Arvostelu: Urhea (Brave - 2012)

URHEA

BRAVE

Ohjaus: Mark Andrews ja Brenda Chapman
Pääosissa: Kelly Macdonald, Emma Thompson, Billy Connolly, Julie Walters, Robbie Coltrane, Kevin McKidd, Craig Ferguson, Steve Purchell, Patrick Doyle, John Ratzenberger, Sally Kinghorn, Steven Cree ja Callum O'Neill
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Brave, eli suomalaisittain Urhea on Pixar-yhtiön kolmastoista animaatioelokuva. Yhtiö ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2008 ja se kulki aluksi nimellä "The Bear and the Bow" (vapaasti suomennettuna "Karhu ja jousi"). Brenda Chapman kehitteli elokuvan idean, työsti sen käsikirjoituksen ja hänen oli tarkoitus ohjata leffa, mutta vuonna 2010 hänet korvattiin Mark Andrewsilla. Andrews muokkasi Chapmanin tekstiä, ennen kuin ääninäyttely ja animointi alkoivat. Lopulta Urhea sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 10. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma hitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Itse en käynyt katsomassa Urheaa, kun se ilmestyi Suomen elokuvateattereihin elokuussa, vaan katsoin sen vasta vuotta myöhemmin enoni kanssa. Pidin leffasta ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiaikaisessa Skotlannissa kuningatar Elinor yrittää koulia villistä tyttärestään Meridasta hienoa prinsessaa. Kun Meridalle selviää, että hänet ollaan naittamassa jollekin kilpailevien klaanijohtajien pojista, hän karkaa ja tapaa noidan, jolta hän pyytää loitsua, joka muuttaisi hänen äitinsä. Muutos ei kuitenkaan ole sitä, mitä Merida odotti ja hänellä on seuraavaan auringonnousuun asti aikaa murtaa loitsu.

Urhea on Pixarin ensimmäinen naisvetoinen elokuva. Sen päähahmona nähdään skotlantilainen prinsessa Merida (äänenä Kelly Macdonald) ja elokuvan keskiössä on prinsessan vaikea suhde äitiinsä, kuningatar Elinoriin (Emma Thompson). Perinteiden puolesta puhuva kuningatar Elinor haluaa tyttärestään hienostuneen ladyn, jonka voisi naittaa toisen klaanin päällikön pojalle. Prinsessa Merida taas on kiinnostunut täysin muista asioista, kuten seikkailemisesta ja jousiammunnasta, joita hänen äitinsä ei hyväksy. Hahmojen välinen konflikti on hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan erinomaisesti kohti huipennustaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka noidalta (Julie Walters) saatu loitsu alkaa muuttamaan niin äitiä kuin myös tytärtäkin.

     Meridan ja Elinorin lisäksi tähän perheeseen kuuluvat myös kuningasisä Fergus (Billy Connolly), tarmokas mutta hieman hömelö johtaja, joka janoaa kostoa kauhistuttavalle Mor'du-karhulle, sekä Meridan pikkuveljet, Harris, Hubert ja Hamish, jotka tykkäävät tehdä erilaisia kujeita. Kuningas Fergus on erittäin mainio hahmo, jolle on myös kirjoitettu oivaa kehityskaarta. Identtiset kolmoset tarjoavat muutamat hyvät naurut, mutta jäävät hahmoina aika yksiulotteisiksi.

Muita hahmoja leffassa ovat Meridaa avioon hakemaan saapuneet klaanit. On kasvomaalaustensa puolesta selvästi Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) inspiraationsa saanut päällikkö McIntosh (Craig Ferguson) ja hänen poikansa (Steven Cree), suurikokoinen päällikkö MacGuffin (Kevin McKidd) ja hänen väkivahva poikansa (myös Kidd), sekä pienikokoinen päällikkö Dingwall (Robbie Coltrane) ja hänen hajamielinen poikansa (Callum O'Neill). Klaanipäälliköt ovat vekkulimaisia tapauksia ja heidän riitansa hilpeitä. Lisäksi leffassa kuullaan myös Pixarin luottoääni John Ratzenberger yhtenä kuninkaan vartijoista. Toista vartijaa taas esittää säveltäjä Patrick Doyle.

Urhea oli Pixarin ensimmäinen perinteisempi satuseikkailu, minkä vuoksi monet taitavat kokea sen enemmänkin Disneyn kuin Pixarin teokseksi. On toki totta, että leffasta löytyy paljon tuttuja elementtejä Disneyn klassisista animaatioseikkailuista, mutta omasta mielestäni Urhea tuntuu juurikin Pixarin filmiltä. Yhtiö onnistui jälleen kerran tarttumaan johonkin klassiseen konseptiin ja kääntelemään sitä päälaelleen. Tavallisiin Disney-prinsessoihin verrattuna Merida on todella erilainen tapaus, sillä häntä eivät komeat ja uljaat prinssit voisi vähempää kiinnostaa, vaan hän etsii täysin omaa polkuaan. Toki Disneykin alkoi 1990-luvulla viemään pikkuhiljaa prinsessahahmojaan samanlaiseen suuntaan, mutta jopa Mulanin (1998) nimikkohahmolle piti heittää mukaan romanttinen side johonkin mieshahmoon. Vaikka Urheassa onkin mukana klaanien kilpakosijoita, ei siitä romanttista puolta löydy. Elokuva keskittyy täysillä äidin ja tyttären suhteeseen. Suhde on vaikeuksiensakin kera voimakkaasti toteutettu ja tuttuun Pixar-tapaan johtaa erittäin tunteikkaisiin hetkiin, joissa katsojan on vaikea olla herkistymättä.

Tarina on kaikin puolin hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan taidokkaasti eteenpäin. Erityisen hienoa on, kuinka ovelasti käsikirjoittajat ujuttavat mukaan aluksi pieniltä tuntuvia asioita, joiden todellisen merkityksen hoksaa vasta myöhemmin filmin aikana. Ja kun kyseessä on Pixar, on vielä erityisempää, kuinka kirjoittajat eivät lähde selittelyjen kautta avaamaan tiettyjä asioita liikaa, vaan he luottavat katsojan keskittymiseen ja siihen, että he osaavat itse tehdä johtopäätöksiä ja yhdistellä lankoja. Ohjauksen puolesta pidän valtavasti siitä, kuinka synkäksi elokuva uskaltaa mennä. Mor'du voi olla jopa aikuiskatsojalle hurja ilmestys, joten hirviömäinen karhu voi todella säikäyttää perheen pienemmät katsojat. Muutenkin mukana on kohtauksia, jotka saavat vanhemmatkin jännittämään. Synkkyyksien vastapainona on tietty ilahduttavaa ja innostavaa seikkailuhenkeä, lumoavaa taianomaisuutta, sekä tietysti paljon huumoria.

Kymmenessä vuodessa Urhean visuaalinen ilme ei ole heikentynyt yhtään ja elokuva näyttää yhä uskomattoman hienolta. Isolta televisioruudulta teräväpiirtona katsottuna voi nähdä kaikki Meridan villin tukan yksittäisistä hiuksista, sekä hahmojen kilttien pienimmätkin kuviot. Skotlantilaismaisemat ovat hengästyttävän upeita, ja vaikuttavasti animoitua, lähes aidolta videokuvalta näyttävää metsää esitellään onneksi paljon. Myös kuningatar Elinorin ja kuningas Fergusin linna on hieno ilmestys. Näyttävää animointia vain tukee vahva äänimaailma. Niin äänitehosteet kuin Patrick Doylen musiikit lisäävät paljon kokonaisuuteen.

Tyypilliseen Pixarin tapaan Urheasta löytyy tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Yhtiön ensimmäisestä filmistä, Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) lähtien mukana ollut Pizza Planeetta -auto nähdään puuleluna noidan verstaalla, minkä lisäksi mökistä voi bongata puuhun kaiverretun Tarmo Karvasen Monsterit Oy -leffasta (Monsters, Inc. - 2001), sekä puisen Pixar-pallon. Monien Pixar-animaattoreiden opinahjojana toimineen California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on hieman tavanomaista paremmin piilotettu - senkin voi löytää noidan mökistä, mutta roomalaisin numeroin!

Yhteenveto: Urhea on loistava fantasiaseikkailu, jossa Pixar onnistuu kääntämään tutut prinsessasatukliseet päälaelleen. Klaanien kilpakosijoista huolimatta elokuvasta ei romanttista puolta löydy, vaan prinsessa Merida pääsee vakuuttamaan itsenäisenä naisena, joka ei miestä tarvitse. Prinsessan ja hänen kuningataräitinsä välinen vaikea suhde on vahvasti rakennettu ja sitä syvennetään hienosti filmin kulkiessa eteenpäin. Yhtiölle tuttuun tapaan ihmisdraama saa myös herkistymään jossain kohtaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja seasta löytyy myös mystistä taianomaisuutta. Hauskaa huumoria on mukana paljon ja yllättäen elokuvasta löytyy aidosti jännittäviäkin hetkiä. Mor'du-karhu on niin lapsille kuin aikuisillekin hurja ilmestys. Kirsikkana kakun päällä toimii elokuvan upea visuaalinen anti. Animaatiolaatu on yhä todella vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan Urhea on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Vaikka elokuva keräsikin ilmestyessään kehuja ja tahkosi rahaa lippuluukuilla, minusta tuntuu silti, että Urhea jäi Pixarilta hieman aliarvostetuksi ja jopa unohdetuksi teokseksi. Nyt kymmenvuotisjuhla onkin mitä parhain syy nostaa elokuva uudestaan esille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brave, 2012, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Punainen (Turning Red - 2022)

PUNAINEN

TURNING RED

Ohjaus: Domee Shi

Pääosissa: Rosalie Chiang, Sandra Oh, Ava Morse, Maitreyi Ramakrishnan, Hyein Park, Orion Lee, Wai Ching Ho, James Hong, Tristan Allerick Chen ja Addie Chandler

Genre: animaatio, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 9

Turning Red, eli suomalaisittain Punainen on Pixarin uusi animaatioelokuva. Vuonna 2017 ensikertalaisohjaaja Domee Shi esitteli ideansa studiolle, joka innostui siitä. Tehtyään Oscar-palkitun lyhytanimaation Bao (2018), Shi pääsi työstämään filmiään oikein tosissaan. Animointiprosessi alkoi ja nyt Punainen on julkaistu Disney+ -palvelussa. Itse innostun aina, kun Pixar ilmoittaa tekevänsä uuden elokuvan ja sama kävi myös tämän kohdalla. Minua harmittikin suuresti, että kyseessä on jo kolmas Pixar-elokuva peräkkäin Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020) ja Lucan (2021) jälkeen, joka pusketaan heti suoratoistopalveluun ilman elokuvateatterikierrosta. Katsoinkin Punaisen heti aamulla, kun se oli ilmestynyt Disney+ -palvelun valikoimaan.

