Arvostelu: Shazam! Fury of the Gods (2023)

SHAZAM! FURY OF THE GODS

Ohjaus: David F. Sandberg

Pääosissa: Zachary Levi, Jack Dylan Grazer, Asher Angel, Helen Mirren, Lucy Liu, Rachel Zegler, Adam Brody, Grace Fulton, Ross Butler, Meagan Good, D. J. Cotrona, Djimon Hounsou, Cooper Andrews, Marta Milans, Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand

Genre: toiminta, fantasia, komedia

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Shazam! (2019) oli kohtalainen menestys, jota kriitikot kehuivat. Jatko-osan suunnittelu lähtikin pian käyntiin ja sen kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo vuonna 2020, mutta koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvaukset alkoivat vasta toukokuussa 2021 ja nyt, lähes vuoden lisäodotuksen jälkeen Shazam! Fury of the Gods -nimen saanut jatko-osa on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäistä Shazam! -elokuvaa kelpo supersankariviihteenä, mutten innostunut siitä tarpeeksi, että olisin katsonut sitä uudestaan tai alkanut erityisemmin odottamaan jatkoa. Kakkosleffan trailerit eivät vakuuttaneet minua ollenkaan ja meninkin varautunein mielin katsomaan Shazam! Fury of the Godsia heti sen ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen.

Billy Batson yrittää tasapainotella opiskelunsa, sijaisperheensä ja supersankariminänsä kanssa, kun kostonhimoiset jumalat Hespera ja Kalypso vapautuvat vankeudestaan ja havittelevat Shazamin voimia.

Asher Angel palaa rooliinsa nuoreksi Billy Batsoniksi, jolle mystinen velho (Djimon Hounsou) soi ensimmäisessä elokuvassa Shazamin suuret voimat. Angel pistetään kuitenkin vaihtoon aina, kun Billy lausuu taikasanan ja muuttuu Zachary Levin esittämäksi supersankariksi. Angelin osuus jää tällä kertaa yllättävänkin minimaaliseksi, elokuvan keskittyessä täysillä Leviin. Vaikka kummatkin ovat periaatteessa oivallisia osissaan, eivät Angel ja Levi saa luotua tunnetta siitä, että he esittäisivät samaa hahmoa. Angel vie Billyä kypsempään ja vakavampaan suuntaan, kun taas Levi jatkaa hassuttelulinjalla.

     Muutkin tutut hahmot ykkösosasta tekevät paluun. Cooper Andrews ja Marta Milans esittävät Billyn adoptiokodin vanhempia, Victoria ja Rosaa. Jack Dylan Grazer varastaa show'n Billyn parhaana kaverina Freddynä, jonka supersankariminää näyttelee Adam Brody. Aikuistunut Grace Fulton tulkitsee niin tavis-Maryä kuin myös tämän superpuolta. Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand nähdään Eugenena, Darlana ja Pedrona, kun taas heidän superversioita esittävät Ross Butler, Meagan Good ja D. J. Cotrona. Näyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti (Grazer on poppoon paras), mutta suurimmaksi osaksi hahmot jäävät tällä kertaa aika yksiulotteisiksi pahveiksi.

Pahisosastoa edustavat tällä kertaa Helen Mirrenin ja Lucy Liun näyttelemät jumalat Hespera ja Kalypso, jotka eivät perustu sarjakuviin, vaan ovat uusia hahmoja, jotka on luotu Kreikan mytologian pohjalta. Yleensä hyvien näyttelijäkonkareiden lahjat haaskataan geneerisinä pahiksina, joista varsinkin Liun esittämän Kalypson ainoa piirre on se, että hän on paha, koska hän on paha. Uutena tuttavuutena esitellään myös uudesta West Side Story -sovituksesta (2021) tutun mainion Rachel Zeglerin esittämä Anne, koulun uutena oppilaana, johon Freddy iskee silmänsä.

Shazam! Fury of the Godsista on näillä näkymin tulossa yksi DC:n elokuvauniversumin isoimmista taloudellisista flopeista, enkä yhtään ihmettele miksi. Ensimmäinen Shazam! -leffa oli kelpo hömppää, mutta aika unohdettava tapaus, eikä se houkutellut suuria massoja elokuvateattereihin. Lisäksi DC-elokuvauniversumi on parhaillaan jonkin sortin muutosvaiheessa, The Suicide Squadin (2021) ja Peacemaker-sarjan (2022-) tehneen James Gunnin hypättyä studion ohjaksiin. Kellään ulkopuolisella ei ole selvää käsitystä, että onko näillä tämän vuoden DC-leffoilla mitään merkitystä enää tulevaisuuden kannalta? Esimerkiksi Black Adamin (2022) lopputeksteissä vihjailtiin Henry Cavillin paluusta Supermaniksi, mutta eipä tämä tule luultavasti koskaan johtamaan mihinkään, eivätkä fanit tunnu antavan tätä anteeksi. Ja vielä tämän päälle uusia supersankarileffoja satelee teattereihin liian tiuhaan tahtiin (DC-leffoja on tulossa tänä vuonna vielä kolme lisää). Kun hinnat nousevat niin teattereissa kuin muuallakin, ihmisten on pakko karsia jostain pois ja jo kaiken spoilaavien trailereiden perusteella Shazam! Fury of the Gods näytti yhdentekevältä rainalta, jonka voi ihan hyvin katsoa joskus myöhemmin HBO Maxista.

Valitettavasti ennakko-odotukseni kävivät toteen ja Shazam! Fury of the Gods on juuri niin yhdentekevä leffa kuin sen mainokset antoivat ymmärtää. Elokuvasta ei jää oikein mitään käteen ja sen luultavasti unohtaa jo seuraavalla viikolla. Se viihdyttää ajoittain ihan kivasti ja muutamat vitsit onnistuvat jopa saamaan irti pienen hörähdyksen. Siihenpä se sitten jää. Tarina ei ole kovin mukaansatempaava, toimintakohtaukset ovat mitäänsanomattomia ja kiusallisen kökösti tehtyjä, suuri osa vitseistä aiheuttaa lähinnä silmien pyörittelyä ja monet hahmoista jäävät täysin pintapuolisiksi. Ei elokuva sinänsä huono ole, mutta se vain huokuu keskinkertaisuutta ja hukkaan heitettyä rahaa. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin David F. Sandberg, jolla koitui viime leffassa vaikeuksia tasapainotella kevythenkisen huumorin ja kauhumaisten hetkien kanssa. Tällä kertaa Sandberg kompuroi yrityksissään pitää yhä vain mammuttimaisemmaksi paisuvaa pakettia kasassa. Asiaa ei auta Henry Gaydenin ja Chris Morganin heikko käsikirjoitus, jonka sanomat perheen merkityksestä jäävät hieman raakileiksi ja jossa pahisten motiivit ja muutokset ovat kömpelöitä. Shazam! Fury of the Gods ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kovin kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta pääasiassa leffa näyttää kiusallisen halvalta. Lavasteet eivät täysin vakuuta, asut ovat hieman kotikutoiset ja tietokoneella luodut hirviöt ovat toinen toistaan kehnompia ilmestyksiä, aivan kuin suoraan jostain PlayStation 3:n pelistä. Taustakankaan käyttö on jatkuvasti selvää ja taistelun tiimellyksessä ympäriltä tuhoutuva kaupunki näyttää epäuskottavalta. Äänimaailma rymistelee kuitenkin mukavasti niin efektejä kuin Christophe Beckin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Shazam! Fury of the Gods on erittäin keskinkertainen supersankarirymistely, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Elokuvan tarina ei oikein saa napattua otetta katsojasta, vaikka meno aika ajoin viihdyttääkin. Huumoripuoli on erittäin ailahtelevaa, osan vitseistä tarjotessa passelit naurut ja osan aiheuttaessa lähinnä silmienpyörittelyä myötähäpeällisyydellään. Toimintakohtaukset kärsivät pahasti kehnoista erikoistehosteista. Kun sankareita vastassa olevat mörököllit näyttävät näin kököiltä ja tapahtumapaikat näyttävät viimeistelemättömiltä tehostemössöiltä, on taisteluihin vaikea hypätä mukaan. Elokuvassa yritetään hieman kaivaa syvemmälle perheteemalla, mutta lopputulos jää silti pintaraapaisuksi. Näyttelijät ajavat asiansa rooleissaan, joskin Asher Angel ja Zachary Levi eivät saa tarpeeksi yhtenäistä linjaa Billyn esittämiseen ja Helen Mirren ja Lucy Liu haaskaavat taitojaan tylsissä pahisrooleissa. Shazam! Fury of the Godsista löytyy hetkensä, mutta kokonaisuus tuntuu auttamattoman mitäänsanomattomalta ja ponnettomalta. Se on selvä ja harmillinen väliinputoaja DC:n elokuvauniversumin muovautuessa uuteen muottiinsa. Jos leffan katsojamäärät ovat maailmalla yhtä heikot kuin täällä Suomessa (ensi-iltapäivänä Tennispalatsin ISENSE:ssä, maan suurimmassa elokuvasalissa oli kanssakatsojia alle kymmenen), on varmaan turha toivo, että Levin Shazamia nähtäisiin enää Gunnin uudessa DC-maailmassa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shazam! Fury of the Gods, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema

Arvostelu: Luca (2021)

LUCA

Ohjaus: Enrico Casarosa

Pääosissa: Jacob Tremblay, Jack Dylan Grazer, Emma Berman, Marco Barricelli, Saverio Raimondo, Maya Rudolph, Jim Gaffigan, Sandy Martin ja Sacha Baron Cohen

Genre: animaatio, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

Luca on Pixar-animaatioyhtiön uusi elokuva. Elokuva lähti liikkeelle ensikertalaisohjaaja Enrico Casarosan ideasta, joka pohjautui hänen lapsuuteensa Genovan kaupungissa, Italiassa. Elokuvaa jouduttiin työstämään lähes kokonaan Pixarin työntekijöiden kodeista käsin, koronaviruspandemian alettua riehumaan ympäri maailmaa. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuvateattereissa, mutta koronan takia Pixarin edellisen elokuvan, Soul: Sielun syövereissä (Soul - 2020) tavoin Pixarin omistava Disney päätti julkaista Lucan suoraan omassa Disney+ -suoratoistopalvelussaan. Pixarin suurena fanina innostun aina, kun yhtiö ilmoittaa uudesta leffastaan ja Lucankin tapauksessa olin valmis ostamaan liput heti ilmoituksen aikaan, tietämättä itse elokuvasta mitään. Minua harmittikin, kun toinen Pixar-leffa peräkkäin päätettiin heivata suoraan striimattavaksi, mutta siitä huolimatta ryhdyin innostuneena katsomaan Lucaa, saatuani sen katsottavaksi muutamaa päivää ennen julkaisua.

Italiassa, merikaupunki Portorosson vesistössä elää merihirviöitä, joita kaupunkilaiset pelkäävät ja etsivät. Merihirviöpoika Lucaa on koko ikänsä opetettu pysyttelemään syvällä meren pohjalla, mutta eräänä päivänä hän tapaa toisen merihirviöpojan, Alberton, joka esittelee Lucalle elämän maalla, missä merihirviöt pystyvät esiintymään tavallisina ihmisinä.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Luca (äänenä Jacob Tremblay), kuuliainen merihirviöpoika, jonka vanhemmat (Maya Rudolph ja Jim Gaffigan) ovat painottaneet hänelle vauvasta asti pysymään kaukana maasta ja ihmisistä. Luca onkin hyvin hermostunut tapaus ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hahmo alkaa muuttua, kun hänen uusi ystävänsä Alberto (Jack Dylan Grazer) esittelee hänelle salaa maanpäällisen maailman ja elämän. Alberto onkin täysin Lucan vastakohta, ollessaan uhkarohkea ja säännöistä vähät välittävä. Lucan ja Alberton välille muodostuva ystävyys on aidosti lämmittävästi toteutettu ja merihirviöpoikien kesäistä seikkailua jäisi mielellään katsomaan pidemmäksikin aikaa.

     Muita hahmoja leffassa ovat myös mm. Lucan hupsu isoäiti (Sandy Martin) ja outo setä Ugo (Sacha Baron Cohen), sekä Portorosson kaupungissa kaverusten kohtaamat kiusaajahenkinen ja ylimielinen Ercole Visconti (Saverio Raimondo), päättäväinen tyttö Giulia (Emma Berman), sekä hänen isänsä, merihirviöitä metsästävä Massimo (Marco Barricelli). Lucan merihirviöperheestä ei ihan saada niin paljoa irti kuin voisi toivoa, vaikka he saavatkin pari hauskaa kohtausta. Visconti toimii lystikkään inhottavana antagonistina ja Giulia-tyttö on sympaattinen lisäys tarinaan, vaikka hänenkin juonikuviotaan olisi voitu hieman hioa etenkin loppua kohti.

Enemmän aikuiseen makuun tehdyn syvällisen ja moniulotteisen Soul: Sielun syövereissä -elokuvan jälkeen Luca on huomattavasti selkeämpi koko perheen satuseikkailu. Se ei ole ihan samalla lailla täyttä fantasiaa, kuten Soulia edeltänyt Eteenpäin (Onward - 2020), mutta Lucaa katsoessani en voinut olla huomaamatta yhtäläisyyksiä Lucan ja Eteenpäin-leffan välillä. Molemmissa on nuorista satuolentopojista koostuva kaksikko, joka päätyy seikkailuun, mikä halutaan pitää salassa ylihuolehtivalta äidiltä. Äitihahmo lähtee etsimään poikia ja päätyy omanlaiseen tapahtumaketjuun. Tässä leffassa äitihahmoon keskitytään kuitenkin aika vähän ja hahmon läsnäolo olisi voinut olla isommin aiheuttamassa vaikeuksia päähenkilöiden seikkailussa. 

Jos Soulin henkevät syvällisyydet eivät uponneet, voi Luca kaikessa "yksinkertaisuudessaan" olla helpommin lähestyttävä teos. Tästäkin filmistä löytyy kyllä omat syvyytensä ja nimikkohahmon kasvukertomus on onnistuneesti kehitelty, mutta kun kyseessä on Pixarin teos, jäin tietyn syvällisyyden puolesta kaipaamaan jotain enemmän. Se todellinen, viimeinen silaus jää uupumaan, eikä elokuva oikein yllä potentiaaliinsa. Varsinkin tunnepuolelta jäin kaipaamaan sitä kunnon iskua, minkä Pixarin filmit yleensä tuottavat. Pixarin filmografiassa Luca jää tuntumaan hieman sellaiselta välityöltä. Silti haluan painottaa, että pidin kyllä elokuvasta ja se on mielestäni varsin mainio animaatioseikkailu. Jonkin muun animaatiostudion tekemänä kyseessä olisi yksi studion paremmista filmeistä. Tämä vain kertoo, kuinka kova Pixarin taso yleisesti on.

Kuten aiemmin sanoin, pääkaksikon Lucan ja Alberton ystävyys on erittäin hyvin luotu ja merihirviöpoikien seikkailua ihmisten maailmassa voisi mielellään seurata kauemminkin. Luca on jopa yllättävän lyhyeltä tuntuva leffa. Se pitää erittäin hyvin mukanaan mm. reippaan tahdituksensa ansiosta. Elokuva on myös todella hauska ja tarjoaa paljon hilpeitä hetkiä ja vitsejä kaikenikäisille. Kaikin puolin kyseessä on leffa, jonka parissa kaikenikäiset voivat viihtyä. Sympaattisuudessaan Luca onnistuu olemaan oiva kasvutarina ja oodi ystävyydestä, mikä on kääritty fantasiasatuun. Homman kruunaavat nämä kesäisen kauniit italialaismaisemat, joihin uppoutuu täysin. 

