Arvostelu: Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005)

NARNIAN TARINAT: VELHO JA LEIJONA

THE CHRONICLES OF NARNIA: THE LION, THE WITCH AND THE WARDROBE

Ohjaus: Andrew Adamson

Pääosissa: Georgie Henley, William Moseley, Skandar Keynes, Anna Popplewell, Tilda Swinton, James McAvoy, Ray Winstone, Dawn French, Jim Broadbent, Liam Neeson, Kiran Shah, Elizabeth Hawthorne, Michael Madsen, Patrick Kake, Rupert Everett ja James Cosmo

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, eli suomalaisittain Narnian tarinat: Velho ja leijona perustuu C. S. Lewisin kirjaan Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe) vuodelta 1950. Kirjan pohjalta oli jo tehty muutama televisiosarjasovitus ja näytelmä, ja 1990-luvulla siitä suunniteltiin elokuvaa tuottajakaksikko Frank Marshallin ja Kathleen Kennedyn toimesta. He kuitenkin tulivat lopulta siihen tulokseen, ettei teknologia ollut tarpeeksi kehittynyt elokuvan toteuttamiseen ja projekti jäi kesken. He olivat myös suunnitelleet tarinan siirtämistä nykypäivän Yhdysvaltoihin, mistä Lewisin perikunta ei pitänyt. Vuonna 2001 julkaistujen Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring) menestyksen myötä tuottaja Mark Johnson koki, että Lewisin työt voitaisiin kääntää uskollisiksi elokuviksi. Walt Disney -studio halusi päästä ratsastamaan fantasiaelokuvien uudella suosiolla ja nappasikin projektin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Narnian tarinat: Velho ja leijona sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras äänitys ja parhaat erikoistehosteet), joista se voitti parhaan maskeerauksen palkinnon, sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musiikki ja laulu). Itse näin elokuvan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä, joskaan en innostunut Narniasta samalla lailla kuin Harry Potterista ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Sotaa pakenevat Pevensien sisarukset päätyvät elämänsä seikkailuun, kun he löytävät professorin vaatekaapista portin satumaailma Narniaan, missä heidän täytyy pysäyttää paha Valkea velho, joka on kironnut Narnian ikuiseen talveen.

Lähes kolmentuhannen hakijan joukosta Pevensien sisaruksia valittiin lopulta esittämään William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley. Moseley näyttelee sisaruksista vanhinta, Peteriä, joka yrittää ottaa vanhemman roolin, kun sisarukset joutuvat pakenemaan toista maailmansotaa nelistään. Popplewell esittää Susania, kirjaviisasta siskoa, joka jää vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa pienimpään rooliin nelikosta. Keynes esittää Edmundia, kapinahenkistä poikaa, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi perheessä. Henley taas näyttelee sisaruksista nuorinta, Lucyä, joka löytää Narnian ja joka onkin tavallaan sisaruksista merkittävin tässä ensimmäisessä leffassa. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi suurin osa ensikertalaisia kameran edessä, mutta he suoriutuvat rooleistaan vähintään kelvollisesti. Peter, Susan, Edmund ja Lucy ovat oivallisen erilaiset hahmot, erottuen hyvin toisistaan, mutta myös tukien toisiaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat vain alussa nopeasti nähtävä sisarusten äiti (Judy McIntosh), professori Kirke (Jim Broadbent), jonka luokse Pevensiet muuttavat sodan ajaksi ja professorin tiukka taloudenhoitaja Macready (Elizabeth Hawthorne), sekä Narnian satumaailmassa kohdatut erilaiset tyypit ja olennot, kuten suuri ja mahtava Aslan-leijona (äänenä Liam Neeson), fauniherra Tumnus (James McAvoy), mukavat herra ja rouva Majava (Ray Winstone ja Dawn French), kentaurikenraali Oreius (Patrick Kake), sekä paha Valkea velho Jadis (Tilda Swinton) ja tämän kätyrit Ginarrbrik (Kiran Shah) ja Maugrim (Michael Madsen). Sivuhahmotkin ovat oivia. Neesonin ääni on sekä täydellisen lempeä että jylhä Aslanille ja Swinton on nappivalinta katalan noita-akan rooliin.

Olen aina pitänyt Narnian tarinat: Velhosta ja leijonasta, mutta siitä ei edes lapsena muodostunut minulle kova juttu, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Harry Potter -kirjoista ja -elokuvista, jotka olivat sytyttäneet intoni fantasiagenreä kohtaan. Niiden rinnalla Narnia ei erityisemmin säväyttänyt, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin katseltuna täytyy myöntää, että joko vuodet ovat muodostaneet elokuvalle nostalgia-arvoa tai sitten myöhemmin ilmestyneistä fantasialeffoista on tullut vielä heikompia ja ennen kaikkea muovisia, jolloin Narnian satumaisuus pääsee viehättämään paremmin edukseen kuin ilmestyessään.

Jos jossain Narnian tarinat: Velho ja leijona onnistuu hyvin, niin toistamaan C. S. Lewisin kirjan satumaisen hengen. Katsoja voi tuntea Pevensien sisarusten ihmetyksen ja ihastuksen, kun nämä ensi kertaa astuvat professorin vaatekaapin läpi Narniaan. Maailma on täynnä erilaisia olentoja ja taikuutta, joihin tutustutaan läpi elokuvan. Seikkailun tunne on myös valloillaan, imaisten katsojan hyvin mukaansa. Valkea velho taas tuo omat synkät puolensa kertomukseen ja kuten Lewisin kirjasta, myös elokuvasta voi löytää selviä viittauksia raamatullisiin tarinoihin, lähtien Jeesuksen kertomusta mukailevasta uhrautumisesta ja ylösnousemisesta. Lewisin inspiraationlähde Narniaan olivat sotaa paenneet lapset, jotka hän itse otti asumaan luokseen 1940-luvun alussa. Etenkin leffan alkupäässä tätä sota-aspektia puidaan kiinnostavasti, joskin se jää lopulta varsin taka-alalle seikkailun alkaessa.

Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja parikymmentä minuuttia, mikä kulkee pääasiassa kuin hujauksessa, eikä aika ehdi juurikaan käydä pitkäksi leffan aikana. Elokuva tekee alkupäässä hyvää työtä ensin sisarusten esittelemisessä ja sitten Narnian. Kun matka halki satumaan käynnistyy, on sitä mukavaa seurata ja onpa loppuhuipennukseksi saatu varsinainen suuri sotakohtaus. Elokuvan voimavara ovat tietty itse Pevensien sisarukset ja parasta antia ovat heidän väliset konfliktinsa, joita setvitään läpi leffan. Heikkoutena taas voisi pitää sitä, että Velho ja leijona ei tunnu toisinaan osaavan päättää, minkä ikäisille se on tehty. Puhuvien eläintensä ja tiettyjen söpöstelyhetkien kera elokuva voi olla turhan lapsellinen aikuisille, mutta jotkut varsin tummasävyiset jutut ovat todennäköisesti liian hurjia lapsille.

Elokuvan ohjaajaksi valittiin Andrew Adamson, joka oli aiemmin toiminut ohjaajana DreamWorksin Shrekissä (2001) ja Shrek 2:ssa (2004). Adamsonin loihtima ilmapiiri on pääasiassa mainio. Hänen, Ann Peacockin, Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on oiva, joskin he olisivat voineet laatia Susanille selkeämmän tarkoituksen tarinassa. Narnian tarinat: Velho ja leijona on hyvin kuvattu ja suurimmaksi osaksi sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus komeaa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Erikoistehosteiden taso on kuitenkin ailahtelevaa. Aslan on edelleen vakuuttava digileijona ja mukana on joitain muitakin hyvin aikaa kestäneitä tietokoneluomuksia, mutta sitten taas taustakankaiden käyttö ja osa taustalla nähtävistä digiotuksista pistävät paikoin varsin ikävästi silmään.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, 2005, Walt Disney Pictures, Walden Media

Arvostelu: Speak No Evil (2024)

SPEAK NO EVIL

Ohjaus: James Watkins

Pääosissa: Mackenzie Davis, Scoot McNairy, James McAvoy, Aisling Franciosi, Alix West Lefler, Dan Hough, Kris Hichen ja Motaz Mulhees

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Speak No Evil on uudelleenfilmatisointi samannimisestä tanskalaiselokuvasta vuodelta 2022. Pian alkuperäiselokuvan ilmestyttyä Blumhouse-yhtiö hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä amerikkalaisversion. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja ne jouduttiin hetkellisesti keskeyttämään heinäkuussa Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Marraskuussa elokuva saatiin kuvattua loppuun ja nyt Speak No Evil saapuu elokuvateattereihin, vain kaksi vuotta alkuperäisleffan jälkeen. Itse olin täysin häkeltynyt siitä, että amerikkalaisten oli pakko tehdä oma versionsa elokuvasta näin nopeasti alkuperäisen Speak No Evilin ilmestyttyä. Odotukseni uutta elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset, joskin leffan saamat kehut kriitikoilta herättivät uteliaisuuteni. Kävinkin katsomassa amerikkalaisen Speak No Evilin heti sen ensi-iltapäivänä.

Amerikkalaisperhe tapaa lomamatkallaan Italiassa mukavan brittiperheen, joka kutsuu amerikkalaiset viikonlopuksi kotiinsa. Miellyttävä viikonloppu muuttuu kuitenkin hetki hetkeltä ikävämmäksi, kun isäntäperheen todelliset puolet paljastuvat...

Terminator: Dark Fatesta (2019) tuttu Mackenzie Davis ja Narcos: Mexico -sarjasta (2018-2021) tuttu Scoot McNairy näyttelevät Louisea ja Beniä, amerikkalaispariskuntaa, jotka muuttivat Lontooseen Benin uuden työn perässä. Työhommat eivät ole kuitenkaan sujuneet toivotulla tavalla ja rakkaudestakin löytyy ryppyjä, joten pariskunta päättää ottaa tyttärensä Agnesin (Alex West Lefter) ja matkata Italiaan hermolomalle. Siellä he kohtaavat brittipariskunnan, X-Men -elokuvista (2011-2019) tutun James McAvoyn näyttelemän Paddyn ja pienelle huomiolle jääneestä The Nightingale -jännäristä (2018) tutun Aisling Franciosin esittämän Ciaran, sekä heidän poikansa Antin (Dan Hough). Perheet tulevat nopeasti juttuun, eikä aikaakaan, kun Paddy ja Ciara kutsuvat Louisen, Benin ja Agnesin maatilalleen viettämään viikonloppua. Davis, McNairy, Franciosi, sekä lapset suoriutuvat osistaan oikein kelvollisesti, etenkin Davisin ja McNairyn tulkitessa hahmojensa kasvavia kauhuntunteita, kun mukavalta vaikuttava viikonloppu alkaa eskaloitua varsinaiseksi painajaisnäytelmäksi. Elokuvan todellinen vetonaula on toki McAvoy, joka revittelee oikein antaumuksella. Niinkin antaumuksella, että lopulta hänen Paddy-hahmonsa muuttuu jopa vaivaannuttavaksi psykopaattikarikatyyriksi, joka enemmän huvittaa kuin pelottaa.

