elizabeth Regen, Carl J. Matusovich, Willi One Blood, Don Creech ja Keith A. Clascoe 

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - US Cut: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Leon on Luc Bessonin ohjaama ja käsikirjoittama toimintatrilleri. Idea elokuvaan syntyi, kun Besson työsti elokuvaansa Tyttö nimeltä Nikita (Nikita - 1990), jossa Jean Reno esitti palkkatappajaa nimeltä Victor. Besson ryhtyi kirjoittamaan vastaavasta hahmosta omaa elokuvaansa, tuoden mukaan oman elämänsä kokemuksia suhteestaan Maïwenn Bescon kanssa, jonka kanssa tuohon aikaa jo yli 30-vuotias Besson seurusteli, vaikka Besco oli vielä alaikäinen. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1993 ja lopulta Leon sai maailmanensi-iltansa 14. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, jonka arvostus on vuosien varrella vain kasvanut. Samalla elokuva on myös saanut kritiikkiä aikuisen Leonin ja alaikäisen Mathildan välisen suhteen kuvauksen takia. Itse olen tiennyt Leonista jo vuosia, mutten jostain syystä ole saanut aikaiseksi katsottua sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Leonin ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Palkkatappaja Leon ottaa vastuulleen 12-vuotiaan Mathilda-tytön, jonka perhe murhataan huumebisnesten takia. Leon ryhtyy opettamaan Mathildalle ammattiaan, tytön kostonhimon kasvaessa.

Pääroolissa palkkatappaja Leonina nähdään Tyttö nimeltä Nikitassakin palkkatappajaa esittänyt Jean Reno - eipä Besson ketään muuta rooliin kuvitellutkaan elokuvaa kirjoittaessaan. Reno istuu rooliinsa kuin valettu ja nousee ansiokkaasti elokuvan keulakuvaksi. Hän tulkitsee hahmoaan upean monisävyisesti. Toimintakohtauksissa Renosta löytyy karismaa ja uhkaavuutta, ja kun hänen hahmonsa nukkuu ainoastaan tuolissa istuen, ase vierellään, Reno rakentaa heti tunnetta vainoharhaisesta ja aina valmiista miehestä. Mutta sitten taas elokuvan alkupäässä on kohtaus, jossa Leon käy elokuvateatterissa ja Reno näyttää täysin toista, paljon lapsenmielisempää puolta hahmostaan. Ristiriitainen hahmo on välittömästi tykättävä ja hänen kyseenalaisesta ammatistaan huolimatta katsoja on heti Leonin puolella.

     Perheensä menettävän Mathilda-tytön rooliin koekuvattiin jopa yli 2000 lasta, kunnes roolin sai Natalie Portman, joka tekee Leonissa ensimmäisen elokuvaroolinsa. Nykyään esimerkiksi Tähtien sota -esiosatrilogiasta (Star Wars - 1999-2005), Black Swanista (2010) ja Thor-leffoista (2011-2022) tuttu Portman osoitti heti esikoisroolillaan hurjat lahjansa. Hän heittäytyy uskomattoman upeasti todella haastavan roolinsa vietäväksi. Myös Mathilda on monimutkikas persoona, jolla on taustalla äärimmäisen haastavaa suhdetta perheeseensä, jonka takia hänen käytöksensä on usein varsin ronskia. Mathilda voisi herkästi olla ärsyttävä, mutta Portman tekee hänestäkin pidettävän. Tietyt puolet Mathildasta ovat äärimmäisen häiritseviä, mutta palataan niihin kohta lisää.

Pahiksen virkaa elokuvassa toimittaa Mathildan perheen murhasta vastaava Norman Stansfield, jota näyttelee Gary Oldman. Oldmankin on roolissaan erinomainen ja myös hänen hahmonsa on oivallisen monitahoinen. Oldman herkuttelee vastenmielisellä hahmollaan ja siinä missä Reno ja Portman tekevät hahmoistaan välittömästi tykättävät, Stansfieldiä vihaa heti ensiesiintymisestä lähtien. Merkittävänä hahmona menossa on myös mukana Danny Aiellon näyttelemä Tony, joka antaa Leonille hänen tappokeikkansa.

Ei perhana, miksi en ollut älynnyt katsoa Leonia aiemmin? Kyseessä on erinomainen, liki täydellinen elokuva, joka voitti minut puolelleen heti ensiminuuteillaan. Sen lisäksi, että jo alkutekstien ilmapiiri onnistui koukuttamaan, Leonin esittely tappokeikan yhteydessä on aivan mahtava. Miehen kyvyt pääsevät heti oikeuksiinsa ja kohtaus on läpikotaisin mestarillisesti rakennettu. Heti perään esitellään mainiosti myös Mathilda ja tämän vaikeudet. Kohtaus, jossa hänen perheensä murhataan, on tehokkaan pysäyttävä ja suorastaan piinaavan tiivistunnelmainen hävyttömässä julmuudessaan. Kun naapurissa asuva Leon ottaa Mathildan suojatikseen, ovat upean kostokertomuksen ainekset täydellisesti kasassa.

Leon vie täysillä mukanaan, eikä suostu päästämään otteestaan, ennen kuin lopputekstit rullaavat. Elokuva on täynnä upeita kohtauksia ja hahmojensa tapaan leffa on täynnä monenlaisia puolia ja nyansseja. Siitä paistaa läpi, että taustalla häärää eurooppalainen elokuvantekijä, sillä Leon ei ole millään lailla Hollywoodin kostoraina. Jännite löytyy läpi leffan, mutta seassa on myös joitain varsin hauskoja hetkiä ja todella herkkiäkin kohtauksia. Filmissä vallitsee tietty kaunis melankolisuus, mutta myös toivo. Toimintaa näytetään säästeliäästi, mutta sitäkin tehokkaammin. Toimintakohtaukset ovat brutaaleja ja räiskyviä. Kaiken tämän päälle elokuvasta saisi myös hyvän juomapelin. Ota shotti aina, kun joku juo maitoa. Ota shotti aina, kun televisiossa pyörii The Transformers (1984-1987). Ota shotti aina, kun joku huolehtii Leonin kasvista.

Mutta elokuvasta löytyy kuitenkin jotain, mikä katsojasta riippuen joko häiritsee hieman tai pilaa katselukokemuksen kokonaan. Ja tähän väliin jonkin sortin spoilerivaroitus. Elokuvan aikana Mathilda tykästyy Leoniin - eikä vain tykästy, vaan suorastaan rakastuu ja jossain kohtaa jopa pyytää miestä viemään tytön neitsyyden. Kun elokuvasta järjestettiin etukäteisnäytöksiä testiyleisöille, amerikkalaiskatsojat suhtautuivat niin torjuvasti tähän puoleen, että leffaa leikattiin jenkkijulkaisuun jopa kahdellakymmenellä minuutilla, jossa Leonin ja Mathildan välille muodostuva suhde muistuttavaa enemmän isää ja tytärtä. On pakko sanoa, että itsekin olisin pitänyt tällaisesta lähestymistavasta enemmän. Parit kohtaukset, joissa 12-vuotias Mathilda lirkuttelee Leonille ovat lievästi sanottuna vaivaannuttavaa seurattavaa. Onneksi Besson älysi poistaa alkuperäisestä käsikirjoituksesta löytyvän kohtauksen, jossa mies olisi jopa antanut periksi. Tämän lirkuttelupuolen pelastaa se, ettei Leon tee elettäkään ollakseen Mathildalle muuta kuin isänkorvike. Reno halusi esittää hahmonsa tästä syystä hieman vajaaälyisenä, jotta katsoja ajattelisi alusta alkaen, ettei Leon käyttäisi lasta seksuaalisesti hyväkseen. Tästä elokuvan kyseenalaisesta kuviosta löytyy tosin myös ymmärrettävät puolensa, Mathildan isän ollessa inha mulkvisti, jolloin ei ihme, että tytön elämän toinen mies, paljon lempeämpi Leon varastaa Mathildan sydämen tahtomattaan. Tähän monimutkikkaaseen suhteeseen tuodaan kiinnostavaa kontrastia sillä, että henkisesti Mathilda vaikuttaa ajoittain paljon kypsemmältä kuin toisinaan lapsenmielinen ja kenties hieman yksinkertainen Leon. Silti enemmänkin isä-tytär -lähestymistapa palkkatappajan ja kostonhimoisen tytön suhteeseen olisi ollut parempi ratkaisu.

Ei Leonin ja Mathildan välinen ihmissuhde kuitenkaan täysin pilalla ole, vaan siitä (kuten kaikesta muustakin elokuvassa) löytyy hurjasti erilaisia puolia. Osa hahmojen välisistä kohtauksista ovat aidosti hellyttäviä ja jopa kauniita, esimerkiksi kun Leon yrittää piristää juuri perheensä kuoleman todistanutta Mathildaa hupsulla possunnäköisellä patakintaallaan. Kun elokuvaa leikattiin amerikkalaisyleisölle uudestaan, tekijät saksivat pois myös lähes kaikki kohtaukset, joissa Leon kouluttaa Mathildaa tappajaksi. Vaikka näissä kohtauksissa on omat moraalikysymyksensä, on tämä osuus erinomainen jännittävyydessään ja myös tietyssä humoristisuudessaan. Kaikki tämä johtaa kohti äärimmäisen tiivistunnelmaista loppuhuipennusta, jossa Leonin, Mathildan ja Stansfieldin välit selvitetään lopullisesti.