Animaatiolaadultaan Lucassa ei todellakaan ole moittimista. Jos filmi muuten tuntuu siltä, että siinä jouduttiin tekemään helppoja ratkaisuja (kenties koronan takia, kun työryhmä ei pystynyt samalla lailla toimimaan yhdessä), visuaalisesti elokuva on tuttua ja taattua Pixar-laatua. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä, Portorosson kaupunki on kertakaikkisen lumoava ilmestys ja maisemat ihanan värikkäät. Kuvat ovat täynnä yksityiskohtia, joista tarkkasilmäisimmät Pixar-fanit voivat bongata viittauksia studion aiempiin teoksiin. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu. Alunperin musiikkien säveltäjäksi kaavailtiin Ennio Morriconea, mutta hän valitettavasti kuoli, ennen kuin häntä ehdittiin edes kysyä mukaan. Leffa onkin omistettu hänen muistolleen. Morriconen menehdyttyä musiikkivastuu päätyi Dan Romerille, joka luo mukaan innostavan seikkailullisia melodioita italialaishengessä. 

Yhteenveto: Luca on oikein mainio koko perheen animaatioseikkailu, joka jättää kuitenkin hieman toivomisen varaan. Pixarin moniin muihin leffoihin verrattuna mukana ei tunnu olevan ihan samanlaista syvyyttä tai tunteikkuutta. Osalle katsojista tämä tosin voi toimia pelkkänä plussana. Elokuvaan pääsee helpommin käsiksi ja se on perusvarmaa viihdettä, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Huumoria löytyy jokaiseen makuun, tarina pitää hyvin mukanaan läpi yllättävänkin lyhyeltä tuntuvan keston ja päähahmojen kesäinen seikkailu ilahduttaa suuresti. Luca-merihirviöpojan kasvutarina on oivallisesti rakennettu, kuten myös hänen ystävyytensä Alberton kanssa. Muista sivuhahmoista ei ihan irtoa niin paljoa kuin voisi toivoa, mutta kaikki ajavat asiansa. Visuaalisesti elokuva on tietty todella vaikuttava. Animoinnista ei pysty löytämään moitittavaa ja Lucaa on suorastaan ilo katsella. Käsikirjoitus olisi vaatinut hiomista, mutta jo tällaisenaan kyseessä on varsin passeli leffa, jonka aikana voi haaveilla aurinkorannoista ja etelän lämmöstä, kun sellaisia ei tänä kesänä välttämättä pääse paikan päällä kokemaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com

Luca, 2021, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Se: Toinen luku (It Chapter Two - 2019)

SE: TOINEN LUKU

IT CHAPTER TWO

Ohjaus: Andy Muschietti
Pääosissa: James McAvoy, Jessica Chastain, Jay Ryan, Bill Hader, Isaiah Mustafa, James Ransome, Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Finn Wolfhard, Chosen Jacobs, Jack Dylan Grazer, Wyatt Oleff, Teach Grant, Andy Bean, Nicholas Hamilton, Jackson Robert Scott ja Joan Gregson
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Stephen Kingin hittikirjaan "Se" ("It" - 1986) perustunut elokuva Se (It - 2017) oli jättimenestys - jopa kaikkien aikojen eniten rahaa tuottanut kauhuleffa! Elokuva käsitteli kuitenkin vain puolet yli tuhatsivuisesta kirjasta, joten oli selvää, että jatkoa oli tulossa. Leffaa alettiinkin tekemään jo ennen kuin ensimmäinen osa sai ensi-iltansa ja jatko-osan kuvaukset lähtivät käyntiin kesäkuussa 2018. Nyt Se: Toinen luku -nimellä kulkeva elokuva saa ensi-iltansa. Itse suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen lapsien pelolla itseään ruokkivaan Pennywise-klovniin. Heti ensimmäisen osan katsottuani aloin suurella innolla odottamaan jatkoa ja olenkin odotellessani katsonut ensimmäisen elokuvan kolme kertaa uudestaan. Innostukseni vain kasvoi, mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin ja sitten se kasvoi huippuunsa, kun pääsin katsomaan sen viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytökseen. Mutta onnistuiko Se: Toinen luku lunastamaan erinomaisen ensimmäisen Sen asettamat korkeat odotukset?

On kulunut 27 vuotta siitä, kun Luuserien kerho päihitti Pennywise-klovnin, mutta nyt Se on palannut ja lapsia on jälleen kadonnut. Kerhon aikuistuneet jäsenet palaavat Derryyn, tavoitteenaan pysäyttää Se lopullisesti.

Ensimmäisestä Se-elokuvasta tutut Luuserien kerhon jäsenet palaavat niin vanhojen kuin uusien näyttelijöiden esittäminä. Veljensä menettänyt Bill (lapsena Jaeden Lieberher ja aikuisena James McAvoy), isänsä hyväksikäyttämä Beverly (Sophia Lillis ja Jessica Chastain), tähän ihastunut Ben (Jeremy Ray Taylor ja Jay Ryan), vitsiniekka Richie (Finn Wolfhard ja Bill Hader), sairauksia kammoava Eddie (Jack Dylan Grazer ja James Ransone), perheensä tulipalossa menettänyt Mike (Chosen Jacobs ja Isaiah Mustafa), sekä uskontoonsa liittyvien asioiden kanssa kamppaileva Stanley (Wyatt Oleff ja Andy Bean) esiteltiin täydellisesti ensimmäisessä osassa ja heidän välille muodostunut ystävyys tuntui käsinkosketeltavan aidolta. Lapsinäyttelijät olivat myös huikeita rooleissaan ja heidän karmivaa seikkailuaan oli suuri ilo seurata. Nyt onkin ilo huomata, että vaikka lapsiversiot hahmoista esiintyvät tässä jatko-osassa vain takaumissa, on näyttelijöiden kanssa kuvattu uutta materiaalia, eivätkä takaumat ole vain pätkiä ensimmäisestä leffasta. Aikuisnäyttelijätkin hoitavat osansa suurimmaksi osaksi mainiosti. McAvoy, Chastain ja etenkin Hader ovat erittäin hyvät valinnat hahmojen aikuisversioiksi. Stanleyta esittävät Oleff ja Bean taas näyttävät hämmästyttävän paljon toisiltaan. Mike jäi hieman muiden varjoon ensimmäisessä osassa, joten onkin mukava nähdä, että hänet nostetaan tässä kunnolla esille. Harmi vain, etteivät kokeneet aikuisnäyttelijät onnistu puhkumaan samaa sielua ja sydäntä kaveriporukkaan kuin lapset. Vaikka hahmot ovat periaatteessa samat, tuntuvat he hieman tylsemmiltä versioilta ensimmäisen leffan mahtavista persoonista.

Sen, tai oikeastaan lähinnä Pennywise-klovnin rooliin palaa Bill Skarsgård, joka on aivan yhtä täydellinen roolissaan kuin ensimmäisessä osassa. Skarsgårdista paistaa läpi, kuinka paljon hän nauttii tämän vinksahtaneen pellen esittämisestä ja hänen kohtauksensa ovatkin elokuvan parasta antia! Hän esittää hahmoa jälleen monilla eri tyyleillä, mutta silti niin, että kaikki Pennywisen puolet tuntuvat lopulta samalta pahalta olennolta. Skarsgårdin vääristynyt hymy, selkäpiitä karmiva kikatus ja eri suuntiin sojottavat silmät aiheuttavat jälleen epämiellyttävän olon, mutta samalla olin todella innoissani joka kerta, kun hän oli ruudulla. Itse Pennywiseen tai Siihen syvennytään huomattavasti enemmän kuin viime leffassa, kun Luuserit alkavat selvittämään mikä Se oikeastaan onkaan. Harmillisesti tämä vie osan hahmon mystisyydestä pois. Pennywisen ja Luusereiden välille muodostunut suhde on äärimmäisen kiehtova, sillä Pennywise selkeästi sekä vihaa että tarvitsee Luusereita. Koska he ovat ensimmäisinä päihittineet Pennywisen, on tämänkertainen taistelu henkilökohtaisemman tuntuinen Sille.

