Arvostelu: Kiss Kiss Bang Bang (2005)

KISS KISS BANG BANG

Ohjaus: Shane Black

Pääosissa: Robert Downey Jr., Val Kilmer, Michelle Monaghan, Corbin Brensen, Dash Mihok, Larry Miller, Rockmond Dunbar, Shannyn Sossamon, Angela Lindvall, Daniel Browning Smith ja Laurence Fishburne

Genre: rikos, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Kiss Kiss Bang Bang perustuu löyhästi Brett Hallidayn kirjaan Bodies Are Where You Find Them vuodelta 1941. Kun The Long Kiss Goodnight (1996) ei ollut toivottu menestys ja jouduttuaan torjutuksi Oscar-akatemialta, käsikirjoittaja Shane Black päätti uudistaa uransa ja ohjata ensimmäisen elokuvansa. Hän ryhtyi kynäilemään romanttista komediaa, johon alkoi rakentua monenlaisia piirteitä metavitseistä murhamysteeriin. Black kaupitteli käsikirjoitustaan nimeltä "You'll Never Die in This Town Again" useille studioille, mutta hänet torjuttiin kerta toisensa perään. Lopulta Blackin käsikirjoittamat Tappavan aseen (Lethal Weapon - 1987) ja Viimeisen partiopojan (The Last Boy Scout - 1991) tuottanut Joel Silver päätti auttaa Blackia leffan kanssa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2004 ja lopulta Kiss Kiss Bang Bang sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva keräsi kehuja kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen pettymys. Itse näin Kiss Kiss Bang Bangin kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Varas saa yllättävän työpaikan elokuvasta yksityisetsivän näyttelijänä ja valmistautuakseen rooliin, hänen täytyy seurata oikeaa yksityisetsivää työssään. Heti ensimmäisenä iltanaan miehet päätyvät selvittämään kuuluisan naisen murhaa.

Päärooliin Kiss Kiss Bang Bangiin oli ehdolla muun muassa Benicio del Toro, Hugh Grant ja jopa Jackass-tähti Johnny Knoxville, kunnes tuohon aikaan huumekohujen keskellä ryvennyt Robert Downey Jr. sai pestin. Tuohon aikaan osasyy oli se, että kehnossa maineessa olleen Downey Jr:n sai halvalla mukaan vain viidentoista miljoonan dollarin budjetilla tehtyyn leffaan. Nykyään Downey Jr. on niin iso nimi Iron Man -roolinsa ja Oscar-voittonsa myötä, että häntä tuskin saa enää mihinkään leffaan viidellätoista miljoonalla. Downey Jr. näyttelee Harry Lockhartia, varasta, joka poliisia paetessaan piiloutuu vahingossa yksityisetsivästä kertovan elokuvan koekuvauksiin ja onnistuu vakuuttamaan elokuvantekijät niin hyvin, että hän saa pestin. Downey Jr. on nappivalinta rooliin ja hänelle ominainen heittäytymisensä ja sanavalmiutensa istuvat täydellisesti hahmolle. On kiinnostavaa seurata, kuinka rikollinen päätyy täysin yllättäen Hollywoodiin ja millaisille poluille hän heti ajautuu.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Larry Miller tuottaja Dabney Shaw'na, Michelle Monaghan näyttelijä Harmony Faith Lanena, Corbin Bernsen entisenä näyttelijänä Harlan Dexterinä, sekä Val Kilmer todellisena yksityisetsivänä, Perry van Shrikena, eli nykypäivänä ei-niin-korrektilta-kuulostavasti Homo-Perrynä, jonka työtä Harryn täytyy seurata, valmistautuakseen rooliinsa ja pian Harry ja Perry hoksaavat selvittävänsä yhdessä ehtaa murhaa. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa, etenkin Monaghan ja Kilmer, jotka sanailevat taidokkaasti Downey Jr:n kanssa.

Kiss Kiss Bang Bang on edelleen erittäin lystikäs rikoskomedia, joka käynnistyy perin vekkulista skenaariosta. On hupaisaa seurata, kuinka Harryn elämä mullistuu, kun yhdessä yössä hän siirtyy rosvosta näyttelijäksi, hänet heitetään Hollywood-tähtien juhliin ja hän päätyy selvittämään todellista murhaa aidon yksityisetsivän kanssa. Vähemmästäkin menisi pää pyörälle ja on hauska nähdä Harryn yrittävän navigoida tietään tämän kaiken läpi, yrittäen peitellä taustaansa niin uusilta työnantajiltaan kuin ihmisten salaisuuksia nuuskivalta Perryltä.