Alkuperäinen tanskalainen Speak No Evil -elokuva yhdisteli ansiokkaasti hiljalleen rakentuvaa kauhua ja mustalla huumorilla höystettyä satiiria keskiluokkaisten pohjoismaalaisten kohteliaisuudesta. Se luotti katsojansa osaavan yhdistää langanpätkät ja tarjosi lopuksi säälimättömän julman finaalin, joka jätti aika lailla jokaisen katsojansa sanattomaksi. Tuore amerikkalainen Speak No Evil on pintapuoleisesti sama leffa, mutta vesitettynä ja tyhmennettynä. Aito kasvavan ahdistuksen tunne on korvattu halvoilla kikoilla ja toiminnantäyteisellä loppuhuipennuksella, satiiri jää unohduksiin ja muutenkin alkuperäisleffan pointti tuntuu menneen uudelleenfilmatisoinnin tekijöiltä yli hilseen. Alkuperäisen elokuvan finaali vaati munaa, joten se on tietysti pistetty vaihtoon paljon höttöisemmän loppuratkaisun tieltä. Eli toisin sanoen uusi Speak No Evil on malliesimerkki eurooppalaiselokuvan Hollywood-versiosta.

Jos en olisi nähnyt alkuperäistä tanskalaisleffaa, saattaisin pitää uutta versiota menevänä jännärinä tiivistunnelmaisen lopetuksen kera. Alkuperäisteoksen katsoneena uusi versio jätti kuitenkin kylmäksi oikeastaan kaikin tavoin. Loppua lukuun ottamatta elokuva kulkee muuten liki identtisiä latuja kohtauksesta toiseen, mutta moni tärkeä yksityiskohta jää puuttumaan. Yksi alkuperäisleffan pääjutuista oli se, että yksi perhe oli tanskalainen, kun taas toinen oli hollantilainen. Kulttuurierojen lisäksi kielimuuri toi vahvan lisänsä. Elokuvan tapa paljastaa käänteensä katsojalle oli onnistunut, mutta uusi versio syyllistyy tyhmentävään rautalangasta vääntämiseen. Tunnelmanrakentelun sijaan uutuus luottaa lähinnä halpoihin kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Kaikki amerikkalaisversioinnin perisynnit ovat siis periaatteessa mukana. Enää jää puuttumaan se, että uusi leffa menestyy ja Blumhouse ilmoittaa Speak No Evil -universumin käynnistymisestä. Seuraavaksi sitten "See No Evil" ja "Hear No Evil". Tai kenties esiosaleffa "Speak No Evil: Origins".

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa James Watkins, jonka aiempiin töihin kuuluu Daniel Radcliffen tähdittämä ihan kiva kauhuilu The Woman in Black (2012). Watkinsin jälki jää tylsän vaisuksi läpi elokuvan, eikä hän tuntunut ymmärtävän alkuperäiselokuvaa. Olisi toki kiinnostavaa tietää, oliko se Watkinsin vai studion päätös, että uudelleenfilmatisoinnin loppu päätettiin muuttaa huomattavasti kesymmäksi. Sentään Speak No Evil on mainiosti kuvattu, hyvin lavastettu, puvustettu ja valaistu, maskeeraukset näyttävät oivallisilta ja tehostepuolikin on kunnossa. Amerikkalaisleffaan kuuluu toki ainakin yksi räjähdys, vaikkei sellaisista olisi ollut alkuperäisessä tietoakaan.Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan juuri hetkauta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Speak No Evil, 2024, Universal Pictures, Blumhouse Productions

Arvostelu: Artturi Joulu - Joulupukin poika (Arthur Christmas - 2011)

ARTTURI JOULU - JOULUPUKIN POIKA

ARTHUR CHRISTMAS

Ohjaus: Sarah Smith ja Barry Cook
Pääosissa: James McAvoy, Hugh Laurie, Bill Nighy, Jim Broadbent, Imelda Staunton, Ashley Jensen, Marc Wootton, Robbie Coltrane, Andy Serkis ja Dominic West
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Arthur Christmas, eli suomalaisittain Artturi Joulu - Joulupukin poika pohjautuu William Joycen lastensatuun Santa Calls vuodelta 1993. Aiemmin nukke- ja vaha-animaatioita tehnyt Aardman-yhtiö kiinnostui sadun sovittamisesta elokuvan muotoon, mutta koki, että heidän pitäisi toteuttaa se sittenkin tietokoneanimaationa. Aardman kääntyikin Sonyn animaatiostudion puoleen ja yhtiöt päättivät tehdä yhteistyötä. Animointi alkoi ja Artturi Joulu - Joulupukin poika sai ensi-iltansa marraskuussa 2011, suunnilleen kymmenen vuotta sitten. Elokuva ei ollut toivottu menestys lippuluukuilla budjettiinsa nähden, mutta se sai kehuja niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Itse näin filmin vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä kelpo joululeffana. Kun huomasin Artturi Joulu - Joulupukin pojan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä arvostelemalla sen tälle joululle.

Joulu on melkein ohi ja niin Joulupukki kuin tontutkin ovat valmiina painumaan pehkuihin ahkeran yön jälkeen. Käy kuitenkin ilmi, että yksi lahjoista onkin jäänyt toimittamatta. Kun muut ovat sitä mieltä, että lahjan voi toimittaa vielä myöhemmin postissa, Joulupukin poika Artturi päättää lähteä itse kuljettamaan lahjan perille ennen aamua.

Elokuvan päähenkilö on James McAvoyn ääninäyttelemä Artturi Joulu, Joulupukin (äänenä Jim Broadbent) innokas poika, joka rakastaa joulua ja ihannoi suuresti isäänsä. Nopeasti käy kuitenkin selväksi, ettei Artturi ole erityisen pidetty perheensä keskuudessa, niin hänen kömpelyytensä kuin energisyytensä vuoksi. Tämä ei kuitenkaan poikaa lannista ja kun tilaisuus osuu kohdalle, hän päättää osoittaa olevansa ehta Joulupukin lapsi ja viedä lahjan pienelle tytölle, jonka joulu on vaarassa mennä pilalle. Alun pienestä ärsyttävyydestään huolimatta Artturi on erittäin pidettävä ja sympaattinen hahmo, jonka jouluinto levittää väkisinkin hymyn katsojan huulille.

Artturin isä, eli itse Joulupukki... tai siis, 20. Joulupukki, sillä elokuvan mukaan kyseessä ei olekaan mikään ikuisesti elävä taikahahmo, vaan Joulupukin titteli siirtyy pojalta pojalle, kun edellinen päättää jäädä kymmenien joulujen jälkeen eläkkeelle. Joka tapauksessa, nykyinen Joulupukki on hyvin erilainen tapaus kuin millaisia pukkeja on totuttu näkemään valkokankailla. Valkoinen parta, punainen nuttu ja lämmin hymy löytyvät, mutta niiden takana piileskelee ukko, joka ottaa kunnian tuhansien tonttujensa ahkerasta työstä ja toimii lähinnä visuaalisena keulakuvana vuoden suurimmalle lähetysoperaatiolle. On mielenkiintoista nähdä tällainen tulkinta hahmosta ja osittain jopa surullista, kun näkee, kuinka kovasti Artturi uskoo isänsä olevan sellainen legenda kuin Joulupukki saduissa on.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Joulupukin toinen poika, eli Artturin isoveli Steve (Hugh Laurie), joka on seuraavana jonossa perimässä Pukin titteliä, Joulupukin yli satavuotias ja höperö isä, eli entinen Pukki (Bill Nighy), Joulupukin vaimo, Joulumuori (Imelda Staunton), sekä tietty monet Joulupukkia auttavat tontut, joista tärkeimpänä nousevat esille Steven assistentti Peter (Marc Wootton) ja mestaripaketoija Bryony (Ashley Jensen). Steve on täysin erilainen kuin intoileva veljensä, nähden joulun vain mahdollisuutena parantaa tilastoja ja osoittaa, että hänestä tulee historian paras Joulupukki. Vanha Pukki taas on hulvaton tapaus, äksyillessään vähän väliä siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin ja kuinka joulu pitäisi hoitaa perinteikkäästi reen ja porojen kanssa, eikä nykyteknologian hömpötysten avulla.

Vaikka mukana onkin elokuvien kanssa lähes osaamaton Sony puskemassa kiusallisesti mukaan PlayStation-mainoksiaan, Aardman pitää huolen siitä, että Artturi Joulu - Joulupukin poika on vallan mainio ja oivaltava jouluseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Kuten hahmoista kävi jo ilmi, elokuva leikittelee veikeästi sillä, kuinka näemme Joulupukin ja muun myyttiin liittyvän. Elokuva esittää hilpeitä mielikuvia siitä, kuinka Joulupukki ja tontut toimivat nykypäivänä. Porot jäävät talliin pureskelemaan rehuja, kun Joulupukki ja kumppanit kiitävät ympäri Maapalloa avaruusalusta muistuttavalla vempaimellaan, jolla lahjat voi jakaa ennätysajassa. Elokuva heittää hyväntahtoista huumoria siitä, kun iäkkäät pakotetaan käyttämään nykyteknologiaa, mutta kääntää sen myös toiseen suuntaan, kun Artturi päättää hyödyntää vanhanaikaisia metodeja saadakseen lahjan perille.

Vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan elokuva ei oikeastaan koskaan käy tylsäksi. Jotkut vaiheet Artturin seikkailussa eivät täysin saavuta potentiaaliaan ja muutama kohtaus tarvitsisi hieman enemmän potkua. Siitä huolimatta elokuva viihdyttää mukavasti läpi kestonsa, tarjoten samalla ihastuttavaa joulun henkeä. Nauraa saa useaan otteeseen ja huumoria löytyy moneen makuun. On visuaalista kohellusta, sekä nasevaa sanailua. Parhaat naurut tarjoaa vanha Pukki erilaisilla kertomuksillaan esimerkiksi siitä, kuinka melkein sytytti eräänä jouluna kolmannen maailmansodan, ollessaan tietämätön Kuuban ohjuskriisistä. Elokuva onnistuu myös lopussa yllättämään sillä, kuinka se iskeekään tunteisiin. Artturin perheongelmat ovat niin hyvin rakennetut kaiken taustalla, että kun niitä lopussa ratkotaan taidokkaasti, sitä saattaa ihan oikeasti herkistyä.

Parhaiten stop motion -animaationa toteutetuista Wallace & Gromit -lyhäreistään (1989-) ja Late Lammas -sarjasta (Shaun the Sheep - 2007-, mihin leffassa on muuten viittaus pehmolelun muodossa) tunnettu Aardman tekee tässä ensimmäisen tietokoneanimaationsa. Yhtiö saa onneksi pidettyä tietyn visuaalisen tyylinsä yllä erilaisellakin toteutustavalla ja visuaalisesti Artturi Joulu - Joulupukin poika on oivallinen teos. Hahmot ovat veikeän näköiset ja värimaailma on valloittava. Vaikka toisaalta haluaisinkin nähdä Aardmanin toteuttavan itseään juurikin stop motionina, ymmärrän täysin, miksi yhtiö koki, että tämä teos vaatisi tietokoneanimaatiota. Ohjaajina toimivat ensikertalainen Sarah Smith ja aiemmin Disneyn Mulanin (1998) ohjannut Barry Cook, joiden yhteistyö toimii erittäin hyvin. Smithin ja Peter Baynhamin työstämä käsikirjoitus on nokkela ja täynnä seikkailua, mistä Smith on voinut Cookin kanssa ammentaa lopulliseen filmiin. Myös äänipuoli on mainio ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit sisältävät jouluisia ja seikkailuhenkisiä melodioita.

Yhteenveto: Artturi Joulu - Joulupukin poika on erittäin mainio koko perheen jouluseikkailu, joka ilahduttaa kaikenikäisiä. Elokuva leikittelee hauskasti Joulupukkiin liittyvillä jutuilla, kääntäen asioita päälaelleen ja pohdiskellen, kuinka Pukki hoitaisi hommansa nykypäivänä. Aikuiset voivat nauraa sille, kuinka koko jouluyö on Joulupukille ja kumppaneille kuin maailman menestyksekkäin tavarantoimitusbisnes, kun taas lapsia hauskuuttavat monenlaiset kohellukset Artturin matkan aikana. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi puolentoista tunnin keston ja vain parissa kohtaa leffasta jää kaipaamaan jotain enemmän. Hauskan ja viihdyttävän seikkailun aikana ei ehdikään edes tajuamaan, kuinka paljon hahmoista on alkanut välittämään, ennen kuin heidän väliset konfliktinsa ja draamansa todella lyödään pöytään filmin loppupäässä. Visuaalisesti elokuva on varsin hieno ja ääninäyttelijät tekevät mainiota työtä rooleissaan. Artturi Joulu - Joulupukin poika on kenties hieman unohdettu jouluanimaatio ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen erittäin lämpimästi sen katselua.

Hyvää ja iloista joulua kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Arthur Christmas, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Aardman Animations

Arvostelu: Se: Toinen luku (It Chapter Two - 2019)

SE: TOINEN LUKU

IT CHAPTER TWO

Ohjaus: Andy Muschietti
Pääosissa: James McAvoy, Jessica Chastain, Jay Ryan, Bill Hader, Isaiah Mustafa, James Ransome, Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Finn Wolfhard, Chosen Jacobs, Jack Dylan Grazer, Wyatt Oleff, Teach Grant, Andy Bean, Nicholas Hamilton, Jackson Robert Scott ja Joan Gregson
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Stephen Kingin hittikirjaan "Se" ("It" - 1986) perustunut elokuva Se (It - 2017) oli jättimenestys - jopa kaikkien aikojen eniten rahaa tuottanut kauhuleffa! Elokuva käsitteli kuitenkin vain puolet yli tuhatsivuisesta kirjasta, joten oli selvää, että jatkoa oli tulossa. Leffaa alettiinkin tekemään jo ennen kuin ensimmäinen osa sai ensi-iltansa ja jatko-osan kuvaukset lähtivät käyntiin kesäkuussa 2018. Nyt Se: Toinen luku -nimellä kulkeva elokuva saa ensi-iltansa. Itse suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen lapsien pelolla itseään ruokkivaan Pennywise-klovniin. Heti ensimmäisen osan katsottuani aloin suurella innolla odottamaan jatkoa ja olenkin odotellessani katsonut ensimmäisen elokuvan kolme kertaa uudestaan. Innostukseni vain kasvoi, mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin ja sitten se kasvoi huippuunsa, kun pääsin katsomaan sen viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytökseen. Mutta onnistuiko Se: Toinen luku lunastamaan erinomaisen ensimmäisen Sen asettamat korkeat odotukset?

On kulunut 27 vuotta siitä, kun Luuserien kerho päihitti Pennywise-klovnin, mutta nyt Se on palannut ja lapsia on jälleen kadonnut. Kerhon aikuistuneet jäsenet palaavat Derryyn, tavoitteenaan pysäyttää Se lopullisesti.

Ensimmäisestä Se-elokuvasta tutut Luuserien kerhon jäsenet palaavat niin vanhojen kuin uusien näyttelijöiden esittäminä. Veljensä menettänyt Bill (lapsena Jaeden Lieberher ja aikuisena James McAvoy), isänsä hyväksikäyttämä Beverly (Sophia Lillis ja Jessica Chastain), tähän ihastunut Ben (Jeremy Ray Taylor ja Jay Ryan), vitsiniekka Richie (Finn Wolfhard ja Bill Hader), sairauksia kammoava Eddie (Jack Dylan Grazer ja James Ransone), perheensä tulipalossa menettänyt Mike (Chosen Jacobs ja Isaiah Mustafa), sekä uskontoonsa liittyvien asioiden kanssa kamppaileva Stanley (Wyatt Oleff ja Andy Bean) esiteltiin täydellisesti ensimmäisessä osassa ja heidän välille muodostunut ystävyys tuntui käsinkosketeltavan aidolta. Lapsinäyttelijät olivat myös huikeita rooleissaan ja heidän karmivaa seikkailuaan oli suuri ilo seurata. Nyt onkin ilo huomata, että vaikka lapsiversiot hahmoista esiintyvät tässä jatko-osassa vain takaumissa, on näyttelijöiden kanssa kuvattu uutta materiaalia, eivätkä takaumat ole vain pätkiä ensimmäisestä leffasta. Aikuisnäyttelijätkin hoitavat osansa suurimmaksi osaksi mainiosti. McAvoy, Chastain ja etenkin Hader ovat erittäin hyvät valinnat hahmojen aikuisversioiksi. Stanleyta esittävät Oleff ja Bean taas näyttävät hämmästyttävän paljon toisiltaan. Mike jäi hieman muiden varjoon ensimmäisessä osassa, joten onkin mukava nähdä, että hänet nostetaan tässä kunnolla esille. Harmi vain, etteivät kokeneet aikuisnäyttelijät onnistu puhkumaan samaa sielua ja sydäntä kaveriporukkaan kuin lapset. Vaikka hahmot ovat periaatteessa samat, tuntuvat he hieman tylsemmiltä versioilta ensimmäisen leffan mahtavista persoonista.

Sen, tai oikeastaan lähinnä Pennywise-klovnin rooliin palaa Bill Skarsgård, joka on aivan yhtä täydellinen roolissaan kuin ensimmäisessä osassa. Skarsgårdista paistaa läpi, kuinka paljon hän nauttii tämän vinksahtaneen pellen esittämisestä ja hänen kohtauksensa ovatkin elokuvan parasta antia! Hän esittää hahmoa jälleen monilla eri tyyleillä, mutta silti niin, että kaikki Pennywisen puolet tuntuvat lopulta samalta pahalta olennolta. Skarsgårdin vääristynyt hymy, selkäpiitä karmiva kikatus ja eri suuntiin sojottavat silmät aiheuttavat jälleen epämiellyttävän olon, mutta samalla olin todella innoissani joka kerta, kun hän oli ruudulla. Itse Pennywiseen tai Siihen syvennytään huomattavasti enemmän kuin viime leffassa, kun Luuserit alkavat selvittämään mikä Se oikeastaan onkaan. Harmillisesti tämä vie osan hahmon mystisyydestä pois. Pennywisen ja Luusereiden välille muodostunut suhde on äärimmäisen kiehtova, sillä Pennywise selkeästi sekä vihaa että tarvitsee Luusereita. Koska he ovat ensimmäisinä päihittineet Pennywisen, on tämänkertainen taistelu henkilökohtaisemman tuntuinen Sille.

Kuten alussa kerroin, minä suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen ensi-illan jälkeen olen yhä vain innokkaammin odottanut jatko-osan näkemistä. Trailerit ja muut mainokset ovat vain kasvattaneet innostustani, mikä samalla herättivät itsessäni pelon, ettei jatko-osa onnistuisi täyttämään korkeita odotuksia. Ja niin siinä myös kävi. Se: Toinen luku on erittäin hyvä kauhuleffa ja oikein mainiota jatkoa, mutta se ei ole läheskään yhtä mahtava kuin ensimmäinen osa. Elokuvasta löytyy paljon mahtavia asioita, mutta samalla siitä löytyy myös tiettyjä ongelmia ja heikkouksia, mitkä nakertavat kokonaisuutta. Pennywisen kohtaukset ovat suurimmaksi osaksi aivan fantastisia. Ne ovat samanaikaisesti pelottavia että hykerryttävän hauskoja. On veikeää nähdä, mitä kaikkea tekijät keksivätkään tällä kertaa, ja millä kaikilla eri tavoilla ja missä eri muodoissa Se saapuu pelottelemaan. Jotkut kohtauksista olivat niin huikeita, että haluaisin katsoa niitä yhä vain uudestaan ja uudestaan, kuten olen katsonut joitakin ensimmäisen osan Pennywise-kohtauksia.

Kauhukohtaukset ovat läpi leffan todella hyviä ja esimerkiksi eräs pelletalokohtaus rakennetaan mestarillisesti kohti huipennustaan. Vaikka kauhupuolelta löytyy usein äkkisäikäytyksiä, eivät ne ole yhtä laiskoja kuin monissa muissa nykykauhurainoissa, vaan katsoja pistetään aina säikähtämään jotain pelottavaksi tarkoitettua. Karmivaa ilmapiiriä lisätään jälleen sillä, kuinka Pennywise piilotetaan useisiin kohtauksiin taustalle, mikä viestii siitä, että hän tarkkailee Luusereita kaiken aikaa. Pelotteluja myös nähdään yllättävänkin usein ja joskus kun katsoja ehtii luulla, että nyt on hengähdystauko, Pennywise onnistuu narraamaan oikein kunnolla. Edellisen osan tavoin leffa ei kuitenkaan ole pelkkää kauhua, vaan siitä löytyy huumoria ja draamaa. Vitsit ovat usein toimivia, mutta draama ei iske yhtä lujaa kuin ensimmäisessä osassa. Lisäksi tästä puuttuu ensimmäisen Se-leffan seikkailuhenki.