Kuten alussa kerroin, minä suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen ensi-illan jälkeen olen yhä vain innokkaammin odottanut jatko-osan näkemistä. Trailerit ja muut mainokset ovat vain kasvattaneet innostustani, mikä samalla herättivät itsessäni pelon, ettei jatko-osa onnistuisi täyttämään korkeita odotuksia. Ja niin siinä myös kävi. Se: Toinen luku on erittäin hyvä kauhuleffa ja oikein mainiota jatkoa, mutta se ei ole läheskään yhtä mahtava kuin ensimmäinen osa. Elokuvasta löytyy paljon mahtavia asioita, mutta samalla siitä löytyy myös tiettyjä ongelmia ja heikkouksia, mitkä nakertavat kokonaisuutta. Pennywisen kohtaukset ovat suurimmaksi osaksi aivan fantastisia. Ne ovat samanaikaisesti pelottavia että hykerryttävän hauskoja. On veikeää nähdä, mitä kaikkea tekijät keksivätkään tällä kertaa, ja millä kaikilla eri tavoilla ja missä eri muodoissa Se saapuu pelottelemaan. Jotkut kohtauksista olivat niin huikeita, että haluaisin katsoa niitä yhä vain uudestaan ja uudestaan, kuten olen katsonut joitakin ensimmäisen osan Pennywise-kohtauksia.

Kauhukohtaukset ovat läpi leffan todella hyviä ja esimerkiksi eräs pelletalokohtaus rakennetaan mestarillisesti kohti huipennustaan. Vaikka kauhupuolelta löytyy usein äkkisäikäytyksiä, eivät ne ole yhtä laiskoja kuin monissa muissa nykykauhurainoissa, vaan katsoja pistetään aina säikähtämään jotain pelottavaksi tarkoitettua. Karmivaa ilmapiiriä lisätään jälleen sillä, kuinka Pennywise piilotetaan useisiin kohtauksiin taustalle, mikä viestii siitä, että hän tarkkailee Luusereita kaiken aikaa. Pelotteluja myös nähdään yllättävänkin usein ja joskus kun katsoja ehtii luulla, että nyt on hengähdystauko, Pennywise onnistuu narraamaan oikein kunnolla. Edellisen osan tavoin leffa ei kuitenkaan ole pelkkää kauhua, vaan siitä löytyy huumoria ja draamaa. Vitsit ovat usein toimivia, mutta draama ei iske yhtä lujaa kuin ensimmäisessä osassa. Lisäksi tästä puuttuu ensimmäisen Se-leffan seikkailuhenki.

Mutta harmillisesti elokuvasta kyllä löytyy ongelmia - jotkut pienempiä ja toiset suurempia. Yksi ongelma isommasta päästä on leffan kesto. Se: Toisella luvulla on kestoa lähemmäs kolme tuntia, mikä on aivan liikaa. Siinä, missä ensimmäinen Se olisi voinut kestää 15 tai 20 minuuttia kauemmin, sillä leffa toimi niin erinomaisesti monilla tavoilla, tästä voisi helposti leikata saman verran pois, jotta kokonaisuus olisi eheämpi paketti. Itse en ole lukenut Stephen Kingin "Se"-kirjaa, mutta elokuvaa kanssani katsomassa ollut Filmikela-sivun arvostelija on sen lukenut ja kyselin häneltä, mitä kaikkea kirjasta on säilytetty ja mitä kaikkea on poistettu tai muutettu. Tämä keskustelu saikin minut pohtimaan, että jotkut kirjasta säilytetyt jutut tuntuvat olevan hieman väkisin mukana. Esimerkiksi Luusereiden lisäksi yksi toinenkin lapsihahmo tekee paluun aikuisena ja vaikka onkin mielenkiintoista nähdä, mitä hänelle on tapahtunut, käsitellään häntä aika kömpelösti. Hänellä on lopulta niin vähän virkaa juonen kannalta, että elokuva saattaisi jopa hyötyä siitä, että hänet olisi poistettu kokonaan.

Minä kyllä omistan Kingin kirjan, mutta päätin, etten lue sitä ennen tämän elokuvan näkemistä, sillä en halunnut tietää, kuinka tarina päättyy. Olen kuitenkin kuullut monilta, että vaikka he rakastavat kirjaa, olivat he pääasiassa pettyneitä tarinan lopetukseen. Tässä leffassa tunnutaan kommentoivan tätä sillä, että Billistä on tullut aikuisena kirjailija, mutta hän saa jatkuvasti kritiikkiä siitä, ettei hän osaa päättää tarinoitaan hyvin. Tämä pistikin minut miettimään, että kenties elokuva päättyykin eri lailla kuin kirja, mutta ystäväni kanssa käymästäni keskustelusta päättelin, ettei erityisen suuria muutoksia oltu lopulta tehty. Ja mitään spoilaamatta täytyy sanoa, etten erityisemmin pitänyt siitä, kuinka tarina viedään päätökseen. Kahden ensimmäisen tuntinsa ajan Se: Toinen luku oli välillä jopa loistava elokuva, mutta viimeisen tunnin puolella taso alkaa laskea. Loppuratkaisu on jopa ärsyttävän laimea. Onneksi leffasta tosiaan löytyy paljon kaikenlaista hyvää ja se onnistuu jopa hieman liikuttamaan. Pidin elokuvasta kyllä, mutten läheskään niin paljon kuin olisin toivonut.

Elokuvan on ohjannut ensimmäisen osan tavoin Andy Muschietti, joka rakentaa tunnelmaa suurimmaksi osaksi todella taidokkaasti. Kauhukohtaukset luonnistuvat Muschiettilta parhaiten. Gary Daubermanin käsikirjoitus ei ole tällä kertaa yhtä vahva ja hän olisi voinut karsia erääseen hahmoon liittyvän juonikuvion kokonaan pois, sekä miettiä loppuratkaisua uudestaan. Leikkauksessa turhia pätkiä olisi viimeistään pitänyt pilkkoa pois. Dauberman kuitenkin kirjoittaa hyviä keskusteluja henkilöiden välille, sekä erinomaisia repliikkejä Skarsgårdille, jotta tämä voi hassutella niillä Pennywisena. Teknisesti Se: Toinen luku on hienosti toteutettu. Yksi ensimmäisen osan ainoista kritiikeistäni oli, että sen digiefektit eivät välillä näyttäneet kaksisilta, mutta tässä se onnistutaan pääasiassa korjaamaan. Kuvaus on lahjakasta ja parempaa kuin monissa muissa kauhuelokuvissa. Valaisu on erinomaista ja varjoissa väijyvä Pennywise on karmiva ilmestys. Pennywisen maskeeraus ja asu ovat yhä upeat ja eri uhrien seurassa hahmo näyttää aina pienesti erilaiselta. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka jotkut äkkisäikäytysäänet pistävätkin katsojan kulmat kohoamaan. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin leffan aikana, mutta yksinään kuunneltuna ne kuulostavat lähinnä epämääräiseltä kakofonialta.

Yhteenveto: Se: Toinen luku ei valitettavasti pääse lähellekään ensimmäisen Se-elokuvan loistoa, mutta on se silti oikein mainio kauhuelokuva. Leffan kestoa voisi helposti lyhentää ainakin vartilla, sillä lähes kolmen tunnin kestossaan filmi on lopulta aivan liian pitkä. Vielä ensimmäiset kaksi tuntia ovat usein mahtavaa menoa, mutta viimeisen tunnin aikana homma alkaa lässähdellä, eivätkä tunnelma ja tarina kanna ihan loppuun saakka. Loppuratkaisu tuottaa helposti pettymyksen. Lisäksi yksi sivuhahmoista on lopulta mukana täysin turhaan ja hänet olisi voinut poistaa kokonaan elokuvasta. Leffasta löytyy kuitenkin paljon hyviä puolia ja ehdottomasti parasta on Bill Skarsgård hirviömäisenä Pennywise-klovnina. Skarsgård leikittelee hahmon kanssa karmivin ja hulvattomin tavoin, varmistaen paikkansa suosikkipahisteni joukossa. Myös Luusereiden kerhon uudet näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, mutta heistä ei löydy samaa sydäntä ja sielua kuin lapsinäyttelijöistä. Kauhun lisäksi filmistä löytyy huumoria ja hieman koskettavuuttakin, mutta ensimmäisen osan fantastinen seikkailuhenki loistaa poissaolollaan. Jos pidit ensimmäisestä Se-leffasta, kannattaa käydä katsomassa myös Se: Toinen luku, mutta sillä varoituksella, ettei se ole edeltäjänsä veroinen teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
It Chapter Two, 2019, Warner Bros., Vertigo Entertainment, New Line Cinema, LinPictures, KatzSmith Productions

Arvostelu: Shazam! (2019)

SHAZAM!

Ohjaus: David F. Sandberg
Pääosissa: Asher Angel, Zachary Levi, Jack Dylan Grazer, Mark Strong, Faithe Herman, Cooper Andrews, Marta Milans, Grace Fulton, Ian Chen, Jovan Armand, John Glover ja Djimoun Hounsou
Genre: seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Shazam! perustuu DC Comicsin sarjakuvasankariin Shazam tai kuten hänet aiemmin tunnettiin nimellä Captain Marvel (ei se Captain Marvel, josta ilmestyi juuri viime kuussa elokuva). Shazamin loivat piirtäjä C. C. Beck ja kirjoittaja Bill Parker, ja hahmo teki ensiesiintymisensä "Whiz Comics" -lehden numerossa 2 vuonna 1940. 1941 hahmon pohjalta tehtiin 12-osainen Adventures of Captain Marvel -lyhytleffojen sarja, mikä oli omana aikanaan suosittu. 2000-luvun alussa New Line Cinema kiinnostui tekemään hahmosta elokuvan ja siitä työstettiinkin monta eri käsikirjoitusta. Filmi siirtyi jo esituotantoon asti, kunnes New Line Cinema yhdistyi Warner Bros. -yhtiöön. Warner Bros. oli juuri julkaissut DC:n sarjakuviin perustuvan filminsä Yön ritari (The Dark Knight - 2008), mikä nousi megahitiksi, jolloin yhtiö ajatteli, ettei kevyeksi komediaksi suunniteltu Shazam! menestyisi ja siitä päätettiin tehdä synkempi. Tässä kohtaa viimeisimmän käsikirjoituksen työstänyt John August poistui projektista, sillä hän ei pitänyt yhtiön ideoista ja homma päätettiin suunnitella alusta. Aluksi Warner Bros. suunnitteli televisiosarjan tekoa hahmosta, mutta lopulta koko jutusta päätettiin luopua. Samoihin aikoihin DC Comics päätti tuoda sankarinsa oikein kunnolla takaisin, mutta joutui muuttamaan hahmon nimen Captain Marvelista Shazamiksi Marvel-sarjakuvayhtiön samannimisen hahmon vuoksi. Sarjakuvien suosion myötä Warner Brosilla kiinnostuttiin jälleen hahmon elokuvasta ja tuotanto pistettiin käyntiin. Alunperin leffa oli tarkoitus julkaista jo vuonna 2016, mutta sen teko venyi jälleen ja kuvaukset alkoivat vasta tammikuussa 2018. Nyt pitkän tuotantohelvetin jälkeen Shazam! saa vihdoin ensi-iltansa ja valitettavasti minun täytyy myöntää, etten ollut lainkaan innoissani leffasta. En pitänyt trailereista lähes lainkaan ja pidin niitä liikaa Marvelin elokuvauniversumia kopioivalta, säälittävältä yritykseltä. Päätin kuitenkin antaa elokuvalle reilun mahdollisuuden ja intoani lisäsi hieman, kun pääsin katsomaan Shazam!-leffan ennakkonäytöksessä Finnkinon upeassa IMAX-salissa yhdessä kavereideni kanssa, joista ensimmäinen kirjoittaa omaa elokuva-arvostelusivuaan Filmikela. ja toinen tekee Youtube-videoita Vernus-kanavalleen. Filmikelan Shazam!-arvion voi lukea tästä. Teimme myös yhteisvideon Vernus-kanavalle, minkä voi katsoa tästä.

Nuori poika Billy Batson saa mystiseltä velholta supervoimat. Lausuttuaan taikasanan "Shazam", Billy pystyy muuttumaan aikuiseksi supersankariksi. Aluksi voimat tarjoavat lähinnä tilaisuuden elvistellä, mutta tilanne vakavoituu, kun paha Sivana yrittää saada Billyn voimat itselleen, keinolla millä hyvänsä.

Pääroolissa Billy Batsonina nähdään aiemmin vain pieniä rooleja tehnyt Asher Angel, joka suoriutuu hankalan, mutta ihan sympaattisen nuorukaisen osasta mainiosti. Alkupäässä leffaa Angelilla kestää aikaa vakuuttaa katsoja siitä, että kuuluu rooliinsa, mutta tämän aiheuttaa lähinnä se, että Billyn kuuluukin olla introvertti, joka ei luota kehenkään ja siinä mielessä Angel on oivallinen alusta saakka. Billy on lähes koko elämänsä asunut eri sijaiskodeissa, mutta kokee, että yksin oleminen on hänen juttunsa ja karkaileekin kodeista vähän väliä. Tunteiden piilottaminen ja mahdollisimman huomaamattomasti liikkuminen kuitenkin katoavat, kun Billy saa supervoimat. Huudahtaessaan "Shazam!", Billy muuttuu punaisiin trikoisiin ja valkoiseen viittaan pukeutuneeksi sankariksi ja samalla Angel muuttuu Zachary Leviksi. Levi on ehdottomasti filmin kirkkain tähti, nostaessaan jatkuvasti hymyn katsojan huulille olemuksellaan. Vaikka Billy muuttuu ulkoisesti aikuiseksi sankarina, on hän yhä mieleltään varhaisteini ja sen Levi tuo täydellisesti ja hulvattomasti esille. Huonoissa käsissä hahmo ei toimisi lainkaan, mutta Levi ja Angel tekevät Billystä mahtavan lisäyksen DC:n elokuvasankareiden joukkoon.

Samaa ei voi kuitenkaan sanoa elokuvan roistosta, Mark Strongin näyttelemästä tohtori Thaddeus Sivanasta. Hahmolle onnistutaan kyllä kehittelemään selvä motiivi ilkikurisille teoilleen, mutta hahmona Sivana on silti todella geneerinen vihulainen, joka on hahmoista ehdottomasti tylsin. Vaikka Strong on äänensä ja naamavärkkinsä puolesta aina yhtä erinomainen valinta pahikseksi, ei hän tunnu löytävän rooliinsa mitään uutta, mitä hän ei olisi tehnyt jo Sherlock Holmesissa (2009), Kick-Assissa (2010) ja toisessa DC:n sarjakuviin perustuvassa elokuvassa, Green Lanternissa (2011). Sivanan ilkeyden osoittamiset jäävät naurettavan usein siihen, että hän ottaa dramaattisesti aurinkolasit päästään ja näyttää, että "uu, minulla onkin pahaenteinen sininen silmä!"
     Muita hahmoja leffassa ovat Billyn uusimman sijaiskodin hahmot; eräänlaisen perheen vanhempina toimivat Rosa (Marta Milans) ja Victor (Cooper Andrews), kävelykepin kanssa kulkeva ja supersankareita fanittava Freddy (Jack Dylan Grazer), täysi-ikää lähestyvä Mary (Grace Fulton), videopelejä rakastava Eugene (Ian Chen), vähän liiankin yli-innokas Darla (Faithe Herman) ja vähäsanainen Pedro (Jovan Armand). Sijaisperheen kautta elokuvaan yritetään luoda sydäntä, mutta siinä onnistutaan vain ihan kivasti. Hahmot ovat pääasiassa aika tylsiä ja yksiulotteisia, eikä kestä kauaa arvata, miten lapset vaikuttavat Billyn elämään. Ehdottomasti paras sijaisperheestä on Freddy, jolta Billy menee kysymään neuvoa, kun saa ensi kertaa voimansa. Leffan oikea sydän syntyykin Billyn ja Freddyn kehkeytyvästä kaveruudesta ja hahmot toimivat loistavasti yhdessä, oli Se-kauhufilmistä (It - 2017) tutun Grazerin vastanäyttelijänä Angel tai Levi. Freddy on yksinäänkin yllättävän mielenkiintoinen ja pidettävä poika, ja asia mistä itse pidin paljon, oli kuinka hänen kautta nähdään, miten nämä supersankarit oikeasti vaikuttavat maailmaan. Esimerkiksi Supermanin olemassaolo tuodaan kiehtovasti esille Freddyn keräilemien lehtileikkeiden kautta. Hauskana yksityiskohtana Freddyllä on pelkästään DC:n sankarien logoilla varustettuja paitoja päällään.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Djimon Hounsou alkuperäisenä Shazam-velhona, jolta Billy saa supervoimansa.