Tarina vie tehokkaasti mukanaan ja jaksaa kantaa läpi tunnin ja kolmen vartin keston. Murhatutkimukseen mahtuu monenlaista kommellusta ja käännettä, jotka niin yllättävät kuin hauskuuttavat onnistuneesti. Shane Blackin käsikirjoitus on miehelle tutusti nokkela, eikä Black halua päästää hahmojaan tai katsojaansakaan helpoimman kautta, vaan kääntää kliseitä päälaelleen. Oli kyse sitten Blackin keksimistä skenaarioista tai hänen loihtimastaan hilpeästä dialogista, jota energiset näyttelijät tykittävät hyvällä tahdilla, hänen tekstinsä tarjoaa useat makeat naurut viime minuuteille asti. Harryn ja Perryn väliset näsäviisaat keskustelut ovat mahtavia ja Harryn ja Harmonyn välille rakentuva romanssintynkä on onnistunut. Veikeän lisänsä tuo Harryn naseva kertojaääni, joka saattaa välillä jopa pysäyttää leffan ja palata ajassa taaksepäin, koska Harry unohti kertoa jonkin tärkeän seikan. Mukaan ripotellut toimintakohtaukset ovat sähäköitä ja ihmisiä pistetään loppua kohti hengiltä yllättävänkin tiuhaan tahtiin.

Vaikka Kiss Kiss Bang Bang oli Shane Blackin esikoisohjaus, ei ensikertalaisuus näy lopputuloksesta ollenkaan. Black on selvästi uransa edetessä seurannut muiden ohjaajien työtä ja hallitseekin kuvaukset lopulta tyylikkäästi. Sen lisäksi, että ohjaus ja käsikirjoitus ovat hyvällä tolalla, on myös leffa teknisiltä ansioiltaan oivallinen. Se on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. John Ottmanin musiikit säestävät ilmapiiriä leikittelevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kiss Kiss Bang Bang, 2005, Warner Bros., Silver Pictures

Arvostelu: Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998)

TAKAA-AJAJAT

U.S. MARSHALS

Ohjaus: Stuart Baird

Pääosissa: Tommy Lee Jones, Wesley Snipes, Robert Downey Jr., Joe Pantoliano, Kate Nelligan, Tom Wood, Irène Jacob, Daniel Roebuck, LaTanya Richardson ja Michael Paul Chen

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Takaa-ajettu -televisiosarjaan (The Fugitive - 1963-1967) perustuva Harrison Fordin tähdittämä elokuva Takaa-ajettu (The Fugitive - 1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Jatko-osaa ryhdyttiin siis heti työstämään. Ford ei kuitenkaan innostunut palaamaan rooliinsa, joten pääosaan nostettiin Takaa-ajetussa sivuroolissa nähty Tommy Lee Jones. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1997 ja lopulta U.S. Marshals, eli suomalaisittain Takaa-ajajat sai ensi-iltansa maaliskuussa 1998. Elokuva menestyi hyvin, muttei ollut läheskään yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä. Leffa ei myöskään saanut kovinkaan positiivista vastaanottoa kriitikoilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Takaa-ajettua ja Takaa-ajajia, kunnes huomasin ensimmäisen osan täyttävän tänä kesänä 30 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen, minkä lisäksi päätin myös vilkaista, onko tämä jatko- tai lisäosa mistään kotoisin?

Liittovaltion sheriffi Samuel Gerard ryhtyy jahtaamaan murhaaja Mark Robertsia, joka onnistui pakenemaan, kun vankeja kuljettava lentokone syöksyi maahan.

Harrison Fordin kieltäydyttyä palaamaan takaa-ajetun Richard Kimblen rooliin, Tommy Lee Jonesin näyttelemä, takaa-ajajana toiminut liittovaltion sheriffi Samuel Gerard päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Karismaattinen Jones ottaa valokeilan taidokkaasti haltuunsa ja on kiinnostavaa ryhtyä katsomaan jatko-osaa tällä kertaa Gerardin vinkkelistä. Hahmo heittää nasevia sutkautuksia jahdin aikana ja Jonesin asenne on kertakaikkisen veikeä läpi leffan.

