Idioluutio (Idiocracy - 2006) - elokuva-arvostelu

IDIOLUUTIO

IDIOCRACY

Ohjaus: Mike Judge

Pääosissa: Luke Wilson, Maya Rudolph, Dax Shepard, Terry Crews, Andrew Wilson, Brad Jordan, Stephen Root, Justin Long, Thomas Haden Church ja Sara Rue

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Idiocracy, eli suomalaisittain Idioluutio on Luke Wilsonin tähdittämä komediaelokuva. Mike Judge sai idean elokuvaan jo 1990-luvun alkupäässä, vierailtuaan Disneylandissa perheensä kanssa ja nähtyään ihmisten typerää käyttäytymistä. Hän pohti, kuinka pitkälle tämä käytös eskaloituisi ja alkoi kirjoittaa käsikirjoitusta yhdessä Etan Cohenin kanssa, joka kulki työnimillä "The United States of Uhh-merica" ja "3001". Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2004, mutta kun testiyleisöt reagoivat negatiivisesti näkemäänsä, leffalle tehtiin uusintakuvauksia vuonna 2005. Tuotantoyhtiö 20th Century Fox pelkäsi elokuvan menestyvän huonosti, eikä tiennyt mitä tehdä leffalle, kunnes lopulta yhtiö päätti antaa elokuvalle todella lyhyen teatterikierroksen ilman mainontaa ja Idioluutio saikin maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Markkinoinnin puutteen ja minimaalisen teatterikierroksen takia elokuva oli taloudellinen floppi, mutta myöhemmin DVD-myyntien kautta leffa on noussut pienimuotoiseksi hitiksi ja vuosien varrella siitä on muodostunut kulttiklassikko. Itse näin Idioluution jo lapsena, kun se näytettiin meille koulussa. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudelleen. Kun huomasin Idioluution täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella elokuvan.

Täysin keskinkertainen mies Joe Bauers valitaan armeijan kokeiluun, jossa hänet syväjäädytetään, tarkoituksena herättää hänet tasan vuotta myöhemmin. Kokeilu menee kuitenkin pieleen ja Joe herää vasta vuonna 2505, vain huomatakseen, että ihmiskunta on tyhmentynyt huomattavasti ja hän on nyt maailman fiksuin.

Luke Wilson näyttelee Joe Bauersia, Yhdysvaltain armeijan kirjastonhoitajaa, jonka työnkuvaan kuuluu lähinnä vain istuskelu pöytänsä äärellä päivät pitkät. Joella ei ole parisuhdekumppania, elossa olevia sukulaisia, eikä oikeastaan edes kavereita, minkä lisäksi hän on totaalisen keskinkertainen heppu kaikin puolin. Niinpä hänet mielletään täydelliseksi valinnaksi uuteen Horros-kokeeseen, missä hänet syväjäädytetään, jotta hänet herätettäisiin vuotta myöhemmin, ilman että hänelle on tapahtunut muutoksia. Erään tapahtumaketjun seurauksena Joe herää kuitenkin vasta 500 vuotta myöhemmin. Wilson on passeli valinta hahmoksi, tulkiten hyvin Joen hämmästelyä, kun tämä tajuaa nukkuneensa puoli vuosituhatta ja että tulevaisuudessa hän on kaikessa keskinkertaisuudessaankin maailman älykkäin ihminen. Joe on ihan tykättävä tyyppi, jonka kanssa lähtee mielellään selvittämään, millaiseksi maailma on muuttunut viidessäsadassa vuodessa.

     Elokuvassa nähdään myös Maya Rudolph toisena kokelaana Ritana, joka herää pian Joen jälkeen, Dax Shepard urpona Fritona, jonka kodista Joe herää, Justin Long lääkäri Lexuksena, Stephen Root tuomari Hectorina, Terry Crews Yhdysvaltain presidentti Camachona, sekä Luken veli Andrew Wilson showmies Beef Supremena. Sivunäyttelijät esittävät tyhmiä hahmojaan varsin hupaisasti, sössöttäen vuorosanansa ja näyttäen hölmistyneeltä kaikelle, mitä Joe yrittää selittää. Crews on erityisen hauska presidenttinä.

Jotkut elokuvat vain paranevat vanhetessaan ja Idioluutio on yksi näistä leffoista. Valitettavasti tosin sen takia, että elokuvan esittämä tulevaisuudenkuva tuntuu vuosi vuodelta ajankohtaisemmalta ja realistisemmalta. Kun opiskelusta leikataan rahoitusta reippaalla kädellä, yltiökapitalismi rehottaa, kirjat vaihdetaan nopeaa ja hölmöä viihdettä tarjoaviin TikTok-videoihin, ihmiset turvautuvat tekoälyyn yhä arkisimmissakin askareissa ja maailmalla valitaan johtajiksi omaa etuaan ajavia höynäyttäjiä, ei ole ihme, että maailma on kulkemassa kohti Idioluutiota. Elokuva on ajoittain jopa ahdistava kuvaus, vaikka se onkin lähinnä kieli poskessa tehty satiiri. 

On hupaisaa seurata, kun Joe sulaa horroksestaan ja alkaa selvittää, millaiseen aikaan hän onkaan herännyt. Ihmiset ovat tyhmentyneet niin, että monet perusasiat ovat unohtuneet, sanavarasto on köyhtynyt, käytöstavoista ei ole tietoakaan, vesi on korvattu gatoradella, kaikki ravintolat tarjoavat pelkkää pikaruokaa, talous on romahtanut, misogynia on valloillaan ja maailman hittiviihdettä on elokuva nimeltä "Perse", joka tarjoaa juuri sitä, mitä nimi vihjailee: puolitoista tuntia videota ihmisen takapuolesta. Vaikka elokuva on täynnä tyhmiä juttuja, on itse leffa varsin nokkela. Se kaipaisi vielä hieman lisää älykkyyttä, jotta sen varoitussanoma olisi entistä ytimekkäämpää, mutta jo tällaisenaan Idioluutio toimii mainiosti. Vajaa puolitoista tuntia on myös oikein passeli mitta tälle, jolloin nämä urpot tulevaisuuden ihmiset eivät ala tosissaan syömään katsojan aivosoluja.

Ohjaaja Mike Judgen työ on lystikästä ja hän todella pitää hauskaa konseptinsa kanssa. Teknisesti Idioluutio ajaa asiansa, mutta esimerkiksi leffan tietokonetehosteet ovat ajoittain vaivaannuttavan huonot. Leffa on kuitenkin osaavasti kuvattu ja äänimaailma on pätevästi rakennettu Theodore Shapiron säveltämiä musiikkeja myöten. Tulevaisuuden huolimattomuudesta ränsistyneet miljööt on toteutettu oivallisin lavastein ja puvustuskin on veikeää. Hauska juttu muuten, että kun puvustajat etsivät hahmoille mahdollisimman typerän näköisiä kenkiä, he päätyivät tuolloin vielä vähemmän tunnettuun yritykseen, jonka tossuja he pitivät täysin naurettavina. Kyseinen yrityshän oli siis Crocs. 

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Idiocracy, 2006, Twentieth Century Fox, Ternion Pictures, Major Studio Partners

Arvostelu: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023)

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES: MUTANT MAYHEM

Ohjaus: Jeff Rowe

Pääosissa: Nicolas Cantu, Brady Noon, Micah Abbey, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Jackie Chan, Ice Cube, Maya Rudolph, Seth Rogen, John Cena, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Paul Rudd, Post Malone, Hannibal Buress ja Giancarlo Esposito

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1984. Hahmot nousivat jättisuosioon Turtles - mutanttikilpikonnat -piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996) ja siihen liittyvien lelujen myötä. Vuonna 1990 ilmestyi ensimmäinen elokuva aiheesta, Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), joka oli hitti ja sai kaksi jatko-osaa, jotka otettiin vastaan heikommin. Tasonlaskun jälkeen uusi sukupolvi innostui hahmoista uuden piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) ja TMNT-animaatioelokuvan (2007) kautta. Michael Bayn tuottamat elokuvat Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016) otettiin ailahtelevasti vastaan ja suunnitelmat kolmosleffasta kariutuivat. Kun Ramsey Naito nousi Nickelodeonin johtoon, hän ja Brian Robbins pohtivat, kenen käsiin luottaisivat Turtlesit. Kaksikko päätyi Seth Rogeniin, joka innostui ja ryhtyi kehittelemään uutta animaatioelokuvaa aiheesta. Ääninäyttelijät valittiin, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt Turtlesista lapsesta asti, katsottuani vuonna 2003 käynnistynyttä animaatiosarjaa ja saatuani käsiin Eastmanin ja Lairdin alkuperäisen sarjakuvan. Elokuvista olen pitänyt todella vaihtelevasti, mutta silti innostun aina, kun uuden Turtles-leffan ilmoitetaan olevan tekeillä. Aluksi törkykomedioista tutun Rogenin mukanaolo epäilytti, mutta elokuvan ensimmäinen traileri karkotti huoleni. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on edetty, sitä enemmän olen odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhemin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Neljä viemärissä asuvaa, geenimuunneltua teini-ikäistä kilpikonnaa, Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo, on koulutettu ninjoiksi Tikku-rotan toimesta. Tikku varoittelee maan päällä asuvista häijyistä ihmisistä, mutta kilpikonnaveljet ovat varmoja, että he voisivat jollain tapaa voittaa ihmisten hyväksynnän ja luottamuksen, ja elää heidän rinnallaan.

Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien luulisi olevan tuttuja tyyppejä kaikille, ainakin tätä arvostelua lukeville, mutta eipä kertauksesta ole haittaakaan. Kyseessähän on neljä kilpikonnaa, jotka pienokaisina altistuivat erikoiselle mönjälle, joka mutatoi heidän geenejään villillä tavalla. Kasvaessaan kilpikonnat koulutettiin ninjutsun taidolla. On sinihuivinen ja katana-miekoilla varusteltu joukon johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varusteltu joukon kuumakalle Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvalla varusteltu joukon älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuilla varusteltu joukon vitsiniekka Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Olen tykännyt tästä nelikosta muksusta saakka, eikä Mutant Mayhem -elokuva muuta asiaa - ainakaan negatiivisempaan suuntaan. Kilpparit voittavat heti puolelleen, oli kyse sitten heidän mahtavista ulkoasuistaan tai veikeistä persoonistaan. Tutut piirteet ovat tallella jokaisella, mutta jokainen on selvästi vasta matkansa alussa. Mutant Mayhem nimittäin panostaa erityisesti teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien teinipuoleen, mikä on jäänyt unohduksiin suuressa osassa adaptaatioita. Vasta viisitoistavuotiaat kilpikonnat ovat vielä harjoittelijoita, eivätkä ole edes kohdanneet oikeaa vastustajaa aiemmin. Kun rooleihin on vielä valittu neljä tuntematonta nuorta, joiden kemiat pelaavat täydellisesti yhteen, Leonardon, Raphaelin, Donatellon ja Michelangelon uusia seikkailuja hyppää seuraamaan muikea hymy huulilla.

Jos päänelikkona kuullaan täysiä keltanokkia, sivuosissa onkin mukana monia konkareita. Jackie Chan kuullaan kilpikonnia kouluttavana rottana, mestari Tikkuna, jonka luonnetta on muovattu huomattavasti hupsumpaan suuntaan, mikä takuulla jakaa katsojien mielipiteitä. Itse pidin osasta Tikkuun liittyvistä puolista, mutta seassa oli juttuja, jotka silittivät ikävästi vastakarvaan. April O'Neilkin (Ayo Edebiri) on tietty mukana, mutta häneenkin on tehty muutoksia. Kokeneen toimittajan sijaan April on vasta journalismista haaveileva opiskelija. Tästä muutoksesta pidin ja hahmolle on laadittu oiva kehityskaari.

     Pahisosastoa taas edustavat muut mutantit, joista tunnetuimmat ovat monien Turtles-fanien suosikit Bebop-villisika (Seth Rogen) ja Rocksteady-sarvikuono (John Cena), joiden käyttötapa aiheuttaa mestari Tikun tavoin takuulla monenlaisia reaktioita fanien keskuudessa. Mukana on myös muun muassa mutanttilepakko Wingnut (Natasia Demetriou), mutanttialligaattori Leatherhead (Rose Byrne) ja mutanttigekko Mondo Gecko (Paul Rudd). Mutanttien johtajana toimii elokuvaa varten luotu, Ice Cuben ääninäyttelemä Superfly. Uusi pahishahmo on mainio ja jopa ymmärrettävä motiiveissaan. Elokuvaan mahtuu kanssa pienessä, mutta merkittävässä osassa nähtävä tohtori Baxter Stockman (Giancarlo Esposito), jonka luoma mönjä aiheuttaa eri eläinten mutaatiot.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on heittämällä toiseksi paras kilpparileffa vuoden 1990 Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien jälkeen ja mielestäni erittäin hyvä uusi suunta sarjalle - joskin mistään virheettömästä elokuvasta ei voida puhua. Kuten jo kävi selväksi, tavat, joilla elokuva hyödyntää joitain ikonisimmista Turtles-hahmoista, eritoten mestari Tikkua, sekä Bebopia ja Rocksteadyä, eivät varmasti tule olemaan jokaisen mieleen ja itsekin olisin toivonut hieman toisenlaisia vetoja tekijöiltä. Elokuvalla on myös pieniä vaikeuksia viedä itseään päätökseen. Sen lisäksi, että finaali on vähän turhan massiivinen godzillamaisen rymistelynsä kanssa, viime minuuttien ratkaisut saavat takuulla raapimaan päätä, että kuinkas tästä nyt voidaan jatkaa tulevaisuudessa luontevasti? Leffa muuttuu myös ajoittain hieman kiusalliseksi popkulttuuri-viittaustensa kanssa. Kun Tikku tuo esiin pahvimallit Chris Evansista, Chris Prattista ja Chris Pinesta ja pohtii, kuka on Hollywoodin paras Chris, on meno vähintäänkin vaivaannuttavaa. Asiaa ei auta, että Tikkuhan päätyy Pineen, koska tämähän on esiintynyt Mutant Mayhemin tuottaneen Paramount-yhtiön muissa leffoissa, kuten Star Trekeissä (2009-2016) ja viimeisimpänä Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissä (2023). Joitain todella hauskoja ja oivaltavia hetkiä näistä viittauksista saadaan aikaan, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty.

Muuten Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on todella hyvä leffa, josta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin tämän leffan kautta kenties jopa ensikosketuksensa Turtlesiin tekevät nykypäivän lapset. Heti kättelyssä elokuvan ilmapiiri on aivan mahtava. Hyvä fiilis valtaa katsojan heti, kun kilpparit nähdään ensimmäistä kertaa ja näiden neljän fantastisen hahmon seikkailuja ja koettelemuksia on suuri ilo seurata. Nelikolle on kirjoitettu entistä vahvemmin halu tulla hyväksytyksi ihmisten keskuudessa ja tämä erilaisuuden hyväksyntä onkin vahva teema elokuvassa, mitä käsitellään monelta eri kantilta. Siitä myös muodostuu erinomainen konflikti ja moraalinen pohdinta sankarien ja pahisten välille, kun kumpikin osapuoli koostuu ihmiskunnan hyljeksimistä mutanteista, mutta jotka suhtautuvat ihmisiin eri tavoin. Superfly ja hänen mutanttijoukkonsa ottaisivat kilpparit ilomielin riveihinsä, mutta sillä ehdolla, että nämä olisivat mukana heidän ilkikurisessa suunnitelmassaan ihmisten tuhoamisessa. Nuoret kilpikonnat pistetään vaativan pohdinnan eteen, mikä saa katsojankin tuumimaan, että kenen puolelle sitä itse asettuisi? Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa oivaa syvyyttä, tarjoaa se myös kosolti hupia, sekä päheää toimintaa. Vaikka osa popkulttuuri-viittauksista ei osukaan maalitauluun vitseissä, seasta löytyy muuten paljon onnistunutta huumoria, oli kyse sitten repliikeistä tai hauskoista tilanteista. Toimintakohtaukset ovat lopun turhan massiivista mekastusta lukuun ottamatta todella tyylikkäitä ja jokainen kilpikonnista, sekä jossain kohtaa myös mestari Tikkukin pääsevät esittelemään kamppailulajitaitojaan.

