Narnian tarinat: Prinssi Kaspian (The Chronicles of Narnia: Prince Caspian - 2008) - elokuva-arvostelu

NARNIAN TARINAT: PRINSSI KASPIAN

THE CHRONICLES OF NARNIA: PRINCE CASPIAN

Ohjaus: Andrew Adamson

Näyttelijät: William Moseley, Anna Popplewell, Georgie Henley, Skandar Keynes, Ben Barnes, Sergio Castellitto, Peter Dinklage, Warwick Davis, Ken Stott, Eddie Izzard, Pierfrancesco Favino, Cornell John, Liam Neeson, Vincent Grass, Damián Alcázar, Klara Issova ja Tilda Swinton

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

C. S. Lewisin satukirjoihin perustuva elokuva Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Adamson oli jo työstänyt käsikirjoituksen jatko-osalle, kun ensimmäistä elokuvaa vielä viimeisteltiin, sillä hänen huolenaan oli, että lapsinäyttelijät ehtisivät vanheta liikaa, jos jatko-osan tekoa viivästytettäisiin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2007 ja lopulta Narnian tarinat: Prinssi Kaspian sai ensi-iltansa toukokuussa 2008. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti lippuluukuilla, eikä se saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta. Jos oikein muistan, kävin katsomassa Prinssi Kaspianin elokuvateattereissa äitini kanssa. Olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan, joskin viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Kun viime vuonna huomasin Velhon ja leijonan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin arvostella Narnian tarinat -elokuvat läpi - etenkin nyt kun elokuvasarja on heräämässä takaisin eloon Greta Gerwigin ja Netflixin käsissä.

Pevensien sisarukset Peter, Susan, Lucy ja Edmund palaavat yllättäen Narniaan, missä heidän pitää auttaa nuorta prinssi Kaspiania pelastamaan maailma Kaspianin vallanahneelta sedältä.

William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley tekevät paluun rooleihinsa Pevensien sisaruksiksi, Peteriksi, Susaniksi, Edmundiksi ja Lucyksi, jotka ensimmäisessä elokuvassa päätyivät vaatekaapin kautta satumaailma Narniaan. Pelastettuaan paikan pahalta Valkealta velholta (Tilda Swinton), he hallitsivat Narniaa muutaman vuosikymmenen ajan, kunnes vahingossa tupsahtivat takaisin tavalliseen maailmaan ja palasivat lapsiksi. Nyt, vuotta myöhemmin sisarukset löytävät itsensä jälleen Narniasta, mutta paikka on muuttunut täysin. Kuten jo ykkösleffassa kävi ilmi, aika kulkee Narniassa paljon nopeammin kuin meidän maailmassamme ja siinä, missä sisarusten mielestä heidän viime seikkailustaan on kulunut vasta vuosi, Narniassa aikaa on kulunut jopa tuhat vuotta ja Pevensiet ovat muuttuneet paikalliseksi legendaksi, johon osa ei enää edes usko. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi kehittyneet näyttelijöinä, mutta tällä kertaa heidän hahmonsa jäävät hieman sivuun.

     Narnian tarinat: Prinssi Kaspianin keskiössä on nimittäin juuri sen nimikkohahmo, Ben Barnesin näyttelemä prinssi Kaspian. Kyseessä on nykyään Narniaa hallitsevien ihmisten, telmarilaisten kruununperijä. Prinssin isä, edellinen kuningas on kuollut ja telmarilaisten odotellessa, että Kaspian on tarpeeksi vanha valtaistuimelle, hänen setänsä Miraz (Sergio Castellitto) on toiminut sijaishallitsijana. Mutta eipä Mirazille tietenkään sovi vallasta luopuminen ja niinpä hän päättääkin yrittää tappaa Kaspianin, joka lähtee pakomatkalle. Barnes istuu erittäin passelisti rooliinsa ja hänestä löytyy niin hahmon kaipaamaa sinisilmäisyyttä kuin kasvavaa rohkeutta ja johtajaluonnetta. Castellitto on myös hyvä valinta tämänkertaiseksi pahikseksi, joka eroaa Valkeasta velhosta heti sillä, että Miraz on tuiki tavallinen ihminen.

Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Mirazille uskollinen kenraali Glozelle (Pierfrancesco Favino), Kaspianin pakomatkalla kohtaamat kääpiöt Trumpkin (Peter Dinklage) ja Nikabrik (Warwick Davis), mäyrä Juormukas (Ken Stott), miekkaa heilutteleva hiiri Riipitsiip (Eddie Izzard), kentaurikenraali Glenstorm (Cornell John), sekä tietty vanha kunnon leijona Aslan (Liam Neeson), joka katosi Narniasta samoihin aikoihin, kun Peter, Susan, Edmund ja Lucy päätyivät takaisin tavalliseen maailmaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Dinklage on väkevä Trumpkinina ja suloinen, mutta luonteeltaan pippurinen Riipitsiip nousee helposti suosikiksi uusista tuttavuuksista.

Minun on aina ollut vaikea päättää, kummasta Narniat tarinat -elokuvasta pidän enemmän, Velhosta ja leijonasta, vai Prinssi Kaspianista. Ensimmäinen elokuva on ihastuttavan taianomainen koko perheen satuseikkailu, kun taas jatko-osa on selvästi synkempi ja vanhemmille lapsille suunnattu fantasiaelokuva. Prinssi Kaspian siis toisaalta menettää osan edeltäjänsä satumaisesta viehätyksestä, mutta samalla se tarjoaa katsojilleen Narnian uudella tavalla. Maailma on muuttunut kolkommaksi telmarilaisten vallan alla. Kentaurit, minotaurukset, kääpiöt, yksisarviset, satyyrit ja muut taikaolennot on joko metsästetty tai ajettu piiloon kaukaisiin metsiin. Siinä, missä ykkösleffassa neljän ihmislapsen saapuminen nähtiin ihmeenä, jatko-osassa ihmisten ja satuolentojen välillä on muodostunut kiivaisa konflikti, eivätkä Pevensiet koe oloaan yhtä tervetulleeksi kuin viime visiitillään.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi vain jotain synkkyyksissä murjottamista, vaan lähinnä sitä, että Pevensiet ovat varttuneet, katsojat ovat varttuneet ja samalla myös elokuva on varttunut ja kypsentynyt. Ankeista puolistaan huolimatta Narnia ei ole menettänyt kaikkea taikaansa ja luvassa onkin toinen onnistuneesti mukanaan vievä fantasialeffa, joka tarjoaa hyvää seikkailun tuntua, sopivasti vauhtia ja vaaratilanteita, sekä näyttävää toimintaa miekankalisteluineen kaikkineen. Konflikti on tosiaan hyvin rakennettu ja on mielenkiintoista seurata, kuinka se avautuu, joskin jossain kohtaa Pevensiet alkavat tuntua lähes ulkopuolisilta elokuvassa, Kaspianin ottaessa selvää sijaa johtajana. Tiettyä viilausta tämäkin leffa jää kaipaamaan ja kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu paikoitellen liialliselta. Kun elokuva muuten keskittyy niin hyvin tarinaansa narnialaisten ja telmarilaisten välirikosta, kerrontaa rikkoo täysin totaalisen turha kohtaus, jossa Valkeaa velhoa yritetään vapauttaa vankeudestaan. Kohtaus olisi pitänyt älytä poistaa tai lisätä mukaan vasta johonkin kotijulkaisun pidennettyyn versioon.

Velhon ja leijonan ohjannut Andrew Adamson toimii myös Prinssi Kaspianin puikoissa, hoitaen tonttinsa tälläkin kertaa mallikkaasti ja tuoden tuoreen näkökulman samaan maailmaan. Adamson on myös käsikirjoittanut elokuvan Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn kanssa ja lukuun ottamatta aiemmin mainitsemaani turhaa osiota kolmikko pitää kertomuksen pääasiassa hyvin kasassa. Teknisiltä ansioiltaan Narnian tarinat: Prinssi Kaspian on suurimmaksi osaksi mainio, joskin osa tietokonetehosteista on vanhentunut ja etenkin digitaalisesti luodut puhuvat eläimet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja äänimaailmakin vakuuttavasti rakennettu. Harry Gregson-Williams palasi säveltämään myös kakkosleffan ja hän tunnelmoikin musiikeillaan jälleen nätisti, lisäten seikkailun henkeä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: Prince Caspian, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2008, Walt Disney Pictures, Walden Media, Ozumi Films, Pakt Media, Silverbell Films, Stillking Films

Arvostelu: Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005)

NARNIAN TARINAT: VELHO JA LEIJONA

THE CHRONICLES OF NARNIA: THE LION, THE WITCH AND THE WARDROBE

Ohjaus: Andrew Adamson

Pääosissa: Georgie Henley, William Moseley, Skandar Keynes, Anna Popplewell, Tilda Swinton, James McAvoy, Ray Winstone, Dawn French, Jim Broadbent, Liam Neeson, Kiran Shah, Elizabeth Hawthorne, Michael Madsen, Patrick Kake, Rupert Everett ja James Cosmo

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, eli suomalaisittain Narnian tarinat: Velho ja leijona perustuu C. S. Lewisin kirjaan Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe) vuodelta 1950. Kirjan pohjalta oli jo tehty muutama televisiosarjasovitus ja näytelmä, ja 1990-luvulla siitä suunniteltiin elokuvaa tuottajakaksikko Frank Marshallin ja Kathleen Kennedyn toimesta. He kuitenkin tulivat lopulta siihen tulokseen, ettei teknologia ollut tarpeeksi kehittynyt elokuvan toteuttamiseen ja projekti jäi kesken. He olivat myös suunnitelleet tarinan siirtämistä nykypäivän Yhdysvaltoihin, mistä Lewisin perikunta ei pitänyt. Vuonna 2001 julkaistujen Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring) menestyksen myötä tuottaja Mark Johnson koki, että Lewisin työt voitaisiin kääntää uskollisiksi elokuviksi. Walt Disney -studio halusi päästä ratsastamaan fantasiaelokuvien uudella suosiolla ja nappasikin projektin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Narnian tarinat: Velho ja leijona sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras äänitys ja parhaat erikoistehosteet), joista se voitti parhaan maskeerauksen palkinnon, sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musiikki ja laulu). Itse näin elokuvan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä, joskaan en innostunut Narniasta samalla lailla kuin Harry Potterista ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Sotaa pakenevat Pevensien sisarukset päätyvät elämänsä seikkailuun, kun he löytävät professorin vaatekaapista portin satumaailma Narniaan, missä heidän täytyy pysäyttää paha Valkea velho, joka on kironnut Narnian ikuiseen talveen.

Lähes kolmentuhannen hakijan joukosta Pevensien sisaruksia valittiin lopulta esittämään William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley. Moseley näyttelee sisaruksista vanhinta, Peteriä, joka yrittää ottaa vanhemman roolin, kun sisarukset joutuvat pakenemaan toista maailmansotaa nelistään. Popplewell esittää Susania, kirjaviisasta siskoa, joka jää vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa pienimpään rooliin nelikosta. Keynes esittää Edmundia, kapinahenkistä poikaa, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi perheessä. Henley taas näyttelee sisaruksista nuorinta, Lucyä, joka löytää Narnian ja joka onkin tavallaan sisaruksista merkittävin tässä ensimmäisessä leffassa. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi suurin osa ensikertalaisia kameran edessä, mutta he suoriutuvat rooleistaan vähintään kelvollisesti. Peter, Susan, Edmund ja Lucy ovat oivallisen erilaiset hahmot, erottuen hyvin toisistaan, mutta myös tukien toisiaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat vain alussa nopeasti nähtävä sisarusten äiti (Judy McIntosh), professori Kirke (Jim Broadbent), jonka luokse Pevensiet muuttavat sodan ajaksi ja professorin tiukka taloudenhoitaja Macready (Elizabeth Hawthorne), sekä Narnian satumaailmassa kohdatut erilaiset tyypit ja olennot, kuten suuri ja mahtava Aslan-leijona (äänenä Liam Neeson), fauniherra Tumnus (James McAvoy), mukavat herra ja rouva Majava (Ray Winstone ja Dawn French), kentaurikenraali Oreius (Patrick Kake), sekä paha Valkea velho Jadis (Tilda Swinton) ja tämän kätyrit Ginarrbrik (Kiran Shah) ja Maugrim (Michael Madsen). Sivuhahmotkin ovat oivia. Neesonin ääni on sekä täydellisen lempeä että jylhä Aslanille ja Swinton on nappivalinta katalan noita-akan rooliin.

Olen aina pitänyt Narnian tarinat: Velhosta ja leijonasta, mutta siitä ei edes lapsena muodostunut minulle kova juttu, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Harry Potter -kirjoista ja -elokuvista, jotka olivat sytyttäneet intoni fantasiagenreä kohtaan. Niiden rinnalla Narnia ei erityisemmin säväyttänyt, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin katseltuna täytyy myöntää, että joko vuodet ovat muodostaneet elokuvalle nostalgia-arvoa tai sitten myöhemmin ilmestyneistä fantasialeffoista on tullut vielä heikompia ja ennen kaikkea muovisia, jolloin Narnian satumaisuus pääsee viehättämään paremmin edukseen kuin ilmestyessään.

Jos jossain Narnian tarinat: Velho ja leijona onnistuu hyvin, niin toistamaan C. S. Lewisin kirjan satumaisen hengen. Katsoja voi tuntea Pevensien sisarusten ihmetyksen ja ihastuksen, kun nämä ensi kertaa astuvat professorin vaatekaapin läpi Narniaan. Maailma on täynnä erilaisia olentoja ja taikuutta, joihin tutustutaan läpi elokuvan. Seikkailun tunne on myös valloillaan, imaisten katsojan hyvin mukaansa. Valkea velho taas tuo omat synkät puolensa kertomukseen ja kuten Lewisin kirjasta, myös elokuvasta voi löytää selviä viittauksia raamatullisiin tarinoihin, lähtien Jeesuksen kertomusta mukailevasta uhrautumisesta ja ylösnousemisesta. Lewisin inspiraationlähde Narniaan olivat sotaa paenneet lapset, jotka hän itse otti asumaan luokseen 1940-luvun alussa. Etenkin leffan alkupäässä tätä sota-aspektia puidaan kiinnostavasti, joskin se jää lopulta varsin taka-alalle seikkailun alkaessa.

Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja parikymmentä minuuttia, mikä kulkee pääasiassa kuin hujauksessa, eikä aika ehdi juurikaan käydä pitkäksi leffan aikana. Elokuva tekee alkupäässä hyvää työtä ensin sisarusten esittelemisessä ja sitten Narnian. Kun matka halki satumaan käynnistyy, on sitä mukavaa seurata ja onpa loppuhuipennukseksi saatu varsinainen suuri sotakohtaus. Elokuvan voimavara ovat tietty itse Pevensien sisarukset ja parasta antia ovat heidän väliset konfliktinsa, joita setvitään läpi leffan. Heikkoutena taas voisi pitää sitä, että Velho ja leijona ei tunnu toisinaan osaavan päättää, minkä ikäisille se on tehty. Puhuvien eläintensä ja tiettyjen söpöstelyhetkien kera elokuva voi olla turhan lapsellinen aikuisille, mutta jotkut varsin tummasävyiset jutut ovat todennäköisesti liian hurjia lapsille.

Elokuvan ohjaajaksi valittiin Andrew Adamson, joka oli aiemmin toiminut ohjaajana DreamWorksin Shrekissä (2001) ja Shrek 2:ssa (2004). Adamsonin loihtima ilmapiiri on pääasiassa mainio. Hänen, Ann Peacockin, Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on oiva, joskin he olisivat voineet laatia Susanille selkeämmän tarkoituksen tarinassa. Narnian tarinat: Velho ja leijona on hyvin kuvattu ja suurimmaksi osaksi sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus komeaa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Erikoistehosteiden taso on kuitenkin ailahtelevaa. Aslan on edelleen vakuuttava digileijona ja mukana on joitain muitakin hyvin aikaa kestäneitä tietokoneluomuksia, mutta sitten taas taustakankaiden käyttö ja osa taustalla nähtävistä digiotuksista pistävät paikoin varsin ikävästi silmään.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, 2005, Walt Disney Pictures, Walden Media

Arvostelu: Shrek 2 (2004)

SHREK 2

Ohjaus: Andrew Adamson, Kelly Asbury ja Conrad Vernon
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Cleese, Julie Andrews, Antonio Banderas, Jennifer Saunders, Rupert Everett, Larry King, Aron Warner, Cody Cameron, Conrad Vernon ja Chris Miller
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! perustuva animaatioelokuva Shrek (2001) oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan käsikirjoittaneet Terry Rossio ja Ted Elliott eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä jatko-osan tarinasta kuin studio, joten he jättivät sarjan. Niinpä ensimmäisen osan ohjaaja Andrew Adamson otti vastuulleen myös kirjoittamisen tällä kertaa. Päänäyttelijät Mike Myers, Eddie Murphy ja Cameron Diaz palasivat rooleihinsa, neuvoteltuaan itselleen huiman palkan korotuksen 350 tuhannesta dollarista kymmeneen miljoonaan dollariin. Shrek 2 sai ensi-iltansa keväällä 2004 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se oli ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli valtava hitti lippuluukuilla, tienaten lähes miljardi dollaria, eli tuplasti sen, mitä ensimmäinen Shrek-elokuva tuotti. Kyseessä oli ilmestymisvuotensa isoin menestys, ohittaen jopa megahitit Harry Potter ja Azkabanin vangin (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ja Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n (Spider-Man 2 - 2004). En valitettavasti muista, näinkö Shrek 2:n elokuvateatterissa, kun se ilmestyi, vai vasta myöhemmin vuokralta. Sen kuitenkin voin varmuudella sanoa, että katsoin tätä ja ensimmäistä osaa monen monta kertaa niiden ilmestyttyä. Viimeisten vuosien aikana olen katsonut leffat pari kertaa uudestaan ja kun huomasin ensimmäisen Shrekin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla sen. En kuitenkaan halunnut lopettaa siihen ja katsoinkin pian myös Shrek 2:n.

Shrek ja Fiona ovat vasta palanneet häämatkaltaan, kun Fionan vanhemmat, kuningas Harold ja kuningatar Lillian kutsuvat heidät Kaukaiseen maahan juhlistamaan häitä. He eivät kuitenkaan tiedä Shrekin ja Fionan jättiydestä...

Tuttu pääkolmikko ensimmäisestä elokuvasta tekee tietty paluun. Shrek (Mike Myers) on aika lailla sama jääräpää kuin viimeksi, mutta tällä kertaa hän näyttää enemmän herkempää puolta, rakkaansa prinsessa Fionan (Cameron Diaz) vuoksi. Fiona osoittaa toistamiseen, että prinsessakin voi vetää turpaan, mutta harmillisesti muuten hahmo saa aika vähän tekemistä. Yllättävän onnistuneesti tehty moottoriturpa Aasi (Eddie Murphy) huomattiin varmasti studiolla suosituksi, joten hahmo pääsee jatkuvasti valokeilaan. Aasi ei vieläkään ärsytä, vaan naurattaa vähän väliä hölmöillä jutuillaan.
     Myös monet tutut satuhahmot palaavat jatko-osaan. Iso mutta-ei-kovin-paha susi (Aron Warner), kolme pientä possua (Cody Cameron), Pinocchio (Cameron) ja piparkakku-ukko (yksi ohjaajista, Conrad Vernon) hauskuuttavat jälleen. Hahmoista ja heidän saduistaan tehdään onnistuneesti pilkkaa. Uusina tulokkaina satuhahmojen joukkoon saapuvat mm. Hyvä Haltijatar (Jennifer Saunders), prinssi Uljas (Rupert Everett), sekä oma henkilökohtainen suosikkini, Saapasjalkakissa (Antonio Banderas). Olen selvästi enemmän kissaihminen kuin koiraihminen ja mielestäni kissat eivät pääse läheskään yhtä hyvin esille elokuvissa kuin koirat. Saapasjalkakissa onkin yksi parhaista kissahahmoista elokuvahistoriassa. Hän on äärimmäisen suloinen, mutta myös mitä etevin ja hurjin taistelija. Lisähienouden hahmoon tuo tietty meta-taso, sillä sen lisäksi, että hahmo on selvä parodia Zorrosta, hänen ääninäyttelijänsä Bandoras näytteli Zorroa elokuvissa Zorron naamio (The Mask of Zorro - 1998) ja Zorron legenda (The Legend of Zorro - 2005).
     Pidän kyllä todella paljon myös Hyvästä Haltijattaresta ja prinssi Uljaasta, joiden osuus elokuvassa on hauskasti ja muutenkin erinomaisesti kirjoitettu. Fionan vanhemmat, kuningas Harold (John Cleese) ja kuningatar Lillian (Julie Andrews) ovat vallan mainio lisäys. On samalla niin huvittavaa kuin jopa surullistakin, kuinka he suhtautuvat tyttärensä uuteen olomuotoon, sekä tämän mieheen Shrekiin.

Minulle tuottaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen vaikeuksia sanoa, pidänkö enemmän ensimmäisestä vai toisesta Shrek-elokuvasta. Molemmat ovat mielestäni aivan mahtavia. Shrek 2 onnistuu joissain jutuissa paremmin kuin edeltäjissä, muttei toisissa asioissa taas yllä samalle tasolle. Silti kyseessä on hämmentävän hyvä jatko-osa, minkä onnistumisella oli varmasti suuret paineet. Ensimmäinen Shrek oli fantastinen teos, leikitellessään satujen kliseillä ja tuoden twistejä mukaan vähän joka suunnasta, silti onnistuen pitämään lumoavan satuhengen. Prinsessaa ei pelastanutkaan komea prinssi, eikä prinsessa ole pelkkä avuton neito hädässä. Yksi hienoimmista asioista oli viesti sisäisestä kauneudesta, mikä erotti leffan monista pinnallisista klassikkokertomuksista. Elokuva oli todella nokkela, eikä ole helppo homma toistaa näitä menestyksen aineksia ja pitää juttua raikkaana vielä jatko-osassakin. Kuin ihmeen kaupalla Shrek 2 onnistuu tavoitteissaan ja tarjoaa loistokkaan seikkailun, mistä löytyy paljon samaa, mutta paljon myös uusia oivalluksia.

Jo ensimmäinen osa kikkaili sillä, että se yhdisteli nykypäivän asioita keskiaikaisiin kuvioihin. Shrek 2 vie tämän idean huomattavasti pidemmälle. Kaukaisesta maasta löytyy upeaa linnaa ja vanhanaikaisia taloja, mutta samalla siinä on jotain modernia - aivan kuin se olisi oman aikansa suurkaupunki, kuten Los Angeles (mihin viittaa jo Hollywood-kylttiä muistuttava Far Far Away -kyltti läheisellä kukkulalla). Matkansa varrella Shrek, Fiona ja Aasi kulkevat Beverly Hillsiä muistuttavan alueen läpi, missä asuvat isoimmat julkimot, kuten Tähkäpää ja Tuhkimo. Näitä modernisointeja viljellään pitkin leffaa, välillä isosti ja välillä huomaamattomammin. Yksi suosikeistani on se, että ritarit käyttävät pippurimyllyjä sumuttimien sijaan. Huumoria on siis tälläkin kertaa jokaiseen makuun ja kaikenikäisille. On pieruvitsiä, Aasin toilailua, nokkelaa sanailua, sekä rivoja juttuja, joiden aikana vanhempien täytyy taistella nauramista vastaan, jottei tarvitse selittää jälkikasvulle, mikä oli niin hilpeää. Lapsen kasvaessa elokuvan hienous vain lisääntyy, sillä joka katselukerralla siitä huomaa uusia puolia, joita ei ymmärtänyt aiemmin.

Huumorin lisäksi elokuvasta löytyy vahva seikkailun henki. Se nappaa heti mukaansa satukirja-aloituksella, eikä suostu päästämään irti ennen kuin lopputekstit rullaavat. On vauhdikkaita toimintakohtauksia, hempeää romantiikkaa ja jopa sujuvaa jännitystä. Loppuhuipennuksessa elokuva päättää tosissaan nostaa tasoa edelliseen osaan verrattuna. Kaiken keskellä on toinen erittäin hyvä tarina. Elliottin ja Rossion puuttumisesta huolimatta käsikirjoitustiimi on tehnyt todella taitavaa työtä kuljettaessaan kertomusta, hyödyntäessään hahmoja ja tuomalla mukaan valtavan määrän hulvattomia vitsejä. Kun hahmoista välittää tässä kohtaa paljon, on jatko-osaan saatu jopa kunnon koskettavuutta.

Ensimmäisen ja toisen osan välissä ehti vierähtää kolme vuotta, joten on selvää, että animaatioteknologia on kehittynyt näiden vuosien varrella huimasti eteenpäin. Shrek 2 näyttääkin monin tavoin paremmalta kuin edeltäjänsä (vaikka sekin näyttää yhä todella hyvältä). Taustoista löytyy paljon enemmän yksityiskohtia ja muutenkin filmi tarjoaa vaikuttavampia otoksia, joissa on paljon meneillään. Ihmishahmot näyttävät hieman luontevammilta ja eläinten turkit ovat hämmästyttävän hienoja. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu kaikin puolin. Harry Gregson-Williamsin tutut sävelmät ovat mukana, minkä lisäksi elokuvassa kuullaan paljon vanhempia, jo olemassa olevia kappaleita, kuten Bonnie Tylerin Holding Out For a Hero, Lipps Inc. -yhtyeen Funkytown ja Ricky Martinin Livin' La Vida Loca.

Yhteenveto: Shrek 2 on loistokas jatko-osa, joka yltää vaikuttavasti ensimmäisen elokuvan tasolle, pistäen joitain juttuja jopa paremmaksi. Tämäkin modernisointeja ja vekkulimaisia käänteitä hyödyntävä satu nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa valtavasti riemua kaikenikäisille. Huumoria löytyy jokaiseen makuun ja filmiä seuraa suurella ilolla. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja filmi tarjoaa kaikenlaista, mitä kunnon satu kaipaakin - ja vielä enemmän! Tutut hahmot jatkavat hauskuuttamista ja uudet lisäykset hahmokaartiin toimivat kaikki hienosti, Saapasjalkakissan noustessa ehdottomasti omaksi suosikikseni. Animaatiojälki on parantunut edelliseen osaan verrattuna ja filmi on täynnä valloittavaa musiikkia. Kaiken kaikkiaan Shrek 2 on jopa hämmentävän laadukas jatko-osa, jota katsoessa en vieläkään osaa päättää, pidänkö enemmän ensimmäisestä vai toisesta osasta. Molemmat ovat loistoleffoja ja jos et vielä ole kumpaakaan nähnyt, tee itsellesi palvelus ja pistä ne katsontaan!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek 2, 2004, DreamWorks, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Shrek (2001)

SHREK

Ohjaus: Andrew Adamson ja Vicky Jenson
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Lithgow, Chris Miller, Conrad Vernon, Vincent Cassel, Cody Cameron, Simon J. Smith, Christopher Knights, Aron Warner ja Jim Cummings
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Shrek perustuu löyhästi William Steigin lastenkirjaan "Shrek!" vuodelta 1990. Jo vuonna 1991 Steven Spielberg halusi tehdä elokuvan kirjan pohjalta, mitä olisivat tähdittäneet Bill Murray ja Steve Martin, mutta se projekti ei koskaan edennyt. Kun DreamWorks-yhtiö perustettiin, tuottaja John H. Williams luki Steigin kirjaa lapselleen ja samalla alkoi pohtia sen potentiaalista kääntyä elokuvamuotoon. Williams veikin kirjan DreamWorksille, jossa innostuttiin projektista. Päärooliin Shrekiksi kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta tämä kieltäytyi, sillä ei halunnut, että lapset yhdistäisivät hänet ikuisesti vihreäksi jätiksi. Chris Farley palkattiin rooliin ja hän äänittikin lähes kaikki repliikkinsä, mutta valitettavasti menehtyi kesken tuotannon. Farleyn korvasi Mike Myers, joka vaati, että kaikki Shrekin repliikit kirjoitettaisiin uudestaan. Myers ehti äänittää kaikki repliikkinsä, kunnes tuottajat hoksasivat, että hänen pitäisi hyödyntää skotlantilaisaksenttiaan ja hän joutuikin äänittämään kaikki vuorosanansa uudestaan. Alunperin elokuva oli tarkoitus toteuttaa pienoismallien ja liikkeentunnistustekniikan kautta, mutta koska lopputulos näytti testeissä tökeröltä, elokuva päätettiin tehdä puhtaasti tietokoneanimaationa. Lopulta Shrek sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot ja katsojat innostuivat filmistä todella paljon ja siitä tuli yksi ilmestymisvuotensa suurimmista menestyksistä. Elokuva voitti kaikkien aikojen ensimmäisen parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan komediaelokuvan Golden Globesta, parhaan elokuvan BAFTA:sta ja jopa voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen BAFTA-palkinnon. Itse katsoin Shrekin todella monta kertaa lapsena ja se oli yksi suosikeistani aikoinaan. Olen lapsuuden jälkeen katsonut filmin muutamaan kertaan uudestaan, viimeksi pari vuotta sitten. Nyt kun Shrek täyttää 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan jälleen kerran ja arvostella sen, sekä leffan jatko-osat.

Yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta nauttiva jätti Shrek ja jatkuva hölöttäjä Aasi lähtevät vaaralliselle retkelle pelastaakseen prinsessa Fionan, joka on lukittu torniin, mitä vartioi hurja lohikäärme.

Elokuvan nimikkohahmo Shrek (Mike Myers) on vihreä jätti, joka haluaa elää omassa rauhassaan suollaan. Hän ei pidä muista ja pelotteleekin tunkeilijat pois. Elokuvan aikana käy kuitenkin nopeasti selville, ettei hän ole mikään hurja hirviö, vaan tunteikas heppu, jonka omat pelot ja epävarmuus ovat muokanneet hänestä sellaisen kuin hän on. Hahmosta pitää nopeasti ja monille hän voi olla hyvinkin samaistuttava. Myers sopii rooliin erinomaisesti ja oli mahtava päätös, että Myers äänitti repliikkinsä uusiksi skottiaksentin kera.
     Prinsessan pelastusretkelle Shrek saa (joutuu ottamaan) mukaansa puhuvan Aasin (Eddie Murphy, joka sai historiallisesti BAFTA-ehdokkuuden miessivuosasta pelkällä ääninäyttelemisellä). Aasi voi herkästi käydä hermoille, sillä tämä on todella innoissaan puhelahjastaan ja hölisee läpi leffan. Itse olen kuitenkin aina pitänyt hahmosta ja Aasin jutut naurattavat kerta toisensa jälkeen. Hänestäkin avautuu uusia puolia filmin aikana ja Murphy on toinen nappivalinta, herättäen Aasin oikein kunnolla henkiin ja lataamalla tämän täyteen energiaa.
     Jos lämminsydäminen ja herkkä jätti rikkoo stereotypioita, niin samaa tekee myös prinsessa Fiona (Cameron Diaz). Vaikka prinsessa Fiona odottaakin komeaa prinssiä, joka pelastaisi hänet kauhistuttavan lohikäärmeen kynsistä ja uskoo tyypillisesti kohtaloon ja tosirakkauteen, ei hän todellakaan ole mikään perinteinen "avuton neito pulassa" -hahmo. Prinsessa yllättää useaan otteeseen elokuvan aikana.
     Elokuva pahis on ilkeä lordi Farguaad (John Lithgow), joka haluaa hankkiutua kaikista satuolennoista eroon ja tehdä itsestään kuninkaan. Siihen hän kuitenkin tarvitsee kuninkaallisen vaimokseen ja hän haaveileekin prinsessa Fionasta. Lordi Farguaad on erinomainen pahis, josta hänestäkin löytyy normeja rikkova puolensa.

Stereotypioita rikkovat hahmot eivät rajoitu vain sen neljään merkittävimpään henkilöön. Elokuva on täynnä tuttuja satuhahmoja ja -olentoja, kuten elävä nukke Pinocchio (Cody Cameron), rikkailta ryöstävä Robin Hood (Vincent Cassel), puhuva piparkakku-ukko (Conrad Vernon), taikapeili (Chris Miller), kolme pientä possua (Cameron) ja iso paha susi (Aron Warner), ja aika lailla kaikkiin tuodaan jonkinlaista twistiä. Koko Shrek-elokuva ottaa käsittelyyn tunnetut sadut ja niiden kliseet, ja kääntää asiat päälaelleen. Tästä viestii jo se, että alussa kun nähdään tyypillinen satukirja-aloitus, Shrek repäiseekin kirjasta sivun irti ja käyttää sitä vessapaperina. Jatkuvasti kun filmi vaikuttaisi luisuvan kliseitä kohti, se tekeekin äkkijarrutuksen ja tarjoaa jotain poikkeavaa, pitäen homman kaiken aikaa tuoreena. Filmi on täynnä mahtavia oivalluksia ja ideoita, joita se hyödyntää erinomaisin konstein. Jo hirviön asettaminen tarinan päähenkilöksi tavanomaisen prinssin sijaan on kiehtova muutos ja siitä revitään irti paljon kaikenlaista. Kaikkeen tähän tuodaan myös tiettyä moderniutta.

Shrek on niitä animaatioita, mitkä sopivat aika lailla kaikenikäisille. Ihan perheen pienimmille elokuva saattaa olla liian hurja, mutta muuten siitä voi nauttia kuka tahansa. Huumoria riittää moneen makuun. Moottoriturpainen Aasi tarjoaa paljon vitsejä ja aidosti hauskaa kohellusta. Aikuisille taas on luvassa yllättävänkin paljon rivouksia, mitkä menevät lapsilta luultavasti ohi. Itse olen ainakin huomannut pitäväni elokuvasta entistäkin enemmän, kun olen iän myötä tajunnut monet vitsit. Satukliseisiin tuodut käänteet ja aikuisvitsit ovatkin isoja esimerkkejä siitä, kuinka Shrek kokeilee rohkeasti uusia juttuja ja onnistuu loistokkain lopputuloksin. Nauraa saa vähän väliä, mutta mukaan mahtuu myös jännitystä, romantiikkaa, haikeutta ja intoa. Seikkailun tuntu on vahva elokuvassa ja vaikka elokuva kierteleekin kliseitä, tarjoaa se tiettyjä fantasiaseikkailun perinteitä erittäin oivallisesti. Taisto lohikäärmettä vastaan tornissa on esimerkiksi hienosti toteutettu. Toimintakohtaukset eivät ole täysin tavanomaisia, vaan eräästä taistelustakin löytyy selkeitä vaikutteita pari vuotta aiemmin ilmestyneestä toimintahitti The Matrixista (1999).

Elokuvan animointijälki on suurimmaksi osaksi kestänyt hyvin aikaa. Joistain taustoista näkyy selvästi tietty yksinkertaisuus ja karmivan aidoiksi suunnitellut ihmiset ovat välillä tönkköjä ilmeissään, mutta pääasiassa filmi näyttää hyvältä. Fantasiamaailma on hienosti luotu ja suosikkini filmin lokaatioista on ehdottomasti upea torni, johon prinsessa Fiona on lukittu ja sitä ympäröivä laavavirta ja tuho. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on onnistunut ja Harry-Gregson Williamsin ja John Powellin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Elokuvassa kuullaan myös paljon moderneja kappaleita, joista parhaiten muistetaan Smash Mouthin All Star -korvamato. Tärkeintä kuitenkin on, että Ted Elliottin, Terry Rossion, Joe Stillmanin ja Roger S. H. Schulmanin käsikirjoitus on näin valloittavan mainio. Nelikko on pitänyt hauskaa kirjoittaessaan ja tämä lysti siirtyy myös Andrew Adamsonin ja Vicky Jensonin taidokkaan ohjauksen myötä kaikkeen leffassa.

Yhteenveto: Shrek on mahtava animoitu fantasiaseikkailu, joka tarjoaa iloa ja riemua kaikenikäisille. Elokuva leikittelee suorastaan nerokkaasti satujen kliseillä, kääntäen monia juttuja päälaelleen, pitäen homman koko ajan tuoreen tuntuisena ja raikkaana. Leffaa kuvastaakin hyvin sen nimikkohahmon sipuli-metafora jäteistä: nopealta vilkaisulta elokuvaa voi pitää pinnallisena ja tyypillisena satuna, mutta siitä löytyy useita kerroksia, mitkä tekevät lopputuloksesta täysin omanlaisensa kokonaisuuden. Myös hahmoista löytyy useita syvyyksiä ja Shrek, Aasi ja prinsessa Fiona luovat loistokkaan kolmikon ja lordi Farguaad on erinomainen pahis tarinaan. Ääninäyttelijät ovat kaikki nappivalintoja ja Mike Myersin ja Eddie Murphyn hilpeä kemia välittyy täydellisesti pelkän äänityönkin kautta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa tarjoaa paljon hulvatonta huumoria, vauhdikkaita toimintakohtauksia, sekä hempeää romantiikkaakin. Ajan hammas on livahtanut hieman nakertamaan elokuvan visuaalista puolta, mutta pääasiassa animaatiojälki toimii yhä todella hyvin. Kaiken kaikkiaan Shrek on yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen hieno leffa ja juhlavuosi on mitä parhain syy katsoa se joko vihdoin ensimmäistä kertaa tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek, 2001, DreamWorks, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Vanguard Films