13-vuotias tyttö Meilin Lee auttaa äitiään töissä, menestyy hyvin koulussa ja hänellä on maailman parhaat kaverit, joiden kanssa he fanittavat poikabändi 4*Townia. Eräänä aamuna Mein elämä mullistuu, kun hän herää jättimäisenä kultapandana.

Meilin Lee (äänenä Rosalie Chiang) tai ihan vain Mei on 13-vuotias kiinalaiskanadalainen tyttö. Hänellä menee hyvin koulussa, hänellä on hauskoja kavereita, hän auttaa mielellään äitinsä (Sandra Oh) työpaikalla ja hän on hulluna supersuosittuun 4*Town-poikabändiin. Mein elämä kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun eräänä aamuna hän herää valtavana kultapandana. Mein täytyykin yrittää keksiä keino muuttaa itsensä takaisin ihmiseksi. Lähtökohta Mein tarinalle on veikeä. Siinä yhdistyy Marvelin Hulk-hahmoa muistuttava vaikea kyky ja teinitytön kasvutarina. Hahmosta pitää nopeasti ja hänen kummallisten koettelemusten vietäväksi uppoutuu heti.

     Muita hahmoja Mein ja hänen äitinsä lisäksi ovat Mein isä (Orion Lee), Mein kaverit Miriam (Ava Morse), Abby (Hyein Park) ja Priya (Maitreyi Ramakrishnan), Meitä kiusaava Tyler (Tristan Allerick Chen) ja Mein isoäiti Wu (Wai Ching Ho). Sivuhahmot eivät tee samanlaista vaikutusta kuin päähenkilö, mutta ajavat asiansa. Mein äiti on tyypillinen tiukkapipo, isän ottaessa rennommin. Miriam, Abby ja Priya ovat persoonallisuuksiltaan oivallisen erilaiset, mutta jäävät henkilöinä todella ohuiksi.

Pixar tarjoaa jälleen erittäin mainion koko perheen animaatioseikkailun, joka sisältää hupia, jännitystä ja haikeutta, sekä kypsiä teemoja, joista kaikenikäiset voivat nauttia. Punainen on yllättävänkin kekseliäs allegoria tyttöjen teini-iän vaikeuksille ja koettelemuksille. Mein muuttumista kultapandaksi hyödynnetään vertauskuvana mm. kasvukivuille, kuukautisten alkamiselle, tunnemyllerykselle hormonien jyllätessä ja oman itsensä löytämiselle. Leffasta löytyy siis paljon helposti samaistuttavia juttuja ja hetkiä. Mukana on myös aika rohkeitakin vetoja, joita elokuvalta ei olisi etukäteen uskonut näkevänsä.

Silti jokin Punaisessa jätti pienesti kylmäksi. Sen juoni on veikeä, elokuvassa käsitellään monimutkikkaita aiheita luovin tavoin ja leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen makeasti. Silti tuntuu siltä, että elokuva ei ihan yllä potentiaaliinsa. Vaikka käsikirjoituksessa on paljon mahtavia juttuja, tarinan kuviot eivät aina onnistu pitämään mukanaan niin hyvin kuin toivoisi. Lisäksi loppupään Pixarille tyypilliset nyyhkykohtaukset eivät iskeneet minuun niin lujaa kuin olisin odottanut. Silti tietyistä heikkouksistaan huolimatta Punainen on todella oivallinen ja oivaltava teos, joka osoittaa, että Pixarilta osataan edelleen tarjota hyviä uusia ideoita.

Domee Shi oli työskennellyt Pixarilla jo useamman vuoden ennen Punaisen ohjaamista ja käsikirjoittamista, ollen mukana tekemässä mm. Ihmeperhe 2:a (Incredibles II - 2018) ja Toy Story 4:ä (2019). Shi ohjasi Ihmeperhe 2:n yhteydessä esitetyn sympaattisen lyhytanimaation Bao, jonka myötä hän sai kokopitkän filmin hoidettavakseen. Shi hoitaa hommansa pätevästi ja elokuvasta näkee, että hän haluaa tuoda tiettyjä asioita esille lapsikatsojille, joita ei oikeastaan näe valtavirran filmeissä muuten. Visuaalisesti Punainen on tietty huippuluokkaa, kuten studiolta voikin odottaa. Se on upeasti animoitu ja jokainen kuva on täynnä pikkutarkkoja yksityiskohtia, lumoavaa värien käyttöä ja muutenkin näyttävää menoa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Ludwig Göranssonin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia mainiosti.

Yhteenveto: Punainen on erittäin hyvä animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Elokuva pitää sisällään yllättävänkin oivaltavia, rohkeita ja kypsiä teemoja ja vertauskuvia erityisesti tyttöjen murrosiästä. Mukana on paljon samaistuttavia asioita ja hetkiä, joita voi verrata omaan elämäänsä niin hyvässä kuin pahassa. Elokuvan idea on hauska ja leffan aikana pääsee naureskelemaan useaan otteeseen. Mei on mainio päähenkilö, jonka omituisen muutoksen käynnistämää tarinaa ryhtyy seuraamaan mielellään. Tarinan kuviot eivät kuitenkaan aina ihan toimi ja säväytä niin hyvin kuin voisi toivoa. Sivuhahmot jäävät myös hieman tylsemmän puolelle. Pixarille ominaiset nyyhkykohtaukset eivät iskeneet toivomallani tavalla ja osittain elokuva jätti hieman kylmäksi. Visuaalisesti Punainen on tietty huippuluokkaa ja heikkouksineenkin kyseessä on todella oivallinen teos, jota suosittelen lämpimästi. Elokuvan avulla voi myös herättää hyvää keskustelua lapsiperheen kesken, varsinkin jos perheeseen kuuluu murrosiän kynnyksellä olevia tyttöjä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Turning Red, 2022, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013)

MONSTERIT-YLIOPISTO

MONSTERS UNIVERSITY

Ohjaus: Dan Scanlon
Pääosissa: Billy Crystal, John Goodman, Helen Mirren, Steve Buscemi, Joel Murray, Peter Sohn, Sean Hayes, Dave Foley, Charlie Day, Alfred Molina, Nathan Fillion, Tyler Labine, Aubrey Plaza, Julia Sweeney, Bonnie Hunt, John Krasinski, Bill Hader ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön elokuva Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joten sille alettiinkin pian suunnittelemaan jatkoa. Pixarin ja yhtiön yhteistyökumppani Disneyn sopimus siihen aikaan kuitenkin määräsi, että Disney saisi tehdä jatko-osat Pixarin sijaan. Disney alkoikin työstämään jatko-osaa nimeltä "Monsters, Inc. 2: Lost in Scaradise", mutta kun vuonna 2005 Bob Iger nousi Disneyn johtoon, tämä teki uuden sopimuksen Pixarin kanssa, mikä poisti alkuperäisen diilin jatko-osista. Disneyn työstämä jatko-osa kuopattiin ja Pixar alkoi työstämään omaa elokuvaansa, mutta jatko-osan sijaan kyseessä olisikin esiosa, mikä sijoittuu aikaan ennen Monsterit Oy:n tapahtumia. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2012, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää ja lopulta Monsterit-yliopisto ilmestyikin kesällä 2013. Elokuva oli valtava menestys (ilmestymisvuotensa seitsemänneksi menestynein leffa ja yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä animaatioista) ja kriitikotkin antoivat positiivista palautetta, vaikka jotkut myös kritisoivat leffaa. Itse kävin katsomassa Monsterit-yliopiston, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kelpo filminä. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Kun katsoin ja arvostelin Monsterit Oy:n sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa pitkästä aikaa myös Monsterit-yliopiston ja arvostella senkin.

Vuosia ennen kuin Masi Pallopää ja Tarmo Karvanen työskentelivät Monsterit Oy:llä, he opiskelivat pelottelua Monsterit-yliopistossa. Ensi kertaa tavatessaan he eivät kuitenkaan pidä toisistaan, mutta heidän täytyy pystyä yhteistyöhön, voittaakseen koulun Kammokisat.

Alkuperäisestä Monsterit Oy -elokuvasta tuttu mahtava hirviökaksikko tekee paluun, mutta tässä he eivät todellakaan ole ylimmät ystävät, vaan aluksi jopa aikamoiset vihamiehet. Nuori Masi Pallopää (Billy Crystal) on kirjaviisas ja uskoo pärjäävänsä koulussa opiskelemalla kirjat kannesta kanteen vaikka takaperin, ymmärtämättä kuitenkaan, että hirviönä hänen pitäisi olla... noh, pelottava. Tarmo Karvanen (John Goodman) taas on ylimielinen, uskoen, että pärjää täysin yhden karjaisunsa voimalla, eikä usko edes tarvitsevan koko koulua pärjätäkseen hirviönä. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka hahmojen täytyy sysätä erimielisyytensä syrjään ja alkaa tukemaan toisiaan, jotta he voisivat oikeasti pärjätä.
     Paluun tekee myös inhottava Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka häijylle katseelle annetaan erikoinen ja huvittava selitys. Harmillisesti siinä, missä elokuva onnistuu näyttämään, kuinka Masista ja Tarmosta tuli parhaat ystävät, syy Räähkän vuosia kestäneelle vihalle kaksikkoa kohtaan hoidetaan liian nopeasti, aivan kuin se vain pitäisi saada alta pois.
     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. yliopiston karmiva dekaani Varjomaa (Helen Mirren), pelottelua opettava professori Kantti (Alfred Molina), öykkäriveljeskunta Räyh Omega Räyhin johtaja Jonni Vaaramo (Nathan Fillion), sekä hömelöön Outo Kappa -veljeskuntaan kuuluvat yhä keski-ikäisenä koulua käyvä Don Carlton (Joel Murray), sympaattinen Toni Töppö (Peter Sohn), oikeasti outo Arvi (Charlie Day) ja yhdistyneet kaksoset Turo ja Tero (Sean Hayes ja Dave Foley). Uudet hahmot eivät ole erityisen muistettavia dekaani Varjomaata lukuun ottamatta, jonka osaan karismaattinen ja auktoriteettia huokuva Mirren sopii täydellisesti. Outo Kappan jäsenet toimivat tarpeeksi passelisti, auttaessaan Masia ja Tarmoa Kammokisoissa.

Omillaan, yksittäisenä teoksena Monsterit-yliopisto on hauska ja viihdyttävä elokuva, mikä tarjoaa iloa koko perheelle. On mukavaa nähdä, kuinka Masi ja Tarmo tapasivat ja kuinka he päätyivät asemaansa Monsterit Oy:ssä. Samalla juuri se myös luo leffan ongelmat. Jos olet nähnyt alkuperäisen filmin, tiedät heti lähtövaiheessa hyvin pitkälti sen, mihin tapahtumat johtavat. Esiosa ei saa samalla tavalla jännittämään päähenkilöiden puolesta, kun lopputuloksen tietää jo etukäteen. Onneksi leffa onnistuu siitä huolimatta tarjoamaan pieniä yllätyksiä, eivätkä asiat kuljekaan odotettuun loppuratkaisuun ihan siten kuin voisi luulla. Isompi ongelma elokuvalla onkin sen kertomuksessa ja kuinka se tuntuu hölmöltä Monsterit Oy:n merkittävän teeman jälkeen. Monsterit Oy:ssä hoksattiin, että lapsien pelottelu ja traumatisointi ei ole oikein, mutta koska Monsterit-yliopisto tapahtuu ennen sitä, elokuva tietty palaa siihen vääryyteen. Kun katsoja on ensin opetettu siihen, että monsterien toiminta oli väärää, on hieman vaikeaa seurata kertomusta, missä hahmot opiskelevat lapsien pelottamista.

Jonkin muun animaatioyhtiön tekemänä Monsterit-yliopisto voisi helposti kuulua yhtiön parhaimpiin, mutta Pixar on vuosien varrella nostanut tasonsa niin huiman korkealle, että elokuva jää harmillisesti yhtiön heikompien elokuvien joukkoon ongelmiensa vuoksi. Tästä ei löydy samaa kypsyyttä ja hienoutta kuin monista muista yhtiön elokuvista. Vioistaan huolimatta leffa onnistuu kuitenkin tarjoamaan oivan kertomuksen muodostuvasta ystävyydestä, mikä sisältää Pixarin tavaramerkkinä tuttua herkkyyttä. Lisäksi vaikka temaattisesti pelotteluun palaaminen tuntuu tavallaan väärältä, on yksi näistä pelottelukohtauksista leffan loppupäässä toteutettu vakuuttavasti - kuin lapsiystävällistä kauhua. Huumoria löytyy kaikenikäisille ja on hauska huomata, kuinka tuttuja yliopistojuttuja on muokattu monstereille sopiviksi. Alun esittelykierroksella nähtävä lyhyt ruokalakohtaus naurattaa aina yhtä kovaa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan tee läheskään yhtä suurta vaikutusta tai uppoa niin syvälle katsojan sydämeen kuin edeltäjänsä. Se ei käsittele monia aiheita läheskään niin syvällisesti kuin Pixarilta voisi odottaa ja lopputulos tuntuukin enemmän välityöltä. Monsterit-yliopisto on kelpo leffa, mutta täytyy myöntää, että se on aika tarpeeton.

Jos jostain ei ole moitittavaa, niin elokuvan animaatiojäljestä. Visuaalisesti Monsterit-yliopisto on upea teos. Kuvat pursuavat yksityiskohtia ja valloittavia värejä. Erilaisia hirviöitä luotiin leffaa varten yli viisisataa. Yli kymmenessä vuodessa Pixar on kehittynyt paljon ja leffa on paljon paremmin animoitu kuin Monsterit Oy. Onkin harmi, että se on ainoa asia, missä elokuva ylittää edeltäjänsä tai pääsee samalle tasolle. Ensimmäistä pitkää elokuvaansa tekevä ohjaaja Dan Scanlon ei erityisemmin vakuuta ja hänen, Dan Gersonin ja Robert L. Bairdin käsikirjoituskin on aika peruskauraa. Kolmikko selvästi pyrkii enemmän viihdyttämään ja tarjoamaan jotain lisää Masin ja Tarmon kovimmille faneille, luomatta kertomusta, mikä oikeasti perustelisi filmin olemassaoloa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja on hienoa, että Monsterit Oy:n säveltäjä Randy Newman palasi tekemään leffan musiikit.

Pixarin tuttuun tyyliin Monsterit-yliopisto sisältää tietty paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Juhlivan veljeskunnan talon vieressä näkyy Toy Story - leluelämää -elokuvasta (Toy Story - 1995) tuttu Pizza Planet -auto. Leffaan viitataan myös eräässä luokassa valmistetulla ovella, mikä on samanlainen kuin Andy-pojan kaapinovi Toy Storyssa. Kammokisojen alkaessa seinälle on piirretty Pixarin keltainen, punaisella tähdellä ja sinisellä raidalla varustettu Luxo-pallo, kun taas eräässä kisojen tehtävässä lapsen huoneen lattialta löytyy leluversio Kunnon dinosauruksen (The Good Dinosaur - 2015) Arlosta. Loppuhuipennuksen karmiva nukke on paremmassa kunnossa oleva vauvanukke Toy Story 3:sta (2010). California Institute of the Arts -koulun (missä monet Pixarin työntekijät ovat opiskelleet) animointiluokkahuoneen numero A113:n voi bongata professori Kantin luokan ovesta. Monsterit Oy:sta tutut monsterit George Sanderson ja Lumimies (Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger) tekevät lyhyet cameoroolit.

Yhteenveto: Monsterit-yliopisto tarjoaa omana leffanaan kelpo viihdettä koko perheelle, mutta upean Monsterit Oy:n esiosana se jää hieman vaisuksi. Alkuperäisen elokuvan nähneille Monsterit-yliopisto ei erityisemmin tarjoa mitään jännitettä lopputulemasta, mutta on silti kiinnostavaa seurata, kuinka tutut hahmot ovat päätyneet siihen pisteeseen, mistä heidät löydetään alkuperäisleffan alussa. Masi Pallopää ja Tarmo Karvanen ovat edelleen mainiot päähenkilöt, vaikka onkin aluksi harmi nähdä heidät niin kärttyisinä toisilleen. Leffasta löytyy paljon vauhdikkaita sekä hauskoja hetkiä, kuten myös pientä herkkyyttäkin. Silti elokuva ei yllä Pixarin monien muiden teosten syvälliselle tasolle, vaan siitä jää jotain uupumaan. Vaikka animaatiojälki onkin huippuluokkaa, leffassa vallitsee tietynlainen välityön maku ja se jää yhtiön heikompien elokuvien päätyyn. Onneksi kun puhutaan Pixarin tasosta, yhtiön heikompien leffojen pääty ei tarkoita huonoa elokuvaa. Heikkouksistaan huolimatta Monsterit-yliopisto jääkin lopulta kevyesti plussan puolelle.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, hauska kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters University, 2013, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001)

MONSTERIT OY

MONSTERS, INC.

Ohjaus: Pete Docter, David Silverman ja Lee Unkrich
Pääosissa: John Goodman, Billy Crystal, Steve Buscemi, James Coburn, Jennifer Tilly, Mary Gibbs, Bob Peterson, Frank Oz ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Monsters, Inc., eli suomalaisittain Monsterit Oy on Pixar-animaatioyhtiön neljäs elokuva. Idea leffaan syntyi vuonna 1994, kun Pixarin työntekijät Pete Docter, John Lasseter, Andrew Stanton ja Joe Ranft lounastivat ja pohtivat tulevia projekteja sen jälkeen, kun saavat esikoiselokuvansa Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) julkaistua. He puhuivat siitä, kuinka olivat lapsena uskoneet, että heidän lelunsa heräävät henkiin, kun lapset eivät ole huoneessa ja jatkoivat muihin uskomuksiinsa lapsina. Nelikko naureskeli, että uskoivat monstereiden vaanivan heidän kaapeissaan, mikä sai heidät menettämään usein yöunensa. Samalla he miettivät, mistä nämä monsterit oikein tulevat ja miksi he haluavat säikytellä lapsia? Kun muut siirtyivät työstämään Ötökän elämää (A Bug's Life - 1998) ja Toy Story 2:a (1999), Docter jäi pohtimaan monsteri-ideaa lisää. Docter kehitti monenlaisia kertomuksia, kunnes lopulta innostui niin paljon yhdestä, että esitteli sen Pixarille ja Walt Disney -yhtiölle, jotka kiinnostuivat siitä kovasti. Kirjoitusprosessi alkoi, mistä siirryttiin äänityksiin ja animoimiseen. Animoinnissa suurta hankaluutta tuotti päähahmo Tarmo Karvasen turkki, mitä oli äärimmäisen hankala saada näyttämään luonnolliselta. Lopulta ongelmat saatiin selvitettyä ja Monsterit Oy sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Niin katsojat kuin kriitikot rakastuivat filmiin ja siitä tuli jättihitti; ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) jälkeen. Elokuva sai jopa neljä Oscar-ehdokkuutta (paras animaatioelokuva, musiikki, laulu ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan laulun palkinnon. Sama laulu, Randy Newmanin If I Didn't Have You voitti myös Grammyn. Itse näin Monsterit Oy:n useaan otteeseen lapsena. Kesti joitain vuosia, kunnes katsoin sen taas uudestaan pariinkin kertaan, mutta viime katselusta on kulunut aikaa. Nyt kun leffa täyttää 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Hirviöiden asuttamassa Monsterilassa energia syntyy lasten kiljumisesta. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää ovat töissä Monsterit Oy:ssä, jossa he säikyttelevät lapsia ja keräävät energiaa maailmaansa. Eräänä yönä ihmismaailman lapsi kuitenkin livahtaa Monsterilaan, ja Tarmon ja Masin täytyy saada palautettua tämä turvallisesti kotiinsa, ennen kuin viranomaiset nappaavat tämän tuhottavaksi.

Elokuvan päähenkilöt, Monsterit Oy:llä työskentelevät Tarmo Karvanen (äänenä John Goodman) ja Masi Pallopää (Billy Crystal) ovat fantastinen parivaljakko. Tarmo on suuri ja sininen, karhumainen monsteri, jolla on säikyttelytaitojen lisäksi valtava sydän. Masi taas on pieni mutta pippurinen kaveri, joka auttaa Tarmoa töissä niin säikyttelyissä kuin paperihommissa. He ovat todella erilaiset toisistaan ja siksi niin täydellinen duo. Heidän välille onnistutaan heti muodostamaan ystävyys, mikä on varmasti kestänyt vuosia. Kun outo tilanne iskee päälle ihmislapsen (Mary Gibbs) vuoksi, kaksikon hermot ja ystävyys pistetään kunnon koetukselle. Hahmoja syvennetään pitkin leffaa ja heistä huomaa tosissaan välittävänsä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Monsterit Oy:n pomo, herra Rumilus (James Coburn), jolla on karmivan hämähäkkimäinen vartalo, Tarmon ja Masin pahin kilpailija Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka suojakyky toimii kameleontin tavoin, Masin tyttöystävä Sirkka (Jennifer Tilly), jolla on käärmeitä hiuksien tilalla, sekä yhtiön tympeä vastaanottovirkailija Raisa (Bob Peterson), joka tarjoaa makeat naurut tylyllä katseellaan ja halveksuvalla äänellään. Lisäksi Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger kuullaan kammottavana lumimiehenä. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja luovat jännittäviä vastoinkäymisiä, kun pääkaksikko yrittää suoriutua vaativasta tehtävästään.