Muistatteko Tom Hanksin tähdittämän elokuvan Big - isoksi yhdessä yössä (Big - 1988)? Siinä nuori poika toivoi olevansa aikuinen ja herää seuraavana aamuna aikuisen vartalossa, mutta hänen mielensä on yhä lapsen. Shazam! on kuin Big supersankareilla ja tekijät ovat onneksi itsekin tiedostaneet tämän ja filmi sisältää selkeän viittauksen yhteen Bigin tunnetuimmista kohtauksista. Hanksin seikkailun tavoin myös Shazam! on komedia ja oikein hauska sellainen. DC:n elokuvauniversumin aloitusleffat Man of Steel (2013) ja Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) saivat paljon kritiikkiä liiallisesta synkistelystään ja DC:n filmejä onkin nyt viety hilpeämpään ja värikkäämpään suuntaan ja Shazam! onkin nyt koko sarjan selvästi vitsikkäin teos. Ne jotka inhosivat kahden vanhemman elokuvan synkkyyttä, tulevat siis luultavasti nauttimaan tästä leffasta, mutta ne jotka rakastuivat Zack Snyderin luomaan tummempaan maailmaan, kokevat uuden suunnan enemmänkin surullisena. Itse pidin Snyderin luomaa synkempää tunnelmaa hyvänä kontrastina Marvelin kevyemmälle viihteelle, mutta muutosten vuoksi Shazam! tuntuu paikoitellen jopa hieman epätoivoisestikin yrittävän toistaa Marvelin hyväksi todettuja puolia. En silti sano, ettenkö olisi viihtynyt leffan parissa tai nauranut sen aikana. Kun Billy saa voimansa, seuraa äärimmäisen viihdyttävä ja hauska jakso, missä Billy testailee voimiaan Freddyn opastuksella. Nämä kohtaukset ovat mahtavia ja olisin voinut katsoa koko leffan vain sitä.

Elokuvassa riittää mahtavuutta kuitenkin vain harmillisen lyhyeksi aikaa ja loppupeleissä Shazam! on todella epätasainen kokonaisuus. Epätasaisuus näkyy kaikista selkeimmin leffan tunnelmassa, joka ei millään pysy kasassa. Billyn ja Freddyn supervoimien testailut ovat puhdasta komediaa, mutta tohtori Sivanan kohtaukset vellovat synkkyydessä, eikä elokuva löydä millään tasapainoa näiden tunnelmien välille. Lisäksi epätasaisuutta löytyy vahvasti myös filmin tasosta. Elokuvalla kestää aika kauan, kunnes se vihdoin nappaa mukaansa, mutta sitä riemua ei kestä tarpeeksi kauan, kun elokuva lipsuilee ja lopulta menettää otteensa lopputaistelussa. Elokuvan tappelut eivät muutenkaan ole kovin kummoisia, mutta lopputaisto onnistui jopa yllättämään sillä, kuinka kehno ja tylsä se on. Shazamin ja Sivanan ilmassa käytävä turpaanveto Philadelphian pilvenpiirtäjien välissä tuo mieleen laimennetun version Man of Steelin loppumäiskinnästä. Kuitenkin toisin kuin Man of Steelissä, tällä leffalla ei ole pokkaa näyttää, miten kävisi, jos tällaiset jumalolennot haastaisivat oikeasti toisensa keskellä kaupunkia. Lopputaistelusta löytyy onneksi muutakin... tai no, onneksi ja onneksi, sillä se muu (mitä en tietenkään paljasta) on aivan käsittämättömän myötähäpeällistä seurattavaa.

Kokonaisuutena on siis erikoisen vaikea sanoa, oliko Shazam! edes hyvä elokuva vai ei. Kun se onnistui jossain, niin se myös onnistuu ja pääasiassa komediapuoli on kunnossa, ja pääkaverusten välit ovat erinomaisesti luodut. Leffa jättää kuitenkin niin paljon toivomisen varaan muilla osa-alueilla, että lopputekstien alkaessa en ollut varma, pidinkö elokuvasta vai en. Kyseessä on myös liian pitkä filmi kahden tunnin ja vartin kestossaan, ja tuon ylimääräisen vartin voisikin helposti leikata pois. Noin päivän pohdinnan jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen, että Shazam!-leffasta löytyy juuri ja juuri tarpeeksi positiivisia puolia ja hetkiä, jotta se jää plussan puolelle. Muihin uusiin DC-filmeihin verrattuna se jää tasoltaan puoleen väliin, eli se on parempi kuin kehno musavideon ja trailerin sekoitus Suicide Squad (2016), studion saksima Justice League (2017) ja kömpelösti kerrottu Batman v Superman: Dawn of Justice, mutta Shazam! jää täysin mahtipontisen Aquamanin (2018), mielestäni väärinymmärretyn Man of Steelin ja lopputaistelua lukuunottamatta mahtavan Wonder Womanin (2017) jalkoihin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ruotsalainen David F. Sandberg, jonka aiempia töitä ovat kauhuelokuvat Lights Out (2016) ja Annabelle: Creation (2017). Genren vaihto komediaan syntyy Sandbergiltä yllättävän hyvin, mutta ison supersankariseikkailun pitäminen kasassa ei vielä ihan luonnistu. Sandbergin ohjaus on epätasaista, kuten on myös Henry Gaydenin käsikirjoitus. Kuvaukseltaan Shazam! on kuitenkin onnistunut ja mukana on tyylikkäitä lavasteita, tarkoituksella korneja asuja ja toimivia maskeerauksia. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit tuovat mukavan lisäyksensä tunnelmaan. Tähän viimeiseksi ennen yhteenvetoa olen jättänyt asian, mikä häiritsi minua kenties jopa enemmän kuin epätasaisuus ja lopputaistelu, ja se on leffan erikoistehosteet. Mukana on kyllä meneviä efektejä, mutta isoimpana ruudulle on tungettu Sivanaa auttavat digimonsterit, jotka näyttävät aivan kammottavan surkeilta. Elämme vuotta 2019, mutta nämä hirviöt kuuluvat ennemminkin vuoden 1999 efektirymistelyyn tai 2010-luvun alun videopeleihin. Ihan Justice Leaguen pääpahis Steppenwolfin kaltaista rimanalitusta efektien kanssa ei tehdä, mutta ovat nämä möröt kyllä todella onnettoman näköisiä. Ja efektivastaavien älynväläyksenä on vielä pistää nämä hirviöt useaan otteeseen lähelle kameraa ärjymään...

