Vaihdetaan vapaalle, Ferris (Ferris Bueller's Day Off - 1986) - elokuva-arvostelu

VAIHDETAAN VAPAALLE, FERRIS

FERRIS BUELLER'S DAY OFF

Ohjaus: John Hughes

Näyttelijät: Matthew Broderick, Mia Sara, Alan Ruck, Jeffrey Jones, Jennifer Grey, Cindy Pickett, Lyman Ward, Edie McClurg, Charlie Sheen, Ben Stein, Del Close, Virginia Capers ja Richard Edson

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 7

"Life moves pretty fast. If you don't stop and look around once in a while, you could miss it."

Ferris Bueller's Day Off, eli suomalaisittain Vaihdetaan vapaalle, Ferris on Matthew Broderickin tähdittämä komediaelokuva. John Hughes sai idean elokuvaan helmikuussa 1985 ja jo seuraavana päivänä hän esitteli sen Paramountin johtajalle Ned Tanenille, joka innostui heti. Hughes työsti viikossa elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa. Lopulta Vaihdetaan vapaalle, Ferris sai maailmanensi-iltansa 11. kesäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Vuosien varrella leffan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana komediaklassikkona ja yhtenä elokuvahistorian merkittävimmistä nuorisoelokuvista. Itse katsoin Vaihdetaan vapaalle, Ferrisin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

High schoolista pian valmistuva chicagolaisnuori Ferris Bueller teeskentelee olevansa kipeä, viettääkseen vapaapäivän tyttöystävänsä ja parhaan kaverinsa kanssa.

Päärooliin Ferris Buelleriksi oli ehdolla muun muassa Jim Carrey, Tom Cruise, Johnny Depp, Michael J. Fox ja George Clooney, mutta lopulta rooliin valikoitui Matthew Broderick, joka oli ollut alun perinkin ohjaaja John Hughesin mielessä, kun hän kirjoitti käsikirjoitusta. Broderick onkin nappivalinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa velmua olemusta. Ferris on rento teinipoika, joka haluaa ottaa elämästä kaiken irti ja kun säät alkavat vihdoin näyttää nätiltä talven jälkeen, hän ei pysty vastustamaan kiusausta teeskennellä kipeää, viettääkseen vapaapäivää auringossa. Ferris on tykättävä heppu, vaikka hänestä löytyy myös kyseenalaisia puolia, kuten kavereiden manipuloiminen siihen, että hän saa tahtonsa läpi.

     Elokuvassa nähdään myös Mia Sara Ferrisin tyttöystävänä Sloanena ja Alan Ruck Ferrisin parhaana kaverina Cameronina, jotka nuorukainen keplottelee myös vapaalle, Cindy Pickett ja Lyman Ward Ferrisin vanhempina ja Jennifer Grey Ferrisin siskona Jeaniena, sekä Jeffrey Jones koulun rehtorina Ed Rooneyna, joka vihaa laiskottelevaa Ferristä sydämensä kyllyydestä ja on heti varma, ettei poika ole kipeä ja päättää omistaa päivänsä saadakseen Ferrisin nalkkiin. Rooney onkin aivan mahtava mulkerohahmo, jota oikein rakastaa vihata. Jones on vieläpä täydellinen valinta rooliin, tehden hahmostaan sekä kieron että hauskan pakkomielteisyydessään. Muutkin näyttelijät istuvat osiinsa passelisti. Ruck on varsin hupaisa Ferrisin hieman vässykkänä bestiksenä, jolle tuottaa vaikeuksia sanoa kenellekään vastaan.

Vuosia sitten ensimmäisellä katselulla mielsin Vaihdetaan vapaalle, Ferris -elokuvan ihan kivaksi teinikomediaksi, mutta nyt uudelleenkatselulla jopa yllätyin siitä, kuinka hauskaa minulla olikaan elokuvan parissa. Leffa ei mielestäni ihan yllä John Hughesin edellisen teinikomedian, vuotta aiemmin ilmestyneen The Breakfast Clubin (1985) tasolle, mutta se on silti loistava elokuva, eikä ihme, että monet pitävät myös tätä yhtenä kaikkien aikojen teinikomedioista. Leffan ilmapiiri on yksinkertaisesti valloittavan miellyttävä ja tämän luvattoman vapaapäivän viettoon hyppää itsekin ilomielin mukaan. Ferris raahaa Sloanea ja Cameronia sinne ja tänne, samalla kun elokuva tarjoaa oikeasti hyvää sanomaa siitä, että ihmisten pitäisi osata päästää irti ja elää enemmän. Sekään ei siis ole ihme, että Ferrisin lausahdus siitä, että "elämä kulkee vauhdilla ja jos välillä ei pysähdy katselemaan ympärille, elämä voi salakavalasti mennä ohi", on jäänyt ikoniseksi.

Elokuva on myös alusta loppuun täynnä todella hauskoja hetkiä ja repliikkejä. Alkupäässä on aivan hulvaton osio, jossa Ferris ja Cameron huiputtavat puhelinsoitolla rehtoria, jotta tämä päästäisi Sloanen lähtemään kotiin. Ferris on vielä valmis viemään metkunsa yllättävänkin pitkälle, mikä tarjoaa vain lisää hupaisuutta. On hauska jatkuva vitsi, että jostain selittämättömästä syystä kaikki Chicagossa vaikuttavat tietävän, kuka Ferris on ja sana pojan "kuolemanvakavasta sairastumisesta" kirii nopeasti ympäri kaupunkia. Elokuvan edetessä Buellerien talon eteinen täyttyy kukkalähetyksistä "parane pian" -korttien kera. Oman veikeän lisänsä menoon tuo myös Ferrisin jatkuva tapa rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojille.

John Hughesin rakentama ilmapiiri on todella valloittavan hyväntuulinen ja hänen käsikirjoituksensa on erittäin nokkela dialogia myöten. Vaihdetaan vapaalle, Ferris on myös osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailma hyvin rakennettu. Ira Newbornin säveltämät musiikit säestävät tätä vauhdikasta vapaapäivää lystikkäästi.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ferris Bueller's Day Off, Yhdysvallat, 1986, Paramount Pictures

Sähköputkimies (The Cable Guy - 1996) - elokuva-arvostelu

SÄHKÖPUTKIMIES

THE CABLE GUY

Ohjaus: Ben Stiller

Näyttelijät: Matthew Broderick, Jim Carrey, Leslie Mann, Jack Black, George Segal, Diane Baker, Ben Stiller, Eric Roberts, David Cross, Amy Stiller, Owen Wilson, Misa Koprova, Bob Odenkirk, Annabelle Gurwitch, Blake Boyd, Kathy Griffin, Janeane Garofalo

Genre: komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 12

The Cable Guy, eli suomalaisittain Sähköputkimies on Jim Carreyn tähdittämä komediajännäri. Elokuva lähti liikkeelle Lou Holtz Jr:n ideasta, kun hän näki kerran myöhään illalla kaapeliasentajan äitinsä talon rapussa ja mietti, että henkilö vaikutti epäilyttävältä. Holtz Jr. kynäili ideansa pohjalta käsikirjoituksen ja sai useat studiot kilpailemaan siitä. Lopulta Columbia Pictures osti tekstin 750 tuhannella dollarilla ja ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Aluksi päärooleihin kaavailtiin muun muassa Adam Sandleria ja Ben Stilleriä, mutta Sandler vaihtui Carreyyn ja Stiller Matthew Broderickiin, joskin Stiller valittiin elokuvan ohjaajaksi. Carrey, Stiller ja tuottaja Judd Apatow muuttivat Holtz Jr:n kevyttä tekstiä synkempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Sähköputkimies sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ilmestyessään se sai todella vaihtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta. Osa kriitikoista tuomitsi elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista, toiset taas kehuivat sen synkempää menoa ja yhteiskuntasatiiria. Vuosien varrella Sähköputkimiehen arvostus on osittain kasvanut ja nykyään elokuva nauttii vahvasta kulttistatuksesta. Itse näin Sähköputkimiehen jo lapsena, kun tutustuin Carreyn leffoihin. Tykästyin heti elokuvaan ja olenkin katsonut sen muutaman kerran uudestaan, joskin viime katselusta on jo monta vuotta. Kun huomasin Sähköputkimiehen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Arkkitehti Steven Kovacsin elämä muuttuu helvetiksi, kun sekopäinen kaapeliasentaja tunkeutuu väkisin hänen elämäänsä.