Luc Besson on elämänsä aikana tehnyt lievästi sanottuna häiriintyneitä asioita naisten kanssa, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö hän osaisi tehdä hienoja elokuvia. Bessonin ohjaus on todella upeaa läpi leffan. Hän saa revittyä näyttelijöistä kaiken irti ja hän rakentaa ilmapiiriä fantastisesti, apunaan Éric Serran mahtavan tunnelmalliset ja kaihoisat musiikit. Bessonin käsikirjoitus on muuten täydellinen tarinaa, tarinankerrontaa, hahmoja ja dialogia myöten, mutta hän olisi voinut jättää oman kyseenalaisen suhteensa perustelemisen pois päähahmojen väliltä. Leon on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Kuvasommittelut, kameraliikkeet, valaisu ja varjot, sekä kellertävä värimaailma muodostavat visuaalisesti upean ilmeen kaikessa synkkyydessään ja likaisuudessaan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja inhottavat, mikä lisää filmin epämiellyttävää, mutta silti vangitsevaa fiilistä. Asut ovat oivalliset, maskeeraukset rujot ja niin erikois- kuin äänitehosteet säväyttävät.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Léon, 1994, Columbia Pictures, Gaumont, Les Films du Dauphin

Arvostelu: Oppenheimer (2023)

OPPENHEIMER

Ohjaus: Christopher Nolan

Pääosissa: Cillian Murphy, Emily Blunt, Matt Damon, Robert Downey Jr., Florence Pugh, Josh Hartnett, Benny Safdie, Dane DeHaan, David Krumholtz, Alden Ehrenreich, Jason Clarke, Dylan Arnold, David Dastmalchian, James D'Arcy, Jack Quaid, Kenneth Branagh, Tom Conti, Matthew Modine, Gustaf Skarsgård, Casey Affleck, Alex Wolff, Olivia Thirlby, Olli Haaskivi, Rami Malek ja Gary Oldman

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 12

"Now I am become Death, the destroyer of worlds."

Oppenheimer perustuu Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin elämäkertakirjaan American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer (2005), joka puolestaan perustuu tositapahtumiin atomipommin isänä tunnetun fyysikko J. Robert Oppenheimerin elämästä. Alun perin Sam Mendes oli kiinnostunut kääntämään kirjan elokuvamuotoon, mutta projekti ei edennyt. Kirjan elokuvaoikeudet omistava J. David Wargo tapasi tuottaja Charles Rowenin, joka koki ohjaaja Christopher Nolanin olevan paras vaihtoehto elokuvan tekoon. Nolan oli saanut edellisen elokuvansa, Tenetin (2020) kuvausten päätteeksi näyttelijä Robert Pattinsonilta lahjaksi kirjan Oppenheimerin tunnetuimmista lausahduksista, oltuaan vuosia kiinnostunut fyysikon elämästä. Hän ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, mutta kun koronaviruspandemian aikana hänen aiemmat elokuvansa julkaissut Warner Bros. -yhtiö alkoi julkaista leffoja samanaikaisesti elokuvateattereissa ja suoratoistopalvelussaan HBO:ssa, Nolan suivaantui ja päätti lopettaa yhteistyönsä yhtiön kanssa. Muut yhtiöt aloittivat kilpailun saadakseen Nolanin seuraavan elokuvan ja lopulta Universal Pictures voitti. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Oppenheimer on saapunut elokuvateattereihin. Nolanin ollessa suosikkiohjaajani, hänen uusi elokuvansa nousee aina vuoden odotetuimpien kärkeen, riippumatta aiheesta. Olen innolla odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Oppenheimerin heti ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toisen maailmansodan aikaan teoreettinen fyysikko J. Robert Oppenheimer saa tehtäväkseen luoda Yhdysvalloille uuden superaseen, atomipommin, jolla sota voitaisiin lopettaa yhdellä räjäytyksellä.

Näyteltyään sivuroolia viidessä aiemmassa Nolanin leffassa - Batman Begins (2005), Yön ritari (The Dark Knight - 2008), Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Dunkirk (2017) - Cillian Murphy pääsee vihdoin esiintymään pääosassa. Murphy siis esittää tietty nimikkohahmo J. Robert Oppenheimeria, jonka mielipiteitä jakanut luomus jätti pysyvät jälkensä historiankirjoihin. Murphy tulee hyvin todennäköisesti saamaan parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, ellei jopa voittamaan palkinnon; niin hyvä hän roolissaan on. Hän syventyy täysillä hahmonsa mielenmaisemaan ja vie katsojan matkalle tämän psyykeen. Oppenheimer aloittaa polkunsa innokkaana tutkijana, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun Yhdysvaltojen armeija antaa hänelle tehtävän luoda uuden superaseen. Elokuvan edetessä mies alkaa kuitenkin ymmärtämään, mitä tulikaan tehtyä ja syyllisyyden tuskissa kieriskellessään Murphy todella loistaa.

     Cillian Murphyä on tukemassa koko elokuvavuoden huikein näyttelijäkaarti. Suuri osa näyttelijöistä ei edes tiennyt, mihin rooliin ovat päätymässä, he vain halusivat päästä leffaan mukaan ja jotkut isoimmista staroista suostuivat jopa pienempään palkkaan työskennelläkseen Nolanin kanssa. Merkittävimpiä ovat Emily Blunt Oppenheimerin vaimona Kittynä, Florence Pugh Oppenheimerin salarakkaana Jeanina, Matt Damon Oppenheimerin pestaavana eversti Grovesina, Robert Downey Jr. asioihin sekaantuvana Straussina, sekä Josh Hartnett Oppenheimerin tutkijaystävänä Lawrencena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Kenneth Branagh, Jason Clarke, Rami Malek, Casey Affleck, David Dastmalchian, Benny Safdie, Dane DeHaan, Alden Ehrenreich, Jack Quaid, Gustaf Skarsgård, Gary Oldman, sekä jopa suomalainen Olli Haaskivi Oppenheimerin kohtaamina henkilöinä ja Manhattan-projektiksi kutsutun atomipommikehittelyn tutkijoina. Näyttelijät ovat kaikki huippuvedossa ja on käsittämätöntä, kuinka leffa tuo ruutuun yhä vain isompia nimiä ja välillä ihan vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Rami Malekin Oscar-voitosta ei ole kauaa, mutta suuren osan ajasta tässä elokuvassa hän tyytyy statistin rooliin.

Varmaan vähemmän yllättäen Oppenheimer nousi vuoden 2023 elokuvatarjonnan kärkeen. Kyseessä on kertakaikkisen upea ja pysäyttävä teos, joka näyttää jälleen Christopher Nolanin ällistyttävät lahjat elokuvantekijänä. Oppenheimer on raskaista aihepiireistään huolimatta selvästi Nolanin helpoimpia elokuvia, eikä se väännä katsojan mieltä mutkalle, kuten vaikkapa ajan kanssa kikkaillut Tenet. Mutta kuten voi varmasti odottaa, ei Nolan suostu tälläkään kertaa kertomaan tarinaa lineaarisesti alusta loppuun, vaan hän hyppii ajassa edestakaisin Oppenheimerin nuoruuden, Manhattan-projektin ja kaiken jälkipyykin välillä. Toteutus ei ole millään lailla sekava, vaan aikahyppelystä huolimatta tarinaa on helppo seurata, enkä voinut kuin jälleen kerran ihailla, kuinka käsittämättömän sulavasti Nolan osaakaan leikata eri ajoissa ja paikoissa tapahtuvien kohtauksien välillä.

Elokuva on Nolanin tuotannosta tähän asti henkilövetoisin. Katsoja todella kuljetetaan Oppenheimerin mielen sisälle ja on kiehtovaa nähdä, kuinka Manhattan-projekti vaikuttaa häneen. Aluksi kyse on enemmän nuoren tutkijan lahjojen esittelystä ja osoituksesta, että mahdottomalta tuntuva projekti pystyttäisiin toteuttamaan. Atomipommin räjäytyskokeilu on juhlimisen paikka siihen asti, että päähän iskee vihdoin totuus siitä, kuinka asetta tultaisiin käyttämään. Elokuva käväisee usein psykologisen draaman puolella jopa dokumentaariselta tuntuvan elämäkertakuvauksen lisäksi.

Oppenheimerilla on kestoa jopa kolme tuntia, mutta aika menee jopa yllättävän vauhdilla - joskin kolmannen tunnin aikana pituus alkaa ajoittain tuntua. Sen lisäksi, että tarina on todella koukuttava, Nolan on karsinut siitä aika lailla kaiken ylimääräisen pois. Elokuva etenee reippaasti ja hahmojen väliset keskustelut ovat pituudestaankin huolimatta napakkoja. Dialogikin vie täysin mukanaan, etenkin kun Manhattan-projektin moraalikysymykset nostetaan pinnalle, lähtien jo siitä, kun hetkellisesti iskee epävarmuus, että mitä jos pommin ketjureaktio ei pysähdykään, vaan tuhoalue jatkaa kasvamistaan, kunnes ilmakehä syttyy tuleen ja tuhoaa koko planeetan? Itse pommin räjäytyskohtaus on elokuvan huippuhetki. Tunnelma on ristiriitainen. Katsoja haluaa nähdä, kuinka kohtaus toteutetaan, mutta samalla sitä anelee, ettei nappia painettaisi. Kaikki tämä johtaa elokuvan viimeisiin sekunteihin, joiden kauhistuttavuus ja ajankohtaisuus vetävät hiljaiseksi.

Kuten odottaa saattaakin, on tämäkin Nolanin elokuva myös teknisiltä ansioiltaan erinomainen. Oppenheimer on upeasti kuvattu, enkä ihmettele, jos filmi saa parhaan kuvauksen Oscarin. Otokset ovat todella komeita, mutta samalla ajoittain myös pelottavia. Värikikkailulla erotetaan hyvin kahden eri hahmon näkökulmat tapahtumiin. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja maskeeraukset todella onnistuneet. Näyttelijät saadaan uskottavasti näyttämään eri ikäisiltä pitkin leffaa. Varmasti itse kukin pöyristyi, kun Nolan ilmoitti, että atomipommin räjäytyskohtaus toteutettaisiin ilman tietokonetehosteita. En tiedä, miten lopputulos saatiin tarkalleen aikaiseksi, mutta räjähdys on hurjan vaikuttava näky. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja Tenetin myötä Nolanin luottosäveltäjä Hans Zimmerin korvannut Ludwig Göransson näyttää jälleen taitojaan musiikkien parissa. Göransson maalailee sävellyksillään erittäin painostavaa tunnelmaa, tehostaen useita kohtauksia entisestään.

Yhteenveto: Oppenheimer on erinomainen kuvaus erään todella kiehtovan historiallisen henkilön elämästä ja teoista. Harvoin päätyykään seuraamaan elämäkertaelokuvaa, jonka aikana on näin vahvasti päähenkilön puolella, vaikka tietää, mitä kauheuksia hänen aikaansaannoksellaan tullaan tekemään. Katsoja uppoutuu täysin Oppenheimerin mielenmaisemaan ja käy läpi samoja haastavia moraalisia pohdintoja. Elokuvan edetessä homma vain synkkenee ja Cillian Murphy häikäisee pääroolissa. Isoista nimistä koostuva näyttelijäkaarti hoitaa muutenkin hommansa ansiokkaasti ja on hupaisaa, kuinka leffa tuo näytölle jatkuvasti yhä suurempia staroja vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Christopher Nolan ällistyttää jälleen kerran elokuvantekijänä. Hänen ohjauksensa on voimakasta ja käsikirjoituksensa hienosti laadittu. Vaikka kestoa on kolme tuntia, tarina on reippaasti kerrottu ja napakka. Ajassa hyppiminen toimii hyvänä tehokeinona. Itse atomipommin räjäytys on häikäisevä kohtaus, joka samanaikaisesti loksauttaa suun auki vaikuttavalla toteutuksellaan, että myös kauhistuttaa tapahtumallaan. Filmin viimeinen minuutti vetää todella hiljaiseksi. Näyttelijöitä, kerrontaa, tunnelmaa, synkkiä teemojaan ja teknistä puolta myöten Oppenheimer on hieno teos, jota suosittelen historiasta kiinnostuneille, sekä onnistuneen elokuvanteon ystäville. Oppenheimer tulee takuulla kisaamaan parhaan elokuvan Oscar-pystistä, enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos elokuva voittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oppenheimer, 2023, Universal Pictures, Syncopy, Atlas Entertainment, Gadget Films

Arvostelu: Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula - 1992)

BRAM STOKERIN DRACULA

BRAM STOKER'S DRACULA

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Gary Oldman, Winona Ryder, Keanu Reeves, Anthony Hopkins, Richard E. Grant, Cary Elwes, Billy Campbell, Sadie Frost, Tom Waits, Michaela Bercu, Florina Kendrick ja Monica Bellucci
Genre: kauhu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Bram Stokerin Dracula perustuu nimensä mukaisesti Bram Stokerin Dracula-vampyyrikirjaan vuodelta 1897. Viimeisen vuosisadan varrella kirjan pohjalta on tehty useita filmatisointeja, kuten laittomasti tehty Nosferatu (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens - 1922), Bela Lugosin tähdittämä Dracula - vanha vampyyri (Dracula - 1931) ja Christopher Leen tähdittämä Pimeyden prinssi (Dracula - 1958). 1980-luvun lopulla Stokerin kirjasta kiehtoutunut James V. Hart kirjoitti uuden elokuvakäsikirjoituksen, joka olisi mahdollisimman uskollinen lähdemateriaalille. Samaan aikaan näyttelijä Winona Ryder oli äkillisesti poistunut Francis Ford Coppolan ohjaamasta Kummisetä osa III:sta (The Godfather Part III - 1990) ja pelkäsi sen jälkeen, ettei Coppola pitänyt hänestä. Ryder sai Hartin käsikirjoituksen haltuunsa ja koska hän halusi päästä tekemään Coppolan kanssa yhteistyötä, hän vei Hartin tekstin Coppolalle, siinä toivossa, että tämä tarttuisi projektiin ja haluaisi Ryderin naispäärooliin. Coppola kiinnostui käsikirjoituksesta ja päätti tehdä sen pohjalta elokuvan. Filmin tuotanto oli vaikea, näyttelijöiden jouduttua riitoihin keskenään ja monien kokiessa Coppolan tyylin kummalliseksi, mitä ei auttanut yhtään, kun testiversioita nähneet alkoivat levittää puhetta siitä, että kyseessä olisi kamala floppi. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Bram Stokerin Dracula sai maailmanensi-iltansa 10. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin leffasta aluksi luultiin, se osoittautuikin kriitikoiden ja katsojien kehumaksi jättihitiksi, joka voitti parhaan maskeerauksen, puvustuksen ja äänitehosteiden Oscar-palkinnot, sekä oli ehdolla parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin Bram Stokerin Draculan ensi kertaa joitain vuosia sitten Netflixistä, mutta silloin elokuva ei erityisemmin kolahtanut. Ajan kuluessa olen kuitenkin pohtinut uuden mahdollisuuden antamista filmille ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Bram Stokerin Draculan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi!

Vuonna 1897 Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan, auttamaan paikallista kreivi Draculaa selvittämään kiinteistöasioita Lontoossa. Välittömästi Jonathan huomaa synkän pahuuden vallitsevan kreivin linnassa ja pian todelliset kauhut pääsevät valloilleen...

Elokuvan ilmestymisen aikaan pääasiassa Billin ja Tedin uskomaton seikkailu -komediasta (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) tunnettu, mutta myöhemmin leffojen, kuten Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), The Matrix (1999) ja John Wick (2014) kautta toimintastaraksi noussut Keanu Reeves näyttelee Jonathan Harkeria ja hoidetaan nyt ikävät sanat pois alta: Reeves on ehdottomasti huonointa elokuvassa. Sen lisäksi, että hänen brittiaksenttinsa on lähinnä surkuhupaisaa takeltelua, hän on todella tönkkö ja puinen läpi leffan. Eipä Jonathan hahmonakaan lopulta kovin kaksinen ole - lähinnä hänen tehtävänsä on viedä katsoja elokuvan todellisen tähden luokse.

     Itse kreivi Draculana, eli tietty vampyyrien ruhtinaana nähdään Gary Oldman, joka tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Oldmanissa on arvokkuutta ylvään kreivin rooliin, hän osaa olla pelottava hurjana hirviönä, mutta myös viettelevän hurmaava. Hän istuu rooliin kuin valettu, nousten jo ensikohtauksessaan Dracula-legendojen Bela Lugosin ja Christopher Leen vierelle. Oldmanista on ällistyttävän moneksi filmin aikana, mutta hän saa silti kaiken tuntumaan yhtenäiseltä hahmolta, joka on elänyt jo useamman vuosisadan. Toisin kuin useimmat Dracula-teokset, tässä syvennytään hahmon alkuperään enemmän ja avataan syytä, miksi hän on ajautunut pahuuden tielle. Tavallaan Draculasta saadaan sympaattinen, vaikka samalla häntä myös kammoksuu.

Muissa rooleissa nähdään elokuvan vireille pistänyt Winona Ryder Jonathanin vaimona Minana, Sadie Frost tämän ystävänä Lucyna, Cary Elwes Lucyn miesvalintana lordi Holmwoodina, Richard E. Grant tohtori Jack Sewardina, sekä Anthony Hopkins professori Abraham Van Helsinginä. Lisäksi laulaja Tom Waits esittää Draculaa palvelevaa Renfieldiä, sekä Monica Bellucci yhtä Draculan vampyyrivaimoista. Vaikka myös Ryder takeltelee roolissaan paikoitellen, sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä - erityisesti aina upea Hopkins, joka vakuuttaa täysillä vampyyreita metsästävänä Van Helsinginä.

Nyt toisella katselukerralla Bram Stokerin Dracula kolahti minuun todella lujaa ja taisi jopa nousta suosikkiadaptaatiokseni Stokerin kirjasta. En ole itse kirjaa lukenut, mutta olen lukenut siitä paljon muita kautta ja sen perusteella sanoisin, että tämä elokuva ymmärtää ja visualisoi Stokerin työtä parhaiten. Yksi parhaista esimerkeistä on, kuinka filmi taidokkaasti hyödyntää Stokerin kirjan kerrontaa. Kirja on kerrottu kuvitteellisten kirjeiden, päiväkirjamerkintöjen, lokien sun muiden kautta ja se on onnistuttu siirtämään elokuvaan. Useat hahmoista toimivat filmin kertojina ja heidän puheensa ovat juurikin sitä, mitä heidän hahmonsa kirjoittavat joko itselleen muistiin tai toisilleen kirjeinä. Vaikka tekniikka toimii hyvin, luo se joitain rytmitysongelmia elokuvaan. Paikoitellen tuntuu kuin muutamia palasia puuttuisi seasta, joita sitten pyritään paikkailemaan näillä hahmojen selityksillä siitä, mitä on tapahtunut. Pari merkittävämpää tarinan iskua tuntuvat hyppäävän vähän liian hurjasti eteenpäin. Reevesin roolityön lisäksi nämä muutamat tarinankerronnalliset töksähdykset olivat ainoita asioita, jotka häiritsivät katselukokemustani.

Kirjeitä, päiväkirjoja jne. hyödyntävä kerronta ei kuitenkaan ole ainoa asia, minkä filmi siirtää kirjasta hyvin elokuvan muotoon, vaan elokuva ymmärtää hienosti tarinan monisävyisyyden. Kyseessä on karmiva kauhukertomus hirviöstä, mutta samalla myös nimikkohahmon traaginen ja goottinen rakkauskertomus. Elokuva onnistuu olemaan aidosti jännittävä ja siinä on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia. Etenkin alkupäässä, kun Jonathan saapuu kreivin linnaan, mukana on kutkuttavaa kuvastoa liittyen esimerkiksi Draculan varjoon, joka vaikuttaisi elävän täysin omaa elämäänsä. Samalla leffa osaa kuitenkin olla herkkä rakkaustarina. Kaikki tämä esitetään mahdollisimman mahtipontisesti ja teatraalisesti. Puista Reevesiä lukuun ottamatta kaikki on tyylitellyn suurta, jylhää ja hulppeaa. Kaiken aikaa läsnä oleva goottihenki vain lisää filmin viehätystä.

