Scary Movie 4 (2006) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE 4

Ohjaus: David Zucker

Näyttelijät: Anna Faris, Craig Bierko, Regina Hall, Conchita Campbell, Beau Mirchoff, Leslie Nielsen, Bill Pullman, Anthony Anderson, Kevin Hart, Molly Shannon, Michael Madsen, Carmen Electra, Cloris Leachman, Garrett Masuda, Edward Moss, Shaquille O'Neal, Dr. Phil McGraw, Simon Rex, Charlie Sheen, Debra Wilson ja James Earl Jones

Genre: komedia, kauhu, scifi

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuparodia Scary Movie (2000) oli iso menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scary Movie 2 (2001) ja Scary Movie 3 (2003) olivat myös taloudellisia hittejä, joten neljännen ja alun perin viimeiseksi tarkoitetun elokuvan työstäminen lähti pian käyntiin. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2005 ja lopulta Scary Movie 4 saapui elokuvateattereihin huhtikuussa 2006. Elokuva menestyi hyvin, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, sekä huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin nämä neljä ensimmäistä Scary Movieta enoni kanssa lapsena ja pidin niitä todella lystikkäinä, vaikken ollut nähnyt lähes yhtäkään niistä elokuvista, joita ne parodioivat. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa leffalla Scary Movie (2026), päätin pitkästä aikaa katsoa edelliset osat uudestaan ja samalla arvostella ne. Mielsin kolme ensimmäistä elokuvaa yhä varsin hupaisiksi tapauksiksi ja aloitinkin ihan positiivisin mielin Scary Movie 4:n katselun.

Leskeksi jäänyt Cindy Campbell tapaa uuden miehen, Tom Ryanin, auttaessaan kirotussa talossa asuvaa naista. Romanssi jää lyhyeen, kun maan alta kuoriutuvat avaruusolennot käynnistävät hyökkäyksensä.

Anna Faris nähdään jo neljättä kertaa Cindy Campbellina, joka on selvinnyt jo sarjamurhaajan näpeistä, kummituskartanosta, sekä kirotusta videokasetista, mutta joka päätyy nyt keskelle avaruusolentojen invaasiota. Cindy on jäänyt kolmannen ja neljännen elokuvan välissä leskeksi, hänen miehensä Georgen (Simon Rex) kuoltua traagisessa onnettomuudessa. Hän saa uuden työpaikan kirotussa talossa asuvan sairaan rouvan (Cloris Leachman) avustajana ja tapaa tämän naapurin, huonosti isänä pärjäävän Tom Cruise... ei kun siis Ryanin (Craig Bierko), ja piankos kaksikon välillä säpinöi. Faris on tuttuun tapaansa lystikkäässä vedossa, heittäytyen jälleen täysillä kauhuparodioiden vietäväksi. Uutena mukaan hyppäävä Bierkokin on ihan hyvässä vedossa isänä, joka yrittää suojella lapsiaan (Beau Mirchoff ja Conchita Campbell), kun avaruusolennot aloittavat hyökkäyksensä ihmiskuntaa vastaan.

     Vanhoista tutuista mukana ovat yhä Regina Hall Cindyn kaverina Brendana, Charlie Sheen Georgen Tom-veljenä, Anthony Anderson ja Kevin Hart Georgen ystävinä Mahalikina ja CJ:nä, sekä Leslie Nielsen Yhdysvaltain presidenttinä, kun taas uusina tuttavuuksina Ryanin perheen lisäksi tavataan syrjäistä, teknologian hylännyttä kylää johtava Henry Hale (Bill Pullman), sekä siellä asuvat sokea Holly (huonoimman naissivuosan Razzie-pystin "voittanut" Carmen Electra) ja jälkeenjäänyt Ezekiel (Chris Elliott). Näyttelijäkaarti hupsuttelee menemään hyvissä fiiliksissä ja hauskin on vähemmän yllättäen kuivan huumorin mestari Nielsen Yhdysvaltojen presidenttinä, jota ei avaruusolioiden saapuminen jaksa juuri kiinnostaa.

Scary Movie 4 jatkaa kivasti parin aiemman osan jalanjäljissä, tarjoten hilpeää parodiaa tuon ajan isoiten pinnalla olleista kauhuelokuvista. Päätarina rakentuu Kauna-jenkkiversion (The Grudge - 2004) ja Tom Cruisen tähdittämän Maailmojen sodan (War of the Worlds - 2005) ympärille, mutta sekaan on saatu myös viittauksia ja kohtauksia veret seisauttaneesta Sawista (2004), M. Night Shyamalanin mielipiteitä jakaneesta Kylästä (The Village - 2004), sekä jopa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneesta nyrkkeilydraamasta Million Dollar Babysta (2004) ja homorakkaustarina Brokeback Mountainista (2005). Näistä jälkimmäinen on aika irrallinen osio, mutta muuten en edes muistanut, kuinka sulavasti elokuva onnistuukaan sulauttamaan Kaunan, Maailmojen sodan, Sawin, Kylän ja Million Dollar Babyn toisiinsa ja muotoilemaan niistä jopa koherentin kertomuksen.

Tämäkään Scary Movie -elokuva ei ole mitään suurtaidetta, vaan se tiedostaa täysin oman hölmöytensä ja painelee menemään tuttuun tapaan. Jos siis kolme ensimmäistä leffaa toimivat, niin eiköhän myös tämä nelonen osu hyvin nauruhermoon. Kieli on visusti poskessa ja elokuva hyppii tosiaan parodioivasta leffasta toiseen varsin sulavasti, jolloin vitsiä irtoaa useammastakin aiheesta. Jotkut läpät voi laskea kehnosti vanhentuneiksi, eivätkä kaikki pissa-kakka-jutut saaneet enää aikaiseksi edes hymähdystä, mutta muuten hekottelin tasaisin väliajoin. Alle puolentoista tunnin kestossaan elokuva on vieläpä osattu pitää passelin lyhyenä.

Scary Movie 4:n ohjauksesta vastaa kolmosleffankin ohjannut David Zucker. Vaikkei elokuva ylläkään Zuckerin uran alkupään töiden, kuten Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Miehen ja alastoman aseen (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) tasolle, näyttää Zucker yhä omaavansa hyvää huumorintajua ja komediallista ajoitusta. Teknisiltä ansioiltaan Scary Movie 4 on menettelevä. Se on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset - Saw-parodiakohtauksen lavaste oli jopa niin autenttinen, että Saw III -elokuvaa (2006) kuvattiin samoissa lavasteissa, sillä alkuperäistä lavastetta ei enää ollut ja olisi tullut liian kalliiksi rakennuttaa se uusiksi. Puvustus onnistuu matkimaan hyvin parodioitavien leffojen asuja ja maskeeraukset ovat varsin hauskat. Tietokonetehosteet ovat aika kököt, mutta ne toisaalta lisäävät huvittavuutta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James L. Venable tunnelmoi menevästi musiikeillaan, sisällyttäen hieman tutun kuuloisia melodioita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie 4, Yhdysvallat, 2006, Dimension Films, 415 Project, Brad Grey Pictures, Miramax

Arvostelu: The Hateful Eight (2015)

THE HATEFUL EIGHT

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins, Demián Bichir, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern, James Parks, Channing Tatum, Dana Gourrier, Zoë Bell, Gene Jones, Lee Horsley, Keith Jefferson, Belinda Owino ja Quentin Tarantino

Genre: western, jännitys

Kesto: 2 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hateful Eight on Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kahdeksas, jos Kill Billit laskee yhdeksi elokuvaksi). Tehtyään Django Unchainedin (2012), Tarantino ilmoitti pysyvänsä länkkärigenressä ja työstävänsä toista westerniä. Alun perin Tarantino kaavaili jopa jatko-osaa Django Unchainedille, mutta hoksasi lopulta kertomuksen toimivan paremmin itsenäisenä juttunaan. Projekti meinasi kuitenkin peruuntua, kun käsikirjoitus vuoti nettiin tammikuussa 2014. Aluksi ohjaaja suuttui ja uhkasi jättävän elokuvan tekemättä, mutta päätti lopulta muokata tekstiä ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta The Hateful Eight sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan musiikin palkinnon. Itse kävin katsomassa The Hateful Eightin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016, mutta tuolloin pidin sitä aika tylsänä leffana. Pidin elokuvasta paljon enemmän, kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, odotellessani Tarantinon seuraavaa elokuvaa, Once Upon a Time... in Hollywoodia (2019) ja kun huomasin The Hateful Eightin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1877 kahdeksan henkilöä pakenee lumimyrskyä ja majoittuu Minnien majataloon. Myrskyn yltyessä jännite majatalossa kasvaa, kun kahdeksikon erilaiset motiivit ja agendat paljastuvat.

Nimensä mukaisesti The Hateful Eight keskittyy kahdeksaan, enemmän tai vähemmän vihaiseen hahmoon. On Kurt Russellin näyttelemä John Ruth, tunnettu palkkionmetsästäjä, joka on kuljettamassa uusinta "saalistaan", Jennifer Jason Leigh'n näyttelemää murhaaja Daisy Domergueta Red Rockin kaupunkiin hirtettäväksi. On Samuel L. Jacksonin näyttelemä majuri Marquis Warren, jolla on myös asiaa kaupunkiin ja hyppääkin Ruthin kanssa samaan kyytiin. On Walton Gogginsin esittämä Chris Mannix, joka on matkalla Red Rockiin, ottaakseen vastaan pestin kaupungin uutena sheriffinä. Minnien majatalossa he taas kohtaavat Demián Bichirin esittämän señor Bobin, joka pitää majataloa pystyssä, Minnien ollessa matkoilla, Tim Rothin näyttelemän englantilaisherrasmies Oswaldo Mobrayn, Michael Madsenin esittämän, itsestään elämäkertaa rustaavan lehmipoika Joe Gagen, sekä Bruce Dernin näyttelemän eteläosavaltioiden kenraali Sanford Smithersin. Hahmokattaus on mainio, joskin oikeastaan kukaan heistä ei ole järin tykättävä henkilö. Jokainen on jollain tavalla mulkero ja lähes jokainen salailee jotain. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Jackson tekee yhden uransa parhaista roolitöistä intensiivisenä majurina, kun taas komeita viiksiä esittelevä Russell on karismaattinen palkkionmetsästäjänä. Goggins heittäytyy hyvin varsin epäpätevältä vaikuttavan sheriffipyrkyrin saappaisiin, mutta todellisen vaikutuksen tarjoaa Leigh murhaaja Daisyna. Kyseessä ei ole mikään länkkäreille tyypillinen neito, vaan vielä pahempi paskiainen kuin monet majatalossa myrskyltä suojautuvista miehistä.

The Hateful Eight tuntuu vain paranevan joka katselukerralla. Kuten kerroin, ensimmäisellä katselukerralla teatterissa en pahemmin välittänyt leffasta, vaan pidin sitä paikoin pitkästyttävänä, mutta uusintakatselulla tykästyin siihen jo huomattavasti enemmän. Ei elokuva vieläkään nouse Tarantinon töiden kärkikahinoihin, mutta on se silti oikein vakuuttava ja väkevä lisäys herran filmografiaan, ja olen iloinen, että käsikirjoituksen nettiinvuotamisenkin jälkeen mies päätti tehdä elokuvan. Kyseessä on pääasiassa todella tehokkaasti otteessaan pitävä jännitysnäytelmä, joka kypsyttelee menoa hiljalleen, kunnes se ohjaajalleen tyypillisesti eskaloituu varsin räväkällä tavalla loppusuorallaan. Kun kahdeksan toisiltaan salaisuuksia pitävää ja liipaisinherkkää tyyppiä, jotka eivät paljoa tykkää toisistaan, pakotetaan viettämään yötä pienessä mökissä, ovat hahmot kerta toisensa perään napit vastakkain. Näiden konfliktien rakentelua ja huipentumista onkin todella mielenkiintoista seurata.

Elokuva sisältää aika lailla kaikki Tarantinolle ominaiset piirteet, joista osassa on väännetty nupit kaakkoon. Ensinnäkin omaa dialogiaan rakastava Tarantino on täyttänyt elokuvan toinen toistaan pidemmille keskusteluilla, jotka ovat onneksi pääasiassa koukuttavia, etenkin kun hahmoista alkaa paljastua heidän todellisia puoliaan. Näiden keskustelujen myötä elokuva on venähtänyt liki kolmeen tuntiin ja vaikka kesto ajoittain tuntuukin, ei pituus lopulta pahemmin haittaa. Onpa kertomus myös jaettu lukuihin, joista osa esitetään epäkronologisessa järjestyksessä. Yllättäviä käänteitä riittää ja iso osa jännityksestä syntyy siitä, että koskaan ei voi tietää, kuinka seuraavaksi käy ja kuka lopulta selviää mökkireissulta elävänä kotiin. Vai selviääkö kukaan? Kun Tarantino sille päälle sattuu ja hahmot vetäisevät revolverinsa esiin, on luvassa varsin räväkkää veripärskähtelyä.

Tarantinon ohjaus on vähemmän yllättäen jälleen taitavaa ja hän yhdistelee onnistuneesti eri lajityyppejä länkkäristä agathachristiemäiseen mysteeriin, draamaan, toimintaan ja aidosti hauskaan komediaan. Iso osa The Hateful Eightin viehätystä on myös sen tietty näytelmällisyys. Elokuvan sijaan homman olisi helposti voinut toteuttaa myös teatterilavalla, etenkin kun suuri osa tapahtumista sijoittuu yhteen taloon.

Teknisiltäkin ansioiltaan kyseessä on vakuuttava filmi. Kyseessä on todennäköisesti jopa Tarantinon filmografian parhaiten kuvattu elokuva ja etenkin superlaajakuvana esitetyt maisemaotokset lumisista vuoristoista ovat henkeäsalpaavan upea näky. Kameratyöskentely on muutenkin todella tyylikästä. Lavasteet ovat erinomaiset, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaisema on onnistuneesti laadittu ja tuulen uivellus muistuttaa kaiken aikaa ulkona riehuvasta myrskystä. Musiikeista vastaa edesmennyt Ennio Morricone, joka tunnetaan westernmusiikin kuninkaana. Morricone maalailee tunnelmallisesti, lisäten painostavaa ilmapiiriä majatalossa. Osa sävelmistä ei kuitenkaan oltu tehty The Hateful Eightia varten, vaan leffassa hyödynnettiin muutamia melodioita, mitkä Morricone oli työstänyt The Thing - "se" jostakin -kauhuelokuvaan (The Thing - 1982), mutta joita ei oltukaan käytetty kyseisessä elokuvassa. Vaikka Morriconen musiikit ovatkin mainiot, tuntui hänen Oscar-voittonsa lähinnä kunnianosoitukselta pitkän ja ansiokkaan uran tehneelle säveltäjälle, eikä niinkään puhtaasti voitolta tämän elokuvan parissa työskentelystä. Miehen olisi pitänyt voittaa Oscar-pysti jo kymmeniä vuosia aiemmin Hyvät, pahat ja rumat -länkkärin (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) tiimoilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hateful Eight, 2015, Visiona Romantica, Double Feature Films, FilmColony

Arvostelu: Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005)

NARNIAN TARINAT: VELHO JA LEIJONA

THE CHRONICLES OF NARNIA: THE LION, THE WITCH AND THE WARDROBE

Ohjaus: Andrew Adamson

Pääosissa: Georgie Henley, William Moseley, Skandar Keynes, Anna Popplewell, Tilda Swinton, James McAvoy, Ray Winstone, Dawn French, Jim Broadbent, Liam Neeson, Kiran Shah, Elizabeth Hawthorne, Michael Madsen, Patrick Kake, Rupert Everett ja James Cosmo

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, eli suomalaisittain Narnian tarinat: Velho ja leijona perustuu C. S. Lewisin kirjaan Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe) vuodelta 1950. Kirjan pohjalta oli jo tehty muutama televisiosarjasovitus ja näytelmä, ja 1990-luvulla siitä suunniteltiin elokuvaa tuottajakaksikko Frank Marshallin ja Kathleen Kennedyn toimesta. He kuitenkin tulivat lopulta siihen tulokseen, ettei teknologia ollut tarpeeksi kehittynyt elokuvan toteuttamiseen ja projekti jäi kesken. He olivat myös suunnitelleet tarinan siirtämistä nykypäivän Yhdysvaltoihin, mistä Lewisin perikunta ei pitänyt. Vuonna 2001 julkaistujen Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring) menestyksen myötä tuottaja Mark Johnson koki, että Lewisin työt voitaisiin kääntää uskollisiksi elokuviksi. Walt Disney -studio halusi päästä ratsastamaan fantasiaelokuvien uudella suosiolla ja nappasikin projektin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Narnian tarinat: Velho ja leijona sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras äänitys ja parhaat erikoistehosteet), joista se voitti parhaan maskeerauksen palkinnon, sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musiikki ja laulu). Itse näin elokuvan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä, joskaan en innostunut Narniasta samalla lailla kuin Harry Potterista ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Sotaa pakenevat Pevensien sisarukset päätyvät elämänsä seikkailuun, kun he löytävät professorin vaatekaapista portin satumaailma Narniaan, missä heidän täytyy pysäyttää paha Valkea velho, joka on kironnut Narnian ikuiseen talveen.

Lähes kolmentuhannen hakijan joukosta Pevensien sisaruksia valittiin lopulta esittämään William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley. Moseley näyttelee sisaruksista vanhinta, Peteriä, joka yrittää ottaa vanhemman roolin, kun sisarukset joutuvat pakenemaan toista maailmansotaa nelistään. Popplewell esittää Susania, kirjaviisasta siskoa, joka jää vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa pienimpään rooliin nelikosta. Keynes esittää Edmundia, kapinahenkistä poikaa, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi perheessä. Henley taas näyttelee sisaruksista nuorinta, Lucyä, joka löytää Narnian ja joka onkin tavallaan sisaruksista merkittävin tässä ensimmäisessä leffassa. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi suurin osa ensikertalaisia kameran edessä, mutta he suoriutuvat rooleistaan vähintään kelvollisesti. Peter, Susan, Edmund ja Lucy ovat oivallisen erilaiset hahmot, erottuen hyvin toisistaan, mutta myös tukien toisiaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat vain alussa nopeasti nähtävä sisarusten äiti (Judy McIntosh), professori Kirke (Jim Broadbent), jonka luokse Pevensiet muuttavat sodan ajaksi ja professorin tiukka taloudenhoitaja Macready (Elizabeth Hawthorne), sekä Narnian satumaailmassa kohdatut erilaiset tyypit ja olennot, kuten suuri ja mahtava Aslan-leijona (äänenä Liam Neeson), fauniherra Tumnus (James McAvoy), mukavat herra ja rouva Majava (Ray Winstone ja Dawn French), kentaurikenraali Oreius (Patrick Kake), sekä paha Valkea velho Jadis (Tilda Swinton) ja tämän kätyrit Ginarrbrik (Kiran Shah) ja Maugrim (Michael Madsen). Sivuhahmotkin ovat oivia. Neesonin ääni on sekä täydellisen lempeä että jylhä Aslanille ja Swinton on nappivalinta katalan noita-akan rooliin.

Olen aina pitänyt Narnian tarinat: Velhosta ja leijonasta, mutta siitä ei edes lapsena muodostunut minulle kova juttu, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Harry Potter -kirjoista ja -elokuvista, jotka olivat sytyttäneet intoni fantasiagenreä kohtaan. Niiden rinnalla Narnia ei erityisemmin säväyttänyt, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin katseltuna täytyy myöntää, että joko vuodet ovat muodostaneet elokuvalle nostalgia-arvoa tai sitten myöhemmin ilmestyneistä fantasialeffoista on tullut vielä heikompia ja ennen kaikkea muovisia, jolloin Narnian satumaisuus pääsee viehättämään paremmin edukseen kuin ilmestyessään.

Jos jossain Narnian tarinat: Velho ja leijona onnistuu hyvin, niin toistamaan C. S. Lewisin kirjan satumaisen hengen. Katsoja voi tuntea Pevensien sisarusten ihmetyksen ja ihastuksen, kun nämä ensi kertaa astuvat professorin vaatekaapin läpi Narniaan. Maailma on täynnä erilaisia olentoja ja taikuutta, joihin tutustutaan läpi elokuvan. Seikkailun tunne on myös valloillaan, imaisten katsojan hyvin mukaansa. Valkea velho taas tuo omat synkät puolensa kertomukseen ja kuten Lewisin kirjasta, myös elokuvasta voi löytää selviä viittauksia raamatullisiin tarinoihin, lähtien Jeesuksen kertomusta mukailevasta uhrautumisesta ja ylösnousemisesta. Lewisin inspiraationlähde Narniaan olivat sotaa paenneet lapset, jotka hän itse otti asumaan luokseen 1940-luvun alussa. Etenkin leffan alkupäässä tätä sota-aspektia puidaan kiinnostavasti, joskin se jää lopulta varsin taka-alalle seikkailun alkaessa.

Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja parikymmentä minuuttia, mikä kulkee pääasiassa kuin hujauksessa, eikä aika ehdi juurikaan käydä pitkäksi leffan aikana. Elokuva tekee alkupäässä hyvää työtä ensin sisarusten esittelemisessä ja sitten Narnian. Kun matka halki satumaan käynnistyy, on sitä mukavaa seurata ja onpa loppuhuipennukseksi saatu varsinainen suuri sotakohtaus. Elokuvan voimavara ovat tietty itse Pevensien sisarukset ja parasta antia ovat heidän väliset konfliktinsa, joita setvitään läpi leffan. Heikkoutena taas voisi pitää sitä, että Velho ja leijona ei tunnu toisinaan osaavan päättää, minkä ikäisille se on tehty. Puhuvien eläintensä ja tiettyjen söpöstelyhetkien kera elokuva voi olla turhan lapsellinen aikuisille, mutta jotkut varsin tummasävyiset jutut ovat todennäköisesti liian hurjia lapsille.

Elokuvan ohjaajaksi valittiin Andrew Adamson, joka oli aiemmin toiminut ohjaajana DreamWorksin Shrekissä (2001) ja Shrek 2:ssa (2004). Adamsonin loihtima ilmapiiri on pääasiassa mainio. Hänen, Ann Peacockin, Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on oiva, joskin he olisivat voineet laatia Susanille selkeämmän tarkoituksen tarinassa. Narnian tarinat: Velho ja leijona on hyvin kuvattu ja suurimmaksi osaksi sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus komeaa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Erikoistehosteiden taso on kuitenkin ailahtelevaa. Aslan on edelleen vakuuttava digileijona ja mukana on joitain muitakin hyvin aikaa kestäneitä tietokoneluomuksia, mutta sitten taas taustakankaiden käyttö ja osa taustalla nähtävistä digiotuksista pistävät paikoin varsin ikävästi silmään.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, 2005, Walt Disney Pictures, Walden Media

Arvostelu: Kill Bill: Volume 2 (2004)

KILL BILL: VOLUME 2

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Uma Thurman, Michael Madsen, Daryl Hannah, David Carradine, Gordon Liu, Michael Parks, Chris Nelson, Bo Svenson, Larry Bishop, Perla Haney-Jardine, Helen Kim ja Samuel L. Jackson

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Kill Bill: Volume 2 on toinen osa Quentin Tarantinon neljännestä elokuvasta. Tarantino suunnitteli Kill Billin alun perin yhdeksi ainoaksi elokuvaksi, mutta kun sen yhteiskesto oli jopa neljä tuntia, eikä Tarantino suostunut tiivistämään sitä, hänet painostettiin lopulta jakamaan filmi kahtia. Kill Bill: Volume 1 sai ensi-iltansa syksyllä 2003 ja sen jatko-osa Kill Bill: Volume 2 ilmestyi jo huhtikuussa 2004. Elokuva ei saanut ihan yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin ensimmäinen osa, eikä se ollut yhtä iso hitti, mutta se tuotti kuitenkin budjettinsa reippaasti takaisin ja sai kehuja. Elokuva sai myös Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta naispääosasta ja miessivuosasta. Itse näin kummatkin Kill Bill -elokuvat kymmenisen vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Pidin kovasti ensimmäisestä osasta, mutta jatko-osa tuotti minulle pettymyksen. Olen pitkään pohtinut filmien uudelleenkatselua ja kun huomasin Kill Bill: Volume 1:n täyttävän 20 vuotta, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat osat. Innostuin ensimmäisestä osasta niinkin paljon, että heti kun olin kirjoittanut siitä arvostelun, pistin Kill Bill: Volume 2:n pyörimään.

Tapettuaan O-Renin ja Vernitan, morsian siirtyy listallaan seuraaviin uhreihin, Buddiin, Elleen ja pääjehu Billiin, jatkaessaan vimmaista kostoretkeään.

Uma Thurman palaa rooliinsa morsiamena, joka jatkaa kostoaan tapetun miehensä (Chris Nelson) ja syntymättömän tyttärensä vuoksi. Thurman kanavoi yhä samaa uhmakkuutta ja vaarallisuutta roolihahmoonsa kuin ensimmäisessä osassa - eikä ihme, kuvattiinhan osat alustavasti yhdeksi pitkäksi elokuvaksi. Mitä lähemmäs morsian pääsee varsinaista kohdettaan, sitä varmemmin hän hommaansa hoitaa. Hahmoa kannustaa loppuun asti onnistumaan tavoitteessaan ja hänen puolesta jännittää yhä vain enemmän, kun huipennus häämöttää.

     Ensimmäisen osan keskittyessä Lucy Liun näyttelemään O-Reniin ja Vivica A. Foxin esittämään Vernitaan, Kill Bill: Volume 2 antaa enemmän tilaa Kyykäärmetapporyhmän muille jäsenille, Michael Madsenin näyttelemälle Buddille, Daryl Hannahin näyttelemälle Ellelle, sekä tietty joukon johtajalle, David Carradinen näyttelemälle Billille. Jokainen kolmikosta muodostaa hyvin erilaisen uhkan morsiamelle ja hahmot ovat kiinnostavia. Madsen on mainio elämäänsä kyllästyneenä miehenä, Hannah oivallinen raivokkaana tappajana ja Carradine huokuu karismaa lipevänä miehenä kaiken taustalla.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Gordon Liu ja Michael Parks uusissa rooleissa kamppailulajien mestari Pai Meinä ja eläköityneenä parittaja Estebanina, sekä Tarantinon luottonäyttelijä Samuel L. Jackson pianistina morsiamen hääharjoituksissa, jossa kauhistuttava, kostoretken aiheuttanut verilöyly tapahtui.

Kill Bill: Volume 2 lähtee käyntiin näyttämällä, mitä kyseisenä hääharjoituspäivänä todellisuudessa tapahtuikaan. Mustavalkoisena esitetty alkuvartti on erinomaisen tiivistunnelmainen startti. Katsojan syke nousee nousemistaan, sillä tietää, mitä tuleman pitää. Alku lupailee vahvasta jatko-osasta, joka veisi hienosti alkaneen kostoreissun kunnialla päätökseen, mutta harmillisesti lopputulos ei ihan yllä luvatulle tasolle. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta silti kummallakin katselukerralla koin jatko-osan pettymyksenä aivan mahtavan Kill Bill: Volume 1:n jälkeen.

Vaikka Kill Bill tarkoitettiinkin alun perin yhdeksi elokuvaksi ja Quentin Tarantino sinnikkäästi sanoo edelleen, että niitä pitäisi ajatella yhtenä elokuvana, ovat Volume 1 ja Volume 2 lopulta liian erilaiset teokset, jotta ne voisi nähdä täysin yhtenäisenä. Siinä, missä Volume 1 oli voimakkaasti tyylitelty, vimmainen ja räjähtävä toimintaelokuva, jossa pistettiin ihmisiä paloiksi ihan jumanperkuleesti, Volume 2 on huomattavasti rauhallisempi ja hidastempoisempi teos. Jos ensimmäistä osaa katsoessa jäi kaipaamaan Tarantinolle tyypillisiä pitkiä keskusteluja, niitä on toinen osa pullollaan - jopa ehkä liiaksikin asti. Volume 2:lla on kestoa lähes puoli tuntia enemmän kuin Volume 1:llä ja filmi kaipaisi hieman tiivistämistä.

Ei Kill Bill: Volume 2 todellakaan huono filmi ole, mutta sitä katsoessani en vain voi olla pohtimatta, että kaikki parhaat jipot käytettiin jo ykkösosassa ja Volume 2 häviää edeltäjälleen kaikessa. Seassa on kuitenkin tarpeeksi mahtavia hetkiä, jotta sen taso nousee todella hyväksi. Hienosti rakennetun hääharjoitusaloituksen lisäksi morsiamen koulutusosio Pai Mein luona on aivan loistava, erityisesti Gordon Liun hupaisan roolityön ansiosta. Kohtaaminen Buddin kanssa on kelvollisen jännittävä ja taistelu Elleä vastaan pätevän toimiva. Morsiamen ja Billin välinen finaali on onnistuneesti rakennettu, vaikkei se sisälläkään mitään valtavaa toimintaspektaakkelia kymmeniä kätyreitä vastaan.

Quentin Tarantino näyttää lahjansa jälleen kerran, mutta Kill Bill: Volume 2:sta ei löydy samaa tekemisen paloa kuin edellisestä osasta. Ammennettuaan Volume 1:een vanhoista itämaisista kamppailulajielokuvista, Volume 2:n inspiraationa ovat selvästi toimineet lännenelokuvat. Pitkät kohtaukset ja keskustelut erämaassa muistuttavat Sergio Leonen spagettiwesternejä ja Leonea kiitetäänkin lopputeksteissä. Tarantinon kirjoittama dialogi ei ole yhtä nokkelaa kuin monessa muussa hänen leffassaan, mutta silti tarpeeksi hyvää, jotta katsojan kiinnostus pysyy tiukasti siinä, mitä hahmoilla on sanottavanaan. Teknisesti tämäkin puolikas Kill Billiä on tyylikkäästi tehty kuvausta, valaisua, lavasteita ja asuja myöten. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin intensiivisiä katseita tukeva vinkumisääni ei sovi enää tämän filmin muuhun tyyliin. Kappalevalinnat eivät ole läheskään yhtä muistettavia kuin viimeksi, mutta Robert Rodriguezin ja RZA:n säveltämät musiikit säestävät tapahtumia oivallisesti.

Yhteenveto: Kill Bill: Volume 2 ei ole edeltäjänsä veroinen mahtava viihdepläjäys, mutta se vie silti tarinan mainiosti päätökseensä. Kun ykkösosassa Tarantinon villimmät valttikortit pistettiin hyötykäyttöön, jatko-osaan jäävät lähinnä vain Tarantinolle ominaiset pitkät keskustelut, joita on mukana hieman liiaksikin asti. Tarantino rakentaa joitain pitkiä kohtauksia tehokkaan tiivistunnelmaisesti, mutta yleisesti ottaen filmi kaipaisi tiivistämistä. Seasta löytyy joitain aivan mahtavia hetkiä, jotka nostavat tasoa, mutta kokonaisuutena Kill Bill: Volume 2 kalpenee Volume 1:lle likimain kaikessa. Näyttelijät suoriutuvat loistavasti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on ansiokkaasti tehty. Jos pidit Kill Bill: Volume 1:stä, kannattaa tarina toki katsoa loppuun Volume 2:n myötä. Jos ykkösosan räväkkyys osui ja upposi, voi kakkososan hidastempoisuus tuntua pettymykseltä. Jos taas et pahemmin lämmennyt ensimmäisen osan menolle ja meiningille, kakkosen rauhallisempi lähestymistapa voi tehota sinuun paremmin. Vuosien varrella Tarantino on useasti nostanut puheeksi potentiaalisen kolmannen Kill Billin, mutta itse en näe sille mitään syytä. Tarina kerrottiin väkevästi loppuun näissä kahdessa elokuvassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kill Bill: Volume 2, 2004, Miramax, A Band Apart, Super Cool ManChu

Arvostelu: Kill Bill: Volume 1 (2003)

KILL BILL: VOLUME 1

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Uma Thurman, Lucy Liu, Vivica A. Fox, Julie Dreyfus, Sonny Chiba, Daryl Hannah, Chiaki Kuriyama, Gordon Liu, Michael Parks, Michael Bowen, James Parks, Michael Madsen ja David Carradine

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 18

"Revenge is a dish best served cold." - vanha klingonilainen sananlasku.

Kill Bill: Volume 1 on Quentin Tarantinon neljäs elokuva. Tarantino sai yhdessä päätähti Uma Thurmanin kanssa idean kostavasta morsiamesta, kun kaksikko oli työstämässä elokuvaa Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994). Tarantino pyöritteli ideaa mielessään muutaman vuoden, ennen kuin alkoi tosissaan kirjoittamaan sen pohjalta käsikirjoitusta. Juuri, kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, Thurman ilmoitti olevansa raskaana ja kuvauksia piti siirtää lähes vuodella eteenpäin. Alun perin kyseessä piti olla yksi ainoa elokuva, mutta kun Tarantinon suosima leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, tuottaja Harvey Weinsteinin painostuksesta hän päätyi jakamaan filmin kahteen osaan. Niistä ensimmäinen, Kill Bill: Volume 1 sai maailmanensi-iltansa 29. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä BAFTA-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, leikkauksesta, äänestä, musiikista ja erikoistehosteista. Itse näin Kill Bill: Volume 1:n noin kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä todella paljon. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin, että se täyttää nyt 20 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa leffan toistamiseen ja arvostella sen.

Hääpäivänsä verilöylystä hengissä selviytynyt morsian vannoo kostoa salamurhaajien tiimille ja heidän johtajalleen Billille, jotka surmasivat hänen miehensä ja syntymättömän lapsensa.

Uma Thurman näyttelee vielä tässä ensimmäisessä volumessa nimettömäksi jäävää morsianta, joka herää neljän vuoden jälkeen sairaalassa ja päättää etsiä käsiinsä ne, jotka tappoivat hänen miehensä ja syntymättömän lapsensa, ja tappaa heidät yhtä kylmäverisesti. Thurman tekee yhden uransa väkevimmistä roolitöistä sinnikkäänä, uhmakkaana ja päättäväisenä morsiamena, joka ei anna minkään tulla kostonsa tielle. Katsoja lähtee välittömästi hahmon mukaan ja kannustaa morsianta tämän koettelemusten läpi. Thurman uhkuu vimmaisuutta, tehden morsiamesta yhden siisteimmistä naistoimintahahmoista ikinä.

     Elokuvassa nähdään myös Lucy Liu, Vivica A. Fox, Daryl Hannah ja Michael Madsen mysteeristä Billiä (lähinnä ääniroolissa oleva David Carradine) seuraavana salamurhaajatiiminä, O-Ren "Mokkasiinikäärmeenä", Vernita "Kuparipääkäärmeenä", Elle "Kuningaskäärmeenä" ja Budd "Sidewinderinä", joista kaksi jälkimmäistä jäävät vielä tässä ensimmäisessä osassa pienempään rooliin. Fox ja varsinkin Liu hoitavat kuitenkin hommansa pätevästi, tarjoten onnistuneet ensimmäiset vastukset morsiamen kostoreissun aikana. Lisäksi mukana ovat myös Julie Dreyfus, Chiaki Kuriyama ja Gordon Liu O-Reniä seuraavina tappajina ja Sonny Chiba legendaarisena miekkavalmistaja Hattori Hanzona. Michael Parks toistaa roolinsa Texas Ranger Earl McGraw'na Tarantinon tähdittämästä Hämärästä aamunkoittoon -elokuvasta (From Dusk Till Dawn - 1996).

Erinomaisten Reservoir Dogsin (1992) ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta jälkeen Quentin Tarantino tiputti hieman tasoaan elokuvallaan Jackie Brown (1997). Kuusi vuotta myöhemmin hän teki kuitenkin sähäkän paluun Kill Bill: Volume 1:llä. Tarantino lainailee jälleen paljon monesta paikasta, kuten vanhoista samuraielokuvista, blaxploitaatiofilmeistä ja spagettilänkkäreistä, pyöritellen tutuista aineksista jotain täysin omalaatuista. Ensisekunneista lähtien elokuva suorastaan huutaa ohjaajansa nimeä, enkä voinut sille mitään, vaan suuri virne levisi kasvoilleni. Leffa pitää sisällään aika lailla kaikki ohjaajan erikoiset tavaramerkit verellä mässäilevistä toimintakohtauksista epälineaariseen tarinankerrontaan (joka on vielä tietty jaettu lukuihin), teknisellä puolella kikkailuun, jalkafetissin esittelyyn ja tarkasti valittuihin musiikkeihin ja lauluihin, jotka säestävät menoa väkevästi. Oikeastaan vain pitkät, nokkelat keskustelut uupuvat, mutta tässä leffassa miekat puhuvatkin puolestaan. 

Kill Bill: Volume 1 on erittäin mukaansatempaava ja tiivistunnelmainen kostokertomus (tai sen ensimmäinen puolikas), joka tuntuu huomattavasti vajaan parin tunnin kestoaan lyhyemmältä. Elokuva jaksaa yllättää kerta toisensa perään ja tarjota toinen toistaan veikeämpiä ratkaisuja, jotka vain parantavat katselukokemusta. Tarantinoa ei todellakaan kiinnosta tehdä filmiä kuten muut, vaan jos hän haluaa heittää sekaan kymmenminuuttisen animena toteutetun osion, niin sellaisen hän myös heittää sekaan. Jos hän ei halua paljastaa päähenkilönsä nimeä, hän peittää sen piippausäänellä. Ja jos hän haluaa tehdä lopputaistelusta säälimätöntä verimättöä, niin sen hän myös tekee... muttei valitettavasti saa julkaista sitä sellaisenaan teattereihin, joten valitettavasti päheä finaali esitetään osittain mustavalkoisena. Värien paikoittaisesta puutteesta huolimatta taistelu House of Blue Leavesissa on suut auki loksauttavan upeaa katsottavaa tyylikkäiden koreografioidensa, sekä intensiivisen ja brutaalin menonsa kanssa.

Tarantinon työ niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana Kill Bill: Volume 1:n parissa on samanaikaisesti sekä hullusti rönsyilevää kuin tarkkaan harkitun suunnitelmallista. Hän pitää filmiä ihailtavasti kasassa ja on rakentanut elokuvan niin, ettei sen parissa käy aika tylsäksi. Kyseessä on myös teknisesti todella tyylikäs teos. Se on kuvattu vakuuttavasti - erityisesti luminen taistelu O-Reniä vastaan on suorastaan kaunista katseltavaa. Kuvausta tukevat niin huolellisesti suunniteltu värimaailma, mainio valaisu kuin onnistuneen rytmikäs leikkaus. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset varsin veriset. Tekoverta roiskitaan niin paljon leffan aikana, että on oikeasti sääli, että hurjimmat hurmepläjäykset joutuu katsomaan väreittä. Äänimaailma on myös hyvin työstetty efektejä ja musiikkeja myöten. Parhaiten elokuvasta jäävät mieleen intensiiviset vinkumiset tuimien katseiden aikana, sekä kappaleet Bang Bang (My Baby Shot Me Down), Battle Without Honor or Humanity ja Woo Hoo.

Yhteenveto: Kill Bill: Volume 1 on aivan mahtava avaus mukaansatempaavalle kostokertomukselle. Jatko-osaan jätettyjä pitkiä keskusteluja lukuun ottamatta ohjaaja Quentin Tarantinon tavaramerkit ovat visusti esillä. Tarantino leikittelee eri lajityypeillä, yhdistellen niitä toisiinsa ja tehden elokuvaansa muutenkin niin kuin vain Tarantino osaa. Elokuva on täynnä vekkuleita vetoja ja ratkaisuja, oli kyse sitten animena esitetystä osiosta tai osittain mustavalkoisena esitetystä lopputaistelusta, sillä niin veriseksi se äityy, ettei sitä olisi julkaistu teattereissa värillisenä. Tiukka meno ja napakka kerronta vievät täysin mukanaan. Vajaan kahden tunnin energinen kyyti on nopeasti ohi ja jatko-osan haluaa pistää heti pyörimään. Uma Thurman on loistovedossa pääroolissa kostavana morsiamena ja muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on vakuuttavasti tehty tyylikästä kuvausta ja hienoja taistelukoreografioita myöten. Kill Bill: Volume 1 on mahtava elokuva, jota suosittelen lämpimästi kaikille Tarantinon ja toiminnallisten kostoleffojen ystäville. 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa elokuva, oli se sitten jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt useampaankin otteeseen aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kill Bill: Volume 1, 2003, Miramax, A Band Apart, Super Cool ManChu, Shaw Brothers

Arvostelu: Reservoir Dogs (1992)

RESERVOIR DOGS

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Harvey Keitel, Tim Roth, Steve Buscemi, Michael Madsen, Lawrence Tierney, Chris Penn, Randy Brooks, Kirk Baltz, Quentin Tarantino ja Edward Bunker
Genre: rikos
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 18

Reservoir Dogs on ohjaaja Quentin Tarantinon esikoiselokuva. 1980-luvun lopulla Tarantino työskenteli videokaupassa, suunnitellen samalla tekevänsä itse elokuvia. Hänellä oli kehitteillä kertomus pieleen menneestä ryöstöstä, jonka hän ajatteli toteuttaa kavereidensa kanssa 30 000 dollarin budjetilla mustavalkoisena amatöörileffana. Kuitenkin kun Tarantino esitteli käsikirjoituksensa tuottaja Lawrence Benderille, jonka kautta teksti päätyi näyttelijä Harvey Keitelille, siitä kiinnostuttiin ihan tosissaan ja Keitelin ja Benderin avulla Tarantino sai lopulta jopa yli miljoonan elokuvan tekoa varten. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1991 ja lopulta Reservoir Dogs sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 21. tammikuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Sen jälkeen filmiä esitettiin mm. Cannesin ja Toronton elokuvajuhlilla, kunnes filmi sai kunnon teatterikierroksensa. Elokuva ei ollut mikään erityisen suuri menestys taloudellisesti, mutta niin kriitikot kuin katsojat kehuivat sitä. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren merkkiteoksista, minkä lisäksi se on saanut kulttiklassikon statuksen. Itse näin Reservoir Dogsin ensi kertaa kesällä 2013. Tätini oli näyttänyt minulle päivää aiemmin Tarantinon filmin Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds - 2009), josta pidin valtavasti ja halusin nähdä lisää. Silloin lähes kymmenen vuotta sitten nuorempana en kuitenkaan erityisemmin välittänyt Reservoir Dogsista. Silti olen myöhemmin ostanut filmin hyllyyni, tarkoituksena katsoa se uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Timanttiryöstö kariutuu poliisien saapumiseen. Ryöstäjä herra White kuljettaa osuman saanutta herra Orangea ryöstäjien kohtaamispaikkana toimivalle varastolle. Odotellessaan muiden saapumista, ryöstäjät alkavat epäillä yhden joukosta olevan soluttautunut poliisi.

Elokuvan ryöstäjäjoukkoon kuuluvat Harvey Keitelin näyttelemä herra White, Tim Rothin näyttelemä herra Orange, Steve Buscemin näyttelemä herra Pink, Michael Madsenin näyttelemä herra Blonde, Edward Bunkerin näyttelemä herra Blue, sekä itse ohjaaja-käsikirjoittaja Tarantinon esittämä herra Brown, jotka rikollispomo Joe Cabotin (Lawrence Tierney) on kasannut yhteen. Herra Blue ja herra Brown jäävät todella pienelle huomiolle, mutta herrat White, Orange, Pink ja Blonde pääsevät kaikki loistamaan kirkkaasti, erityisesti kun jokaisen kohdalla roolitus on nappivalinta. Keitel, Roth, Buscemi ja Madsen ovat kaikki erinomaisia rooleissaan ja todella kovassa iskussa läpi leffan, saaden jokainen ainakin yhden tykkimäisen hetkensä valokeilassa. Näyttelijät kanavoivat vakuuttavasti hahmojensa tunteita ryöstön mennessä pieleen ja on mielenkiintoista seurata, kun nämä erilaiset, voimakkaat persoonat ottavat yhteen, heidän alkaessa epäillä toisiaan poliisiksi valeasussa. Mainitsemisen arvoinen on myös edesmennyt Chris Penn, joka esittää Joe Cabotin poikaa. Niin Penn kuin roistoisukkia esittävä Tierney tekevät hyvää työtä osissaan. Tierneyssä on karismaa rikollispomoksi ja Penn on todella mainio tämän ylimielisenä poikana.

Kuten alussa kerroin, ensimmäisellä katselukerrallani nuorempana en oikein välittänyt Reservoir Dogsista. Nyt varttuneempana toisella katselulla tämä elokuva iski minuun todella lujaa. Olin täysillä mukana heti ensimmäisestä kohtauksesta, jossa nämä ryöstäjät ovat aamupalalla ja keskustelevat siitä sun tästä, väitellen Madonnan kappaleen sanoituksen merkityksestä tai tippikulttuurin ongelmista. Keskustelussa ei edes puhuta siitä, mitä hahmot ovat menossa tekemään. Yksi filmin siisteimmistä jutuista on, että homma toimii, vaikkei itse ryöstöä koskaan näytetä. Alun ruokailun ja alkutekstien jälkeen leffa hyppää suoraan siihen, kun herra White kaahaa varastolle, verta vuotava herra Orange takapenkillään ja vasta hahmojen keskustelujen ja kommenttien kautta katsoja saa tietää, mitä ryöstön aikana tapahtui ja mikä meni pieleen?

Yksi elokuvan suurista onnistumisista on juurikin nämä keskustelut. Quentin Tarantino nousi tunnetuksi mm. hänen lahjakkuudestaan kirjoittaa mitä nasevinta dialogia ja Reservoir Dogs on täynnä sitä. Keskustelut ovat täydellisesti loppuun asti hiottuja, mutta samalla ne esitetään täysin luontevina, aivan kuin todelliset ihmiset kävisivät todellisia keskusteluja. Keskustelut antavat valtavasti informaatiota hahmoista ja ryöstöstä, mutta samalla ei koskaan tunnu siltä, että hahmot selittäisivät asioita suoraan katsojalle. Tarantino vakuuttaa myös sillä, kuinka hän kirjoittaa kertomustaan. Tarina ei kulje yksinkertaisen lineaarisesti eteenpäin, vaan se tosiaan hyppää suoraan ryöstön jälkeiseen aikaan ja takaumien kautta näyttää, kuinka hahmot päätyivät keikalle mukaan ja mitä heidän taustalla oikeasti liikkuu. Teksti on niin vaikuttavasti hiottua, että on jopa huutava vääryys, ettei käsikirjoitus saanut edes ehdokkuutta Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa.

Myös Tarantinon ohjaus on esimerkillisen taidokasta. Hän rakentaa tunnelmaa upeasti, pitäen niin hahmot kuin katsojankin varpaillaan läpi leffan. Kestoa ei ole venytetty liian pitkäksi, vaan esikoisleffansa hän on osannut pitää tiiviinä, vain hieman yli puolentoista tunnin kestossa. Vaikka elokuva onkin hyvin pitkälti vain hahmojen keskustelua, jännite ei koskaan rikkoudu, vaan tiivis henki pysyy jatkuvasti läsnä. Kirjoittamistapojensa lisäksi Tarantino esittelee filmillä toisenkin tavaramerkkinsä, mistä tulisi tunnetuksi, eli yllättävät verisen väkivallan purkaukset. Reservoir Dogsissa ei ole montaa raakaa kohtausta, mutta ne tietyt kohtaukset ovatkin sitten todella iskeviä. Kaikin puolin toteutuksessa on myös jotain hyvin teatterimaista. Koska filmi sijoittuu lähinnä yhteen lokaatioon, sen voisi helposti nähdä toteutuvan näyttämöllä. Tietty teatterimaisuus tuo pelkästään lisää leffan viehättävyyteen.

Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistuneesti tehty, vaikka budjetti olikin aika minimaalinen. Kuvaus on todella tyylikästä kaikin puolin kamera-ajoista kuvasommitteluun. Etu- ja taka-alan hyödyntäminen on erityisen huoliteltua. Kaikki tämä on vielä leikattu yhteen taidokkaasti. Oma suosikkiosuuteni leikkauksen puolesta on osio, missä hahmo ensin opettelee keksityn tarinan huumekaupasta ja sitten kertoo sen eteenpäin. Tarinan selitys jatkuu kaiken aikaa, mutta esityspaikka, esitystapa ja hahmot siinä ympärillä vaihtuvat lähes joka kuvan myötä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat myös oivalliset, kuten on äänimaailmakin tehosteista musiikkivalintoihin.

Yhteenveto: Reservoir Dogs on erinomainen rikosjännäri, joka pitää tiukasti otteessaan läpi kestonsa. Quentin Tarantino onnistui heti esikoiselokuvallaan osoittamaan valtavat lahjansa. Hänen ohjauksessaan tunnelma on tiukkaa ja näyttelijät antavat kaikkensa peliin. Tarantinon käsikirjoitus taas on kaikin puolin huippuluokkaa. Sen lisäksi, että tarina on todella nokkelasti kerrottu ja rakennettu kasaan eri aikajanoja hyödyntäen, hahmojen käymät vuoropuhelut ovat toinen toistaan nerokkaammin kirjoitettuja. Filmin aikana saa niin jännittää kuin myös hieman naureskella. Yhtäkkisen veriset tulitukset säpsäyttävät ja toteutuksen tietty teatterimaisuus lisää homman viehättävyyttä. Kaiken kaikkiaan Reservoir Dogs on todella hieno teos, joka toimii täysillä yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Se kuuluu genrensä parhaimmistoon ja jos sitä ei ole rikostarinoiden suurkuluttajana vielä nähnyt, nyt on aika korjata tämä virhe!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Reservoir Dogs, 1992, Live Entertainment, Dog Eat Dog Productions Inc.

Arvostelu: 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002)

007 - KUOLEMA SAA ODOTTAA

DIE ANOTHER DAY

Ohjaus: Lee Tamahori
Pääosissa: Pierce Brosnan, Halle Berry, Toby Stephens, Rosamund Pike, Rick Yune, Judi Dench, John Cleese, Samantha Bond, Kenneth Tsang, Michael Madsen, Will Yun Lee, Colin Salmon, Ho Yi ja Madonna
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

007 - Kuolema saa odottaa on 20. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellisen Bond-leffan, Pierce Brosnanin tähdittämän Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999) osoittauduttua jättimenestykseksi, uuden filmin suunnittelu alkoi välittömästi. Aluksi elokuva oli tarkoitus julkaista jo vuonna 2001, kaksi vuotta Kun maailma ei riitä -elokuvan jälkeen, mutta tuotantoa päätettiin viivästyttää vuodella, sillä vuonna 2002 tulisi kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun ensimmäinen Bond-elokuva Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962) ilmestyi. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002 ja lopulta 007 - Kuolema saa odottaa sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Koska kyseessä oli 20. James Bond -elokuva ja Salainen agentti 007 ja tohtori No'n 40. vuosijuhla, ensi-ilta oli suuri tapahtuma, missä olivat paikalla myös aiemmat Bond-tähdet George Lazenby, Roger Moore ja Timothy Dalton - Sean Connery ei päässyt paikalle, kuvatessaan viimeistä elokuvaansa, Herrasmiesliigaa (The League of Extraordinary Gentlemen - 2003). 007 - Kuolema saa odottaa oli massiivinen hitti, tuottaen enemmän rahaa kuin yksikään sarjan aiemmista osista. Leffa sai kuitenkin todella ristiriitaisen vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Itse näin filmin ensimmäistä kertaa lapsena, kun isäni näytti minulle erään kesän aikana vanhat 20 Bondia, Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta aina 007 - Kuolema saa odottaa -filmiin asti. Lapsena pidin tästä elokuvasta kovasti, mutta vuosien varrella ja parin uudelleenkatsastuksen myötä mieleni on muuttunut radikaalisti. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella vanhat Bond-elokuvat.

Britannian salaisen palvelun pelastettua agentti James Bondin Pohjois-Korean vankilasta, tämä lähtee samantien jahtaamaan Zao-nimistä terroristia, joka liittyy jollain lailla rikkaaseen Gustav Gravesiin.

Pierce Brosnan palaa neljättä ja viimeistä kertaa salainen agentti 007 James Bondin rooliin ja on edelleen mainio roolissaan, vaikkei tunnu olevan yhtä innoissaan hahmon esittämisestä kuin aiemmin. Hahmoon itsessään tuodaan jotain mielenkiintoista, sillä Bond on tympääntynyt MI6:een, joka jätti hänet yli vuodeksi kidutettavaksi. Bond onkin hieman tylymmällä tuulella tämänkertaisella seikkailullaan.

Avukseen tehtävälleen Bond saa NSA-agentti Jinxin, jota näyttelee Halle Berry. Tässä kohtaa Berry oli vielä arvostettu näyttelijä; hän oli voittanut Oscar-palkinnon Monster's Ball -elokuvasta (2001), eikä ollut vielä tehnyt itsestään naurunalaista kammottavan Catwomanin (2004) myötä. Berry onkin todella hyvä valinta rooliinsa ja istuu uskottavasti päteväksi agentiksi. Kyseessä on Bond-tyttö paremmasta päästä. Berryn ja Brosnanin väliltä löytyy kemiaa, toisin kuin elokuvan toisen Bond-tytön, Miranda Frostin (Rosamund Pike ensimmäisessä elokuvaroolissaan) kohdalla. Pike harvemmin vakuuttaa lahjoillaan, eikä tee sitä tässäkään filmissä. Lisäksi hänen Miranda-hahmonsa on vain tylsä.
     Tylsistä hahmoista puheenollen, tässä leffassa nähdään yhdet laimeimmista Bond-roistoista koko sarjassa. Terroristi Zaolla (Rick Yune) on vielä hetkensä ja hänen kasvonsa täynnä timantteja on tyylikäs lisä, mutta pääroisto Gustav Graves (Toby Stephens) on todella kökkö. Etenkin hahmon suunnitelmat ovat naurettavia ja siinä, miten hahmo on kirjoitettu, ei ole lopulta mitään järkeä, kun asiaa alkaa todella pohtimaan. Stephens on myöskin kehno roolissaan, vetäessään suuruudenhullun rikollisneron roolin väärällä tavalla yli.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. MI6:n pomo M (Judi Dench), tämän sihteeri Moneypenny (Samantha Bond), Kun maailma ei riitä -leffassa esitelty Q:n (Desmond Llewelyn) seuraaja (John Cleese), pohjoiskorealainen kenraali Moon (Kenneth Tsang), sekä Jinxin pomo Falco (Michael Madsen). Dench on oma mahtava itsensä, mutta Samantha Bondin versio on muuttunut voimakkaasti 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995) versiostaan, joka onnistui sanomaan Bondin liehittely-yrityksille vastaan. Monty Python -tähti John Cleese on veikeä uuden vempaintehtailijan roolissa, mutta 18 elokuvan jälkeen on kyllä hieman ikävä aitoa ja oikeaa Q:ta.

007 - Kuolema saa odottaa alkaa vielä erittäin lupaavasti (jos perinteistä piippukuvaa kömpelösti miksatun musiikin ja huvittavan digiluodin kera ei lasketa). Alun takaa-ajo Pohjois-Koreassa nappaa hyvin mukaansa ja filmin tyyli on huomattavasti normaalia synkempi. Katsojana ehtii jo ajatella, että nyt on luvassa koko Bond-sarjan synkin osa, etenkin kun takaa-ajo päättyy huonosti Bondille ja hän jää kiinni, joutuen kidutettavaksi pohjoiskorealaiseen vankilaan. Yli vuoden ajan häntä kidutetaan ties millä kauhistuttavilla menetelmillä, joista katsojakin joutuu kärsimään läpi tämänkertaisen tunnuslaulun, Madonnan järkyttävän surkean "Die Another Day" -renkutuksen. Anteeksi vain, Madonna-fanit, mutta mielestäni tämä biisi on aivan käsittämättömän hirveä ja ehdottomasti koko sarjan huonoin tunnuskappale. Jo tässä kohtaa leffa alkaa esittämään vihjeitä siitä, että loput elokuvasta ei tulisi olemaan yhtä hyvää menoa kuin alku. Ensimmäisen tunnin ajan taso heittelee voimakkaasti, elokuvan tarjotessa vuoronperään tylsiä ja jollain tavalla hyviä kohtia. Silti kaiken aikaa vallitsee tunne, että nyt on jotain pielessä.

Kun uusi Q esittelee Bondille tämän uuden ajoneuvon, näkymättömäksi muuttuvan ja ties mitä hilavitkuttimia sisällään pitävän Aston Martinin, alun synkkä ja realistinen tyyli tekee täyskäännökseen ja filmi muuttuu tähän mennessä futuristisimmaksi 007-leffaksi. Nupit väännetään kaakkoon ja elokuvaa on pian hyvin vaikea ottaa tosissaan. Leffasta löytyy koko sarjan yliampuvia toimintakohtauksia, jotka onnistuvat joko viihdyttämään kaikessa pöhköydessään tai ne saavat katsojan tuijottamaan suu auki, että tähänkö hienosti alkanut sarja on mennyt? Omasta mielestäni autotakaa-ajo on juurikin niin urpo, että se onnistuu viihdyttämään, kun sekä Bondin että pahiksen autot ovat täynnä ties mitä aseita ja he ampuvat toisiaan niin konetuliaseilla kuin ohjuksilla, ajaen samalla toisiaan takaa. Sitten taas leffassa on aivan käsittämättömän myötähäpeällinen toimintakohtaus, missä Bond ensin pakenee avaruudesta ammuttua lasersädettä ja sitten alkaa surffaamaan jättiaallolla. Kohtauksesta entistä nolomman tekee se, kuinka huonosti se on tehty. Aiemmissa Bond-filmeissä tekijät kehuskelivat, kuinka he saivat aikaiseksi uskomattomia efekteitä aidoilla stunteilla ja tehosteilla. Tätä tehdessään tekijät kehuskelivat, kuinka he pystyvät nyt tekemään kaiken saman tietokoneella. Ei, eivät pysty - eivät vielä moneen vuoteen.

Minun täytyy kyllä myöntää, että lapsena jotkut näistä syistä, miksi en nykyään pidä elokuvasta, olivat juurikin syitä, miksi pidin siitä. Näkymätön autohan oli lapsena siisteintä ikinä, etenkin kun Bond vielä tosissaan käyttää autoaan kerrankin, eikä Q:n tarvitse esitellä sitä turhaan. Lapsena innostuin elokuvan futuristisesta puolesta, mutta nykyään sen vuoksi minun on vaikea pitää tätä Bond-leffana. Lisäksi leffassa on paljon muitakin noloja juttuja, etenkin liittyen pahikseen ja hänen juoneensa. Hahmon kertomus on täynnä aukkoja ja jostain syystä niitä on vielä vaikeampi sulattaa kuin Bondin näkymätöntä autoa. Loppuhuipennuskin on älytön, mutta se ei ole enää kaikessa hölmöydessään viihdyttävä - se on vain kehno.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Lee Tamahori, joka oli täysin väärä valinta Bond-ohjaajaksi. Alkua lukuunottamatta hän ei osaa luoda kunnon tunnelmaa, vaan monet hänen siisteinä pitämät juttunsa ovat lähinnä noloja. Tamahori ei osaa päättää, haluaako hän totisempaa ja synkempää settiä, vai täysin älyvapaata menoa, ja päättää yhdistää molemmat koko sarjan epätasaisimmaksi paketiksi. Tamahori myös tuo mukaan todella kömpelöitä hidastuksia ja nopeutuksia, mitkä pistävät silmään ikävästi joka kerta, kun niitä käytetään. Neal Purvisin ja Robert Waden käsikirjoitus on todella tyhjänpäiväistä höttöä, mihin kaksikko ei ole tainnut panostaa paljoakaan. Sentään leffa on hyvin kuvattu ja mukana on sujuvaa leikkausta. Oikeat lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustustakin täytyy kehua, joskin Gustav Gravesin lopputaistelun asu kuuluu ennemminkin scifileffoihin kuin Bondiin. Ääniefektit ovat mainiot ja käytännön efekteillä toteutettu autotakaa-ajo on onnistunut, mutta digiefektit ovat välillä jopa naurettavan huonoja. Bondin surkuhupaisa surffailu on entistäkin tökerömpi, kun filmin alussa nähdään aitoa surffausta oikeilla aalloilla. Ero on päivänselvä. David Arnold tekee jälleen kelpo työtä musiikkien kanssa, mutta kuka helvetti päätti pistää Madonnan "Die Another Day" -hirvityksen leffaan? Ymmärrän, että Madonna on suuri tähti ja hänen kappaleensa auttaa leffan markkinointia, mutta silti! On vaikea kuvitella, ettei edes joku olisi miettinyt, että onpa karmeaa roskaa. Huvittavaa kyllä, biisi sai sekä Golden Globe -ehdokkuuden parhaana lauluna, että Razzie-ehdokkuuden huonoimpana lauluna. Madonna itse tekee lyhyen roolisuorituksen filmissä ja voitti siitä hyvästä huonoimman naissivuosan Razzien.

Koska 007 - Kuolema saa odottaa oli 20. Bond-leffa ja sen myötä juhlittiin myös sarjan 40. vuotissyntymäpäivää, elokuva sisältää viittauksia sarjan kaikkiin aiempiin osiin. Jinx esimerkiksi esitellään samalla tavalla kuin Honey Rider (Ursula Andress) Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa, kun taas Bond tuodaan mukaan samalla tyylillä kuin 007 ja Kultasormessa (Goldfinger - 1964). 007 ja Kultasormeen viitataan myös laserlaitteella. Gustav Graves taas käyttää samanlaista laskuvarjoa kuin mikä nähtiin 007 rakastettuni -filmissä (The Spy Who Loved Me - 1977). Q:n vempaintehtaalta voi bongata mm. Rosa Klebbin (Lotte Lenya) terän sisältävän kengän Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffasta (From Russia with Love - 1963), rakettirepun Pallosalamasta (Thunderball - 1965), sekä pienlentokoneen ja krokotiiliasun Octopussy - mustekalasta (Octopussy - 1983).

Yhteenveto: 007 - Kuolema saa odottaa on koko virallisen James Bond -sarjan heikoin tekele. Elokuva lähtee tyylikkäästi käyntiin synkän tunnelmansa kera, mutta herättää tunteen, että jokin on pahasti pielessä heti, kun Madonnan kaamea "Die Another Day" -kappale alkaa soimaan. Siitä lähtien filmin taso vain heittelee edestakaisin, kunnes lähtee hurjaan laskuun huonossa ja idioottimaisessa loppuhuipennuksessa. Ohjaaja Lee Tamahori ei tunnu tietävän, tehdäkö Bondia vakavin mielin vai kieli poskessa, ja koittaa yhdistellä näitä hämmentävin tuloksin. Leffassa nähdään täysin älyvapaita juttuja, joista monet aiheuttavat vielä suurta myötähäpeää. Suuri surffauskohtaus on yksi sarjan noloimmista hetkistä kökköjen efektiensä ja urpoutensa kera. Pahikset ovat kehnoja, eikä Pierce Brosnankaan enää täysin vakuuta Bondin roolissa. Sentään Halle Berry toimii agentti Jinxinä. 007 - Kuolema saa odottaa on häpeäpilkku Bondin historiassa, jollaista toista ei toivottavasti enää nähdä. Jos olet innostunut sarjasta, kannattaa tämä katsoa lähinnä sen vuoksi, jotta tiedät, kuinka alas sarja voi vajota, mutta muuten en suosittele tämän katsomista kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Die Another Day, 2002, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq, United Artists