Näyttelijät: Adam Driver, Mayim Bialik, Tom Waits, Charlotte Rampling, Cate Blanchett, Vicky Krieps, Indya Moore, Luka Sabbat, Sarah Greene ja Françoise Lebrun
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 7
Father Mother Sister Brother on ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Jarmuschin uusi elokuva. Keväällä 2023 Jarmusch ilmoitti tekevänsä ensimmäistä elokuvaansa sitten vuoden 2019 zombikomedia The Dead Don't Dien. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa Father Mother Sister Brother sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla, missä se voitti pääpalkinto Kultaisen leijonan. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen ja itse kiinnostuin heti näkemään, mitä Jarmusch olisi tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kävinkin katsomassa Father Mother Sister Brotherin sen ensi-iltaviikonloppuna.
Father Mother Sister Brother kertoo kolme tarinaa, joista jokainen liittyy jotenkin huonoihin perhesuhteisiin. Ensimmäinen tarina Father sijoittuu Yhdysvaltoihin ja kertoo veljestä ja siskosta, Jeffistä (Adam Driver) ja Emilystä (Mayim Bialik), jotka matkustavat tapaamaan isäänsä (Tom Waits), jonka he uskovat pärjäävän huonosti, niin taloudellisesti kuin elämässä muutenkin, mutta totuus saattaakin olla jotain muuta. Toinen tarina Mother tapahtuu Irlannissa ja kertoo siskoksista, Timistä (Cate Blanchett) ja Lilystä (Vicky Krieps), jotka saapuvat teekutsuille menestyksekkään kirjailijaäitinsä (Charlotte Rampling) luokse. Kolmas tarina Sister Brother taas vie katsojan Pariisiin ja kertoo siskosta ja veljestä, Skyesta (Indya Moore) ja Billystä (Luka Sabbat), jotka ovat vastikään menettäneet vanhempansa lento-onnettomuudessa ja palaavat vanhaan kotiinsa muistelemaan menneitä.
Kyseessä on varsin mielenkiintoinen katselukokemus, joka on vain parantunut jälkikäteen, mitä enemmän olen pohtinut näkemääni. Pidin paljon ensimmäisestä tarinasta, Fatherista. Driver, Bialik ja Waits ovat kaikki mainioita rooleissaan ja heidän kiusallinen dynamiikkansa on herkullista antia niin draamalle kuin Jarmuschin kuivalle huumorille. Kertomus itsessään on erittäin oivallinen, lasten visiitin aikana käydessä hissuksiin selväksi, kuinka vähän he tietävätkään isänsä elämästä ja tavoista. Tarinan loppu sai minut jopa toivomaan, että koko elokuva kertoisi vain tästä, koska halusin nähdä, miten homma etenisi tiettyjen paljastusten jälkeen.
Tämän pienoisen harmituksen jälkeen tykästyin myös hissuksiin toiseen tarinaan, Motheriin. Aluksi voi vaikuttaa, että heti perään toinen aikuisten lasten vierailu vanhempansa luona saattaisi olla tylsä ratkaisu, mutta pidin siitä, kuinka tarina heijastelee kekseliäästi edeltäjäänsä, ammentaen jotain uutta hankalasta perhedynamiikasta. Mother kierrättää joitain samoja vitsejä, visuaalisia juttuja, sekä keskusteluja Fatherista, mutta varsin hauskasti ja kekseliäästi. Tämäkin perhetapaaminen on jäykkä ja kiusallinen, ja kuten hahmotkin, myös katsoja tavallaan toivoisi näiden pakotettujen teekestien päättyvän lyhyeen. Rampling istuu täydellisesti tärkeän kirjailijaäidin osaan ja Blanchett on myös mainio tätä mielistelevänä tyttärenä Timinä. Krieps on muuten hyvä roolissaan seksuaalista suuntautumistaan salailevana toisena tyttärenä Lilynä, mutta minua häiritsi, että brittienglantia puhuvien Ramplingin ja Blanchettin vieressä Kriepsin ranskalais-saksalainen korostus rikkoi immersiota.