Ohjaaja Francis Ford Coppola ja käsikirjoittaja James V. Hart todella ymmärtävät tarinan syvälliset puolet ja teemat. Kertomuksessa on tietty paljon uskonnollisuutta, onhan Dracula jo itsessään hahmo, joka haistatteli Jumalalle ja saatanallisten voimien kautta hän kävelee kuolemattomana maan päällä pahuuden ilmentymänä. Samalla Dracula haluaa selvästi murtaa tiettyjä kirkon asetuksia erityisesti naisten suhteen. Erityisesti tuohon aikaan uskonnon takia naisten täytyi käyttäytyä täysin siveellisesti ja Draculan voikin käsittää vertauskuvana sille, mikä laukaisee ja vapauttaa näissä naisissa seksuaalisen viettinsä. Filmissä onkin muutamia hyvin eroottisia kohtauksia. Lopulta varmaan hienointa on, että Coppola on tehnyt itse elokuvasta sen päähenkilön kaltaisen. Filmi on karmiva ja välillä haluaisi peittää silmät tai katsoa muualle, mutta samalla elokuva on myös todella viettelevä ja vangitseva, ja siihen jää täysin koukkuun.

Myös teknisiltä ansioiltaan Bram Stokerin Dracula on hyvin onnistunut elokuva. Se on todella tyylikkäästi ja tyylitellysti kuvattu. Kaikki kuvasommitteluista kamera-ajoihin ovat näyttävää ja filmi hyödyntää taidokkaasti päällekkäin näkyviä kuvia tukemassa toisiaan. Myös värien, valojen ja varjojen käyttö on näyttävää. Lavasteet ovat suorastaan hulppeat aina Lontoon kaduista kreivi Draculan jylhään linnaan. Coppola halusi hyödyntää mahdollisimman vanhanaikaisia elokuvanteon keinoja filmissään ja mukana onkin mm. useita todella hienoja pienoismalleja. Puvustajat tekevät huipputyötä asujen kanssa ja maskeeraajat päällystävät Oldmanin milloin minkälaisiin maskeihin satavuotiaasta ukolta näyttävästä Draculasta tämän petomaisiin olomuotoihin ihmisen ja suden tai lepakon sekoituksina. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma on hienosti rakennettu. Wojciech Kilarin säveltämät musiikit tuovat valtavan panoksen elokuvan tunnelmaan ja Kilarin lumoavan jännittäviä melodioita kuuntelee mielellään yksinäänkin, irrallaan itse leffasta.

Yhteenveto: Bram Stokerin Dracula on vaikuttava ja tyylikäs filmatisointi yhdestä kauhukirjallisuuden suurimmista merkkiteoksista. Elokuva hyödyntää tehokkaasti lähdemateriaalin omaperäistä kerrontatyyliä kirjeistä päiväkirjamerkintöihin. Paikoitellen leffa tuntuu tekevän outoja aikahyppyjä, jotka rikkovat kerronnan soljuvuutta, mutta muuten filmi pitää tiukasti mukanaan. Nimikkovampyyrinsä tavoin itse elokuva on jännittävä ja hurja, mutta myös viettelevä ja lumoava. Kauhupuoli on onnistuneen karmivaa, kun taas romanttisesta puolesta löytyy tehokasta eroottisuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on väkevää ja sitä vain tehostavat Wojciech Kilarin mahtipontisen teatraaliset musiikit. Gary Oldman on täydellinen pääroolissa kreivi Draculana, tulkiten monipuolista hahmoa ihailtavalla antaumuksella. Puista Keanu Reevesiä lukuun ottamatta muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan oivallisesti - etenkin loistava Anthony Hopkins. Myös visuaaliselta anniltaan filmi on säväyttävä tyylikästä kuvausta ja upeita puitteita myöten. Suosittelenkin Bram Stokerin Draculaa kaikille goottisten vampyyritarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bram Stoker's Dracula, 1992, Columbia Pictures, American Zoetrope, Osiris Films

Arvostelu: JFK - avoin tapaus (JFK - 1991)

JFK - AVOIN TAPAUS

JFK

Ohjaus: Oliver Stone
Pääosissa: Kevin Costner, Sissy Spacek, Michael Rooker, John Candy, Joe Pesci, Laurie Metcalf, Gary Oldman, Tommy Lee Jones, Kevin Bacon, Jay O. Sanders, Jack Lemmon, Walter Matthau, Wayne Knight, Donald Sutherland, Edward Asner, Brian Doyle-Murray, Vincent D'Onofrio ja Jim Garrison
Genre: draama
Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12

JFK - avoin tapaus perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen 35. presidentin, John F. Kennedyn salamurhasta 22. marraskuuta 1963 ja sen jälkeisestä murhatutkinnasta, sekä salaliittoteorioista. Kennedyn murhaa tutkinut New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison työsti kirjan On the Trail of Assassins (1988) tutkimuksensa pohjalta, mikä päätyi elokuvaohjaaja Oliver Stonen käsiin, joka kiehtoutui tekstistä ja osti heti kirjan elokuvaoikeudet. Stone osti oikeudet myös erilaisia Kennedy-salaliittoteorioita käsittelevään Jim Marrsin kirjaan Crossfire: The Plot That Killed Kennedy (1989). Hän sai ideansa läpi Warner Brosilla ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1991 ja lopulta JFK - avoin tapaus sai maailmanensi-iltansa 19. joulukuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Jo ennen ilmestymistään filmi herätti paljon kritisointia ja monet lehdet kirjoittivat elokuvasta negatiiviseen sävyyn. Leffa sai jonkin verran kritiikkiä myös ilmestyessään, mutta siinä kohtaa enemmistö kehui elokuvaa suuresti. Elokuvasta myös muodostui yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä lippuluukuilla. JFK - avoin tapaus sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miessivuosa, musiikki ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan kuvauksen ja leikkauksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon, sekä neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja miessivuosa), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänen palkinnot. Itse olin tiennyt filmistä jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä. Kun huomasin JFK - avoimen tapauksen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kolme vuotta presidentti John F. Kennedyn kuoleman jälkeen piirisyyttäjä Jim Garrison ryhtyy tutkimaan tapausta uudestaan. Tekijäksi ilmoitettu henkilö ei vaikuta pystyneen tekoon yksin ja pian Garrisonille aukeaa salaliittojen, korruption, maiden välisten juonittelun, sekä itse Yhdysvaltojen hallituksen peittelyjen maailma.

Pääroolissa Jim Garrisonina nähdään Kevin Costner, joka oli muutamaa vuotta aiemmin noussut isoksi tähdeksi - etenkin voitettuaan kaksikin Oscar-palkintoa westernistään Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990) vuotta aiemmin. Tässä Costner tekee kenties parhaan roolisuorituksensa, minkä olen häneltä nähnyt. Hän on fantastinen piirisyyttäjänä, joka ryhtyy tutkimaan Kennedyn salamurhaa, mikä menee niinkin pitkälle, että hän muuttuu täysin pakkomielteiseksi tapauksen selvittämisestä. Garrisonin tavoin katsojakin kokee pakottavaa tarvetta saada tapaus ratkaistua ja hahmon tarinaa seuraa kiehtoutuneena. Parhaimmillaan Costner on kuitenkin filmin viimeisen puolituntisen aikana, missä on todella pitkiä pätkiä, joissa vain Costner on äänessä. Voin vain kuvitella, kuinka käheä Costnerin ääni on ollut, kun hänen on pitänyt toistaa samaa, varmaan yli vartin kestävää monologia kuvauksissa yhä uudestaan ja uudestaan.

     Elokuvassa nähdään Costnerin lisäksi aikamoinen näyttelijäkattaus. Carrie-kauhuelokuvasta (1976) tuttu Sissy Spacek esittää Garrisonin vaimoa, Liziä. Nuoren Michael Rookerin esittämä Bill, Laurie Metcalfin näyttelemä Susie ja Wayne Knightin näyttelemä Bertel auttavat Garrisonia tämän tutkinnassa. John Candy, Kevin Bacon ja Donald Sutherland esittävät hahmoja, jotka paljastavat Garrisonille tietoja. Myöhemmin Äksyt vanhat herrat -komediassa (Grumpy Old Men - 1993) ilahduttava kaksikko Jack Lemmon ja Walter Matthau tekevät pienet roolit etsivänä ja senaattorina. Tommy Lee Jonesin näyttelemällä Clay Shaw'lla ja Joe Pescin esittämällä David Ferriellä on jotain peiteltävää. Gary Oldman taas nähdään takaumissa Lee Harvey Oswaldina, jota heti syytettiin Kennedyn murhasta, mutta jonka Garrison uskoo olevan pelkkä osanen isommasta kokonaisuudesta. Oikea Jim Garrison tekee nopean esiintymisen Earl Warrenina, jonka kirjoittaman Kennedyn salamurharaportin epäkohtien vuoksi Garrison päätti ryhtyä tutkimaan Kennedyn murhaa uudestaan. Näyttelijät tekevät läpikotaisin upeaa työtä. Tommy Lee Jones onnistui saamaan niin Oscar- kuin BAFTA-ehdokkuuden roolityöllään. Pesci on tuttuun tapaansa mahtava, mutta katsojan on vaikea olla häiriintymättä hänen hahmonsa kamalasta peruukista ja vielä hirveämmistä kulmakarvoista.

Presidentti Kennedyn salamurha on erittäin kiehtova aihe minkä tahansa maan asukkaalle. Vielä kiehtovamman siitä tekee se, kuinka hämäriltä ja salaperäisiltä itse murha, sen tekijä ja motiivit vaikuttavat. Jo heti alussa niin Garrison kuin katsojakin pohtii, että jos murhan ainoana syyllisenä pidetty ampui Kennedyä takaapäin, miten ihmeessä tappava luoti on poistunut Kennedyn takaraivosta, eikä otsasta? Ei olekaan mikään ihme, miksi tapauksesta on luotu paljon erilaisia teorioita, joihin Garrisonkin alkaa pian uskoa, kun virallinen tiedote tapauksesta ei vain tunnu oikealta. Onko Lee Harvey Oswald sittenkin pelkkä syntipukki huomattavasti vaarallisemmalle taholle? Vaikka katsojana uskoisikin viralliset lausunnot, pistää filmi nopeasti miettimään uudestaan. Näihin teorioihin uppoutuu nopeasti ja todella syvälle. Elokuvalla on kestoa yli kolme tuntia (ohjaajan versiona kolme ja puoli tuntia) ja vaikka elokuva tuntuukin pitkältä, on kesto lopulta täysin ansaittu ja oikeutettu.

Vaikka elokuvan pituuden kyllä huomaa, ei meno käy koskaan raskassoutuiseksi. Kertomus on kiehtova ja nappaa yhä koukuttavammin mukaansa, mitä enemmän uusia paljastuksia tulee vastaan. Kun itse Yhdysvaltojen hallituksen jäsenet Kennedyä seurannutta presidentti Lyndon B. Johnsonia myöten alkavat vaikuttamaan syyllisiltä, muuttuu JFK - avoin tapaus äärimmäisen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi. Tunnelma on läpikotaisin erinomaisesti rakennettu. Kun Garrison tuumii CIA:n ja FBI:n osuutta salamurhaan, hänestä tulee yhä vain vainoharhaisempi, mikä lisää jännitettä entisestään. Hienon lisän kaikkeen tuo Garrisonin mureneva parisuhde vaimonsa kanssa, kun Garrison ei enää tunnu edes huomaavan perheensä olemassaoloa tapauksen selvittelyn takia. Vaikka ajatuksen tasolla elokuvan huipentaminen pitkään oikeussalikäsittelyyn voisi vaikuttaa puiselta, on se fantastinen ja elokuvan aiempia osioita eri tavalla vangitseva lopetus tälle yli kolmituntiselle salaliittojen kertomukselle. Lopputekstien mukaan Yhdysvaltojen hallituksen pitäisi luovuttaa salatut tietonsa Kennedyn murhasta vuonna 2029. Kenties silloin pääsemme näkemään, mullistuuko virallinen tieto murhasta ja kuinka lähelle totuutta tämä elokuva osuikaan?

Elokuvan ohjauksesta vastaa Oliver Stone, jolle JFK - avoin tapaus ei todellakaan jäänyt viimeiseksi Yhdysvaltojen presidentistä kertovaksi elokuvaksi. Stone on myöhemmin ohjannut Richard Nixonista kertovan Nixonin (1995) ja George W. Bushista kertovan W.-elokuvan (2008). Stone tekee upeaa työtä läpi filmin, niin rakentaessaan tunnelmaa kuin ohjatessaan näyttelijöitä, sekä pitäessään valtavaa kokonaisuutta kasassa. Stone on myös käsikirjoittanut filmin yhdessä Zachary Sklarin kanssa. Kaksikko kehittelee kertomusta yhä vain lumoavammaksi, mitä pidemmälle se etenee. Filmi on myös pääasiassa taidokkaasti kuvattu, vaikka paikoitellen tiukat lähikuvat hahmojen kasvoista menevät hieman liiankin lähelle. Kuvauksessa ja leikkauksessa on kekseliäästi kikkailtu aitojen, tilanteista saatujen kuvamateriaalien, sekä elokuvaan kuvatun materiaalin välillä. Välillä näytettävät mustavalkoiset pätkät luovat elokuvaan hieman dokumentaaristakin henkeä. Mustavalkoisuuden lisäksi väreillä temppuillaan muutenkin. Alkupäässä voimakkaat värit häiritsevät hieman, mutta ne muuttuvat vähitellen tyylikkäämmiksi. Lavasteet ja asut ovat upeat, minkä lisäksi äänimaailmakin on onnistunut. Musiikeista vastaava John Williams tekee tuttuun tapaansa loistotyötä ja hän saikin Oscar-ehdokkuuden sävellyksistään.

Yhteenveto: JFK - avoin tapaus on erinomainen lakidraamaa ja trilleriä sekoitteleva elokuva, joka herättää katsojan syvän mielenkiinnon salamurhaa ja kaikkia sitä koskevia teorioita kohtaan. Salaliittohommat alkavat vähitellen kuulostaa täysin järkeenkäyviltä ja tapaus muuttuu kaiken aikaa vain kiehtovammaksi. Samalla vainoharhaisuus kasvaa niin päähenkilöllä kuin katsojallakin ja tunnelma sen kuin tiivistyy. Elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin jännittävä. Kertomus on niin vangitseva, että yli kolmetuntinen kesto kuluu nopeasti. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Pääroolissa hienosti vakuuttavan Kevin Costnerin lisäksi eritoten Gary Oldman ja Tommy Lee Jones tekevät loistotyötä. Oliver Stonen ohjaus on vahvaa ja hän saa pidettyä katsojan tiukasti otteessaan. JFK - avoin tapaus edustaa lakileffojen aatelia ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
JFK, 1991, Warner Bros., Canal+, Regency Enterprises, Alcor Films, Ixtlan, Camelot

Arvostelu: Nainen ikkunassa (The Woman in the Window - 2021)

NAINEN IKKUNASSA

THE WOMAN IN THE WINDOW

Ohjaus: Joe Wright

Pääosissa: Amy Adams, Fred Hechinger, Wyatt Russell, Gary Oldman, Julianne Moore, Brian Tyree Henry, Jeanine Serralles, Tracy Letts, Jennifer Jason Leigh ja Anthony Mackie

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Woman in the Window, eli suomalaisittain Nainen ikkunassa perustuu A. J. Finnin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuonna 2016 Fox 2000 Pictures sai käsiinsä Finnin tekstin ja osti sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2019, mutta studio ei ollut tyytyväinen näkemäänsä ja Tony Gilroy tuotiin kirjoittamaan tekstiä uusiksi lisäkuvauksia varten, jolloin ensi-iltaa päätettiin siirtää. Lisäksi kun Disney osti Foxin, Disneykään ei ollut tyytyväinen näkemäänsä, mikä johti uusiin muokkauksiin. Elokuva siirtyi toukokuulle 2020, mutta ensi-ilta jouduttiin perumaan koronaviruspandemian iskiessä ja sulkiessa elokuvateatterit ympäri maailman. Teattereiden sijaan elokuvan levitys päätettiinkin myydä Netflixille ja nyt vihdoin Nainen ikkunassa on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut kirjaa, mutta kiinnostuin filmistä heti, kun näin osan sen trailerista. En tosin tarinan tai näyttelijöiden vuoksi, vaan koska trailerissa kuultiin lempiyhtyeeni Musen The Dark Side -kappale. Kun teatterit suljettiin, ehdin kuitenkin unohtaa koko filmin, kunnes tänä keväänä Netflix ilmoitti julkaisevansa elokuvan. Päätinkin katsoa Nainen ikkunassa -leffan heti sen julkaisupäivänä.

Julkisten paikkojen pelosta kärsivä lastenpsykiatri Anna Fox on ollut kuukausia lukittautuneena asuntoonsa. Hän käyttää päivänsä katselemalla ikkunasta naapuriensa puuhia ja kiinnostuu, kun vastapäiseen taloon muuttaa uusi perhe. Pian hän kuitenkin näkee naapurissa tapahtuvan kaamean rikoksen...

Amy Adams nähdään elokuvan pääroolissa Anna Foxina, lastenpsykiatrina, joka kärsii agrafobiasta, eli julkisten paikkojen pelosta. Hän ei kykene lainkaan käymään ulkona, vaan viettää päivänsä sataprosenttisesti kotonaan, ainoana viihteenään elokuvat ja ikkunasta näkyvä naapurusto. Hahmo on periaatteessa mielenkiintoisesti kirjoitettu. Annaa vaivaa jokin asia, mikä on aiheuttanut hänelle niin fobian kuin addiktion alkoholiin ja lääkkeisiin. Hahmolla on usein sekava olo ja kun tämä näkee hirvittävän tapahtuman naapurissaan, hänen olonsa vain pahenee. Hyvät lähtökohdat menevät kuitenkin pilalle Adamsin roolityön myötä. En kuitenkaan sanoisi, että vika on niinkään Adamsissa, vaan siinä, kuinka häntä on ohjattu. Adams on lahjakas näyttelijä, mutta aiemminkin on käynyt selväksi, että kehnossa ohjauksessa hänkään ei enää vakuuta. Paikoitellen Adams tulkitsee hyvin hahmonsa vainoharhaisuutta, toisinaan taas hän ylinäyttelee ja tuntuu jopa hakevan jostakusta kameran takana apua, kun ei tiedä, mitä kohtauksissa pitäisi tehdä.

     Adams ei jää ainoaksi tunnetuksi näyttelijäksi, joka filmissä esiintyy. Gary Oldman ja Julianne Moore esittävät naapuriin muuttavaa Russellin pariskuntaa ja Fred Hechinger näyttelee heidän poikaansa Ethania. Vastikään The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa (2021) läpimurtonsa tehnyt Wyatt Russell nähdään Annan vuokralaisena Davidina ja samassa sarjassa Falconia esittänyt Anthony Mackie tekee lyhyen roolityön Annan miehenä. Brian Tyree Henry taas näyttelee rikostutkija Littleä, joka saapuu tutkimaan tapausta Annan soitettua poliisit. Hyvien sivunäyttelijöidenkin heikot roolisuoritukset viittaavat vahvasti siihen, että syy on enemmänkin ohjauksessa. Yleensä fantastinen Oldmankaan ei ole kovin hyvä tässä. Näyttelijät joko yli- tai alisuorittavat.

Ohjauksen heikkoudet paljastuvat nopeasti, kun katsoo ohjaaja Joe Wrightin filmografiaa. Herran edellinen elokuva Synkin hetki (Darkest Hour - 2017) oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista ja tarjosi yhden Gary Oldmanin upeimmista roolisuorituksista. Sitä edeltänyt elokuva taas oli aivan sysikamala Pan (2015). Wright on epätasainen ohjaaja ja Nainen ikkunassa vain todistaa tätä lisää. Wright ei toki ole ainoa syypää, vaan elokuvasta huokuu eri kirjoittajan työstämät uudelleenkirjoitukset, lisäkuvaukset ja vielä studion vaikutukset leikkaukseen. Kyseessä on jopa naurettavan kökkö trillerintapainen, jota katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miksi näinkin kovia näyttelijöitä on suostunut mukaan? Finnin alkuperäiskirjaa on kehuttu, joten luultavasti yksinään sen perusteella näyttelijät halusivat esiintyä sen elokuvasovituksessa. Tai kenties alkuperäinen käsikirjoitus ja leikkausversio olivatkin hyviä ja jälkeenpäin tehdyt muokkaukset pilasivat rainan.

Elokuvan tarinankerronta on todella kömpelöä ja takkuilevaa. Kohtausten sulavuus on täysin kadoksissa ja tuntuu siltä kuin joku rakentaisi palapeliä tunkemalla vääriä paloja väkisin kiinni toisiinsa. Ymmärrän, että tekijät ovat hakeneet sellaista tyyliä, joka kanavoisi päähenkilön sekavaa mielenmaisemaa ja vainoharhaisuutta, mutta toteutus on kömpelö. Trillerin toki pitääkin aiheuttaa katsojalle vaikeaa ja epämiellyttävää oloa, mutta sen pitäisi syntyä tarinasta ja tunnelmasta, eikä huonosta elokuvanteosta. Leikkaus on erittäin töksähtelevää ja läpi leffan erityisesti hahmojen väliset keskustelut ovat kehnosti rytmitettyjä, mikä vain lisää tunnetta huonoista näyttelijäsuorituksista. Asiaa ei myöskään auta, että näyttelijöille kirjoitettu dialogi on kiusallisen puisevaa ja epäluonnollista. Käsikirjoituksessa vielä viljellään käänteitä tylsistymiseen asti ja lopun suuri paljastus saa lähinnä kohottelemaan kulmia - etenkin kun silloin todella nähdään ja kuullaan kehnoa näyttelemistä ja replikointia.

Filmin tunnelmakaan ei ole kummoinen, enkä kokenut Nainen ikkunassa -elokuvaa kertaakaan jännittäväksi - varsinkaan, kun jännitys luottaa aivan liikaa idioottimaisiin äkkisäikäytyksiin myötähäpeällisen kovien ääniefektien kera. Sen lisäksi, että minua häiritsi jatkuvasti joko ohjaus, näytteleminen, käsikirjoitus tai leikkaus, koin itse tarinan liian väsähtäneeksi kierrätykseksi Alfred Hitchcockin Takaikkuna-mestariteoksesta (Rear Window - 1954). Molemmissa päähahmo on syystä tai toisesta jumissa kotonaan, seuraa ikkunan kautta naapureitaan ja näkee jotain kamalaa tapahtuvan, mikä herättää hänessä suuria epäilyksiä. Leffa yrittää tehdä samaa kuin Takaikkuna siinä, että näemme vain sen, mitä päähenkilö näkee, mikä on ideana hyvä, mutta toteutus ei tässä toimi. Erityisesti kohtaus, jossa Anna näkee rikoksen tapahtuvan, on suorastaan koominen. Leffassa on muitakin hetkiä, joiden aikana naurahdin pienesti, eikä niitä todellakaan oltu tarkoitettu hauskoiksi. 

Jos jostain leffaa voi kehua, niin sentään se on pääasiassa hyvin kuvattu. Vaikka leikkauksella yritetään kuviakin pilata, on mukana joitain ihailemisen arvoisia otoksia. Mukana on esimerkiksi yksi pitkä kuva, jossa Adams tekee luultavasti parasta työtään, sillä hänen oikeasti annetaan näytellä ja toteuttaa itseään, pitäen poikkeuksellisen toimivasti kirjoitettua monologia. Tyylikkäin kamera-ajo taas kuvaa ylhäältä päin rakennuksen kattoa, kulkien kohti kattoikkunaa ja liukumalla siitä alaspäin talon sisään. Lisäksi Danny Elfmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Vaikka ne eivät onnistukaan tuomaan mukaan jännittävää tunnelmaa, muutamankin kerran huomasin tuumivani "tässähän on hyviä melodioita, pitääpä tarkistaa lopputeksteistä kuka vastaa musiikeista".

Yhteenveto: Nainen ikkunassa on surkuhupaisan kehno trilleriyritys, joka ei jännitä tai loppupeleissä edes kiinnosta. Tarina on aika tyhjänpäiväinen kopiointi Alfred Hitchcockin Takaikkunasta, mutta ei sekään vielä yksinään haittaisi, jos toteutus ei olisi kaikin puolin näin tönkkö. Ohjaaja Joe Wright ei saa näyttelijöistään irti luontevia suorituksia ja niin hyvätkin näyttelijät, kuten Amy Adams ja Gary Oldman vaikuttavat tekevän uriensa heikointa työtä. Wright ei myöskään onnistu rakentamaan kunnon tunnelmaa, vaan meno on kaikin puolin väsähtänyt. Jännityspuoli luottaa liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, joista osa toimii lähinnä vain näpäyttämään tylsistyneen katsojan paremmin hereille. Käsikirjoitus on täynnä kökköä dialogia, eikä tökerö leikkaus auta yhtään keskusteluja. Rytmitys on todella kummallinen, eivätkä hahmojen väliset vuoropuhelut tunnu lainkaan luontevilta. Tekijät ovat yrittäneet saada mukaan samanlaista vainoharhaisuutta, jollaista päähenkilö tuntee, mutta toteutus tuntuu lähinnä amatöörimäiseltä elokuvanteolta. Sentään mukana on hyvää kuvausta ja Danny Elfmanin kelpo musiikkeja. Muuten Nainen ikkunassa on käsittämätön hutilaukaus, eikä ole ihme, että se päätettiin dumpata Netflixiin ilman teatterikierrosta. Sääli, että näin huono räpellys jäi aiemmin monia laadukkaita elokuvia tuottaneen Fox 2000 Picturesin viimeiseksi elokuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Woman in the Window, 2021, 20th Century Studios, Fox 2000 Pictures, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Red Riding Hood - Punahilkka (Red Riding Hood - 2011)

RED RIDING HOOD - PUNAHILKKA

RED RIDING HOOD

Ohjaus: Catherine Hardwicke

Pääosissa: Amanda Seyfried, Gary Oldman, Shiloh Fernandez, Max Irons, Virginia Madsen, Billy Burke, Julie Christie, Lukas Haas, Michael Shanks, Adrian Holmes ja Archie Rice

Genre: fantasia, kauhu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Red Riding Hood - Punahilkka perustuu kansantaruihin ja satuihin pienestä Punahilkasta 1600-luvulta, joista tunnetuimmat ovat kirjoittaneet Charles Perrault ja Grimmin veljekset. 2000-luvulla Appian Way Productions -yhtiö alkoi suunnittelemaan uutta elokuvasovitusta kansantarujen ja satujen pohjalta. Sen kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2010 ja lopulta Red Riding Hood - Punahilkka sai maailmanensi-iltansa 7. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot lyttäsivät elokuvan, eikä se ollut myöskään kovin kummoinen hitti. Itse en käynyt katsomassa leffaa teatterissa, mutta muistan kun sen mainos pyöri ilmestymisvuoden alussa kaikkialla. Katsoinkin elokuvan vasta muutamia vuosia myöhemmin, kun se esitettiin televisiossa, mutten pitänyt siitä. Kun huomasin Red Riding Hood - Punahilkan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pienessä kylässä asuva Valerie on rakastunut lapsuudenystäväänsä Peteriin, mutta Valeria on vanhempien toimesta sovittu varakkaan Henryn vaimoksi. Parisuhteet eivät jää Valerien ainoaksi huoleksi, sillä vuosia kuolleeksi luultu ihmissusi on palannut metsästä vainoamaan kylää...