Visuaalisesti Mutant Mayhem on uskomattoman komeaa katseltavaa. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffan (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) vaikutukset näkyvät yhä vain laajemmin eri yhtiöiden animaatioissa ja myös uuden Turtlesin animaattorit ovat selvästi innostuneet Spider-Manin näyttämästä suunnasta. Elokuva on aikamoista tykittelyä ja eri animaatiotyylien juhlaa. Leffa näyttää samanaikaisesti käsin piirretyltä, tietokoneella animoidulta, että myös savinukeilla tehdyltä stop motionilta. Lopputulos voisi olla järkyttävä sekamelska, mutta homma jotenkin toimii ja vieläpä täydellisesti. Kirsikkana kakun päällä toimii leffan tyylitelty luonnosmaisuus ja "hutilointi". Suoria viivoja tuskin löytyy yhtäkään ja kynän jäljet menevät usein piirrettävän kohteen yli. Elokuva on myös räväkän värikäs, ja siinä hyödynnetään erinomaisesti valoja ja varjoja. Äänimaailma rymistelee hyvin ja niin Nine Inch Nails -yhtyeen laulajana tunnetun Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät jumputusmusiikit kuin leffassa kuultavat eri artistien ja bändien kappaleet säestävät menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on erittäin mainio animaatioelokuva, josta voivat innostua niin vanhat ja kaikenikäiset kilpparifanit kuin sarjaan vasta tutustuvat lapset. Virheetön elokuva ei ole ja sen lisäksi, että osaa tutuimmista sivuhahmoista hyödynnetään fanien mielipiteitä takuulla voimakkaasti jakavin tavoin, loppuhuipennus äityy turhan massiiviseksi meuhkaamiseksi ja leffan lukemattomat popkulttuuri-viittaukset alkavat jossain kohtaa tökkiä. Muuten meno on suorastaan riemastuttavaa. Ilmapiiri on mukaansatempaava, huumori on pääasiassa hauskaa ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Tarina on erityisen onnistunut ja Superfly-pahis tuo sankareille hyvin kirjoitettua ristiriitaa, tehdäkö sen, mikä voisi tuntua hyvältä, vai sen, mikä on oikein? Itse teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat tuodaan valkokankaille erinomaisesti ja näiden neljän nuoren seikkailuja ja koettelemuksia seuraa ilomielin. Visuaalisesti leffa on myös todellista silmäkarkkia erilaisia animaatiotyylejä yhdistelevän ja värikkään toteutuksensa kanssa. Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on tietyistä kauneusvirheistään huolimatta todella mainiota viihdettä ja paras Turtles-elokuva sitten ensimmäisen 33 vuoden takaa. Jatko-osaa työstetään parhaillaan, minkä lisäksi elokuvan pohjalta on tekeillä myös uusi animaatiosarja Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles. Odotan kumpaakin innolla, sillä vioistaan huolimatta pidän paljon tästä ikonisten kilppareiden uudesta suunnasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem, 2023, Paramount Pictures, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Movies, Image Comics, Point Grey Pictures

Arvostelu: Turbo (2013)

TURBO

Ohjaus: David Soren

Pääosissa: Ryan Reynolds, Paul Giamatti, Michael Peña, Samuel L. Jackson, Bill Hader, Luis Guzmán, Snoop Dogg, Maya Rudolph, Ben Schwartz, Mike Bell, Ken Jeong, Michelle Rodriguez ja Richard Jenkins

Genre: animaatio, komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Turbo on DreamWorksin animaatioelokuva. DreamWorks Animation piti työntekijöilleen 2000-luvun alussa kilpailun, jossa jokainen pystyi esittelemään studiolle oman tarinaideansa. David Soren kynäili kertomuksen hurjan nopeasta etanasta, joka osallistuisi kilpa-ajoihin ja sai studion kiinnostumaan hänen ideastaan. Muutaman vuoden odottelun jälkeen Soren pääsi tosissaan työstämään elokuvaa ja lopulta Turbo sai maailmanensi-iltansa 20. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä ihan veikeänä tapauksena. En ole katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen nyt täyttävän kymmenen vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa Turbon toistamiseen ja arvostella sen.

Itseään Turboksi kutsuva Theo on haaveillut koko ikänsä kilpailevansa Indianapolis 500 -tapahtumassa huippukuski Guy Gagnéa vastaan. Ongelma tosin on, että Theo on hidas etana. Erään yön onnettomuuden jälkeen Theo kuitenkin herää ylietanallisen nopeuden kera ja päättää vihdoin tehdä unelmastaan totta.

Ryan Reynolds kuullaan Theo-etanan, eli Turbon äänenä. Theolla on hurjia suunnitelmia vauhdikkaista kilpa-ajoista, joille muut pihan etanat, mukaan lukien Theon veli Chet (Paul Giamatti) pyörittelevät silmiään ja toivovat, että Theo käyttäytyisi kuin kaikki muutkin. Asetelmasta tulee hieman mieleen Rottatouille-animaation (Ratatouille - 2007) Remy-rotta, jolle muu lauma naureskeli tämän haaveista laittaa ruokaa. Theolle muodostuu tilaisuus todistaa kykynsä, kun hän vauhdikkaan tapahtumaketjun myötä huomaa olevansa yhtä nopea kuin kilpa-autot. Theo on mainio päähenkilö, jonka haluaa nähdä osoittavan epäilijänsä vääriksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat etanat Piiskuri (Samuel L. Jackson), Softis (Snoop Dogg), Bööna (Maya Rudolph), Luisu (Ben Schwartz) ja Vaalea varjo (Mike Bell), sekä ihmishahmot autokuski Guy Gagné (Bill Hader), tacorekkaa pyörittävät veljekset Tito (Michael Peña) ja Angelo (Luis Guzmán), sekä automekaanikko Paz (Michelle Rodriguez), omaa puotiaan pitävä Bobby (Richard Jenkins) ja kosmetologi Kim-Ly (Ken Jeong). Sivuhahmot ajavat oivallisesti asiansa ja läpi leffan on hauska huomata, ketä kaikkia isoja nimiä onkaan saatu mukaan. Titon ja Angelon välinen kiista isommista jutuista haaveilemisesta heijastuu mainiosti Theon ja Chetin väliseen konfliktiin.

Turbo pitää sisällään kyllä varsin vekkulimaisen lähtökohdan: mitä jos yhtenä maailman hitaimpana tunnettu eläin, etana, muuttuisi vauhtihirmuksi? Tällainen ääripäästä toiseen kulkeminen kykyjensä kanssa on hauska idea ja sen idean pohjalta on saatu oikein kelvollinen animaatioelokuva, jonka parissa koko perhe voi viihtyä. Lapsikatsojille Turbo tehoaa varmasti aikuisia paremmin, mutta kyllä varttuneempikin yleisö voi löytää lystiä leffasta. Mitään erityisiä aikuisia kosiskelevia syvällisyyksiä elokuvasta ei löydy, mutta onhan se ihan kaikille hyvä opetus, ettei kuuntele pessimistien torjuntaa, vaan tavoittelee unelmiaan täysillä. Eihän sitä ikinä tiedä, mihin haaveet voivat johtaa.

Puolentoista tunnin kesto pitää sujuvasti mukanaan, eikä aika käy pitkäksi, vaikka toinen puolikas filmistä on mielestäni hieman ensimmäistä heikompi. Ensimmäinen puolikas tarjoaa paljon hupia. Seassa on aika kierojakin vitsejä, esimerkiksi etanoiden joutuessa joka päivä hyvästelemään jonkun ystävistään, joka päätyy ahneen linnun kitaan. On hupaisaa myös seurata, kun Theo huomaa uudet voimansa ja ryhtyy kokeilemaan rajojaan. Loppuhuipennuksesta on saatu sopivan koukuttava. Lapsikatsojia jännittää takuulla, kuinka elokuva tullaan viemään päätökseen ja vaikka aikuinen voi helposti arvata lopputuloksen, voi silti huomata sydämen takovan hieman lujempaa. Ei Turbo mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta se toimii varsin passelina hömppäviihteenä.

Visuaalisesti kyseessä on pätevästi animoitu leffa. Animaatiojälki on kestänyt hyvin aikaa ja värikästä ja vauhdikasta elokuvaa on miellyttävää katsoa. Etanat ovat hassun näköisiä ja niiden silmiä hyödynnetään usein nokkelin tavoin kuin ihmiskäsiä. Taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia ja valaisukin on tyylikästä. Hyviä visuaalisuuksia tukee oiva äänimaailma Henry Jackmanin mainioiden musiikkien kera. David Sorenin ohjaus ja Darren Lemken ja Robert Siegelin kanssa työstetty käsikirjoitus toimivat. Soren on saanut kyllä erittäin lennokkaan idean ja on hyvä, että DreamWorks päätti tarttua siihen.

Yhteenveto: Turbo on mainio koko perheen animaatioelokuva, joka pitää sisällään mitä vekkuleimman premissin. Idea vauhdikkaasta etanasta kilpa-ajoissa on veikeä ja hassua tarinaa lähtee seuraamaan mielellään, kannustaen Theo-etanaa voittoon. Elokuva tarjoaa hauskoja vitsejä, sekä perheen pienimmille myös tehokasta jännitystä loppusuorallaan. Leffan toinen puolisko ei ole ihan yhtä hilpeä ja mukaansatempaava kuin ensimmäinen, mutta tarina viedään silti passelisti loppuun asti. Elokuvan hahmot ovat toimivia ja heidän näyttelijäkaartinsa varsin huima. Animaatiojälki on taitavaa ja yksityiskohtainen elokuva on miellyttävän värikäs. Suosittelenkin Turboa lämpimästi lapsille ja lapsenmielisille, joita pelkkä idea nopeasta etanasta huvittaa positiivisesti. Ei kyseessä mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se on passelin viihdyttävä ja sen teema unelmien tavoittelusta on samaistuttava.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Turbo, 2013, DreamWorks Animation

Arvostelu: Lumottu 2 (Disenchanted - 2022)

LUMOTTU 2

DISENCHANTED

Ohjaus: Adam Shankman

Pääosissa: Amy Adams, Patrick Dempsey, Gabriella Baldacchino, Maya Rudolph, Yvette Nicole Brown, Jayma Mays, Griffin Newman, Idina Menzel, James Marsden, Oscar Nunez, Kolton Stewart ja Alan Tudyk

Genre: fantasia, musikaali, komedia

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 9

Walt Disneyn prinsessasatujen kustannuksella leikittelevä elokuva Lumottu (Enchanted - 2007) oli kriitikoiden kehuma menestys, jolle ryhdyttiin pian työstämään jatko-osaa. Suunnitelmat eivät kuitenkaan päätyneet toteutukseen niin helposti kuin oli odotettu ja leffan tarinaa pohdittiin yhä uudestaan ja uudestaan eri ihmisten toimesta. Vuonna 2014 Anne Fletcher palkattiin jatko-osan ohjaajaksi, mutta pari vuotta myöhemmin hänet korvattiin Adam Shankmanilla. Kun Disneyllä oltiin tyytyväisiä Brigitte Halesin esittelemään käsikirjoitukseen, filmi pistettiin viimein tuotantoon vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt hauskasti nimetty Disenchanted, eli suomalaisittain aika tylsästi vain Lumottu 2 on julkaistu suoraan Disney+ -palvelussa. Itse katsoin ensimmäisen Lumotun vasta tänä syksynä jatko-osaa odottaessani ja yllätyin, kuinka paljon pidin näkemästäni, oltuani ennakkoon todella skeptinen elokuvaa kohtaan vuosia. Päätinkin antaa jatko-osalle reilun mahdollisuuden ja katsoin Lumottu 2:n heti julkaisupäivän aamuna.