Monsterit Oy tekee upeaa työtä rakentaessaan niin hahmojaan kuin tarinaansa ja maailmaansa. Monsterila herätetään hienosti henkiin ja katsojalle käy nopeasti selville, kuinka hirviöiden asuttama maailma toimii. Jo tämän toimintatavan kiehtovuus imaisee katsojan nopeasti elokuvaan mukaan. Elokuva on alusta alkaen täynnä nerokkaita ideoita. Mistä monsterit päätyvät lasten kaappeihin? Miksi monsterit säikyttelevät lapsia? Onko näillä monstereilla oma maailmansa ja millainen se on? Mitä monsterit pelkäävät? On aivan mahtavaa, että jotkut pohtivat tällaista niin pitkälle, että tekevät ajatuksista elokuvan. Ja vieläpä erinomaisen sellaisen. Monsterit Oy on alusta loppuun loistava animaatioteos, mikä tarjoaa paljon iloa niin lapsille kuin aikuisillekin. Itse muistan, kuinka lapsena monsterit olivat paikoitellen pelottavia, mutta se juuri lisäsi haluani katsoa leffan. Sen lisäksi, että möröt voivat olla karmivia perheen pienemmille, filmi tarjoaa aitoa jännitettä aikuisillekin, sillä mitä pidemmälle tarina pääsee, sitä vaikeammaksi ihmislapsen palauttaminen kotiinsa on ja kaikenikäiset katsojat voivat huomata jännittävänsä Tarmon ja Masin operaation onnistumisen puolesta.

Pixarin tuttuun tyyliin kaikenlaiset tunteet isketään vahvoina pöytään ja jännityksen lisäksi luvassa on paljon hupia ja jonkin verran suruakin. Kun haikea hetki vihdoin alkaa, voi katsojan olla vaikea pitää kyynelhanoja kiinni. Joka katselukerralla minunkin alahuuleni alkaa väpättämään. Elokuvan huumorista voi nauttia kuka tahansa. Lapsille löytyy älykkäästi tehtyä kohellusta, missä on oivaa kekseliäisyyttä mukana. Vaikka monsterit voivat olla hurjia, ovat ne usein myös hassuja - etenkin ilmeiltään. Elokuvasta löytyy useita hupaisia oivalluksia, kuten että monsterit käyttävät hajuveden sijaan löyhkävettä. Aikuiset hoksaavat viittauksia ihmisten maailmaan, kuten siinä, että iso osa juonesta liittyy Monsterilan huutopulaan, sillä nykyajan lapset eivät vähästä säikähdä. Monsterit Oy -yhtiön täytyykin keksiä uusia keinoja luoda energiaa. Kaikenikäisille elokuva tarjoaa myös hyvää viestiä ennakkoluulojen ja pelkojen torjumisesta, sekä auttamisesta hädässä.

Elokuvan animaatiopuoli on vuosien varrella kärsinyt ja kun Pixar kehittyy kaiken aikaa, yhtiön alkupään leffat näyttävät visuaalisesti yksinkertaisemmilta ja pelkistetymmiltä. Silti animointi on pääasiassa oivallista ja niin hölmöltä kuin se kuulostaa, jos jokin on kestänyt aikaa niin Tarmon karvoitus. Tekijät näkivät suurta vaivaa tehdäkseen turkin liikkeestä luonnollista ja tämä työ palkitaan yhä 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Monstereiden kohdalla tekijät ovat keksineet paljon niin kammottavia kuin lystikkäitä ulkonäköjä. Andrew Stantonin ja Dan Gersonin mahtavan käsikirjoituksen lisäksi myös nämä kaikennäköiset möröt pitävät kiinnostusta yllä. Kirjoittajakaksikko onnistuu pitämään tarinan lähes jatkuvassa liikkeessä, ilman että se muuttuu hätiköiväksi. Oikeissa kohdissa elokuva osaa pysähtyä ja panostaa johonkin tiettyyn asiaan enemmän - oli kyse sitten hahmosta, tunteesta tai juonikuviosta. Ohjaaja Pete Docter ja häntä auttaneet Lee Unkrich ja David Silverman rakentavat tunteita taiturimaisesti. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu hirviöiden karjaisuista Randy Newmanin säveltämiin musiikkeihin. Melodioista löytyy tuttuja juttuja Toy Storysta, mutta Newman tuo paljon uuttakin mukaan. Oscar- ja Grammy-palkinnot voittanut If I Didn't Have You -kappale on kyllä oikein mainio.

Tuttuun Pixar-tyyliin Monsterit Oy sisältää tietysti paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Heti alussa säikyteltävän lapsen hyllyltä löytyy lelulentokone Toy Storysta. Samaan elokuvaan viitataan myös pilvisellä taivastapetilla, mihin Räähkä soluttautuu harjoitellessaan kykyään. Buu-tytön huoneesta voi bongata Pixar-pallon ja Jessie-nuken Toy Story 2:sta. Pixarin seuraavaan elokuvaan Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) viitataan niin oikealla kalalla kuin lelulla ja sushi-ravintolan seinätapetilla. Ravintolassa nähdään myös sushiruokalaatikoita, joista syödään monissa muissakin Pixarin filmeissä. Loppuhuipennuksessa nähdään samassa kuvassa niin Pizza Planet -auto kuin Ötökän elämää -leffan asuntovaunu. Lisäksi Tarmo ja Masi kävelevät Hidden City -nimisen kahvilan ohi ja juuri sen nimisessä kahvilassa Docter, Lasseter, Stanton ja Ranft keksivät idean Monsterit Oy -elokuvaan.

Yhteenveto: Monsterit Oy on erinomainen animaatioelokuva, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Elokuvaan uppoutuu heti täysillä mukaan, sillä sen kiehtova maailma ja veikeä tarina ovat niin vahvat. Leffa leikittelee mielenkiintoisilla ideoilla ja on hilpeää nähdä, kuinka meille tutut asiat heijastuvat Monsterilassa. Tarina on todella mukaansatempaava, muuttuen jopa aika jännittäväksi, kun tapahtumavyyhti kulkee eteenpäin ja ihmislapsen palauttaminen kotiinsa käy yhä vain haastavammaksi. Menoon jää niinkin koukkuun, että hahmoista ja tapahtumista muodostuu yllättävänkin tärkeitä. Näin Pixar pääsee ovelasti ujuttautumaan katsojan tunteisiin ja voimakas herkistyminen onkin taattua. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää muodostavat loistokkaan kaksikon, jonka seikkailua ja koettelemuksia haluaa nähdä lisääkin. Animointi on nähnyt parhaat päivänsä, mutta jälki on silti yhä mainiota. Kaikin puolin Monsterit Oy on mahtava teos ja edelleen yksi Pixarin parhaimmista elokuvista. Jos sitä ei ole vielä nähnyt, on 20-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin tutustua leffaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters, Inc., 2001, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Luca (2021)

LUCA

Ohjaus: Enrico Casarosa

Pääosissa: Jacob Tremblay, Jack Dylan Grazer, Emma Berman, Marco Barricelli, Saverio Raimondo, Maya Rudolph, Jim Gaffigan, Sandy Martin ja Sacha Baron Cohen

Genre: animaatio, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

Luca on Pixar-animaatioyhtiön uusi elokuva. Elokuva lähti liikkeelle ensikertalaisohjaaja Enrico Casarosan ideasta, joka pohjautui hänen lapsuuteensa Genovan kaupungissa, Italiassa. Elokuvaa jouduttiin työstämään lähes kokonaan Pixarin työntekijöiden kodeista käsin, koronaviruspandemian alettua riehumaan ympäri maailmaa. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuvateattereissa, mutta koronan takia Pixarin edellisen elokuvan, Soul: Sielun syövereissä (Soul - 2020) tavoin Pixarin omistava Disney päätti julkaista Lucan suoraan omassa Disney+ -suoratoistopalvelussaan. Pixarin suurena fanina innostun aina, kun yhtiö ilmoittaa uudesta leffastaan ja Lucankin tapauksessa olin valmis ostamaan liput heti ilmoituksen aikaan, tietämättä itse elokuvasta mitään. Minua harmittikin, kun toinen Pixar-leffa peräkkäin päätettiin heivata suoraan striimattavaksi, mutta siitä huolimatta ryhdyin innostuneena katsomaan Lucaa, saatuani sen katsottavaksi muutamaa päivää ennen julkaisua.

Italiassa, merikaupunki Portorosson vesistössä elää merihirviöitä, joita kaupunkilaiset pelkäävät ja etsivät. Merihirviöpoika Lucaa on koko ikänsä opetettu pysyttelemään syvällä meren pohjalla, mutta eräänä päivänä hän tapaa toisen merihirviöpojan, Alberton, joka esittelee Lucalle elämän maalla, missä merihirviöt pystyvät esiintymään tavallisina ihmisinä.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Luca (äänenä Jacob Tremblay), kuuliainen merihirviöpoika, jonka vanhemmat (Maya Rudolph ja Jim Gaffigan) ovat painottaneet hänelle vauvasta asti pysymään kaukana maasta ja ihmisistä. Luca onkin hyvin hermostunut tapaus ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hahmo alkaa muuttua, kun hänen uusi ystävänsä Alberto (Jack Dylan Grazer) esittelee hänelle salaa maanpäällisen maailman ja elämän. Alberto onkin täysin Lucan vastakohta, ollessaan uhkarohkea ja säännöistä vähät välittävä. Lucan ja Alberton välille muodostuva ystävyys on aidosti lämmittävästi toteutettu ja merihirviöpoikien kesäistä seikkailua jäisi mielellään katsomaan pidemmäksikin aikaa.

     Muita hahmoja leffassa ovat myös mm. Lucan hupsu isoäiti (Sandy Martin) ja outo setä Ugo (Sacha Baron Cohen), sekä Portorosson kaupungissa kaverusten kohtaamat kiusaajahenkinen ja ylimielinen Ercole Visconti (Saverio Raimondo), päättäväinen tyttö Giulia (Emma Berman), sekä hänen isänsä, merihirviöitä metsästävä Massimo (Marco Barricelli). Lucan merihirviöperheestä ei ihan saada niin paljoa irti kuin voisi toivoa, vaikka he saavatkin pari hauskaa kohtausta. Visconti toimii lystikkään inhottavana antagonistina ja Giulia-tyttö on sympaattinen lisäys tarinaan, vaikka hänenkin juonikuviotaan olisi voitu hieman hioa etenkin loppua kohti.