Mamma Mia! -musikaalista (2008) tuttu Amanda Seyfried nähdään elokuvan pääosassa Valeriena, jolle tämän isoäiti (Julie Christie) antaa tietty ikonisen punaisen hilkan. Loppuleffan Valerien täytyy pitää hilkkaa päällään, jotta leffa voisi edes jotenkin perustella nimensä. Näyttelijänä Seyfried on paikoitellen näyttänyt osaavansa, mutta tässä hän jää aika vaisuksi - lähinnä koska käsikirjoitus ei paljoa hänelle tarjoa. Lähinnä Valerien täytyy pohdiskella kahden pojan välillä ja sitten vaihtelun vuoksi säikkyä ihmissutta. Nämä pojat ovat Valerien pitkäaikainen rakkauden kohde, muka-paha poika Peter (Shiloh Fernandez) ja Valerien vaimokseen haluava Henry (Jeremy Ironsin poika Max Irons). Fernandez ja Irons ovat aika surkuhupaisat puupökkelöt rooleissaan, joista tulee väkisinkin mieleen Twilight-elokuvien (2008-2012) Edward Cullen ja Jacob Black. Mielikuvaa vain vahvistaa se, että Fernandez oli ehdolla Edwardin rooliin, ennen kuin Robert Pattinson nappasi sen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Billy Burke ja Virginia Madsen Valerien vanhempina, sekä Gary Oldman ihmissusia metsästävänä isä Solomonina. Oldman on näyttelijöistä ehdottomasti paras, mutta valitettavasti edes hän ei onnistu pelastamaan filmiä, vaikka kuinka yrittääkin kantaa sitä harteillaan. Lähinnä tämä johtuu siitä, kuinka ärsyttäväksi isä Solomon muuttuu leffan aikana. Madsen ja Burke eivät erityisemmin vakuuta rooleissaan. Burke on muuten filmin toinen linkki Twilight-sarjaan, sillä hän esitti niissäkin elokuvissa päähahmon isää.

Iso yhteys Red Riding Hood - Punahilkan ja Twilight-sarjan välillä on myös se, että elokuvan on ohjannut Twilight - Houkutuksen (Twilight - 2008) ohjaaja Catherine Hardwicke. Ohjaajavalinta on ymmärrettävä, sillä studio on selvästi halunnut toistaa Twilightin suosion, joten kaikella logiikalla sen pitäisi onnistua edes muutamien samojen tekijöiden kera. No, eipä oikeastaan. Red Riding Hood - Punahilkasta ei tullut toivottua jättimenestystä - ei, vaikka se kuinka häpeilemättömästi yrittääkin ratsastaa Twilightin suosiolla ja tyylillä. Vertausta on mahdoton olla tekemättä, jos molemmat filmit on nähnyt. Kopiointi lähtee jo ensimmäisistä maisemaotoksista. Sentään Red Riding Hood - Punahilkka ei yritä siirtää susitarinaa nykypäivään, vaan pitää menon keskiajalla, mutta modernisointia silti riittää. 

Suuren osan ajasta koko ihmissusipuoli tuntuu vain kehykseltä, jotta tekijät saisivat tahkottua rahaa uuden teini-kolmiodraaman kautta. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, valitseeko Valerie Peterin vai Henryn - molemmat ovat ihan yhtä tylsiä tapauksia. Elokuvan kohderyhmää ei kuitenkaan taida näyttelemistaito kiinnostaa, kunhan ulkonäkö miellyttää silmää. Ja onhan leffassa toki se mysteeri, että onko jompikumpi näistä pojista se ihmissusi? Valitettavasti tämä mysteerikään ei kiinnosta. Hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä, jolloin katsoja huomaa ajattelevansa, että oli susi kuka tahansa, hän voisi saapua kylään ja pistää aivan kaikki hengiltä. Kauhua elokuvassa on oikeastaan vain esiteineille. Aikuisen kokema vähäinenkin jännite katoaa, kun videopelitehostein toteutettu digisusi vihdoin paljastetaan katsojille. Eikä susi jää ainoaksi vakavasti tarkoitetuksi, mutta lähinnä aika huvittavaksi osuudeksi leffassa.

Jo leffan imelän siirappinen romanttinen lässyttely saa herkästi kieriskelemään myötähäpeässä, mutta vielä pahempia ovat elokuvan pakotetut yritykset pitää sisällään tuttuja juttuja Punahilkan sadusta. Leffaan kirjoitettu "isoäiti, onpas sinulla isot silmät" - "jotta voisin nähdä sinut paremmin" jne. -dialogi tarjoaa mojovat naurut kammottavan toteutuksensa kanssa. Lisäksi kyseessä on kai sama susi, joka piinasi myös kolmea pientä porsasta, sillä mukaan on ängetty myös "minä puhkun ja puhallan ja kaadan talosi kumoon". Tietyistä hilpeyksistä huolimatta Red Riding Hood - Punahilkka ei edes ole niin kehno, että se tekisi siitä viihdyttävän. Itse esimerkiksi viihdyn Twilight - Houkutuksen parissa, koska se on niin naurettavan huono. Tämä leffa on lähinnä erittäin pitkäveteinen. Hieman yli puolitoistatuntiseksi teokseksi Red Riding Hood - Punahilkka tuntuu reilusti yli parituntiselta.

Hardwicke ei ole erityisemmin kehittynyt ohjaajana Twilight - Houkutuksen jälkeen tai sitten hän on studion määräyksestä tehnyt juurikin samanlaista työtä. Mukana on samaa amatöörimäistä elokuvantekoa ja leffalla on paikoitellen opiskelijatyömäinen tai televisiosarjamainen ulkonäkö. Asiaa ei auta David Leslie Johnsonin surkea käsikirjoitus kehnojen hahmojen, pökkelön dialogin ja tylsästi kulkevan tarinan kera. Kuvauskaan ei ole kovin kaksista, vaikka mukana muutama tyylikäs otos onkin, eikä hieman töksähtelevä leikkaus tee vaikutusta. Kylän lavasteet ovat näyttävät, mutta liiankin monessa maisemaotoksessa on selvää, että kylä on tietokonetehostein toteutettu. Asut ovat tarpeeksi oivalliset Peterin paha poika -pukua lukuunottamatta. Äänimaailma on muuten sujuva, mutta säveltäjäduo Brian Reitzell ja Alex Heffes eivät saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkien puolella.

Yhteenveto: Red Riding Hood - Punahilkka on surkea yritys ratsastaa Twilight -sarjan suosiolla. Saman ohjaajan kautta tyyli pidetään samana, eikä ällösiirappista kolmiodraamaa voi olla linkittämättä Bellan, Edwardin ja Jacobin rakkauskuvioihin. Tässä kolmiodraama on todella tympivästi tehty, eikä katsojaa voisi vähempää kiinnostaa, kumman pojan Valerie valitsee. Amanda Seyfried -paran työksi jääkin lähinnä haikailla kahden pojan välillä ja sitten aina välillä pelätä ihmissutta. Katsojasta tosin katoaa vähäinenkin jännite, kun kököillä tietokonetehosteilla tehty digisusi saapuu ruutuun murisemaan. Yritykset toistaa klassikkosadun repliikkejä ovat myötähäpeällisiä ja osa leffasta meneekin epämiellyttävässä kiusallisuudessa pyöriskelyyn. Suuri osa menee tylsistyessä, sillä vain hieman yli puolentoista tunnin leffa tuntuu yli kaksituntiselta. Gary Oldmanin puolesta harmittaa, että hän on suostunut projektiin. Lopputulos kun ei vakuuta edes tekniseltä puoleltaan ja filmissä vallitsee tietty halpa ja televisiosarjamainen ulkonäkö. Red Riding Hood - Punahilkka saattaa kolahtaa kohderyhmäänsä, eli rakkauden perään haikaileviin teinityttöihin, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä kammotuksesta. Jopa Twilightit näyttävät laadukkailta näihin verrattuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Red Riding Hood, 2011, Warner Bros., Appian Way, Random Films

Arvostelu: Hannibal (2001)

HANNIBAL

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Julianne Moore, Anthony Hopkins, Gary Oldman, Giancarlo Giannini, Ray Liotta, Frankie R. Faison, Željko Ivanek ja Francesca Neri 

Genre: trilleri, kauhu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 18

Thomas Harrisin kirjaan Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1988) perustuva samanniminen elokuva vuodelta 1991 oli suuri menestys, mikä keräsi paljon ylistystä, sekä mm. Oscar-palkinnot parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, naispääosasta, miespääosasta ja käsikirjoituksesta. Ohjaaja Jonathan Demmeltä alettiin heti kyselemään jatko-osan perään, mutta tämä halusi odottaa, että Harris ensin kirjoittaisi Uhrilampaille jatkoa, sen sijaan että lähtisi itse kehittelemään jatkotarinaa. Pian Harris ilmoittikin, että jatkokirja oli tulossa ja siinä kohtaa niin Demme kuin päätähdet Jodie Foster ja Anthony Hopkins olivat tekemässä paluun toiseen elokuvaan. Mutkia matkaan syntyi kuitenkin jo siitä, että Harrisin Punainen lohikäärme -kirjan (Red Dragon - 1981) Psykopaatin jäljillä -elokuvaksi (Manhunter - 1986) tuottanut Dino De Laurentiis oli ollut pettynyt omaan filmiinsä ja jättäytyi siksi pois Uhrilampaat-elokuvasta. Kun siitä tuli valtava hitti, De Laurentiis alkoi katua päätöstään ja heti kun Harris julkaisi uuden kirjansa Hannibalin vuonna 1999, De Laurentiis hankki sen elokuvaoikeudet. Kirjasta tuli valtava hitti, mutta Jonathan Demme pettyi sen sisältöön niin paljon, että päätti sittenkin olla tekemättä elokuvaa. De Laurentiis pestasikin hänen tilalle Ridley Scottin, joka innostui, mutta halusi muuttaa kirjan lopun täysin. Käsikirjoittaja Ted Tally oli samaa mieltä Demmen kanssa ja hänet korvattiin David Mametilla, jonka tekstiä Steven Zaillian työsti kovasti uusiksi. Jodie Foster ei pitänyt siitä, mitä hänen hahmolleen tapahtui Hannibal-kirjassa ja hylkäsi leffan sen takia. Tekijät pohtivat pitkään, kuka voisi ottaa Fosterin paikan, kunnes he päätyivät  Julianne Mooreen Anthony Hopkinsin pyynnöstä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Hannibal-elokuva sai maailmanensi-iltansa 9. helmikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti taloudellisesti - jopa ilmestymisvuotensa kymmeneksi menestynein leffa - mutta se sai hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, eikä todellakaan päässyt rohmuamaan palkintoja eri gaaloissa. Itse näin Hannibalin viitisen vuotta sitten, innostuttuani todella kovasti Uhrilampaat-elokuvasta. Kun päätin katsoa ja arvostella Uhrilampaat, juhlistaakseni sen 30-vuotisjuhlaa, päätin tehdä saman myös Hannibalille, sekä myöhemmin ilmestyneille Punainen lohikäärme -leffalle (Red Dragon - 2002) ja Nuorelle Hannibalille (Hannibal Rising - 2007). Olikin mielestäni hauskaa, että Hannibal ilmestyi kymmenen vuotta ja yhdeksän päivää Uhrilampaiden jälkeen, joten pystyin tänä vuonna juhlistamaan myös Hannibalin 20-vuotispäivää!

Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun FBI-agentti Clarice Starling päihitti kauhean Buffalo Billin, hän yrittää yhä löytää salakavalan Hannibal Lecterin. Clarice saa kuitenkin kilpailijan, kun yksi Hannibalin uhreista, rikas Mason Verger jäljittää kannibaalia, kostaakseen tälle.

Anthony Hopkins tekee paluun kannibaali Hannibal Lecterin rooliin, mikä on yksi elokuvan parhaista puolista. Tekijätkin ovat sanoneet, että jos Hopkins ei olisi tehnyt paluuta, leffa olisi lässähtänyt täysin. Elokuvalla kestää kuitenkin kauan, ennen kuin Hopkins päästetään vauhtiin Hannibalina, joka elää nyt salanimellä tohtori Fellinä. Muutamassa kohtaa Hopkins onnistuu tuomaan takaisin hyytävyytensä Uhrilampaista, mutta näyttää tällä kertaa myös toista, hienostuneempaa puolta hahmosta. Silti hän on kaiken aikaa uhkaava, sillä koskaan ei oikein voi tietää, mitä Hannibal seuraavaksi tekee.

     Luettuaan Hannibal-kirjan, Jodie Foster ei halunnut palata FBI-agentti Clarice Starlingin rooliin, mistä hän oli voittanut parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Foster onkin tosiaan korvattu Julianne Moorella, joka on passeli vaihtoehto, mutta joka ei kuitenkaan vakuuta läheskään yhtä hienosti kuin Foster. Yksi isoimmista ongelmista näyttelijävaihdoksessa on se, että kun yksi Uhrilampaiden hienoimmista asioista oli Claricen ja Hannibalin tietty yhteys ja ennen kaikkea Fosterin ja Hopkinsin välinen yhteys, Fosterin korvaaminen Moorella saa tämän yhteyden katoamaan. Tämä on tietty asia, mille elokuvantekijät eivät voineet mitään, sillä päätös oli Fosterin ja se perustui siihen, ettei Foster pitänyt Claricen suunnasta Harrisin kirjassa. Lopetus muutettiin elokuvaa varten, sillä ohjaaja Scottkaan ei siitä piitannut. Jos Foster olisi tämän muutoksen kautta päättänytkin jatkaa roolissa, olisi elokuva luultavasti parempi.

Lisäksi elokuvassa nähdään Uhrilampaista tuttu Frankie R. Fayson Hannibalin entisenä vartijana Barneyna, Ray Liotta Claricen pomona Paul Krendlerinä, Giancarlo Giannini italialaisena ylikomisario Rinaldo Pazzina, sekä Gary Oldman Hannibalin henkiinjääneenä uhrina Mason Vergerinä, joka janoaa kostoa. Hannibalin hurjien tekojen vuoksi Masonin kasvot ovat täysin tuhoutuneet ja Oldman katoaa totaalisesti todella kuvottavien maskeerausten taakse. Oldman suostuikin rooliin, jos hän voisi tehdä sen niin, että hänen mukanaolonsa pidettäisiin salassa. Tuttuun tapaansa Oldman tekee erinomaista työtä ja todella muuttuu niin kasvoiltaan kuin persoonaltaan inhottavaksi mieheksi. Myös Giannini ja Liotta tekevät kelpo työtä poliiseina, joilla on omat suunnitelmansa Hannibaliin liittyen.

Hannibal ei todellakaan ole Uhrilampaiden veroinen elokuva, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, ei ole lähdemateriaalikaan. Itse en ole Harrisin kirjoja lukenut, mutta tiedän jossain määrin, kuinka Hannibal-kirja päättyy ja sen perusteella ymmärrän jo täysin, miksi niin monet Uhrilampaiden tekijöistä päättivät olla tekemättä tätä elokuvaa. Scott teki oikean päätöksen muuttamalla lopun, sillä veikkaisin, että alkuperäisen lopun kanssa en pitäisi tästä filmistä. Tällaisenaan pidän kyllä Hannibal-elokuvasta, vaikka siinä onkin selvät heikkoutensa. Elokuva menee useaan otteeseen haahuilun puolelle, kun siinä yritetään rakentaa aavemaista tunnelmaa. Siinä on joitain todella venytettyjä osioita, jotka kaipaisivat tiivistämistä. Muutenkin filmin rakenne on hieman kummallinen ja kun se siirtyy seuraamaan ylikomisario Pazzia Claricen sijaan, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri leffaa.

Elokuvassa onnistutaan kuitenkin paikoitellen luomaan tiettyä painostavaa jännitystä, kun Hannibal näyttää todellisen luonteensa. Leffa todella esittelee hienostuneesti käyttäytyvän vanhan herran ja pääsemme (tai joudumme) vihdoin näkemään, millaisia hänen ruokailuhetkensä ovat. Filmi sai kritiikkiä liiallisesta ällöttävyyksillä mässäilystä. Itseäni se ei niinkään haittaa ja kun pääpahis tunnetaan siitä, että hän syö ihmisiä, on täysin oletettavaa, että hän myös päätyy niin tekemään jossain kohtaa. Ja erityisesti loppuhuipennuksessa on samanaikaisesti kiehtovaa, ällöttävää ja jotenkin ihanan kieroa, että Hannibal tekee senkin hienostuneesti. Loppuhuipennus nostaakin elokuvan tasoa ja saa leffan omissa silmissäni plussan puolelle. Ymmärrän kuitenkin raakuuskritiikin siitä vinkkelistä, että se tuntuu halvalta korvausratkaisulta Uhrilampaiden psykologiseen kauhupuoleen verrattuna. Tekijät eivät siis täysin ymmärtäneet, mikä edellisessä elokuvassa oli niin upeaa. Toisaalta Harrisin kirjaakin kritisoitiin samoista asioista, joten voi hyvinkin olla, ettei hänkään täysin enää hoksannut, missä osui aiemmin napakymppiin.

Ohjaaja Ridley Scott oli tätä ennen saanut juuri valmiiksi valtavan eeposleffansa Gladiaattorin (Gladiator - 2000), joten oli ymmärrettävää, että hän halusi tehdä jotain pienimuotoisempaa. Valitettavasti hän ei täysin vakuuta tämän elokuvan kanssa, vaan Hannibal tuntuu enemmän välityöltä, ennen kuin Scott teki sotaelokuvan Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001), mikä vieläpä ilmestyi samana vuonna kuin Hannibal. Tiettyä ahdistusta Scott saa aikaiseksi, eikä häntä pelota näyttää inhaa kuvastoa, mutta siihen se jää kauhun puolelta. Scottin ongelmaksi koituu tietty Steven Zaillianin ja David Mametin käsikirjoitus, mikä ei ole erityisen kokonainen paketti. Viimeistään leikkauksessa elokuvasta olisi pitänyt karsia tiettyä tyhjäkäyntiä ja iskeä enemmän potkua mukaan. Kömpelöistä hidastuksista huolimatta kuvaus on mainiota. Lavasteet ja asutkin ovat oivalliset, mutta erilaisia ällöttävyyksiä loihtivat maskeeraajat ja efektitiimi vasta taitavia ovatkin. Äänimaailma on kivasti tunnelmoiva, mutta Hans Zimmerin säveltämät musiikit eivät sisällä maestrolle tuttua hienoutta. On ymmärrettävää, ettei Zimmer voinut tässä tykittää tuttuun tapaansa, mutta kun elokuvan musiikeista jää lähinnä käteen hyvin simppeli pianonpimputus, ei kyseessä todellakaan ole herran vahvin aikaansaannos.

Yhteenveto: Hannibal on kelvollinen jatkotarina Uhrilampaille, muttei todellakaan nouse samalle mestarillisuuden tasolle. Aito kauhun tunne puuttuu ja sitä yritetään korvailla groteskilla kuvastolla, joka kyllä aiheuttaa pahaa oloa, mutta tuntuu silti hieman halvalta kikalta. Paikoitellen Ridley Scott saa rakennettua erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mutta paikoitellen hän syyllistyy myös liialliseen haahuiluun ja laahustamiseen. Anthony Hopkins on tietty mahtava itse Hannibalina, tuoden paremmin esille hahmon hienostuneen puolen. Julianne Moore on ihan sujuva Claricena, mutta hänen ja Hopkinsin väliltä ei löydy samaa yhteyttä kuin Hopkinsin ja Fosterin. Giancarlo Giannini on mainio ylikomisario Pazzina, vaikkakin kun elokuva siirtyy seuraamaan häntä, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri filmiä. Kuvottavan maskeerauksen taakse piiloutuva Gary Oldman on tuttuun tapaansa loistava, vaikka katsojasta tuntuukin pahalta aina, kun hänen Mason-hahmonsa on ruudulla. Hans Zimmerin hieman tylsähköstä pianonpimputtelusta epätasaiseen tunnelmaan, kaikki Hannibalissa jää vaisuksi edelliseen elokuvaan verrattuna. Ei leffa kuitenkaan mikään täysi lässähdys ole ja tiettyjen onnistumisiensa ansiosta se nousee plussan puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Hannibal, 2001, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Scott Free Productions