Giselle ja Robert muuttavat lastensa kanssa pieneen Monroevilleen, mutta kaupunki ei täytä Gisellen taianomaisia odotuksia. Saadessaan haltuunsa toivomussauvan, Giselle toivoo perheelleen satumaista elämää, mutta joutuu pian huomaamaan, että toivomusten mukana tulevat omat varjopuolensa.

Amy Adams palaa rooliinsa Andalasian prinsessa Gisellenä. Vaikka Adamsista on ensimmäisen Lumotun jälkeen muodostunut yksi 2000-luvun kehutuimmista naisnäyttelijöistä, joka on saanut lukuisia ehdokkuuksia mm. Oscar-gaaloissa, on hienoa, ettei hän koe olevansa liian arvostettu palatakseen läpimurtorooliinsa sinisilmäiseksi prinsessaksi. Giselle on nyt naimisissa Patrick Dempseyn näyttelemän newyorkilaisen Robertin kanssa. Hän on Robertin tyttären Morganin (näyttelijä vaihtunut Rachel Coveystä Gabriella Baldacchinoon) äitipuoli ja hän on saanut Robertin kanssa yhteisen tyttären, Sophian (kaksoset Mila ja Lara Jackson). Tästä huolimatta Giselle kokee, ettei hän saanutkaan luvattua "he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti" -satulopetusta ja päättää, että maisemanvaihdos tekisi perheelle hyvää. Niinpä he pakkaavat tavaransa ja muuttavat pieneen Monroeville-kaupunkiin, jossa alkaa uusi seikkailu, joka koettelee uusperheen kestävyyttä. Adams ja Dempsey ovat rooleissaan mainioita, tuoden uusia puolia esille hahmoistaan, nuoren Baldacchinon suoriutuessa kelvollisesti angstisen teinin osasta.

     Paluun tekevät myös James Marsden ja Idina Menzel Edwardina ja Nancyna, jotka nyt hallitsevat Andalasiaa kuninkaana ja kuningattarena, sekä Gisellen oravakaveri Pip (Griffin Newman). Uusina hahmoina leffassa esitellään Monroevillen seurapiirikuningatar Malvina Monroe (Maya Rudolph), tämän perässä kulkevat Rosaleen (Yvette Nichole Brown) ja Ruby (Jayma Mays), sekä Malvinan poika Tyson (Kolton Stewart). Marsdenin osuus jää pikemminkin cameoksi ja nopeaksi palkanhakureissuksi vailla sen suurempaa intoa jatko-osaa kohtaan. Rudolph on ihan hyvä valinta Malvinaksi, joka katsoo tulokasperhettä nenänvarttaan pitkin, eikä aikaakaan, kun Giselle huomaa joutuneensa naisen silmätikuksi.

Siinä, missä ensimmäinen Lumottu-elokuva osoittautui iloiseksi yllätykseksi, joka sai minut moittimaan itseäni, etten ollut älynnyt katsoa sitä viimeisten viidentoista vuoden aikana ennakkoluulojeni takia, Lumottu 2 sai minut pohtimaan, että joskus sitä on kuitenkin parempi kuunnella takaraivossa kolkuttelevia varoittavia ääniä. Yli kymmenen vuoden tuotanto-ongelmat ovat kivuliaan selvästi näkyvissä innottomassa jatko-osassa, joka ei millään tavoita ykkösleffan hurmaavuutta. Jatko-osassakin leikitellään Disneyn klassikkosatujen kliseillä, mutta huomattavasti ponnettomammin ja laiskemmin kuin viimeksi. Robertin yllättävät sooloseikkailut saavat naurahtamaan pari kertaa, mutta muuten leffan komedia-anti on oudon epähauskaa.

On hämmentävää ajatella, että Disneyllä torjuttiin useita käsikirjoitusehdotuksia Lumotun jatko-osasta, mutta tämä teksti sai studiopomojen hyväksynnän. Ei ole kuitenkaan mikään ihme, että raina on tungettu suoraan Disney+ -palvelun valikoimaan ilman teatterikierrosta. Tällaiset helppojen rahojen perässä tehdyt jatkoturhakkeet vaikuttaisivat yhtiön uudelta bisnessuunnitelmalta - hyvänä lisäesimerkkinä toimii vähän aikaa sitten suoratoistoon tupsahtanut Hokkus Pokkus 2 (Hocus Pocus 2 - 2022), joka sekin epäonnistui toistamaan alkuperäishitin charmin. Lumottu 2 on muutamista kelpoideoistaan huolimatta suorastaan pitkäveteinen satuleffa, jonka tarina ei jaksa napata mukaansa. Lumoavuus loistaa poissaolollaan ja elokuva kulkee toinen toistaan unohdettavampien musikaalinumeroiden kautta kohti mitäänsanomattomaksi mekastukseksi äityvää loppuhuipennustaan. Siinä, missä ykkösosassa tietyt kliseet ja siirappinen romanssi eivät häirinneet, homman toimittua muuten todella hyvin, jatko-osan harvat onnistumiset eivät pelasta laiskaa kokonaisuutta.

Jatko-osan ohjauksesta vastaa Adam Shankman, jonka aiempaan filmografiaan mahtuu sellaisia merkkiteoksia kuin... Vin Dieselin tähdittämä Tuttisoturi (The Pacifier - 2005). Shankman yrittää liikaa satuhengen kanssa, eikä onnistu lopputuloksessa. Brigitte Halesin käsikirjoitus on raskassoutuinen ja se kaipaisi huomattavaa lisätyöstöä, jotta potentiaalisesti kiinnostavat kuviot pääsisivät oikeuksiinsa. Elokuvan erikoistehosteet vaihtelevat laadultaan ja leffassa nähdään niin oivallisesti toteutettua digioravaa kuin kaamean huonosti tehtyä digikissaa. Muuten filmi toimii puitteidensa puolesta. Kuvaus on mainiota ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin ovat taidokkaasti työstetyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit ovat taattua Alan Menkeniä, joskin hänen lauluistaan huomaa, että herra on parhaat työnsä tehnyt jo aikoja sitten.

Yhteenveto: Lumottu 2 on harmillisen heikko esitys, joka kadottaa täysin ykkösleffan lumoavuuden ja hurmaavuuden. Uudessa tarinassa olisi potentiaalia, mutta tönkön käsikirjoituksen ja ohjauksen takia lopputulos on innoton ja väkisin väännetty. Kertomus ei jaksa napata mukaansa ja leffa on paikoitellen jopa pitkäveteinen. Komediaosasto ei jaksa naurattaa ja musikaalinumerot ovat toinen toistaan unohdettavampia rallatuksia. Kaikki johtaa mitäänsanomattomaan finaaliin, jonka päätteeksi katsojana toivoo, että elokuvasarja olisi älytty lopettaa heti ensimmäiseen osaan. Amy Adams ja Patrick Dempsey ovat hyvässä vedossa päärooleissa ja leffassa nähdään hienoja lavasteita ja asuja. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee läpi elokuvan. Lumottu 2 on jälleen yksi täysin turhanpäiväinen jatko-osa mainiolle filmille ja se saa kyseenalaistamaan vielä enemmän Disneyn uutta villitystä tuoda tarpeettomasti vanhoja hittejään takaisin nostalgiannälkäisille ja uusille sukupolville, sen sijaan että studio tehtailisi uusia ideoita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Disenchanted, 2022, Walt Disney Pictures, Josephson Entertainment, Right Coast Productions, Metropolitan Films International, Andalasia Productions

Arvostelu: Licorice Pizza (2021)

LICORICE PIZZA

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Pääosissa: Alana Haim, Cooper Hoffman, Mary Elizabeth Ellis, Moti Haim, Donna Haim, Skyler Gisondo, John Michael Higgins, Bradley Cooper, Sean Penn, Tom Waits, Benny Safdie, Christine Ebersole, Harriet Sansom Harris, Danielle Haim, Este Haim, George DiCaprio, Maya Rudolph ja John C. Reilly

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Licorice Pizza on ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Thomas Andersonin uusi elokuva. Vuonna 2001 Anderson sai idean elokuvaan, nähtyään nuoren koulupojan flirttailevan vanhemman kuvaajatytön kanssa. Hän alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta tämän ympärille, ottaen vaikutteita ystävänsä Gary Goetzmanin erilaisista bisnesideoista. Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin Anderson pisti ideansa toteutukseen ja kuvaukset käynnistyivät vasta vuonna 2020. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa Licorice Pizza sai ensi-iltansa jo viime vuoden joulukuussa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Kiinnostustani lisäsivät elokuvan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus) ja kolme Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Kävinkin katsomassa Licorice Pizzan sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1970-luvulla 15-vuotias näyttelijänalku Gary Valentine ihastuu kymmenen vuotta vanhempaan koulukuvaajan assistenttiin Alana Kaneen. Alana ei vastaa Garyn tunteisiin, mutta ryhtyy auttamaan innokasta poikaa tämän eri liikeideoissa vesisänkykaupoista flipperipeliluoliin.

Licorice Pizzan päärooleissa Gary Valentinena ja Alana Kanena nähdään debyyttileffaroolinsa tekevät Philip Seymour Hoffmanin poika Cooper Hoffman ja Haim-yhtyeen laulaja Alana Haim. Nuoret ovat täydelliset valinnat rooleihinsa. Hoffman tulkitsee taidokkaasti egoaan pullistelevaa Garya, joka on saanut vähän turhankin paljon nuorena, kun taas Haim esittää taidokkaasti tiukan juutalaisperheen tyttöä, joka kokee jäävänsä perheessään muiden varjoon. Alanan perhettä muuten esittävät Haimin todelliset äiti Donna, isä Moti ja siskot Danielle ja Este. Hyvistä roolisuorituksista huolimatta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että minun oli vaikea hypätä mukaan Garyn ja Alanan ailahtelevan ystävyyden pariin, sillä hahmot ovat varsin paskamaisia toisilleen. He ovat kaksi todella epämiellyttävää persoonaa, joiden seuraaminen on jopa raskasta puuhaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mary Elizabeth Ellis Garyn äitinä, Skyler Gisondo Garyn näyttelijäkaveri Lancena, John Michael Higgins japanilaisravintolan kiusallisena perustajana Jerrynä (John Michael Higgins), Christine Ebersole diivanäyttelijä Lucy Doolittlena, Bradley Cooper tuottaja Jon Petersinä, Sean Penn näyttelijä Jack Holdenina, Tom Waits ohjaaja Rex Blauna ja Benny Safdie poliitikko Joel Wachsina. Paul Thomas Andersonin tyttöystävä Maya Rudolph, koomikko John C. Reilly ja Leonardo DiCaprion isä George tekevät pienet roolit leffassa. Sivunäyttelijöistä parhaiten esille nousee Bradley Cooper yliampuvan eksentrisenä Jon Petersinä, jota on lystikästä seurata, mutta joka tuntuu aika ylimääräiseltä lisäykseltä tarinaan.

Harmikseni Licorice Pizza ei onnistunut tekemään minuun erityistä vaikutusta, vaikka siitä löytyy selvät onnistumisensa. Hienoista näyttelijäsuorituksista huolimatta koin hahmot niin epämiellyttävinä, että elokuva oli välillä suorastaan turhauttavaa katsottavaa. Lisäksi sen käsikirjoitus on hieman ailahteleva, uusien juonikuvioiden ilmaantuessa vähän väliä, mikä tuntuu tapahtuvan joskus lähinnä pidentämään elokuvan kestoa. Kuten juuri totesin, Bradley Cooperin osuus elokuvassa on omillaan hauska, mutta kokonaisuuden keskellä hieman ylimääräinen. Sean Penn ja Tom Waits pääsevät myös lystikkäästi irrottelemaan yhteisessä kohtauksessaan. Sillä on sentään selvä pointtinsa päähenkilöiden konfliktin aikana.

Vaikka päähenkilöt ja heidän jatkuva edestakaisin kulkeva suhteensa ärsyttääkin, löytyy Haimin ja Hoffmanin väliltä kieltämättä kemiaa, mikä helpottaa aina välillä, kun ruudulla ovat vain he kaksi. Osa heidän kohtauksista on erittäin taidokkaasti toteutettuja ja jotkut päähahmojen naljailuista toisilleen saavat nauramaan. Licorice Pizza tuntuukin lopulta yksittäisten hyvien juttujen ketjulta, eikä niinkään eheän yhtenäiseltä kokonaisuudelta.

Paul Thomas Anderson näyttää kyllä taitonsa ohjaajana. Parhaiten Anderson onnistuu ajankuvan kanssa. 1970-luku on herätetty takaisin eloon häikäisevästi, mihin vaikuttaa suuresti vanhojen kameralinssien käyttö ja 35 millin filmille kuvaaminen, jotka saavat elokuvan näyttämään visuaalisesti vanhemmalta. Tämän lisäksi lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat tyylikkäästi ajan mukaiset. Äänipuolikin on taidokkaasti toteutettu ja Jonny Greenwoodin musiikit tunnelmoivat mukavasti. Seasta löytyy toki myös paljon 1970-luvun ja sitä vanhempia kappaleita.

Yhteenveto: Licorice Pizza on kelpo draamakomedia, jonka päähenkilöt ovat kuitenkin kinastelevassa ärsyttävyydessään varsin raskasta seurattavaa. Hauskoja hetkiä löytyy sieltä täältä ja osa pääparin naljailusta naurattaa. Bradley Cooperin tarjoama elokuvan hauskin osuus tuntuu kuitenkin oudon irralliselta. Muutenkin filmi tuntuu enemmän yksittäisten ideoiden summalta, eikä niinkään eheältä kokonaisuudelta. 1970-luku on hienosti herätetty takaisin henkiin lavastein, asuin ja kuvauksen avulla. Andersonin ohjauksessa on myös jotain oivallisen vanhanaikaista. Licorice Pizza ei harmillisesti onnistunut iskemään minuun kovinkaan lujaa, vaikka se onkin hyvä tekele. Elokuva on maailmalla herättänyt kritiikkiä pääparin ikäeron ja Garyn alaikäisyyden takia, mutta itseäni hahmoissa häiritsi heidän rasittavuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Licorice Pizza, 2021, BRON Studios, Focus Features, Ghoulardi Film Company

Arvostelu: Luca (2021)

LUCA

Ohjaus: Enrico Casarosa

Pääosissa: Jacob Tremblay, Jack Dylan Grazer, Emma Berman, Marco Barricelli, Saverio Raimondo, Maya Rudolph, Jim Gaffigan, Sandy Martin ja Sacha Baron Cohen

Genre: animaatio, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

Luca on Pixar-animaatioyhtiön uusi elokuva. Elokuva lähti liikkeelle ensikertalaisohjaaja Enrico Casarosan ideasta, joka pohjautui hänen lapsuuteensa Genovan kaupungissa, Italiassa. Elokuvaa jouduttiin työstämään lähes kokonaan Pixarin työntekijöiden kodeista käsin, koronaviruspandemian alettua riehumaan ympäri maailmaa. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuvateattereissa, mutta koronan takia Pixarin edellisen elokuvan, Soul: Sielun syövereissä (Soul - 2020) tavoin Pixarin omistava Disney päätti julkaista Lucan suoraan omassa Disney+ -suoratoistopalvelussaan. Pixarin suurena fanina innostun aina, kun yhtiö ilmoittaa uudesta leffastaan ja Lucankin tapauksessa olin valmis ostamaan liput heti ilmoituksen aikaan, tietämättä itse elokuvasta mitään. Minua harmittikin, kun toinen Pixar-leffa peräkkäin päätettiin heivata suoraan striimattavaksi, mutta siitä huolimatta ryhdyin innostuneena katsomaan Lucaa, saatuani sen katsottavaksi muutamaa päivää ennen julkaisua.

Italiassa, merikaupunki Portorosson vesistössä elää merihirviöitä, joita kaupunkilaiset pelkäävät ja etsivät. Merihirviöpoika Lucaa on koko ikänsä opetettu pysyttelemään syvällä meren pohjalla, mutta eräänä päivänä hän tapaa toisen merihirviöpojan, Alberton, joka esittelee Lucalle elämän maalla, missä merihirviöt pystyvät esiintymään tavallisina ihmisinä.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Luca (äänenä Jacob Tremblay), kuuliainen merihirviöpoika, jonka vanhemmat (Maya Rudolph ja Jim Gaffigan) ovat painottaneet hänelle vauvasta asti pysymään kaukana maasta ja ihmisistä. Luca onkin hyvin hermostunut tapaus ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hahmo alkaa muuttua, kun hänen uusi ystävänsä Alberto (Jack Dylan Grazer) esittelee hänelle salaa maanpäällisen maailman ja elämän. Alberto onkin täysin Lucan vastakohta, ollessaan uhkarohkea ja säännöistä vähät välittävä. Lucan ja Alberton välille muodostuva ystävyys on aidosti lämmittävästi toteutettu ja merihirviöpoikien kesäistä seikkailua jäisi mielellään katsomaan pidemmäksikin aikaa.

     Muita hahmoja leffassa ovat myös mm. Lucan hupsu isoäiti (Sandy Martin) ja outo setä Ugo (Sacha Baron Cohen), sekä Portorosson kaupungissa kaverusten kohtaamat kiusaajahenkinen ja ylimielinen Ercole Visconti (Saverio Raimondo), päättäväinen tyttö Giulia (Emma Berman), sekä hänen isänsä, merihirviöitä metsästävä Massimo (Marco Barricelli). Lucan merihirviöperheestä ei ihan saada niin paljoa irti kuin voisi toivoa, vaikka he saavatkin pari hauskaa kohtausta. Visconti toimii lystikkään inhottavana antagonistina ja Giulia-tyttö on sympaattinen lisäys tarinaan, vaikka hänenkin juonikuviotaan olisi voitu hieman hioa etenkin loppua kohti.

Enemmän aikuiseen makuun tehdyn syvällisen ja moniulotteisen Soul: Sielun syövereissä -elokuvan jälkeen Luca on huomattavasti selkeämpi koko perheen satuseikkailu. Se ei ole ihan samalla lailla täyttä fantasiaa, kuten Soulia edeltänyt Eteenpäin (Onward - 2020), mutta Lucaa katsoessani en voinut olla huomaamatta yhtäläisyyksiä Lucan ja Eteenpäin-leffan välillä. Molemmissa on nuorista satuolentopojista koostuva kaksikko, joka päätyy seikkailuun, mikä halutaan pitää salassa ylihuolehtivalta äidiltä. Äitihahmo lähtee etsimään poikia ja päätyy omanlaiseen tapahtumaketjuun. Tässä leffassa äitihahmoon keskitytään kuitenkin aika vähän ja hahmon läsnäolo olisi voinut olla isommin aiheuttamassa vaikeuksia päähenkilöiden seikkailussa. 

Jos Soulin henkevät syvällisyydet eivät uponneet, voi Luca kaikessa "yksinkertaisuudessaan" olla helpommin lähestyttävä teos. Tästäkin filmistä löytyy kyllä omat syvyytensä ja nimikkohahmon kasvukertomus on onnistuneesti kehitelty, mutta kun kyseessä on Pixarin teos, jäin tietyn syvällisyyden puolesta kaipaamaan jotain enemmän. Se todellinen, viimeinen silaus jää uupumaan, eikä elokuva oikein yllä potentiaaliinsa. Varsinkin tunnepuolelta jäin kaipaamaan sitä kunnon iskua, minkä Pixarin filmit yleensä tuottavat. Pixarin filmografiassa Luca jää tuntumaan hieman sellaiselta välityöltä. Silti haluan painottaa, että pidin kyllä elokuvasta ja se on mielestäni varsin mainio animaatioseikkailu. Jonkin muun animaatiostudion tekemänä kyseessä olisi yksi studion paremmista filmeistä. Tämä vain kertoo, kuinka kova Pixarin taso yleisesti on.

Kuten aiemmin sanoin, pääkaksikon Lucan ja Alberton ystävyys on erittäin hyvin luotu ja merihirviöpoikien seikkailua ihmisten maailmassa voisi mielellään seurata kauemminkin. Luca on jopa yllättävän lyhyeltä tuntuva leffa. Se pitää erittäin hyvin mukanaan mm. reippaan tahdituksensa ansiosta. Elokuva on myös todella hauska ja tarjoaa paljon hilpeitä hetkiä ja vitsejä kaikenikäisille. Kaikin puolin kyseessä on leffa, jonka parissa kaikenikäiset voivat viihtyä. Sympaattisuudessaan Luca onnistuu olemaan oiva kasvutarina ja oodi ystävyydestä, mikä on kääritty fantasiasatuun. Homman kruunaavat nämä kesäisen kauniit italialaismaisemat, joihin uppoutuu täysin. 

Animaatiolaadultaan Lucassa ei todellakaan ole moittimista. Jos filmi muuten tuntuu siltä, että siinä jouduttiin tekemään helppoja ratkaisuja (kenties koronan takia, kun työryhmä ei pystynyt samalla lailla toimimaan yhdessä), visuaalisesti elokuva on tuttua ja taattua Pixar-laatua. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä, Portorosson kaupunki on kertakaikkisen lumoava ilmestys ja maisemat ihanan värikkäät. Kuvat ovat täynnä yksityiskohtia, joista tarkkasilmäisimmät Pixar-fanit voivat bongata viittauksia studion aiempiin teoksiin. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu. Alunperin musiikkien säveltäjäksi kaavailtiin Ennio Morriconea, mutta hän valitettavasti kuoli, ennen kuin häntä ehdittiin edes kysyä mukaan. Leffa onkin omistettu hänen muistolleen. Morriconen menehdyttyä musiikkivastuu päätyi Dan Romerille, joka luo mukaan innostavan seikkailullisia melodioita italialaishengessä. 

Yhteenveto: Luca on oikein mainio koko perheen animaatioseikkailu, joka jättää kuitenkin hieman toivomisen varaan. Pixarin moniin muihin leffoihin verrattuna mukana ei tunnu olevan ihan samanlaista syvyyttä tai tunteikkuutta. Osalle katsojista tämä tosin voi toimia pelkkänä plussana. Elokuvaan pääsee helpommin käsiksi ja se on perusvarmaa viihdettä, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Huumoria löytyy jokaiseen makuun, tarina pitää hyvin mukanaan läpi yllättävänkin lyhyeltä tuntuvan keston ja päähahmojen kesäinen seikkailu ilahduttaa suuresti. Luca-merihirviöpojan kasvutarina on oivallisesti rakennettu, kuten myös hänen ystävyytensä Alberton kanssa. Muista sivuhahmoista ei ihan irtoa niin paljoa kuin voisi toivoa, mutta kaikki ajavat asiansa. Visuaalisesti elokuva on tietty todella vaikuttava. Animoinnista ei pysty löytämään moitittavaa ja Lucaa on suorastaan ilo katsella. Käsikirjoitus olisi vaatinut hiomista, mutta jo tällaisenaan kyseessä on varsin passeli leffa, jonka aikana voi haaveilla aurinkorannoista ja etelän lämmöstä, kun sellaisia ei tänä kesänä välttämättä pääse paikan päällä kokemaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com

Luca, 2021, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007)

SHREK KOLMAS

SHREK THE THIRD

Ohjaus: Chris Miller ja Raman Hui
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Rupert Everett, Justin Timberlake, Julie Andrews, Eric Idle, Conrad Vernon, Cody Cameron, Christopher Knights, Larry King, Amy Poehler, Maya Rudolph, Amy Sedaris, Aron Warner, Cheri Oteri, Ian McShane, Seth Rogen, John Krasinski ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva elokuva Shrek (2001) oli valtava hitti, mikä vieläpä voitti ensimmäisenä leffana ikinä parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi menestys - jopa ilmestymisvuotensa eniten rahaa tahkonnut elokuva! Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä vielä kolme elokuvaa jättihahmosta. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Andrew Adamson ei ehtinyt tekemään kolmatta osaa, sillä hän oli työstämässä Narnian tarinat: Velhoa ja leijonaa (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005), joten hänet korvattiin Chris Millerillä, joka oli toiminut visuaalisella puolella edellisissä leffoissa. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2006, mutta koska tekijät halusivat maksimoida tuotot, Shrek kolmas päätettiinkin julkaista keväällä 2007, jotta sen voisi julkaista DVD:lle joulusesongin aikaan. Tämäkin leffa oli megahitti lippuluukuilla (ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein elokuva), muttei saanut läheskään yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin sarjan aiemmat osat. Itse näin Shrek kolmannen elokuvateattereissa isäni kanssa ja muistan sen erittäin hyvin, sillä kyseessä saattoi olla huonoin leffateatterikokemukseni ikinä. Meidän edessämme istui kaksi lasta, jotka leikkivät koko elokuvan ajan Transformers-leluilla, eikä heillä ollut huoltajaa mukana. Lisäksi silloin Finnkinolle tulivat uudet irtokarkkimukit, minkälaisen innoissani tietty täytin... vain vahingossa pudottaakseni sen lattialle jo elokuvan alkupäässä. Kokemusta pilasi entisestään se, että pitkän odotuksen jälkeen Shrek kolmas oli osoittautunut pettymykseksi. Olen siitä huolimatta vuosien varrella katsonut leffan parikin kertaa uudestaan. Kun katsoin ja arvostelin ensimmäisen Shrekin sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa ja arvioida loputkin elokuvat sarjasta. Noin kuukausi Shrek 2:n jälkeen katsoin Shrek kolmannen.

Kaukaisen maan kuningas Harold kuolee ja valta siirtyy prinsessa Fionalle ja Shrekille. Shrek ei kuitenkaan ole valmis ryhtymään kuninkaaksi, vaan haluaa päästä takaisin suolleen. Kun hän saa tietää Fionan kaukaisesta serkusta Arthurista, hän, Aasi ja Saapasjalkakissa lähtevät etsimään tätä Kaukaisen maan uudeksi kuninkaaksi.

Shrek (äänenä Mike Myers) on yhä aika pitkälti sama äksyilijä kuin aiemmin, mutta hänestä löytyy myös pehmoakin puolta, sekä epävarmuutta moneen asiaan liittyen. Hahmo joutuu jatkuvasti menemään mukavuusalueensa ulkopuolelle erilaisten seikkailujen, hahmojen ja arvojen vuoksi, kun hän vain haluaisi olla rauhassa omalla suollaan prinsessa Fionan (Cameron Diaz) kanssa. Prinsessa Fiona ei taaskaan lähde seikkailuun mukaan, mutta hän pääsee silti osoittamaan, ettei ole mikään pelastavaa prinssiä kaipaava hento neito ja pääseekin johtamaan Kaukaisen maan prinsessoja.
     Fanisuosikit Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) lähtevät tietty Shrekin matkaan ja tarjoavat jälleen hauskoja hetkiä. Aasi onnistuu vieläkin olemaan ärsyttämättä ja Saapasjalkakissa pysyy suosikkinani, sekoittaessaan hurjaa taistelijaa ja suloista kattia.
     Monet muutkin vanhat tutut palaavat toistamiseen. Fionan isä, sammakkokuningas Harold (John Cleese) ehtii olla mukana yhden kohtauksen verran, kun taas kuningatar Lillian (Julie Andrews) pääsee ylpeänä seuraamaan tyttärensä toimia uuden vaaran uhatessa Kaukaista maata. Äitinsä kuolemasta suuttunut ja kostoa himoitseva prinssi Uljas (Rupert Everett) on nimittäin kerännyt satuhahmoista, kuten kapteeni Koukusta (Ian McShane), kirotuista puista, kykloopeista ja noidista oman armeijansa, jonka avulla hän aikoo anastaa vallan. Prinssi Uljas toimi kaikessa ylimielisyydessään toissijaisena pahiksena Shrek 2:ssa, mutta pääpahikseksi hän ei oikein istu. Häijyyden, julmuuden tai uhkaavuuden sijaan prinssi Uljas on lähinnä ärsyttävä vastus sankareille.

Uusina hahmoina taas esitellään mm. Fionan serkku Arthur (Justin Timberlake), joka ei ole ihan sitä, mitä Shrek odottaa ja toivoo, sekä Arthurin tarinaan tietysti kuuluva velho Merlin (Eric Idle). Ideana Arthurin ja Merlinin tuominen mukaan Shrekin tarinaan kuulostaa erinomaiselta, mutta toteutus jää latteaksi. Merlin on lähinnä myötähäpeällinen hörhö, kun taas Arthur on todella mitäänsanomaton. Hahmolle kirjoitettu kasvutarina nössöstä sankariksi on vaisu.

Vaisuksi ja latteaksi voi kutsua myös itse elokuvaa. Shrek kolmas alkaa vielä oikein mainiosti, jos kuningas Haroldin hautajaisten aikana soivaa, todella oudosti valittua Live and Let Die -kappaletta ei lasketa mukaan. Live and Let Die on mahtava biisi ja yksi suosikeistani James Bond -tunnuslaulujen joukosta, mutta surulliseksi tarkoitetussa hautajaiskohtauksessa se vain rikkoo tunnelman. Muuten elokuvan alku toimii hyvin. On hauska seurata, kuinka Shrek ja Fiona yrittävät totutella kuninkaalliseen elämään, ennen kuin Shrek päättää etsiä Arthurin ottamaan kruunun. Etenkin Shrekin yritys lyödä joku ritariksi naurattaa kaikessa kieroudessaan. Mutta kun uusi seikkailu alkaa, lähtee elokuva pikkuhiljaa alamäkeen. Arthurin koulu jaksaa vielä huvittaa keskiaikaistetuilla versioilla nykyteinien elämästä, mutta sen jälkeen elokuva tarjoaa enää vain pari hassua juttua. Kun katsoja ei välitä Arthurista, on vaikea välittää siitäkään, että hänet pitäisi saada uudeksi kuninkaaksi.

Yksi Shrekin ja Shrek 2:n vahvuuksista oli huikea tapa tasapainotella huumoria jokaiseen makuun. Leffoista pystyi nauttimaan minkä ikäinen tahansa. Shrek kolmas tuntuu jopa tavoittelevan komediapuolellaan enemmän aikuiskatsojia. Tämä tietty riemastuttaa aikuisia... tiettyyn pisteeseen asti. Lapsille kokemus saattaa olla jopa erittäin tylsä, kun suuri osa vitseistä menee täysin ohi. Vitsien vähentyessä ja tarinan osoittautuessa yhdentekeväksi, elokuvan toista puoliskoa lähinnä vain tuijottaa, ilman että se herättää sen kummempia tunteita. Tuttujen hahmojen vuoksi katsojasta löytyy sentään jonkinlaista mielenkiintoa siihen, miten hommassa lopulta käy. Loppuhuipennus ei silti säväytä ja kun elokuva päättyy, unohtaa nähdyn hyvinkin nopeasti. Alkunsa puolesta Shrek kolmas onnistuu lopulta olemaan edes keskinkertainen, mutta kahteen ensimmäiseen, aivan mahtavaan teokseen verrattuna tämä on suuri pettymys.

Chris Millerin ensikertalaisuus ohjaajana on harmillisen selvää elokuvaa katsoessa. Hän ei saa leffaan samaa sydäntä ja sielua, mitkä vallitsivat edellisissä osissa, eikä tuo muutenkaan sen kummempia tunteita. Ongelmia tuottaa myös hänen, Jeffrey Pricen, Peter S. Seamanin ja Aron Warnerin työstämä käsikirjoitus, mikä keskittyy liikaakin aikuiskatsojien miellyttämiseen ja unohtaa olevansa koko perheen fantasiaseikkailu. Lisäksi he ovat tunkeneet mukaan hieman turhan paljon juonikuvioita, eivätkä osaa käsitellä niitä niiden arvoisella tavalla. Etenkin Shrekiin ja Fionaan liittyvä merkittävä juonikuvio jää hieman kömpelöksi. Sentään Shrek kolmas on upeasti animoitu. Visuaalisesti leffaa on erittäin miellyttävää katsoa ja se on täynnä hienoja yksityiskohtia. Äänimaailmakin on vaikuttavasti luotu ja sarjan säveltäjä Harry Gregson-Williams tekee kolmatta kertaa hyvää työtä musiikkien kanssa. Hän on jopa tuonut mukaan veikeän version ensimmäisen leffan internetmeemiksi nousseesta Smash Mouthin All Star -kappaleesta.

Yhteenveto: Shrek kolmas on harmillisen keskinkertainen animaatioseikkailu kahden edellisen, aivan mahtavan filmin jälkeen. Elokuva lähtee hyvin liikkeelle, mutta menettää tehonsa nopeasti, kun itse seikkailu alkaa. Hahmojen etsimä Arthur on harmillisen tylsä tyyppi, jolloin häneen liittyvä kertomus ei jaksa innostaa. Pääpahikseksi nostettu prinssi Uljas ei toimi näin isossa roolissa, eikä tarjoa toivottua uhkaa sankareille. Tutut hahmot Shrekistä prinsessa Fionaan ja Aasista Saapasjalkakissaan toimivat yhä vallan mainiosti ja he ovatkin isoin syy, miksi filmi ei täysin lässähdä. Lisäksi leffasta löytyy joitain hauskoja hetkiä, mutta huomattavasti pienemmässä määrin kuin edellisistä. Tekijät eivät myöskään osaa huumorin kanssa tasapainotella niin, että hauskuutta olisi oikeasti kaikenikäisille. Animaatiojälki on kuitenkin laadukasta ja visuaalisesti elokuvaa on miellyttävä katsoa. Muuten Shrek kolmas on valitettava pettymys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek the Third, 2007, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Mitchellin perhe ja koneiden kapina (The Mitchells vs. the Machines - 2021)

MITCHELLIN PERHE JA KONEIDEN KAPINA

THE MITCHELLS VS. THE MACHINES

Ohjaus: Mike Rianda

Pääosissa: Abbi Jacobson, Danny McBride, Maya Rudolph, Mike Rianda, Eric Andre, Olivia Colman, Beck Bennett, Fred Armisen, Conan O'Brien, John Legend, Chrissy Teigen, Charlyne Yi ja Doug the Pug

Genre: animaatio, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 7

The Mitchells vs. the Machines, eli suomalaisittain Mitchellin perhe ja koneiden kapina on Sonyn uusi animaatioelokuva. Lego Elokuvan (The LEGO Movie - 2014) ohjanneet ja Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) tuottaneet Phil Lord ja Christopher Miller ryhtyivät työstämään uutta hullunkurista animaatioleffaa. Alunperin "Connected"-nimellä kulkeneen elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo alkuvuodesta 2020, mutta sen julkaisua on kerta toisensa perään siirrelty. Koronaviruspandemian iskiessä Netflix osti lopulta elokuvan esitysoikeudet ja nyt Mitchellin perhe ja koneiden kapina on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut filmistä vielä viime vuonna, kun se kulki "Connected"-nimellä. Elokuvan sisällöstä ei liikkunut oikein mitään tietoa, joten ei ihme, ettei kiinnostus herännyt - etenkin kun huomio pyöri kaikissa muissa, paljon odotetummissa filmeissä, joiden ensi-iltapäivät muuttuivat jatkuvasti. Kuitenkin kun leffan traileri vihdoin julkaistiin tämän vuoden alussa, se nousi heti kärkisijoille omalla vuoden odotetuimpien filmien listalla. Katsoinkin Mitchellin perhe ja koneiden kapinan heti, kun se oli ilmestynyt Netflixiin.

Katie Mitchell on aloittamassa collegen ja perhe päättää yhdessä viedä hänet uuteen opinahjoon. Kuitenkin samaan aikaan PAL-tekoäly päättää ottaa vallan ja lähettää robotteja ympäri maailman vangitsemaan kaikki ihmiset. Pian enää Mitchellin perhe on jäljellä ja heidän tehtäväkseen jää pysäyttää koneiden kapina ja pelastaa koko ihmiskunta.

Mitchellin perheeseen kuuluvat teini-ikäinen ja elokuvaurasta haaveileva Katie (äänenä Abbi Jacobson), hänen dinosauruksia fanittava pikkuveljensä Aaron (ohjaaja Mike Rianda), jääräpäinen isä Rick (Danny McBride) ja huolehtiva äiti Linda (Maya Rudolph) - unohtamatta tietenkään perheen hulvatonta koiraa Monchia (äänenä hauvajulkkis Doug the Pug), jonka silmät sojottavat koko ajan eri suuntiin ja jonka älykkyysosamäärä lähentelee nollaa. Yhdessä hahmot muodostavat rikkinäisen, mutta erittäin mainion perheen, jonka vauhdikkaaseen tieteisseikkailuun hyppää mukaan suurella riemulla. Jokainen perheenjäsen on hyvin rakennettu hahmo ja jokainen pääsee hyvin esille läpi leffan. Tärkeimpänä on Katien ja Rickin hajonnut isä-tytär-suhde, jonka vaikeudet nousevat heti alussa selville. Mutta kenties yhteinen reissu robottimaailmanlopun keskellä voi auttaa haavojen parantamisessa. Linda-äiti ja Aaron-velikin saavat hetkensä parrasvaloissa ja Monchi se vain jaksaa naurattaa loppuun asti.

Voi pojat, millainen riemastuttava piristysruiske Mitchellin perhe ja koneiden kapina onkaan! Hyvin nopeasti on selvää, että filmin taustalla pyörii samaa porukkaa kuin Lego Elokuvassa ja Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffassa; meno on aika lailla yhtä sekopäistä (mutta hallittua) tykitystä, joka levittää heti alussa suuren virneen katsojan kasvoille ja säilyttää innostuneen tunteen vielä pitkään filmin päätyttyä. Jo tässä vaiheessa on pakko hehkuttaa leffan hurjan häikäisevää ja räjähtävän värikästä animointia. Animaattorit ovat jälleen kääntäneet nupit kaakkoon ja ruudulle lävähtää kerta toisensa perään hysteerisen hauskaa kuvastoa. Osa yksityiskohdista saattaa jopa mennä ensimmäisellä katselulla ohi - niin vauhdikasta meno on. Homma ei kuitenkaan koskaan äidy hengästyttäväksi tai vaativaksi, vaan katsojana alkaa suorastaan vaatimaan lisää. Ja sitähän filmi tarjoaa.

Erityisen tyylikästä animaatiojäljessä on sen vekkulimainen ja saumaton yhdistelmä 2D- ja 3D-tekniikoita. Tavallaan leffa näyttää käsin piirretyltä, toisaalta taas selvästi tietokoneanimaatiolta. Digianimaation päälle on piirretty juttuja, jotka herättävät lisätunnetta kaksiulotteisuudesta. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä ja taustat ovat hurjan vaikuttavia, täynnä kaikenlaista bongailtavaa aina pienistä huoneista isoihin kaupunkinäkymiin. Valojen ja värien käyttö on erittäin taidokasta. Vain parissa kohtaa filmi lähtee synkistelemään, muuten se tarjoaa kaiken värikkäiden valojen loisteessa.

Mutta eihän pelkkä visuaalinen hurmos vielä yksinään riitä ja onkin hienoa, että Mitchellin perhe ja koneiden kapina tarjoaa myös todella mukaansatempaavan scifiseikkailun täynnä hersyvää huumoria, josta koko perhe voi nauttia. Parhaimmillaan filmille nauraa vatsan kipeäksi ja se jaksaa kerta toisensa perään yllättää absurdeilla heitoillaan ja kommelluksillaan, mitä ruudulle sinkoilee. Itse kertomus on hilpeä, kun tämä hieman pöljä perhe yrittää päihittää ihmisvihaajaksi muuttuneen tekoälyn ja tämän robottiarmeijan, mutta samalla tarinan kautta tarjotaan syvällisyyksiäkin. Leffassa kommentoidaan ihmisten kipeää tarvetta älylaitteita ja internetiä kohtaan. Vanha nimi "Connected" kuvastaakin hyvin sitä, kuinka netin kautta ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa, mutta siinä samalla ruudun ulkopuolella muiden ihmisten kanssa läsnäoleminen on heikentynyt. Tätä teemaa heijastetaan hyvin Mitchellin perheeseen, joka on liki hajoamispisteessä. Kun perheen ongelmiin syvennytään näin hyvin ja hahmoista hoksaa välittävänsä yllättävänkin paljon, loppupäässä saattaa jopa ihan herkistyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat ensikertalaiset Mike Rianda ja Jeff Rowe, jotka olivat aiemmin kirjoittaneet Disneyn Gravity Falls -animaatiosarjaa (2012-2016). Kaksikko on selvästi saanut apua tuottajaduo Lordilta ja Milleriltä, ja ohjaajat hoitavat hommansa todella tyylikkäästi. He onnistuvat tarjoamaan hullunkurista menoa ilman, että homma leviää koskaan käsiin. Kaikki on tarkoin suunniteltua ja huolellisesti toteutettua, vaikka osa jutuista tuntuisi kuinka päättömiltä. Tunnelma on läpikotaisin loistokkaasti rakennettu, eikä meno käy koskaan tylsäksi, vaikka kestoa on lähemmäs kaksi tuntia. Riandan ja Rowen työstämä käsikirjoituskin on todella hyvä ja vekkulimainen ja siitä heidän on ollut hyvä ammentaa ohjaukseensa. 

Yhteenveto: Mitchellin perhe ja koneiden kapina on aivan mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Tekijät eivät ole pidätelleet itseään, vaan tarjoavat mitä energisimmän tykityksen. Väärissä käsissä homma hajoaisi käsiin, mutta osaavien tekijöiden ansiosta absurdeimmatkin jutut ja hurjimmatkin kikkailut tuntuvat täysin hallituilta. Jo pelkästään visuaalisesti filmi on upea, yhdistellen tyylikkäästi kaksi- ja kolmiulotteista animointia, luoden veikeän omanlaisensa ulkonäön. Leffa on täynnä vekkulimaisia hahmoja ja pikkutarkkoja yksityiskohtia, mitkä kaikki tarjotaan varsinaisessa väripläjäyksessä, mitä on suuri ilo katsoa. Tarina on todella mukaansatempaava ja hahmot välittömästi pidettäviä. Mitchellin perheen matka tarjoaa valtavasti hupia ja nauraa saa vähän väliä. Elokuvasta löytyy myös syvällisemmätkin puolensa liittyen perheenjäsenten välisiin suhteisiin ja ihmisten teknologiariippuvuuteen ja kuinka se voisi koitua meidän kohtaloksemme. Kaikin puolin Mitchellin perhe ja koneiden kapina on riemastuttava animaatioleffa, jota katsoessa harmittaa, ettei sitä pääse kokemaan elokuvateatterissa - ja vieläpä 3D:nä. Kyllä, kerrankin on tehty elokuva, minkä tekisi mieli nähdä 3D:nä! Ajatella!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mitchells vs. the Machines, 2021, Sony Pictures Animation, Lord Miller, Columbia Pictures