Mutta harmillisesti elokuvasta kyllä löytyy ongelmia - jotkut pienempiä ja toiset suurempia. Yksi ongelma isommasta päästä on leffan kesto. Se: Toisella luvulla on kestoa lähemmäs kolme tuntia, mikä on aivan liikaa. Siinä, missä ensimmäinen Se olisi voinut kestää 15 tai 20 minuuttia kauemmin, sillä leffa toimi niin erinomaisesti monilla tavoilla, tästä voisi helposti leikata saman verran pois, jotta kokonaisuus olisi eheämpi paketti. Itse en ole lukenut Stephen Kingin "Se"-kirjaa, mutta elokuvaa kanssani katsomassa ollut Filmikela-sivun arvostelija on sen lukenut ja kyselin häneltä, mitä kaikkea kirjasta on säilytetty ja mitä kaikkea on poistettu tai muutettu. Tämä keskustelu saikin minut pohtimaan, että jotkut kirjasta säilytetyt jutut tuntuvat olevan hieman väkisin mukana. Esimerkiksi Luusereiden lisäksi yksi toinenkin lapsihahmo tekee paluun aikuisena ja vaikka onkin mielenkiintoista nähdä, mitä hänelle on tapahtunut, käsitellään häntä aika kömpelösti. Hänellä on lopulta niin vähän virkaa juonen kannalta, että elokuva saattaisi jopa hyötyä siitä, että hänet olisi poistettu kokonaan.

Minä kyllä omistan Kingin kirjan, mutta päätin, etten lue sitä ennen tämän elokuvan näkemistä, sillä en halunnut tietää, kuinka tarina päättyy. Olen kuitenkin kuullut monilta, että vaikka he rakastavat kirjaa, olivat he pääasiassa pettyneitä tarinan lopetukseen. Tässä leffassa tunnutaan kommentoivan tätä sillä, että Billistä on tullut aikuisena kirjailija, mutta hän saa jatkuvasti kritiikkiä siitä, ettei hän osaa päättää tarinoitaan hyvin. Tämä pistikin minut miettimään, että kenties elokuva päättyykin eri lailla kuin kirja, mutta ystäväni kanssa käymästäni keskustelusta päättelin, ettei erityisen suuria muutoksia oltu lopulta tehty. Ja mitään spoilaamatta täytyy sanoa, etten erityisemmin pitänyt siitä, kuinka tarina viedään päätökseen. Kahden ensimmäisen tuntinsa ajan Se: Toinen luku oli välillä jopa loistava elokuva, mutta viimeisen tunnin puolella taso alkaa laskea. Loppuratkaisu on jopa ärsyttävän laimea. Onneksi leffasta tosiaan löytyy paljon kaikenlaista hyvää ja se onnistuu jopa hieman liikuttamaan. Pidin elokuvasta kyllä, mutten läheskään niin paljon kuin olisin toivonut.

Elokuvan on ohjannut ensimmäisen osan tavoin Andy Muschietti, joka rakentaa tunnelmaa suurimmaksi osaksi todella taidokkaasti. Kauhukohtaukset luonnistuvat Muschiettilta parhaiten. Gary Daubermanin käsikirjoitus ei ole tällä kertaa yhtä vahva ja hän olisi voinut karsia erääseen hahmoon liittyvän juonikuvion kokonaan pois, sekä miettiä loppuratkaisua uudestaan. Leikkauksessa turhia pätkiä olisi viimeistään pitänyt pilkkoa pois. Dauberman kuitenkin kirjoittaa hyviä keskusteluja henkilöiden välille, sekä erinomaisia repliikkejä Skarsgårdille, jotta tämä voi hassutella niillä Pennywisena. Teknisesti Se: Toinen luku on hienosti toteutettu. Yksi ensimmäisen osan ainoista kritiikeistäni oli, että sen digiefektit eivät välillä näyttäneet kaksisilta, mutta tässä se onnistutaan pääasiassa korjaamaan. Kuvaus on lahjakasta ja parempaa kuin monissa muissa kauhuelokuvissa. Valaisu on erinomaista ja varjoissa väijyvä Pennywise on karmiva ilmestys. Pennywisen maskeeraus ja asu ovat yhä upeat ja eri uhrien seurassa hahmo näyttää aina pienesti erilaiselta. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka jotkut äkkisäikäytysäänet pistävätkin katsojan kulmat kohoamaan. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin leffan aikana, mutta yksinään kuunneltuna ne kuulostavat lähinnä epämääräiseltä kakofonialta.

Yhteenveto: Se: Toinen luku ei valitettavasti pääse lähellekään ensimmäisen Se-elokuvan loistoa, mutta on se silti oikein mainio kauhuelokuva. Leffan kestoa voisi helposti lyhentää ainakin vartilla, sillä lähes kolmen tunnin kestossaan filmi on lopulta aivan liian pitkä. Vielä ensimmäiset kaksi tuntia ovat usein mahtavaa menoa, mutta viimeisen tunnin aikana homma alkaa lässähdellä, eivätkä tunnelma ja tarina kanna ihan loppuun saakka. Loppuratkaisu tuottaa helposti pettymyksen. Lisäksi yksi sivuhahmoista on lopulta mukana täysin turhaan ja hänet olisi voinut poistaa kokonaan elokuvasta. Leffasta löytyy kuitenkin paljon hyviä puolia ja ehdottomasti parasta on Bill Skarsgård hirviömäisenä Pennywise-klovnina. Skarsgård leikittelee hahmon kanssa karmivin ja hulvattomin tavoin, varmistaen paikkansa suosikkipahisteni joukossa. Myös Luusereiden kerhon uudet näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, mutta heistä ei löydy samaa sydäntä ja sielua kuin lapsinäyttelijöistä. Kauhun lisäksi filmistä löytyy huumoria ja hieman koskettavuuttakin, mutta ensimmäisen osan fantastinen seikkailuhenki loistaa poissaolollaan. Jos pidit ensimmäisestä Se-leffasta, kannattaa käydä katsomassa myös Se: Toinen luku, mutta sillä varoituksella, ettei se ole edeltäjänsä veroinen teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
It Chapter Two, 2019, Warner Bros., Vertigo Entertainment, New Line Cinema, LinPictures, KatzSmith Productions

Arvostelu: X-Men: Dark Phoenix (Dark Phoenix - 2019)

X-MEN: DARK PHOENIX

DARK PHOENIX

Ohjaus: Simon Kinberg
Pääosissa: Sophie Turner, James McAvoy, Nicholas Hoult, Tye Sheridan, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Jessica Chastain, Evan Peters, Alexandra Shipp, Kodi Smit-McPhee, Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin
Genre: toiminta, fantasia, scifi
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men: Dark Phoenix perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan Marvelin supersankaritiimiin Ryhmä-X, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1963. Sarjakuvahahmot nousivat nopeasti suureen suosioon, mitä auttoivat myös hittianimaatiosarja (1992-1997), sekä näytelty elokuva X-Men (2000). Supersankarielokuvat olivat vuosituhannen vaihteessa kuoleva laji, kunnes X-Men saapui pelastamaan päivän ja osoitti, että hyviä supersankarifilmejä onkin mahdollista tehdä. Elokuva sai kaksi jatko-osaa, X-Men 2 (X2 - 2003) ja X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006), minkä jälkeen sarjaa on jatkettu lisäosaseikkailuilla X-Men Origins: Wolverine (2009), The Wolverine (2013), Deadpool (2016), Logan (2017) ja Deadpool 2 (2018). Vuonna 2011 ilmestyi X-Men: First Class, mikä kertoi Ryhmä-X:n perustamisesta ja nosti sarjan takaisin pinnalle parin epäonnistumisen jälkeen. Se elokuva sai jatkoa elokuvilla X-Men: Days of Future Past (2014) ja X-Men: Apocalypse (2016). Jo Apocalypsen ilmestyessä paljastettiin, että sarja saisi lisää jatkoa ja monet fanit innostuivat, kun kerrottiin, että elokuva käsittelee suosittua Feeniks-sarjaa. Days of Future Pastin ja Apocalypsen ohjaaja Bryan Singer ei kuitenkaan halunnut enää palata ohjaamaan, joten pestin otti useat X-Men -filmit käsikirjoittanut Simon Kinberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2018, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet näkemästään, leffalle tehtiin lisäkuvauksia, joiden takia leffa siirrettiin ensin marraskuulle, sitten helmikuulle 2019 ja sitten vielä kesäkuulle. Nyt X-Men: Dark Phoenix on vihdoin saanut ensi-iltansa, mutta itse en ole ollut kovin innoissani. Toisin kuin monet, minä pidin X-Men: Apocalypsesta ja odotin näkeväni sille jatkoa, ja ilahduin, kun kuulin jatko-osan ottavan Feeniks-sarjan uudestaan käsittelyyn, kun se oli aikoinaan pilattu X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa. Kuitenkin leffan julkaisun jatkuva viivästyminen ja uutiset testiyleisöjen reaktioista ovat saaneet intoni laskemaan todella voimakkaasti, eivätkä mitäänsanomattomat trailerit ole auttaneet asiaa. Meninkin aika ristiriitaisin mielin katsomaan X-Men: Dark Phoenixia sen kutsuvierasnäytökseen ystäväni kanssa ja... noh... repäistäänpä se laastari nyt heti, sillä kerranhan se vain kirpaisee: X-Men: Dark Phoenix on huono elokuva.

Ryhmä-X:n suorittaessa pelastusoperaatiota avaruudessa, mystinen voima imeytyy Jean Greyn sisälle, mikä tekee Jeanista koko maailman voimakkaimman olennon ja samalla myös aggressiivisen.

Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tunnetuksi noussut Sophie Turner palaa Jean Greyn rooliin. Turner ei ole onnistunut vakuuttamaan näyttelijänlahjoillaan, vaikka hänen osaamisessaan onkin selvästi tapahtunut parannusta Game of Thronesin aikana. Siinä missä Turner sopi oikein passelisti Jeaniksi, kun tämä oli sivuhahmo X-Men: Apocalypsessa, eivät hänen näyttelijäkykynsä riitä päärooliin ja jo se on yksi elokuvan kompastuskivistä. Turnerilta ei luonnistu Jeanin moniulotteisen hahmon esittäminen, jolloin hänen äkilliset muutoksensa mukavasta nuoresta naisesta kylmäksi tuhoajaksi ja takaisin tuntuvat todella kömpelöiltä. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka kehnosti itse hahmoa käsitellään leffassa. Hahmon muutokset eivät saa tarvittavaa aikaa ollakseen uskottavia, vaan noin vain Jean on jo paha. Jeanin kehityskaari on huonosti kirjoitettu ja täytyy valitettavasti todeta, että jopa X-Men: Viimeinen kohtaaminen käsitteli Feeniks-tarinaa paremmin.

Muutkin vanhat tutut Ryhmä-X:n jäsenet tekevät paluun. James McAvoyn näyttelemä Charles Xavier on vihdoin kehittynyt tutummaksi versioksi hahmosta, kaljupääksi pyörätuolissa. Erikoista vain on, etteivät tekijät ole jaksaneet nähdä vaivaa tehdäkseen McAvoysta vanhemman näköistä. Elokuva tapahtuu vuonna 1992, 30 vuotta X-Men: First Classin tapahtumien jälkeen, mutta hiusten puuttumista lukuunottamatta Xavier näyttää täysin samalta. Sama koskee myös kyseisestä leffasta tähän filmiin asti selvinneitä Mystikkoa (Jennifer Lawrence), Petoa (Nicholas Hoult), sekä jatkuvasti puolta vaihtavaa Magnetoa (Michael Fassbender). Kaikkien neljän pitäisi olla lähes 60-vuotiaita, mutta yksikään ei näytä siltä. Ei tämä välttämättä muuten haittaisi, mutta yksityiskohtaan kiinnittää tarkemmin huomiota, kun näyttelijät hoitavat hommansa vähän siihen suuntaan. McAvoyn, Lawrencen ja Fassbenderin X-Men -sopimukset päättyivät Apocalypsen myötä ja tästä voi huomata, ettei heitä erityisemmin kiinnostanut palata. Xavierissa alkoi häiritsemään myös suuresti, kuinka kummallisilla tavoilla hänet esitetään elokuvan aikana.
     Ryhmä-X:n uudempia tulokkaita ovat Sophie Turnerin näyttelemän Jean Greyn lisäksi Tye Sheridanin esittämä Kyklooppi, Alexandra Shippin näyttelemä Storm, Kodi Smit-McPheen esittämä Painajainen ja Evan Petersin näyttelemä Quicksilver. Jälkimmäinen ehti parissa edellisessä filmissä saada omat mahtavat tähtihetkensä, joten tässä Quicksilverin osuus on pudotettu minimiin. Storm ja Painajainen pääsevät hyödyntämään mutanttikykyjään taisteluissa, mutta jäävät muuten pahasti taka-alalle. Kyklooppi taas joutuu tyytymään osaansa Jeanin poikaystävänä, joka hokee muille, että Jean on yhä hyvä. Nuoret näyttelijät hyppäävät innokkaasti rooleihinsa, mutta paikoitellen heistäkin näkee turhautumisen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa heille lähes mitään mielenkiintoista sisältöä.
     Elokuvassa nähdään myös Jessica Chastain salaperäisenä Vukina, sekä Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin Magneton mutanttitovereina Selenenä ja Red Lotusina, jotka vain roikkuvat mukana tylsien voimiensa kera. Yleensä mainio Chastain tekee kenties koko uransa huonoimman roolisuorituksen Vukina. Jos muista näyttelijöistä näkyi paikoitellen turhautumista, minusta varmasti paistoi turhautuminen joka kerta, kun Chastain palasi ruudulle laiskan roolisuorituksensa kanssa.

X-Men: Dark Phoenixin vaikea tuotanto, ankeat reaktiot testiyleisöiltä ja isot uusintakuvaukset viestivät jo etukäteen, että nyt on menty jossain pahasti päin mäntyä, mutta onnistuin silti pitämään pientä toivon kipinää yllä. Odotin filmin olevan keskinkertainen, mutta ihan menevä supersankarihömppä, mutten olisi uskonut, että kyseessä oikeasti olisi huono elokuva. Leffasta paistaa läpi sen vaikea tuotanto - että se on ehditty jo leikkaamaan valmiiksi, kun siihen on pitänyt kirjoittaa ja kuvata kohtauksia uusiksi. Esimerkiksi elokuvan loppuhuipennus on valmiissa elokuvassa täysin erilainen kuin alunperin. Alkuperäisessä versiossa käydään taistelu avaruudessa, mutta lopullisessa leffassa nähdään jotain täysin muuta. Olisi todella mielenkiintoista päästä näkemään ensimmäisen testiyleisön näkemä versio tai jopa lukea alkuperäinen käsikirjoitus ja pohtia, oliko lopullinen tuotos huonompi vai parempi. Ainakaan alkuperäisessä ei olisi mukana kohtauksia, jotka tuntuvat siltä kuin ne eivät kuuluisi mukaan kokonaisuuteen. Tässä nykyisessä, teattereihin saapuneessa X-Men: Dark Phoenixissa niitä kyllä on, minkä lisäksi uusintakuvaukset näkyvät myös mm. hahmojen äkillisinä motiivien ja ajatusmaailmojen vaihdoksina.

Hyvin pian elokuvan alussa pystyin sanomaan, ettei tämä tekele tule toimimaan. Aloitus kiirehtii hurjalla vauhdilla, jotta mysteerinen avaruuspilvi saadaan pistettyä Jeanin sisälle ja sitten vasta kiirehditäänkin, kun Jean muuttuu noin vain pahaksi. X-Men: Dark Phoenix on pistetty kasaan todella kömpelösti, jolloin se kulkee välillä oudolla vauhdilla ja välillä se taas matelee kuin etana. Pitkäveteisyyteen vaikuttaa paljon se, että kun alkupää käydään liian nopeasti läpi, on mukaan vaikea hypätä, eikä tapahtumilla ole oikeastaan väliä. Ja kun tapahtumista ei välitä, tuntuu leffa tylsältä. Tylsyyttä lisäävät myös elokuvan mitäänsanomattomat toimintakohtaukset (vaikkakin lopputaistosta muutamia tyylikkäitä hetkiä löytyykin), sekä kummallinen huumorittomuus. Yleensä X-Men -leffoihin on löydetty sopiva tasapaino vakavuuden ja huumorin välille, mutta tästä leffasta löytyi vain pari vitsiä ja molemmat niistä olivat huonoja. Yksi niistä nostaa varmasti jonkinlaista haloota, kun eräs hahmoista toteaa, että "X-Menin nimi pitäisi vaihtaa X-Womeniksi, sillä naiset tekevät ryhmässä kaiken työn". Tämä on juuri sellainen jälkikäteen lisätyltä ja päälleliimatulta tuntuva kohtaus. Onhan se ymmärrettävää, että nykypäivänä "X-Men" -nimi särähtää korvaan ja varmaankin tästä syystä leffa kulkee Yhdysvalloissa pelkästään nimellä "Dark Phoenix".

Tästä elokuvan nimestä voi kyllä päätellä, että nyt on synkkyyttä luvassa, mutta siinäkin on menty vikaan. Synkän ja dramaattisen sijaan leffa on enemmänkin masentava. Tästä syystä on jo vaikea kuvitella, että elokuvaa jaksaisi katsoa ainakaan pitkään aikaan uudestaan, kun taas osan X-Men -leffoista katsoo mielellään vaikka joka vuosi tai joka toinen. Ei siinä sinänsä mitään, että leffa painottuu enemmän draamaan kuin viihdyttävään toimintaan ja huumoriin, mutta kun se draamakin on kehnosti toteutettu. Joko se on laimeaa, koska kömpelön tarinankerronnan ja rytmityksen, sekä tönkösti kirjoitettujen hahmojen takia leffaan on hankalaa päästä mukaan emotionaalisesti tai sitten se on yliampuvan melodramaattista, mikä saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Ei X-Men: Dark Phoenix mitään umpisurkeaa roskaa ole, eikä minua oikeastaan suututtanut sen katsominen - harmitti vain. Leffasta löytyy ongelmia kaikilla osa-alueilla ja uudelleenkirjoittamisten ja lisäkuvausten vuoksi se tuntuu paikoitellen sekasotkulta. Jos kyseessä olisi vain yksi X-Men -raina muiden joukossa, voisi sen vain katsoa ja unohtaa, mutta tämä on itse asiassa Foxin X-Men -saagan päätösosa ja sellaisena se on valtava pettymys. Kahdenkymmenen vuoden ajan pyörinyt elokuvasarja, mikä loi nykypäivän supersankarileffakulttuurin, päättyi nyt valitettavan antiklimaattisesti. Vai onko sittenkin osuvaa, että näin sekava elokuvasarja päättyy sekavalla leffalla? Elokuvasarjan aikajanat on jo pistetty ties miten solmuun ja on turha odottaa, että tämän voisi mitenkään enää yhdistää alkuperäiseen X-Meniin.

Suuri osa filmin ongelmista johtuu mitä luultavimmin Simon Kinbergistä, elokuvan ohjaajasta, käsikirjoittajasta ja tuottajasta. Kinberg on ollut jo yli 10 vuoden ajan mukana X-Men -saagassa, toimiessaan käsikirjoittajana mm. X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa ja X-Men: Days of Future Pastissa, ja nyt hän on tehnyt esikoisohjauksensa tässä. Ja se myös näkyy. Kinberg ei osaa pitää isoa Hollywood-blockbusteria kasassa, luoda tunnelmaa tai ohjata näyttelijöitä. Voi olla mahdollista, että kun hän oli ottanut ohjaajan hommat vastaan, käsikirjoituksen teko tapahtui kiireessä, jotta kuvaukset saataisiin aloitettua, eikä virhettä voinut enää korjata, vaikka uusintakuvauksia tapahtuikin. Isot lisäkuvaukset ja etenkin koko lopputaistelun työstäminen uudelleen viestivät myös Kinbergin epävarmuudesta ja halusta miellyttää kaikkia, jolloin lopputulos ei miellytä enää ketään. X-Men: Dark Phoenix ei edes visuaalisesti ole ihmeellinen teos, vaikka tämä X-Men -seikkailu käväiseekin avaruudessa asti. Kuvaus on tarpeettoman heiluvasta käsivarakuvasta huolimatta sujuvaa, mutta mitään kikkailuja on turha odottaa. Lavasteet ovat tyylikkäät, mutta Ryhmä-X:n asut näyttävät halvoilta. Efektit ovat paikoitellen hienot, mutta myös kehnoja tehosteita löytyy. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, jos ei lasketa tauotonta jumputusmusiikkia, joka alkaa häiritsemään, kun siihen ensimmäisen kerran oikeasti kiinnittää huomiota. Käsittämättömintä musiikeissa on, että niistä vastaa yksi alan parhaista, Hans Zimmer.

