Father Mother Sister Brother (2025) - elokuva-arvostelu

FATHER MOTHER SISTER BROTHER

Ohjaus: Jim Jarmusch

Näyttelijät: Adam Driver, Mayim Bialik, Tom Waits, Charlotte Rampling, Cate Blanchett, Vicky Krieps, Indya Moore, Luka Sabbat, Sarah Greene ja Françoise Lebrun

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 7

Father Mother Sister Brother on ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Jarmuschin uusi elokuva. Keväällä 2023 Jarmusch ilmoitti tekevänsä ensimmäistä elokuvaansa sitten vuoden 2019 zombikomedia The Dead Don't Dien. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa Father Mother Sister Brother sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla, missä se voitti pääpalkinto Kultaisen leijonan. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen ja itse kiinnostuin heti näkemään, mitä Jarmusch olisi tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kävinkin katsomassa Father Mother Sister Brotherin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Father Mother Sister Brother kertoo kolme tarinaa, joista jokainen liittyy jotenkin huonoihin perhesuhteisiin. Ensimmäinen tarina Father sijoittuu Yhdysvaltoihin ja kertoo veljestä ja siskosta, Jeffistä (Adam Driver) ja Emilystä (Mayim Bialik), jotka matkustavat tapaamaan isäänsä (Tom Waits), jonka he uskovat pärjäävän huonosti, niin taloudellisesti kuin elämässä muutenkin, mutta totuus saattaakin olla jotain muuta. Toinen tarina Mother tapahtuu Irlannissa ja kertoo siskoksista, Timistä (Cate Blanchett) ja Lilystä (Vicky Krieps), jotka saapuvat teekutsuille menestyksekkään kirjailijaäitinsä (Charlotte Rampling) luokse. Kolmas tarina Sister Brother taas vie katsojan Pariisiin ja kertoo siskosta ja veljestä, Skyesta (Indya Moore) ja Billystä (Luka Sabbat), jotka ovat vastikään menettäneet vanhempansa lento-onnettomuudessa ja palaavat vanhaan kotiinsa muistelemaan menneitä.

Kyseessä on varsin mielenkiintoinen katselukokemus, joka on vain parantunut jälkikäteen, mitä enemmän olen pohtinut näkemääni. Pidin paljon ensimmäisestä tarinasta, Fatherista. Driver, Bialik ja Waits ovat kaikki mainioita rooleissaan ja heidän kiusallinen dynamiikkansa on herkullista antia niin draamalle kuin Jarmuschin kuivalle huumorille. Kertomus itsessään on erittäin oivallinen, lasten visiitin aikana käydessä hissuksiin selväksi, kuinka vähän he tietävätkään isänsä elämästä ja tavoista. Tarinan loppu sai minut jopa toivomaan, että koko elokuva kertoisi vain tästä, koska halusin nähdä, miten homma etenisi tiettyjen paljastusten jälkeen.

Tämän pienoisen harmituksen jälkeen tykästyin myös hissuksiin toiseen tarinaan, Motheriin. Aluksi voi vaikuttaa, että heti perään toinen aikuisten lasten vierailu vanhempansa luona saattaisi olla tylsä ratkaisu, mutta pidin siitä, kuinka tarina heijastelee kekseliäästi edeltäjäänsä, ammentaen jotain uutta hankalasta perhedynamiikasta. Mother kierrättää joitain samoja vitsejä, visuaalisia juttuja, sekä keskusteluja Fatherista, mutta varsin hauskasti ja kekseliäästi. Tämäkin perhetapaaminen on jäykkä ja kiusallinen, ja kuten hahmotkin, myös katsoja tavallaan toivoisi näiden pakotettujen teekestien päättyvän lyhyeen. Rampling istuu täydellisesti tärkeän kirjailijaäidin osaan ja Blanchett on myös mainio tätä mielistelevänä tyttärenä Timinä. Krieps on muuten hyvä roolissaan seksuaalista suuntautumistaan salailevana toisena tyttärenä Lilynä, mutta minua häiritsi, että brittienglantia puhuvien Ramplingin ja Blanchettin vieressä Kriepsin ranskalais-saksalainen korostus rikkoi immersiota.

Kolmas tarina Sister Brother on toisaalta hyvin erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä. Aluksi minua hämmensi, kuinka reippaan irtioton kolmas tarina tekee edeltäjien kaavasta, mutta mitä pidemmälle kertomus eteni, sitä paremmin Sister Brother mielestäni tukee kokonaisuutta. Olemme juuri seuranneet kahta tarinaa perheenjäsenistä, jotka eivät juuri haluaisi viettää aikaa toistensa kanssa ja nyt tapaammekin sisarukset, jotka antaisivat kaikkensa, voidakseen vielä kerran tavata vanhempansa. Tunnelmaltaan tarina on hyvin erilainen ja kiusallisuuden sijaan kertomus on haikea. Moore ja Sabbat vieläpä suoriutuvat hyvin surevien sisarusten rooleista. Oikeastaan se, mistä en vieläkään pidä kolmannessa tarinassa, on ne samojen juttujen kierrätykset, oli kyse sitten skeittaajista, Rolex-kellosta tai "Bob's your uncle" -sanonnasta. Motherissa nämä toimivat vielä hupaisasti, kontekstin muututtua, mutta Sister Brotherissa tämä kierrätys tuntui vain pakotetulta.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Jarmusch onnistuu pääasiassa oivallisesti monisävyisen ja intiimin perhekuvauksensa kanssa, vaikka teksti ei aina olekaan täysin priimaa. Kuvauksissa Jarmuschin tyyliin kuuluu se, ettei kohtauksia juuri harjoitella etukäteen, vaan Jarmusch haluaa taltioida näyttelijöidensä tulkinnat mahdollisimman hiomattomina ja reaktiot aitoina. Eipä ihme, että Jarmuschin läheisiin ystäviin kuuluu samalla lailla leffojaan tekevä Aki Kaurismäki. Teknisesti Father Mother Sister Brother on kelvollinen. Leffa on osaavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja äänityöskentelykin toimii Jarmuschin itsensä ja artisti Anikan työstämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Father Mother Sister Brother, Yhdysvallat, Irlanti, Ranska, Italia, Japani, 2025, Animal Kingdom, CG Cinéma, Cinema Inutile, Cofiloisirs, Exoskeleton, Fremantle, Fís Éireann / Screen Ireland, Hail Mary Pictures, Les Films du Losange, MUBI, Saint Laurent, The Apartment, Three Point Capital, Weltkino Filmverleih, badjetlag

Arvostelu: Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula - 1992)

BRAM STOKERIN DRACULA

BRAM STOKER'S DRACULA

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Gary Oldman, Winona Ryder, Keanu Reeves, Anthony Hopkins, Richard E. Grant, Cary Elwes, Billy Campbell, Sadie Frost, Tom Waits, Michaela Bercu, Florina Kendrick ja Monica Bellucci
Genre: kauhu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Bram Stokerin Dracula perustuu nimensä mukaisesti Bram Stokerin Dracula-vampyyrikirjaan vuodelta 1897. Viimeisen vuosisadan varrella kirjan pohjalta on tehty useita filmatisointeja, kuten laittomasti tehty Nosferatu (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens - 1922), Bela Lugosin tähdittämä Dracula - vanha vampyyri (Dracula - 1931) ja Christopher Leen tähdittämä Pimeyden prinssi (Dracula - 1958). 1980-luvun lopulla Stokerin kirjasta kiehtoutunut James V. Hart kirjoitti uuden elokuvakäsikirjoituksen, joka olisi mahdollisimman uskollinen lähdemateriaalille. Samaan aikaan näyttelijä Winona Ryder oli äkillisesti poistunut Francis Ford Coppolan ohjaamasta Kummisetä osa III:sta (The Godfather Part III - 1990) ja pelkäsi sen jälkeen, ettei Coppola pitänyt hänestä. Ryder sai Hartin käsikirjoituksen haltuunsa ja koska hän halusi päästä tekemään Coppolan kanssa yhteistyötä, hän vei Hartin tekstin Coppolalle, siinä toivossa, että tämä tarttuisi projektiin ja haluaisi Ryderin naispäärooliin. Coppola kiinnostui käsikirjoituksesta ja päätti tehdä sen pohjalta elokuvan. Filmin tuotanto oli vaikea, näyttelijöiden jouduttua riitoihin keskenään ja monien kokiessa Coppolan tyylin kummalliseksi, mitä ei auttanut yhtään, kun testiversioita nähneet alkoivat levittää puhetta siitä, että kyseessä olisi kamala floppi. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Bram Stokerin Dracula sai maailmanensi-iltansa 10. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin leffasta aluksi luultiin, se osoittautuikin kriitikoiden ja katsojien kehumaksi jättihitiksi, joka voitti parhaan maskeerauksen, puvustuksen ja äänitehosteiden Oscar-palkinnot, sekä oli ehdolla parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin Bram Stokerin Draculan ensi kertaa joitain vuosia sitten Netflixistä, mutta silloin elokuva ei erityisemmin kolahtanut. Ajan kuluessa olen kuitenkin pohtinut uuden mahdollisuuden antamista filmille ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Bram Stokerin Draculan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi!

Vuonna 1897 Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan, auttamaan paikallista kreivi Draculaa selvittämään kiinteistöasioita Lontoossa. Välittömästi Jonathan huomaa synkän pahuuden vallitsevan kreivin linnassa ja pian todelliset kauhut pääsevät valloilleen...

Elokuvan ilmestymisen aikaan pääasiassa Billin ja Tedin uskomaton seikkailu -komediasta (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) tunnettu, mutta myöhemmin leffojen, kuten Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), The Matrix (1999) ja John Wick (2014) kautta toimintastaraksi noussut Keanu Reeves näyttelee Jonathan Harkeria ja hoidetaan nyt ikävät sanat pois alta: Reeves on ehdottomasti huonointa elokuvassa. Sen lisäksi, että hänen brittiaksenttinsa on lähinnä surkuhupaisaa takeltelua, hän on todella tönkkö ja puinen läpi leffan. Eipä Jonathan hahmonakaan lopulta kovin kaksinen ole - lähinnä hänen tehtävänsä on viedä katsoja elokuvan todellisen tähden luokse.

     Itse kreivi Draculana, eli tietty vampyyrien ruhtinaana nähdään Gary Oldman, joka tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Oldmanissa on arvokkuutta ylvään kreivin rooliin, hän osaa olla pelottava hurjana hirviönä, mutta myös viettelevän hurmaava. Hän istuu rooliin kuin valettu, nousten jo ensikohtauksessaan Dracula-legendojen Bela Lugosin ja Christopher Leen vierelle. Oldmanista on ällistyttävän moneksi filmin aikana, mutta hän saa silti kaiken tuntumaan yhtenäiseltä hahmolta, joka on elänyt jo useamman vuosisadan. Toisin kuin useimmat Dracula-teokset, tässä syvennytään hahmon alkuperään enemmän ja avataan syytä, miksi hän on ajautunut pahuuden tielle. Tavallaan Draculasta saadaan sympaattinen, vaikka samalla häntä myös kammoksuu.

Muissa rooleissa nähdään elokuvan vireille pistänyt Winona Ryder Jonathanin vaimona Minana, Sadie Frost tämän ystävänä Lucyna, Cary Elwes Lucyn miesvalintana lordi Holmwoodina, Richard E. Grant tohtori Jack Sewardina, sekä Anthony Hopkins professori Abraham Van Helsinginä. Lisäksi laulaja Tom Waits esittää Draculaa palvelevaa Renfieldiä, sekä Monica Bellucci yhtä Draculan vampyyrivaimoista. Vaikka myös Ryder takeltelee roolissaan paikoitellen, sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä - erityisesti aina upea Hopkins, joka vakuuttaa täysillä vampyyreita metsästävänä Van Helsinginä.