Enemmän aikuiseen makuun tehdyn syvällisen ja moniulotteisen Soul: Sielun syövereissä -elokuvan jälkeen Luca on huomattavasti selkeämpi koko perheen satuseikkailu. Se ei ole ihan samalla lailla täyttä fantasiaa, kuten Soulia edeltänyt Eteenpäin (Onward - 2020), mutta Lucaa katsoessani en voinut olla huomaamatta yhtäläisyyksiä Lucan ja Eteenpäin-leffan välillä. Molemmissa on nuorista satuolentopojista koostuva kaksikko, joka päätyy seikkailuun, mikä halutaan pitää salassa ylihuolehtivalta äidiltä. Äitihahmo lähtee etsimään poikia ja päätyy omanlaiseen tapahtumaketjuun. Tässä leffassa äitihahmoon keskitytään kuitenkin aika vähän ja hahmon läsnäolo olisi voinut olla isommin aiheuttamassa vaikeuksia päähenkilöiden seikkailussa. 

Jos Soulin henkevät syvällisyydet eivät uponneet, voi Luca kaikessa "yksinkertaisuudessaan" olla helpommin lähestyttävä teos. Tästäkin filmistä löytyy kyllä omat syvyytensä ja nimikkohahmon kasvukertomus on onnistuneesti kehitelty, mutta kun kyseessä on Pixarin teos, jäin tietyn syvällisyyden puolesta kaipaamaan jotain enemmän. Se todellinen, viimeinen silaus jää uupumaan, eikä elokuva oikein yllä potentiaaliinsa. Varsinkin tunnepuolelta jäin kaipaamaan sitä kunnon iskua, minkä Pixarin filmit yleensä tuottavat. Pixarin filmografiassa Luca jää tuntumaan hieman sellaiselta välityöltä. Silti haluan painottaa, että pidin kyllä elokuvasta ja se on mielestäni varsin mainio animaatioseikkailu. Jonkin muun animaatiostudion tekemänä kyseessä olisi yksi studion paremmista filmeistä. Tämä vain kertoo, kuinka kova Pixarin taso yleisesti on.

Kuten aiemmin sanoin, pääkaksikon Lucan ja Alberton ystävyys on erittäin hyvin luotu ja merihirviöpoikien seikkailua ihmisten maailmassa voisi mielellään seurata kauemminkin. Luca on jopa yllättävän lyhyeltä tuntuva leffa. Se pitää erittäin hyvin mukanaan mm. reippaan tahdituksensa ansiosta. Elokuva on myös todella hauska ja tarjoaa paljon hilpeitä hetkiä ja vitsejä kaikenikäisille. Kaikin puolin kyseessä on leffa, jonka parissa kaikenikäiset voivat viihtyä. Sympaattisuudessaan Luca onnistuu olemaan oiva kasvutarina ja oodi ystävyydestä, mikä on kääritty fantasiasatuun. Homman kruunaavat nämä kesäisen kauniit italialaismaisemat, joihin uppoutuu täysin. 

Animaatiolaadultaan Lucassa ei todellakaan ole moittimista. Jos filmi muuten tuntuu siltä, että siinä jouduttiin tekemään helppoja ratkaisuja (kenties koronan takia, kun työryhmä ei pystynyt samalla lailla toimimaan yhdessä), visuaalisesti elokuva on tuttua ja taattua Pixar-laatua. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä, Portorosson kaupunki on kertakaikkisen lumoava ilmestys ja maisemat ihanan värikkäät. Kuvat ovat täynnä yksityiskohtia, joista tarkkasilmäisimmät Pixar-fanit voivat bongata viittauksia studion aiempiin teoksiin. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu. Alunperin musiikkien säveltäjäksi kaavailtiin Ennio Morriconea, mutta hän valitettavasti kuoli, ennen kuin häntä ehdittiin edes kysyä mukaan. Leffa onkin omistettu hänen muistolleen. Morriconen menehdyttyä musiikkivastuu päätyi Dan Romerille, joka luo mukaan innostavan seikkailullisia melodioita italialaishengessä. 

Yhteenveto: Luca on oikein mainio koko perheen animaatioseikkailu, joka jättää kuitenkin hieman toivomisen varaan. Pixarin moniin muihin leffoihin verrattuna mukana ei tunnu olevan ihan samanlaista syvyyttä tai tunteikkuutta. Osalle katsojista tämä tosin voi toimia pelkkänä plussana. Elokuvaan pääsee helpommin käsiksi ja se on perusvarmaa viihdettä, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Huumoria löytyy jokaiseen makuun, tarina pitää hyvin mukanaan läpi yllättävänkin lyhyeltä tuntuvan keston ja päähahmojen kesäinen seikkailu ilahduttaa suuresti. Luca-merihirviöpojan kasvutarina on oivallisesti rakennettu, kuten myös hänen ystävyytensä Alberton kanssa. Muista sivuhahmoista ei ihan irtoa niin paljoa kuin voisi toivoa, mutta kaikki ajavat asiansa. Visuaalisesti elokuva on tietty todella vaikuttava. Animoinnista ei pysty löytämään moitittavaa ja Lucaa on suorastaan ilo katsella. Käsikirjoitus olisi vaatinut hiomista, mutta jo tällaisenaan kyseessä on varsin passeli leffa, jonka aikana voi haaveilla aurinkorannoista ja etelän lämmöstä, kun sellaisia ei tänä kesänä välttämättä pääse paikan päällä kokemaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com

Luca, 2021, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020)

SOUL - SIELUN SYÖVEREISSÄ

SOUL

Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Jamie Foxx, Tina Fey, Questlove, Angela Bassett, Phylicia Rashad, Graham Norton, Rachel House, Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Daveed Diggs
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, musiikki
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Elokuvan taikaa -sivun tuhannes elokuva-arvostelu!

Soul - Sielun syövereissä on Pixar-animaatioyhtiön uusi elokuva. Sen ohjaaja-käsikirjoittaja Pete Docter alkoi työstämään uutta ideaansa, kun oli saanut valmiiksi animaationsa Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015). Vähitellen leffan teko lähti kunnolla liikkeelle; näyttelijät äänittivät repliikkinsä ja animaattorit ryhtyivät rakentamaan filmin visuaalista ilmettä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo tänä kesänä, mutta koronaviruksen levitessä maailmalla, leffan julkaisua päätettiin siirtää. Aluksi Soul - Sielun syövereissä siirrettiin marraskuulle, mutta koronan toisen aallon alkaessa elokuva päätettiin julkaista suoraan Disney+ -suoratoistopalvelussa joulupäivänä. Itse aloin odottamaan elokuvaa erittäin innokkaasti, kun näin sen mielenkiintoisen trailerin. Minua ärsyttikin, kun leffaa on siirrelty eteenpäin ja vaikka olinkin iloinen, kun kävi selväksi, että elokuvan näkisi varmasti jouluna, minua harmitti suuresti, etten pääsisi kokemaan elokuvaa valkokankaalta, minne se on tarkoitettukin. Katsoinkin Soul - Sielun syövereissä heti sen ilmestymispäivänä.

Musiikinopettaja Joe Gardner saa unelmiensa mahdollisuuden esiintyä jazzklubilla menestyksekkään bändin pianistina. Kertoessaan uutiset tästä puhelimessa, Joe ei kadulla katso, minne astuu ja putoaa kaivoon ja kuolee. Joen sielu ei kuitenkaan ole valmis matkaamaan tuonpuoleiseen, vaan päättää keksiä keinon palata takaisin ruumiiseensa ja soittaa unohtumattoman konsertin.

Jamie Foxxin ääninäyttelemä Joe Gardner on erittäin intohimoinen muusikko, joka ei kuitenkaan ole päässyt esiintymään lavoilla, kuten on nuoruudesta asti toivonut. Hän onkin päätynyt musiikinopettajaksi ja vaikka hänestä on hienoa herättää muissa intoa soittamista kohtaan, hän silti haluaisi päästä todistamaan kykynsä kunnon yleisölle. Ei siis olekaan ihme, että kun Joe kuolee juuri sen jälkeen, kun saa mahdollisuuden toteuttaa unelmansa, hän päättää tehdä kaikkensa muovatakseen kohtaloaan. Hahmo on välittömästi pidettävä ja katsojana haluaa nähdä Joen onnistuvan haaveessaan. Niinpä hänen seikkailuunsa henkimaailmassa uppoutuu heti täysillä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Joen rumpalikaveri Curley (Questlove), joka saa järjestettyä Joelle keikan, Joen ihailema jazztähti Dorothea Williams (Angela Bassett), Joen äiti (Phylicia Rashad), sekä henkimaailman hahmot Terry (Rachel House), Jerryt (mm. Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Fortune Feimster) ja tärkeimpänä 22 (Tina Fey), joka päätyy Joen kanssa seikkailemaan. 22 voi aluksi vaikuttaa hieman ärsyttävältä, mutta nopeasti hänestäkin alkaa välittämään suuresti. Joe ja 22 ovat erinomainen parivaljakko.

Pixar teki sen taas! Soul - Sielun syövereissä on fantastisen erinomainen animaatioelokuva, jolla Pixar pistää jälleen muut animaatiostudiot nurkkaan häpeämään (kyllä, jopa Pixarin omistavan Disneyn), sekä saa monet ns. "aikuisten elokuvat" tuntumaan vähäisemmiltä. En voi muuta kuin ihailla Pixarin elokuvantekijöiden mielikuvituksen määrää, tarinankerronnallista lahjakkuutta, kykyä iskeä katsojan tunteisiin, sekä rohkeutta tarjota todella erilaisia ja kypsiä animaatioita. Kaikenlaisten sekopäisten ja sisällöltään tyhjien animaatiorainojen keskellä Soulin kaltaiset filmit ovat helmiä, joita pitää varjella. Tämä on niitä teoksia, jotka todella kuljettavat katsojansa täysin uusiin ulottuvuuksiin ja sfääreihin, ja kun se lopputekstien alkaessa palauttaa takaisin maan pinnalle, on katsojassa jokin muuttunut. Olikin siis sääli, ettei näin hienoa teosta päässyt kokemaan elokuvateatterissa, vaan tylsästi kotisohvalta. Edes monikymmentätuumainen 4K Ultra HD -älytelevisio ei tee lopulta oikeutta näin hienolle filmille, kun sen kokee ensimmäisen kerran.