     Tällä kertaa takaa-ajetuksi joutuu Wesley Snipesin näyttelemä Mark Roberts, tavan tallaajalta vaikuttava mies, jota syytetään murhista. Kun Markia kuljettava vankilentokone rymähtää maahan, hän pääsee karkuun ja saa Gerardin peräänsä. Mutta onko tällä kertaa kyse viattomasta, lavastetusta henkilöstä Richardin tapaan, vai onko Mark oikeasti vaarallinen rikollinen? Snipes istuu osaansa mainiosti ja on kiinnostavaa, että lähestymistapa hänen hahmoonsa on erilainen kuin Richardin kohdalla ykkösosassa. Totuus paljastuu hiljalleen ja Mark muuttuu samalla mielenkiintoisemmaksi tyypiksi.

     Elokuvassa nähdään myös Takaa-ajetusta tutut Joe Pantoliano Gerardin oikeana kätenä, sheriffi Renfrona ja Daniel Roebuck ja Tom Wood kahtena muuna poliisina, Biggsinä ja Newmanina, sekä uudet tuttavuudet, Robert Downey Jr. jahtiin osallistuvana erikoisagentti John Roycena ja Irène Jacob Markin tyttöystävänä Mariena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään kelvollisesti osistaan. Leffaa jälkikäteen kovasti kritisoinut Downey Jr. on hyvässä vedossa erikoisagenttina, jolla menee saman tien sukset ristiin Gerardin kanssa.

Kuten kenties odottaa saattoikin, Takaa-ajajat ei ole yhtä mahtava elokuva kuin Takaa-ajettu, mutta se on silti oikein kelpo trilleri. Leffa ei koukuta ja jännitä edeltäjänsä tapaan, mutta toimii silti varsin passelisti. Siitä löytyy paljon samaa, mutta myös oivallisen erilaisia juttuja ja lähestymistapoja, jotka saavat sen seisomaan omilla jaloillaan. Elokuva nappaa ihan toimivasti mukaansa heti alkupään vakuuttavassa lentokonekohtauksessa ja vaikka homma kiinnostaa senkin jälkeen, leffa tuntuu ampuneen parhaat paukkunsa heti ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Siinä, missä edellisosassa vallitsi todella tiivis jännite siitä, että pääseekö Richard livahtamaan liittovaltion poliisien kynsistä ja puhdistamaan oman nimensä, tässä on lähinnä vain kiinnostavaa seurata, kuinka jahti etenee toisesta vinkkelistä ja mistä Markin tapauksessa onkaan todellisuudessa kyse?

Muutamia erityisen hyviä ja jännittäviä hetkiä mahtuu sekaan, kun takaa-ajo äityy vauhdikkaammaksi ja intensiivisemmäksi. Etenkin hautausmaakohtaus toimii pätevästi. Mihinkään korkeuksiin ei kuitenkaan tällä kertaa ylletä, eikä niitä tunnuta edes tavoittelevan. Katsoja pistetään pitkäksi aikaa pohdiskelemaan, että kenenköhän puolella tässä pitäisi nyt olla ja ketä kuuluisi kannustaa? Lopuksi asiat nivoutuvat tarpeeksi tyydyttävästi, vaikkakin viimeisen käänteen voi helposti arvata etukäteen. Huipennus ei ole ihan niin nokkela kuin tekijät selvästi kuvittelevat, eikä se tunnu myöskään täysin loppuun asti hiotulta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Stuart Baird, joka oli aiemmin toiminut lähinnä leikkaajana leffoissa, kuten Ennustuksessa (The Omen - 1976), Teräsmiehessä (Superman - 1978) ja Tappavassa aseessa (Lethal Weapon - 1987). Baird hyppää ohjaajan penkille tarpeeksi sulavasti ja onnistuu parissa kohtaa, kuten lentokoneen syöksyssä yllättävänkin hyvin. Hän ei kuitenkaan saa pidettyä jännitettä yllä läpi elokuvan edeltäjänsä Andrew Davisin tapaan. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa John Pogue, joka kääntää näkökulman hyvin eri suuntaan, mutta takeltelee hieman kertomuksensa saattelemisessa päätökseen. Takaa-ajajat on oivallisesti kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, samoin lentokonekohtauksen erikoistehosteet. Äänimaailma on toimivasti rakennettu Jerry Goldsmithin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Takaa-ajajat on kelpo jatko-/lisäosa mahtavalle trillerille. Tommy Lee Jones hyppää pätevästi sivuroolista pääosaan ja on kiinnostavaa seurata, kun hänen Gerard-hahmonsa ryhtyy uuteen jahtiin. Näkökulman muuttaminen toimii, muttei johda läheskään yhtä vangitsevaan ja tiivistunnelmaiseen menoon kuin viimeksi. Wesley Snipes on mainio valinta tämänkertaiseksi takaa-ajetuksi ja Robert Downey Jr. suoriutuu hyvin Gerardin apuna toimivana erikoisagenttina. Seasta löytyy joitain todella hyviä hetkiä, kuten Markin pakoon johtava lentokoneonnettomuus, mutta myös joitain latteampia kohtia, eikä esimerkiksi finaali ole toivotun säväyttävä. Takaa-ajajat ei pääse lähellekään Takaa-ajetun mahtavuutta, mutta se on silti oikein kelvollinen jännärileffa, jota voi suositella katsottavaksi ensimmäisen filmin perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

U.S. Marshals, 1998, Warner Bros., Kopelson Entertainment, Polyphony Digital

Arvostelu: Oppenheimer (2023)

OPPENHEIMER

Ohjaus: Christopher Nolan

Pääosissa: Cillian Murphy, Emily Blunt, Matt Damon, Robert Downey Jr., Florence Pugh, Josh Hartnett, Benny Safdie, Dane DeHaan, David Krumholtz, Alden Ehrenreich, Jason Clarke, Dylan Arnold, David Dastmalchian, James D'Arcy, Jack Quaid, Kenneth Branagh, Tom Conti, Matthew Modine, Gustaf Skarsgård, Casey Affleck, Alex Wolff, Olivia Thirlby, Olli Haaskivi, Rami Malek ja Gary Oldman

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 12

"Now I am become Death, the destroyer of worlds."

Oppenheimer perustuu Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin elämäkertakirjaan American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer (2005), joka puolestaan perustuu tositapahtumiin atomipommin isänä tunnetun fyysikko J. Robert Oppenheimerin elämästä. Alun perin Sam Mendes oli kiinnostunut kääntämään kirjan elokuvamuotoon, mutta projekti ei edennyt. Kirjan elokuvaoikeudet omistava J. David Wargo tapasi tuottaja Charles Rowenin, joka koki ohjaaja Christopher Nolanin olevan paras vaihtoehto elokuvan tekoon. Nolan oli saanut edellisen elokuvansa, Tenetin (2020) kuvausten päätteeksi näyttelijä Robert Pattinsonilta lahjaksi kirjan Oppenheimerin tunnetuimmista lausahduksista, oltuaan vuosia kiinnostunut fyysikon elämästä. Hän ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, mutta kun koronaviruspandemian aikana hänen aiemmat elokuvansa julkaissut Warner Bros. -yhtiö alkoi julkaista leffoja samanaikaisesti elokuvateattereissa ja suoratoistopalvelussaan HBO:ssa, Nolan suivaantui ja päätti lopettaa yhteistyönsä yhtiön kanssa. Muut yhtiöt aloittivat kilpailun saadakseen Nolanin seuraavan elokuvan ja lopulta Universal Pictures voitti. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Oppenheimer on saapunut elokuvateattereihin. Nolanin ollessa suosikkiohjaajani, hänen uusi elokuvansa nousee aina vuoden odotetuimpien kärkeen, riippumatta aiheesta. Olen innolla odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Oppenheimerin heti ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toisen maailmansodan aikaan teoreettinen fyysikko J. Robert Oppenheimer saa tehtäväkseen luoda Yhdysvalloille uuden superaseen, atomipommin, jolla sota voitaisiin lopettaa yhdellä räjäytyksellä.

Näyteltyään sivuroolia viidessä aiemmassa Nolanin leffassa - Batman Begins (2005), Yön ritari (The Dark Knight - 2008), Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Dunkirk (2017) - Cillian Murphy pääsee vihdoin esiintymään pääosassa. Murphy siis esittää tietty nimikkohahmo J. Robert Oppenheimeria, jonka mielipiteitä jakanut luomus jätti pysyvät jälkensä historiankirjoihin. Murphy tulee hyvin todennäköisesti saamaan parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, ellei jopa voittamaan palkinnon; niin hyvä hän roolissaan on. Hän syventyy täysillä hahmonsa mielenmaisemaan ja vie katsojan matkalle tämän psyykeen. Oppenheimer aloittaa polkunsa innokkaana tutkijana, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun Yhdysvaltojen armeija antaa hänelle tehtävän luoda uuden superaseen. Elokuvan edetessä mies alkaa kuitenkin ymmärtämään, mitä tulikaan tehtyä ja syyllisyyden tuskissa kieriskellessään Murphy todella loistaa.

     Cillian Murphyä on tukemassa koko elokuvavuoden huikein näyttelijäkaarti. Suuri osa näyttelijöistä ei edes tiennyt, mihin rooliin ovat päätymässä, he vain halusivat päästä leffaan mukaan ja jotkut isoimmista staroista suostuivat jopa pienempään palkkaan työskennelläkseen Nolanin kanssa. Merkittävimpiä ovat Emily Blunt Oppenheimerin vaimona Kittynä, Florence Pugh Oppenheimerin salarakkaana Jeanina, Matt Damon Oppenheimerin pestaavana eversti Grovesina, Robert Downey Jr. asioihin sekaantuvana Straussina, sekä Josh Hartnett Oppenheimerin tutkijaystävänä Lawrencena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Kenneth Branagh, Jason Clarke, Rami Malek, Casey Affleck, David Dastmalchian, Benny Safdie, Dane DeHaan, Alden Ehrenreich, Jack Quaid, Gustaf Skarsgård, Gary Oldman, sekä jopa suomalainen Olli Haaskivi Oppenheimerin kohtaamina henkilöinä ja Manhattan-projektiksi kutsutun atomipommikehittelyn tutkijoina. Näyttelijät ovat kaikki huippuvedossa ja on käsittämätöntä, kuinka leffa tuo ruutuun yhä vain isompia nimiä ja välillä ihan vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Rami Malekin Oscar-voitosta ei ole kauaa, mutta suuren osan ajasta tässä elokuvassa hän tyytyy statistin rooliin.

Varmaan vähemmän yllättäen Oppenheimer nousi vuoden 2023 elokuvatarjonnan kärkeen. Kyseessä on kertakaikkisen upea ja pysäyttävä teos, joka näyttää jälleen Christopher Nolanin ällistyttävät lahjat elokuvantekijänä. Oppenheimer on raskaista aihepiireistään huolimatta selvästi Nolanin helpoimpia elokuvia, eikä se väännä katsojan mieltä mutkalle, kuten vaikkapa ajan kanssa kikkaillut Tenet. Mutta kuten voi varmasti odottaa, ei Nolan suostu tälläkään kertaa kertomaan tarinaa lineaarisesti alusta loppuun, vaan hän hyppii ajassa edestakaisin Oppenheimerin nuoruuden, Manhattan-projektin ja kaiken jälkipyykin välillä. Toteutus ei ole millään lailla sekava, vaan aikahyppelystä huolimatta tarinaa on helppo seurata, enkä voinut kuin jälleen kerran ihailla, kuinka käsittämättömän sulavasti Nolan osaakaan leikata eri ajoissa ja paikoissa tapahtuvien kohtauksien välillä.

Elokuva on Nolanin tuotannosta tähän asti henkilövetoisin. Katsoja todella kuljetetaan Oppenheimerin mielen sisälle ja on kiehtovaa nähdä, kuinka Manhattan-projekti vaikuttaa häneen. Aluksi kyse on enemmän nuoren tutkijan lahjojen esittelystä ja osoituksesta, että mahdottomalta tuntuva projekti pystyttäisiin toteuttamaan. Atomipommin räjäytyskokeilu on juhlimisen paikka siihen asti, että päähän iskee vihdoin totuus siitä, kuinka asetta tultaisiin käyttämään. Elokuva käväisee usein psykologisen draaman puolella jopa dokumentaariselta tuntuvan elämäkertakuvauksen lisäksi.

Oppenheimerilla on kestoa jopa kolme tuntia, mutta aika menee jopa yllättävän vauhdilla - joskin kolmannen tunnin aikana pituus alkaa ajoittain tuntua. Sen lisäksi, että tarina on todella koukuttava, Nolan on karsinut siitä aika lailla kaiken ylimääräisen pois. Elokuva etenee reippaasti ja hahmojen väliset keskustelut ovat pituudestaankin huolimatta napakkoja. Dialogikin vie täysin mukanaan, etenkin kun Manhattan-projektin moraalikysymykset nostetaan pinnalle, lähtien jo siitä, kun hetkellisesti iskee epävarmuus, että mitä jos pommin ketjureaktio ei pysähdykään, vaan tuhoalue jatkaa kasvamistaan, kunnes ilmakehä syttyy tuleen ja tuhoaa koko planeetan? Itse pommin räjäytyskohtaus on elokuvan huippuhetki. Tunnelma on ristiriitainen. Katsoja haluaa nähdä, kuinka kohtaus toteutetaan, mutta samalla sitä anelee, ettei nappia painettaisi. Kaikki tämä johtaa elokuvan viimeisiin sekunteihin, joiden kauhistuttavuus ja ajankohtaisuus vetävät hiljaiseksi.

Kuten odottaa saattaakin, on tämäkin Nolanin elokuva myös teknisiltä ansioiltaan erinomainen. Oppenheimer on upeasti kuvattu, enkä ihmettele, jos filmi saa parhaan kuvauksen Oscarin. Otokset ovat todella komeita, mutta samalla ajoittain myös pelottavia. Värikikkailulla erotetaan hyvin kahden eri hahmon näkökulmat tapahtumiin. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja maskeeraukset todella onnistuneet. Näyttelijät saadaan uskottavasti näyttämään eri ikäisiltä pitkin leffaa. Varmasti itse kukin pöyristyi, kun Nolan ilmoitti, että atomipommin räjäytyskohtaus toteutettaisiin ilman tietokonetehosteita. En tiedä, miten lopputulos saatiin tarkalleen aikaiseksi, mutta räjähdys on hurjan vaikuttava näky. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja Tenetin myötä Nolanin luottosäveltäjä Hans Zimmerin korvannut Ludwig Göransson näyttää jälleen taitojaan musiikkien parissa. Göransson maalailee sävellyksillään erittäin painostavaa tunnelmaa, tehostaen useita kohtauksia entisestään.

Yhteenveto: Oppenheimer on erinomainen kuvaus erään todella kiehtovan historiallisen henkilön elämästä ja teoista. Harvoin päätyykään seuraamaan elämäkertaelokuvaa, jonka aikana on näin vahvasti päähenkilön puolella, vaikka tietää, mitä kauheuksia hänen aikaansaannoksellaan tullaan tekemään. Katsoja uppoutuu täysin Oppenheimerin mielenmaisemaan ja käy läpi samoja haastavia moraalisia pohdintoja. Elokuvan edetessä homma vain synkkenee ja Cillian Murphy häikäisee pääroolissa. Isoista nimistä koostuva näyttelijäkaarti hoitaa muutenkin hommansa ansiokkaasti ja on hupaisaa, kuinka leffa tuo näytölle jatkuvasti yhä suurempia staroja vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Christopher Nolan ällistyttää jälleen kerran elokuvantekijänä. Hänen ohjauksensa on voimakasta ja käsikirjoituksensa hienosti laadittu. Vaikka kestoa on kolme tuntia, tarina on reippaasti kerrottu ja napakka. Ajassa hyppiminen toimii hyvänä tehokeinona. Itse atomipommin räjäytys on häikäisevä kohtaus, joka samanaikaisesti loksauttaa suun auki vaikuttavalla toteutuksellaan, että myös kauhistuttaa tapahtumallaan. Filmin viimeinen minuutti vetää todella hiljaiseksi. Näyttelijöitä, kerrontaa, tunnelmaa, synkkiä teemojaan ja teknistä puolta myöten Oppenheimer on hieno teos, jota suosittelen historiasta kiinnostuneille, sekä onnistuneen elokuvanteon ystäville. Oppenheimer tulee takuulla kisaamaan parhaan elokuvan Oscar-pystistä, enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos elokuva voittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oppenheimer, 2023, Universal Pictures, Syncopy, Atlas Entertainment, Gadget Films