Nyt toisella katselukerralla Bram Stokerin Dracula kolahti minuun todella lujaa ja taisi jopa nousta suosikkiadaptaatiokseni Stokerin kirjasta. En ole itse kirjaa lukenut, mutta olen lukenut siitä paljon muita kautta ja sen perusteella sanoisin, että tämä elokuva ymmärtää ja visualisoi Stokerin työtä parhaiten. Yksi parhaista esimerkeistä on, kuinka filmi taidokkaasti hyödyntää Stokerin kirjan kerrontaa. Kirja on kerrottu kuvitteellisten kirjeiden, päiväkirjamerkintöjen, lokien sun muiden kautta ja se on onnistuttu siirtämään elokuvaan. Useat hahmoista toimivat filmin kertojina ja heidän puheensa ovat juurikin sitä, mitä heidän hahmonsa kirjoittavat joko itselleen muistiin tai toisilleen kirjeinä. Vaikka tekniikka toimii hyvin, luo se joitain rytmitysongelmia elokuvaan. Paikoitellen tuntuu kuin muutamia palasia puuttuisi seasta, joita sitten pyritään paikkailemaan näillä hahmojen selityksillä siitä, mitä on tapahtunut. Pari merkittävämpää tarinan iskua tuntuvat hyppäävän vähän liian hurjasti eteenpäin. Reevesin roolityön lisäksi nämä muutamat tarinankerronnalliset töksähdykset olivat ainoita asioita, jotka häiritsivät katselukokemustani.

Kirjeitä, päiväkirjoja jne. hyödyntävä kerronta ei kuitenkaan ole ainoa asia, minkä filmi siirtää kirjasta hyvin elokuvan muotoon, vaan elokuva ymmärtää hienosti tarinan monisävyisyyden. Kyseessä on karmiva kauhukertomus hirviöstä, mutta samalla myös nimikkohahmon traaginen ja goottinen rakkauskertomus. Elokuva onnistuu olemaan aidosti jännittävä ja siinä on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia. Etenkin alkupäässä, kun Jonathan saapuu kreivin linnaan, mukana on kutkuttavaa kuvastoa liittyen esimerkiksi Draculan varjoon, joka vaikuttaisi elävän täysin omaa elämäänsä. Samalla leffa osaa kuitenkin olla herkkä rakkaustarina. Kaikki tämä esitetään mahdollisimman mahtipontisesti ja teatraalisesti. Puista Reevesiä lukuun ottamatta kaikki on tyylitellyn suurta, jylhää ja hulppeaa. Kaiken aikaa läsnä oleva goottihenki vain lisää filmin viehätystä.

Ohjaaja Francis Ford Coppola ja käsikirjoittaja James V. Hart todella ymmärtävät tarinan syvälliset puolet ja teemat. Kertomuksessa on tietty paljon uskonnollisuutta, onhan Dracula jo itsessään hahmo, joka haistatteli Jumalalle ja saatanallisten voimien kautta hän kävelee kuolemattomana maan päällä pahuuden ilmentymänä. Samalla Dracula haluaa selvästi murtaa tiettyjä kirkon asetuksia erityisesti naisten suhteen. Erityisesti tuohon aikaan uskonnon takia naisten täytyi käyttäytyä täysin siveellisesti ja Draculan voikin käsittää vertauskuvana sille, mikä laukaisee ja vapauttaa näissä naisissa seksuaalisen viettinsä. Filmissä onkin muutamia hyvin eroottisia kohtauksia. Lopulta varmaan hienointa on, että Coppola on tehnyt itse elokuvasta sen päähenkilön kaltaisen. Filmi on karmiva ja välillä haluaisi peittää silmät tai katsoa muualle, mutta samalla elokuva on myös todella viettelevä ja vangitseva, ja siihen jää täysin koukkuun.

Myös teknisiltä ansioiltaan Bram Stokerin Dracula on hyvin onnistunut elokuva. Se on todella tyylikkäästi ja tyylitellysti kuvattu. Kaikki kuvasommitteluista kamera-ajoihin ovat näyttävää ja filmi hyödyntää taidokkaasti päällekkäin näkyviä kuvia tukemassa toisiaan. Myös värien, valojen ja varjojen käyttö on näyttävää. Lavasteet ovat suorastaan hulppeat aina Lontoon kaduista kreivi Draculan jylhään linnaan. Coppola halusi hyödyntää mahdollisimman vanhanaikaisia elokuvanteon keinoja filmissään ja mukana onkin mm. useita todella hienoja pienoismalleja. Puvustajat tekevät huipputyötä asujen kanssa ja maskeeraajat päällystävät Oldmanin milloin minkälaisiin maskeihin satavuotiaasta ukolta näyttävästä Draculasta tämän petomaisiin olomuotoihin ihmisen ja suden tai lepakon sekoituksina. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma on hienosti rakennettu. Wojciech Kilarin säveltämät musiikit tuovat valtavan panoksen elokuvan tunnelmaan ja Kilarin lumoavan jännittäviä melodioita kuuntelee mielellään yksinäänkin, irrallaan itse leffasta.

Yhteenveto: Bram Stokerin Dracula on vaikuttava ja tyylikäs filmatisointi yhdestä kauhukirjallisuuden suurimmista merkkiteoksista. Elokuva hyödyntää tehokkaasti lähdemateriaalin omaperäistä kerrontatyyliä kirjeistä päiväkirjamerkintöihin. Paikoitellen leffa tuntuu tekevän outoja aikahyppyjä, jotka rikkovat kerronnan soljuvuutta, mutta muuten filmi pitää tiukasti mukanaan. Nimikkovampyyrinsä tavoin itse elokuva on jännittävä ja hurja, mutta myös viettelevä ja lumoava. Kauhupuoli on onnistuneen karmivaa, kun taas romanttisesta puolesta löytyy tehokasta eroottisuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on väkevää ja sitä vain tehostavat Wojciech Kilarin mahtipontisen teatraaliset musiikit. Gary Oldman on täydellinen pääroolissa kreivi Draculana, tulkiten monipuolista hahmoa ihailtavalla antaumuksella. Puista Keanu Reevesiä lukuun ottamatta muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan oivallisesti - etenkin loistava Anthony Hopkins. Myös visuaaliselta anniltaan filmi on säväyttävä tyylikästä kuvausta ja upeita puitteita myöten. Suosittelenkin Bram Stokerin Draculaa kaikille goottisten vampyyritarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bram Stoker's Dracula, 1992, Columbia Pictures, American Zoetrope, Osiris Films