Kyseessä on jälleen erittäin monikerroksinen ja -ulotteinen teos animaatioiden mestareilta. Soulissa pohdiskellaan mm. elämää ja kuolemaa, ihmisyyttä, sielua ja elämän tarkoitusta. Ei kuitenkaan elämän tarkoitusta siinä mittakaavassa, että miksi tässä maailmankaikkeudessa on sellainen asia kuin elämä, vaan mikä on jokaisen ihmisen tarkoitus omassa elämässään? Onko se sitä, että saa jotain erityistä aikaiseksi ennen kuolemaa? Ainakin niin Joe uskoo, eikä siksi ole valmis siirtymään tuonpuoleiseen. Syntyykö ihmisen tarkoitus intohimosta jotain tiettyä asiaa kohtaan? Vai onko kyseessä jotain suurempaa? Perheen pienimmille katsojille elokuvan seuraaminen voi vaatia teemoja avaavan vanhemman apua, jotta leffan kertomuksen ymmärtää. Vielä yläasteikäisellekin elokuva voi olla haastava. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kritiikki Soulia kohtaan, sillä minä vain ihailen sitä, että tekijöillä on rohkeutta tarjota katsojilleen haastetta. Pixar ei istuta katsojaansa syöttötuoliin ja sitten tarjoa lusikan kanssa vastauksia, vaan se odottaa kärsivällisesti, että katsoja on valmis ottamaan lautasen herkut vastaan. Siten leffasta avautuu jatkuvasti uusia puolia, kun sen näkee varttuessaan aina uusin silmin. 

Vaikkei elokuvaa täysin ymmärtäisikään, se ei silti tarkoita, etteikö siitä voisi nauttia suuresti. Pixarin tekijät pohdiskelevat syviä elokuvissaan, mutta mikä parasta, he osaavat tehdä sen niin valloittavan viihdyttävästi, ettei katsoja välttämättä edes ehdi miettiä leffan aikana, mitä juuri tuli hoksattua elämän syvimmistä saloista. Soul - Sielun syövereissä on kaikessa filosofisuudessakin äärimmäisen mukaansatempaava ja lumoava leffa. Huumoria riittää jokaiseen makuun ja elokuva tarjoaa monen monet makeat naurut. Jännitettäkin löytyy, kun Joen tilanne monimutkistuu entisestään ja henkimaailmassakin aletaan huomaamaan, ettei hän kuulu sinne sellaisenaan. Ja Pixarin tuttuun tapaan mukana on tietysti herkkyyttäkin. Ei Soul - Sielun syövereissä saanut minua itkemään, kuten vaikka leffaa osittain vahvasti muistuttava Docterin edellinen teos Inside Out - mielen sopukoissa, mutta kyllä se silti sai minut liikuttumaan. Filmi on monin tavoin kaunis ja jo se saa herkistymään.

Kun kyseessä on Pixarin elokuva, on varmaan jopa turha todeta, että Soul - Sielun syövereissä on visuaalisesti häikäisevän upea teos. No sitä se todella on. Oli kyse sitten lähes fotorealistisesta New Yorkista tai lumoavasta ja abstraktista henkimaailmasta, elokuva on täynnä hienoa animaatiota, mikä loksauttaa helposti katsojan suun auki. Kuvat pursuavat yksityiskohtia, joita bongaa varmasti uusilla katseluilla lisää ja lisää. Värien, valojen ja varjojen käyttö on erinomaista. Kun elokuva sijoittuu tavalliseen maailmaan, sitä saattaa jopa unohtaa katsovansa animaatiota, sillä leffaa käsitellään kuin se olisi kuvattu paikan päällä näyttelijöiden kera. Pete Docterin ohjaus on erittäin taidokasta ja hänen työstämänsä käsikirjoitus on erittäin kiehtova ideoidensa ja teemojensa kera. Myös äänimaailma on loistokas äänitehosteista Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämiin musiikkeihin, joissa yhdistellään tyylikkäästi reipasta jazzia unenomaisiin sointuihin.

Yhteenveto: Soul - Sielun syövereissä on jälleen hurja taidonnäyte Pixarin animaatiovelhoilta niin visuaalisesti kuin tarinaltaan ja teemoiltaan. Elokuvassa käsitellään ihmisen sielua ja pohdiskellaan elämän tarkoitusta sekä kuolemaakin, mikä voi tehdä filmistä paikoitellen vaikean katselukokemuksen perheen pienemmille katsojille. Vaikkei elokuvan filosofisuuksista mitään ymmärtäisikään, pitää se silti mukanaan mainioiden hahmojensa, kiinnostavan tarinansa ja lumoavan tunnelmansa ansiosta. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon kaikenikäisille. Herkkyyttäkin on tiedossa, vaikkei Soul - Sielun syövereissä kuulukaan Pixarin syviten tunteisiin meneviin teoksiin, joita katsoessa vollottaa kerta toisensa perään. Visuaalisesti leffa on tietty häikäisevän hieno todella aidon näköisestä New Yorkista fantasiamaiseen henkimaailmaan asti. Kaikin puolin kyseessä on upea elokuva, jota suosittelen erittäin lämpimästi aivan kaikille!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä todella lyhyt, jokseenkin ironinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Soul, 2020, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: Eteenpäin (Onward - 2020)

ETEENPÄIN

ONWARD

Ohjaus: Dan Scanlon
Pääosissa: Tom Holland, Chris Pratt, Julia Louis-Dreyfus, Octavia Spencer, Mel Rodriguez, Ali Wong, Lena Waithe ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Onward, eli suomalaisittain Eteenpäin on Pixarin uusi animaatioelokuva ja sen tarina pohjautuu ohjaaja Dan Scanlonin lapsuuteen, kun hänen piti olla veljensä tukena, heidän isänsä menehdyttyä. Yhtiö ilmoitti elokuvasta vuonna 2017 ja äänitykset alkoivat joulukuussa 2018. Animointityö lähti liikkeelle ja nyt Eteenpäin saa ensi-iltansa. Ja kerrankin samaan aikaan Yhdysvaltojen kanssa! Olen jo monta vuotta valittanut siitä, että Pixarin elokuvat ilmestyvät aina Suomessa kaksi tai kolme kuukautta myöhässä, mutta vihdoin pääsemme näkemään uutuusleffan oikeaan aikaan! Itse rakastan suurta osaa Pixarin elokuvista ja olen aina innoissani, kun tiedän yhtiön julkaisevan uuden elokuvan. On siis varmaan selvää, että Eteenpäin on/oli yksi eniten odottamistani leffoista tältä vuodelta. Menin kovin odotuksin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen, enkä todellakaan pettynyt!

Teini-ikäiset haltiaveljekset Iikka ja Aaro elävät fantasiamaailmassa, missä entisaikojen taiat on unohdettu teknologian myötä. Veljet saavat käsiinsä taikasauvan, millä he voisivat herättää edesmenneen isänsä takaisin yhdeksi päiväksi. Loitsu menee kuitenkin pieleen ja vain isän jalat palaavat takaisin! Iikalla ja Aarolla on vuorokausi aikaa keksiä, kuinka saavat loputkin isästään palaamaan.

Marvel-tähdet Tom Holland ja Chris Pratt ääninäyttelevät elokuvan päähahmoja, haltiaveljeksiä Iikka ja Aaro Kajastusta. Iikka on epävarma ja ujo nuorukainen, joka pelkää, mitä muut ajattelevat hänestä, kun taas Aaro on energinen ja heittäytyvä isoveli, jota ei kiinnosta, että monet koulusta pitävät häntä outona. Veljet ovat erilaiset toisistaan ja siksi tietty täydellinen parivaljakko, jonka kanssa lähtee enemmän kuin mielellään seikkailemaan. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitetut ja heitä kehitetään pitkin leffaa taidokkaasti.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Iikan ja Aaron äiti Laura (Julia Louis-Dreyfus), kentaurikonstaapeli Kopukka (Mel Rodriguez), leijonan, lepakon ja skorpionin yhdistelmä Mantikori (Octavia Spencer), sekä kovat prätkäkeijut. Sivuhahmotkin ovat mainioita tapauksia, jotka tarjoavat niin huumoria kuin lisäsyvennystä mukaan. Oma hahmonsa on tietty myös henkiinherätetyt Aaron ja Iikan isän jalat. Jaloilla ei keksitä vain hauskoja hetkiä, vaan elokuvantekijät ovat saaneet niistä kunnollisen persoonan, joka onnistuu välittämään tunteita hienovaraisin tavoin. Isän jalkojen käyttö on jälleen yksi esimerkki Pixarin esimerkillisestä mielikuvituksesta, luovuudesta ja nerokkuudesta.

Eteenpäin nappaa heti alussa mukaansa kiehtovan maailmansa ansiosta. Olen usein esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003) katsoessani pohtinut, mitä näille fantasiamaailmoille tapahtuisi, jos teknologia edistyisi niissä? Pixar on näköjään pohdiskellut samaa, sillä Eteenpäin näyttää juuri sen: fantasiamaailman, mitä asuttavat haltiat, peikot, kentaurit ja keijut, jotka ovat unohtaneet taian ja esi-isiensä taidot. Keijut eivät osaa lentää ja kentauritkin ajavat autoa. Maailmaa esitellään läpi leffan ja jatkuvasti on hauska huomata veikeitä ideoita, millä meidän maailmastamme on otettu asioita ja muutettu niitä satumaisemmiksi. Esimerkiksi bensa-asemalla myydäänkin suokaasua. Naurut tarjoavat myös kujakissamaisesti käyttäytyvät yksisarviset.

Maailman lisäksi itse tarinakin vangitsee katsojan. Pixarin tuttuun tapaan tämäkin leffa punoo ovelasti tunnesidettä katsojan ja hahmojen sekä tapahtumien välille, jotta asioilla tuntuu oikeasti olevan suuri merkitys. Mitä pidemmälle vuorokausi etenee ilman, että isästä näkyy yhtään enempää kuin jalat, sitä epätoivoisemmaksi katsojakin muuttuu. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä kaiken aikaa ja Aaron tavoin voi itsekin innostua kaikenlaisista vaaroista ja pulmista, mitä veljekset joutuvat ratkaisemaan etsiessään keinoa palauttaa isänsä kokonaiseksi. Luvassa on paljon vauhtia ja erittäin viihdyttäviä tilanteita. Lapsille filmi tarjoaa sopivasti jännitystäkin. Aikuiskatsojankin sydän hakkaa veljien onnistumisen puolesta. Elokuva kuitenkin osaa aina rauhoittua ja keskittyä siihen, mikä on tärkeintä. Tunnepuoli on vahva ja kun kyseessä on Pixarin animaatio, on kyynelhanojen aukeaminen odotettavissa. Minä en yleensä itke leffoissa, mutta nämä tekijät tietävät aina, kuinka iskeä minua suoraan sydämeen. Koskettavat osiot nostavat elokuvan mahtavuutta entisestään.

Visuaalisesti Eteenpäin on tietty todella upea teos. Animaatiojälki on jälleen kerran ilmiömäistä ja elokuva pursuaa yksityiskohtia niin paljon, että suu loksahtaa helposti auki kaikkea ihaillessa. Monet maisemat ovat niin tarkasti tehtyjä, että voisi luulla niiden olevan aitoa luontokuvaa. Mukana ei ole ainuttakaan kiireellä tehtyä kuvaa, vaan kaikkeen on panostettu. Äärimmäisen tärkeää on tietty, että elokuvan käsikirjoitukseen on myös panostettu. Dan Scanlonin, Jason Headleyn ja Keith Buninin teksti on erittäin hyvä ja se sisältää oivaa pohdiskelua unohdetuista osaamisista ja tavoista. Fantasiaolennoista kertovan leffan teko ei ole ohjaaja-käsikirjoittaja Scanlonille suinkaan uutta, vaan hän myös ohjasi Pixarin animaation Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013). Eteenpäin on selvästi se parempi teos näistä kahdesta ja Scanlon pitää pakettia hienosti kasassa, rakentaen tunnelmaa taiturimaisesti. Toimivan lisän tunnelmaan tuovat myös Mychael ja Jeff Dannan säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Eteenpäin on loistava fantasiaseikkailu, mikä tarjoaa Pixarin tuttuun tapaan vahvoja tunteita ja häikäisevää animaatiota. Elokuvan maailma on kiehtovasti luotu ja on veikeä nähdä, kuinka fantastisia elementtejä ja tosimaailmaa yhdistellään. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja elokuva tempaiseekin mukaansa heti alusta alkaen. Itse tarina on monella tapaa hyvin omaperäinen ja siitä saadaan revittyä mahtavia ideoita kaiken aikaa. Päähahmot Iikka ja Aaro ovat mainiot tapaukset ja heidän kehityskaarensa ovat erinomaisesti toteutetut. Pixarin luovuus ja mielikuvituksellisuus ilmenee hienosti siinä, kuinka heidän isänsä jaloista on onnistuttu tekemään kunnon hahmo. Hyvää huumoria on luvassa paljon ja jännittääkin saa. Ja kun kyseessä on Pixar, on herkistyminen taattua. Animaatiojälki on uskomattoman upeaa. Kaikin puolin Pixar jatkaa onnistumisten putkea Cocon (2017), Ihmeperhe 2:n (Incredibles 2 - 2018) ja Toy Story 4:n (2019) jälkeen ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä fantasiaelokuvien ystäville. Todella toivon, että myös yhtiön seuraava teos, jo tänä syksynä ilmestyvä Soul - sielun syövereissä (Soul - 2020) jatkaa samalla linjalla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Onward, 2020, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Toy Story 4 (2019)

TOY STORY 4

Ohjaus: Josh Cooley
Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Annie Potts, Joan Cusack, Tony Hale, Madeleine McGraw, Christina Hendricks, Jordan Peele, Keegan-Michael Key, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Blake Clark, Estelle Harris, Ally Maki, Keanu Reeves, Jay Hernandez, Lori Alan, Bonnie Hunt, Kristen Schaal, Timothy Dalton, Jeff Garlin, Don Rickles, Carl Weathers, Bill Hader ja Mel Brooks
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-yhtiön ensimmäinen koko illan elokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli valtava hitti, mitä kriitikotkin ylistivät ja mikä voitti Oscarin erikoispalkinnon teknisestä saavutuksestaan kaikkien aikojen ensimmäisenä täyspitkänä tietokoneanimaationa. Toy Story 2:n (1999) tie elokuvateattereihin oli töyssyinen, mutta lopputuloksesta sitä ei huomaa ja jälleen kyseessä oli suuri menestys. Kesti kuitenkin 11 vuotta, kunnes ilmestyi Toy Story 3 (2010). Se oli ilmestymisvuotensa isoin hitti, tienaten yli miljardi dollaria, minkä lisäksi se sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Elokuvan oli tarkoitus olla sarjan päätös, mutta kun filmin suosio yllätti tekijät, he ajattelivat, että kysyntää olisi vielä jatkolle. Silti Pixarilla tuumittiin pitkään, ettei neljättä leffaa tehdä, kunnes tekijät saivatkin idean tarinasta, mihin he todella rakastuivat. Käsikirjoitusta työstettiin pitkään, sillä tekijät halusivat, että leffalle olisi todellinen syy olla olemassa ja siitä pitäisi saada yhtä hyvä kuin aiemmista osista. Tutut ääninäyttelijät palasivat tekemään roolinsa ja animointi alkoi. Toy Story 4 sai ensi-iltansa monissa maissa jo kesäkuussa, mutta jostain syystä Disneyn levittämät animaatiot saapuvat Suomeen aina muutaman kuukauden myöhässä, joten saamme leffan vasta nyt. Kun kuulin, että Pixar oli työstämässä neljättä Toy Storya, tulin todella vihaiseksi, sillä mielestäni Toy Story 3 oli suorastaan täydellinen päätös sarjalle. Ajattelin, että Pixarista on tullut liian rahanahne ja tuomitsin leffan jo etukäteen turhaksi. Minua huojensi suuresti, kun leffan arvostelut osoittautuivatkin lähes kaikki ylistäviksi. Silti tietty skeptisyys piinasi mieltäni ja vaikka olin iloinen mennessäni katsomaan Toy Story 4:ää sen lehdistönäytökseen, ajatus leffan turhuudesta jyskytti takaraivossani. Nyt kun olen nähnyt leffan, sanonko yhä, että se on turha? Noh, siitä voi kiistellä. Ei tätä välttämättä olisi tarvinnut tehdä, mutta olen kyllä iloinen, että tämä on tehty. Toy Story 4 on nimittäin aivan mahtava elokuva!

Woody, Buzz Lightyear ja kumppanit ovat nyt Bonnie-tytön leluja. Esikoulun tutustumispäivänä Bonnie askartelee löytämistään roskista ukkelin nimeltä Kahveli ja jostain syystä Kahveli herää henkiin. Bonnien perhe ja lelut lähtevät automatkalle, jolloin Woody kokee vastuuta suojella Kahvelia erilaisilta vaaroilta. Matkalla lelut kohtaavatkin uusia ja vanhoja tuttavuuksia - toiset ystävällisiä ja toiset vihamielisiä.

Vanhat tutut lelut aiemmista Toy Story -elokuvista tekevät paluun! Cowboy-nukke Woody (Tom Hanks) yrittää asettua uuteen asemaansa Bonnien leluna, mikä on haastavaa, sillä hän ei kuulu Bonnien (Madeleine McGraw) suosikeiden joukkoon ja hänellä on yhä valtava ikävä Andya (John Morris). Avaruusrangeri Buzz Lightyear (Tim Allen) pyrkii tietty mahdollisimman hyvin olemaan Woodyn tukena. Muutkin Andyn lelut, eli lehmityttö Jessie (Joan Cusack), hevonen Napakymppi, säästöpossu Röh (John Ratzenberger), dinosaurus Rex (Wallace Shawn), vieterikoira Slinky (Blake Clark), sekä rouva Perunapää (Estelle Harris) ja herra Perunapää (hahmon näyttelijä Don Rickles menehtyi vuonna 2017 ja kaikki hänen repliikkinsä ovat sarjan aiemmista osista) nähdään jälleen, mutta he jäävät huomattavasti pienempään rooliin kuin edellisissä leffoissa. Sarjan keskiössä ovat aina olleet Woody ja Buzz, ja etenkin tässä leffassa tämän huomaa. Itse asiassa jopa Buzz jää hieman sivuun, sillä Toy Story 4 on oikeastaan Woodyn tarina. Pitkään elokuvan aikana minua harmitti, kuinka vähän tutut ja rakkaat sivuhahmot ovat mukana, mutta loppupäässä aloin tosissaan ymmärtämään, miksi tekijät päätyivät tähän ratkaisuun. Myös Bonnien omat lelut, kuten Maija-nukke (Bonnie Hunt), yksisarvinen Buttercup (Jeff Garlin), teatraalinen siili Pricklepants (Timothy Dalton) ja dinosaurus Trixie (Kristen Schaal) lähtevät mukaan seikkailuun.

Vanhana tuttuna hahmona nähdään myös kahdesta ensimmäisestä Toy Storysta tuttu lammaspaimen Bo Peep (Annie Potts palaa rooliinsa 20 vuoden jälkeen). Toy Story 3:ssa vain mainittiin nopeasti, että Bo on vuosien varrella kadonnut, mutta tässä päästään näkemään, mitä hänelle on tapahtunut ja millaiseksi hän on muuttunut. Aikoinaan Bo Peep sai kritiikkiä siitä, kuinka tylsästi kirjoitettu naishahmo oli kyseessä, sillä hän jäi todella pieneen osaan ja lähinnä vain näytettiin, että hänen ja Woodyn välillä oli pientä romanssintynkää. Tässä leffassa Bo Peepiin on panostettu huomattavasti enemmän ja hänestä on saatu aikaiseksi todella kiinnostava persoona. Bo'ta tietty seuraavat hänen uskolliset lampaansa (tai siis yksi lammas, jolla on kolme päätä), jotka saavat myös enemmän ruutuaikaa.
     Uusina leluina taas esitellään Bonnien askartelema Kahveli (Tony Hale), tivolista voitettavat Pupu ja Tipu (koomikkoduo Jordan Peele ja Keegan-Michael Key), stuntmies Kingi Kabum (Keanu Reeves), antiikkikaupan nukke Gabby Gabby (Christina Hendricks), sekä Bo Peepiä seuraava konstaapeli Kikka Hymynen (Ally Maki). Uudet hahmot ovat yllättäen todella loistavia, joiden ansiosta katsojaa ei ihan niin paljon harmita, että vanhat lelut saavat vähän ruutuaikaa. Pupu ja Tipu ovat erittäin hauskat tapaukset ja olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon heidän vitseistään ovat Peelen ja Keyn improvisoimia. Kingi Kabum on myös todella hauska heppu. Gabby Gabby on mielenkiintoinen ja erinomaisesti kirjoitettu hahmo, mutta Kikka Hymynen jää hieman tylsäksi. Kahvelin kohdalla on suuri vaara, että hän muuttuisi outoilussaan ärsyttäväksi, mutta onneksi tekijät saivat hahmon toimimaan ja hän on suorastaan hulvaton.
     Elokuvassa nähdään myös tietty Bonnie itse, minkä lisäksi hänen vanhempansa (Lori Alan ja Jay Hernandez) nostetaan hyvin esille.

En voi edes kuvailla, kuinka onnellinen olen, etteivät pahimmat pelkoni Toy Story 4:stä käyneet toteen. Toy Story -trilogia on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimmista leffatrilogioista - se saattaa kuulua jopa kolmen suosikkitrilogiani joukkoon! Kaikki kolme osaa ovat aivan mielettömän hyviä ja jopa mielestäni sarjan heikoin, eli Toy Story 2, on lähes täydellinen elokuva. Toy Story 4:llä oli siis käsittämättömän suuret paineet, mitä ei helpottanut yhtään se, että Toy Story 3:n loppu, missä Andy antaa lelunsa eteenpäin uudelle sukupolvelle, oli täydellinen päätös. Olen yhä sitä mieltä, että kolmas osa ei olisi voinut paremmin päättyä ja ettei sarja olisi tarvinnut jatkoa. Mutta nyt kun olen nähnyt neljännen osan, olen todella huojentunut, ettei kyseessä ole mikään rahan perässä tehty turhake, vaan tekijöillä on oikeasti ollut tarina, minkä he ovat halunneet kertoa. Ja kun kyseessä on Pixar, on tarina tietty hahmovetoinen, moniulotteinen, syvällinen, mukaansatempaava, hauska ja koskettava.

Hahmovetoisuudella tarkoitan sitä, että elokuva todella kertoo tarinansa hahmojensa kautta, eikä vain heitä hahmojaan jonkin nopeasti väsätyn seikkailun vietäväksi. Kaikki asiat tapahtuvat hahmojen ja heidän valintojensa ja tuntemustensa kautta. Hahmot tekevät päätöksiä ja niillä on seurauksensa, mikä vie tarinaa eteenpäin. Moniulotteisella ja syvällisellä meinaan, että elokuva oikeasti uppoutuu hahmoihinsa ja vie katsojan heidän päänsä sisälle, jotta voi ymmärtää, miksi hahmot tekevät tiettyjä ratkaisuja. Lisäksi tarkoitan myös, ettei Toy Story 4 sorru olemaan samanlainen lapsia aliarvioiva hölmöily, kuten joidenkin muiden yhtiöiden, kuten Sonyn ja DreamWorksin animaatiot. Näiden yhtiöiden filmit tuntuvat siltä kuin tekijöitä pelottaisi kertoa kunnon tarinaa, sillä he kokevat, että lapsi tylsistyy, jos vartin välein ei nähdä tanssinumeroa tai jos filmi ei ole täynnä yksittäisiltä sketseiltä tuntuvia vitsikohtia. Näin ei onneksi toimita Pixarilla. Sarjan aiempien osien tavoin Toy Story 4 on kypsä elokuva, mikä ei pelkää kertoa filosofisempaa ja hieman monimutkikkaampaa tarinaansa lapsille. Tämäkin osa pohdiskelee esimerkiksi elämän tarkoitusta eri tavoin, sekä kadoksissa olemisen moniulotteista merkitystä. Tämä on yksi syistä, miksi rakastan tätä sarjaa niin paljon ja mikä tekee näistä elokuvista täydellisiä koko perheen elokuvia - niistä todella voi nauttia koko perhe.

Tekijöitä ei myöskään pelota tarjota rohkeita päätöksiä ja minun täytyy myöntää, että yhdessä kohtaa suuni loksahti auki, sillä en olisi kuvitellut, että elokuvalla olisi pokkaa tehdä tiettyä ratkaisua. Jotkut katsojat eivät välttämättä pidä elokuvan valinnoista, mutta kun filmiä tutkii syvemmin ja huomaa läpi leffan tarjottuja vihjeitä, on ratkaisu lopulta looginen. Ja kun kyseessä on Pixarin animaatio, on varmaan itsestäänselvyys, ettei liikuttavilta hetkiltä voida välttyä. Itse jouduin pidättelemään kyyneliä jo alussa, kun kuullaan sarjan tunnuslaulu "You've Got a Friend in Me". Siinä kohtaa unohdin aiemmat skeptisyyteni ja olin vain onnellinen, kun pääsin vielä kerran seikkailemaan rakkaiden leluhahmojen kanssa. Aiemmat sanomiseni eivät siis tarkoita, etteikö mukana olisi seikkailua ja vauhdikkaita tilanteita - ne vain ovat paljon paremmin toteutettuja kuin joidenkin animaatioyhtiöiden teoksissa. Huumoria on myös paljon ja leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen. Toy Story 4:ää katsoessa ei aika käynyt kertaakaan pitkäksi. Pixar onnistui mahdottomassa ja teki fantastisen trilogian arvoisen uuden elokuvan.

Ja kun kyseessä on Pixarin elokuva, on täysin itsestäänselvää, että Toy Story 4 on visuaalisesti aivan mielettömän upeasti tehty. Animaatiojälki on parantunut aivan tajuttoman paljon vuosien varrella - jopa niin paljon, että välillä on vaikea uskoa, että jotkut taustat ovat animoituja, eikä oikeaa videokuvaa aidoista lavasteista. Esimerkiksi antiikkikauppa on niin tarkasti toteutettu ja niin täynnä minimaalisen pieniä yksityiskohtia, etten voinut olla hämmästelemättä ja haukkomatta henkeä. Laajat kuvat antiikkikaupasta, missä tuhannet tavarat lojuvat hyllyillä ovat jo huikeita, mutta niin ovat myös lähikuvat, joissa lelut kiipeilevät hyllyillä ja katsoja voi erottaa puun kuviot, hämähäkinseittien langat, pölypallerot ja ties mitä. Uskomatonta! Yhdessä kohtaa nähdään lähikuva ihmisen sormista ja hänen kynsien alla on likaa! Yksityiskohtien määrä on tajunnanräjäyttävää! Kaikista isoin tajunnanräjäyttäjä itselleni oli kuitenkin animoitu kissa, joka näytti usein aidolta kissalta. Ensimmäisen Toy Storyn Sidin koira on yksi surkeimmista visuaalisuuksista Pixarin tuotannossa ja siihen verrattuna tämän leffan kissa on uskomaton saavutus. Lisäksi ihailen suuresti käsikirjoittajien Andrew Stantonin ja Stephany Folsomin useita sävyjä sisältämää tekstiä, sekä ensikertalaisohjaaja Josh Cooleyn erinomaista tapaa rakentaa tunnelmaa. Musiikeista vastaa edelleen Randy Newman, joka hyödyntää niin vanhoja kuin uusia sävellyksiä.

Tuttuun Pixar-tyyliin Toy Story 4 sisältää paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Automatkalla Bonnien perhe pysähtyy tankkaamaan Dinocon huoltoasemalle, mikä on tuttu ensimmäisestä Toy Storysta ja Autot-leffoista (2006-2017). Tivolista voi bongata Carl Fredricksonin ilmapallokojun elokuvasta Up - kohti korkeuksia (Up - 2009). Upiin liittyy myös pullonkorkki, minkä konstaapeli Kikka Hymynen antaa Bo Peepille. Eräästä tivolin kilpailusta voi voittaa kitaran Cocosta (2017) tai raketin, mitä koristaa kuva punaisella tähdellä varustetusta keltaisesta Pixar-pallosta. Bo Peepin haisunäätäauto kulkee WALL-E:sta (2008) tutun BnL-firman paristoilla ja lelujen juhlissa hahmot kohtaavat Pixarin "Tin Toy" -lyhärin päähahmon, Tähtien sota (Star Wars - 1977-) -leluja, sekä Godzillan. Antiikkikaupasta voi löytää Autot-leffan (Cars - 2006) ikivanhan Lizzien leluna, Ötökän elämää -elokuvan (A Bug's Life - 1998) sirkusjohtaja P. T. Kirpun vaunut, Nemoa etsimässä -leffan (Finding Nemo - 2003) sukellusmaskin, Carl Fredricksonin kävelykepin, mainoskyltin Inside Out - mielen sopukoissa -filmin (Inside Out - 2015) Tripledent-purkasta, Kunnon dinosauruksen (Good Dinosaur - 2015) päähenkilö Arlon lelumuodossa, sekä kyltin, missä on koodi A113, mikä viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkaan, missä monet Pixarin työntekijöistä opiskelivat.

Yhteenveto: Toy Story 4 on vuoden paras animaatioelokuva, mikä todistaa monien skeptikoiden pahimmat painajaiset vääriksi. Leffa ei ole mikään turha rahastus, vaan tekijöillä on oikeasti ollut kunnon tarina kerrottavanaan. Aika ei käy kertaakaan pitkäksi, sillä elokuva nappaa heti alussa mukaansa, eikä hellitä otettaan, kunnes lopputekstit ovat päättyneet (mitkä kannattaa muuten jäädä katsomaan). Leffa tarjoaa seikkailua, paljon huumoria, jännitystä, sekä tietty Pixarille ominaista koskettavuutta, joten kannattaa varautua kyyneliin. Elokuva on myös syvällinen ja pohdiskeleva, eikä se koskaan aliarvioi katsojaansa. Muiden yhtiöiden hölmöilyyn ja turhankin helppoon viihdyttämiseen pohjautuvat animaatiot, kuten vähän aikaa sitten ilmestynyt Angry Birds -elokuva 2 (The Angry Birds Movie 2 - 2019) joutuvat nurkkaan häpeämään tämän rinnalla. Pixar osoittaa jälleen kerran tekevänsä elokuvia koko perheelle, sillä tästä todella voi nauttia minkä ikäinen katsoja tahansa. Tutut hahmot ovat tietty mukana, mutta Woodya ja Buzzia lukuunottamatta he saavat yllättävän vähän ruutuaikaa. Sen sijaan uudet hahmot ovat isosti esillä ja he ovat onneksi aivan mahtavia! Kahveli, Pupu ja Tipu, Kingi Kabum ja Gabby Gabby ovat kaikki omilla tavoillaan kiinnostavia ja hienoja hahmoja. Visuaalisesti leffa on tietty uskomattoman vaikuttava, mutta tärkeintä on, että käsikirjoitus ja ohjaus ovat näin erinomaiset. Jos siis pidit aiemmista Toy Story -elokuvista, älä jätä neljättä osaa väliin! Se jää lopulta sarjan "heikoimmaksi" osaksi, mutta lähinnä siksi, että aiemmat ovat suorastaan mestariteoksia. Ei tätä välttämättä olisi tarvinnut tehdä, mutta olen erittäin iloinen, että Toy Story 4 on olemassa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Toy Story 4, 2019, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures