Cliffhanger - kuilun partaalla (Cliffhanger - 1993) - elokuva-arvostelu

CLIFFHANGER - KUILUN PARTAALLA

CLIFFHANGER

Ohjaus: Renny Harlin

Näyttelijät: Sylvester Stallone, Michael Rooker, John Lithgow, Janine Turner, Rex Linn, Caroline Goodall, Leon Robinson, Craig Fairbrass, Gregory Scott Cummins, Denis Forest, Michelle Joyner, Paul Winfield, Ralph Waite, Max Perlich, Trey Brownell ja Vyto Ruginis

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Cliffhanger - kuilun partaalla on Sylvester Stallonen tähdittämä toimintajännäri. Elokuvan idea syntyi vuorikiipeilijä John Longilta, jonka pohjalta Michael France kynäili tarinan. Alun perin Stallone oli työstämässä suomalaisohjaaja Renny Harlinin kanssa Carolco-yhtiölle toimintaelokuvaa "Gale Force", mutta taiteellisten erimielisyyksien ja alati kasvaneen budjetin takia elokuvaa ei saatu aikaiseksi. Harlin ja Stallone hoksasivat Longin ja Francen kynästä syntyneen vuorikiipeilyyn liittyvän toimintaelokuvan ja innostuivat siitä. He saivat Carolcon vakuuttuneeksi projektista ja Stallone työsti Francen käsikirjoitusta reippaasti uusiksi ennen kuvausten alkamista. Lopulta Cliffhanger - kuilun partaalla sai ensi-iltansa toukokuussa 1993. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kelpuutettavan vastaanoton kriitikoilta ja sai parhaan äänityksen ja parhaiden äänitehosteiden ja erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuudet, mutta myös huonoimman elokuvan, miessivuosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen Razzie-ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt Cliffhangeria, mutta olin tiennyt elokuvasta jo vuosia, lähinnä sen hassun DVD-kansikuvan takia, missä vähäpukeinen ja hikinen Stallone roikkuu köydestä lumisen taustan edessä. Nyt kun on tulossa uusi Cliffhanger-elokuva (2026), päätin sitä odotellessa katsoa tämän alkuperäisleffan uudestaan ja samalla arvostella sen. 

Vuorikiipeilijä Gabe Walker joutuu auttamaan ryhmää rikollisia, jotka ovat kadottaneet ison rahalastin lumisille Kalliovuorille.

Pääroolissa Gabe Walkerina nähdään tosiaan Sylvester Stallone, joka oli tuohon aikaan kovassa asemassa toimintatähtenä. Stallone kanavoikin tuttua kova äijä -karismaansa, vaikka hänen tämänkertainen hahmonsa ei olekaan mikään sotilas. Gabe on taidokas vuorikiipeilijä, joka käyttää taitojaan auttaakseen pulassa olevia ihmisiä. Hänen viimeisin työkeikkansa päättyi kuitenkin ikävään onnettomuuteen, minkä tuottamasta syyllisyydentunteesta Gabe ei pääse eroon. Hahmo on heti tykättävä ja kun tämä pistetään eräänä päivänä ahdinkoon rikollisryhmän toimesta, Gaben haluaa nähdä käyttävän nokkeluuttaan, kiipeilytaitojaan ja haastavan alueen tuntemustaan noustakseen tilanteessa niskan päälle.

     Elokuvassa nähdään myös Janine Turner, Michael Rooker ja Ralph Waite Gaben metsänvartija-kollegoina, tyttöystävä Jessienä, Halina ja helikopteripilotti Frankina, John Lithgow rikollisryhmää johtavana Eric Qualenina, Rex Linn korruptoituneena agentti Traversina, joka auttaa Qualenia, sekä Caroline Goodall, Leon Robinson, Craig Fairbrass, Gregory Scott Cummins ja Denis Forest Qualenin kätyreinä, joille on saatu sopivasti luotua erilaisia persoonia. Lithgow on näyttelijäkaartin paras osaaja ja hän oikein herkuttelee häikäilemättömän ja täysin kylmäsydämisen rikollispomon roolissa, joka on valmis uhraamaan omia miehiäänkin tavoitteidensa saavuttamiseksi. Muista näyttelijöistä parasta työtä tekee Rooker Halina, Gaben entisenä parhaana ystävänä, joka syyttää Gabea ikävästä onnettomuudesta ja joutuu Gaben kanssa Qualenin ja tämän miesten ansaan, kun nämä hävittävät sata miljoonaa dollaria lumivuorille.

Cliffhanger - kuilun partaalla osoittautui erittäin hyväksi toiminnantäyteiseksi jännäriksi, joka sai minut kyllä kohottelemaan kulmiani elokuvan saamien useiden Razzie-ehdokkuuksien takia. Heti avauskohtauksesta lähtien ohjaaja Renny Harlin osoittaa lahjojaan tunnelmanluojana ja kun Gabe yrittää pelastaa hädässä olevaa Sarahia (Michelle Joyner), ei katsojan tarvitse edes potea korkeanpaikankammoa, että kohtaus saa sydämen hakkaamaan ja kämmenet hikoamaan jännityksestä. Eipä siitä aikaakaan, kun varsinainen tarina jo alkaa ja loppuleffa on mukaansatempaavan tiivistunnelmaista seurattavaa, Gaben yrittäessä keksiä keinon pelastaa niin itsensä kuin kollegansa Qualenin kynsistä ja siinä samalla myös sabotoida miehen katalat suunnitelmat.

Elokuvasta löytyy useita vangitsevia skenaarioita, joissa hahmoja pistetään erilaisiin kiipeleihin ja leikitellään kivasti vaativalla ympäristöllä. Aika ei käy pitkäksi, kun toiminnalliset ja jännittävät kohtaukset tuovat aina jotain uutta sekaan, eivätkä lähde liikaa toistelemaan itseään. Välillä ammutaan, välillä vedetään turpaan ja toisinaan ajetaan jotakuta takaa. Vuoristossa tapahtuvien osioiden lisäksi maininnan arvoinen on myös huimasti toteutettu kohtaus kahden lentokoneen välillä, missä nähtävä stuntti pääsi ihan Guinnessin ennätysten kirjaan. Kaikki tämä huipentuu mainion yliampuvassa finaalissa.

John Longin idean pohjalta Michael Francen kynäilemä ja sitten Sylvester Stallonen hioma käsikirjoitus on juoneltaan oivallisen mielikuvituksellinen ja erilainen. Sen pohjalta Harlinin on ollut helppo ammentaa tiukkaan toimintaleffaan. Cliffhanger - kuilun partaalla on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava, joskin yhdessä kohtaa tarkkasilmäinen katsoja voi bongata pörröisen mikrofonin kuvasta puiden oksien keskeltä. Kameratyöskentely on tyylikästä ja laajat kuvat lumisista vuorimaisemista ovat upeat. Vaaran tuntu on jatkuvasti läsnä jo pelkästään kuvauskikkailun ansiosta, kun katsojalle näytetään vähän väliä, kuinka haastavissa olosuhteissa hahmot pyörivät. Yksikin harha-askel voi johtaa äkkikuolemaan. Erikoistehosteet ovat hienot, oli kyse sitten räjähdyksistä tai taitavasta taustakankaan käytöstä. Vahvaa visuaalista ilmettä tukee mainio äänimaailma Trevor Jonesin seikkailullisine musiikkeineen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cliffhanger, Yhdysvallat, 1993, Carolco Pictures, Canal+, Pioneer, RCS Video, Cliffhanger Productions

Ensisilmäyksellä, kausi 9 (How I Met Your Mother - 2013-2014) - sarja-arvostelu

ENSISILMÄYKSELLÄ - KAUSI 9

HOW I MET YOUR MOTHER

Luojat: Carter Bays ja Craig Thomas

Näyttelijät: Josh Radnor, Cobie Smulders, Neil Patrick Harris, Jason Segel, Alyson Hannigan, Cristin Milioti, Robert Belushi, Marshall Manesh, William Zabka, Wayne Brady, Sherri Shepherd, Frances Conroy, Tim Gunn, Joe Nieves, Cristine Rose, Anna Camp, Ray Wise, John Lithgow, Lin-Manuel Miranda, Sarah Chalke, Ashley Williams, Bill Fagerbakke, Lucy Hale, Kyle MacLachlan, Jorge Garcia, Jennifer Morrison, Kal Penn, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Bob Saget

Genre: komedia

Jaksomäärä: 24

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Carter Baysin ja Craig Thomasin luoma komediasarja Ensisilmäyksellä nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs ja kahdeksas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Yksi sarjan päätähdistä, Jason Segel meinasi tosin jättää sarjan, sillä hänen elokuvauransa oli tuossa kohtaa lähtenyt nousuun, mutta kun tekijät päättivät, että yhdeksäs kausi veisi tarinan päätökseensä, hän suostui palaamaan vielä viimeiselle kaudelle. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Ensisilmäyksellä-sarjan yhdeksäs ja samalla viimeinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2013. Kausi voitti parhaan kuvauksen Emmy-palkinnon, minkä lisäksi suuri osa jaksoista sai positiivista palautetta. Sarjan lopetus sai kuitenkin murkavastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta ja nykyään sarjan lopetusta pidetään jopa yhtenä televisiohistorian huonoimmista. Itse olin tosiaan aiemmin nähnyt vain yksittäisiä jaksoja Ensisilmäyksellä-sarjasta ja vasta kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Aloitin finaalikauden katsomisen jännittyneenä, sillä olin jo vuosia kuullut haukkuja sarjan lopetuksesta.

Samalla kun viisikko valmistautuu Barneyn ja Robinin häihin, Lily ja Marshall riitelevät Italiaan muuttamisesta. Häissä Ted kohtaa naisen, joka muuttaa hänen elämänsä.

Ensisilmäyksellä-sarjan tuttu kaveriviisikko tekee paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa. Barney Stinson (Neil Patrick Harris) ja Robin Scherbatsky (Cobie Smulders) valmistautuvat häihinsä, jännittäen tulevaisuutta eri tavoin. Lily Aldrinin (Alyson Hannigan) ja Marshall Eriksenin (Jason Segel) rakkaus kuitenkin rakoilee, sillä Marshall ei ole innostunut Italiaan muuttamisesta Lilyn uuden työn takia, minkä lisäksi mies ei ole vielä paljastanut vaimolleen saamastaan tuomaripestistä. Kaiken tämän keskellä Ted Mosby (Josh Radnor) pohtii omaa rakkauselämäänsä, tietämättä että tulevat häät muuttaisivat hänen elämänsä radikaalisti. Radnor, Harris, Smulders, Hannigan ja Segel ovat edelleen mainiot rooleissaan, mutta en tykännyt siitä, kuinka muutaman hahmon tarinat viedään lopulta päätökseensä ja kuinka tympeästi hahmoja loppusuoralla kohdellaan.

     Monet muutkin tutut, kuten Barneyn veli James (Wayne Brady), Barneyn vanhemmat Loretta (Frances Conroy) ja Jerome (John Lithgow), Robinin isä Robin Sr. (Ray Wise), limusiinikuski Ranjit (Marshall Manesh), Marshallin äiti Judy (Suzie Plakson), Kapteeni (Kyle MacLachlan), sekä Tedin exät kuten Victoria (Ashley Williams) ja Stella (Sarah Chalke) nähdään vielä viimeisen kerran, samalla kun joukkoon liittyy vihdoin ja viimein Tedin tuleva vaimo ja tämän lasten äiti, jonka näyttelijäksi paljastettiin kahdeksannen kauden lopussa Cristin Milioti. Milioti on täydellinen valinta äidin näyttelijäksi ja hahmo on kaiken odotuksen arvoinen. Valitettavasti se, miten tätäkin hahmoa kohdellaan sarjan lopussa, pistää vihaksi.

Ensisilmäyksellä-sarjan viimeinen tuotantokausi on hyvin erilainen aiempiin kausiin verrattuna. Siinä, missä kahdeksan edellistä kautta kertoivat aina suunnilleen vuoden tapahtumat syksystä kesään, finaalikausi tapahtuu pääasiassa vain Robinin ja Barneyn hääviikonlopun aikana, kertoen monenlaisia skenaarioita joita ehtii vielä tapahtua ja palaamalla toisinaan takaumien kautta menneisyyteen. Osittain ratkaisu toimii ja osittain ei. Toisaalta tällainen venytys johtaa todella turhiin jaksoihin, joista eräs riimitellen etenevä iltasatujakso teki nopeasti mieli hypätä yli. Toisaalta taas pidin siitä, että tekijät venyttämällä venyttävät odotusta itse hääseremoniaan, ja Tedin ja äitihahmon kohtaamiseen ja nämä hetket ovat onneksi odotuksen arvoiset. Barneyn ja Robinin suhde tuntuu vihdoin ansaitulta ja Barneyn kehityskaari lipevästä naistenmiehestä rakastavaksi aviomieheksi on erinomainen. Ted oppii vihdoin päästämään irti Robinista ja tätä käsittelevä jakso on niin kaunis kuin kypsäkin. Ja onneksi se pääjuttu, eli Tedin ja äidin ensitapaaminen on aidosti suloinen.

Ja siihen sarja olisi pitänyt ymmärtää lopettaa.

Sillä se, mitä yhdeksäs kausi tekee kaksiosaisessa finaalijaksossaan, on jotain niin anteeksiantamatonta vittuilua koko fanikuntaa kohtaan, että ratkaisujen pelkkä ajattelu pistää vihaksi. Ensisilmäyksellä päättää ihan viime metreillä tuhota aivan kaiken, mitä se on kausiensa aikana rakentanut. Hahmojen kehityskaaret heitetään roskakoriin ja ylipäätään koko sarjan pointti tuikataan tuleen. En voinut muuta kuin tuijottaa pöyristyneenä, kuinka päätösjakso näyttää keskisormea periaatteessa kaikille. Carter Bays ja Craig Thomas ovat liiankin epätoivoisesti päättäneet shokeerata katsojan tekemällä totaalisia u-käännöksiä, joista eräs tekee koko yhdeksännen kauden häätarinasta täysin yhdentekevän. Nähtävästi ne ärsyttävimmät vedot johtuivat siitä, että Bays ja Thomas kuvasivat tulevaisuuteen sijoittuvat osiot Tedin lapsia esittävien Lyndsy Fonsecan ja David Henrien kanssa jo vuosia aiemmin, jotta he eivät ikääntyisi, eikä heidän kohtauksiaan pystynyt enää kuvaamaan uusiksi. Baysin ja Thomasin olisi pitänyt tajuta, että he olivat lähteneet kuljettamaan tarinaansa ja hahmojaan eri suuntaan, poispäin heidän alkuperäisestä visiostaan, eikä vanha lopetus enää toimikaan kaiken kypsyttelyn jälkeen.

En yhtään ihmettele, että tätä finaalia pidetään yhtenä koko televisiosarjahistorian huonoimmista - jopa Radnor ja Hannigan ovat jälkikäteen myöntäneet, ettei se toiminut ja julkaistiinpa DVD:llä vaihtoehtoinen loppu, kun Bays ja Thomas tajusivat, mitä olivatkaan menneet tekemään. Mutta siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä. Sarjan huipennus on totaalinen tarinankerronnallinen epäonnistuminen, joka pitää pilkkanaan kaikkia, jotka olivat tuhlanneet elämästään pitkän ajan tämän viisikon seuraamiseen. Nyt tietäen, miten kertakaikkisen typerästi ja suorastaan loukkaavasti Ensisilmäyksellä lopulta päättyy, en ole varma haluanko koskaan katsoa sarjaa uudelleen.

Pamela Fryman on ohjannut tuotantokauden kaikki jaksot ja jos jotakuta pitää kehua, niin Frymania, joka yrittää parhaansa pitääkseen tunnelman korkealla silloin, kun käsikirjoittajien aikaansaannokset saavat näkemään punaista. On myös hatunnoston arvoinen juttu, että Fryman ohjasi sarjan 208:sta jaksosta lopulta jopa 196 jaksoa, mikä on täysin poikkeuksellinen temppu televisiohistoriassa! Teknisesti Ensisilmäyksellä sentään pitää tasonsa. Finaalikausi on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus pätevää ja äänimaailmakin osaavasti rakennettu. The Solidsin Hey, Beautiful -kappale on viimeiseen asti mahtava tunnusbiisi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org 

How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions

Ensisilmäyksellä, kausi 6 (How I Met Your Mother - 2010-2011) - sarja-arvostelu

ENSISILMÄYKSELLÄ - KAUSI 6

HOW I MET YOUR MOTHER

Luojat: Carter Bays ja Craig Thomas

Näyttelijät: Josh Radnor, Neil Patrick Harris, Cobie Smulders, Jason Segel, Alyson Hannigan, Marshall Manesh, Bob Odenkirk, Jennifer Morrison, Laura Bell Bundy, Kyle MacLachlan, Bill Fagerbakke, Ned Rolsma, Frances Conroy, John Lithgow, Katy Perry, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Bob Saget

Genre: komedia

Jaksomäärä: 24

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Craig Thomasin ja Carter Baysin luoma komediasarja Ensisilmäyksellä nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin kesällä 2010 ja lopulta Ensisilmäyksellä-sarjan kuudennen kauden esitys alkoi saman vuoden syyskuussa. Katsojaluvut pysyivät korkeina, kriitikot kehuivat tuotantokautta ja kausi sai viisi Emmy-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, lavastus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse olin aiemmin nähnyt joitain yksittäisiä Ensisilmäyksellä-jaksoja, mutten ollut koskaan katsonut sarjaa kokonaan. Kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Pidin viidestä ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin kuudennen kauden katselun positiivisin mielin.

Ted tapaa uuden naisen, joka saa hänet kyseenalaistamaan moraalinsa arkkitehtinä, Robininkin pohtiessa töitään uudelleen. Lily ja Marshall yrittävät saada lapsen, samalla kun Barney etsii oikeaa isäänsä.

Sarjan tutut hahmot tekevät jälleen paluun ja tähän kaveriviisikkoon syvennytään tällä kaudella kenties paremmin kuin koskaan ennen. Josh Radnorin näyttelemä Ted Mosby pistetään ahtaalle, kun hän saa sittenkin pestin Goliath National Bankin arkkitehtinä. Projekti vain tarkoittaisi sitä, että historiallinen newyorkilainen rakennus pitäisi purkaa alta pois. Haastavammaksi tilanteen tekee, kun Ted tapaa uuden naisen, Zoeyn (Jennifer Morrison) ja ihastuu tähän, mutta Zoey paljastuukin aktivistiksi, joka protestoi GNB:tä vastaan rakennuksen pelastamisen puolesta. Cobie Smuldersin esittämällä Robin Scherbatskyllä on myös ollut ryppyjä rakkaudessa. Hän hylkäsi hulppean työtarjouksen, jotta voisi jäädä juontamaan aamuohjelmaa Don Frankin (Benjamin Koldyke) kanssa, mutta Donille tarjottiin samaa pestiä Robinin jälkeen ja Don tarttui tähän, jolloin Robin jäi huonompaan työhönsä ja ilman Donia. Nähtyään viimeisenkin kaksoisolentonsa, Jason Segelin ja Alyson Hanniganin näyttelemät Marshall Eriksen ja Lily Aldrin päättivät vihdoin hankkia lapsen, mutta homma ei sujukaan toivotulla tavalla. Neil Patrick Harrisin esittämä Barney Stinson puolestaan alkaa ensi kertaa tosissaan kyseenalaistamaan äitinsä (Frances Conroy) kertomukset isästään ja päättää vihdoin selvittää, kuka tämä mysteerimies on oikeasti olevinaan. Niin hahmoviisikko kuin heidän näyttelijänsä toimivat edelleen mainiosti. Etenkin Segel pääsee tällä kaudella vakuuttamaan uudella tavalla, kun Marshall joutuu kohtaamaan suuren tragedian.

Hieman heikomman viidennen tuotantokauden jälkeen Ensisilmäyksellä palaa ruotuun kuudennella kaudellaan, tarjoten jopa sarjan tähän asti parhaita juttuja. Kuten jo sanoin, tämä kausi syventää ja jopa haastaa pääviisikkoa täysin uudella tavalla, tuoden tiettyä uutta potkua sarjaan. Tedin ja Zoeyn suhteen tietää heti kättelyssä olevan huonolla pohjalla, mutta tämä tuo Tedistä esille monimutkikkaampia puolia, joiden avautumista ja käsittelyä on kiinnostavaa seurata. On myös kiinnostavaa seurata, kun aivan mahtavan tragikoomisen kakkosjakson myötä Barney alkaa tosissaan haluta selvittää, kuka hänen oikea isänsä on ja miksi tämä hylkäsi Barneyn tämän ollessa vielä pieni lapsi. Kun tätä sovinistista naistenmiesimagoa rikotaan, alta paljastuu entistäkin mielenkiintoisempi tyyppi. Kausi myös kokeilee kepillä jäätä ja että voiko komedian sekaan tuoda ihan kunnon draamaa. Vaikka tästäkin löytyy vitsinsä, tekijät ovat myös tienneet, milloin pysyä vakavina ja kausi iskee eri tavalla tunteisiin kuin aiemmat.

Isompien tarinakaarten lisäksi kausi sisältää myös perinteikkäämpään tapaan irrallisempia jaksoja, omine kommelluksineen. Vaikka kausi onkin pullollaan hyviä ja hauskoja jaksoja, kuutoskauden kirkkaaksi tähtijaksoksi nimeän neljännen jakson, Subway Warsin, jossa hahmot ovat eri mieltä siitä, kuinka New Yorkissa on nopeinta liikkua - kävellen, metrolla, bussilla, vai taksilla - ja he päättävätkin pistää asian testiin, kisaamalla eri keinoin MacLaren's Pubista erääseen ravintolaan, missä on bongattu elokuvaohjaaja Woody Allen. Jakso on aivan hillittömän hauska ja hieman Allenin tyyliä mukaillen pistetty kasaan.

Yhtä jaksoa lukuun ottamatta Pamela Fryman on ohjannut koko muun tuotantokauden ja hänenkin työssään on uutta potkua, mitä varmasti auttaa käsikirjoitustiimin vahvemmat ja hauskemmat tekstit kuin viime kaudella. Tämäkin Ensisilmäyksellä-tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänityöskentelykin on mainiota musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org 

How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions

Arvostelu: Conclave (2024)

CONCLAVE

Ohjaus: Edward Berger

Pääosissa: Ralph Fiennes, Stanley Tucci, John Lithgow, Sergio Castellitto, Isabella Rossellini, Lucian Msamati, Carlos Diehz, Brían F. O'Byrne, Jacek Koman ja Balkissa Maiga

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 7

Conclave perustuu Robert Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta työstettäisiin elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2023 ja Conclave sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2024. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja odotin sitä positiivisin mielin, elokuvan mainion näyttelijäkaartin ja maailmalta kantautuneiden kehujen vuoksi. Kävin uteliaana katsomassa Conclaven sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Paavin kuoleman jälkeen kardinaalit kokoontuvat Vatikaaniin äänestämään tämän seuraajasta. Tätä konklaavi-äänestystä valvova dekaani Thomas Lawrence alkaa epäillä, että kardinaalien keskuudessa on meneillään jotain hämärää.

Ralph Fiennes näyttelee Thomas Lawrencea, kardinaalia, joka toimii dekaanina konklaavissa, eli seuraavan paavin päättävässä äänestyksessä. Kardinaali Lawrence on mielenkiintoinen hahmo, sillä hänen uskonsa on horjunut viime aikoina ja paavin yhtäkkinen kuolema pistää miehen pohtimaan omaa paikkaansa kirkossa. Mies oli jo ajatellut eroamista, mutta kun hänelle selviää, että äänestävien kardinaalien keskuudesta löytyy korruptiota ja muuta hämärää, on hänen pakko päästä perille totuudesta. Fiennes on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan - eipä mieheltä voi juuri muuta odottaakaan. Hän tulkitsee hienosti hahmonsa monitahoisuutta ja tämän päättäväisyyttä mysteerien avautuessa.

     Elokuvassa nähdään myös Stanley Tucci, John Lithgow, Sergio Castellito, Lucian Msamati ja ensikertalaisnäyttelijä Carlos Diehz kardinaaleina Bellininä, Tremblayna, Tedescona, Adeyeminä ja Benitezinä, jotka kisaavat paavin paikasta ja jotka edustavat hyvin erilaisia arvomaailmoja ja joilla ei välttämättä kenelläkään ole puhtaat jauhot pussissaan, sekä Isabella Rossellini sisar Agnesina, joka hiljaisena tarkkailijana muodostuu tärkeäksi avuksi kardinaali Lawrencelle, kun selvityshommat alkavat. Sivunäyttelijätkin ovat vakuuttavat rooleissaan, etenkin Tucci, Lithgow, Castellito, Msamati ja Diehz toinen toistaan arveluttavampina paaviehdokkaina. En ihmettele, jos useampikin elokuvan näyttelijä saa roolityöllään Oscar-ehdokkuuden - Fiennes ja Rossellini nappasivat jo Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta miespääosasta ja naissivuosasta.

Paperilla Conclave ei välttämättä kuulosta järin mielenkiintoiselta. Paavin kuoltua kardinaalit kokoontuvat konklaaviin, suljettuun ja tarkoin vartioituun äänestystilaan valitsemaan seuraavaa paavia. Äänestys kestää usein päiviä, ehkä jopa viikkoja, kunnes joku ehdokkaista saa tarvittavan äänienemmistön. Pahimmillaan äänestys on historian havinoissa kestänyt jopa kolmisen vuotta, 1260-luvun lopulla, jolloin useat kardinaaleista menehtyivät kesken kaiken kuumuuteen. Mutta pyhä jysäys, kun tästä äänestystapahtumasta onkaan saatu aikaiseksi todella vangitseva jännitysnäytelmä, joka pitää tehokkaasti otteessaan alusta loppuun saakka. Sen lisäksi, että on perin kiinnostavaa nähdä, kuinka paavin valinta tarkalleen ottaen suoritetaan ja kuinka salailevaa puuhaa tämä on, on sen ympärille rakennettu aivan mahtava mysteeri, josta ei koukkuja ja käänteitä puutu.

Kyseessä on suorastaan trilleri, joka pitää katsojansa varpaillaan kohtauksesta toiseen, saaden arvelemaan jokaisen motiivia ja agendaa. Kertomus pysyy yllätyksellisenä loppuun saakka, kunnes viimeisetkin luurangot on saatu kaivettua esiin hahmojen kaapeista. Conclave on myös erittäin monikerroksinen teos, jossa pohditaan kirkon sisäisiä konflikteja, eritoten kuinka osa haluaa pitää vanhoista perinteistä ja ajatusmalleista kiinni, kun taas toiset haluavat viedä kirkkoa modernimpaan suuntaan, ajan tasalle sitä ympäröivän maailman kanssa. Hahmojen eriäviä näkemyksiä tarkastelevat keskustelut ovat esimerkillisen kiinnostavasti kirjoitettuja ja teemoja esimerkiksi uskosta ja kirkon paikasta modernissa maailmassa käsitellään kypsästi ja monipuolisesti.

Elokuvan on ohjannut Edward Berger, joka vastasi parin vuoden takaisesta Länsirintamalta ei mitään uutta -uudelleenfilmatisoinnista (Im Westen nichts Neues - 2022). Conclavessa Berger teki minuun suuren vaikutuksen. Hänen kykynsä rakentaa jännitystä on vakuuttava, minkä lisäksi hän onnistuu ujuttamaan sekaan toimivaa huumoriakin. Kuten hänen sotaleffansa jo osoitti, on Bergerillä myös silmää tyylikkäille visuaaleille. Conclave on todella hyvin kuvattu, lavasteet ovat näyttävät ja puvustus oivaa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tunnelmoivat vahvasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Conclave, 2024, FilmNation Entertainment, Indian Paintbrush, Access Entertainment, House Productions

Arvostelu: Footloose (1984)

FOOTLOOSE

Ohjaus: Herbert Ross

Pääosissa: Kevin Bacon, Lori Singer, John Lithgow, Dianne Wiest, Chris Penn, Sarah Jessica Parker, Elizabeth Gorcey, Kim Jensen, Frances Lee McCain, Jim Youngs, John Laughlin, Timothy Scott, Andrea Hays, Arthur Rosenberg ja Alan Haufrect

Genre: musiikki, draama, romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Footloose on Kevin Baconin tähdittämä tanssielokuva. Fame-elokuvan (1980) tunnuskappaleen sanoittaja Dean Pitchford alkoi kynäillä ensimmäistä käsikirjoitustaan, käyttäen pohjana tositapausta ääriuskovaisesta oklahomalaisesta pikkukaupungista, jossa tanssiminen oli kielletty lailla. Pitchfordilla oli aluksi diili 20th Century Foxin kanssa, mutta studio luopui projektista ja Paramount Pictures nappasi sen itselleen. Ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Herbert Rossia, mutta kun neuvottelut takkuilivat, tilalle palkattiin ensin Ron Howard ja sitten Michael Cimino. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin toukokuussa 1983, mutta kuukauden jälkeen yhä vain enemmän studiolta vaativa Cimino sai potkut ja Ross saatiin tilalle tekemään leffa loppuun. Lopulta Footloose sai maailmanensi-iltansa 17. helmikuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli taloudellinen jättihitti, jonka tunnuslaulu sai Oscar-, Grammy- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt Footloosea, ainoastaan kuullut sen tunnuskappaleen. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa, mistä on kyse ja samalla arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Nuori Ren McCormack muuttaa pieneen Bomontin kaupunkiin, missä tanssiminen on kielletty lailla. Tanssijalka vipattaen Ren ryhtyy heti villitsemään kapinaa ja saakin muut nuoret vastustamaan kaupunkia johtavaa pastoria.

Päärooliin Ren McCormackiksi kaavailtiin aluksi Tom Cruisea, kun hänen tanssinumeronsa Riskibisneksensä (Risky Business - 1983) villitsi ympäri maailman, mutta lopulta roolin sai Kevin Bacon, Cruisen ollessa kiinni Kovaa peliä -elokuvan (All the Right Moves - 1983) kuvauksissa. Tuohon aikaan vasta nousuaan Hollywood-tähteyteen tehnyt Bacon ei ole ihan niin hurmuri kuin rooli vaatisi, mutta hän sopii silti passelisti Reniksi, hieman kapinahenkiseksi tanssijaksi, joka pöyristyy saadessaan tietää, että pikkukaupunki, jonne hän on äitinsä (Frances Lee McCain) kanssa muuttanut, on ihan lailla kieltänyt tanssimisen. Kun Ren ottaa tehtäväkseen muuttaa asian, katsojana hyppää mielellään yritykseen mukaan.

     Pienessä Bomontin kaupungissa Ren tapaa muun muassa asioista päättävän pastori Shaw Mooren (John Lithgow), tämän vaimon Vi'n (Dianne Wiest) ja heidän tyttärensä Arielin (Lori Singer), johon Ren vähemmän yllättäen iskee silmänsä, Arielin kaverit Rustyn (Sarah Jessica Parker), Wendy Jo'n (Elizabeth Gorcey) ja Ednan (Kim Jensen), Arielin poikaystävän Chuckin (Jim Youngs), sekä Willardin (Chris Penn), josta muodostuu nopeasti Renin paras kaveri. Sivuhahmot ja heidän näyttelijänsäkin vähintään ajavat asiansa. Elokuvan kirkkaasti parasta työtä tekee Lithgow, joka dominoi ruutua pastorihahmonsa saarnojen aikana. Vaikka katsojana olisikin voimakkaasti eri mieltä pastorin sanoista, Lithgow'n karismaattinen roolityö saa kuuntelemaan hänen sanomisiaan korvat höröllä.

Footloose onnistui yllättämään minut iloisesti. Odotukseni elokuvaa kohtaan eivät olleet korkeat, sillä tanssileffat eivät yleisesti ole minun kuppini teetä. Tämä leffa sai kuitenkin napattua minut menonsa pyörteisiin, minkä varmistaa heti kättelyssä soimaan pärähtävä, erittäin mainio tunnusrallatus Footloose, joka jää tehokkaasti junnaamaan päähän. Vaikkei elokuva tehnyt minusta yhtä pakkomielteistä tanssimisesta kuin päähenkilöistä, joille tanssi tuntuu olevan maailman paras juttu, kannustin silti nuoria muuttamaan pikkukaupunkinsa aikuisten ummehtuneet asenteet. Tanssin voikin mieltää vain yhdeksi esimerkiksi tällaisesta asiasta, jonka vanhemmat voivat kieltää lapsiltaan ja jonka kohdalla juuri se kielto tekee enemmän hallaa kuin se kielletty juttu. Yhdessä kohtaa leffa kaivaa tätä teemaa hieman syvemmälle, kun kaupungin asukkaat ryhtyvät kieltämään enemmänkin asioita, joiden he kokevat turmelevan lastensa mielet ja sydämet.

Elokuva on selvä jäänne kasarin juustoisuudesta ja ymmärrän hyvin, miksi toiset nostalgisoivat tämän aikakauden perään, kun taas toiset pitävät leffaa monin paikoin kornina ja huonosti vanhentuneena. Itseeni tämä kasarijuusto upposi pääasiassa toimivasti, vaikka seassa onkin joitain hetkiä, jotka aiheuttavat nykypäivänä lähinnä myötähäpeää. Pääasiassa leffa kuitenkin viihdyttää mukavasti ja pitää otteessaan läpi tunnin ja kolmen vartin kestonsa. Elokuva tarjoilee sopivissa määrin ja tasaisin väliajoin meneviä tanssinumeroita, joista parhaimmissa omaakin tanssijalkaa alkaa vipattamaan. Mainio loppuhuipennus jättää hyvän fiiliksen.

Muutaman mutkan jälkeen alun perin ohjaajaksi ehdolla ollut Herbert Ross nappasi pestin, työskenneltyään koreografina muun muassa Broadwaylla. Ross hoitaa hommansa toimivasti, pitäen hyvää ilmapiiriä yllä läpi leffan ja rakentaen hyviä tanssikohtauksia. Dean Pitchfordin käsikirjoitus ajaa menevästi asiansa. Footloose on kelvollisesti kuvattu ja tarpeeksi sulavasti leikattu. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvan lauluista parhaiten mieleen jää Kenny Logginsin ehdokkuuksia kahminut nimikkobiisi Footloose, sekä Bonnie Tylerin aivan mahtava Holding Out for a Hero, joka tosin kuullaan yhdessä elokuvan pöhköimmistä kohtauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Footloose, 1984, Paramount Pictures, Phoenix Pictures, IndieProd Company Productions

Arvostelu: Killers of the Flower Moon (2023)

KILLERS OF THE FLOWER MOON

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Robert De Niro, Lily Gladstone, Scott Shepherd, Cara Jade Myers, Jason Isbell, JaNae Collins, Jillian Dion, William Belleau, Ty Mitchell, Tommy Schultz, Sturgill Simpson, Jesse Plemons, Tantoo Cardinal, Gary Basaraba, Louis Cancelmi, John Lithgow, Brendan Fraser ja Martin Scorsese

Genre: draama, rikos

Kesto: 3 tuntia 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Killers of the Flower Moon perustuu David Grannin samannimiseen kirjaan vuodelta 2017, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin. Jo ennen kirjan julkaisua Imperative Entertainment -yhtiö hankki sen elokuvaoikeudet ja pestasi Eric Roth käsikirjoittajaksi. Martin Scorsese hyppäsi mukaan ohjaajaksi ja kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo alkuvuodesta 2018, mutta kun Scorsese päättikin tehdä ensin The Irishman -elokuvan (2019), tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvausten alkua täytyi siirtää myös koronaviruspandemian alkamisen takia keväällä 2020 ja lopulta tuotanto pyörähti käyntiin vasta huhtikuussa 2021. Nyt Killers of the Flower Moon on saapunut elokuvateattereihin ja itselleni kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani leffoista. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä Finnkinon mukavassa Lounge-salissa.

Kun 1900-luvun alussa osage-heimon mailta löytyy öljyä, heistä muodostuu välittömästi yksi Yhdysvaltojen rikkaimmista ihmisryhmistä. Rikkaudet eivät kuitenkaan tule yksin ja pian osageja alkaa löytyä mysteerisesti kuolleina, samalla kun alueen valkoiset keräävät rahoja omiin taskuihinsa.

Jos vartin mittaista The Audition -lyhäriä (2015) ei lasketa mukaan, Killers of the Flower Moon on Martin Scorsesen ensimmäinen elokuva, jossa nähdään hänen luottonäyttelijänsä Leonardo DiCaprio ja Robert De Niro yhdessä. Viittä aiempaa Scorsese-leffaa tähdittänyt DiCaprio näyttelee Ernest Burkhartia, sotaveteraania, joka saapuu Oklahomaan, osage-heimon maille, tapaamaan varakasta enoaan William King Halea, jota näyttelee Robert De Niro, joka tekee tässä jo kymmenennen yhteistyöelokuvansa Scorsesen kanssa. Kuten odottaa saattaa, DiCaprio on erinomainen pääroolissa, tulkiten hyvin hahmonsa monimutkikasta matkaa leffan edetessä. Mahtava on myös De Niro, joka tekee elokuvassa parhaan roolityönsä kenties koko 2000-luvun aikana. Äksyjen vanhojen ukkojen rooleihin jämähtänyt De Niro tuo huomattavasti enemmän puolia esille Halesta kuin monista muista hahmoistaan viime vuosien varrelta.

     Elokuvassa nähdään myös Scott Shepherd Ernestin veljenä Byronina, Lily Gladstone rikkaana osage-naisena Molliena, Cara Jade Myers, JaNae Collins ja Jillian Dion Mollien siskoina Annana, Retana ja Minnienä, sekä Tantoo Cardinal heidän äitinään Lizzie Q:na, Jason Isbell Minnien miehenä Billinä, William Belleau osage-mies Henry Roanina, Ty Mitchell, Tommy Schultz ja Louis Cancelmi hämärähommia puuhailevina Johnina, Blackiena ja Kelsienä, Gary Basaraba yksityisetsivä Burnsina, Jesse Plemons osage-heimolaisten kuolemia tutkivana liittovaltion agenttina Tom Whitena, John Lithgow syyttäjä Leawardina ja Brendan Fraser asianajaja Hamiltonina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, joskin vastikään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon The Whalesta (2022) voittanut Fraser ylinäyttelee läpi todella minimaalisen ruutuaikansa. Oscareista puheenollen, olen varma, että Gladstone tulee saamaan vähintään naispääosaehdokkuuden vahvasta roolityöstään Molliena.

Killers of the Flower Moon ei onneksi tuottanut pettymystä, vaan kyseessä on juuri niin lahjakkaasti tehty tositarinaan perustuva rikosdraama kuin siltä voikin odottaa tällä tekijäpoppoolla. Kuten moni onkin jo ennakkoon kauhistellut, elokuvalla on tosiaan kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme ja puoli tuntia. Tänä vuonna on nähty jo useampi kolmen tunnin leffa, mutta ne tuntuivat lopulta pelkiltä harjoitusistunnoilta ja rakonkestävyystreeneiltä Killers of the Flower Mooniin verrattuna. En sano tätä kuitenkaan negatiivisessa mielessä; leffa kulkee nimittäin ajoittain kuin siivillä. Toisinaan herää tunne, että tästä olisi voitu tiivistää, leikata jotain kokonaan pois tai siirtyä nopeammin seuraavaan merkittävään hetkeen, mutta pääasiassa elokuva kyllä perustelee mammuttimaista kestoaan.

Elokuvan tarina on vahva ja mielenkiintoinen, sekä harmillisen ajankohtainen edelleen, vaikka näistä tapahtumista on vierähtänyt jo sata vuotta. Valkoinen mies on ahne, eikä todellakaan kestä sitä, kun joku muunlainen rikastuu. On välillä suorastaan järkyttävää seurata, kun osage toisensa perään kuolee, usein huonosti itsemurhaksi lavastettuna, eikä pääasiassa valkoisista koostuvaa virkavaltaa juuri kiinnosta ryhtyä tutkimaan asiaa. Alueen korruptio käy nopeasti selväksi ja kolmen ja puolen tunnin kestoon mahtuukin monenlaista katalaa juonittelua suuntaan jos toiseenkin. Toisinaan tragedioistakin löydetään huumoria, mutta pääasiassa filmi kulkee varsin tosikkona eteenpäin.

Väärissä käsissä elokuva saattaisi tukahtua oman painonsa alla tai ajautua vellomaan kurjuuksissa, mutta taituri Martin Scorsese osaa käsitellä raskaita aiheitaan mukaansatempaavasti. Hän on myös ollut tiiviisti yhteyksissä osage-heimolaisiin elokuvaa tehdessään, jolloin kansan itsensä ääni tulee kuulluksi, eikä leffa tunnu vain muutaman valkoisen, yli keski-ikäisen miehen kerronnalta tapahtuneesta. Scorsesen ohjaus on jälleen kerran lahjakasta ja hän on rakentanut useita koukuttavia kohtauksia ja tapahtumaketjuja, jotka eskaloituvat erinomaisesti. Yleisestikin elokuva rakentuu onnistuneesti kohti finaaliaan. Erittäin usein tositapahtumiin perustuvien elokuvien lopussa kerrotaan tekstein, mitä henkilöille tapahtui leffassa nähdyn jälkeen, mutta Killers of the Flower Moonilla on oma vekkuli tapansa tuoda tämän puolen katsojille.

On varmaan sanomattakin selvää, että teknisiltä ansioiltaan Killers of the Flower Moon on aika lailla kaikilla osa-alueillaan briljantti. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu. Niin jylhät maisemaotokset kuin pitkät, tapahtumia seuraavat kameraliikkeet näyttävät hienoilta. Visuaalinen anti on ajoittain niin näyttävää, että olen todella iloinen, että elokuvan pääsee kokemaan ihan elokuvateatterissa, sen sijaan, että se olisi julkaistu heti Apple TV+ -suoratoistopalvelussa. Lavasteet ovat komeat, asut mainiot ja maskeerauksetkin oivalliset. Erikoistehosteita hyödynnetään säästeliäästi ja onnistuneesti, ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Robbie Robertson tunnelmoi kelvollisesti taustalla, mutta leffaa katsoessa herää usein tunne siitä kuin Robertson kierrättäisi samaa tahtia ja pientä melodiaa kohtauksesta toiseen.

Yhteenveto: Killers of the Flower Moon on hieno, joskin hieman ylipitkä eeposelokuva ja katsaus hirviömäiseen toimintaan sata vuotta sitten vähemmistön elämien kustannuksella. Martin Scorsese näyttää jälleen lahjansa ja rakentaakin kertomusta, sekä tunnelmaa taidokkaasti. Hän on työstänyt useita erittäin väkeviä tapahtumaketjuja, sekä yksittäisiä kohtauksia, joita jumittaa tapittamaan suurella mielenkiinnolla. Scorsese luo vahvaa draamaa, muuttamatta leffaa kurjuuksissa vellomiseksi. Tragedioineenkin leffasta löytyy myös kelpo huumoria. Leonardo DiCaprio on mahtava pääroolissa ja Robert De Niro tekee kenties parhaan roolityönsä koko 2000-luvulla. Lily Gladstone on myös uuden maininnan arvoinen ja toivonkin, että hänestä kuullaan lisää tulevaisuudessa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on tietty erittäin laadukas, oli kyse sitten hienoista miljöistä tai taitavasta kameratyöskentelystä. Jos hitaat rikoseepokset, modernimmat länkkärit ja rankat tositarinat ovat juttusi tai jos ihan vain fanitat Scorsesea, DiCapriota, De Niroa tai kaikkia kolmea heistä, etkä kammoksu leffan mammuttimaista kestoa, suosittelen lämpimästi katsomaan Killers of the Flower Moonin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Killers of the Flower Moon, 2023, Apple Studios, Apple TV+, Imperative Entertainment, Appian Way, Sikelia Productions

Arvostelu: New Year's Eve (2011)

NEW YEAR'S EVE

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Hilary Swank, Katherine Heigl, Michelle Pfeiffer, Zac Efron, Jon Bon Jovi, Ashton Kutcher, Jessica Biel, Seth Meyers, Lea Michele, Halle Berry, Robert De Niro, Abigail Breslin, Sarah Jessica Parker, Ludacris, Sofia Vergara, Sarah Paulson, Til Schweiger, Carla Gugino, Russell Peters, Héctor Elizondo, Nat Wolff, John Lithgow, Matthew Broderick ja Ryan Seacrest
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: S

New Year's Eve on Garry Marshallin ohjaama ensemble-komedia. Marshall oli vuonna 2010 julkaissut samanlaisen elokuvan, Ystävänpäivän (Valentine's Day), missä kuvattiin erilaisia ystävänpäivän viettoja monien tunnettujen näyttelijöiden esittämänä. Marshall innostui filmin teosta niin paljon, että päätti heti tehdä toisen vastaavan, tällä kertaa uudenvuodenaattoon liittyvän romanttisen komedian. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta New Year's Eve sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 - kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, vaikkei ollut läheskään yhtä iso menestys kuin Ystävänpäivä. Kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn ja se oli ehdolla jopa viidestä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja näyttelijäkokoonpano), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Sen sijaan elokuva voitti Alliance of Women Film Journalistsin palkinnon "Naisnäyttelijät, joiden kannattaisi etsiä itselleen uusi agentti". Itse katsoin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, juurikin uudenvuodenaattona. En pitänyt leffasta, enkä siis ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin New Year's Even täyttävän kymmenen vuotta, päätin sen ja uudenvuodenaaton 2021 kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

31. joulukuuta 2011 New Yorkissa valmistaudutaan eri tavoin uudenvuoden suureen juhlaan Times Squarella.

Ystävänpäivän tavoin myös New Year's Eve seuraa juhlapäivänä useita eri hahmoja, joita monia esittävät tunnetut starat. Tai no, osa heistä oli tunnettuja lähinnä elokuvan ilmestymisen aikaan... Paluun Ystävänpäivästä tekevät Ashton Kutcher, joka näyttelee uudenvuodenaatto-denialisti Randya, joka haluaisi vain lojua kotonaan, kun raketit paukkuvat ja Jessica Biel, joka esittää raskaana olevaa Tessiä, joka miehensä Griffinin (koomikko Seth Meyers) kanssa yrittää voittaa sairaalan rahapotin synnyttämällä vuoden 2012 ensimmäisen vauvan. Samaa yrittävät myös Sarah Paulsonin ja Til Schweigerin näyttelemä Schwabin pariskunta. Hilary Swank näyttelee Times Squaren uudenvuoden juhlasta vastuussa olevaa Claire Morgania. Jon Bon Jovi esittää juhliin palkattua laulaja Jenseniä, Katherine Heigl tämän katkeraa ex-tyttöystävä Lauraa ja Sofia Vergara Jensenin suurta fania Avaa. Michelle Pfeiffer nähdään töihinsä kyllästyneenä Ingridinä ja Zac Efron tätä piristävänä lähetti Paulina. Josh Duhamel esittää New Yorkiin kiirehtivää Samia, kun taas Abigail Breslinin näyttelemä Hailey haluaa päästä juhlimaan kavereidensa kanssa, mitä hänen äitinsä (Sarah Jessica Parker) ei hyväksy. Robert De Niro esittää vakavasti sairasta herra Harrisia ja hänen sairaanhoitajinaan nähdään Halle Berry ja Cary Elwes. Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Ludacris poliisina, Matthew Broderick Clairen pomona, John Lithgow Ingridin pomona, sekä radiojuontaja Ryan Seacrest ja New Yorkin sen aikainen pormestari Michael Bloomberg omina itsenään. Näyttelijäkaarti on suuri, mutta vain muutama heistä tekee hyvää työtä. Swank on oivallinen juhlia järjestävänä Clairena, mutta esimerkiksi Jon Bon Jovi osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä vain laulajana.

New Year's Eve on periaatteessa sama elokuva kuin Ystävänpäivä - se vain tapahtuu eri juhlapäivänä. Pohja ja erilaiset juonikuviot ovat hyvin samanlaiset ja itse olin jo tylsistynyt, kun loputtomalta tuntuva hahmogalleria on vihdoin saatu esiteltyä kokonaan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Leffa on täysin tyhjänpäiväistä höttöä, venytettynä kahden tunnin kestoon. Jos sellaisesta tykkää, niin siitä vain katsomaan kaikin mokomin, mutta itse lähinnä pudistelin päätäni, että koko turhake on edes tehty. Ystävänpäivän tavoin New Year's Evekin yrittää huijata katsojaansa tunnettujen näyttelijöiden kautta, jotta valmiiksi saatu tuote (jep, tuote, eikä niinkään elokuva) tahkoaisi mahdollisimman paljon rahaa. Tämäkin elokuva yrittää toistaa ihastuttavan Rakkautta vain -komediafilmin (Love Actually - 2003) menestystä niin rahallisesti kuin arvostelujen puolelta, mutta kun tuloksena on pelkkää melodramaattista ja siirappista glitterkimallusta, on turha odottaa, että kyse olisi samanlaisesta modernista klassikosta genressään. Ystävänpäivä ja New Year's Eve taitavat palata ihmisten mieliin vain sillä, että ne esitetään kyseisinä juhlapäivinä televisiosta joka vuonna.

Ja niistä tuotteista puheenollen... tämä tuote vaatii aikamoisen määrän tuotesijoittelua, jotta se on saatu valmiiksi. Erilaiset brändit (isoimpana Nivea) nostetaan hävyttömästi esille ja yhtiöiden logoja pysähdytään kuvaamaan oikein kunnolla. Kenties kaikkein hävyttömintä mainostusta on lopputekstien aikana nähtävässä, selvästi etukäteen suunnitellussa "mokaotoksessa", kun Carla Guginon esittämä lääkäri mukamas kaivaa synnyttävän Jessica Bielin hahmon sisältä Ystävänpäivän DVD:nä ja Blu-rayna. Yyh. Suomalaiset saattavat kokea jotain riemua siitä, että John Lithgow'n hahmo pelaa kotimaista Angry Birdsiä. Tosin silloinkin koin samanlaisen "ai niin, tuokin oli joskus joku juttu" -tunteen kuin monien näyttelijöidenkin kohdalla.

Elokuvan kiusallinen komedia ei ole hauskaa ja romantiikka on lähinnä paksua ällösiirappia. Tekopirteä tosikiva tunnelma alkaa nopeasti ärsyttämään, eikä alun ja lopun muka-viisaille elämänopeille uuden vuoden mahdollisuuksista voi olla pyörittelemättä silmiä. Vaikka aika käykin pitkäksi toinen toistaan tylsempien juonikuvioiden aikana, täytyy kyllä myöntää, että kahden tunnin kesto on ihan perusteltu. Elokuva on ahdettu täyteen tarinoita ja jotta kaikki saavat tarpeeksi ruutuaikaa, on ylimääräisiä minuutteja pakko olla useampikin. Loppupäässä eri juonikuviot ja hahmot yritetään tietty yhdistellä toisiinsa. Ystävänpäivässä hyödynnettiin samaa kikkaa ja sen nähnyt katsoja voikin arvailla pitkin New Year's Eveä, ketkä kaikki ovat jotain yllätyssukulaisia tai romanttisia kumppaneita toisilleen.

Niin ohjaaja Garry Marshall kuin käsikirjoittaja Katherine Fugatekaan ei ole kehittynyt Ystävänpäivän jälkeen, vaan he tarjoavat samaa pöljää ja pitkäveteistä hömppää vielä laiskemmassa paketissa. Fugatelle tuntuu koituvan isojakin vaikeuksia keksiä suurelle hahmomäärälle tekemistä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia kuvauksesta lavasteisiin, mutta samalla filmin visuaalisuutta vaivaa tietty elokuvamaisuuden puute. New Year's Eve näyttää enemmänkin parin tunnin televisiosarjajaksolta. Äänimaailma koostuu lähinnä jatkuvista energisistä radiojumputuksista, joilla yritetään herättää mielikuva ilahduttavasta elokuvasta.

Yhteenveto: New Year's Eve on kiusallisen kehno ja pitkäveteinen romanttinen komedia. Enemmän tuotteelta kuin elokuvalta tuntuva raina on täynnä toinen toistaan tylsempiä juonikuvioita, jotka kulkevat puuduttavasti päällekkäin, kunnes lopulta yrittävät väkisin yhdistyä toisiinsa. Näyttelijäkaarti on täynnä tunnettuja nimiä (siis joskus tunnettuja, milloin olette viimeksi nähneet Ashton Kutcheria uutuuselokuvassa?), mutta oikeastaan kukaan ei vakuuta. Ohjaaja Garry Marshallin rakentama tunnelma on vielä paksumpaa ällösiirappia ja melodraamaa kuin Ystävänpäivässä. Katherine Fugetan käsikirjoitus on kömpelö, täynnä yksiulotteisia hahmoja ja kökköä huumoria. Tekninenkään toteutus ei pahemmin vakuuta, vaan lopputulos näyttää enemmän televisiosarjalta kuin elokuvalta. Kaiken kaikkiaan New Year's Eve on huono tekele, jota voi suositella oikeastaan vain, jos tekijöiden edellinen yhteistyöprojekti Ystävänpäivä upposi isosti. Vaikka tarinaltaan leffa sopiikin täydellisesti tähän päivään, suosittelen käyttämään uudenvuodenaattonne johonkin muuhun. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
New Year's Eve, 2011, New Line Cinema, Rice Films, Karz Entertainment, New York Streets Film Projects

Arvostelu: Shrek (2001)

SHREK

Ohjaus: Andrew Adamson ja Vicky Jenson
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Lithgow, Chris Miller, Conrad Vernon, Vincent Cassel, Cody Cameron, Simon J. Smith, Christopher Knights, Aron Warner ja Jim Cummings
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Shrek perustuu löyhästi William Steigin lastenkirjaan "Shrek!" vuodelta 1990. Jo vuonna 1991 Steven Spielberg halusi tehdä elokuvan kirjan pohjalta, mitä olisivat tähdittäneet Bill Murray ja Steve Martin, mutta se projekti ei koskaan edennyt. Kun DreamWorks-yhtiö perustettiin, tuottaja John H. Williams luki Steigin kirjaa lapselleen ja samalla alkoi pohtia sen potentiaalista kääntyä elokuvamuotoon. Williams veikin kirjan DreamWorksille, jossa innostuttiin projektista. Päärooliin Shrekiksi kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta tämä kieltäytyi, sillä ei halunnut, että lapset yhdistäisivät hänet ikuisesti vihreäksi jätiksi. Chris Farley palkattiin rooliin ja hän äänittikin lähes kaikki repliikkinsä, mutta valitettavasti menehtyi kesken tuotannon. Farleyn korvasi Mike Myers, joka vaati, että kaikki Shrekin repliikit kirjoitettaisiin uudestaan. Myers ehti äänittää kaikki repliikkinsä, kunnes tuottajat hoksasivat, että hänen pitäisi hyödyntää skotlantilaisaksenttiaan ja hän joutuikin äänittämään kaikki vuorosanansa uudestaan. Alunperin elokuva oli tarkoitus toteuttaa pienoismallien ja liikkeentunnistustekniikan kautta, mutta koska lopputulos näytti testeissä tökeröltä, elokuva päätettiin tehdä puhtaasti tietokoneanimaationa. Lopulta Shrek sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot ja katsojat innostuivat filmistä todella paljon ja siitä tuli yksi ilmestymisvuotensa suurimmista menestyksistä. Elokuva voitti kaikkien aikojen ensimmäisen parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan komediaelokuvan Golden Globesta, parhaan elokuvan BAFTA:sta ja jopa voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen BAFTA-palkinnon. Itse katsoin Shrekin todella monta kertaa lapsena ja se oli yksi suosikeistani aikoinaan. Olen lapsuuden jälkeen katsonut filmin muutamaan kertaan uudestaan, viimeksi pari vuotta sitten. Nyt kun Shrek täyttää 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan jälleen kerran ja arvostella sen, sekä leffan jatko-osat.

Yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta nauttiva jätti Shrek ja jatkuva hölöttäjä Aasi lähtevät vaaralliselle retkelle pelastaakseen prinsessa Fionan, joka on lukittu torniin, mitä vartioi hurja lohikäärme.

Elokuvan nimikkohahmo Shrek (Mike Myers) on vihreä jätti, joka haluaa elää omassa rauhassaan suollaan. Hän ei pidä muista ja pelotteleekin tunkeilijat pois. Elokuvan aikana käy kuitenkin nopeasti selville, ettei hän ole mikään hurja hirviö, vaan tunteikas heppu, jonka omat pelot ja epävarmuus ovat muokanneet hänestä sellaisen kuin hän on. Hahmosta pitää nopeasti ja monille hän voi olla hyvinkin samaistuttava. Myers sopii rooliin erinomaisesti ja oli mahtava päätös, että Myers äänitti repliikkinsä uusiksi skottiaksentin kera.
     Prinsessan pelastusretkelle Shrek saa (joutuu ottamaan) mukaansa puhuvan Aasin (Eddie Murphy, joka sai historiallisesti BAFTA-ehdokkuuden miessivuosasta pelkällä ääninäyttelemisellä). Aasi voi herkästi käydä hermoille, sillä tämä on todella innoissaan puhelahjastaan ja hölisee läpi leffan. Itse olen kuitenkin aina pitänyt hahmosta ja Aasin jutut naurattavat kerta toisensa jälkeen. Hänestäkin avautuu uusia puolia filmin aikana ja Murphy on toinen nappivalinta, herättäen Aasin oikein kunnolla henkiin ja lataamalla tämän täyteen energiaa.
     Jos lämminsydäminen ja herkkä jätti rikkoo stereotypioita, niin samaa tekee myös prinsessa Fiona (Cameron Diaz). Vaikka prinsessa Fiona odottaakin komeaa prinssiä, joka pelastaisi hänet kauhistuttavan lohikäärmeen kynsistä ja uskoo tyypillisesti kohtaloon ja tosirakkauteen, ei hän todellakaan ole mikään perinteinen "avuton neito pulassa" -hahmo. Prinsessa yllättää useaan otteeseen elokuvan aikana.
     Elokuva pahis on ilkeä lordi Farguaad (John Lithgow), joka haluaa hankkiutua kaikista satuolennoista eroon ja tehdä itsestään kuninkaan. Siihen hän kuitenkin tarvitsee kuninkaallisen vaimokseen ja hän haaveileekin prinsessa Fionasta. Lordi Farguaad on erinomainen pahis, josta hänestäkin löytyy normeja rikkova puolensa.

Stereotypioita rikkovat hahmot eivät rajoitu vain sen neljään merkittävimpään henkilöön. Elokuva on täynnä tuttuja satuhahmoja ja -olentoja, kuten elävä nukke Pinocchio (Cody Cameron), rikkailta ryöstävä Robin Hood (Vincent Cassel), puhuva piparkakku-ukko (Conrad Vernon), taikapeili (Chris Miller), kolme pientä possua (Cameron) ja iso paha susi (Aron Warner), ja aika lailla kaikkiin tuodaan jonkinlaista twistiä. Koko Shrek-elokuva ottaa käsittelyyn tunnetut sadut ja niiden kliseet, ja kääntää asiat päälaelleen. Tästä viestii jo se, että alussa kun nähdään tyypillinen satukirja-aloitus, Shrek repäiseekin kirjasta sivun irti ja käyttää sitä vessapaperina. Jatkuvasti kun filmi vaikuttaisi luisuvan kliseitä kohti, se tekeekin äkkijarrutuksen ja tarjoaa jotain poikkeavaa, pitäen homman kaiken aikaa tuoreena. Filmi on täynnä mahtavia oivalluksia ja ideoita, joita se hyödyntää erinomaisin konstein. Jo hirviön asettaminen tarinan päähenkilöksi tavanomaisen prinssin sijaan on kiehtova muutos ja siitä revitään irti paljon kaikenlaista. Kaikkeen tähän tuodaan myös tiettyä moderniutta.

Shrek on niitä animaatioita, mitkä sopivat aika lailla kaikenikäisille. Ihan perheen pienimmille elokuva saattaa olla liian hurja, mutta muuten siitä voi nauttia kuka tahansa. Huumoria riittää moneen makuun. Moottoriturpainen Aasi tarjoaa paljon vitsejä ja aidosti hauskaa kohellusta. Aikuisille taas on luvassa yllättävänkin paljon rivouksia, mitkä menevät lapsilta luultavasti ohi. Itse olen ainakin huomannut pitäväni elokuvasta entistäkin enemmän, kun olen iän myötä tajunnut monet vitsit. Satukliseisiin tuodut käänteet ja aikuisvitsit ovatkin isoja esimerkkejä siitä, kuinka Shrek kokeilee rohkeasti uusia juttuja ja onnistuu loistokkain lopputuloksin. Nauraa saa vähän väliä, mutta mukaan mahtuu myös jännitystä, romantiikkaa, haikeutta ja intoa. Seikkailun tuntu on vahva elokuvassa ja vaikka elokuva kierteleekin kliseitä, tarjoaa se tiettyjä fantasiaseikkailun perinteitä erittäin oivallisesti. Taisto lohikäärmettä vastaan tornissa on esimerkiksi hienosti toteutettu. Toimintakohtaukset eivät ole täysin tavanomaisia, vaan eräästä taistelustakin löytyy selkeitä vaikutteita pari vuotta aiemmin ilmestyneestä toimintahitti The Matrixista (1999).

Elokuvan animointijälki on suurimmaksi osaksi kestänyt hyvin aikaa. Joistain taustoista näkyy selvästi tietty yksinkertaisuus ja karmivan aidoiksi suunnitellut ihmiset ovat välillä tönkköjä ilmeissään, mutta pääasiassa filmi näyttää hyvältä. Fantasiamaailma on hienosti luotu ja suosikkini filmin lokaatioista on ehdottomasti upea torni, johon prinsessa Fiona on lukittu ja sitä ympäröivä laavavirta ja tuho. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on onnistunut ja Harry-Gregson Williamsin ja John Powellin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Elokuvassa kuullaan myös paljon moderneja kappaleita, joista parhaiten muistetaan Smash Mouthin All Star -korvamato. Tärkeintä kuitenkin on, että Ted Elliottin, Terry Rossion, Joe Stillmanin ja Roger S. H. Schulmanin käsikirjoitus on näin valloittavan mainio. Nelikko on pitänyt hauskaa kirjoittaessaan ja tämä lysti siirtyy myös Andrew Adamsonin ja Vicky Jensonin taidokkaan ohjauksen myötä kaikkeen leffassa.

Yhteenveto: Shrek on mahtava animoitu fantasiaseikkailu, joka tarjoaa iloa ja riemua kaikenikäisille. Elokuva leikittelee suorastaan nerokkaasti satujen kliseillä, kääntäen monia juttuja päälaelleen, pitäen homman koko ajan tuoreen tuntuisena ja raikkaana. Leffaa kuvastaakin hyvin sen nimikkohahmon sipuli-metafora jäteistä: nopealta vilkaisulta elokuvaa voi pitää pinnallisena ja tyypillisena satuna, mutta siitä löytyy useita kerroksia, mitkä tekevät lopputuloksesta täysin omanlaisensa kokonaisuuden. Myös hahmoista löytyy useita syvyyksiä ja Shrek, Aasi ja prinsessa Fiona luovat loistokkaan kolmikon ja lordi Farguaad on erinomainen pahis tarinaan. Ääninäyttelijät ovat kaikki nappivalintoja ja Mike Myersin ja Eddie Murphyn hilpeä kemia välittyy täydellisesti pelkän äänityönkin kautta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa tarjoaa paljon hulvatonta huumoria, vauhdikkaita toimintakohtauksia, sekä hempeää romantiikkaakin. Ajan hammas on livahtanut hieman nakertamaan elokuvan visuaalista puolta, mutta pääasiassa animaatiojälki toimii yhä todella hyvin. Kaiken kaikkiaan Shrek on yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen hieno leffa ja juhlavuosi on mitä parhain syy katsoa se joko vihdoin ensimmäistä kertaa tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek, 2001, DreamWorks, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Vanguard Films

Arvostelu: Bombshell - hiljaisuuden rikkojat (Bombshell - 2019)

BOMBSHELL - HILJAISUUDEN RIKKOJAT

BOMBSHELL

Ohjaus: Jay Roach
Pääosissa: Charlize Theron, Margot Robbie, Nicole Kidman, John Lithgow, Kate McKinnon, Rob Delaney, Liv Hewson, Brigette Lundy-Paine, Connie Britton, Allison Janney, Mark Duplass ja Malcolm McDowell
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 7

Bombshell - hiljaisuuden rikkojat perustuu tositapahtumiin muutaman vuoden takaa, Fox Newsin naistyöntekijöiden paljastaessa yhtiön johtajan Roger Ailesin ahdistelleen heitä seksuaalisesti vuosia. Toukokuussa 2017 Ailesin kuoleman jälkeen Annapurna Pictures ilmoitti työstävänsä elokuvaa tapahtumista. Työryhmää alettiin kasaamaan ja Charles Randolph alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Annapurna Pictures kuitenkin jättäytyi projektista budjetin kasvaessa, jolloin mukaan tulivat Bron Studios ja Lionsgate. Leffaa alettiin kuvaamaan lokakuussa 2018 työnimellä "Fair and Balanced" ja nyt uudelleennimetty Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Fox Newsin johtaja Roger Ailes on vuosia ahdistellut yhtiön naistyöntekijöitä, uhaten potkuilla ja maineen pilaamisella, jos naiset kertovat asiasta, ja lupaillen paremmista tuloista ja tähteydestä, jos nämä suostuvat hänen uhreikseen. Kun yksi uutisreporttereista päättää vihdoin nostaa asian esille julkisuuteen, kaikki muuttuu Fox Newsilla pysyvästi...

Elokuvan päärooleissa nähdään Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie, jotka näyttelevät Fox Newsin työntekijöitä. Theron esittää uutistoimittaja Megyn Kellyä, joka on tarkka sanoissaan ja tykkää näpäytellä suorassa lähetyksessä. Kidman taas näyttelee reportteri Gretchen Carlsonia, jolla on ollut menestyksekäs ura yhtiöllä, mutta joka alkaa miettiä, onko Ailesin tapa kohdella naisia menestyksen jatkamisen arvoista. Margot Robbie esittää elokuvaa varten luotua hahmoa, Fox Newsin uutta työntekijää Kaylaa, johon on yhdistetty yhtiön naisten kokemuksia Ailesin kanssa. Kaikki kolme näyttelijää suoriutuvat rooleistaan upeasti. Robbie pistää parastaan traagisissa hetkissä, kun taas Theron ja Kidman ovat maskeerattu näyttämään täysin esikuviltaan. Theron on jopa onnistunut omaksumaan oikean Kellyn tavan puhua uutislähetyksissä.

Hienoa työtä tekee myös John Lithgow, joka luikertelee inhottavan Roger Ailesin rooliin. Yleensä sympaattisia hahmoja esittävä Lithgow on yllättävänkin ällöttävä ja ahdistava Fox Newsin johtajana, jonka katse todella tunkee naisten vaatteiden läpi. Katsoja kokee usein puistatusta hahmon ollessa läsnä. Ailes oli todella epämiellyttävä tapaus ja Lithgow tuo sen esille fantastisesti.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Allison Janney Ailesin asianajajana, Rob Delaney, Liv Hewson ja Brigette Lundy-Paine Megan Kellyn avustajina, Kate McKinnon Kaylan työkaverina, sekä Malcolm McDowell Fox Newsin omistaja Rupert Murdochina. On ilo nähdä Kellopeliappelsiinista (A Clockwork Orange - 1971) tuttu McDowell pitkästä aikaa näyttelemässä, minkä lisäksi on myös erittäin suuri ilo huomata, että yleensä äärimmäisen rasittava ja jopa raivostuttava koomikonyritys McKinnon osaa hillitä itsensä ja näytellä, jos niin haluaa! Janney on erittäin mainio, kuten aina, mutta hän jää harmillisen pieneen osaan.

Me Too -kampanjan noustessa esiin muutama vuosi sitten, oli selvää, että tästä yhteiskunnallisesti merkittävästä ja kulttuuria muovaavasta keskustelusta tehtäisiin jossain kohtaa elokuvia. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on varmasti vain ensimmäinen monista ja jos taso pysyy tällaisena, niin antaa tulla vain lisää! Kyseessä on erittäin mainio teos erittäin tärkeästä aiheesta, mikä aika lailla kaikkien pitäisi katsoa. Filmi sisältää paljon tunnetta ja on varmaa, että monille, jotka ovat itse kokeneet ahdistelua, tunteet tulevat olemaan voimakkaita. Etenkin yhdessä kohtaa kyynelhanat saattavat aueta herkästi. Leffa onnistuu välittämään naisten kokeman ahdistuksen, vaikka itse ahdistelukohtauksia siinä on lopulta yllättävänkin vähän. Sitäkin enemmän näytetään, kuinka seksististä ja tökeröä toimintaa Fox Newsilla on ollut - ja valitettavasti on edelleen. Naiset eivät saa käyttää housuja, vaan vain lyhyitä hameita. Katsojalukujen nostamiseksi vaihdetaan laajakuvaan, jotta saadaan läpinäkyvän pöydän takaa näkyvät paljaat jalat esiin. Jos tähän ei suostu, ei ole asiaa töihin seuraavana päivänä. Elokuva esittelee läpi kestonsa yhä vain enemmän vääryyksiä ja sitä katsoessa on vaikea olla tuntematta suurta kiukkua kasvamassa sisällä.

Elokuvan tarina on jo itsessään mielenkiintoinen ja kun vielä tietää, että se on suurimmaksi osaksi tositarina, on se vieläkin kiehtovampi. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat nappaa nopeasti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Sen rytmitys on napakkaa, eikä aika käy pitkäksi. Paikoitellen katsojana toivoisi, että elokuva pysähtyisi syventämään jotain hetkeä, hahmoa tai juonikuviota pidemmäksi aikaa. Jotkut asiat hoidetaan pois alta kiirehtien ja niiden merkittävyys hieman katoaa, eikä näin pitäisi käydä. Pääasiassa elokuva kuitenkin tasapainottelee taidokkaasti kolmen päähenkilönsä juonikuvioiden välillä.

Asia, mistä Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa (ja onkin jo saanut) suurta kritiikkiä, on se, että elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat molemmat miehiä. Onhan tämä kieltämättä kumma, kun leffa kertoo naisten kokemasta ahdistelusta ja onkin suuri mahdollisuus, että elokuva olisi vieläkin iskevämpi, jos siinä toimisi naistiimi puikoissa. Jay Roach ja Charles Randolph tekevät kuitenkin oivaa työtä ja kun Charlize Theron on toiminut tuottajana, olen varma, että hänellä on ollut sanavaltaa tehdä muutoksia, kun jompikumpi tai molemmat ovat olleet tekemässä jotain töksähtävästi. Elokuva on teknisestikin hyvin toteutettu. Kameratyöskentelystä löytyy televisiolähetyksille ja -ohjelmille tyypillisiä zoomailuja, minkä lisäksi leffassa on muutenkin hienovaraista, mutta veikeää visuaalista kikkailua. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, kuten on myös äänimaailma. Theodore Shapiron säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa tehokkaasti.

Yhteenveto: Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on erittäin mainio teos tärkeästä aiheesta ja varmasti vain yksi monista tulevista Me Too -kampanjaan liittyvistä elokuvista. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen aiheensa vuoksi, minkä lisäksi se onnistuu hyvin nopeastikin pistää katsojan tuntemaan voimakkaitakin tuntemuksia. Tietty raivo alkaa kiehua sisällä, kun John Lithgow ällöttelee oikein antaumuksella Roger Ailesin roolissa ja kun naistyöntekijöistä alkaa yhä paremmin nähdä, mitä se tekee heidän psyykkeelleen. Ahdistus välittyy katsomoon asti, mutta leffa voisi mennä vieläkin pidemmälle epämiellyttävän tunteensa kanssa. Vaikka elokuvan rytmitys on mukavan reipas, voisi se välillä hiljentää vauhtia ja syventää tiettyjä asioita paremmin. Visuaalista kikkailua on yllättävänkin veikeästi mukana. Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie ovat kaikki todella hyviä rooleissaan - Theron ja Robbie ovat jopa erinomaisia. On kyllä hieman kumma, että ohjaajana ja käsikirjoittajana toimivat miehet ja toivonkin, että kun samanlaisesta tositarinasta tehdään seuraavan kerran elokuva, olisi kameran takana merkittävimmissä rooleissa huomattavasti enemmän naisia. Se todella on varmaa, että näitä tositarinoita tullaan filmatisoimaan, mutta tuskinpa tuottaja Harvey Weinsteinista onnistutaan vielä hetkeen vääntämään elokuvaa, sillä harmillisesti hänellä on yhä paljon vaikutusvaltaa elokuvamaailmassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bombshell, 2019, Lionsgate, Annapurna Pictures, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Denver and Delilah Productions, Lighthouse Management & Media