Arvostelu: Licorice Pizza (2021)

LICORICE PIZZA

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Pääosissa: Alana Haim, Cooper Hoffman, Mary Elizabeth Ellis, Moti Haim, Donna Haim, Skyler Gisondo, John Michael Higgins, Bradley Cooper, Sean Penn, Tom Waits, Benny Safdie, Christine Ebersole, Harriet Sansom Harris, Danielle Haim, Este Haim, George DiCaprio, Maya Rudolph ja John C. Reilly

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Licorice Pizza on ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Thomas Andersonin uusi elokuva. Vuonna 2001 Anderson sai idean elokuvaan, nähtyään nuoren koulupojan flirttailevan vanhemman kuvaajatytön kanssa. Hän alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta tämän ympärille, ottaen vaikutteita ystävänsä Gary Goetzmanin erilaisista bisnesideoista. Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin Anderson pisti ideansa toteutukseen ja kuvaukset käynnistyivät vasta vuonna 2020. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa Licorice Pizza sai ensi-iltansa jo viime vuoden joulukuussa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Kiinnostustani lisäsivät elokuvan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus) ja kolme Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Kävinkin katsomassa Licorice Pizzan sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1970-luvulla 15-vuotias näyttelijänalku Gary Valentine ihastuu kymmenen vuotta vanhempaan koulukuvaajan assistenttiin Alana Kaneen. Alana ei vastaa Garyn tunteisiin, mutta ryhtyy auttamaan innokasta poikaa tämän eri liikeideoissa vesisänkykaupoista flipperipeliluoliin.

Licorice Pizzan päärooleissa Gary Valentinena ja Alana Kanena nähdään debyyttileffaroolinsa tekevät Philip Seymour Hoffmanin poika Cooper Hoffman ja Haim-yhtyeen laulaja Alana Haim. Nuoret ovat täydelliset valinnat rooleihinsa. Hoffman tulkitsee taidokkaasti egoaan pullistelevaa Garya, joka on saanut vähän turhankin paljon nuorena, kun taas Haim esittää taidokkaasti tiukan juutalaisperheen tyttöä, joka kokee jäävänsä perheessään muiden varjoon. Alanan perhettä muuten esittävät Haimin todelliset äiti Donna, isä Moti ja siskot Danielle ja Este. Hyvistä roolisuorituksista huolimatta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että minun oli vaikea hypätä mukaan Garyn ja Alanan ailahtelevan ystävyyden pariin, sillä hahmot ovat varsin paskamaisia toisilleen. He ovat kaksi todella epämiellyttävää persoonaa, joiden seuraaminen on jopa raskasta puuhaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mary Elizabeth Ellis Garyn äitinä, Skyler Gisondo Garyn näyttelijäkaveri Lancena, John Michael Higgins japanilaisravintolan kiusallisena perustajana Jerrynä (John Michael Higgins), Christine Ebersole diivanäyttelijä Lucy Doolittlena, Bradley Cooper tuottaja Jon Petersinä, Sean Penn näyttelijä Jack Holdenina, Tom Waits ohjaaja Rex Blauna ja Benny Safdie poliitikko Joel Wachsina. Paul Thomas Andersonin tyttöystävä Maya Rudolph, koomikko John C. Reilly ja Leonardo DiCaprion isä George tekevät pienet roolit leffassa. Sivunäyttelijöistä parhaiten esille nousee Bradley Cooper yliampuvan eksentrisenä Jon Petersinä, jota on lystikästä seurata, mutta joka tuntuu aika ylimääräiseltä lisäykseltä tarinaan.

Harmikseni Licorice Pizza ei onnistunut tekemään minuun erityistä vaikutusta, vaikka siitä löytyy selvät onnistumisensa. Hienoista näyttelijäsuorituksista huolimatta koin hahmot niin epämiellyttävinä, että elokuva oli välillä suorastaan turhauttavaa katsottavaa. Lisäksi sen käsikirjoitus on hieman ailahteleva, uusien juonikuvioiden ilmaantuessa vähän väliä, mikä tuntuu tapahtuvan joskus lähinnä pidentämään elokuvan kestoa. Kuten juuri totesin, Bradley Cooperin osuus elokuvassa on omillaan hauska, mutta kokonaisuuden keskellä hieman ylimääräinen. Sean Penn ja Tom Waits pääsevät myös lystikkäästi irrottelemaan yhteisessä kohtauksessaan. Sillä on sentään selvä pointtinsa päähenkilöiden konfliktin aikana.

Vaikka päähenkilöt ja heidän jatkuva edestakaisin kulkeva suhteensa ärsyttääkin, löytyy Haimin ja Hoffmanin väliltä kieltämättä kemiaa, mikä helpottaa aina välillä, kun ruudulla ovat vain he kaksi. Osa heidän kohtauksista on erittäin taidokkaasti toteutettuja ja jotkut päähahmojen naljailuista toisilleen saavat nauramaan. Licorice Pizza tuntuukin lopulta yksittäisten hyvien juttujen ketjulta, eikä niinkään eheän yhtenäiseltä kokonaisuudelta.

Paul Thomas Anderson näyttää kyllä taitonsa ohjaajana. Parhaiten Anderson onnistuu ajankuvan kanssa. 1970-luku on herätetty takaisin eloon häikäisevästi, mihin vaikuttaa suuresti vanhojen kameralinssien käyttö ja 35 millin filmille kuvaaminen, jotka saavat elokuvan näyttämään visuaalisesti vanhemmalta. Tämän lisäksi lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat tyylikkäästi ajan mukaiset. Äänipuolikin on taidokkaasti toteutettu ja Jonny Greenwoodin musiikit tunnelmoivat mukavasti. Seasta löytyy toki myös paljon 1970-luvun ja sitä vanhempia kappaleita.

Yhteenveto: Licorice Pizza on kelpo draamakomedia, jonka päähenkilöt ovat kuitenkin kinastelevassa ärsyttävyydessään varsin raskasta seurattavaa. Hauskoja hetkiä löytyy sieltä täältä ja osa pääparin naljailusta naurattaa. Bradley Cooperin tarjoama elokuvan hauskin osuus tuntuu kuitenkin oudon irralliselta. Muutenkin filmi tuntuu enemmän yksittäisten ideoiden summalta, eikä niinkään eheältä kokonaisuudelta. 1970-luku on hienosti herätetty takaisin henkiin lavastein, asuin ja kuvauksen avulla. Andersonin ohjauksessa on myös jotain oivallisen vanhanaikaista. Licorice Pizza ei harmillisesti onnistunut iskemään minuun kovinkaan lujaa, vaikka se onkin hyvä tekele. Elokuva on maailmalla herättänyt kritiikkiä pääparin ikäeron ja Garyn alaikäisyyden takia, mutta itseäni hahmoissa häiritsi heidän rasittavuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Licorice Pizza, 2021, BRON Studios, Focus Features, Ghoulardi Film Company

Arvostelu: The Dead Don't Die (2019)

THE DEAD DON'T DIE

Ohjaus: Jim Jarmusch
Pääosissa: Bill Murray, Adam Driver, Tilda Swinton, Chloë Sevigny, Steve Buscemi, Danny Glover, Caleb Landry Jones, Tom Waits, Selena Gomez, RZA, Austin Butler, Luka Sabbat, Larry Fessenden, Maya Delmont, Taliyah Whitaker, Jahi Winston, Eszter Balint, Rosal Colon, Rosie Perez, Iggy Pop ja Sara Driver
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

The Dead Don't Die on Jim Jarmuschin käsikirjoittama ja ohjaama zombikomedia. Elokuva lähti liikkeelle, kun Jarmusch teki vampyyrielokuvaa Only Lovers Left Alive (2013) ja sen päätähti Tilda Swinton ehdotti, että tämä tekisi seuraavaksi zombileffan. Jarmusch kiinnostui ideasta ja alkoi työstämään tarinaa. Alunperin James Bond -näyttelijä Daniel Craigin oli tarkoitus esiintyä elokuvassa, mutta aikataulusyistä hän ei ehtinyt kuvauksiin. Kuvaukset lähtivät liikkeelle kesällä 2018 ja lopulta The Dead Don't Die sai ensiesityksensä tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja ketkä siinä näyttelevät. Traileri vain lisäsi mielenkiintoani ja toivoin leffan kuuluvan vuoden parhaimpien joukkoon. Meninkin innoissani katsomaan The Dead Don't Dien heti sen ensi-iltapäivänä yhdessä muiden viikonlopun uutuuksien, kauhukomedia Ready or Notin (2019) ja toimintaleffa Angel Has Fallenin (2019) kanssa.

Pienessä Centervillen kaupungissa alkaa tapahtua kummia, kun aurinko ei tunnu millään laskevan ja kun yö vihdoin koittaa, kuolleet nousevat haudoistaan...

The Dead Don't Die sisältää tosiaan todella hyvän näyttelijäkaartin, joista suurimman osan Jarmusch on pestannut aiemmista leffoistaan. Elokuvan idean äiti, Tilda Swinton näyttelee kummallista hautaustoimistolla työskentelevää Zelda Winstonia, joka on kaikissa toiminnoissaan todella outo. Swinton onkin mitä parhain valinta tällaisen erikoisen persoonan esittäjäksi ja tarjoaakin useat naurut tarkasti mietityillä ilmeillään, eleillään ja aksentillaan.
     Jarmuschin leffoissa Kahvia ja tupakkaa (Coffee and Cigarettes - 2003), Broken Flowers (2005) ja The Limits of Control (2009) esiintynyt Bill Murray ja Patersonia (2016) tähdittänyt Adam Driver näyttelevät poliisikaksikkoa, joka alkaa tutkimaan mystisiä tapahtumia. Murrayn ja Driverin kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän väliset huvittavat keskustelut nostavat jatkuvasti hymyn huulille. Broken Flowersissa näytellyt Chloë Sevigny esittää myös poliisia, joka ottaa zombiuutiset raskaasti.

Muita Centervillen asukkaita ovat mm. äkäinen maajussi-Miller (Steve Buscemi - Mystery Train, 1989 ja Kahvia ja tupakkaa), metsissä vaelteleva erakko-Bob (Tom Waits - Down by Law, 1986 ja Kahvia ja tupakkaa), rautakaupan omistava Hank (Danny Glover), leffahullu Bobby (Caleb Landry Jones), lähetyksiä kuljettava Dean (Wu-Tang Clanin perustaja RZA - Ghost Dog: The Way of the Samurai, 1999 ja Kahvia ja tupakkaa), motellinomistaja Danny (Larry Fessenden), kuppilaa pyörittävä Fern (Eszter Balint - Stranger Than Paradise, 1984) ja häntä auttava Lily (Rosal Colon), sekä nuorisovankilan lapset Stella (Maya Delmont), Liv (Taliyah Whitaker) ja Geronimo (Jahi Winston). Vielä lisäksi leffassa nähdään myös laulajatähti Selena Gomez, Austin Butler ja Luka Sabbat Centervillessä yöpyvinä matkalaisina, joiden auto saa monet zombileffojen fanit innostumaan. Jarmuschin leffasta Night on Earth (1991) - mitä muuten kuvattiin Suomessa - tuttu Rosie Perez nähdään uutisankkurina.
     Zombeja taas esittävät mm. Jarmuschin leffoissa Dead Man (1995) ja Kahvia ja tupakkaa esiintynyt laulaja Iggy Pop, Jarmuschin vaimo Sara Driver, sekä koomikko Carol Kane. Kaikki näyttelijät tekevät oikein mainiota työtä ja sopivat rooleihinsa erittäin hyvin. Etenkin Waits on nappivalinta tapahtumia kauempaa tarkkailevaksi erakoksi.

The Dead Don't Die aiheutti itsessäni harmillisen ristiriitaisia tunteita ja minun täytyikin sulatella pidempään, mitä tuli juuri katsottua. Elokuvan traileri oli ollut aivan mahtava ja toivoinkin itse filmin olevan myös erinomainen. Itse pidän zombeista eniten juurikin komedioissa, sillä zombit ovat mielestäni jokseenkin huvittavia mörköjä. Ehdottomat suosikkileffani zombifilmien isosta massasta ovatkin komediat Shaun of the Dead (2004) ja Zombieland (2009) ja toivoin, että The Dead Don't Die voisi liittyä niiden joukkoon. Valitettavasti tämä jää niistä kauas jälkeen. En kuitenkaan sano, että tämä olisi huono elokuva; tässä olisi vain ollut potentiaalia olla paljon enemmän. Minua oli jo etukäteen varoitettu, ettei itse leffa olisi todellakaan yhtä vauhdikas kuin sen traileri. Elokuva kulkeekin eteenpäin yhtä hitaasti kuin sen laahustavat zombit, mutta leffan ensimmäisen tunnin ajan tämä ei haitannut minua yhtään. Jarmuschin tuoma vanhanaikainen tyyli onnistui lumoamaan ja pitkät kohtaukset hahmojen kesken lisäsivät kiinnostustani, sillä oli hienoa nähdä nämä näyttelijät yhdessä valkokankaalla. Elokuvan alkupuolisko osoittautuikin paremmaksi kuin sen loppupää.

Ensimmäisen tunnin ajan tunnelma oli niin hyvin luotu, että vain seurasin hahmojen tarinaa typerä virne kasvoillani. Jarmuschin kuiva huumori upposi itseeni todella hyvin ja tunnin ajan tuumin, että tämähän on erittäin hyvä filmi. Kenties suosikkihetkeni on, kun poliisit käyvät yksi kerrallaan löytämässä ensimmäiset zombiuhrit. Noin puolen välin paikkeilla leffan teho alkaa kuitenkin hiipua ja virneenikin haihtui. Rauhallinen rytmitys alkaa tuntua raskassoutuiselta ja leffan vahva kritiikki esimerkiksi särötyksestä menee jo saarnaamisen puolelle. Loppupäässä huumori ei ole enää yhtä vahvaa ja alkaa tuntua, ettei Jarmusch miettinytkään elokuvaa loppuun saakka. Alkupäässä esitellään hahmoja ja heidän juonikuvioita, ja vaikka joistain niistä revitään kunnon vitsit irti, jotkut niistä unohtuvat matkan varrella ja joidenkin hahmojen tarina tuntuu jäävän täysin kesken. Elokuvan yritykset rikkoa neljättä seinää toimivat välillä lystikkäästi, mutta paikoitellen ne ovat laiska tapa lisätä huumoria. Lopussa on myös yksi vitsi, joka tuntuu outoilulta outoilun vuoksi ja itse lähinnä pyörittelin silmiä tälle hetkelle. The Dead Don't Diessa oli paljon asioita, mistä pidin (lähinnä leffan alkupuolisko oli erittäin hyvä), mutta siitä löytyi myös paljon juttuja, mitkä jättivät toivomisen varaa.

Jarmusch on siis rakentanut hyvän pohjan ja ohjaa näyttelijöitään taidokkaasti, sekä rakentaa tunnelmaa pääasiassa sujuvasti, mutta hänen käsikirjoituksensa vaatisi lopulta viilaamista, minkä lisäksi leikkauspöydällä olisi pitänyt vielä käydä läpi, mitä leffa tarvitsee ja mitä siitä voi tiputtaa pois. Pientä tiivistämistä lukuunottamatta elokuvan tekninen puoli on kunnossa. Efektit eivät ole päätähuimaavan hienoja, mutta niiden heikompi taso sopii leffaan paljon paremmin kuin monien miljoonien tehosteet. Elokuvan kuvauksessa on usein jotain vanhanaikaista, mistä pidin kovasti. Lavastus on taiturimaista ja zombimaskeeraukset oivallisesti toteutettuja. Äänimaailma on rakennettu hyvin. Laskekaapa, kuinka monta kertaa Sturgill Simpsonin "The Dead Don't Die" -kappale kuullaan leffan aikana. Eipä elokuvasta muuta musiikkia jääkään mieleen.

Yhteenveto: The Dead Don't Die on kelpo zombikomedia, josta löytyy kuitenkin potentiaalia olla paljon enemmän. Filmin ensimmäinen puolisko on erittäin mainio. Jarmuschin kuiva huumori nostaa hölmön virneen katsojan huulille ja on yllättävänkin lumoavaa seurata näitä hahmoja ja heidän hidasta elämäänsä. Elokuva on täynnä kaikenlaisia persoonia ja heidän näyttelijänsä ovat todella hyviä rooleissaan - varsinkin Tilda Swinton. Alkupäässä on hauskasti venytettyjä vitsejä ja paikoitellen neljännen seinän rikkominen toimii hyvin. Harmillisesti puolen välin jälkeen taso alkaa laskea. Rauhallinen tempo alkaa tuntua liiankin hitaalta, eivätkä vitsit naurata samalla lailla. Elokuva myös aloittaa paljon erilaisia juonikuvioita, mutta sillä on vaikeuksia viedä niitä loppuun tai pitää niitä kasassa. Lopusta myös löytyy tarpeetonta outoilua ihan vain outoilun vuoksi ja kritiikki särötystä kohtaan käy jopa liian päällekäyväksi. The Dead Don't Die on siis hieman epätasainen paketti ja olisin halunnut pitää siitä huomattavasti enemmän. Hyviä puolia on kuitenkin paljon ja lopulta kokonaisuus jää plussan puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Dead Don't Die, 2019, Animal Kingdom, Film i Väst

Arvostelu: The Ballad of Buster Scruggs (2018)

THE BALLAD OF BUSTER SCRUGGS

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen
Pääosissa: Tim Blake Nelson, James Franco, Harry Melling, Liam Neeson, Tom Waits, Zoe Kazan, Bill Heck, Grainger Hines, Tyne Daly, Jonjo O'Neill, Brendan Gleeson, Saul Rubinek, Chelcie Ross, Willie Watson, Stephen Root, Ralph Ineson ja Jefferson Mays
Genre: western, draama, komedia, toiminta, musikaali
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

The Ballad of Buster Scruggs on Coenin veljesten uusi elokuva. Leffa lähti liikkeelle veljesten kirjoittamista villin lännen tarinoista, joita he olivat työstäneet yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Elokuvan nimikkohahmo Buster Scruggsia näyttelevä Tim Blake Nelson luki tarinansa jo 2002, mutta vasta 14 vuotta myöhemmin hän sai selville, että leffa päätyisi vihdoin toteutukseen. Vuoden 2017 aikana Coenit haalivat näyttelijöitä filmiinsä ja kuvasivat elokuvaa vähän kerrallaan. Kuvauksia koettelivat useat haasteet hankalan sään ja oikean aikakauden luomisen vuoksi, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa loppukesästä 2018 Venetsian elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se julkaistiin suoratoistopalvelu Netflixiin. Venetsiassa leffa voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon ja filmiä on muutenkin kehuttu paljon. Itse kiinnostuin The Ballad of Buster Scruggsista heti, kun kuulin siitä - onhan kyseessä Coenin veljesten teos. Kiinnostustani lisäsi lukemani kehut ja katsoinkin elokuvan Netflixistä joulukuun alussa.

The Ballad of Buster Scruggs koostuu kuudesta villiin länteen sijoittuvasta lyhyttarinasta ja jokainen niistä onneksi poikkeaa toisistaan. Kokonaisuutena elokuva on siis yhdistelmä, eikä pelkästään länkkäriä, vaan myös hulvatonta komediaa, väkivaltaista toimintaa, lohdutonta ja toiveikasta draamaa, hempeää romantiikkaa ja yllättäen jopa veikeää musikaalia. Elokuvan avaustarina, eli juurikin "Buster Scruggsin balladi" on musikaalikomedia ja aivan huikea sellainen. Neljättä seinää rikkova Buster Scruggsin tarina on aivan tajuttoman hyvä ja mitä parhain aloitus elokuvalle. Se imaisee heti mukaansa ja jatkaa katsojan yllättämistä koko kestonsa läpi. Siinä nähdään mitä absurdeimpia asioita, mustinta huumoria ja nokkelinta dialogia, sekä yllättävänkin verisiä ammuskelukohtauksia. Tim Blake Nelson on aivan huikea nimikkoroolissa Buster Scruggsina. Hänen rento otteensa ja hymyilevä luonteensa tekevät avaustarinasta todella piristävän kokemuksen ja tarinan ainoa ongelma onkin, että se loppuu. Buster Scruggsin seikkailuja olisi voinut katsoa koko elokuvan ajan.

Myös toinen tarina, "Algodonesin lähellä" jatkaa absurdin humoristista linjaa, mutta synkentää henkeä. James Franco näyttelee cowboyta, joka päättää ryöstää pankin, mikä taas johtaa hyvin periskummalliseen tapahtumasarjaan. Tarina nappaa heti mukaansa ja tarjoaa jälleen brutaalia menoa toimintakohtauksessaan. Franco on tuttuun tapaansa oikein mainio ja onnistuu tekemään paljon hyvin vähällä. Tämäkin tarina sisältää ovelia hetkiä, jolloin ei voi muuta kuin ihailla Coenin veljesten kekseliäisyyttä ja tämänkin tarinan ainoa ongelma on, että se päättyy niin lyhyeen.

Kolmas tarina, "Leiväntuoja" on onneksi pidempi ja se vaihtaa elokuvan genren haikeaan indiedraamaan. Liam Neeson näyttelee impressaaria, joka kuljettaa kädetöntä ja jalatonta taiteilijasielua, professori Harrisonia (roolissa Harry Potter -elokuvista, 2001-2011, tuttu Harry "Dudley" Melling) esiintymään pikkukylissä. Kyseessä on yllättävänkin riipaiseva kertomus, mikä osoittaa Coenin veljesten tarinankerronnallisen lahjakkuuden. Repliikit koostuvat pääasiassa professori Harrisonin esityksistä, joissa Melling todella näyttää olevansa muutakin kuin Pottereista tuttu kiusaajaserkku. Mellingin tapa puhua on vaikuttava ja hän saa paljon aikaiseksi pelkillä ilmeillään, kun raajoja ei ole. Myös Liam Neeson pistää parastaan ja kaksikon välit tuodaan erinomaisesti esille. "Leiväntuoja" on paljon taiteellisemmin tehty kuin kaksi aiempaa tarinaa, mutta se tuntuu silti täysin luontevalta jatkumolta Coenien lännensaagalle.

Neljäs tarina, "Kultakanjoni" säilyttää draamapuolen, mutta lisää mukaan pientä huumoria. Tom Waitsin näyttelemä kullankaivaja saapuu rauhalliseen, kauniiseen laaksoon Onni-aasinsa kanssa ja aloittaa kullan etsimisen. Siinä, missä "Leiväntuoja" tuntui traagiselta draamalta, on "Kultakanjoni" paljon toiveikkaampi tarina ja katsoja huomaa välittömästi kannustavansa vanhaa kullankaivajaa. Hahmon päättäväisyys ja tarmokkuus on inspiroivaa, ja hänen ja jossain päin laaksoa sijaitsevan kultasuonen välille syntyy erikoisella tavalla kaunis suhde. Kyseessä on selvästi kaikin puolin elokuvan kaunein tarina ja se sisältää herkkiä hetkiä, sekä todella nättejä luontokuvia. Waits on aivan mahtava kullankaivajana. Hän tuntuu kuuluvan rooliin täydellisesti ja katsojana tulee sellainen olo kuin katsoisi dokumenttia todellisesta kullankaivajasta.

Kahden ensimmäisen tarinan ajan nauroin ja viihdyin äärimmäisen paljon, kun taas kahden seuraavan tarinan ajan ihailin Coenin veljesten taituruutta. Kuinka he ovatkaan onnistuneet yhdistämään nämä tarinat toisiinsa näin upeasti ja kuinka jokainen tarinoista olisi kiinnostava ihan omanakin elokuvanaan. Buster Scruggsin tarinan jälkeen ajattelin jo, että elokuva tulisi löytymään vuoden parhaimpien leffojen listalta ja "Kultakanjonin" päätyttyä ajattelin, että kyseessä todella on yksi hienoimmista teoksista vuodelta 2018. Valitettavasti iloitsin liian aikaisin, sillä viides tarina "Ärsytetty tyttö" ei ole lähelläkään edellisten tarinoiden tasoa. Oregoniin matkustavasta Alice Longabaughista (Zoe Kazan) kertova tarina on elokuvan pisin (tarina vie noin kolmanneksen elokuvan kestosta) ja samalla myös heikoin. Siitä ei löydy samaa nokkeluutta, koomisuutta, kauneutta, kiehtovuutta tai mestarillisuutta kuin aiemmista kertomuksista. Mukana on kyllä yksi vauhdikas ja raju ammuskelu, mutta sekään ei ole yhtä koukuttava kuin aiemmissa tarinoissa. Tämä tuo kyllä romantiikkaa mukaan, mutta itse välitin paljon enemmän kullankaivajan ja kultasuonen suhteesta kuin tästä. Näyttelijätkään eivät tee tässä kummoisia suorituksia. Kazan joko ali- tai ylinäyttelee ja Bill Heck on hieman pökkelö hänestä kiinnostuneena cowboyna. Omana elokuvanaan "Ärsytetty tyttö" voisi olla kelpo westernpätkä, mutta yhdistettynä neljään aiempaan tarinaan se oikein huokuu keskinkertaisuutta.

Onneksi loppua kohti The Ballad of Buster Scruggs nostaa jälleen tasoaan... mutta vain hieman. Viimeinen tarina "Maalliset jäännökset" kertoo viidestä erilaisesta matkalaisesta (Jonjo O'Neillin ja Brendan Gleesonin esittämät palkkionmetsästäjät, Tyne Dalyn näyttelemä hieno rouva, Saul Rubinekin esittämä erikoinen ranskalaismies ja Chelcie Rossin viinalta haiseva metsästäjä), jotka suuntaavat kohti samaa kaupunkia. Tarina palauttaa mukaan ovelan dialogin ja kiinnostavat hahmot, mutta samalla kertomus kärsii liiankin ilmiselvästä kaksoismerkityksestä. Toki tarina vie elokuvan selkeän teeman loppuun, muttei tunnu kaikkein parhaalta päätökseltä. Näyttelijät ovat erittäin mainioita rooleissaan ja kertomuksesta löytyy hauskoja hetkiä, mutta samalla jää kaipaamaan sitä fantastista tunnetta, minkä neljä ensimmäistä tarinaa tarjosivat. Kenties tarinoita olisikin voinut olla vain viisi. "Ärsytetty tyttö" sopisi mukaan paremmin, jos se olisi ainakin vartin lyhyempi ja nähtäisiin jo aiemmin leffassa, jolloin tason notkahdus loppupäässä ei olisi näin selvä.

Coenin veljekset ovat suurimmaksi osaksi tehneet mahtavaa työtä elokuvan parissa. He ovat todella panostaneet tarinoihinsa - jopa "Ärsytetystä tytöstä" löytyy taidokasta ohjausta ja hienosti luotua ajan henkeä - ja elokuvasta paistaa veljesten rakkaus lännenelokuvia kohtaan. Veljekset ovat saaneet mukaan todella nokkelia repliikkejä ja tilanteita, joista muutamille tekisi mieli jopa antaa pienet aplodit. Teknisesti jokainen tarina on loistokkaasti toteutettu. The Ballad of Buster Scruggs on huikean upeasti kuvattu. Mukana on iso määrä näyttäviä maisemakuvia, joista toiset ovat ikävän karuja, kun taas toiset koskettavan kauniita. Suosikkikuvani on kuitenkin Buster Scruggsin kitaran sisältä otettu kuva, millaista en usko koskaan ennen nähneeni. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat ensiluokkaista työtä ja todella luovat oikeaa ajankuvaa. Professori Harrisonin raajattomuus on vaikuttavasti ja uskottavasti toteutettu. Äänimaailma on läpi leffan hienosti rakennettu aina aseiden laukeamisista nariseviin puulattioihin ja hevosten hirnahduksista rauhalliseen tuuleen. Säveltäjä Carter Burwell on tehnyt oikein mainiota työtä musiikkien parissa ja saanut aikaiseksi veikeitä lauluja Buster Scruggsin hoilotettavaksi.

Yhteenveto: The Ballad of Buster Scruggs alkaa aivan mahtavasti, mutta vajoaa loppupäässä hieman keskikertaisempaan suuntaan. Pari viimeistä lännenkertomusta eivät ole lähelläkään neljän ensimmäisen tasoa ja mikä ikävintä, kaikista tylsin tarina on myös leffan pisin. Viimeinen tarina on pieni parannus siihen verrattuna, mutta jää silti kauas elokuvan alkupään hienoudesta. Nimikkotarina "Buster Scruggsin balladi" on täyden viiden tähden lyhytleffa kaikessa nokkeluudessaan, hulvattomuudessaan ja väkivaltaisuudessaan. Peräkkäin nähtävät "Leiväntuoja" ja "Kultakanjoni" ovat molemmat erinomaista draamaa eri tavoin, ensimmäisen ollessa riipaisevan karu ja toisen ollessa koskettavan kaunis. Kauneutta leffasta löytyy muutenkin eri tavoin, oli kyse sitten tarinallisesta sisällöstä tai upeasta kuvauksesta yhdistettyinä huikeisiin maisemiin ja näyttäviin lavasteisiin. Coenin veljekset osaavat kyllä asiansa ohjaajina ja käsikirjoittajina, mutta he olisivat voineet joko tiivistää tai poistaa kokonaan "Ärsytetyn tytön". Silti täytyy nostaa hattua siitä, mitä he ovat saaneet aikaiseksi leffan kanssa. Tietyistä vioistaan huolimatta The Ballad of Buster Scruggs on erittäin mainio lännensaaga, mikä kannattaa vilkaista, jos fanitatte Coenin veljeksiä tai kaipaatte uusia westernfilmejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Ballad of Buster Scruggs, 2018, Netflix, Annapurna Pictures, Annapurna Television, Mike Zoss Productions