Kolmas tarina Sister Brother on toisaalta hyvin erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä. Aluksi minua hämmensi, kuinka reippaan irtioton kolmas tarina tekee edeltäjien kaavasta, mutta mitä pidemmälle kertomus eteni, sitä paremmin Sister Brother mielestäni tukee kokonaisuutta. Olemme juuri seuranneet kahta tarinaa perheenjäsenistä, jotka eivät juuri haluaisi viettää aikaa toistensa kanssa ja nyt tapaammekin sisarukset, jotka antaisivat kaikkensa, voidakseen vielä kerran tavata vanhempansa. Tunnelmaltaan tarina on hyvin erilainen ja kiusallisuuden sijaan kertomus on haikea. Moore ja Sabbat vieläpä suoriutuvat hyvin surevien sisarusten rooleista. Oikeastaan se, mistä en vieläkään pidä kolmannessa tarinassa, on ne samojen juttujen kierrätykset, oli kyse sitten skeittaajista, Rolex-kellosta tai "Bob's your uncle" -sanonnasta. Motherissa nämä toimivat vielä hupaisasti, kontekstin muututtua, mutta Sister Brotherissa tämä kierrätys tuntui vain pakotetulta.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Jarmusch onnistuu pääasiassa oivallisesti monisävyisen ja intiimin perhekuvauksensa kanssa, vaikka teksti ei aina olekaan täysin priimaa. Kuvauksissa Jarmuschin tyyliin kuuluu se, ettei kohtauksia juuri harjoitella etukäteen, vaan Jarmusch haluaa taltioida näyttelijöidensä tulkinnat mahdollisimman hiomattomina ja reaktiot aitoina. Eipä ihme, että Jarmuschin läheisiin ystäviin kuuluu samalla lailla leffojaan tekevä Aki Kaurismäki. Teknisesti Father Mother Sister Brother on kelvollinen. Leffa on osaavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja äänityöskentelykin toimii Jarmuschin itsensä ja artisti Anikan työstämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Father Mother Sister Brother, Yhdysvallat, Irlanti, Ranska, Italia, Japani, 2025, Animal Kingdom, CG Cinéma, Cinema Inutile, Cofiloisirs, Exoskeleton, Fremantle, Fís Éireann / Screen Ireland, Hail Mary Pictures, Les Films du Losange, MUBI, Saint Laurent, The Apartment, Three Point Capital, Weltkino Filmverleih, badjetlag
Ohjaus: Francis Lawrence Pääosissa: Jennifer Lawrence, Joel Edgerton, Matthias Schoenaerts, Charlotte Rampling, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Joely Richardson, Douglas Hodge, Thekla Reuten, Mary-Louise Parker, Sakina Jaffrey ja Sebastian Hülk Genre: trilleri Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia Ikäraja: 16
Red Sparrow perustuu entisen CIA-agentti Jason Matthewsin samannimiseen romaaniin vuodelta 2013. Jo ennen kirjansa julkaisua Matthews sai myytyä sen elokuvaoikeudet, jolloin filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin. Aluksi sen ohjaajana oli tarkoitus toimia Darren Aronofsky, mutta hän poistui projektista vuonna 2014, jolloin hänen paikkansa otti David Fincher. Seuraavana vuonna kuitenkin ilmoitettiin, että leffan ohjaa Francis Lawrence. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja leffan oli tarkoitus ilmestyä jo samaisena marraskuuna, mutta se päätettiinkin siirtää tämän vuoden alkuun. Itse kiinnostuin Red Sparrow'sta heti, kun kuulin siitä. Mielestäni sen päätähti Jennifer Lawrence on mainio näyttelijä ja ajattelin, että hän voisi toimia hyvin vakoojatrillerin pääroolissa. Kuitenkin kun huomasin, että leffa oli saanut kehnompia arvioita Yhdysvalloissa, odotukseni alkoivat laskea. Kävin silti jokseenkin positiivisin mielin katsomassa Red Sparrow'n, jos vaikka kävisikin niin, että innostuisin siitä enemmän. Ja niinhän siinä kävi. Onnettomuuden takia Dominika Egorova joutuu lopettamaan baletin, eikä tiedä, miten voisi enää elättää sairasta äitiään. Hänen sedällään on kuitenkin tilanteeseen ratkaisu: Dominikan täytyy ryhtyä venäläisen salaisen palvelun hommiin viettelevänä "varpunen"-vakoojana. Pääroolissa Dominika Egorovana nähdään tosiaan Jennifer Lawrence, joka on nappivalinta rooliin, vaikka unohtaakin paikoitellen hassun venäläisaksenttinsa. Dominika voi helposti vaikuttaa tympeältä henkilöltä, josta olisi vaikea pitää oikeassa elämässä, mutta leffassa Lawrence saa tehtyä hahmosta hyvin kiehtovan ja tykättävän. Hänen roolityönsä kautta Dominikasta näkee jatkuvasti, ettei hän oikeasti ole sellainen kylmä vakooja kuin esittää olevansa. Epävarmuus paistaa usein läpi, jolloin katsojana jännittää Dominikan tavoin, etteivät muut huomaisi sitä. Hahmo on myös selkeä selviytyjä, jolloin hän joutuu jatkuvasti keksimään ratkaisuja päästäkseen pois vaikeista ja hirveistä tilanteista. On myös selvää, että Dominika rakastaa paljon äitiään, mikä antaa hänelle täydellisen syyn siihen, miksi hän tekee pahojakin asioita. Lawrencen ilmeistä voi vähän väliä lukea, että hahmo miettii: "Sinun täytyy tehdä tämä. Ajattele äitiäsi. Sinun on pakko tehdä tämä." Leffaa on kritisoitu siitä, että Dominika kehittyisi hahmona liian nopeasti balettitanssijasta kovan luokan vakoojaksi, mutta omasta mielestäni kehitys tapahtuu luontevasti, kun ottaa huomioon, millainen selviytyjäpersoona hän on. Joel Edgerton näyttelee CIA-agentti Nate Nashia, jonka tehtävää Dominikan täytyy lähteä selvittämään. Nate on paljon miellyttävämmältä vaikuttava persoona, mikä johtuu lähinnä siitä, että Edgerton on todella pidettävä heppu. Hänestä ei löydy potentiaalia nousta hahmon kanssa James Bondin tai Jason Bournen kaltaiseksi ikoniseksi agentiksi, mutta hän tuntuu hieman realistisemmalta kuin nuo kaksi JB:tä. Nate tuntuu siltä, että tällainen salaisia tehtäviä ulkomailla suorittava agentti voisi oikeastikin olla. Hänen ja Dominikan yhteisiin kohtauksiin on saatu oikeaa tunnetta, ja Edgertonin ja Lawrencen väliltä löytyy hyvää kemiaa. Venäjän tiedustelupalvelu SVR:ään kuuluvat mm. johtaja Zakharov (Ciarán Hinds), Dominikan setä Ivan (Matthias Schoenaerts), "varpusia" kouluttava Emäntä (Charlotte Rampling), sekä kenraali Korchnoi (Jeremy Irons). Hahmoista isoimmassa roolissa on Ivan-setä, joka värvää Dominikan tiedustelupalveluun. Schoenaerts on erittäin mainio luihuna miehenä, josta on hyvin vaikea pitää koskaan ja katsojana kyselee samaa kuin monet muutkin kysyvät Dominikalta: millainen setä pistää oman veljentyttärensä tällaisiin hommiin? Rampling on myös todella hyvä inhottavana Emäntänä, joka koettelee nuoria naisia todella ilkeillä tavoilla. Hinds sopii osaansa johtajana, mutta Irons ei oikein tunnu kuuluvan joukkoon. Häneltä venäläisaksentti katoilee eniten, jos sitä mistään kohtauksesta edes löytyy, minkä lisäksi englantilainen veteraaninäyttelijä ei vain ole uskottava osassaan. Tämä on harmi, sillä Irons on oikeasti hyvä näyttelijä. Tässä hänen taitonsa vain valuvat täysin hukkaan. Filmissä nähdään myös Joely Richardson Dominikan sairaana äitinä (jonka sairautta ei kuitenkaan koskaan kunnolla avata), Sakina Jaffrey CIA:n johtajana, Douglas Hodge Budapestissa toimivana SVR-pomo Volontovina, Thekla Reuten toisena "varpusena", Sebastian Hülk vaarallisena Matorin-tappajana, sekä Mary-Louise Parker ärsyttävänä senaattori Stephanie Boucherina.
Ennen Red Sparrow'n näkemistä pelkäsin, että se tulisi olemaan tämän vuoden Atomic Blonde (2017); vanhan ajan vakoojaleffa, jossa on voimakas naispäähenkilö, mutta käsittämättömän tylsästi kerrottu tarina, mikä on nähty jo kymmeniä kertoja aiemmin paremmin toteutettuna. Että tämä leffa sisältäisi pari tyylikästä toimintakohtausta, mutta muuten sitä olisi erittäin puuduttavaa katsoa. Näin ei onneksi käynyt. Red Sparrow on paljon parempi elokuva kuin laimea Atomic Blonde yhden ilmeen ihme Charlize Theroninsa kanssa. Tämän filmin tarina koukutti minua alusta alkaen ja piti minut suurimman osan ajastaan tiukasti mukanaan. Se lähtee käyntiin erittäin vaikuttavalla osiolla, jossa näytetään välillä Dominikan viimeistä balettiesitystä ja Naten salaista tehtävää, mikä pohjustaa tulevia tapahtumia taidokkaasti. Tämä todella on vakoojajännäri, joka ei päästä katsojaansa helpolla, vaan tykittelee taidokkaasti loppuun saakka ja sai minut usein jännittämään, miten päähahmolle käy? Toimintakohtaukset ovat kyllä tyylikkäämpiä ja parempia Atomic Blondessa, se on pakko myöntää, mutta tämä ei olekaan toimintaelokuva. Mukana on pari vauhdikkaampaa hetkeä ja väkivaltaa, mutta kyseessä on enemmänkin vain trilleri - vanha kunnon vakoojakertomus. Ja vieläpä erittäin rankka sellainen.
Red Sparrow on hyvin brutaali ja seksuaalinen elokuva, mikä on aivan varmasti todellinen syy sille, miksei tämä ole uponnut amerikkalaisille katsojille. Siellä seksi on isompi tabu kuin Euroopassa, jolloin monet leffan kohtaukset ovat varmasti herättäneet ikävää puhetta ja pöyristyneitä katseita. Itsekin yllätyin, kuinka voimakkaita kohtauksia on luvassa - etenkin kun Dominika lähtee vakoojakoulutukseen, jossa "varpusille" opetetaan käyttämään kehoaan hyödyksi kaikin tavoin. Varsinkin nyt kun maailmalla pyörii kampanjoita, kuten #metoo, joissa naiset tulevat kunnolla esille kokemansa hyväksikäytön kanssa, on monille vaikea katsoa leffaa, jossa nuoren naisen täytyy esimerkiksi antaa suuseksiä miehelle muiden edessä, kun hänen rohkeutensa pistetään koetukselle. Monilta katsojilta on kuitenkin selvästi mennyt ohi, kuinka Dominika pistää tälle kaikelle vastaan ja kekseliäästi löytää tapoja hallita itse omaa kehoaan, eikä anna sitä valtiolleen, kuten se haluaisi. Myös elokuvan väkivaltaisuus voi olla vaikeaa joillekin käsitellä, sillä lähes jokainen lyönti oikeasti näyttää sattuvan. Verta roiskuu, kun hahmoa hakataan tangolla päähän ja kidutusta on mukana paljon. Silti on erikoista, että kaikista brutaalein kohta tuntuu katsojastakin ikävältä, vaikka sitä ei oikeastaan näytetä, vaan se jätetään lähinnä katsojan mielikuvituksen varaan. Herkimmille en siis todellakaan suosittele tätä filmiä.
On kuitenkin yksi asia, minkä kritisoimisen ymmärrän ja se on elokuvan pituus. Red Sparrow nimittäin kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mistä saisi helposti leikattua kymmenen minuuttia tai jopa vartin pois. Siihen asti, kunnes Dominika lähtee suorittamaan tehtäväänsä Budapestissa, leffa ei tunnu liian pitkältä - koulutusosiota itse asiassa katsoisi mielellään hetken lisääkin... jos se ei siis ole katsojasta liian vastenmielinen. Vasta Budapestissa filmi käy paikoitellen liian hidastempoiseksi, jolloin se ei pidä kiinni yhtä hyvin. Pienellä tiivistämisellä tästä saisi tiukemman paketin, joka toimisi selkeästi ytimekkäämmin. Sen lisäksi näyttelijöiden venäläisaksentit ovat tosiaan paikoitellen todella hölmöjä, mutta muuten pidin Red Sparrowia todella mainiona leffana, joka ainakin tällä hetkellä pitää vuoden 2018 parhaimman elokuvan paikkaa. Saa nähdä, kauanko menee, että jokin toinen teos ylittää sen ja että kuinka monta filmiä ylittää sen vuoden loppuun mennessä.
Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka on ohjannut Jennifer Lawrencea aiemminkin, nimittäin Nälkäpeli -sarjan (The Hunger Games) kolmessa viimeisessä osassa (Nälkäpeli - Vihan liekit, 2013, Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1, 2014 ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2, 2015). Niiden lisäksi hän on tehnyt mm. Constantinen (2005) ja I Am Legendin (2007), joten omasta mielestäni Red Sparrow nousee helposti ohjaajan kenties parhaaksi työksi. Lawrence on ottanut vaikutteita vanhoista vakoojajännäreistä ja saanut siirrettyä tuttuja juttuja modernimpaan maailmaan, tehden lopputuloksesta raikkaan rajujen puoltensa ja tunnelmansa ansiosta. Käsikirjoituksesta vastaa Justin Haythe, joka on tehnyt oivaa työtä hieman monimutkikkaan tarinan kertomisessa, vaikkakin joitain hetkiä hän olisi voinut yksinkertaistaa vähän, jotta leffan kesto ei olisi niin pitkä. Viimeistään leikkausvaiheessa liika pituus olisi pitänyt huomata. Silti leikkaus on pääasiassa erittäin mainiota, kuten on myös kuvaus. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä luodessaan leffan maailmaa, minkä lisäksi maskeeraajat eivät ole säästelleet ruhjeissa ja tekoveressä. Elokuvan ääniefektit ovat erinomaiset, mutta itse äänityksessä on tainnut tulla kiire. Usein nimittäin voi kuulla taustakohinan nousevan, kun joku alkaa puhumaan ja välillä voi jopa kuulla, kun vaatteisiin piilotettu mikrofoni hankaa kangasta vasten. Onneksi säveltäjä James Newton Howard on kuitenkin saanut aikaisiksi todella mainiota musiikkia, joka sopii erittäin hyvin leffaan ja korostuu tarvittaessa.
Yhteenveto:Red Sparrow on hyvin rankka ja erittäin mainio vakoojatrilleri. Leffa koukuttaa taidokkaasti ja sen lopetus on erinomainen, vaikka Budapest-osio onkin hieman ylipitkä. Elokuva ei säästele seksuaalisuudessa ja väkivallassa, vaikkei kyseessä olekaan mikään toimintafilmi. Monille rajut hetket voivat olla liikaa ja jotkut saattavat lähteä kesken leffan pois näytöksestä, mutta eikös se ole juuri hienoa, jos elokuva kykenee niin voimakkaasti pääsemään ihon alle? Itse ihailin sitä, kuinka rohkeita juttuja ohjaaja Francis Lawrence onkaan pistänyt mukaan ja kuinka rohkeasti Jennifer Lawrence esittää hahmoaan. Hän tuo hienosti esille, millainen hahmo on ja hänen tarinaansa on kiehtovaa seurata. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka unohtelevatkin venäläisaksenttinsa välillä ja vaikka Jeremy Irons ei tunnu kuuluvan joukkoon. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs leffa ja vaikka äänityöskentelyssä on kiirehditty, korvaavat James Newton Howardin säveltämät musiikit kiirehtimisen jättämän aukon. Mielestäni Red Sparrow toimii todella hyvin näinkin, vaikka siinä on minuutteja liikaa kestoa. Odotan mielenkiinnolla, millaisen vastaanoton elokuva saa Euroopassa ja Suomessa, missä on totuttu hieman rankempaan sisältöön kuin Yhdysvalloissa. Toivonkin siis, että mahdollisimman monet filmistä kiinnostuneet menisivät katsomaan sen ja toivon, että tämä tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta tällaisia leffoja tehtäisiin lisääkin, eikä tarvitsisi enää nähdä toista Atomic Blondea...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.nothingbutgeek.com
Red Sparrow, 2018, Chernin Entertainment, Film Rites, Soundtrack New York
Ohjaus: Justin Kurzel Pääosissa: Michael Fassbender, Marion Cotillard, Jeremy Irons, Brendan Gleeson, Ariane Labed, Michael Kenneth Williams ja Charlotte Rampling Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 12
Tunnustan heti alkuun, etten ole kertaakaan elämäni aikana pelannut Assassin's Creed -pelejä (2007-). Silti minulla oli jonkinlainen käsitys, mistä pelisarjassa suunnilleen on kyse. Kun kuulin, että pelisarjasta tehtäisiin elokuva, kiinnostukseni heräsi, mutta olin aika skeptinen koko jutun suhteen, sillä yleensä pelielokuvat eivät ole laadukkaimmasta päästä (köh, Warcraft, 2016, köh!). Kiinnostustani piti lähinnä yllä se, että pääosassa nähtäisiin mainio Michael Fassbender. Assassin's Creed -elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä 2015, mutta sen julkaisua siirrettiin ja siirrettin, ja jossain kohtaa unohdin jo koko leffan. Oli myös ajanjakso, jolloin epäilin, ilmestyisikö elokuva koskaan. Lopulta trailerit ja julisteet saapuivat, ja elokuvan julkaisuksi Suomessa ilmoitettiin joulukuun loppu. Elokuva sai hyviä arvioita ja jotkut kehuivat, että kyseessä olisi paras pelileffa koskaan. Siinä kohtaa kiinnostukseni heräsi jälleen ja kävin mielenkiinnolla katsomassa elokuvan. Sanon jo nyt, etten suosittele tekemään sitä.
Yhtiö haluaa lopettaa väkivallan maailmasta kytkemällä ihmisiä Animus-ohjelmaan, jolla ihmiset voivat nähdä assassiiniesi-isiensä muistoja. Muistojen avulla yhtiö yrittää paikantaa Eedenin Omenan, joka sisältää tiedon, miksi ihmiset ovat niin väkivaltaisia?
Yleensä juonikuvauksen jälkeen kirjoitan näyttelijöistä, mutta tällä kertaa minun on pakko aloittaa itse tarinasta. Se että ihmisiä kytketään koneeseen, jolla he voivat elää esi-isiensä muistoja, on kiehtova aihe. Näin voisi helposti tutkia tarkkaan historiallisia tapahtumia. Siihen se sitten jääkin. Kaikki muu elokuvan ideassa on typerää. Juttu voi toimia pelinä, mutta elokuvamuotoon siirrettynä siitä tulee todella tyhmä. Jos Assassin's Creed olisi komedia, typeryyden voisi perustella sillä, mutta kun ei se ole. Elokuva ottaa itsensä todella vakavasti, eikä siinä saa kertaakaan nauraa. Kaikki on todella totista koko ajan. Tarina keskittyy mieheen nimeltä Callum Lynch, jonka esi-isä on assassiini nimeltä Aguilar. Assassiinit ja temppeliherrat ovat sodassa keskenään, ja kumpikin yrittää saada itselleen Eedenin Omenan. Nykypäivänä Abstergo-yhtiö yrittää saada Omenan itselleen lopettaakseen väkivallan. Sitä varten yhtiö jäljittää assassiinien väkivaltaiset lapsenlapsenlapsenlapset (tai jotain) ja kaappaa heidät mukaan Animus-projektiinsa, jolla he voivat elää esi-isiensä muistoja. Yhtiö ajattelee, että kun he paikantavat Omenan 1400-luvulla, he pystyvät paikantamaan sen myös nykypäivänä. Sillä eihän Omenaa varmaan siirretä kuudensadan vuoden aikana minnekään...
Vaikka tarinan hölmöyden voisi perustella jollain tapaa, niin silloin voi takertua siihen, mikä käsikirjoituksessa on pielessä. Pelkästään tarina ei ole huono, vaan niin on myös sen kertomistapakin. Koko homma poukkoilee sinne ja tänne, ja jossain kohtaa siitä on vaikea enää ottaa kiinni. Yhdessä kohtaa päähenkilö ei halua olla Animuksessa mukana ja yhtäkkiä hän haluaakin. Ja jossain kohtaa käännytään yhtiötä vastaan. Ja jossain kohtaa nykypäivän hahmot saavat esi-isiensä ninjavoimat. Elokuva ei oikeastaan selittele mitään ja kulkee eteenpäin heitellen outoja juonenkäänteitä välillä mukaan. Kokonaisuus on erittäin eloton ja tunteeton sekasotku. Nykyajassa tapahtuvat osuudet eivät ole kovin mielenkiintoisia ja menneisyydessä olevia tapahtumia ei oikeastaan selitetä, vaan ne vain näytetään. Loppupuolella ajattelin, että ehkä lopputaistelu olisi viihdyttävä, mutta ei. Elokuva yrittää loppua eeppiseen kuvaan, jolloin katsoja janoaisi lisää, mutta lähinnä sitä vain miettii, että mitäköhän vittua juuri tapahtui ja että tähänkö tämä nyt päättyi? Assassin's Creedista haaveillaan elokuvasarjaa ja todella toivon, ettei niin tapahdu. Tämä on nimittäin omasta mielestäni vuoden huonoin elokuva. Assassin's Creedin ansiosta The Legend of Tarzan (2016) pääsee pois vuoden huonoimman elokuvan paikalta pois. Siinä oli sentään käsikirjoitus - huono sellainen, mutta siinä oli ainakin jonkinlaista järkeä. Noh, lohdutuksena on, että pari toimintapätkää Assassin's Creedissa olivat ihan viihdyttäviä. Siihen se jääkin. Jättäkää tämä elokuva väliin.
Sitten vihdoin näyttelijöistä. Kai se Michael Fassbender yrittää pääroolissa Callumina ja Aguilarina (koska varmasti hahmon esi-isä näyttää täsmälleen samalta kuin päähahmo), mutta elokuva ei anna hänelle mahdollisuutta osoittaa taitojaan. Callumin äiti murhattiin, kun Callum oli vasta lapsi, mikä on ajanut hänet rikollisuuden polulle. Hahmon pitäisi kai olla jollain lailla vihainen, mutta Callum vaikuttaa vain ontolta tapaukselta. Hän tuntuu myös vaihtavan tahtoaan vähän väliä, vaikkei hänellä ole motiiveja mihinkään. Itseni yllätti, että mukana on myös mainio Marion Cotillard. Pakko vain kysyä, että miksi hän lähti tähän mukaan? Cotillard esittää tohtori Sofia Rikkinia, joka johtaa Animus-projektia. Sofiakin on aika ontto hahmo, mutta Cotillard yrittää parhaansa. Cotillard on hyvä näyttelijä, mutta Fassbenderin tavoin hänen lahjansa eivät pääse näkyviin. Vielä enemmän ihmettelin, miten konkarinäyttelijä Jeremy Irons on saatu mukaan? Vetikö hän roolin rahan takia? Saivatko näyttelijät edes lukea käsikirjoitusta (jos sellainen oli) ennen kuin he allekirjoittivat sopimukset? Irons haukkui aiemmin tänä vuonna ilmestynyttä Batman v Superman: Dawn of Justice -elokuvaa (2016), jossa hän esittää hovimestari Alfredia, mutta tähän verrattuna kyseinen supersankarisekoilu on taideteos. Irons esittää Sofian isää, Alan Rikkinia, joka on Abstergo-yhtiön johdossa. Elokuvassa nähdään myös mm. Ariane Labed yhtenä assassiinina, Michael Kenneth Williams assassiinin lapsenlapsenlapsen jne. lapsi Moussana, Brendan Gleeson Callumin isänä ja Charlotte Rampling Ellen Kayena, jonka rooli jää aika epäselväksi. Elokuvan on ohjannut Justin Kurzel, joka on tätä ennen ohjannut Fassbenderia elokuvassa Macbeth (2015). Käsikirjoitus tehtiin eri henkilöiden kautta useasti uudestaan, mikä voi olla paras selitys sille, miksi tarina menee minne sattuu. Kuvaus ei ole mistään parhaasta päästä ja kamera heiluu välillä ihan liikaa. Leikkaus on useasti sujuvaa, mutta joissain toimintakohtauksissa kuva vaihtuu liian nopeasti. Voi myös olla, että leikkauspöydällä kokonaisuudesta on saksittu useat tärkeät osiot pois. Äänitehosteet ovat hyviä, mutta visuaaliset tehosteet eivät niinkään. Kun efektejä on käytetty, kuvaan on tungettu mukaan pöllyävää hiekkaa ja sumennusta, jolloin heikot tehosteet peittyvät. Assassiinien puvustus on kyllä hyvin toteutettu ja asut näyttivät siltä, millaiset ne ovat pelikuvissa, jotka olen nähnyt. Musiikista vastaa ohjaajan pikkuveli Jed Kurzel, mutta hänen sävellyksensä eivät jää mieleen.
Yhteenveto: Assassin's Creed on kauhea sekasotku ja tähän mennessä vuoden 2016 huonoin elokuva. Voi olla, että jokin niistä, mitkä minulta on jäänyt väliin, vie tittelin - esimerkiksi Gods of Egypt (2016), mutta tällä hetkellä tämä elokuva vie paikan. Näyttelijät yrittävät kyllä, mutta huonon juonen ja olemattoman käsikirjoituksen kanssa lopputulos ei toimi ollenkaan. Elokuvalla on ollut useita käsikirjoittajia, mutta kokonaisuutta ei silti olla saatu toimimaan. Ehkä siinä kohtaa olisi kannattanut vain jättää koko projekti tekemättä. Muuten antaisin elokuvalle kaksi pistettä, mutta parin viihdyttävän toimintakohtauksen takia pisteet pääsevät juuri ja juuri kolmeen. Päähenkilöllä ei ole ollenkaan motiiveja, eikä elokuva selitä, miksi asioita tapahtuu. Tarina on tyhmä, mutta kertaakaan ei saa nauraa. Kaikki on todella vakavaa ja paikoitellen jopa masentavaa. Pelisarjan fanien on tietty pakko käydä katsomassa tämä ja luultavasti elokuva aukeaakin paremmin, jos pelien maailma on tuttu. Muille en suosittele tätä ollenkaan. Älkää katsoko Assassin's Creedia. Se olisi pelkkää aikanne ja rahojenne tuhlausta. Toivottavasti tämä ei menesty, eikä jatkoa tulisi.
Kirjoittanut: Joonatan, 21.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Assassin's Creed, 2016, Regency Enterprises, Ubisoft Entertainment, New Regency Pictures, Ubisoft Motion Pictures, DMC Film, The Kennedy/Marshall Company, RatPac Entertainment, Alpha Pictures, CatchPlay, Monarcy Enterprises S.a.r.l., Latina Pictures
