Arvostelu: Red One (2024)

RED ONE

Ohjaus: Jake Kasdan

Pääosissa: Dwayne Johnson, Chris Evans, Lucy Liu, Kiernan Shipka, J. K. Simmons, Bonnie Hunt, Reinaldo Faberlie, Kristofer Hivju, Nick Kroll, Wesley Kimmel ja Mary Elizabeth Ellis

Genre: seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Red One on Dwayne Johnsonin ja Chris Evansin tähdittämä uusi jouluelokuva. Elokuva lähti liikkeelle tuottaja Hiram Garcian ideasta, jonka hän esitteli Johnsonin Seven Bucks Entertainment -studiolle, missä innostuttiin. Chris Morgan ryhtyi työstämään idean pohjalta käsikirjoitusta ja Jake Kasdan pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022, joissa koettiin ongelmia, kun Johnson saapui paikalle usein myöhässä ja jonain päivinä hän ei saapunut paikalle ollenkaan. Pitkittyneen tuotannon takia budjetti paisui lopulta jättimäiseksi, jopa 250 miljoonaan dollariin. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna suoraan Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa, mutta elokuva päätettiinkin julkaista teattereissa ja samalla ensi-iltaa siirrettiin vuodella eteenpäin. Nyt Red One on saapunut leffateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä varautuneena. Traileri eivät juuri voittaneet minua puolelleen, mutta toivoin, että kyseessä voisi edes olla viihdyttävä tapaus. Kävin katsomassa Red Onen heti ensimmäisessä IMAX-näytöksessä ensi-iltapäivänä.

Kun joulupukki siepataan juuri ennen joulua, tonttuagentti Callum Drift tarvitsee mestarihakkeri Jack O'Malleyn apua tämän löytämiseksi.

Diivamaisella käytöksellään elokuvan budjetin paisuttanut Dwayne Johnson näyttelee Callum Driftiä, tonttuagenttia, joka vastaa itse joulupukin (J. K. Simmons) turvallisuudesta. Mutta juuri ennen joulua Cal epäonnistuu hommassaan ja vanha valkoparta siepataan hänen nenän alta. Löytääkseen pukin, Cal tarvitsee apua Chris Evansin näyttelemältä hakkerilta Jack O'Malleylta, jonka sanotaan voivan löytää kenet tahansa maailmassa. Johnson istuu passelisti kovanaamaisen turvapäällikön rooliin, vaikkei häneltä vielä vuosienkaan jälkeen juuri näyttelijälahjoja löydy. Miehen suosio on ollut selvässä laskussa viime vuodet ja Johnsonin on parasta alkaa varoa käytöstään, mikäli hän mielii vielä tähdittää elokuvia tulevaisuudessa. Hänen palkkionsa ovat jo nyt valtavat, eivätkä hänen leffansa ole vuosiin tehneet selvää voittoa. Evans on ihan hyvässä vedossa Johnsonin rinnalla ihmisenä, joka repäistään yhtäkkiä myyttisten olentojen keskelle, joskin Evans ei onnistu myymään ajatusta, että hänen hahmonsa kamppailisi alkoholismin kanssa. Vähemmän yllättäen parhaan roolityön tarjoaa Simmons joulupukkina ja onkin siis sääli, että tämän salilla yllättävänkin paljon viihtyvän punanutun ruutuaika jää varsin pieneksi.

     Elokuvassa nähdään myös Lucy Liu myyttisten juttujen parissa työskentelevän agenttiorganisaation johtajana Zoena, Kiernan Shipka pukin siepanneena noitana Grylana ja Kristofer Hivju joulupukin häijynä veljenä Krampuksena. Shipka hoitaa tarpeeksi passelisti tonttinsa pahiksena, jonka motiivit ovat jopa ihan ymmärrettävät. Gryla kokee, että pukista on tullut liian pehmo tuhmien listaan joutuneille ja päättääkin ottaa ohjat, tehdäkseen maailmasta väkisin kiltin.

Tehdään se heti selväksi, että Red One ei todellakaan ole hyvä elokuva. Sen käsikirjoitus on kömpelö, näyttelijöiden työ on varsin ailahtelevaa, parin tunnin kestossa on ainakin vartti liikaa ja kun katsoo elokuvan visuaalista ilmettä, on pöyristyttävää, että leffa maksoi jopa 250 miljoonaa dollaria. Näytöksessäni oli ehkä viitisen ihmistä lisäkseni ensi-iltapäivänä, joten jos meno on tällaista muuallakin maailmassa, turpiin tulee lippuluukuilla ja lujaa, ja Johnson voi jälleen kerran hyvästellä yhden aikomuksensa tähdittää uutta franchisea. Red Onen on nimittäin tarkoitus toimia avausosana juhlapyhien ympärille rakennetulle toimintaseikkailujen saagalle. 

Mutta. Kaikesta tästä huolimatta mielsin Red Onen hyvällä tavalla varsinaiseksi joulukalkkunaksi. Se on umpipöhkö leffa, joka ottaa itsensä ajoittain aivan liian tosissaan ja naurattaa lähinnä väärissä kohdissa. Varsinaiset vitsit jättävät kylmäksi, mutta sen sijaan täysin puskista tulevat hölmöydet naurattavat makeasti. Yhdessä kohtaa Johnsonin hahmo kutistuu lapsen kokoiseksi ja vetää turpaan lumiukkoja, jotka näyttävät siltä kuin ne viettäisivät kaiken aikansa pumpaten rautaa salilla. Itse asiassa kaikki näyttävät siltä kuin ne viettäisivät kaiken hereilläoloaikansa nostellen painoja, niin tontut, lumiukot, jääkarhut kuin itse pukki. Tehostetiimi taas ei ole vaivautunut selvittämään, miltä porot näyttävät ja niinpä pukin rekeä vetävät jostain syystä jättimäiset (ja tietty bodatut) hirvet. Toimintakohtaukset ovat aikamoista sillisalaattia ja lopputaistelu Gryla-noitaa vastaan näyttää videopeliltä, jota ei itse pääse pelaamaan. Red One on pitkästä aikaa niin huono leffa, että se on jo hyvä. Jos jotain positiivista, niin konseptissa olisi jopa ihan potentiaalia franchiseen, missä voisi tulla vaikka toimintaraina pääsiäispupusta tai televisiosarja hammaskeijun seikkailuista. Jos siis elokuva menestyy, mitä epäilen.

Elokuvan on ohjannut Jake Kasdan, joka vastasi myös Johnsonin tähdittämistä Jumanji-elokuvista (2017-2019). Kasdan ei tunnu tietävän, tekeekö hän elokuvaa vakavissaan, vai kieli poskessa, mikä johtaa varsin hupaisaan sotkuun kaikessa tyylitajuttomuudessa. Chris Morganin käsikirjoitus on aika tönkkö, mutta sen mytologiassa olisi ainesta. Red One on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja muutamat mörököllimaskeeraukset - etenkin Krampus - ovat vaikuttavat. Elokuvan tietokonetehosteet ovat kuitenkin pöyristyttävän huonot. Miten 250 miljoonaa maksanut elokuva voi näyttää näin karsealta? Koko joulupukin maailma näyttää viimeistelemättömältä ja takaa-ajo tämän joulukaupungin kaduilla on kiusallista päivänselvän taustakankaan käytön kanssa. Äänimaailma mekastaa minkä ehtii ja Henry Jackman tekee tuttuun tapaansa kelpo työtä musiikkien parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Red One, 2024, Amazon MGM Studios, Seven Bucks Productions, Chris Morgan Productions, The Detective Agency, Big Indie Pictures

Arvostelu: Licorice Pizza (2021)

LICORICE PIZZA

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Pääosissa: Alana Haim, Cooper Hoffman, Mary Elizabeth Ellis, Moti Haim, Donna Haim, Skyler Gisondo, John Michael Higgins, Bradley Cooper, Sean Penn, Tom Waits, Benny Safdie, Christine Ebersole, Harriet Sansom Harris, Danielle Haim, Este Haim, George DiCaprio, Maya Rudolph ja John C. Reilly

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Licorice Pizza on ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Thomas Andersonin uusi elokuva. Vuonna 2001 Anderson sai idean elokuvaan, nähtyään nuoren koulupojan flirttailevan vanhemman kuvaajatytön kanssa. Hän alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta tämän ympärille, ottaen vaikutteita ystävänsä Gary Goetzmanin erilaisista bisnesideoista. Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin Anderson pisti ideansa toteutukseen ja kuvaukset käynnistyivät vasta vuonna 2020. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa Licorice Pizza sai ensi-iltansa jo viime vuoden joulukuussa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Kiinnostustani lisäsivät elokuvan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus) ja kolme Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Kävinkin katsomassa Licorice Pizzan sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1970-luvulla 15-vuotias näyttelijänalku Gary Valentine ihastuu kymmenen vuotta vanhempaan koulukuvaajan assistenttiin Alana Kaneen. Alana ei vastaa Garyn tunteisiin, mutta ryhtyy auttamaan innokasta poikaa tämän eri liikeideoissa vesisänkykaupoista flipperipeliluoliin.

Licorice Pizzan päärooleissa Gary Valentinena ja Alana Kanena nähdään debyyttileffaroolinsa tekevät Philip Seymour Hoffmanin poika Cooper Hoffman ja Haim-yhtyeen laulaja Alana Haim. Nuoret ovat täydelliset valinnat rooleihinsa. Hoffman tulkitsee taidokkaasti egoaan pullistelevaa Garya, joka on saanut vähän turhankin paljon nuorena, kun taas Haim esittää taidokkaasti tiukan juutalaisperheen tyttöä, joka kokee jäävänsä perheessään muiden varjoon. Alanan perhettä muuten esittävät Haimin todelliset äiti Donna, isä Moti ja siskot Danielle ja Este. Hyvistä roolisuorituksista huolimatta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että minun oli vaikea hypätä mukaan Garyn ja Alanan ailahtelevan ystävyyden pariin, sillä hahmot ovat varsin paskamaisia toisilleen. He ovat kaksi todella epämiellyttävää persoonaa, joiden seuraaminen on jopa raskasta puuhaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mary Elizabeth Ellis Garyn äitinä, Skyler Gisondo Garyn näyttelijäkaveri Lancena, John Michael Higgins japanilaisravintolan kiusallisena perustajana Jerrynä (John Michael Higgins), Christine Ebersole diivanäyttelijä Lucy Doolittlena, Bradley Cooper tuottaja Jon Petersinä, Sean Penn näyttelijä Jack Holdenina, Tom Waits ohjaaja Rex Blauna ja Benny Safdie poliitikko Joel Wachsina. Paul Thomas Andersonin tyttöystävä Maya Rudolph, koomikko John C. Reilly ja Leonardo DiCaprion isä George tekevät pienet roolit leffassa. Sivunäyttelijöistä parhaiten esille nousee Bradley Cooper yliampuvan eksentrisenä Jon Petersinä, jota on lystikästä seurata, mutta joka tuntuu aika ylimääräiseltä lisäykseltä tarinaan.

Harmikseni Licorice Pizza ei onnistunut tekemään minuun erityistä vaikutusta, vaikka siitä löytyy selvät onnistumisensa. Hienoista näyttelijäsuorituksista huolimatta koin hahmot niin epämiellyttävinä, että elokuva oli välillä suorastaan turhauttavaa katsottavaa. Lisäksi sen käsikirjoitus on hieman ailahteleva, uusien juonikuvioiden ilmaantuessa vähän väliä, mikä tuntuu tapahtuvan joskus lähinnä pidentämään elokuvan kestoa. Kuten juuri totesin, Bradley Cooperin osuus elokuvassa on omillaan hauska, mutta kokonaisuuden keskellä hieman ylimääräinen. Sean Penn ja Tom Waits pääsevät myös lystikkäästi irrottelemaan yhteisessä kohtauksessaan. Sillä on sentään selvä pointtinsa päähenkilöiden konfliktin aikana.

Vaikka päähenkilöt ja heidän jatkuva edestakaisin kulkeva suhteensa ärsyttääkin, löytyy Haimin ja Hoffmanin väliltä kieltämättä kemiaa, mikä helpottaa aina välillä, kun ruudulla ovat vain he kaksi. Osa heidän kohtauksista on erittäin taidokkaasti toteutettuja ja jotkut päähahmojen naljailuista toisilleen saavat nauramaan. Licorice Pizza tuntuukin lopulta yksittäisten hyvien juttujen ketjulta, eikä niinkään eheän yhtenäiseltä kokonaisuudelta.

Paul Thomas Anderson näyttää kyllä taitonsa ohjaajana. Parhaiten Anderson onnistuu ajankuvan kanssa. 1970-luku on herätetty takaisin eloon häikäisevästi, mihin vaikuttaa suuresti vanhojen kameralinssien käyttö ja 35 millin filmille kuvaaminen, jotka saavat elokuvan näyttämään visuaalisesti vanhemmalta. Tämän lisäksi lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat tyylikkäästi ajan mukaiset. Äänipuolikin on taidokkaasti toteutettu ja Jonny Greenwoodin musiikit tunnelmoivat mukavasti. Seasta löytyy toki myös paljon 1970-luvun ja sitä vanhempia kappaleita.

Yhteenveto: Licorice Pizza on kelpo draamakomedia, jonka päähenkilöt ovat kuitenkin kinastelevassa ärsyttävyydessään varsin raskasta seurattavaa. Hauskoja hetkiä löytyy sieltä täältä ja osa pääparin naljailusta naurattaa. Bradley Cooperin tarjoama elokuvan hauskin osuus tuntuu kuitenkin oudon irralliselta. Muutenkin filmi tuntuu enemmän yksittäisten ideoiden summalta, eikä niinkään eheältä kokonaisuudelta. 1970-luku on hienosti herätetty takaisin henkiin lavastein, asuin ja kuvauksen avulla. Andersonin ohjauksessa on myös jotain oivallisen vanhanaikaista. Licorice Pizza ei harmillisesti onnistunut iskemään minuun kovinkaan lujaa, vaikka se onkin hyvä tekele. Elokuva on maailmalla herättänyt kritiikkiä pääparin ikäeron ja Garyn alaikäisyyden takia, mutta itseäni hahmoissa häiritsi heidän rasittavuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Licorice Pizza, 2021, BRON Studios, Focus Features, Ghoulardi Film Company