Yhteenveto: X-Men: Dark Phoenix on huonoin Ryhmä-X -filmatisointi sitten X-Men Origins: Wolverinen. Leffasta huokuu ohjaaja Simon Kinbergin ensikertalaisuus, ja into päästä ohjaamaan on tainnut johtaa siihen, ettei Kinberg ole jaksanut panostaa käsikirjoitukseen. Lisäksi elokuvan isot tuotanto-ongelmat ja lisäkuvaukset paistavat paikoitellen oikein kunnolla läpi. Jotkut kohtaukset tuntuvat päälleliimatuilta ja irrallisilta, hahmojen ajatusmaailmat muuttuvat radikaalisti sinne sun tänne ja muutenkin elokuva on todella kömpelösti pistetty kasaan. Aivan kuin kolmen tunnin filmi olisi pakotettu alle kahteen. Välillä leffa kiirehtii, eikä siihen pääse mukaan ja välillä se laahaa pitkäveteisesti. Tunteikkaiksi tarkoitetut hetket eivät onnistu koskettamaan, eivätkä leffan vähäiset pari vitsiä naurata. Toimintakaan ei ole mitenkään erityistä, jolloin jäljelle jää masentavaa melodraamaa, kun Kinberg ei osaa synkistellä tyylikkäästi. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä heille on tarjottu, mutta turhautumista on näkyvissä. Sophie Turner toimi Jean Greyna sivuroolissa, mutta hänen lahjansa eivät riitä pääosaan. Teknisenkin toteutuksen taso on epätasaista. Elokuvan aiheuttamaa pettymystä vain lisää se, että kyseessä on Foxin X-Men -saagan huipennus. Todella laimea ja kehno päätös. Onneksi hahmojen oikeudet palasivat vihdoin kotiinsa Marvel Studiosille ja seuraavaksi Ryhmä-X nähdään samassa maailmassa Kostajien ja Galaksin vartijoiden kanssa. Jos on pitänyt aiemmista X-Men -filmeistä, voi tämänkin vilkaista, mutta jos sarja ei ole entuudestaan tuttu, on tähän mahdotonta hypätä enää mukaan. Seuraavaksi olisi tarkoituksena ilmestyä mutanttikauhuilu The New Mutants, mutta sen oli tarkoitus ilmestyä jo vuosi sitten ja näillä näkymin se saakin ensi-iltansa vasta vuoden päästä, joten saa nähdä, millainen fiasko siitä tulee - jos se siis koskaan ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dark Phoenix, 2019, 20th Century Fox Film Corporation, Marvel Entertainment, TSG Entertainment, Bad Hat Harry Productions, Donner's Company

Arvostelu: Glass (2019)

GLASS

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: James McAvoy, Bruce Willis, Samuel L. Jackson, Sarah Paulson, Anya Taylor-Joy, Spencer Treat Clark, Charlayne Woodard, Luke Kirby ja Adam David Thompson
Genre: trilleri, toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) ja Split (2016)!

Vuonna 2000 M. Night Shyamalan päätti tuoda oman näkemyksensä supersankarigenreen ja teki elokuvan Unbreakable - särkymätön. Se ei ollut iso hitti, mutta se on kuitenkin kerännyt oman vannoutuneen fanikuntansa. Elokuvan jälkeen Shyamalanin ura lähti alamäkeen ja hänestä tuli enemmänkin vitsailun kohde kuin arvostettu visionääri, mitä hänestä odotettiin. Vuonna 2016 Shyamalan julkaisi trillerin Split, mikä viimeisessä kohtauksessaan paljasti katsojille, että se olikin jatko-osa Unbreakablelle, eikä kestänyt kauaa, kun Shyamalan ilmoitti yhdistävänsä nämä kaksi filmiä trilogian päättävässä kolmannessa osassa. Aluksi tästä syntyi pientä haastetta, sillä leffojen oikeudet kuuluivat eri yhtiöille, joten Shyamalanin piti saada Disney ja Universal tekemään yhteistyötä, jotta hän sai tehtyä leffansa. Kuvaukset lähtivät käyntiin lokakuussa 2017 ja nyt Glassiksi nimetty päätösosa on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse en innostunut, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, sillä en erityisemmin välittänyt Unbreakable - särkymättömästä ja Splitistä, mutta kun katsoin ne uudestaan vuoden vaihteessa, pidin niistä paljon enemmän ja aloin odottamaan uuden osan näkemistä. Valitettavasti odotukseni laskivat, sillä elokuva sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta. Meninkin aika ristiriitaisin tuntein katsomaan leffaa ja valitettavasti poistuin myös aika samoin miettein.

Tuhoutumattoman David Dunnin jahdatessa petomaista Kevin Wendell Crumbia, he päätyvät vangeiksi Raven Hillin mielisairaalaan, missä he kohtaavat Davidin entisen vihollisen, Elijah "Glass" Pricen.

Bruce Willis nähdään kolmatta kertaa David Dunnina, vihreään sadeviittaan pukeutuvana sankarina, joka on rikkoutumaton ja väkivahva, minkä lisäksi hän pystyy kosketuksen perusteella selvittämään, onko joku paha. David on ryhtynyt kaupunkinsa suojelijaksi yhdessä tietokoneen takaa auttavan poikansa Josephin (aikuiseksi kasvanut Spencer Treat Clark) kanssa. Willis on tämän vuosikymmenen aikana vaikuttanut siltä, että hän näyttelee enää rahan vuoksi, miksi onkin piristävää nähdä hänet oikeasti yrittämässä roolissaan. Ja siksi onkin harmi, että hänen hahmonsa jää lopulta hieman tyhjentäväksi, vaikka aluksi on hienoa, kuinka Davidista on luotu kunnon supersankari.
     James McAvoy näyttelee toistamiseen Kevin Wendell Crumbia, monipersoonahäiriöistä miestä, jonka sisällä elää eläimellinen voima, Peto. Kevinin vanhat tutut persoonat, kuten siisteydestä pitävä tosikko Dennis, elegantti nainen Patricia, 9-vuotias Hedwig ja muotisuunnittelija Barry tekevät tietty paluun, minkä lisäksi leffa esittelee monen monta muuta persoonaa. McAvoy varastaa show'n jokaisessa kohtauksessaan ja pistää niin täysillä menemään kuin vain pystyy. Hän on aivan mielettömän huikea roolissaan ja onnistuu luomaan jotain pelottavaa kaikista normaaleimmiltakin vaikuttaviin persooniinsa. Etenkin Hedwig-poikana McAvoy on suorastaan täydellinen ja tarjoaa useat naurut.
     Elokuvan nimikkohahmona Elijah Pricena, eli herra Glassina nähdään 19 vuoden tauon jälkeen Samuel L. Jackson. Jacksonille supersankarileffat eivät todellakaan ole tuntematon juttu, onhan hän esittänyt Nick Furya jo seitsemässä Marvel-filmissä ja tänä vuonna hänet nähdään roolissa ainakin Captain Marvelissa (2019) ja Spider-Man: Far From Homessa (2019), minkä lisäksi hän on myös ääninäytellyt Ihmeperhe-animaatioissa (2004-2018). Tämän vuoksi onkin kiinnostavaa nähdä hänen palaavan tähän synkempään rooliin rikolliseksi neroksi, jolla on katalat suunnitelmat kehitteillä. Jackson on erittäin hyvä osassaan, mutta jotkut hänelle kirjoitetuista repliikeistä ovat aika kömpelöitä.
     Elokuvassa nähdään myös Splitistä tuttu Anya Taylor-Joy Kevinin uhrina Caseyna, Unbreakable - särkymättömässä aika lyhyen roolityön tehnyt Charlayna Woodard Elijahin äitinä, sekä uusina hahmoina Sarah Paulson mielisairaalan psykologi Staplena, joka tutkii ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa supersankareita, ja pääkolmikon vartijat Pierce (Luke Kirby) ja Daryl (Adam David Thompson). Woodard ja Taylor-Joy ovat mainiot rooleissaan, mutta Paulson ei vakuuta psykologin osassa. Hänen hahmonsa on myös todella tylsä ja ärsyttävä. Leffan ohjaaja Shyamalan tekee tietty tuttuun tapaansa cameon elokuvan alkupäässä.

Glass lähtee käyntiin todella koukuttavasti. On mahtavaa nähdä Willis ja Jackson pitkästä aikaa tutuissa rooleissaan ja McAvoy Kevininä heidän kanssaan. Katsojana jännittää, miten käy, kun David jahtaa Keviniä ja iho saattaa nousta kananlihalle, kun he vihdoin kohtaavat toisensa. Elokuvan ensimmäiset parikymmentä minuuttia ovat aivan mahtavat ja lupailevat todella hyvää. Harmillisesti kun tarinaa siirtyy mielisairaalaan, alkaa taso heittelemään. On toisaalta mielenkiintoista, että elokuvassa yritetään löytää psykologisia syitä hahmojen kyvyille ja leffa yrittää saada katsojan kyseenalaistamaan, ovatko he sittenkään supersankareita. Tämä kuitenkin ontuu pahasti, kun Unbreakable - särkymättömässä ja Splitissä käsittely tapahtui juuri toisinpäin. Niissä pohdittiin, mitä jos nämä tavallisilta ihmisiltä vaikuttavat henkilöt ovatkin oikeasti jotain yliluonnollista, joten on hieman hassua viimeisessä leffassa kääntää pohdinta nurinkurin. Samalla leffaa katsoessa herää myös hölmöjä kysymyksiä mielisairaalan toiminnasta. Psykologi Staplesta esimerkiksi katoaa nopeasti uskottavuus, kun hän toteaa, että hänellä on kolme päivää aikaa vakuuttaa päähenkilöt siitä, että he ovat tavallisia ihmisiä. Miksi vain kolme päivää? Millainen psykologi luovuttaisi potilaansa kanssa kolmen päivän jälkeen?

Elokuva osaa kuitenkin rakentaa jännitystä toimivasti. Katsoja jännittää, miten käy, jos kolmikko pääseekin ulos. Jotkut kohtaukset muistuttavat jopa kauhua ja tunnelma on pääasiassa toimivasti luotu. Valitettavasti jännityksen rakentaminen on lopulta lähes yhtä tyhjän kanssa ja tuntuu siltä, ettei se johdakaan mihinkään. Elokuvan loppuhuipennus vaikuttaa aluksi todella hyvältä, mutta sitten se lähtee kulkemaan kummallisiin suuntiin ja tietty viime hetkille on pitänyt tunkea se perus Shyamalan-twisti, mikä on vain todella typerä ja latistaa elokuvan hyviä puolia vahvasti. Glassissa on monia erittäin hyviä juttuja, etenkin näyttelijöiden ja tunnelman osalta. Onkin vain harmi, että Shyamalan on valinnut juuri tämän antiklimaattisen tarinan kerrottavakseen, mikä lopulta pilaa monien fanien odotuksen. Filmi on erittäin epätasainen sekä liian pitkä ja siksi poistuin ristiriitaisin tuntein teatterista - en ollut oikein varma, näinkö hyvän elokuvan vai en? Lopulta tulin siihen tulokseen, että Glass on valitettavan keskinkertainen päätös hienosti alkaneelle sarjalle.

M. Night Shyamalan tekee ohjaajana oivallista työtä, mutta hänen käsikirjoituksensa ontuu useassa kohtaa pahasti. Elokuvasta oikein huokuu, että Shyamalan on pitänyt filmin päätöstä todella nokkelana ja ajatuksia herättelevänä, mutta harmillisesti tämä tunne ei välity yleisöön. Hän ei myöskään luota visuaaliseen kerrontaan, kuten sarjan edellisissä osissa, vaan kokee liian suurta tarvetta selittää kaikki katsojille. Tämä johtaa välillä kehnoon dialogiin. Shyamalan ei myöskään ole istuttanut sarjakuvia mukaan tarinaansa lainkaan niin kekseliäästi kuin hän on luultavasti uskonut. Teknisesti Glass on kuitenkin hyvin toteutettu. Kuvaus on pääasiassa erinomaista, mutta mukaan tungetut näkökulmakuvat ovat aika tökeröitä. Leikkaus on myös useassa kohtaa sujuvaa, mutta kokonaisuutta voisi helposti tiivistää - etenkin päättymättömältä tuntuvaa loppua. Valaisu ja värien käyttö on erinomaista; Davidin, Elijahin ja Kevinin päävärit vihreä, violetti ja keltainen ovat vahvasti esillä, kun hahmot ovat näkyvillä. Erikoistehosteet ovat minimaaliset ja oivalliset. Äänimaailma on aivan mahtavasti rakennettu karmivista ääniefekteistä säveltäjä West Dylan Thordsonin hienoihin musiikkeihin asti. Kaikki Keviniin liittyvät äänet ovat huikeita.

Yhteenveto: Glassista löytyy paljon hyvää, mutta myös selkeitä isoja heikkouksia, jotka tekevät kokonaisuudesta harmillisen epätasaisen ja keskinkertaisen huipennuksen hienosti alkaneelle trilogialle. Elokuva alkaa aivan mahtavasti, mutta mielisairaalaan päädyttäessä taso lähtee heittelemään voimakkaasti. Tunnelmaa rakennetaan toimivasti, mutta se ei tunnu oikeasti johtavan minnekään. Leffa selittelee liikoja, mutta samalla sitä katsoessa herää outoja kysymyksiä. Lopussa ohjaaja Shyamalan yrittää tehdä oikein kunnon vaikutuksen, mutta lopputwisti tuntuu vain pilaavan hyvin alkaneen tarinan. Elokuvan päätös ei tunnu millään tavalla "ansaitulta", jolloin se jättää lähinnä happaman maun katsojan suuhun. Leffan selkeä pelastus tulee pääkolmikon näyttelijöiltä, McAvoylta, Jacksonilta ja Willisiltä, jotka ovat kaikki erittäin hyviä rooleissaan - McAvoy on suorastaan täydellinen. Jos innostuitte Unbreakable - särkymättömästä ja Splitistä, pitäähän tämä tietty nähdä, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä. Jos taas jopa Shyamalanin haukutummatkin leffat ovat uponneet kyseenalaisien twistiensä kanssa, voi Glass toimia täysillä sinulle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Glass, 2019, Blumhouse Productions, Blinding Edge Pictures

Arvostelu: Atomic Blonde (2017)

ATOMIC BLONDE (2017)

Ohjaus: David Leitch
Pääosissa: Charlize Theron, James McAvoy, Eddie Marsan, Sofia Boutella, Toby Jones, John Goodman ja Bill Skarsgård
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Atomic Blonde perustuu Anthony Johnstonin ja Sam Hartin sarjakuvaan "The Coldest City" vuodelta 2012. Elokuvan teko alkoi kolme vuotta myöhemmin, Focus Features -yhtiön ostaessa oikeudet sarjakuvaan. Ohjaajiksi valittiin John Wickin (2014) ohjanneet David Leitch ja Chad Stahelski, mutta vuoden lopussa Leitch päätti ohjata leffan yksin, sillä Stahelski teki John Wick: Chapter 2:ta (2017). Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2015 ja Atomic Blonde sai ensiesityksensä keväällä 2017. Itse sain tietää elokuvasta vasta, kun selailin yhtä Episodi-lehteä. Filmi vaikutti mielenkiintoiselta ja ajattelin, että kyseessä voisi olla menevä toimintapätkä. Meninkin katsomaan leffan sen lehdistönäytökseen - joka oli samana päivänä  Valerian and the City of a Thousand Planetsin (2017) kanssa - ja toivoin näkeväni mainion vakoojaelokuvan.

Vuonna 1989 MI6-vakooja Lorraine Broughton lähtee Berliiniin selvittämään, mitä on käynyt yhdelle siellä toimineista agenteista. Tapaukseen liittyy lista agenteista, jonka sekä brittiläinen MI6 että neuvostoliittolainen KGB haluavat, millä hinnalla hyvänsä.

En tiedä, mikä siinä on, mutta mielestäni Charlize Theron ei ole erityisen hyvä näyttelijä. Lähes kaikissa rooleissa, jotka olen häneltä nähnyt, hän vaikuttaa todella kylmältä ja paikoitellen jopa siltä, ettei häntä kiinnosta se, mitä hän tekee. Esimerkkeinä hänen hirveä suorituksensa Snow White and the Huntsmanissa (2012), akkamaisuutensa Prometheuksessa (2012) ja tylsä monotonisuutensa The Fate of the Furiousissa (2017). Pakko myöntää, että Mad Max: Fury Roadissa (2016) hän onnistui, mutta se on vain yksi rooli noista neljästä. Tässä Theron on... ihan okei. Tässäkin hän tuntuu kylmältä läpi elokuvan, mutta tällä kertaa se oikeasti sopii hänen rooliinsa. Theron tietty esittää Lorrainea, joka ei MI6-agenttina paljoa löydä iloa maailmasta kylmän sodan aikaan. Vaikka hahmo osaakin kaikenlaisia kamppailutaitoja, hänen taustansa eivät pääse kunnolla esille, jolloin välillä Lorraine tuntuu hieman tyhjältä tapaukselta. Theron on selvästi parhaimmillaan toimintakohtauksissa.
     Erittäin mainio James McAvoy näyttelee David Percivalia, Berliinissä toimivaa MI6-agenttia, jonka apua Lorraine tarvitsee. David on jokseenkin mysteerinen tapaus ja hyvin nopeasti voi huomata, ettei hän ole täysin rehti kaveri. McAvoy on tuttuun tapaansa hyvä, mutta hänen hahmonsa ei ole kuitenkaan mitä kiehtovin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lorrainea seuraava Delphine (The Mummysta, 2017, tuttu Sofia Boutella), agenttilistan muistava Spyglass (Eddie Marsan), sekä Lorrainen pomo Gray (Toby Jones) ja John Goodmanin esittämä CIA-agentti. Jälkimmäiset nähdään lähinnä vain kuulustelemassa Lorrainea, kun hän selittää koko leffan läpi tehtävästään. Delphine sen sijaan on tärkeässä roolissa ja Boutella osoittaa jälleen olevansa lupaava uusi tähti.

Elokuva alkaa oivallisesti ja siinä vaikuttaa olevan hieman jopa humoristista sävyä. Tämä huvittavuus loppuu kuitenkin kuin seinään heti, kun Lorraine esitellään. Silti leffa jatkuu vielä ihan menevästi, kunnes kerrotaan, mistä tarinassa on kyse. Eikö vakoojaseikkailuun saa mitään muuta juonta kuin todella käytetty "lista agenteista"? James Bond -leffat osoittavat hyvin, miten erilaisiin tehtäviin voidaan salainen agentti pistää asialle, mutta kaikista mahdollisuuksista on valittu puhkikulutettu juonikuvio, jonka onneksi jopa Bond-seikkailu Skyfall (2012) osasi pistää vähemmän tärkeäksi loppujen lopulta. Ei siinä mitään, jos Atomic Blonden olisi tarkoitus jollain lailla parodioida agenttileffoja, mutta kun filmi kulkee eteenpäin haudanvakavana, niin ei sitä voisi mitenkään parodiaksi kutsua. Valitettavasti elokuva ei osaa edes tehdä juonikuviosta mielenkiintoista, vaikka sitä on yritetty monimutkistaa lisäämällä hahmoihin mukaan salaisuuksia. Nekin tosin ovat aika ennalta-arvattavia, eikä elokuva ole niin fiksu kuin se varmaan luulee olevansa. Filmi ei myöskään saa katsojaa kunnolla mukaansa, jolloin sitä vain seuraa haukotellen välillä, odottaen, että jotain merkittävää (tai kiinnostavaa) tapahtuisi. Mukaan ei ole saatu luotua toimivia tunteita, vaan se kulkee suurimmaksi osaksi eteenpäin yhtä kylmästi kuin sen päänäyttelijä. Loppupäässä muka-mahtavat paljastukset eivät enää edes kiinnosta, sillä viimeisen tunnin ajan on lähinnä puutunut penkkiinsä ja vilkuillut kelloa, milloin filmi päättyisi.

Mukana on kuitenkin yksi pitkä osio, josta ei löydä mitään pahaa sanottavaa. Loppupuoliskolla elokuvaa nähdään pitkä toimintakohtaus, jossa aluksi mätkitään turpaan portaikossa, sitten ammuskellaan asunnossa ja lopuksi vielä kaahaillaan autolla - ja lähes koko juttu on saatu näyttämään siltä, että se olisi kuvattu yhdellä otolla, ilman ainuttakaan leikkausta välissä. Tämä osuus on selvästi se, mitä ohjaaja David Leitch on halunnutkin tehdä. Hän on nimittäin aiemmin toiminut lähinnä stunttipuolella, minkä kyllä huomaa. Taistelukoreografiat ovat upeaa katseltavaa ja on hienoa, ettei päähenkilö selviä tilanteesta ilman naarmun naarmua. Ammuskelun aikana verta roiskahtelee seinille ja auto-osion aikana voi hämmästellä näyttävää toteutusta, kameran kierrellessä henkilöauton sisällä niin, ettei sitä ole mitenkään voitu oikeasti kuvata yhdellä otolla, vaikka siltä se kuitenkin näyttää. Tästä osuudesta paistaa niin voimakkaasti Leitchin lahjakkuus, jolloin leffan jälkeen toivoo, että koko filmi olisi ollut enemmän tai vähemmän samaa meininkiä. Tämä osuus on kuitenkin vain noin kymmenen minuuttia melkein kahden tunnin leffasta, jolloin se ei saa pelastettua todella kehnoa kokonaisuutta.

Toimintakohtia lukuunottamatta Leitchiltä ei ohjaus tunnu luonnistuvan, eikä mikään ihme, sillä tätä ennen hän oli ohjannut vain John Wickin ja siinäkin hänen roolinsa taisi olla todella pieni, sillä hänen nimeään ei näy ohjaajatittelin alla elokuvan aikana, vaan Chad Stahelski sai kaiken kunnian itselleen. Kurt Johnstadin käsikirjoituskaan ei ole erityisen hyvä. Kuvaus on kuitenkin todella hyvää ja äsken mainitsemassani toimintaosiossa leikkaukset on saatu taidokkaasti piilotettua, jotta homma tuntuisi yhdeltä ainoalta kuvalta. Visuaalinen ilme on muuten kuitenkin aika tylsä. Vaikka siihen aikaan Berliini varmasti näyttikin siltä etenkin talvella, on Atomic Blonde alusta loppuun ankean harmaa filmi. Ainoat värit syntyvät lähinnä, kun ruudulle ilmestyy välillä värikkäitä tekstejä siitä, missä mennään. Äänityöskentely on hyvää, mutta Tyler Batesin musiikit eivät millään jää mieleen. Elokuvassa käytetyt kappaleet kuten Queenin ja David Bowien "Under Pressure" kuitenkin toimivat hyvin.

Yhteenveto: Atomic Blonde on yhtä ihan törkeän kovaa toimintajaksoa lukuunottamatta äärimmäisen keskinkertainen ja paikoitellen erittäin tylsä elokuva. Jo leffan pohjatarina agenttilistasta tuntuu todella nähdyltä, eikä se jaksa kiinnostaa katsojaa. Tunteita ei filmi osaa herättää, jos ikävystymistä ei lasketa mukaan. Elokuva kulkee yhtä kylmän tympeästi eteenpäin kuin pääosaa esittävä Charlize Theron, jolla on kyllä hetkensä, mutta joka ei vieläkään saa vakuutettua taidoistaan. James McAvoy on sen sijaan mainio ja Sofia Boutella on tuttuun tapaansa hyvä. Ohjaaja Leitchin ensikertalaisuuden huomaa läpi elokuvan. Hänellä on selvästi silmää toimintakohtauksille, joten ehkä hänen olisi kannattanut jäädä suunnittelemaan stuntteja, eikä yrittää käsitellä kokonaista tarinaa ja sen kanssa kulkevia tunnelmia. Tämän jälkeen alkoi hieman pelottaa, millainen Deadpool 2:sta (2018) tulee hänen käsissään... Jos pidät muutama kymmentä vuotta sitten ilmestyneistä vakoojafilmeistä, joissa on mukana hieman toimintaa ja salaisuuksia, niin Atomic Blonde voi olla juttunne. Ei se silti ole leffalipun väärti ja sen voi hyvin katsoa vasta vuokralta tai striimipalvelusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.movies.universalpictures.com
Atomic Blonde, 2017, 87Eleven, Closed on Mondays Entertainment, Denver and Delilah Productions, Film i Väst, Focus Features, Sierra / Affinity, T.G.I.M Films

Arvostelu: Split (2016)

SPLIT

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: James McAvoy, Anya Taylor-Joy, Haley Lu Richardson, Jessica Sula, Betty Buckley, Sebastian Arcelus ja Brad William Henke
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Kiinnostuin Splitista heti, kun kuulin, mikä siinä on ideana ja kuka esiintyy sen pääosassa. James McAvoy näyttelemässä sivupersoonahäiriöistä miestä, jolloin hänellä olisi useita rooleja. Ja kun kyseessä olisi trilleri, idea voisi toimia mainiosti. Sitten kuulin, että elokuvan on ohjannut M. Night Shyamalan ja kiinnostukseni laski. Shyamalan on nimittäin mielestäni yksi huonoimmista elokuvaohjaajista, jonka tiedän. Olen nähnyt seitsemän hänen elokuvistaan ja vain Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) ovat olleet hyviä, ja nekin ilmestyivät yli 15 vuotta sitten. The Visitin (2015) jätin kokonaan väliin, sillä koin, ettei minun kannata tuhlata aikaa jälleen yhteen hänen "huimista visioistaan". Shyamalan osaa keksiä toimivia ideoita, mutta kun hänen kuuluisi vain keksiä ideoita, ei kirjoittaa kokonaisia tarinoita. Hän onnistuu pilaamaan elokuvansa tyhmääkin tyhmemmillä juonenkäänteillä ja pelkäsin, että Splitissa käy täsmälleen näin. Silti aihe kiinnosti minua niin paljon, että pakkohan se oli nähdä. Jos Shyamalan olisikin oppinut jotain vuosien varrella. Tai jos McAvoy yksinään kannattelisi koko elokuvaa tarpeeksi, jotta tarinakin toimisi siinä sivussa...

Mies sieppaa kolme teinityttöä ja pitää heitä lukittuina huoneessa. Tytöt yrittävät keksiä suunnitelman paetakseen ja päättävät hyödyntää sitä, että heidät siepannut mies Kevin kärsii useista persoonista.

James McAvoy näyttelee Kevinia, kahdestakymmenestäkolmesta sivupersoonasta kärsivää miestä. Persoonia on mm. muodista kiinnostunut Barry, yhdeksänvuotias Hedwig, elegantti Patricia ja tytöt kidnapannut silmälasipäinen Dennis, jonka on pakko pitää asiat kaiken aikaa siisteinä ja järjestyksessä. Tylsä asia elokuvassa on, että muita persoonia ei erityisemmin nähdä. Katsojana on hieman vaikea ymmärtää syytä sille, miksi persoonia pitää olla yli kaksikymmentä, jos edes puolta niistä ei edes esitellä. Hahmo on silti kiehtova ja useat persoonat tekevät hänestä arvaamattoman. James McAvoy on huikea rooleissaan ja olisi ollut hienoa nähdä lisää persoonia esitettäväksi. Denniksena McAvoy on uhkaava, Barryna hieman huvittava, Hedwigina kummallinen lässyttäjä mutta silti karmiva ja Patriciana elegantti nainen. McAvoy vetää kaikki roolinsa upeasti ja näyttää jälleen olevansa erinomainen näyttelijä.
     Kolme kidnapattua teinityttöä ovat Casey (Anya Taylor-Joy), Claire (Haley Lu Richardon) ja Marcia (Jessica Sula). Casey on tytöistä isoimmassa roolissa ja välillä näytetään hänen lapsuusmuistojaan. Hän ottaa tilanteen rauhallisemmin kuin muut, mutta samalla miettii keinoja päästä vapaaksi. Claire sen sijaan haluaa käydä heti sieppaajan päälle ja paeta väkivallan avulla. Marciassa on vähän kumpaakin: hän haluaa paeta ja tehdä asialle heti jotain, mutta hän ei ole yhtä rauhaton kuin Claire. Kaikki kolme tyttöä ovat hyviä rooleissaan - etenkin Taylor-Joy, joka osoittaa hienosti pelkoa ja jonka hahmoa syvennetään taidokkaasti.
     Kevinia tutkii ja auttaa Betty Buckleyn näyttelemä tohtori Fletcher. Hän on päässyt jotenkin perille Kevinin eri persoonista ja pystyy sen takia olemaan tukena Kevinille. Yleensä tohtori Fletcherin vastaanotolla tuntuu käyvän muotiheppu Barry, sillä hän on nähdyistä hahmoista kaikkein järkevin. Buckley on mainio rauhoittavan tohtorin roolissa.
     Elokuvassa nähdään myös Sebastian Arcelus Caseyn isänä ja Brad William Henke Caseyn setänä. M. Night Shyamalan tekee tietysti lyhyen cameon, kuten muissakin hänen elokuvissaan.

Splitissä tosiaan on mielenkiintoinen lähtökohta. Kevin sieppaa kolme tyttöä syntymäpäiväjuhlista ja lukitsee heidät huoneeseen. Kevinin eri persoonien esittely hoituu todella toimivasti ja on kiinnostavaa seurata, miten tytöt reagoivat outoon sieppaajaan. Pilaileeko hän heidän kustannuksellaan, vai onko hänen mielessään oikeasti vikaa? Jos jotain, niin ainakin Kevin on äärimmäisen arvaamaton ja siten aidosti pelottava. Jännitystä nostatetaan taidokkaasti ja mukaan luodaan todella ahdistavaa ilmapiiriä. Hahmojen epätoivo välittyy hienosti katsojaan ja itsekin alkaa pohtimaan erilaisia keinoja päästä pakoon, vaikka haluaisi myös jäädä näkemään, mitä kaikkia eri puolia Kevinistä paljastuu. Samalla mukana on kiehtovaa mystisyyttä, kun tohtori Fletcher alkaa avaamaan Kevinin menneisyyttä ja kertomaan samanlaisista monipersoonallisista ihmisistä.

Harmillisesti mukaan mahtuu myös tiettyjä heikkouksia, kuten turhankin selittelevää dialogia, mikä on hieman ristiriidassa hyvin luodun mysteerisen kerronnan kanssa. Lisäksi elokuvan loppuhuipennus muuttuu kummalliseksi, eikä aluksi voi olla täysin varma, lähtikö leffa juuri parempaan vai huonompaan suuntaan? Huipennus on paikoitellen hieman pöhkö, mutta samalla myös karmiva. Lopussa tuleva twisti muuttaa kuitenkin koko elokuvan merkityksen ja saa katsojan suun loksahtamaan auki. Tietyt heikkoudetkin antaa pienesti anteeksi, kun alkaa pyörittelemään päässä erilaisia tapoja jatkaa tarinaa. Kaikkein isoin twisti elokuvassa on kuitenkin se, että Shyamalan osaa yhä, jos niin vain haluaa. Hänen ohjauksensa on todella taidokasta ja vaikka hänen käsikirjoituksestaan löytyy kehnommatkin puolensa, osoittaa hän suurta lahjakkuutta ja saa epätoivoon vajonneet faninsa näkemään toivon kipinän. Split on ehdottomasti yksi Shyamalanin parhaista elokuvista.

Elokuva on myös kuvattu todella taidokkaasti. Leffa on täynnä tyylikkäitä kuvia ja kuvauksella luodaan lisää jännittävää ilmapiiriä. Myös leikkaus on erittäin oivallista. Visuaalisia tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta leffan lavasteet ja maskeeraukset ovat hienot. Äänitehosteilla on tuotu toimivia lisäyksiä mukaan. Musiikista vastaa West Dylan Thordson, joka myös tuo oman panoksensa tunnelman kasvattamiseen.

Yhteenveto: Split on yksi M. Night Shyamalanin parhaista elokuvista... mikä ei kerro vielä paljoa, koska lähes kaikki niistä ovat huonoja. Tämä on kuitenkin aidosti todella hyvä ja Shyamalan osoittaa taitonsa rakentaessaan jännitettä ja epämiellyttävää ilmapiiriä. Tätä vain vahvistaa monta eri persoonaa sisällään pitävää Keviniä näyttelevä James McAvoy, joka on aivan loistava roolissaan. Harmi vain, ettei hahmon jokaista persoonaa esitelty edes parin minuutin ajan siellä täällä elokuvan aikana. Muutenkin näyttelijänsuoritukset ovat mainiot. Loppupäässä leffa vaikuttaa menevän hieman heikompaan ja hölmömpään suuntaan, mutta filmin päätös nostaa tason takaisin ylös ja jättää katsojan vaatimaan lisää. Shyamalan osoittaa, että hänessä onkin vielä toivoa ja jonkinlaisella mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä hänellä on tulevaisuudessa tarjottavanaan. Etenkin ohjaajan faneille Split on pakkokatsottavaa ja tervetullut yllätys jatkuvien pettymysten jälkeen. Muutenkin synkistä ja ahdistavista trillereistä pitäville elokuva tulee toimimaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.1.2017 - Muokattu 8.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Split, 2016, Blinding Edge Pictures, Blumhouse Productions