Yhteenveto: Shazam! on harmillisen epätasainen paketti, mutta siitä löytyy kuitenkin tarpeeksi hyviä puolia, jotta kokonaisuus jää juuri ja juuri plussan puolelle. Elokuva on todella hauska, etenkin Billyn testaillessa voimiaan Freddy-kaverinsa kanssa. Nuorukaisten ystävyys on filmin kantava voima ja siihen on saatu kunnon sydäntä. Zachary Levi on mahtava Shazam-sankarin osassa ja Asher Angel tekee mainiota työtä Billynä. Jack Dylan Grazer on nappivalinta innokkaan Freddyn rooliin. Oikeissa kohdissa filmi osaa rauhoittua ja tuoda draamaa menevästi esiin. Ongelmia leffasta todella löytyy ja vaikka Mark Strong on erinomainen näyttelijä, on hänen pahishahmonsa Sivana erittäin tylsä tapaus. Sivana kuitenkin toimii, jos häntä vertaa pahoihin digihirviöihin, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Mörköjen tietokone-efektit näyttävät jo nyt pahasti päivittyneiltä, eikä hommaa helpota yhtään, kuinka isosti ne ovat ruudulla etenkin lopputaistelun aikana. Lopputaisto itsessään on aika puuduttavaa katseltavaa, kun se yrittää kopioida Man of Steelin finaalia tuhoamatta taloja ympärillään ja tarjoamalla sellaista myötähäpeää, että voi pojat. Elokuvan tunnelma ei pysy kummoisesti kasassa ja kestoa löytyy ainakin vartti liikaa. Leffan puoliväli on ehdottomasti sen parasta antia, mutta muuten filmi jättää hieman mitäänsanomattoman maun suuhun ja lopulta se tuntuu vain hyvältä idealta, muttei erityisen hyvältä toteutukselta. Jos DC:n elokuvauniversumin alkupään synkistelyt puistattivat ja pidät Marvelin huumorista, mutta toivoisit sen olevan vielä lapsellisempaa, on Shazam! tehty juurikin sinulle. Jos taas rakastat Snyderin aloittamaan DC-maailmaa, tämä saattaa tuntua aikamoiselta rimanalitukselta.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shazam!, 2019, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, New Line Cinema

Arvostelu: Se (It - 2017)

SE

IT

Ohjaus: Andy Muschietti
Pääosissa: Jaeden Lieberher, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Finn Wolfhard, Jack Dylan Grazer, Chosen Jacobs, Wyatt Oleff, Bill Skarsgård, Nicholas Hamilton, Stephen Bogaert ja Jackson Robert Scott
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16

It, eli suomeksi Se perustuu Stephen Kingin samannimiseen todella suosittuun kauhukirjaan vuodelta 1986. Kirjan pohjalta ilmestyi kaksiosainen minisarja It vuonna 1990, joka oli todella suosittu ja sai monille lapsille aikaiseksi suuren pellekammon, sillä tarinan demoni esiintyy lapsille Pennywise-nimisenä klovnina. Varsinaisen elokuvan teko alkoi vasta 2009, kun David Kajganich alkoi kirjoittamaan kirjan pohjalta yhden leffan käsikirjoitusta Warner Bros. Picturesille. Kuitenkin kun Cary Fukunaga valittiin ohjaajaksi, filmi kirjoitettiin uudestaan ja kirja jaettiin kahdeksi elokuvaksi, kuten se oli aiemmin jaettu kahdeksi sarjan jaksoksi. Fukunagalla tuli kuitenkin ongelmia yhtiön kanssa, jolloin hän jätti projektin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Andrés Muschietti. Tarina kirjoitettiin jälleen uudestaan, mutta tuotanto lähti tällä kertaa kunnolla liikkeelle. Työryhmä valittiin, hahmot roolitettiin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2016. Nyt Se on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja se on saanut monet innostumaan suuresti. Myös minä olin innoissani, vaikken olekaan lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt vanhaa minisarjaa. Lapsia pelotteleva demoniklovni on mielestäni niin kiehtova idea, että pakkohan leffa on nähdä. Mielenkiintoni heräsi kunnolla vasta, kun näin ensimmäisen kuvan elokuvan Pennywisesta, joka näytti mielestäni todella karmivalta. Ensimmäinen trailer oli myös erittäin pelottava, joten aloin todella odottamaan elokuvan näkemistä. Pelkäsin kuitenkin, että lopputulos olisi kehno, kuten kauhuelokuvat tuppaavat yleensä olemaan ja olin erittäin huojentunut, kun luin, että kriitikoiden ensireaktiot olivat pääasiassa erittäin positiiviset. Meninkin innokkaana (ja pelokkaana) katsomaan Se-leffan tyttöystäväni kanssa ja toivoin, etteivät odotukseni olisi liian korkealla. En ole nimittäin koskaan odottanut näin paljon kauhuelokuvan näkemistä.

Pienessä Derryn kaupungissa asuvat nuoret joutuvat kohtaamaan vaikeita perheongelmia ja inhottavia kiusaajia... sekä muotoaan muuttavan Pennywise-klovnin, joka sieppaa pelokkaita lapsia ruoakseen viemäreihin.

Elokuvan nuoret, eli "Nössökerhon" jäsenet ovat Bill (Jaeden Lieberher), Beverly (Sophia Lillis), Ben (Jeremy Ray Taylor), Richie (Finn Wolfhard), Eddie (Jack Dylan Grazer), Mike (Chosen Jacobs) ja Stanley (Wyatt Oleff). Yllättävää kyllä, vaikka nuoria on paljon, jokaiselle on saatu luotua jonkinlainen kiinnostava tausta ja he erottuvat selvästi toisistaan, jolloin jokaisesta välittää läpi leffan. Bill änkyttää usein, Beverly joutuu kärsimään pervosta isästä, Beniä kiusataan lihavuutensa takia, Richie heittää jatkuvasti seksivitsejä, Eddie uskoo saavansa tartunnan ties mistä, Miken vanhemmat ovat kuolleet tulipalossa ja juutalaispoika Stanley pelkää, ettei ole rabbi-isälleen tarpeeksi hyvä poika. Kaksi jälkimmäistä jäävät hieman taka-alalle, etenkin Stanley, jonka ongelmia ei nosteta kunnolla esille ja hän tuntuu jäävän jatkuvasti taka-alalle. Nuoret ovat kuitenkin erinomaisia rooleissaan, etenkin Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Wolfhard, jonka esittämän Richien vitsit naurattavat läpi leffan. Aluksi Lieberher ei oikein vakuuta väkinäisen änkytyksensä kanssa, mutta se muuttuu sujuvammaksi leffan aikana ja hän toimii hienosti pääroolissa.
     Itse demonisena Pennywise-klovnina nähdään Bill Skarsgård, joka on täydellinen valinta rooliin ja varastaa show'n aina, kun on ruudulla. Pennywise ei ole vain törkeän pelottava, vaan Se on myös kuvottava ja - erikoista kyllä - hauska. Yhdessä kohtaa klovni nähdään esimerkiksi tanssimassa todella koomisesti. Tanssissa on kuitenkin jotain äärimmäisen häiriintynyttä, jolloin katsojan nauru on lähinnä hermostunutta. Pennywise muuttuu aina pienesti riippuen siitä, kenen kimppuun Se käy. Kohdatessaan Billin pikkuveli Georgien (Jackson Robert Scott), Pennywise vaikuttaa mukavalta ja hassulta pelleltä, kun taas käydessään erään kiusaajahahmon kimppuun, Se on uhkaavan väkivaltainen. Kaikki Skarsgårdin esiintymisessä on upeaa aina liikkeistä ääneen asti, joka vaihtelee lapsellisen heleästä karmivan möreään. Myös Sen silmät ovat toteutettu karmivasti, sillä välillä ne tuijottavat pienesti eri suuntiin, jolloin tuntuu kuin toinen katsoisi hahmoja ja toinen tuijottaisi suoraan katsojaan. Vaikka Pennywise onkin todella pelottava ja ällöttävä, on hahmo niin mahtavasti toteutettu, että Sitä haluaisi nähdä paljon enemmänkin.
     Filmissä nähdään myös mm. Nicholas Hamilton väkivaltaisena kiusaajajengin johtajana Henrynä, Geoffrey Pounsett Billin isänä, Stephen Bogaert Beverlyn ällöttävänä isänä ja Molly Atkinson Eddien ylihuolehtivana äitinä.

Pennywise nähdään ensimmäistä kertaa heti elokuvan alussa, kun Billin pikkuveli tapaa hänet leikkiessään paperiveneen kanssa. Leffa pistää siis nopeasti jännittämään, kun Pennywise nappaa pienen Georgie-paran mukaansa. Elokuvan tarina seuraakin pääasiassa sitä, kun Bill yrittää selvittää, minne hänen veljensä on kadonnut, vaikka kaikki yrittävät saada hänet uskomaan, että Georgie olisi jo kuollut. Kaupungista nimittäin katoaa vähän väliä lapsia ja heidät löydetään lopulta kuolleena... jos heitä löydetään lainkaan. Samalla Bill yrittää nauttia kesälomasta ystäviensä kanssa. Jokaiselle hänen ystävistäänkin on luotu omat vaikeutensa, joten leffassa on suuri vaara, että siinä olisi ihan liikaa kaikkea, jolloin se ei osaa keskittyä mihinkään. Toinen filmin vaara on, että väärissä käsissä se olisi mitä luultavimmin muuttunut mitäänsanomattomaksi teinisäikäyttelykauhuksi, jonka katsoo juuri ja juuri kerran, mutta josta ei jää mitään hyvää käteen. Tusinateinikauhuksi Se ei kuitenkaan vajoa koskaan, vaan sitä on tehty ihan oikeana elokuvana, jossa hahmot tulevat ensin. Todella harvoin tuleekin nykyään nähtyä kauhuelokuva, jossa hahmot ja tarina ovat tärkeimmällä sijalla, ja vasta sitten pelottelu. Vielä harvemmin tulee nähtyä kauhuelokuva, joka osaa keskittyä hienosti kaikkeen ja jossa katsojana välittää jokaisesta lapsihahmosta.

Nuorten ongelmat kotona ja koulussa ovat niin mainiosti tuotu esille, että elokuva olisi todella mielenkiintoinen, vaikka siitä poistaisi koko demonipellen! Beverlyn hyväksikäyttäjältä tuntuva isä on jo niin karmiva tapaus, että tarvitseeko Pennywisea ollenkaan? No okei, kyllä tarvitsee, kun miettii, kuinka loistavasti hahmo on toteutettu. Klovnin kohtaukset ovat erittäin karmivia ja katsojana jännittää, mitä Se aikoo seuraavaksi tehdä. Pelottelut ovat kekseliäitä ja vaikka mukana onkin turhia äkkisäikäytyksiä, eivät ne haittaa, sillä useat kohdat ovat niin onnistuneen karmivia. Kauhuelementit eivät kuitenkaan tule kenellekään yllätyksenä, mutta muuten elokuva saattaa jopa yllättää, miten lämminhenkinen se usein on. Nuorten ystävystyminen on toteutettu niin hyvin, ettei voi muuta kuin hymyillä kaveruuden voimalle, minkä lisäksi leffan aikana saa nauraa usein, oli kyseessä sitten Richien heittämä "äitis"-vitsi tai Pennywise vilkuttamassa lapsille irtokäden kanssa (jos sitä pitää siis hauskana). Parissa kohtaa jopa unohtaa katsovansa kauhua, kun nuoret käyvät uimassa tai käyvät kivisotaa kiusaajiensa kanssa. Jopa silloin tunnelma on saatu erikoisen kevyeksi, kun nuoret siivoavat veren peitossa olevaa vessaa. Väärissä käsissä elokuvan rajut veriset kohdat ja hilpeät hassuttelut eivät välttämättä yhdistyisi kovin hyvin, mutta tässä ne on saatu kulkemaan upeasti käsi kädessä.

Se-elokuvasta ei löydy paljoa pahaa sanottavaa. Se on itse asiassa jopa yksi vuoden parhaista elokuvista! Jopa loppuhuipennus, mikä yleensä on toimivien kauhuleffojen heikoin lenkki, on erinomainen ja taso pysyy loistavana loppuun asti, eikä finaali nouse kertaakaan hölmön yliampuviin mittoihin. Jos heikkouksia on pakko löytää, niin sanottakoon, että Stanleyn ongelmat eivät tosiaan pääse kunnolla esille, minkä lisäksi kiusaajahahmo Henryn asenteen motiiveja olisi voinut korostaa lisää. Elokuva kestää kaksi tuntia ja vartin, mutta se voisi kestää vielä vaikkapa vartin lisää! Etukäteen pelkäsin, että leffa tuntuisi paikoitellen tylsältä pitkän kestonsa vuoksi, mutta siinä ei ollut ainuttakaan pitkäveteistä kohtausta. Isoin negatiivinen palautteeni leffalle ovat kuitenkin sen digiefektit. Ne nimittäin näyttävät parissa kohtaa jopa liian paljon tietokoneella toteutetuilta. Muuten kyseessä on yksi parhaista kauhuelokuvista (ellei jopa paras), mitä olen koskaan nähnyt ja olen varma, että sitä pidetään tulevaisuudessa edes jollain tapaa klassikkona. Jopa muutamat kliseet katsoo helposti sormien läpi, sillä näkemästään on vaikea olla nauttimatta.

Elokuvan on ohjannut Andy Muschietti, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi kauhuelokuva Maman (2013), johon olin harmillisesti pettynyt. Tässä Muschietti on kuitenkin onnistunut todella taitavasti ja toivon, että hän jatkaa kauhun parissa ja työstäisi jonkin toisenkin Stephen Kingin kirjaan perustuvan elokuvan. Hän on saanut luotua teoksen, josta muiden kauhuohjaajien pitäisi ottaa mallia. En kuitenkaan usko, että tällaista filmiä nähdään vähään aikaan ainakaan Hollywoodin suunnalta, jossa on varmasti kauhisteltu, että yhdeltä hahmolta syödään käsi irti ja erään hahmon isä ahdistelee tytärtään seksuaalisesti. Käsikirjoittajat Chase Palmer, Cary Fukunaga ja Gary Dauberman ovat tehneet erinomaista työtä. Se on kuvattu erittäin tyylikkäästi ja leikattu hyvin. Valaisu on toteutettu oivallisesti, jolloin leffasta näkee kaiken tarpeellisen, vaikka kyseessä olisikin synkkä kohtaus. Ääniefektit ovat upeita, minkä lisäksi Benjamin Wallfisch on säveltänyt yllättävän hyvät musiikit tuomaan lisätunnelmaa.

Yhteenveto: Se on suoraan sanottuna yksi parhaista kauhuelokuvista, mitä olen koskaan nähnyt. Siinä on yhdistetty hienosti kevyttä tunnelmaa, joka tuo hymyn huulille ja karmivaa ilmapiiriä, joka saa katsojan jännittymään penkissään. Toisin kuin suurin osa nykykauhuleffoista, elokuva kertoo tarinaansa kunnolla hahmojen kautta, jolloin jokaisesta nuoresta välittää paljon. Lapsinäyttelijät ovat kaikki loistavia, mikä on myös erikoista, minkä lisäksi nuorten realistiset ongelmat ovat jo tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta leffan katsoisi mielellään loppuun ilman mitään demonipelleä. Bill Skarsgård on kuitenkin niin täydellinen Pennywise-klovnina, että onhan Sen pakko olla mukana! Leffan tunnelma on läpikotaisin erinomaisesti luotu ja tarina kykenee keskittymään lähes kaikkeen juuri oikein, jolloin siitä on vaikea löytää vikoja. Ainoa ongelmani on digitehosteet, jotka korostuvat liian selvästi. Muuten Andy Muschietti on työryhmänsä kanssa saanut aikaan niin mahtavan elokuvan, että on ihan ymmärrettävää, jos ihmettelette, miten se voikin olla niin hyvä?! Suosittelen Se-leffaa kaikille kauhuelokuvien ystäville ja yleisesti filmihulluille. Elokuva sopii täydellisesti ystävien kanssa pidettävään leffailtaan, minkä lisäksi sitä voi olla hyvinkin karmivaa katsoa yksin kotona pimeässä. Elokuvateatteriin asti Se kannattaa kyllä lähteä kokemaan. Ja vaikka luinkin internetistä, että monet asiat leffassa poikkeavat kirjasta, uskoisin, että kirjan fanit tulevat pitämään tästä paljon. Jos ette sitä vielä tienneet, niin Kingin alkuperäinen kirja kertoo hahmoista sekä lapsina että aikuisina, joten tämä on vasta ensimmäinen puolisko kaksiosaisesta tarinasta. Toivottavasti toinen osa olisi edes lähes yhtä hyvä kuin tämä ja se ilmestyisi nopeammin kuin 27 vuoden päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2017 - Muokattu 18.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
It, 2017, New Line Cinema, KatzSmith Productions, Lin Pictures, RatPac-Dune Entertainment, Vertigo Entertainment