Alun perin ohjaajaksi valikoidun Ben Stillerin oli tarkoitus näytellä Steven Kovacsia, mutta rooli meni lopulta Matthew Broderickille. Steven on arkkitehti, joka kosi tyttöystäväänsä Robinia (Leslie Mann), mutta kun Robin ei ollut varma pariskunnan tulevaisuudesta, Steven muutti omilleen. Muuttopäivänä Steve huomaa, ettei televisio pelitä kuten pitäisi ja soittaa paikalle kaapeliasentajan - tai siis "sähköputkimiehen", Jim Carreyn näyttelemän Chip Douglasin, joka mullistaa Stevenin elämän. Eikä vain sen takia, että Chip tarjoaa Stevenille ilmaisen kaapelin ja vielä laittomat lisäkanavat, vaan koska Chipille muodostuu pakkomielle Stevenistä ja tämä haluaa olla miehen ylin ystävä vaikka väkisin. Broderick on oiva vässykkänä Steveninä, jonka puolesta jännittää, kun Chipin meno alkaa äityä äärimmäisyyksiin, mutta samalla Stevenistä löytyy myös kyseenalaiset puolensa, kun hän yrittää hyödyntää Chipin palveluksia ja noudattaa tämän neuvoja, voittaakseen Robinin takaisin. Carrey on toki elokuvan todellinen tähti. Miehen tutut maneerit eksentrisestä heittäytymisestä hassuun puhetapaan ja naamanvääntelyyn ovat mukana, mutta Carrey tarjoaa nämä synkemmällä twistillä. Hän tekee Chipistä monipuolisen hahmon, jota kohtaan katsojan tunteet muovautuvat villisti leffan aikana. Toisinaan Chip on vähän sympaattinen reppana, sitten taas suorastaan karmiva sekopää.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa tuohon aikaan lähes tuntemattomat Owen Wilson, Bob Odenkirk, David Cross ja Jack Black lipevänä miehenä, Stevenin veljenä, myyntimiehenä ja Stevenin kaverina Rickinä ja Blackin Tenacious D -bändikaveri Kyle Gass televisionkatsojana, sekä itse Ben Stiller murhasta syytettynä entisenä televisiotähtenä.

Sähköputkimies sai tosiaan ilmestyessään 30 vuotta sitten varsin ristiriitaisen vastaanoton ja yhä tänä päivänä löytyy paljon niitä, jotka eivät yhtään ymmärrä elokuvan päälle. Itse olen lapsesta asti pitänyt leffasta todella paljon ja nyt kun katsoin sen aikuisiällä uudestaan, siitä aukesi vielä lisää puolia, joiden kautta pidin Sähköputkimiestä suorastaan loistavana elokuvana. Koenkin, että elokuva oli reippaasti edellä aikaansa - eikä vain siksi, että mukana on nykyään isoja nimiä lähes statistirooleissa - minkä lisäksi sen saamiin negatiivisuuksiin vaikutti isosti se, että suuri osa katsojista odotti Carreylta tuttua hupsuttelua, eikä yhä vain vinksahtaneemmaksi käyvää kuvausta psykoottisesta stalkkerista. Tavanomaisen komedian sijaan Sähköputkimies onkin nimittäin mustalla huumorilla höystetty trilleri ja omalaatuisuudessaan erittäin tehokas sellainen.

Elokuva on erittäin hauska silloin, kun se pyrkii olemaan selvästi komedia, mutta se onnistuu olemaan myös tehokkaan ahdistava ja jopa jännittävä, kun se niin haluaa. Stillerin varmoissa ohjaksissa nämä eri puolet kulkevat mielestäni ansiokkaasti käsi kädessä. Leffa lähtee vielä aika tavanomaisen komedian elkein liikkeelle, vaikka Chip onkin heti varsin kumma heppu. Kohtaus kohtaukselta elokuva kasvattaa kierroksiaan ja samalla myös Chipin toiminnat muuttuvat entistä kyseenalaisemmiksi ja karmivammiksi. Ilmapiiri synkkenee ja samalla huumorintaju muuttuu kieroontuneemmaksi.

Siinä, missä lapsena pidin erityisesti siitä, että elokuvassa nähdään Jim Carrey periaatteessa pahiksena, mikä oli tuolloin varsin poikkeuksellista, nyt aikuisena pidin valtavasti leffan yhteiskuntakommentaarista, etenkin sen puolesta, kuinka kaapelitelevisio mullisti maailman. Lapsena pidin vain hassuna yksityiskohtana, että Stillerin esittämän murhaajan oikeudenkäynti on periaatteessa tarinan kannalta täysin irrallinen seikka, mutta nyt näin tämän rikastuttavan elokuvaa huomattavasti. Sen voi nähdä vaikkapa vertauskuvana sille, kuinka televisio teki tosirikoksista vinksahtanutta ja sensaatiomaista viihdettä. Muutenkin leffassa on hauskoja kuvauksia siitä, kuinka televisio on tehnyt ihmisistä addiktoituneita orjiaan. Vähennänkö nyt Sähköputkimiehen takia television tuijottamista ja käyn ulkona enemmän? Tuskin, mutta kyllä elokuva kieltämättä tarjoaa ajattelemisen aihetta. Sähköputkimies ei todellakaan ollut sellainen teos, mitä siltä odotettiin ja siksi se on hämmentänyt katsojiaan jo kolmen vuosikymmenen ajan. Itse kuitenkin kuulun siihen joukkoon, jotka ovat vahvasti sitä mieltä, että kyseessä on rikollisen aliarvostettu elokuva ja yksi Carreyn uran ja filmografian tähtihetkistä.

Myös teknisesti Sähköputkimies on mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Sekä kameratyöskentelyllä, että editoinnilla tehostetaan yhä vain epämukavammaksi muuttuvaa tapahtumaketjua, sekä Stevenin alati kasvavaa vainoharhaisuutta. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. John Ottmanin sävellykset säestävät menoa hyvin, mutta onhan musiikillinen huippuhetki Chipin mahtava karaokeveto Jefferson Airplanen Somebody to Lovesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Cable Guy, 1996, Columbia Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation

Arvostelu: Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys (The Lion King II: Simba's Pride - 1998)

LEIJONAKUNINGAS 2 - JYLHÄKALLION YLPEYS

THE LION KING II: SIMBA'S PRIDE

Ohjaus: Darrell Rooney

Pääosissa: Neve Campbell, Matthew Broderick, Jason Marsden, Suzanne Pleshette, Moira Kelly, Nathan Lane, Ernie Sabella, Robert Guillaume, Edward Hibbert, Andy Dick, Meredith Scott Lynn, Jim Cummings ja James Earl Jones

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Walt Disneyn animaatioelokuva Leijonakuningas (The Lion King - 1994) oli kriitikoiden kehuma ja palkittu jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen leffan teon aikana yhtiöllä liikkui puhetta mahdollisesta suoraan VHS:llä julkaistavasta jatko-osasta, mutta jatko-osa suorastaan kiirehdittiin tuotantoon, kun Leijonakuningas osoittautui valtavaksi hitiksi. Osa ääninäyttelijöistä palasi rooleihinsa ja osa roolitettiin uusiksi, samalla kun animointi ulkoistettiin Disneyn Australian tiimille. Lopulta Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys julkaistiin videolla lokakuussa 1998. Edeltäjäänsä verrattuna elokuva sai todella kädenlämpöisen vastaanoton, enkä itsekään pahemmin piitannut leffasta edes lapsena, vaikka alkuperäinen Leijonakuningas olikin yksi ehdottomista suosikkielokuvistani. Nyt kun Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi (The Lion King - 2019) on saamassa jatkoa elokuvalla Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024), päätin sitä odotellessa antaa tälle alkuperäiselle Leijonakuningas -jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Leijonakuningas Simban tytär Kiara ystävystyy leijonanpentu Kovun kanssa, tietämättä, että kyseessä on Scarin perillinen, jota Scarin rakas Zira pyrkii käyttämään Simban kukistamiseksi.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys ei keskity enää niinkään Simba-leijonaan (äänenä Matthew Broderick), joka nousi ensimmäisen elokuvan lopussa Jylhämaan kuninkaaksi, vaan kuten ensimmäisen elokuvan lopussa näytettiin, Simba ja Nala (Moira Kelly) ovat saaneet oman lapsen, Kiaran (lapsena Michelle Horn, aikuisena Neve Campbell), joka nousee nyt valokeilaan. Kiarasta löytyy monin paikoin samaa kuin isästään nuorena, seikkailunhalua ja uhmaa sääntöjä vastaan. Kuitenkin toisin kuin isänsä, Kiara ei ole samalla lailla innokas nousemaan Jylhämaan johtajaksi, vaan haluaisi luoda itselleen täysin omanlaisen polkunsa. Hahmo on mainio, mutta sen sijaan Simbasta on tehty varsin tylsä kopio omasta isästään Mufasasta (James Earl Jones). Ajoittain tällä heijastellaan hyvin, kuinka Simba läksyttää Kiaraa samaan tapaan kuin isänsä häntä, mutta samalla on tylsää, että ykkösleffan kasvutarinan jälkeen Simba on päätynyt tälle tielle.

     Tuttuina hahmoina paluun tekevät myös hupsu kaksikko Timon-mangusti (Nathan Lane) ja Pumba-pahkasika (Ernie Sabella), Rafiki-apina (Robert Guillaume) ja Zazu-sarvilintu (ääninäyttelijä vaihtunut Rowan Atkinsonista Edward Hibbertiin), kun taas uusina hahmoina esitellään pahan Scarin vaimo Zira (Suzanne Pleshette), tämän lapset Kovu (lapsena Ryan O'Donohue ja aikuisena Jason Marsden), Nuka (Andy Dick) ja Vitani (Meredith Scott Lynn), jotka tietty janoavat kostoa Simballe. Timon ja Pumba ovat tälläkin kertaa leffan hauskinta antia. Zira ja hänen vihamielisellä propagandalla aivopestyt lapsensa toimivat toisaalta hyvinä vihollisina, joskin katsojana on vaikea olla pohtimatta, että missä kohtaa Scarilla on muka ollut vaimo ja lapsia, sillä alkuperäisessä Leijonakuninkaassa hän liikkui vain hyeenojen kanssa, eikä maininnut sanallakaan mielitiettyä tai jälkikasvuja?

Alkuperäinen Leijonakuningas on tosiaan mielestäni Disney-historian paras elokuva. En ole kuitenkaan ikinä paljoa piitannut Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeydestä, mutta täytyy todeta, että koin elokuvan nyt paremmaksi kuin muistin sen olevan. Leffasta löytyy vahvuutensa, mutta myös heikkoutensa, joista merkittävin on alkuperäisleffan laiska kopiointi. Edeltäjänsä tavoin jatko-osakin käynnistyy savannin eläinten matkasta Jylhäkalliolle, jossa kuninkaan lapsi esitellään. Kaikin tavoin kohtaus on tässä ponnettomampi, eikä vain siksi että sen aikana soiva He Lives in You -kappale ei todellakaan ole Circle of Lifen veroinen ihot kananlihalle nostattava mestariteos. Leffa on muutenkin täynnä ykkösosasta matkittuja kohtauksia, jotka jäävät varsin vaisuiksi toistoiksi jo nähdystä. Simba opettaa Kiaralle samoja juttuja kuin Mufasa Simballe ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Elokuvasta löytyy myös selvät positiiviset puolensa. Vaikka yksittäisiä kohtauksia onkin kopioitu, on jatko-osan tarina tarpeeksi omanlaisensa ja varsin toimiva. Siinä, missä alkuperäinen Leijonakuningas lainasi tarinaansa William Shakespearen Hamletista, jatko-osaan on selvästi otettu vaikutteita toisesta Shakespeare-näytelmästä, Romeosta ja Juliasta. Kiaran ja Kovun välille rakentuu tietty romanssia, vaikka he tulevat toisiaan vihaavista laumoista. Voiko Simba hyväksyä petollisen Scarin perillistä vävykseen ja onko koko rakkaus pelkkää teatteria, jotta Zira saisi kostonsa? Tuomitseeko kielletty rakkaus laumat tuhoisaan taisteluun, vai voisivatko he toimia järjen äänenä ja tuoda rauhan? Tämä konflikti on hyvin rakennettu ja elokuvan selvä voimavara.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys on hyvin animoitu, joskin siihen ei selvästi ole käytetty samaa panosta kuin alkuperäiseen, jatko-osan oltua suoraan videolla julkaistava pienprojekti. Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, ja Afrikan savannit ovat tälläkin kertaa oivallisesti työstetyt. Värien käyttö on mainiota. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Miehen työ ei kuitenkaan todellakaan saavuta samoja korkeuksia kuin Hans Zimmerin Oscar-palkittu musiikki ensimmäisessä Leijonakuninkaassa. Eivätpä leffan laulutkaan ole yhtään saman veroiset. Simban laulaman We Are Onen unohtaa heti sen päätyttyä ja Ziran laulama My Lullaby yrittää kömpelösti toistaa Scarin Be Prepared -juonittelulaulua, jopa päättyen samanlaiseen kuvaan. Lauluista ja musiikeista, kuten muutenkin tunnelmasta puuttuu mahtipontisuus ja jylhyys. Yllättäen elokuvan parhaan laulun, romanttisen, hassun ja tarttuvan Upendin esittää Rafiki.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lion King II: Simba's Pride, 1998, Walt Disney Television Animation, Walt Disney Animation Australia, Walt Disney Animation Canada, Disneytoon Studios

Arvostelu: No Hard Feelings (2023)

NO HARD FEELINGS

Ohjaus: Gene Stupnitsky

Pääosissa: Jennifer Lawrence, Andrew Barth Feldman, Natalie Morales, Scott MacArthur, Matthew Broderick, Laura Benanti, Ebon Moss-Bachrach, Hasan Minhaj, Kyle Mooney ja Zahn McClarnon

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

No Hard Feelings on Jennifer Lawrencen tähdittämä uutuuskomedia. Gene Stupnitsky ja John Phillips työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja saivat usean studion Netflixistä Universaliin taistelemaan projektin oikeuksista. Lopulta Sony teki parhaan tarjouksen ja leffaa ryhdyttiin tekemään. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja nyt No Hard Feelings saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun siitä ryhdyttiin uutisoimaan alkuvuodesta sen pöyristyttävän premissin takia. Törkykomedioista tykkäävänä kävinkin uteliain mielin katsomassa No Hard Feelingsin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Talousvaikeuksissa kieriskelevä 32-vuotias Maddie saa kummallisen työtarjouksen: 19-vuotiaan Percy-pojan vanhemmat ovat huolissaan, ettei heidän seksuaalisesti kokematon lapsensa pärjäisi collegessa ja haluavat jonkun deittailevan Percyä, ennen kuin tämä lähtee opiskelemaan.

Nälkäpeleistä (The Hunger Games - 2012-2015) tuttu Jennifer Lawrence nähdään elokuvan pääroolissa Maddiena, joka on pahoissa talousvaikeuksissa talovelkansa takia. Kun Uber-kuskin hommia tekevän Maddien auto vielä viedään ulosotossa, hänen on pakko tarjoutua kummallisimpaan työtarjoukseen, mikä hänen eteensä on koskaan pistetty. Lawrence on roolissaan mainio, onnistuessaan hyvin niin komediaosastolla kuin myös draamapainotteisemmissa kohtauksissa. Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin tulokasnäyttelijä Andrew Barth Feldman, joka esittää nuorta Percyä, jonka vanhemmat (Matthew Broderick ja Laura Benanti) palkkaavat Maddien tapailemaan tätä - toki Percyn tietämättä. Feldman on hulvaton aivan käsittämättömän kiusallisena nuorukaisena, joka viettää päivät huoneessaan pelaillen, eikä ole koskaan edes jutellut yhtä viehättävälle naiselle kuin Maddie - ja nyt tämä yrittää iskeä häntä oikein antaumuksella. Lawrencen ja Feldmanin kemiat toimivat täydellisesti. Aluksi heidän välillä ei tarkoituksellisesti ole ollenkaan kemiaa, mutta leffan edetessä, kun Maddie ja Percy alkavat lämmetä toisilleen, näyttelijät puhaltavat yhteen hiileen onnistuneesti. Benanti ja aivan liian vähän elokuvia tekevä Broderick ovat myös hyvässä vedossa Percyn yli-innokkaina vanhempina.

     Elokuvassa nähdään myös Natalie Morales ja Scott MacArthur Maddien kavereina, pariskuntana Sarahina ja Jiminä, joilla on oma juonikuvionsa, kun pari odottaa lasta, mutta lähinnä heidän roolikseen jää vain antaa omat mielipiteensä Maddien omituiseen työtilanteeseen.

No Hard Feelings pitää sisällään yhden vuoden omituisimmista juonista tähän mennessä, eikä ihme, että siitä on noussut kohua internetissä. Jo tällaisenaan kertomus on varsin hävytön, mutta sen hävyttömyyttä ovat painottaneet ne, jotka pohtivat, että noinkohan yksikään Hollywood-studio olisi tarttunut käsikirjoitukseen, jos hahmojen sukupuolet olisi vaihdettu ja 32-vuotias mies palkattaisiin deittailemaan 19-vuotiasta naisenalkua - joka ei vieläpä osoita erityistä mielenkiintoa deittailua ja seksiä kohtaan? Elokuva onneksi tiedostaa tarinansa outouden ja epämiellyttävät piirteensä, ja tekeekin siitä tarpeeksi hyvää kommentaaria, jottei se muutu täysin sinisilmäiseksi grooming-kertomukseksi. Tällä juonikuviolla olisi voinut saada aikaiseksi myös ahdistavan trillerin.

Mutta en voi kuin myöntää, että tästä todella absurdista ja hävyttömästä konseptista saadaan irti todella hauskaa huumoria. Alku vielä hakee itseään, mutta heti siitä kohtauksesta lähtien, kun Maddie ja Percy kohtaavat toisensa ensi kertaa, katsoja vuoronperään pidättelee nauruaan ja kieriskelee myötähäpeässä. Lopulta juuri se, että tämä asetelma on niin valtavan väärin, tekee siitä niin lystikkään. Pääparin väliset kohtaukset ovat todella hilpeitä, oli kyse sitten tapahtumista tai dialogista. Onkin harmi, että No Hard Feelings menettää tehoaan loppupäässä. Katsoja arvaa heti alussa, ettei siitä voi seurata hyvää, kun vanhemmat pestaavat jonkun tapailemaan omaa poikaansa ja kun tästä siirrytään pakollisen draaman puolelle, villillä idealla käynnistynyt komedia muuttuu tylsän kaavamaiseksi. Laiskahkon lopetuksensakin kanssa kyseessä on ihan passeli hömppäraina, jonka katsoo tyytyväisesti ainakin kerran.

Elokuvan on ohjannut Gene Stupnitsky, jonka esikoisohjaus Good Boys (2019) oli mielestäni todella hauska tapaus. No Hard Feelingsin juoni on sitä kekseliäämpi, mutta lopputulos ei ole yhtä roisi. Kenties elokuvasta tulee vielä joskus pidempi ja aavistuksen hävyttömämpi leikkausversio. Hänen ja John Phillipsin käsikirjoitus ei ihan yllä maaliinsa loppupäässä, vaan kaksikko olisi voinut olla yhtä lennokas siinä, kuinka he vievät tarinan päätökseen kuin he olivat itse kertomuksen ideassa. No Hard Feelings on teknisiltä ansioiltaankin kelvollinen. Se on hyvin kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailma on pätevästi työstetty. Mychael Dannan ja Jessica Rose Weissin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti, mutta leffasta jää lähinnä mieleen useasti kuultava Hall & Oatesin kappale Maneater.

Yhteenveto: No Hard Feelings on oikein kelpo hömppäkomedia, joka ei ihan mene maaliinsa niin vahvasti kuin mihin hävyttömällä premissillä olisi potentiaalia. Pöyristyttävistä lähtökohdista saadaan aikaiseksi useita hulvattomia hetkiä, joissa katsoja vuoronperään pidättelee nauruaan ja kierii myötähäpeässä. Harmillisesti loppupää latistaa menoa ja tutun tuntuinen finaali tylsän draamailun kanssa on liian kaavamainen näin räväkälle idealle. Jennifer Lawrence on mainio pääroolissa Maddiena, mutta show'n varastaa tuntematon Andrew Barth Feldman nuorena Percynä. Kaksikon kemiallinen kemiattomuus on todella lystikästä seurattavaa. Jos Gene Stupnitsky ja John Phillips olisivat keksineet elokuvalleen yhtä räävittömän lopun kuin mistä skenaariosta tarina lähtee liikkeelle, No Hard Feelings voisi olla todella hyvä komedia. Tällaisenaankin se on täysin kelvollista viihdettä - jonka toki voi herkästi mieltää oudoksi ja tyylitajuttomaksi grooming-tarinaksi. Kuten jo sanoin, näistä lähtökohdista olisi saanut aikaiseksi myös tiivistunnelmaisen trillerin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

No Hard Feelings, 2023, Sony Pictures Entertainment, Odenkirk Provissiero Entertainment, Excellent Cadaver

Arvostelu: New Year's Eve (2011)

NEW YEAR'S EVE

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Hilary Swank, Katherine Heigl, Michelle Pfeiffer, Zac Efron, Jon Bon Jovi, Ashton Kutcher, Jessica Biel, Seth Meyers, Lea Michele, Halle Berry, Robert De Niro, Abigail Breslin, Sarah Jessica Parker, Ludacris, Sofia Vergara, Sarah Paulson, Til Schweiger, Carla Gugino, Russell Peters, Héctor Elizondo, Nat Wolff, John Lithgow, Matthew Broderick ja Ryan Seacrest
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: S

New Year's Eve on Garry Marshallin ohjaama ensemble-komedia. Marshall oli vuonna 2010 julkaissut samanlaisen elokuvan, Ystävänpäivän (Valentine's Day), missä kuvattiin erilaisia ystävänpäivän viettoja monien tunnettujen näyttelijöiden esittämänä. Marshall innostui filmin teosta niin paljon, että päätti heti tehdä toisen vastaavan, tällä kertaa uudenvuodenaattoon liittyvän romanttisen komedian. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta New Year's Eve sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 - kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, vaikkei ollut läheskään yhtä iso menestys kuin Ystävänpäivä. Kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn ja se oli ehdolla jopa viidestä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja näyttelijäkokoonpano), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Sen sijaan elokuva voitti Alliance of Women Film Journalistsin palkinnon "Naisnäyttelijät, joiden kannattaisi etsiä itselleen uusi agentti". Itse katsoin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, juurikin uudenvuodenaattona. En pitänyt leffasta, enkä siis ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin New Year's Even täyttävän kymmenen vuotta, päätin sen ja uudenvuodenaaton 2021 kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

31. joulukuuta 2011 New Yorkissa valmistaudutaan eri tavoin uudenvuoden suureen juhlaan Times Squarella.

Ystävänpäivän tavoin myös New Year's Eve seuraa juhlapäivänä useita eri hahmoja, joita monia esittävät tunnetut starat. Tai no, osa heistä oli tunnettuja lähinnä elokuvan ilmestymisen aikaan... Paluun Ystävänpäivästä tekevät Ashton Kutcher, joka näyttelee uudenvuodenaatto-denialisti Randya, joka haluaisi vain lojua kotonaan, kun raketit paukkuvat ja Jessica Biel, joka esittää raskaana olevaa Tessiä, joka miehensä Griffinin (koomikko Seth Meyers) kanssa yrittää voittaa sairaalan rahapotin synnyttämällä vuoden 2012 ensimmäisen vauvan. Samaa yrittävät myös Sarah Paulsonin ja Til Schweigerin näyttelemä Schwabin pariskunta. Hilary Swank näyttelee Times Squaren uudenvuoden juhlasta vastuussa olevaa Claire Morgania. Jon Bon Jovi esittää juhliin palkattua laulaja Jenseniä, Katherine Heigl tämän katkeraa ex-tyttöystävä Lauraa ja Sofia Vergara Jensenin suurta fania Avaa. Michelle Pfeiffer nähdään töihinsä kyllästyneenä Ingridinä ja Zac Efron tätä piristävänä lähetti Paulina. Josh Duhamel esittää New Yorkiin kiirehtivää Samia, kun taas Abigail Breslinin näyttelemä Hailey haluaa päästä juhlimaan kavereidensa kanssa, mitä hänen äitinsä (Sarah Jessica Parker) ei hyväksy. Robert De Niro esittää vakavasti sairasta herra Harrisia ja hänen sairaanhoitajinaan nähdään Halle Berry ja Cary Elwes. Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Ludacris poliisina, Matthew Broderick Clairen pomona, John Lithgow Ingridin pomona, sekä radiojuontaja Ryan Seacrest ja New Yorkin sen aikainen pormestari Michael Bloomberg omina itsenään. Näyttelijäkaarti on suuri, mutta vain muutama heistä tekee hyvää työtä. Swank on oivallinen juhlia järjestävänä Clairena, mutta esimerkiksi Jon Bon Jovi osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä vain laulajana.

New Year's Eve on periaatteessa sama elokuva kuin Ystävänpäivä - se vain tapahtuu eri juhlapäivänä. Pohja ja erilaiset juonikuviot ovat hyvin samanlaiset ja itse olin jo tylsistynyt, kun loputtomalta tuntuva hahmogalleria on vihdoin saatu esiteltyä kokonaan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Leffa on täysin tyhjänpäiväistä höttöä, venytettynä kahden tunnin kestoon. Jos sellaisesta tykkää, niin siitä vain katsomaan kaikin mokomin, mutta itse lähinnä pudistelin päätäni, että koko turhake on edes tehty. Ystävänpäivän tavoin New Year's Evekin yrittää huijata katsojaansa tunnettujen näyttelijöiden kautta, jotta valmiiksi saatu tuote (jep, tuote, eikä niinkään elokuva) tahkoaisi mahdollisimman paljon rahaa. Tämäkin elokuva yrittää toistaa ihastuttavan Rakkautta vain -komediafilmin (Love Actually - 2003) menestystä niin rahallisesti kuin arvostelujen puolelta, mutta kun tuloksena on pelkkää melodramaattista ja siirappista glitterkimallusta, on turha odottaa, että kyse olisi samanlaisesta modernista klassikosta genressään. Ystävänpäivä ja New Year's Eve taitavat palata ihmisten mieliin vain sillä, että ne esitetään kyseisinä juhlapäivinä televisiosta joka vuonna.

Ja niistä tuotteista puheenollen... tämä tuote vaatii aikamoisen määrän tuotesijoittelua, jotta se on saatu valmiiksi. Erilaiset brändit (isoimpana Nivea) nostetaan hävyttömästi esille ja yhtiöiden logoja pysähdytään kuvaamaan oikein kunnolla. Kenties kaikkein hävyttömintä mainostusta on lopputekstien aikana nähtävässä, selvästi etukäteen suunnitellussa "mokaotoksessa", kun Carla Guginon esittämä lääkäri mukamas kaivaa synnyttävän Jessica Bielin hahmon sisältä Ystävänpäivän DVD:nä ja Blu-rayna. Yyh. Suomalaiset saattavat kokea jotain riemua siitä, että John Lithgow'n hahmo pelaa kotimaista Angry Birdsiä. Tosin silloinkin koin samanlaisen "ai niin, tuokin oli joskus joku juttu" -tunteen kuin monien näyttelijöidenkin kohdalla.

Elokuvan kiusallinen komedia ei ole hauskaa ja romantiikka on lähinnä paksua ällösiirappia. Tekopirteä tosikiva tunnelma alkaa nopeasti ärsyttämään, eikä alun ja lopun muka-viisaille elämänopeille uuden vuoden mahdollisuuksista voi olla pyörittelemättä silmiä. Vaikka aika käykin pitkäksi toinen toistaan tylsempien juonikuvioiden aikana, täytyy kyllä myöntää, että kahden tunnin kesto on ihan perusteltu. Elokuva on ahdettu täyteen tarinoita ja jotta kaikki saavat tarpeeksi ruutuaikaa, on ylimääräisiä minuutteja pakko olla useampikin. Loppupäässä eri juonikuviot ja hahmot yritetään tietty yhdistellä toisiinsa. Ystävänpäivässä hyödynnettiin samaa kikkaa ja sen nähnyt katsoja voikin arvailla pitkin New Year's Eveä, ketkä kaikki ovat jotain yllätyssukulaisia tai romanttisia kumppaneita toisilleen.

Niin ohjaaja Garry Marshall kuin käsikirjoittaja Katherine Fugatekaan ei ole kehittynyt Ystävänpäivän jälkeen, vaan he tarjoavat samaa pöljää ja pitkäveteistä hömppää vielä laiskemmassa paketissa. Fugatelle tuntuu koituvan isojakin vaikeuksia keksiä suurelle hahmomäärälle tekemistä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia kuvauksesta lavasteisiin, mutta samalla filmin visuaalisuutta vaivaa tietty elokuvamaisuuden puute. New Year's Eve näyttää enemmänkin parin tunnin televisiosarjajaksolta. Äänimaailma koostuu lähinnä jatkuvista energisistä radiojumputuksista, joilla yritetään herättää mielikuva ilahduttavasta elokuvasta.

Yhteenveto: New Year's Eve on kiusallisen kehno ja pitkäveteinen romanttinen komedia. Enemmän tuotteelta kuin elokuvalta tuntuva raina on täynnä toinen toistaan tylsempiä juonikuvioita, jotka kulkevat puuduttavasti päällekkäin, kunnes lopulta yrittävät väkisin yhdistyä toisiinsa. Näyttelijäkaarti on täynnä tunnettuja nimiä (siis joskus tunnettuja, milloin olette viimeksi nähneet Ashton Kutcheria uutuuselokuvassa?), mutta oikeastaan kukaan ei vakuuta. Ohjaaja Garry Marshallin rakentama tunnelma on vielä paksumpaa ällösiirappia ja melodraamaa kuin Ystävänpäivässä. Katherine Fugetan käsikirjoitus on kömpelö, täynnä yksiulotteisia hahmoja ja kökköä huumoria. Tekninenkään toteutus ei pahemmin vakuuta, vaan lopputulos näyttää enemmän televisiosarjalta kuin elokuvalta. Kaiken kaikkiaan New Year's Eve on huono tekele, jota voi suositella oikeastaan vain, jos tekijöiden edellinen yhteistyöprojekti Ystävänpäivä upposi isosti. Vaikka tarinaltaan leffa sopiikin täydellisesti tähän päivään, suosittelen käyttämään uudenvuodenaattonne johonkin muuhun. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
New Year's Eve, 2011, New Line Cinema, Rice Films, Karz Entertainment, New York Streets Film Projects

Arvostelu: Ihmeiden puisto (Wonder Park - 2019)

IHMEIDEN PUISTO

WONDER PARK

Ohjaus: Dylan Brown
Pääosissa: Brianna Denski, Mila Kunis, Ken Hudson Campbell, Kenan Thompson, Ken Jeong, John Oliver, Norbert Leo Butz, Oev Michael Urbas, Matthew Broderick ja Jennifer Garner
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

Wonder Park, eli suomalaisittain Ihmeiden puisto on Paramountin ja Nickelodeonin animaatioelokuva vuodelta 2019. Elokuvan teko alkoi vuonna 2014 ja se lähti liikkeelle työnimellä "Amusement Park", eli suomeksi "Huvipuisto". Näyttelijät roolitettiin ja ohjaajaksi valittiin Pixar-yhtiön entinen animaattori Dylan Brown, joka kuitenkin sai potkut loppuvaiheessa tuotantoa vuonna 2018, kun häntä syytettiin epämiellyttävästä käytöksestä naistyöntekijöitä kohtaan. Elokuva oli kuitenkin niin lähellä valmiutta, ettei Brownia päätetty korvata, vaan leffa tehtiin muun työryhmän kanssa loppuun. Ihmeiden puisto sai ensi-iltansa keväällä 2019, mutta se ei ollut toivottu menestys, eikä se saanut kummoisia arvosteluja kriitikoilta. Itse jätin leffan väliin, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä se oli katsottavissa vain suomeksi dubattuna ja minä haluan aina katsoa leffat alkuperäisellä kielellä. Kun Ihmeiden puisto vihdoin saapui Blockbusterin valikoimaan, tarkistin, että siitä löytyy englanninkielinen puhe ja katsoin sen sieltä.

Nuori June-tyttö on pienestä pitäen rakentanut kotiinsa fantasiahuvipuistoa, Ihmemaata. Eräänä päivänä June on kävelemässä metsässä, kun hän huomaa päätyneensä aitoon Ihmemaahan, mitä asuttavat hänen luomansa mielikuvitushahmot. Ihmemaa ei kuitenkaan ole iloinen paikka, vaan synkkyys on laskeutumassa huvipuiston ylle ja Junen täytyy pelastaa se.

June (äänenä Brianna Denski) on reipas, päättäväinen ja kekseliäs tyttö, joka päätyy elämänsä seikkailuun Ihmemaassa (ei tosin samassa Ihmemaassa, missä Liisa seikkaili). Hahmon täytyy hyödyntää kaikkea nokkeluuttaan, jotta voi pelastaa luomansa maailman. Junen energia pitää leffaa jatkuvassa liikkeessä. Hän ei käy kertaakaan ärsyttäväksi, muttei hän silti kovin kaksinen hahmo ole. Leffan muihin hahmoihin verrattuna Junesta löytyy kuitenkin useampia puolia kuin vain yksi.
     Ihmeiden puiston muut hahmot ovat nimittäin todella yksiulotteisia. Junen lisäksi leffan muita ihmishahmoja ovat Junen vanhemmat (ääninä Matthew Broderick ja Jennifer Garner), jotka jäävät lopulta pelkiksi pintaraapaisuiksi, sekä Junen paras kaveri Banky (Oev Michael Urbas), joka ei onneksi lähde Ihmemaahan mukaan. Ihmemaassa June kohtaa jengiä johtavan villisika Gretan (Mila Kunis), uneliaan karhu Boomerin (Ken Hudson Campbell), hölmöilevät majavat Gusin (Kenan Thompson) ja Cooperin (Ken Jeong), säikykkään siili Steven (John Oliver), sekä Ihmemaahan uusia laitteita luovan apina Peanutin (Norbert Leo Butz). Lapsille yhden persoonan omaavat eläinhahmot ovat luultavasti pidettävän hassuja, mutta aikuinen jää kaipaamaan jotain enemmän.

Elokuva tuntuu muutenkin siltä kuin siinä ei olisi tarpeeksi sisältöä. Vaikka Ihmemaa-visiittiin ja siellä tapahtuviin asioihin on yritetty luoda syvempää merkitystä, jää leffa monin tavoin pelkäksi pintaraapaisuksi. Elokuvasta huomaa, että siitä on poistettu ohjaaja kesken tuotannon ja viimeistely on jäänyt mm. tuottajien tehtäväksi. Leffa ei ole eheä paketti, vaan siitä puuttuu pieniä palasia sieltä täältä. Kokonaisuus vaatisi vielä paljon hiomista, jotta lopputulos olisi oikeasti hyvä. Siitä kyllä löytyy aineksia ja potentiaalia mainioon seikkailuun, mutta tällaisena teos on vain keskinkertainen.

Yksi Ihmeiden puiston isoimmista ongelmista on, että sillä on aivan kauhea kiire. Leffalla on kestoa alle puolitoista tuntia ja se vaatisi ainakin kymmenisen minuuttia lisää, sillä hengitystilaa ei ole lähes lainkaan. Elokuva yrittää saada katsojan herkistymään yhdestä asiasta koskien Junen perhettä, mutta se ei onnistu, sillä leffalla ei tunnu olevan aikaa syventää perhettä tätä hetkeä varten. Katsojakin alkaa tarvitsemaan hengähdystaukoa ja välillä tekisi mieli tarkistaa, onko leffa vahingossa pistetty pikakelaukselle. Olisi kiinnostavaa tietää, oliko Ihmeiden puisto jo käsikirjoituksessa tällainen kiitäjä, vai johtuuko tämä jälkituotannon pakotteesta tiivistää leffa niin lyhyeksi. Elokuva olisi huomattavasti parempi jo sillä, jos siihen lätkäistäisiin noin vartti, millä syvennettäisiin hahmoja ja annettaisiin Junen ja katsojan hengittää edes parin hetken verran. Kauhea kiire johtaa myös siihen, ettei Ihmemaata ehditä tutkia lähes ollenkaan, jolloin se ei nouse nimensä veroiseksi ihmeeksi. Vau-efektiä on siis turha odottaa. Lapsikatsojia elokuvan vauhdikkuus ei luultavasti haittaa ja heidät se saattaa jopa imaista hyvin mukaan seikkailuun, mutta aikuiselle Ihmeiden puisto voi olla hengästyttävä kokemus, missä tuntuu tapahtuvan paljon kaikenlaista, mutta jälkikäteen mietittynä siinä ei oikeastaan tapahtunut kovin paljoa kiinnostavaa tai merkittävää.

Ihmeiden puisto on kuitenkin visuaalisesti tyylikästä katseltavaa. Animaatiojälki on erittäin mainiota ja etenkin eläinten turkkien yksittäiset karvat luovat hurjan määrän tarkkoja yksityiskohtia. Vaikkei Ihmemaa tunnu ihmeelliseltä, on se kuitenkin hienon näköinen ilmestys ja sen hurjiin vuoristoratoihin hyppäisi mielellään kyytiin. Lisäksi leffa on todella värikäs, eli visuaaliselta puoleltaan se on onnistunut parhaiten. Vaikka Josh Appelbaumin ja André Nemecin kirjoittama tarina on kömpelösti rakennettu, on leffan seuraaminen miellyttävää puuhaa sen animaatiolaadun ansiosta. Leffasta erotettu ohjaaja Dylan Brown ei saanut nimeään leffan lopputeksteihin ja lopputuloksesta onkin sitten vaikea sanoa, mikä kaikki on Brownin panosta ja mikä on muiden tekijöiden työtä. Luultavasti Brown on saanut ainakin ohjattua näyttelijöitä ja saakin heidät, etenkin todella nuoren Denskin hyppäämään innokkaasti mukaan tarinaan. Harmi vain, että joku on temppuillut lopputuloksen kanssa niin, ettei katsoja millään pysty samaan innokkaaseen hyppyyn kuin Denski.

Yhteenveto: Ihmeiden puistossa olisi potentiaalia olla oikein mainio seikkailuleffa koko perheelle, mutta erilaisten ongelmien vuoksi se jää hyvin keskinkertaiseksi rainaksi. Ohjaajan erottamisen kesken tuotannon huomaa kyllä elokuvasta ja lopputulos on selvä studion kasaama paketti. Kaikki vähänkin ylimääräinen ja vielä sitäkin enemmän on karsittu pois ja elokuvalla on kauhea kiire. Mihinkään ei ehditä keskittyä kunnolla, hahmot jäävät yksiulotteisiksi, eikä Ihmemaa todellakaan ole ihmeellinen paikka. Seikkailuun ei tunnu pääsevän mukaan ja juonenkuljetus on paikoitellen jopa hengästyttävää. Lapsikatsojia turbovauhti ei välttämättä haittaa, mutta aikuiskatsojan on vaikea pysyä mukana. Tätä vain vaikeuttaa se, kuinka vähän kiinnostavia tapahtumia leffassa lopulta on. Animaatiojälki on kuitenkin oivallista ja visuaalisen puolensa ansiosta elokuvan jaksaa katsoa loppuun saakka. Kyllä Ihmeiden puisto sopii passelisti lasten kanssa vietettävään elokuvailtaan, mutta vasta, kun Pixarin, Disneyn ja DreamWorksin monet, paljon laadukkaammat teokset on katsottu ensin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wonder Park, 2019, Ilion Animation Studios, Midnight Radio, Nickelodeon Movies, Paramount Animation

Yhteistyössä

Arvostelu: Manchester by the Sea (2016)

MANCHESTER BY THE SEA (2016)

Ohjaus: Kenneth Lonergan
Pääosissa: Casey Affleck, Lucas Hedges, Kyle Chandler, Kara Hayward, Anna Baryshnikov, Gretchen Mol, Michelle Williams, C.J. Wilson ja Matthew Broderick
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

Ennen Oscar-ehdokkaiden julkistamista, olin nähnyt Manchester by the Sean julisteen pariin otteeseen, mutten tiennyt itse leffasta oikeastaan mitään. Kun elokuva voitti Golden Globeseissa parhaan miespääosan draamaleffasta, se sai vihdoin huomioni. Viimeistään siinä kohtaa, kun leffa sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mukaan lukien paras elokuva), tiesin, että minun täytyy käydä katsomassa se. Lehdistönäytös ilmoitettiin olevan pari viikkoa ennen ensi-iltaa, mutta jotta leffa ehtisi Suomiyleisön nähtäväksi ennen Oscar-gaalaa, ensi-iltaa aikaistettiin ja pressiesitys olikin vain päivää ennen ensi-iltaa. Kävinkin katsomassa elokuvan, odotukset jokseenkin korkealla ja leffan päätyttyä kiiruhdin kirjoittamaan arviota.

Elämäänsä kyllästynyt talonmies Lee Chandler saa kuulla, että hänen veljensä on kuollut. Lee matkustaa Manchesteriin, jossa hän saa vastuulleen veljenpoikansa Patrickin.

Casey Affleck on erinomainen Lee Chandlerina, joka asustelee yksin ja hoitaa talon asukkaiden ongelmissa. Lee on kyllästynyt elämänsä lisäksi työhönsä ja tekee hommansa turhautuneena, eikä ole mitä ystävällisin asukkaille. Elokuvan aikana alkaa pikkuhiljaa paljastua, että Leeta vaivaa traaginen menneisyys, mikä on imenyt hänestä elämän ilon. Patrickin kanssa oleminen kuitenkin alkaa muuttaa häntä. Jollain tapaa pystyin samaistumaan Leen kyynisyyteen ja siihen, ettei hän erityisemmin viihdy ihmisten seurassa.
     Leen Joe-veljeä esittää Kyle Chandler. Joe menehtyy heti elokuvan alussa ja hänet nähdäänkin vain takaumissa, joita Lee kokee. Joen ja Leen veljeys tulee hienosti esille, kuten myös se, että vaikeina aikoina Joe toimi Leen tukena. Tämä tarjoaa katsojalle lisäystä siihen, miksi Joen kuolema tuntuu Leesta niin pahalta. Chandler on tuttuun tyyliinsä mainio.
     Patrick-poikana nähdään Lucas Hedges, joka on yllättävän hyvä osassaan. Patrick selvästi piilottaa kipunsa, minkä hänen isänsä kuolema aiheuttaa, mutta se on vaarassa purkautua. Patrickilla on useita harrastuksia, kavereita ja jopa tyttöystäviä löytyy kaksi kappaletta. Toinen on hieman päättäväisempi Silvie (Kara Hayward) ja toinen hellempi Sandy (Anna Baryshnikov). Leffan aikana jännittää, että milloin tytöille paljastuu Patrickin valehtelu. Patrickin ja Leen kohtauksia on mainiota seurata, kun setä ja veljenpoika yrittävät rakentaa uudenlaista tuttavuutta välilleen. Patrick on paljon energisempi kuin Lee, mikä taas käy Leen hermoille.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Leen ex-vaimo Randi (Michelle Williams), Patrickin alkoholistiäiti Elise (Gretchen Mol), joka on häipynyt, sekä Chandlerien perheystävä George (C.J. Wilson) ja Elisen uusi mies Jeffrey (Matthew Broderick).

Manchester by the Sea kulkee kahdella tasolla eteenpäin. On Leen nykyinen elämä ja ovat takaumat, joissa näytetään Leen menneisyyttä, suhdetta veljeensä ja mistä Joen kuolema johtui. Kummatkin ovat kiinnostavia tarinoita ja takaumat tuovat hienoa lisäystä nykyelämän tunnelmaan. Elokuvan alku on hieman huvittava, mutta Joen kuolema vakavoittaa tunnelman. Huumoria kyllä löytyy aina välillä. Kyseessä ei ole vitsejä, vaan hauskuus syntyy hahmojen olemuksesta. Hahmojen väliset suhteet luodaan mainiosti ja tunnetilat välittyvät pääasiassa hienosti katsojille. Kuten arvata saattaa, kuolemaa käsittelevänä elokuvana Manchester by the Sea on surullinen ja koskettava. Etenkin yhdessä kohtauksessa surullisuus on saatu erittäin voimakkaaksi. Useissa kohtauksissa tunnelmaa korostetaan hienolla musiikilla, jonka Lesley Barber on säveltänyt. Musiikin korostamiseksi taustaäänet on otettu pois, mikä on mielestäni todella hyvä ratkaisu.

Manchester by the Sea on todella hyvä elokuva. Sen tunnelma kulkee hienosti ja tarina on mielenkiintoinen. Erikoista on, että olisin mieluusti katsonut lisääkin hahmojen elämää, mutta samalla leffa tuntui paikoitellen pitkäveteiseltä. Loppu on hieman laahaava ja vaikka surullisuus on hienosti tuotu esille, elokuva tuppaa vellomaan dramaattisuudessaan muutamaan otteeseen. Nämä eivät kuitenkaan pilaa kokonaisuutta ja uskoisin, että Manchester by the Sea toimisi varmasti hyvin myös televisiosarjana, jolloin takaumia voisi olla vielä lisää. Huumori tuo elokuvaan loistavan lisäyksen, sillä muuten elokuva olisi aika masentava ja voisi jättää pahan jälkimaun. Tällaisena siihen on löydetty toimiva tasapaino tunteisiin, minkä (plus hyvien päätähtien) takia se on todella hyvä, eikä vain mainio.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Kenneth Lonergan, joka tietää, mitä tekee. Näyttelijäohjauksen hän selvästi taitaa, minkä lisäksi hän on saanut useammassa ajassa kulkevan tarinan pysymään kasassa. Käsikirjoitus on myös täynnä erinomaisia repliikkejä. Lonergan tekee elokuvassa myös cameoroolin. Elokuvan kuvaus on pääasiassa tasaista, mutta mukana on myös hieman heiluvampia kuvia, jotka tuntuvat kiireessä otetuilta. Leikkaus toimii erittäin hyvin eri ajoissa kulkevien kohtausten välillä, mutta joidenkin kohtausten sisällä olisi voitu tehdä tiivistämistä. Äänitehosteet toimivat ja on erittäin hienoa, kun useissa musiikkikohtauksissa äänet katoavat täysin. Lesley Barberin säveltämä klassinen musiikki säestää tarinaa upeasti.

Yhteenveto: Manchester by the Sea on todella mainio draamaleffa, vaikka onkin paikoitellen hieman pitkäveteinen. Surullisuus on pääasiassa tuotu hienosti esille ja hyvää tasapainoa tuo pienoinen koomisuus. Casey Affleck on todella hyvä pääosassa ja uskoisin, että miespääosa-Oscar menee hänelle. Lucas Hedges on yllättävän hyvä ja hänen esittämän Patrickin ja Affleckin näyttelemän Leen sukulaissuhde toimii hienosti. Useammassa ajassa kulkeva tarina on rytmitetty hyvin ja takaumat tuovat mielenkiintoista lisäystä henkilöihin. Suosittelen vilkaisemaan Manchester by the Sean, jos koskettavat henkilödraamat kiinnostavat. Joillekin se voi olla taidetta, kun taas jotkut voivat kokea sen tylsänä nyyhkyilynä.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Manchester by the Sea, 2016, Amazon Studios, K Period Media, Pearl Street Films, The Media Farm, The Affleck/Middleton Project, B Story, Big Indie Pictures, CMP, OddLot Entertainment

Arvostelu: Leijonakuningas (The Lion King - 1994)

LEIJONAKUNINGAS

THE LION KING

Ohjaus: Roger Allers ja Rob Minkoff

Pääosissa: Matthew Broderick, Jonathan Taylor Thomas, James Earl Jones, Jeremy Irons, Moira Kelly, Niketa Calame, Nathan Lane, Ernie Sabella ja Rowan Atkinson
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva, musikaali

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

The Lion King, eli suomalaisittain Leijonakuningas on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 32. osa ja yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista Disneyn elokuvista. Filmin idea lähti liikkeelle vuonna 1988, kun Disney markkinoi Oliver ja kumppanit -elokuvaansa (Oliver & Company - 1988) ja tekijät keksivät Afrikkaan sijoittuvan tarinan. Elokuvan teko lähti innokkaasti käyntiin. Samalla kun Leijonakuningasta työstettiin, studiolla oli työn alla myös toinen animaatio, Pocahontas (1995) ja suuri osa Disney-yhtiöstä uskoi sen menestyvän paremmin kuin "iänikuinen eläinseikkailu". Epäilyt kuitenkin osoitettiin vääriksi, sillä ilmestyessään Leijonakuningas oli jättimäinen menestys, eikä Pocahontas saanut edes puolia Leijonakuninkaan massiivisista lipputuloista! Leffa pysyi kaikkien aikojen menestyneimpänä animaationa jopa 16 vuoden ajan, kunnes Toy Story 3 (2010) lopulta ohitti sen lipputuloissa. Leijonakuningas voitti mm. kaksi Oscar-palkintoa lauluistaan ja musiikeistaan, ja se on jättänyt todellisen jälkensä animaatiohistoriaan. Itse näin elokuvan jo pienenä lapsena ja se oli pitkään ehdoton suosikkielokuvani. Vuosien varrella olen nähnyt sen useasti uudestaan ja vaikka olenkin vanhentunut, kuuluu elokuva yhä suosikkieni joukkoon! Haluaisinkin nyt avata, miksi Leijonakuningas on niin arvostettu ja hieno elokuva, ja miksi itse pidän siitä niin valtavan paljon...

Jylhämaassa leijonakuningas Mufasalle on syntynyt poikalapsi, Simba, jonka kohtalona on jonain päivänä ottaa isänsä paikka kuninkaana. Mufasan valtaa janoava veli Scar kehittää suunnitelman, jolla päästä eroon Mufasasta ja Simbasta, jotta hänestä voisi tulla kuningas.

Elokuva seuraa Simbaa, joka saattaa aluksi vaikuttaa hieman ärsyttävältä ja nokkavalta nulikalta, mutta joka muuttuu paljon elokuvan myötä. Elokuva näyttää upeasti, miten Simban täytyy oppia tärkeitä asioita elämästä. On hienoa nähdä, kuinka Simba alkaa ymmärtämään, ettei kuninkuus ole vain luksusta ja hänen täytyy löytää sisältään rohkeus olla sellainen johtaja, mitä häneltä vaaditaan. Nuoren Simban äänenä on Jonathan Taylor Thomas ja aikuisen Simban äänenä Matthew Broderick.
     Darth Vaderin äänenä tuttu James Earl Jones kuulostaa aidosti kuninkaalliselta Simban Mufasa-isänä. Mufasa on arvokas kuningas, jota ei voi olla ihailematta ja kunnioittamatta. Hän on hieman pelottava sille tuulelle sattuessaan, mutta myös todella lempeä, jos käy hyvä tuuri. Simban äiti Sarabi (Madge Sinclair) jää harmillisesti loppujen lopuksi aika pieneen osaan.
     Jeremy Irons on täydellinen valinta Mufasan juonittelevaksi Scar-veljeksi. Lapsena pidin Scaria lähinnä inhottavana, mutta kun olen kasvanut, olen löytänyt paljon riemua hänen sarkastisesta asenteestaan elokuvan alkupäässä. Scar on yksi suosikkipahiksistani Disneyn animaatioissa, sillä hän on niin ihanan ilkikurinen, häijy ja salakavala. Hän on myös todella kauhea persoona, kun miettii, että hän on oikeasti valmis tappamaan veljensä ja veljenpoikansa! Hahmosta herää muuten hauska kysymys: Scarin nimi tarkoittaa suomeksi arpea ja hänellä onkin arpi peittämässä toista silmää. Onko Scar siis vain lempinimi jonkin tapaturman jäljiltä, vai onko hän ollut Scar pennusta asti?

     Huumoria elokuvaan tuovat Mufasan tiukka neuvonantajalintu Zazu (Mr. Beanina tunnettu Rowan Atkinson), sekä hulvaton kaksikko Timon-mangusti (Nathan Lane) ja Pumba-pahkasika (Ernie Sabella), joiden kaveruus on aivan mahtavasti luotu. Heidän repliikkinsä ovat hauskoja, etenkin kun nokkelampi Timon jatkuvasti varastaa hömelön Pumban ideat, minkä lisäksi heidän toilailujaan - ja etenkin hulatanssiaan - on hauska seurata.

Myös pahispuolelta löytyy huumoria. Scarin uskollisimmat kätyrit ovat kolme enemmän tai vähemmän typerää hyeenaa, Shenzi (Whoopi Goldberg), Banzai (Cheech Marin) ja Ed (Jim Cummings), jotka ovat todella häijyjä, mutta joille ei kannata jättää vastuullisia tehtäviä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Simban ystävä (ja ehkä vähän muutakin) Nala, jonka äänenä toimivat Moira Kelly (aikuinen Nala) ja Niketa Calame (lapsi Nala). Viisaana, mutta myös hauskana Rafiki-apinana toimii Robert Guillaume.

Tavallaan Leijonakuningas on aikuisten elokuva suunnattuna lapsille. Vaikka mukana on mitä vauhdikkainta seikkailua, hurjimpia tilanteita ja hauskimpia hetkiä, elokuva keskittyy eniten Simban henkiseen matkaan ja kasvuun. Simban tarina on täydellisesti rakennettu ja se sisältää paljon tärkeitä oppeja, mitkä sekä lasten että aikuisten pitäisi ymmärtää. Simban täytyy oppia, että jos hänestä voisi tulla oikea kuningas, hänen täytyy ottaa vastuu teoistaan ja virheistään, eikä hän voi vain paeta asioita. Elokuva myös käsittelee vakavia asioita kuten kuolemaa erittäin kypsästi, mihin suuri osa lastenelokuvista ei kykene. Tämä voi herkästi johtaa kyynelvirtaan niin lapsikatsojilta kuin heidän vanhemmiltaankin. Elokuva sisältää yhden leffahistorian liikuttavimmista hetkistä ja se tuntuu joka kerta yhtä kauhealta. Onneksi mukana on hahmoja, kuten Timon ja Pumba, jotka tuovat vastapainona tarvittavaa huumoria. Vaikka kohellusta löytyy, ei se mene liian urpoksi, jolloin aikuisetkin voivat nauttia hölmöilystä. Elokuvasta löytyy myös mustaa huumoria. Elokuvan mahtipontisuudellekin on luotu hienoa vastapainoa pienemmillä kohtauksilla. Simban ja Mufasan käymät keskustelut sisältävät jopa yllättävänkin syvällistä dialogia, jolloin Leijonakuningas todella on paljon enemmän kuin pelkkä lastenleffa. Se on täynnä mitä vaikuttavimpia ja upeimpia kohtauksia, joiden rinnalla monet näytellytkin elokuvat kalpenevat. Joka katselukerralla ihoni nousee kananlihalle moneen kertaan alusta loppuun. Leijonakuningas on ihana, eeppinen, traaginen, filosofinen, kaunis, jännittävä, innostava, opettavainen ja ennen kaikkea täydellisesti kerrottu teos.

Kuten monet muutkin Disney-elokuvat, myös Leijonakuningas on musikaali. Hienoa Leijonakuninkaassa on, ettei siinä ole yhtä ainoaa huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta, vaan kaikki laulut ovat erinomaisia. Täydellisenä aloituksena täydelliselle elokuvalle toimiva "Circle Of Life" nostaa joka kerta ihoni kananlihalle pariinkin otteeseen, eikä meno siitä heikkene. Tiesittekö muuten, että kappaleen alussa lauletaan "Nants ingonyama bagithi Baba", joka on englanniksi käännettynä "Here comes a lion, Father". Useimmiten ihmiset vain mölyävät mitä sattuu, kun yrittävät laulaa kappaletta... Kylmiä väreitä aiheuttaa myös Scarin laulama pahaenteinen "Be Prepared", jonka aikana näkyy upeita kuvia hyeena-armeijasta marssimassa Scarin edessä, luoden jättimäiset varjot seinälle. Nämä myös luovat vertausta Natsi-Saksaan, mikä menee lapsilta ohi, mutta tarjoaa aikuisille lisäsisältöä. Hilpeinä kappaleina ovat energinen "I Just Can't Wait To Be King" ja ainakin minun lapsuudessani monien suosikki "Hakuna Matata", mikä saa sekä hyvälle mielelle, että kuljettaa tarinaa nerokkaasti eteenpäin. Romantiikkaa taas tuo hempeilybiisi "Can You Feel The Love Tonight", mikä voitti parhaan laulun Oscar-palkinnon. Kun minulta kysytään, mikä on lempimusikaalielokuvani, vastaan aina Leijonakuningas. Elokuva on musiikkien puolella onnistunein Disney-elokuva, sillä mestarillisten laulujen lisäksi myös muukin musiikki on mielettömän huikeaa. Hans Zimmer todella ansaitsi palkintonsa tämän elokuvan säveltämisestä!

Leijonakuningas on visuaalisestikin aivan täydellinen. Se on upeasti piirretty ja värejä on käytetty hienosti. Alkukohtaus näyttää ja tuntuu massiiviselta, eläinten kokoontuessa Jylhäkallion juurelle todistamaan tulevan kuninkaan syntymää. Elefanttien hautausmaa on oikeasti karmivan näköinen paikka. Animoitu gnu-lauman villiintyminen on huikeaa katsottavaa ja siinä on täydellisesti yhdistelty piirrosanimaatiota tietokonetehosteisiin. Eläinten ilmeet ovat tarkkaan mietittyjä ja erinomaisesti toteutettuja. Elokuvaan on nähty niin paljon vaivaa, että lopussa tulipalon syttyessä, liekeistä tuleva savu aiheuttaa väreilyä ja vääristää pienesti taustalla kulkevia hahmoja, kuten oikeatkin liekit tekevät. Visuaalisessa ilmeessä ihailen paljon myös sitä, että elokuva on animoitu kuin näytellyt elokuvat kuvataan ja siinä hyödynnetään kamerakikkailua, mitä aiemmista piirretyistä ei löydy. Kamera-ajo kauhistuneeseen Simbaan on aina yhtä vaikuttava hetki.

Leijonakuninkaasta on olemassa muutaman minuutin pidempi Special Edition, mikä sisältää ylimääräisen laulun, "Morning Reportin".

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan Laula mukana -versio, Timonin ja Pumban esittely 3D:lle, poistettuja kohtauksia ja huviksi tehtyjä mokaotoksia, galleria ja Disneyn virtuaaliholvi, jota varten Blu-rayn täytyy olla kytkettynä internetiin. Elokuva ei itsessään Blu-raylla sisällä "Morning Report" -kappaletta, mutta sen löytää extroista.

Yhteenveto: Leijonakuningas on suorastaan täydellinen elokuva. Eikä vain täydellinen lastenelokuva, vaan täydellinen elokuva ihan kaikille! Lapset voivat oppia siitä rankkojen asioiden käsittelemistä ja saattavat alkaa miettiä, mihin he kuuluvat maailmassa. Aikuinenkin voi oppia elokuvasta paljon. Leffan tarina on erinomaisesti kerrottu ja sitä seuraa kymmenienkin katselukertojen jälkeen yhtä kiehtoutuneena. Se saa nauramaan, jännittämään, välittämään, ajattelemaan ja suurella todennäköisyydellä jopa itkemään. Leijonakuningas on ehdoton klassikko ja ehkä jopa kaikkien aikojen paras animaatioelokuva! Jokaisen täytyy jossain kohtaa elämäänsä nähdä - ei, vaan kokea Leijonakuningas! Kyseessä on animaatioelokuvien mestariteos, joka hakee vertaistaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2016 - Muokattu 15.8.2018

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com

The Lion King, 1994, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation