Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vincent D'onofrio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vincent D'onofrio. Näytä kaikki tekstit

lauantai 9. toukokuuta 2026

Daredevil: Born Again, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

DAREDEVIL: BORN AGAIN - KAUSI 2



Luojat: Dario Scardapane, Matt Corman ja Chris Ord
Näyttelijät: Charlie Cox, Vincent D'Onofrio, Deborah Ann Woll, Michael Gandolfini, Wilson Bethel, Arty Froushan, Nikki M. James, Zabryna Guevara, Genneya Walton, Ayelet Zurer, Margarita Levieva, Hamish Allan-Headley, Matthew Lillard, Tony Dalton, Camila Rodriguez, Krysten Ritter, Elden Henson, Toby Leonard Moore ja Mike Colter
Genre: toiminta, jännitys
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 47 minuuttia - 54 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 48 minuuttia
Ikäraja: 18

Marvelin sarjakuviin perustuva ja Netflixin Daredevil-sarjan (2015-2018) tarinaa jatkava Daredevil: Born Again nousi suosituksi, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Disney+ -palvelussa keväällä 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kakkoskauden kuvaukset olivat jo käynnistyneet, ennen kuin ensimmäisestä kaudesta oli julkaistu yhtäkään jaksoa ja nyt Daredevil: Born Againin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun Disney+:ssa. Itse pidän valtavasti Netflixin Daredevilista, mutta Daredevil: Born Againin ensimmäinen kausi oli pienoinen pettymys, kaudella näkyessä tuotannon ongelmat. Odotin silti positiivisin mielin toisen kauden näkemistä ja katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Daredevil yrittää kaikkensa pysäyttääkseen pormestari Wilson Fiskin, joka kiristää otettaan New Yorkista.




Charlie Cox nähdään jälleen kerran sokeana asianajaja Matt Murdockina, eli New Yorkin katuja suojelevana Daredevilina. Mattin jouduttua murhayrityksen kohteeksi edelliskauden päätteeksi, mies on päättänyt piiloutua ja lähteekin ulos lähinnä pirullisena alter egonaan. Cox on taas kerran mahtavassa vedossa, tulkiten vakuuttavasti hahmonsa sisäisiä dilemmoja, kun eskaloituva tilanne puskee Mattia tekemään ratkaisuja, joita hän ei hyväksy. Erinomainen on toki myös vastapuolelta löytyvää New Yorkin pormestari Wilson Fiskiä, eli julmaa rikollispomo Kingpiniä näyttelevä Vincent D'Onofrio. Fiskillä ei ole supervoimia, joilla pystyisi vaikkapa hävittämään puolet ihmiskunnasta sormien napsautuksella, mutta D'Onofrion huikean hyytävä suoritus saa katsojan aina jännittyneeksi, kun mies astelee ruutuun.
     Tuotantokaudella nähdään myös vanhat tutut Deborah Ann Woll Mattia auttavana Karen Pagena, Ayelet Zurer Fiskin vaimona Vanessana, Wilson Bethel tappaja Benjamin "Bullseye" Poindexterinä, Arty Froushan, Michael Gandolfini ja Zabryna Guevara Fiskiä seuraavina Buck Cashmanina, Daniel Blakena ja Sheila Riverana, Genneya Walton reportteri BB Urichina, sekä Margarita Levieva Mattin ex-tyttöystävänä, terapeutti Heather Glenninä. Uutena hahmona kausi esittelee Matthew Lillardin näyttelemän mysteerisen herra Charlesin, joka saapuu New Yorkiin hoitamaan omia tarkoitusperiään. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Bethel, joka onnistuu tekemään esittämästään Bullseyesta entistä arvaamattoman. Miehen janotessa kostoa Fiskille, voi hänestä kuoriutua juuri se liittolainen, jota Daredevil tarvitsisi, mutta jonka metodeja sankarimme ei hyväksy.




Daredevil: Born Againin ensimmäinen tuotantokausi kärsi hieman tuotannollisista ongelmista. Sarjaa ryhdyttiin kuvaamaan tietynlaisena, mutta kun niin koeyleisöt, päätähdet Cox ja D'Onofrio kuin Marvel-pomo Kevin Feige tuumivat, että tämä ei toimi yhtään, tuotanto pistettiin tauolle siksi aikaa, että suuri osa sarjasta kirjoitettiin uusiksi. Tämä vanhojen ja uusien palojen yhdistelmä näkyi esimerkiksi omituisena rytmityksenä ja hieman sinne tänne rönsyilevänä tunnelmana. Onneksi toista tuotantokautta on ryhdytty tekemään huomattavasti selvemmällä visiolla ja kakkoskausi onkin kaikin tavoin edeltäjäänsä parempi paketti, sekä parasta mitä Marvel on hetkeen tarjonnut.

Nämä kahdeksan jaksoa vievät täysin mennessään, eikä konflikti Daredevilin ja Wilson Fiskin välillä ole koskaan ollut näin haastava. Fiskin yhä vain julmempi ja häikäilemättömämpi tapa johtaa New Yorkia pistää Daredevilin entistä ahtaammalle ja turvautumaan keinoihin ja liittolaisiin, joita hän tavallisesti välttelisi. Jännite pysyy korkealla kaiken aikaa, mitä toki edesauttaa se, kuinka epämukavan läheltä meininki usein liippaa tämän hetken Yhdysvaltoja. Fiskin AVTF-erityisjoukko heijastelee selvästi ICE-agenttien toimia. Kausi tarjoaa myös aivan mahtavia toimintakohtauksia, jotka luottavat enemmän Netflix-sarjasta tuttuun brutaaliin käsirysyyn kuin Born Againin avauskauden tietokonekikkailuun. Onpa mukana toki se Daredevilille ominainen yhdellä pitkällä otoksella kuvattu turpaanveto useita vihollisia vastaan. Tämäkään kausi ei ole sieltä lapsiystävällisimmästä Marvel-päästä, vaan veri roiskuu, luut katkeilevat ja kallot halkeilevat.




Tuotantokauden ohjaajat pitävät tiukkaa ilmapiiriä ansiokkaasti yllä, samalla kun Dario Scardapanen johtama käsikirjoitustiimi vie kertomusta ja hahmoja mukaansatempaavasti eteenpäin. Kirjoittajat tarjoavat toisaalta väkevän huipennuksen, mutta jättävät tietyt jutut auki erittäin kiinnostaviin paikkoihin, enkä malta odottaa, kuinka homma tästä jatkuu ensi maaliskuussa käynnistyvällä kolmoskaudella. Teknisestikin Daredevil: Born Againin toinen kausi on pätevä, vaikka digiefektit eivät aina täysin vakuuta. Kameratyöskentely on usein tyylikästä ja leikkaus sulavaa. Lavasteet ovat hienot, maskeeraukset rujot ja puvustus hienoa. Pidän valtavasti Daredevilin tämänkertaisesta asusta, joka on se vanha punainen asu, mutta maalattuna mustaksi. Kauden varrella maali rapisee pois ja punaista pilkistää alta yhä enemmän. Ja hahmon fanina on suuri ilo vihdoin nähdä kahden D-kirjaimen koristavan hahmon rintakehää. Äänimaailma on vahvasti rakennettu ja Newtonin veljekset tunnelmoivat musiikeillaan jälleen jännittävästi ja toisinaan mahtipontisestikin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Daredevil: Born Again, Yhdysvallat, 2025-, Marvel Studios, Marvel Television, 20th Television, Corman & Ord, The Walt Disney Company


keskiviikko 11. maaliskuuta 2026

The Beauty, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BEAUTY - KAUSI 1



Luojat: Ryan Murphy ja Matthew Hodgson
Näyttelijät: Evan Peters, Ashton Kutcher, Rebecca Hall, Anthony Ramos, Jeremy Pope, Isabella Rossellini, John Carroll Lynch, Jessica Alexander, Rob Yang, Ari Graynor, Vincent D'Onofrio, Hudson Barry, Jaquel Spivey, Teddy Cañez, Ben Platt, Kevin Cahoon, Eric Petersen, Ray Nicholson, Brandon Gillard, Joey Pollari, Rev Yolanda, Emma Halleen, Annabelle Wachtel, Carson Rowland ja Bella Hadid
Genre: jännitys, kauhu
Jaksomäärä: 11
Jakson kesto: 25 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 18

The Beauty perustuu Jeremy Haunin ja Jason A. Hurleyn samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 2015 lähtien. Syksyllä 2024 FX-kanava paljasti työstävänsä televisiosarjasovitusta sarjakuvan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa ja nyt The Beautyn ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse en pahemmin kiinnostunut, kun näin mainoksen, että Ryan Murphylta olisi tulossa taas uusi sarja, minkä lisäksi premissi kuulosti hieman liikaa The Substance -elokuvalta (2024). Päätin silti antaa The Beautylle mahdollisuuden ja katsoin uudet jaksot niiden ilmestymispäivinä. 

FBI-agentit alkavat tutkia hyvännäköisten ihmisten outoja kuolemia, kun nämä ovat ensin aiheuttaneet yhtäkkiä kaaosta ja sitten räjähtäneet. Tutkimus vie agenttikaksikon järkyttävien paljastusten äärelle, samalla kun he saavat totuutta peittelevät vaaralliset tahot peräänsä.




Ryan Murphyn luottomies Evan Peters ja Rebecca Hall näyttelevät Cooper Madsenia ja Jordan Bennettiä, kahta FBI-agenttia, jotka tutkivat kauniiden ihmisten kummallisia kuolemia ja joilla on meneillään salasuhde. Hahmot ovat kelvolliset ja kiinnostavuutta heihin tuo heidän omat ulkonäölliset epävarmuutensa. Peters ja Hall tekevät hyvää työtä osissaan, mutta muuhun porukkaan verrattuna heidän hillitymmät roolityöt saavat heidät tuntumaan ajoittain hiukan tylsiltä.
     Sivurooleissa nähdään muun muassa Ashton Kutcher liikemies Byron Frostina, joka on saanut hyppysiinsä ihmeaineen, mikä tekee ihmisestä taas nuoren ja kauniin, Isabella Rossellini tämän vaimona Frannyna ja Kevin Cahoon ja Eric Petersen heidän poikinaan Tigerina ja Guntherina, Anthony Ramos Frostille työskentelevänä palkkatappaja Antoniona, Jaquel Spivey ja myöhemmin Jeremy Pope ihmeainetta testaavana Jeremynä, John Carroll Lynch FBI:hin kuuluvana Williamsina, sekä Rob Yang Kauneus-aineen luojana Ray Leenä. Sivunäyttelijöiden työ on todella ailahtelevaa. Kutcher on yllättävänkin hyvässä vedossa häikäilemättömänä bisnesmiehenä, heittäytyen hyvin eksentrisen ketkun osaan. Yleensä mainio Ramos on kuitenkin kiusallisen huono yliyrittävänä tappajana, joka tuntuu väärällä tavalla sarjakuvamaiselta roistolta. Kaikki hänen asenteestaan puhetapaan ja pärstää koristavaan silmälappuun ovat vaivaannuttavia valintoja ja onpa hahmolle kirjoitettu kehityskaarikin kehno.




The Beautya on jo ennen ilmestymistään vertailtu siellä täällä The Substanceen, eikä ihme. Molemmat pyörivät ihmeaineen ympärillä, joka tekee vanhenevista ihmisistä taas nuoria ja hyvännäköisiä, mutta johon liittyy toki omat ikävät koukkunsa. The Beauty lähtee kyllä omille poluilleen jo FBI-agenttipäähenkilöidensä ansiosta, mutta tuskin sarja pääsee ikinä vertailusta irti. Alkuperäinen sarjakuva on jo kymmenisen vuotta vanha, mutta tämä kauneusihanteiden tavoittelun ja kauneusleikkauksissa käymisen satiiri body horror -kuvastoineen tuli valtavirralle tutuksi nimenomaan The Substancesta. Ulkonäön muokkaus on nyt muutenkin aiheena pinnalla ja sitä on käsitelty myös muun muassa pohjoismaalaisessa The Ugly Stepsisterissä (Den Stygge Stesøsteren - 2025) ja tulevassa jenkkikomediassa Slantedissa (2026).

Alusta asti on päivänselvää, että The Beauty on samalta päätekijältä kuin American Horror Story (2011-), sillä Ryan Murphyn tutut helmasynnit ovat kaikki mukana. Murphyn tyyli (tai omasta vinkkelistäni enemmänkin tyylitajuttomuus) joko iskee tai ei ja minut se on jättänyt paria hassua poikkeusta lukuun ottamatta kylmäksi. The Beauty tosin jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin, koska toisinaan se on ihan menevä, viihdyttävä ja kiinnostava mustalla huumorilla ja ällöttävällä kuvastolla höystetty jännäri, mutta sitten taas toisinaan se on juuri niin käsiin leviävä, liikaa yrittävä ja korni kuin etukäteen odotin. Murphylle ominaiseen tapaan punainen lanka hukkuu toisinaan ja jaksot rönsyilevät moneen suuntaan. Sarja esittelee uusia hahmoja, jotka vaikuttavat tärkeiltä, mutta jotka unohdetaankin jo seuraavaan jaksoon mennessä.




The Beauty yrittää olla liikaa sitä sun tätä satiirista kauhuun ja agenttijännäristä henkilödraamaan. Se yrittää sanoa paljon ulkoisen kauneuden alta löytyvästä sisäisestä rumuudesta, kapitalismista, inceleistä, sukupuolitaudeista, jumalkomplekseista, evoluutiosta, ynnä muusta. Ja onpa sekaan heitetty myös yliampuva tanssinumero jos toinenkin. Seurattavasta hahmosta riippuen meno on joko haudanvakavaa tai täysin pöhköä ja omituiseksi meno muuttuu, kun nämä eri tyylejä edustavat hahmot kohtaavat, eikä kohtaus tiedä miten päin olla. Kaikki nämä asiat tekevät The Beautysta omituisen sekamelskan, joka jää pahasti nokkelamman The Substancen varjoon, mutta sitten taas on sarja toisaalta toimivampi kuin American Horror Storyn tuoreimmat kaudet. Sarja on tietyllä tavalla jopa aika kökkö, mutta siinä kökköydessä on jotain kieron mukaansatempaavaa ja jos The Beauty saa jatkoa, katson tätä kyllä ihan uteliaana lisää.

Teknisesti The Beauty on kuitenkin pääasiassa mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja mukana on monia näyttäviä otoksia. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja käytännön tehostein ja maskeerauksin toteutetut Kauneus-aineen käyttäjien muuttumisprosessit ovat onnistuneen inhottavaa katsottavaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Mac Quaylen säveltämät musiikit ovat jopa ärsyttävän itseääntoistavia. Tuntuu kuin Quayle olisi saanut aikaiseksi yhden melodian, jota hän toistaa suunnilleen kohtauksesta toiseen, tilanteesta ja tunnelmasta riippumatta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
The Beauty, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Ryan Murphy Television


keskiviikko 27. elokuuta 2025

Arvostelu: Caught Stealing (2025)

CAUGHT STEALING



Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Austin Butler, Regina King, Zoë Kravitz, Matt Smith, Liev Schreiber, Vincent D'Onofrio, Benito A Martínez Ocasio, Nikita Kukushkin, Yuri Kolokolnikov ja D'Pharaoh Woon-A-Tai
Genre: rikos, komedia, trilleri
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Caught Stealing perustuu Charlie Hustonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. Jo vuonna 2013 David Hayter aikoi tehdä kirjasta elokuvasovituksen, jota olisi tähdittänyt Patrick Wilson, mutta projekti ei edennyt. Vuonna 2024 Sony Pictures ilmoitti Hustonin itse kirjoittavan studiolle elokuva-adaptaatiota, jonka ohjaisi Darren Aronofsky. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Caught Stealing saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Hustonin kirja ei ole tuttu, mutta kiinnostuin heti, kun kuulin Aronofskyn tekevän uutta elokuvaa ja kun näin leffan näyttelijäkaartin. Kävinkin uteliaana katsomassa Caught Stealingin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1998 New Yorkissa Hank Thompson tekee naapurilleen Russille palveluksen ja huolehtii tämän kissasta, kun mies matkustaa Lontooseen näkemään sairasta isäänsä. Pian Hankille valkenee, että Russ on sotkeutunut hämärähommiin ja Hank joutuu keskelle kahden rikollisjengin konfliktia.




Pääroolissa Hank Thompsonina nähdään Elvis-elokuvan (2022) nimikkoroolista tuttu Austin Butler. Hank on entinen pesäpallolupaus ja nykyinen baarimikko, joka yrittää pitää elämäänsä kasassa, soitellen päivittäin äidilleen ja tapaillen rakastamaansa Yvonnea (Zoë Kravitz). Kun Hankin naapuri Russ (Matt Smith) eräänä iltana saapuu Hankin ovelle hätäpäissään, kertoen että hänen täytyy matkustaa Lontooseen tapaamaan sairasta äitiään, Hank huomaa yhtäkkiä pitävänsä huolta Russin kissasta Budista ja joutuvansa osaksi tämän rikollisia puuhia. Butler näyttää jälleen olevansa yksi tämän hetken kiinnostavimmista nimistä Hollywoodissa, heittäytyen vakuuttavasti roolinsa vietäväksi, kun menneisyyden traumojen keskellä kamppaileva Hank joutuu New Yorkin alamaailman pyöriteltäväksi. Myös Kravitz ja etenkin rääväsuista naapuria esittävä Smith ovat oivat rooleissaan, eikä pidä missään nimessä unohtaa Budia esittävää, erinomaisesti koulutettua Tonic-kissaa. Kyseessä ei muuten ole Tonicin elokuvadebyytti, vaan katti nähtiin jo vuoden 2019 Uinu, uinu lemmikkini -kauhuleffassa (Pet Sematary).
     Elokuvassa nähdään myös Benito A Martínez Ocasio, eli rap-artisti Bad Bunny rikollisena Coloradona ja Nikita Kukushkin ja Yuri Kolokolnikov tämän kätyreinä, Vincent D'Onofrio ja Liev Schreiber rikollisina juutalaisveljeksinä Shmullynä ja Lipana, sekä Regina King etsivä Romanina, joka saapuu tutkimaan, kun Coloradon kätyrit hakkaavat Hankin rappukäytävässä, etsiessään Russia. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. D'Onofrio ja Schreiber ovat mainiot rikollisveljeksinä, jotka vaikuttavat lämpimiltä ja mukavilta, mutta voivat äityä todella julmiksi sille tuulelle sattuessaan.




Caught Stealing osoittautui erittäin hyväksi elokuvaksi ja jälleen varsin erilaiseksi lisäykseksi Darren Aronofskyn monipuoliseen filmografiaan. Leffasta löytyy tiettyä tragediaa, sekä synkkiä puolia, mutta se ei kuitenkaan uiskentele läheskään niin tummissa vesissä kuin ohjaajan tunnetuimmat työt, kuten vaikkapa Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000). Kyseessä on sopivassa määrin trilleriä ja komediaa sekoittava rikosleffa, joka nappaa tehokkaasti mukaansa, kun Russ häipyy Lontooseen, jättäen Bud-kissansa Hankille ja kun hämäräheput saapuvat koputtelemaan ovea. Ennen kuin Hank edes tajuaa, hänet on jo kiskaistu mukaan tapahtumaketjuun, josta ei äkillisiä kuolemia puutu ja onkin mukaansatempaavaa seurata tämän ketjun eskaloitumista.

On kiinnostavaa ryhtyä Hankin kanssa selvittämään, että mihin ihmeeseen hän on joutunut mukaan ja mitä Russ on tehnyt, saadakseen useammankin tahon peräänsä? Osa kohtauksista ovat tiivistunnelmaisia jännitysnäytelmiä, osa rujon väkivaltaisia ja osa yllättävänkin hauskoja. Leffassa on pari toistuvaa vitsiä, jotka jaksavat naurattaa joka kerta. Muutenkin elokuvaan on ovelasti upotettu yksityiskohtia, jotka huipennetaan loppusuoralla palkitsevan tuntuisesti. Varttia vaille parin tunnin kestossa Caught Stealingiin ei juuri ylimääräistä mahdu ja elokuva viihdyttää mukavasti viime minuuteille asti. Kirjojen puolella kyse on vasta trilogian avausosasta, mutta omasta mielestäni leffa päättyy niin, etten jäänyt kaipaamaan jatkoa.




Aronofsky yhdistelee sulavasti kertomuksen synkempiä ja humoristisempia puolia, mikä näkyy erityisesti D'Onofrion ja Schreiberin hahmoissa, joissa tämä kepeyden ja julmuuden yhdistelmä tarjoaa kunnon jännitettä, kun koskaan ei voi tietää, milloin toinen miehistä ryhtyy häikäilemättömiin tekoihin. Charlie Hustonin käsikirjoitus on oivallinen ja hän kuljettaa käänteitä täynnä olevaa kertomusta sujuvasti maaliinsa. Caught Stealing on myös pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on onnistuneesti työstetty. Musiikit on säveltänyt Rob Simonsen ja ne esittää Idles-yhtye. Yhteistyö toimii ja musiikit säestävät jännittävää menoa hyvin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Caught Stealing, 2025, Columbia Pictures, Protozoa Pictures


maanantai 23. syyskuuta 2024

Arvostelu: Ed Wood (1994)

ED WOOD



Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Johnny Depp, Martin Landau, Sarah Jessica Parker, Bill Murray, Patricia Arquette, Max Casella, Brent Hinkley, George Steele, Juliet Landau, Jeffrey Jones, Lisa Marie, Ned Bellamy, Mike Starr, Stanley DeSantis, G. D. Spradlin ja Vincent D'Onofrio
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Ed Wood perustuu Rudolph Greyn kirjaan Nightmare of Ecstasy: The Life and Art of Edward D. Wood Jr. vuodelta 1992, joka taas perustuu maailman huonoimmaksi elokuvaohjaajaksi tituleeratun Ed Woodin elämään ja uraan. Woodista kiinnostuneet käsikirjoittajakaverukset Scott Alexander ja Larry Karaszewski yrittivät saada aikaiseksi elokuvaa ohjaajasta ja etsivät rahoitusta ja työryhmää idealleen. He saivat ohjaaja Michael Lehmannin kiinnostumaan projektista, joka pestasi Denise Di Novin ja Tim Burtonin tuottajiksi. Greyn kirjan lukenut Burton kiinnostui Woodista oikein tosissaan ja halusi ohjata elokuvan itse. Lehmann siirtyikin tuottajaksi ja Burton nappasi ohjausvastuun. Columbia Pictures suostui alun perin rahoittajaksi, mutta kun Burton vaati, että elokuva tehtäisiin mustavalkoisena, studio perääntyi ja lopulta projekti päätyi Walt Disney -yhtiölle, joka päätti tuottaa filmin omistamansa Touchstone Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta Ed Wood sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 23. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen floppi, joka kuitenkin keräsi kehuja kriitikoilta ja joka voitti parhaan miessivuosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se sai kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse katsoin Ed Woodin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin elokuvasta, vaikka ohjaajan elämä ja ura eivät olleetkaan minulle entuudestaan tuttuja. Katsoin pari vuotta myöhemmin Woodin tunnetuimman työn, paljon parjatun Plan 9 From Outer Spacen (1957) ja koin katselukokemusten tukevan toisiaan paljon. Kun huomasin Ed Wood -elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

1950-luvun alussa Ed Wood on sinnikäs ohjaajanalku, joka ei kuitenkaan millään saa studiopomoja vakuutettua taidoistaan. Kun halpoja roskaleffoja tekevä pienyhtiö hakee ohjaajaa uuteen elokuvaansa ensimmäisestä sukupuolenkorjauksen tehneestä naisesta, naisten vaatteisiin salaa pukeutuva Ed uskoo, että hänen on pakko saada pesti itselleen.




Ohjaaja Tim Burtonin luottonäyttelijä Johnny Depp nähdään elokuvan pääroolissa itse Edward D. Wood Jr:na, eli Ed Woodina. Ed uskoo olevansa seuraava suuri elokuvantekijä, josta tultaisiin puhumaan yhtä ylistävästi kuin Citizen Kanen (1941) ohjanneesta Orson Wellesistä (jota elokuvassa näyttelee Vincent D'Onofrio). Sinisilmäinen ja äärimmäisen optimistinen Ed yrittää vakuutella studiopomoja lahjoistaan ja keplotella itseään mukaan Hollywoodin isojen nimien joukkoon. Samaan aikaan Ed pitää jopa vaimoltaan, näyttelijä Dolores Fullerilta (Sarah Jessica Parker) salassa transvestisminsä; Ed nimittäin tykkää pukeutua naisten vaatteisiin, mikä oli tuohon aikaan valtava tabu. Depp on erinomainen omalaatuisena taiteilijasieluna, joka kurkottaa havittelemaan tähtiä taivaalta, mutta jonka taidot eivät ihan oikeasti millään riitä haaveiden toteutumiseen. Hän ei kohtele hahmoaan karikatyyrinä tai osaamattomana idioottina, vaan hoitaa hommansa suurella antaumuksella ja panostuksella. Depp on lahjakas työssään ja onkin hupaisaa nähdä hänen esittävän henkilöä, joka oli tunnetusti äärimmäisen epälahjakas työssään.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Bill Murray Ediä auttavana drag queen Bunny Breckinridgenä, Max Casella ja Brent Hinkley Edin luottonäyttelijöinä Paulina ja Conradina, Mike Starr roskaleffoja suoltavan halpisstudion pomona George Weissinä, Martin Landau entisenä kauhutähtenä Bela Lugosina, Lisa Marie suomalaistaustaisena show-esiintyjä Vampirana, Jeffrey Jones televisiomeedio The Amazing Criswellinä, sekä George "The Animal" Steele ruotsalaisena painija Tor Johnsonina, jonka Ed haluaa elokuviinsa hirviöiksi suuren kokonsa vuoksi. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa läpi leffan. Vaikka Depp onkin loistava pääroolissa, elokuvan parhaan suorituksen tarjoaa Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Landau Bela Lugosina, parhaiten vampyyrikreivi Draculan roolista tunnettuna näyttelijänä, jonka ura oli 1950-luvulla hurjassa laskussa ja joka oli koukussa huumeisiin. Landaun työ on riipaiseva ja herkkä, ja hän kyllä ansaitsi miessivuosapalkintonsa.




Pidin Ed Wood -elokuvasta jo ensi katselulla paljon, vaikka herran elokuvat ja elämä eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Filmi on erittäin mukaansatempaava ja riemastuttava henkilökuvaus varsin eksentrisestä taiteilijasta ja kun vihdoin katsoin Woodin pahamaineisen, usein maailman huonoimmaksi elokuvaksi luonnehditun Plan 9 From Outer Spacen, tämä elämäkertaelokuva auttoi hyvin ymmärtämään, mitä omalaatuisen visionäärin päässä on liikkunut leffaa tehdessään. Tämän elämäkertaelokuvan näkeminen siis tuki hänen varsinaisten töidensä katselua ja nyt hänen varsinaisen työnsä näkeminen tuki tätä elämäkertaelokuvaa. Nyt toisella katselukerralla pidin Ed Woodia vielä viime kertaa parempana teoksena.

En yhtään ihmettele, että Rudolph Greyn kirjaa lukiessaan Burton koki suurta intohimoa siirtyä tuottajan hommista ohjaajan penkille. Huomattavasti Woodia parempia, mutta silti todella omalaatuisia elokuvia tekevä Burton samaistui varmasti monien nenänvartta pitkin mulkoilemaan ja väheksyttyyn Woodiin, joka oli Burtonin tapaan totaali oman tiensä kulkija. Burton onkin siksi oikea mies tämän leffan puikkoihin. Hän ei koskaan kohtele Woodia lahjattomana pyrkyrinä ja nolona epäonnistujana, vaan sinnikkäänä, optimistisena taiteilijasieluna, joka yritti tehdä kaikkensa todistaakseen lahjansa. Hän löytää Woodin amatöörimäisestä ja kummallisesta työskentelystä paljon huumoria. Esimerkiksi kuvauksissa Wood hoiti kaikki kohtaukset yhdellä otoksella, ilman sen kummempia harjoituksia. Suuri osa otoksista onkin pikemminkin treenivedoksia, joissa sattuu mokia, mutta Wood on niihin aina tyytyväinen. Eipä siis ihme, että kun muissa tuotannoissa kuvataan muutama kohtaus päivässä, Wood purkittaa niitä muutama kymmentä.




Muutamaa minuuttia päälle parituntiseen elokuvaan uppoutuu täysin. Deppin ja Landaun erinomaiset roolityöt, sekä Burtonin vahva visio ja veikeä tunnelma vievät mennessään, eikä Ed Woodista tylsää hetkeä löydy. Ohjaajan tarina jaksaa yllättää kerta toisensa perään, oli kyse sitten hänen työpuolensa erikoisista ja ajoittain aika laittomistakin metkuista tai hänen siviilielämästään suuren salaisuuden kanssa. Ottaen huomioon, että elokuva ilmestyi 1990-luvulla, Woodin transvestismiä käsitellään kypsästi ja kunnioittavasti, eikä siitä tehdä vitsiä. Sen lisäksi, että elokuvasta löytyy paljon hupaisia hetkiä, leffa suoriutuu oivallisesti myös draamapuolellaan. Woodin ja Doloreksen parisuhdeongelmia käsitellään hyvin ja vielä paremmin kehitelty ihmissuhde on Woodin ja Bela Lugosin välille muodostuva sympaattinen ystävyys. Kyseessä on myös valloittavan inspiroiva teos. Vaikka Burton näyttääkin, että Woodin elokuvat olivat lopulta erittäin käppäisiä rainoja, joita katsoessa on vaikea pitää pokkaa yllä, hän myös kannustaa kaikkia seuraamaan unelmiaan ja toteuttamaan haaveitaan ja projektejaan, vaikka lopputulokset eivät aina onnistuisi.

Burtonin ohjauksen lisäksi pitää myös kehua Scott Alexanderin ja Larry Karaszewskin käsikirjoitusta. Teksti puristaa tehokkaasti 1950-luvun tapahtumat parin tunnin filmiin, sekä sisältää paljon hyviä hetkiä ja oivaa dialogia. Ed Wood on myös teknisiltä ansioiltaan väkevä elokuva. Oli huippupäätös Burtonilta kuvata elokuva mustavalkoisena, vaikka se vaatikin studiovaihdosta. Leffa näyttää vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän ainoastaan kehuna, sillä siten elokuva istuu aikakauteensa täydellisesti. Kameratyöskentely on taidokasta ja tarkkaan hiottu valaisu on läpikotaisin upeaa. Leikkauksessa käytetään hauskasti 50-luvun tehokeinoja. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ansaitsivat kyllä Oscar-pystinsä - niin hyvää työtä etenkin Landaun kanssa on tehty. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit tehostavat mukavaa ilmapiiriä onnistuneesti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ed Wood, 1994, Touchstone Pictures


perjantai 13. lokakuuta 2023

Arvostelu: Dumb Money (2023)

DUMB MONEY



Ohjaus: Craig Gillespie
Pääosissa: Paul Dano, Shailene Woodley, Seth Rogen, Pete Davidson, America Ferrera, Anthony Ramos, Myha'la Herrold, Talia Ryder, Larry Owens, Vincent D'Onofrio, Nick Offerman, Sebastian Stan, Clancy Brown, Kate Burton, Dane DeHaan, Rushi Kota ja Olivia Thirlby
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: S

Dumb Money perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Antisocial Network: The GameStop Short Squeeze and the Ragtag Group of Amateur Traders That Brought Wall Street to Its Knees vuodelta 2021, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin samaisen vuoden GameStopin osakekurssin noususta. Jo ennen kirjan julkaisua Metro-Goldwyn-Mayer hankki Mezrichin kirjan elokuvaoikeudet, mutta luopui projektista syksyllä 2022. Black Bear Pictures nappasi elokuvan itselleen ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Nyt Dumb Money -nimen saanut leffa saapuu teattereihin ja itse olin kiinnostunut elokuvasta sen näyttelijäkaartin ja hupaisalta vaikuttaneen trailerin perusteella. Kävinkin katsomassa Dumb Moneyn positiivisin odotuksin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Koronaviruspandemian aikana Reddit-käyttäjä Keith Gill kannustaa seuraajiaan sijoittamaan GameStopin osakkeisiin ja saa luotua ilmiön, joka pistää Wall Streetin rahapamppujen polvet tutisemaan.




Paul Dano nähdään elokuvan pääroolissa Reddit-käyttäjänä ja tubettajana Keith "Roaring Kitty" Gillinä, jonka tarkkaavaisuus GameStopin osakepotentiaalista sai Wall Streetin sudetkin varpailleen siitä, mihin tavallinen mattimeikäläinenkin voi pystyä rahamaailmassa. Jo pitkään muovautumiskykyään niin sympaattisilla kuin psykoottisilla rooleillaan esitellyt Dano näyttää jälleen lahjansa, saadessaan katsojan välittömästi Keithin puolelle. Dano tuo hyvin esille hahmonsa monet puolet, kun Keithin osaketempaus ottaa enemmän tuulta siipiensä alle kuin hän olisi osannut odottaa.
     Danon kanssa Dumb Moneyta tähdittää erittäin varteenotettava poppoo. Shailene Woodley esittää Keithin vaimoa Carolinea, Pete Davidson taas Keithin lipevää veljeä Keviniä ja Clancy Burton ja Kate Burton heidän vanhempiaan. Seth Rogen, Vincent D'Onofrio ja Nick Offerman näyttelevät ökyrikkaita Gabe Plotkinia, Steve Cohenia ja Kenneth C. Griffiniä, jotka alkavat nopeasti tuntea lompakoissaan Keithin aloittaman liikkeen, Sebastian Stan esittää tavallisten kansalaisten osakeasioissa auttavan Robinhood-yrityksen toimitusjohtajaa Vlad Teneviä, sekä America Ferrera, Larry Owens, Anthony Ramos, Myha'la Herrold ja Talia Rider nähdään Keithiä seuraavina sairaanhoitajina, GameStop-työntekijänä ja opiskelijaparina, jotka ryhtyvät sijoittamaan GameStopiin siinä toivossa, että saisivat erilaisia laskuja, velkoja ja muita maksettua. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin hyvää työtä ja etenkin Rogen ja Ferrera vakuuttavat sivurooleissaan.




Pörssimarkkinat, osakejutut ja muu Wall Streetiin liittyvä kuulostaa täysin heprealta varmasti monelle, niin myös minulle. Siitä huolimatta Dumb Moneyhyn on erittäin helppo hypätä mukaan ja elokuva toimii vahvasti, kertoohan elokuva tositarinaa ihan tavallisista mattimeikäläisistä, jotka onnistuivat pitkään höynäyttämään joitain Yhdysvaltojen varakkaimmista ihmisistä ja keräämään sievoisia summia omiin taskuihinsa - sekö jos mikä on tyydyttävä tunne. Elokuva selventää tarpeeksi hyvin käsittelemiään käsitteitä, kuten shorttausta, jotta kuka tahansa voisi pysyä kärryillä. Kiinnostavaa tapausta kuvataan myös onnistuneesti monista eri vinkkeleistä, millä vahvistetaan tapahtuneen merkittävyyttä talousmaailmassa. Oikeastaan elokuvan isoimmaksi viaksi koituu se, että GameStopin itsensä puolta tässä kaikessa kuvataan todella minimaalisesti. Mukana on Anthony Ramosin ja Dane DeHaanin hahmot, jotka työskentelevät eräässä GameStop-liikkeessä, mutta olisi ollut kiinnostavaa nähdä, kuinka yrityksen johdossa suhtaudutaan tähän kummaan osakeilmiöön.

Tunnin ja kolmen vartin kestossa elokuva on sopivan napakka paketti. Tahti on pääasiassa tehokkaan reipas ja hahmojen välillä hypitään toimivasti läpi keston. Vaikka osa repliikeistä menisikin merkityksiltään ohi, katsojana jämähtää silti jännittämään, kuinka tässä kaikessa lopulta käy. Tilanteesta revitään niin oivaa draamaa kuin hilpeää huumoriakin. Lopputulema on katkeransuloinen; turhauttava, mutta silti jollain lailla tyydyttävä. Mitäpä ökyrikkaat eivät tekisi maallisella mammonallaan suojatakseen omaa takamustaan, mutta sitten taas toisaalta Dumb Moneyn tapaus on osoitus siitä, millainen valta köyhälläkin massalla voi olla.




Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka aiempiin töihin kuuluvat erittäin mainiot I, Tonya (2017) ja Cruella (2021). Gillespie pitää laajaa pakettia toimivasti kasassa ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Lauren Schuker Blumin ja Rebecca Angelon teksti on tasokas, joskin minua kiinnostaisi tietää, mistä muodostui kaksikon päätös jättää GameStopin johto kokonaan pois tarinasta. Dumb Money on myös kuvattu ja leikattu oivallisesti. Lavasteet ja asut toimivat. Ihmisten käyttämät maskit muistuttelevat kaiken aikaa koronasta, mikä vain vahvistaa ymmärrystä, kuinka vähän aikaa tästä GameStop-tapauksesta olikaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Will Batesin musiikit jäävät täysin eri artistien ja yhtyeiden kappaleiden varjoon, joita soitetaan läpi leffan aina Cardi B:n WAPista The White Stripesin Seven Nation Armyyn.

Yhteenveto: Dumb Money on erittäin mainio draamakomedia tositapahtumasta, joka viihdyttää mukavasti, vaikkei ymmärtäisi osakejutuista juuri tuon taivaallista. Kun vain ymmärtää köyhien onnistuvan pistämään rikkaiden polvet tutisemaan ja tienaamaan näiden kustannuksella rahaa mojovia summia, pörssiummikkokin myhäilee tyytyväisenä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee reippaasti ja vekkulia tapausta kuvataan toimivasti monesta eri näkökulmasta. On vain outoa, ettei itse GameStopin johto ole lähes millään lailla esillä kaiken keskellä. Draama on toimivaa ja huumori hupaisaa. Paul Danon johdolla näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä. Craig Gillespien ohjaus toimii ja teknisiltäkin puolilta leffa on pätevästi tehty. Dumb Money tuskin aiheensa puolesta houkuttelee massoja teattereihin, mutta jos tapaus kiinnostaa ja tykkäät katsoa altavastaajatarinoita, joissa vähävaraiset pistävät ökyrikkaat jännittämään rahojensa puolesta, suosittelen katsomaan elokuvan, kun se osuu kätevästi kohdalle.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumb Money, 2023, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Stage 6 Films, Black Bear Pictures, Ryder Picture Company


lauantai 29. lokakuuta 2022

Arvostelu: Rings (2017)

RINGS



Ohjaus: F. Javier Gutiérrez
Pääosissa: Matilda Lutz, Alex Roe, Johnny Galecki, Aimee Teegarden, Vincent D'Onofrio, Kayli Carter ja Bonnie Morgan
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Japanilaisen kauhuleffa Ringun (リング - 1998) amerikkalaisversio The Ring (2002) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ring 2 (The Ring Two - 2005) sai kuitenkin lähinnä negatiivista palautetta katsojilta ja kriitikoilta, eikä se ollut edeltäjänsä veroinen hitti. Kestikin useampi vuosi, ennen kuin Paramount Pictures ilmoitti tekevänsä kolmatta osaa, mikä kulki silloin nimellä "The Ring 3D". 3D-tekniikasta päätettiin kuitenkin luopua kuvausten alkaessa maaliskuussa 2015 ja lopulta Rings-nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa usean viivästyksen jälkeen helmikuussa 2017. Elokuva oli taloudellinen pettymys, tienattuaan teattereissa vain murto-osan kahden edellisen osan lipputuloista, minkä lisäksi se sai murskavastaanoton kriitikoilta. Itse en käynyt katsomassa Ringsiä, kun se saapui teattereihin Suomessa, sillä en ollut nähnyt sarjan muita osia. Katsoinkin ensimmäisen The Ringin vasta pari vuotta myöhemmin ja kun huomasin sen täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko amerikkalaisen Ring-trilogian. Ensimmäisestä elokuvasta pidin todella paljon, mutta Ring 2 oli mielestäni kehno jatko-osa, joten en alkanut katsomaan inhottua Ringsiä kovinkaan odottavaisin mielin.

Nuori Julia huolestuu, kun hänen collegeen lähtenyt poikaystävä Holt ei enää vastaa hänen puheluihinsa ja viesteihin. Julialle selviää, että Holt on katsonut Samara Morganin kirotun videon ja hänellä on enää pari päivää elinaikaa. Julian täytyy keksiä keino purkaa kirous, mutta voiko videon leviämistä enää pysäyttää, kun se on siirtynyt videokasetilta digitaaliseen muotoon...




Matilda Lutz näyttelee Juliaa, joka joutuu kohtamaan Samaran (Bonnie Morgan) julmuuden, kun hänen poikaystävänsä Holt (Alex Roe) katsoo Samaran kirotun videon. Tällä kertaa kyse ei ole enää videokasetista, vaan joku urpo on päättänyt siirtää sen digitaaliseen muotoon, missä sen voi lähettää eteenpäin vaikka Facebookissa. Tällä logiikalla nuorelle parille pitäisi olla helppoa päästä kirouksesta eroon, mutta Julia ja Holt päättävätkin selvittää Samaran salaisuudet perin pohjin... sillä uskokaa tai älkää, hahmon menneisyydestä voi vielä kolmannessa osassa paljastua vaikka ja mitä. Sillä ei selvästi ole käsikirjoittajien mielestä väliä, jos uudet jutut eivät käy järkeen edellisissä elokuvissa nähdyn kanssa. Lutz ja Roe ovat harmillisen puiset rooleissaan, eikä heidän hahmoistaan löydy tarpeeksi sisältöä, jotta katsoja jaksaisi jännittää kummankaan puolesta. Julia ja Holt vieläpä tekevät toinen toistaan pöljempiä päätöksiä, mikä saa jopa toivomaan, että Samara pistäisi heidät hengiltä.
     Rillit huurussa -komediasarjan (The Big Bang Theory - 2007-2019) Leonard Hofstadterin roolista parhaiten tunnettu Johnny Galecki näyttelee college-opettaja Gabriel Brownia, joka on päättänyt ottaa elämäntehtäväkseen selvittää Samaran salaisuudet ja pysäyttää tämän lopullisesti. Voi olla, että olen liian tottunut Galeckiin epävarman nörtin roolissa, mutta mielestäni hän ei sopinut elokuvaan yhtään. Myös sokeaa Galen Burkea näyttelevä Vincent D'Onofrio tuntuu eksyneen väärään leffaan ja kummankin kohdalla minua jopa harmitti, että he ovat suostuneet tällaiseen moskaan.




Rings on nimittäin aikamoista kuraa, minkä olisi voinut jättää tekemättä. On selvää heti myötähäpeällisen koomisesta avauskohtauksesta lähtien, että nyt on menty pahasti päin mäntyä, kun lentokoneessa yksi matkustajista on katsonut Samaran videon viikko sitten ja yhtäkkiä Samara ilmestyy joka ikiselle ruudulle koneessa. Ymmärrän toki, että 2010-luvun loppupäässä tehtyyn elokuvaan ei enää haluta pistää mukaan videokasettia (osa kohderyhmästä ei välttämättä edes tunne koko teknologiaa), mutta silti tekijöiden yritykset modernisoida tuttua kauhutarinaa johtavat aika kiusallisiin ratkaisuihin. Kun kirottua videota katsotaan milloin iMacilta, milloin iPadilta ja milloin iPhonelta, herää katsojalle nopeasti tunne Applen tuotesijoittelumainoksesta. Tällaisiin yksityiskohtiin kiinnittää erityisesti huomioita, sillä elokuvassa tapahtuu todella vähän mitään kiinnostavaa.

On hieman hämmentävää, että minuuttimäärältään pidempi ja rytmitykseltään rauhallisempi The Ring piti paljon voimakkaammin mukanaan kuin vauhdikkaampi Rings, mutta niin siinä käy, kun ohjaus ja käsikirjoitus ovat näin onnetonta sähellystä. Ohjaaja F. Javier Gutiérrez ei saa leffasta pakottamallakaan pelottavaa ja Samaran näkeminen saa enemmän innostumaan kuin kauhistelemaan. Yksi taulutelevisioon liittyvä Samara-kohtaus on oikeasti mainio, mutta siihen elokuvan hyvät puolet sitten jäävätkin. Lähinnä kauhupuoli luottaa typeriin äkkisäikäytyksiin. Vielä ohjausta kökömpi on Akiva Goldsmanin, David Louckan ja Jacob Estesin kyhäämä käsikirjoitus, mikä väkisin keksii mukaan uutta mysteeriä, mistä katsojan on äärimmäisen vaikea kiinnostua. Kun seurattavat hahmot ovat vielä näin tympeitä pahveja, katselukokemus on entistä vaikeampi. Ringsin surkeuden vain kruunaa naurettavan huono loppuhuipennus, joka pistää todella ihmettelemään, kuinka elokuvasarjan taso onnistuikaan tekemään näin huiman pudotuksen loistavan avausosan jälkeen.




Elokuvasta puuttuu myös visuaalisesti ensimmäisen The Ringin vaikuttavuus. Ensimmäinen osa osasi olla painostava ja tunnelmoiva jo pelkällä kuvaustyylillään ja värimaailmallaan, mutta Rings näyttää aika yhdentekevältä. Välillä valaisua hyödynnetään toimivasti ja mukaan mahtuu muutama aidosti mainio otos, mutta muuten filmi ei ole teknisesti kummoinen. Erikoistehosteetkaan eivät vakuuta ja osa leikkauksista ovat todella tönkköjä. Lavasteet ja maskeeraukset ovat sentään oivalliset, mutta äänimaailma luottaa liikaa nykykauhun tylsimpiin kliseisiin. Säveltäjä Matthew Margeson yrittää edes hieman rakentaa tunnelmaa musiikeillaan, mutta turhaan.

Yhteenveto: Rings on surkea kauhuraina, joka lähinnä tylsistyttää eikä pelota. Mukaan mahtuu yksi toimiva Samara-kohtaus taulutelevision kera, mutta kauhistumisen sijaan katsoja lähinnä innostuu, että elokuvassa vihdoin tapahtuu jotain. Alkukohtaus lentokoneessa ja loppuhuipennus ovat lähinnä surkuhupaisan kököt. F. Javier Gutiérrezin ohjaus on kauttaaltaan kömpelöä, eikä asiaa auta kehno käsikirjoitus. Tarina on tönkösti rakennettu ja Samarasta paljastuvat uudet puolet tuntuvat sotivan hahmon aiemmin esiteltyjä paljastuksia ja sääntöjä vastaan. Hahmot ovat mitäänsanomattomia pahveja, joiden kohtalot eivät kiinnosta lainkaan. Sivurooleissa nähtävät Johnny Galecki ja yleensä fantastinen Vincent D'Onofrio ovat ihan väärässä leffassa. Edes teknisiltä ansioiltaan Rings ei vakuuta. Lopputuloksena on erittäin huono kauhuleffa, jota ei oikein voi suositella edes sarjan ja Samaran isoille faneille. Eipä haittaisi yhtään, vaikka tämä mätäpaise jäisi elokuvasarjan viimeiseksi osaksi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Rings, 2017, Macari/Edelstein, Parkes/MacDonald Image Nation, Quebec Film and Television Tax Credit, The Georgia Film Office, Vertigo Entertainment, Waddeish Claretrap


torstai 28. huhtikuuta 2022

Arvostelu: The Eyes of Tammy Faye (2021)

THE EYES OF TAMMY FAYE



Ohjaus: Michael Showalter
Pääosissa: Jessica Chastain, Andrew Garfield, Cherry Jones, Vincent D'Onofrio, Mark Wystrach, Sam Jaeger, Gabrield Olds, Louis Cancelmi, Randy Havens ja Chandler Head
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

The Eyes of Tammy Faye perustuu Fenton Baileyn ja Randy Barbaton samannimiseen dokumenttielokuvaan vuodelta 2000 Tammy Faye Bakkerista, TV-evankelistasta. Vuonna 2012 Jessica Chastain hankki oikeudet tehdä Tammy Fayen elämästä elokuvan ja vuonna 2019 hän sai haaveprojektinsa etenemään Searchlight Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019 ja lopulta The Eyes of Tammy Faye sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2021 Toronton elokuvajuhlilla. Elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta ja se osoittautui valtavaksi taloudelliseksi pettymykseksi, mutta se onnistui voittamaan parhaan naispääosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot. Itseltäni meni elokuva kokonaan ohi, kun se saapui Suomeen Disney+ -palvelun kautta. Olin aikeissa jättääkin sen väliin, kunnes se voitti Oscar-palkintonsa ja päätin pidemmän pohdiskelun jälkeen lopulta katsoa, mistä on oikein kyse?

Syvästi uskovan perheen tytär Tammy Faye rakastuu Jim Bakkeriin ja pariskunta menee naimisiin Tammy Fayen äidin paheksunnasta huolimatta. Pari päättää kiertää ympäri Yhdysvaltoja saarnaten Jumalan sanomaa ja heille muodostuu tilaisuus tehdä tätä televisiossa.




Jessica Chastain nappasi parhaan naispääosan Oscar-palkinnon, sekä sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden roolisuorituksellaan Tammy Fayena, kuuluisana TV-evankelistana. Olen ihaillut Chastainia näyttelijänä vuosia ja tässä leffassa hän tarjoaa yhden uransa parhaista töistä. Hän katoaa täysin Tammy Fayen roolissa, enkä tarkoita ainoastaan sitä, että hän katoaa yhä vain voimakkaammiksi muuttuvien meikkien taakse. Hän muovautuu esikuvakseen täysin ja suorituksesta voi huomata Chastainin intohimon projektia kohtaan. Hän eläytyy ja heittäytyy hienosti läpi leffan.
     Elokuvassa nähdään myös Cherry Jones Tammy Fayen äitinä, joka ei tunnu hyväksyvän yhtäkään tyttärensä tekoa, Andrew Garfield Tammy Fayen rakkaana Jim Bakkerina, Vincent D'Onofrio arvokkaana pastori Jerry Falwellina, Mark Wystrach musiikkituottaja Gary S. Paxtonina ja Sam Jaeger pitkälti yli tuhat kirkkoa rakennuttaneena Roe Messnerinä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Jones on erinomainen tympeänä äitinä, jota Tammy Faye -poloinen ei millään onnistu miellyttämään. Garfield pursuaa intoa Jiminä ja D'Onofriosta löytyy jylhää karismaa monien kunnioittaman pastorin osaan.




Jessica Chastainin roolisuoritus ja maskeeraajien ja hiusmuotoilijoiden taidokas työ toivat The Eyes of Tammy Fayelle ihan ansaitut Oscar-voitot, mutta muuten elokuva ei onnistunut tekemään minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Se on kelpo elämäkertaleffa ihan mielenkiintoisen eksentrisestä pariskunnasta, mutta se ei koskaan napannut minua kunnolla mukaansa tai sykähdyttänyt tarinansa mutkilla. Ensimmäisellä puoliskolla elokuva hyppii vuodesta toiseen vähän turhankin vauhdilla, näyttäen Tammy Fayen ja Jimin nousun suosioon hieman liian helppona hommana. Hetkellisesti mieleen nousi ajatus siitä kuin katsoisi hyvin näyteltyä Wikipedia-artikkelia.

Tästä huolimatta ensimmäinen puolikas menee varsin nopeasti leffan energisen tunnelman ja hyvien näyttelijöiden ansiosta. Vaikka näyttelijät toki jatkavat tasokasta työtään loppuun saakka, tietty energisyys hiipuu toisella puoliskolla. Kun elokuva alkaa painottua enemmän draaman puolelle ja niin päähenkilöiden parisuhteesta kuin heidän varsin kyseenalaisen tekopyhästä ammatistaan nousee esille varjopuolia, leffa käy välillä hieman raskaaksi. Tammy Fayen ja Jimin yhä vain suuremmat konfliktit vangitsevat Chastainin ja Garfieldin lahjojen ansiosta, mutta lopulta heidän kuvionsa viedään loppuun pienoisella antikliimaksilla.




Elokuvan ohjauksesta vastaa viiden vuoden takaisen erittäin mainion tositapahtumiin perustuvan The Big Sickin (2017) tehnyt Michael Showalter, joka rakentaa oivasti tunnelmaa ja saa näyttelijöistä kaiken irti. Showalterin haasteeksi muodostuu kuitenkin Abe Sylvian työstämä käsikirjoitus, josta löytyy hyvin kirjoitettuja kohtauksia ja keskusteluja, mutta joka kokonaisuutena ontuu hieman. The Eyes of Tammy Faye on taidokkaasti kuvattu. Mainioilla lavasteilla ja asuilla eri aikakaudet herätetään hienosti takaisin eloon, leffan sijoittuessa muutamallekin vuosikymmenelle. Äänimaisema on hyvin toteutettu ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tuovat pätevän lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: The Eyes of Tammy Faye on oiva tositapahtumiin perustuva draamaelokuva. Jessica Chastain tekee huipputyötä pääroolissa ja Andrew Garfield ja Vincent D'Onofrio vakuuttavat sivuosissa, mutta itse elokuva jää paikoitellen hieman vaisuksi. Tarinankerronta on välillä hieman kömpelöä ja varsinkin alkupäässä tapahtumia kelataan läpi turhan kovalla vauhdilla. Toisella puoliskolla filmi taas laahaa hieman, kun draamavaihde isketään tosissaan päälle. Mukana on kuitenkin useita varsin mainioita kohtauksia ja on ihan mielenkiintoista seurata Tammy Fayen elämän kulkua. Teknisiltä ansioiltaan filmi on pätevä kuvauksesta hienosti aikakausia takaisin henkiin herättäviin lavastuksiin ja asuihin. Jos aihe kiinnostaa ja Disney+ löytyy huushollista, suosittelen kyllä katsomaan The Eyes of Tammy Fayen




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Eyes of Tammy Faye, 2021, Fox Searchlight Pictures, Freckle Films, MWM Studios, Semi-Formal Productions


sunnuntai 19. joulukuuta 2021

Arvostelu: JFK - avoin tapaus (JFK - 1991)

JFK - AVOIN TAPAUS

JFK



Ohjaus: Oliver Stone
Pääosissa: Kevin Costner, Sissy Spacek, Michael Rooker, John Candy, Joe Pesci, Laurie Metcalf, Gary Oldman, Tommy Lee Jones, Kevin Bacon, Jay O. Sanders, Jack Lemmon, Walter Matthau, Wayne Knight, Donald Sutherland, Edward Asner, Brian Doyle-Murray, Vincent D'Onofrio ja Jim Garrison
Genre: draama
Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12

JFK - avoin tapaus perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen 35. presidentin, John F. Kennedyn salamurhasta 22. marraskuuta 1963 ja sen jälkeisestä murhatutkinnasta, sekä salaliittoteorioista. Kennedyn murhaa tutkinut New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison työsti kirjan On the Trail of Assassins (1988) tutkimuksensa pohjalta, mikä päätyi elokuvaohjaaja Oliver Stonen käsiin, joka kiehtoutui tekstistä ja osti heti kirjan elokuvaoikeudet. Stone osti oikeudet myös erilaisia Kennedy-salaliittoteorioita käsittelevään Jim Marrsin kirjaan Crossfire: The Plot That Killed Kennedy (1989). Hän sai ideansa läpi Warner Brosilla ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1991 ja lopulta JFK - avoin tapaus sai maailmanensi-iltansa 19. joulukuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Jo ennen ilmestymistään filmi herätti paljon kritisointia ja monet lehdet kirjoittivat elokuvasta negatiiviseen sävyyn. Leffa sai jonkin verran kritiikkiä myös ilmestyessään, mutta siinä kohtaa enemmistö kehui elokuvaa suuresti. Elokuvasta myös muodostui yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä lippuluukuilla. JFK - avoin tapaus sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miessivuosa, musiikki ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan kuvauksen ja leikkauksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon, sekä neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja miessivuosa), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänen palkinnot. Itse olin tiennyt filmistä jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä. Kun huomasin JFK - avoimen tapauksen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kolme vuotta presidentti John F. Kennedyn kuoleman jälkeen piirisyyttäjä Jim Garrison ryhtyy tutkimaan tapausta uudestaan. Tekijäksi ilmoitettu henkilö ei vaikuta pystyneen tekoon yksin ja pian Garrisonille aukeaa salaliittojen, korruption, maiden välisten juonittelun, sekä itse Yhdysvaltojen hallituksen peittelyjen maailma.




Pääroolissa Jim Garrisonina nähdään Kevin Costner, joka oli muutamaa vuotta aiemmin noussut isoksi tähdeksi - etenkin voitettuaan kaksikin Oscar-palkintoa westernistään Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990) vuotta aiemmin. Tässä Costner tekee kenties parhaan roolisuorituksensa, minkä olen häneltä nähnyt. Hän on fantastinen piirisyyttäjänä, joka ryhtyy tutkimaan Kennedyn salamurhaa, mikä menee niinkin pitkälle, että hän muuttuu täysin pakkomielteiseksi tapauksen selvittämisestä. Garrisonin tavoin katsojakin kokee pakottavaa tarvetta saada tapaus ratkaistua ja hahmon tarinaa seuraa kiehtoutuneena. Parhaimmillaan Costner on kuitenkin filmin viimeisen puolituntisen aikana, missä on todella pitkiä pätkiä, joissa vain Costner on äänessä. Voin vain kuvitella, kuinka käheä Costnerin ääni on ollut, kun hänen on pitänyt toistaa samaa, varmaan yli vartin kestävää monologia kuvauksissa yhä uudestaan ja uudestaan.
     Elokuvassa nähdään Costnerin lisäksi aikamoinen näyttelijäkattaus. Carrie-kauhuelokuvasta (1976) tuttu Sissy Spacek esittää Garrisonin vaimoa, Liziä. Nuoren Michael Rookerin esittämä Bill, Laurie Metcalfin näyttelemä Susie ja Wayne Knightin näyttelemä Bertel auttavat Garrisonia tämän tutkinnassa. John Candy, Kevin Bacon ja Donald Sutherland esittävät hahmoja, jotka paljastavat Garrisonille tietoja. Myöhemmin Äksyt vanhat herrat -komediassa (Grumpy Old Men - 1993) ilahduttava kaksikko Jack Lemmon ja Walter Matthau tekevät pienet roolit etsivänä ja senaattorina. Tommy Lee Jonesin näyttelemällä Clay Shaw'lla ja Joe Pescin esittämällä David Ferriellä on jotain peiteltävää. Gary Oldman taas nähdään takaumissa Lee Harvey Oswaldina, jota heti syytettiin Kennedyn murhasta, mutta jonka Garrison uskoo olevan pelkkä osanen isommasta kokonaisuudesta. Oikea Jim Garrison tekee nopean esiintymisen Earl Warrenina, jonka kirjoittaman Kennedyn salamurharaportin epäkohtien vuoksi Garrison päätti ryhtyä tutkimaan Kennedyn murhaa uudestaan. Näyttelijät tekevät läpikotaisin upeaa työtä. Tommy Lee Jones onnistui saamaan niin Oscar- kuin BAFTA-ehdokkuuden roolityöllään. Pesci on tuttuun tapaansa mahtava, mutta katsojan on vaikea olla häiriintymättä hänen hahmonsa kamalasta peruukista ja vielä hirveämmistä kulmakarvoista.




Presidentti Kennedyn salamurha on erittäin kiehtova aihe minkä tahansa maan asukkaalle. Vielä kiehtovamman siitä tekee se, kuinka hämäriltä ja salaperäisiltä itse murha, sen tekijä ja motiivit vaikuttavat. Jo heti alussa niin Garrison kuin katsojakin pohtii, että jos murhan ainoana syyllisenä pidetty ampui Kennedyä takaapäin, miten ihmeessä tappava luoti on poistunut Kennedyn takaraivosta, eikä otsasta? Ei olekaan mikään ihme, miksi tapauksesta on luotu paljon erilaisia teorioita, joihin Garrisonkin alkaa pian uskoa, kun virallinen tiedote tapauksesta ei vain tunnu oikealta. Onko Lee Harvey Oswald sittenkin pelkkä syntipukki huomattavasti vaarallisemmalle taholle? Vaikka katsojana uskoisikin viralliset lausunnot, pistää filmi nopeasti miettimään uudestaan. Näihin teorioihin uppoutuu nopeasti ja todella syvälle. Elokuvalla on kestoa yli kolme tuntia (ohjaajan versiona kolme ja puoli tuntia) ja vaikka elokuva tuntuukin pitkältä, on kesto lopulta täysin ansaittu ja oikeutettu.

Vaikka elokuvan pituuden kyllä huomaa, ei meno käy koskaan raskassoutuiseksi. Kertomus on kiehtova ja nappaa yhä koukuttavammin mukaansa, mitä enemmän uusia paljastuksia tulee vastaan. Kun itse Yhdysvaltojen hallituksen jäsenet Kennedyä seurannutta presidentti Lyndon B. Johnsonia myöten alkavat vaikuttamaan syyllisiltä, muuttuu JFK - avoin tapaus äärimmäisen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi. Tunnelma on läpikotaisin erinomaisesti rakennettu. Kun Garrison tuumii CIA:n ja FBI:n osuutta salamurhaan, hänestä tulee yhä vain vainoharhaisempi, mikä lisää jännitettä entisestään. Hienon lisän kaikkeen tuo Garrisonin mureneva parisuhde vaimonsa kanssa, kun Garrison ei enää tunnu edes huomaavan perheensä olemassaoloa tapauksen selvittelyn takia. Vaikka ajatuksen tasolla elokuvan huipentaminen pitkään oikeussalikäsittelyyn voisi vaikuttaa puiselta, on se fantastinen ja elokuvan aiempia osioita eri tavalla vangitseva lopetus tälle yli kolmituntiselle salaliittojen kertomukselle. Lopputekstien mukaan Yhdysvaltojen hallituksen pitäisi luovuttaa salatut tietonsa Kennedyn murhasta vuonna 2029. Kenties silloin pääsemme näkemään, mullistuuko virallinen tieto murhasta ja kuinka lähelle totuutta tämä elokuva osuikaan?




Elokuvan ohjauksesta vastaa Oliver Stone, jolle JFK - avoin tapaus ei todellakaan jäänyt viimeiseksi Yhdysvaltojen presidentistä kertovaksi elokuvaksi. Stone on myöhemmin ohjannut Richard Nixonista kertovan Nixonin (1995) ja George W. Bushista kertovan W.-elokuvan (2008). Stone tekee upeaa työtä läpi filmin, niin rakentaessaan tunnelmaa kuin ohjatessaan näyttelijöitä, sekä pitäessään valtavaa kokonaisuutta kasassa. Stone on myös käsikirjoittanut filmin yhdessä Zachary Sklarin kanssa. Kaksikko kehittelee kertomusta yhä vain lumoavammaksi, mitä pidemmälle se etenee. Filmi on myös pääasiassa taidokkaasti kuvattu, vaikka paikoitellen tiukat lähikuvat hahmojen kasvoista menevät hieman liiankin lähelle. Kuvauksessa ja leikkauksessa on kekseliäästi kikkailtu aitojen, tilanteista saatujen kuvamateriaalien, sekä elokuvaan kuvatun materiaalin välillä. Välillä näytettävät mustavalkoiset pätkät luovat elokuvaan hieman dokumentaaristakin henkeä. Mustavalkoisuuden lisäksi väreillä temppuillaan muutenkin. Alkupäässä voimakkaat värit häiritsevät hieman, mutta ne muuttuvat vähitellen tyylikkäämmiksi. Lavasteet ja asut ovat upeat, minkä lisäksi äänimaailmakin on onnistunut. Musiikeista vastaava John Williams tekee tuttuun tapaansa loistotyötä ja hän saikin Oscar-ehdokkuuden sävellyksistään.

Yhteenveto: JFK - avoin tapaus on erinomainen lakidraamaa ja trilleriä sekoitteleva elokuva, joka herättää katsojan syvän mielenkiinnon salamurhaa ja kaikkia sitä koskevia teorioita kohtaan. Salaliittohommat alkavat vähitellen kuulostaa täysin järkeenkäyviltä ja tapaus muuttuu kaiken aikaa vain kiehtovammaksi. Samalla vainoharhaisuus kasvaa niin päähenkilöllä kuin katsojallakin ja tunnelma sen kuin tiivistyy. Elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin jännittävä. Kertomus on niin vangitseva, että yli kolmetuntinen kesto kuluu nopeasti. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Pääroolissa hienosti vakuuttavan Kevin Costnerin lisäksi eritoten Gary Oldman ja Tommy Lee Jones tekevät loistotyötä. Oliver Stonen ohjaus on vahvaa ja hän saa pidettyä katsojan tiukasti otteessaan. JFK - avoin tapaus edustaa lakileffojen aatelia ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi. 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
JFK, 1991, Warner Bros., Canal+, Regency Enterprises, Alcor Films, Ixtlan, Camelot


lauantai 25. toukokuuta 2019

Arvostelu: Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997)

MEN IN BLACK - MIEHET MUSTISSA

MEN IN BLACK



Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Pääosissa: Will Smith, Tommy Lee Jones, Vincent D'Onofrio, Linda Fiorentino, Rip Torn, Tony Shalhoub, Mike Nussbaum, Siobhan Fallon Hogan, Tim Blaney ja Richard Hamilton
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12

Men in Black - miehet mustissa perustuu "The Men in Black" -sarjakuvaan, mitä julkaistiin vuodesta 1990 vuoteen 1991 ja jatkettiin hetken aikaa vuonna 1997 elokuvan vuoksi. Tuottajakaksikko Walter F. Parks ja Laurie McDonald hankkivat sarjakuvan elokuvaoikeudet ja palkkasivat Ed Solomonin työstämään mahdollisimman uskollisen käsikirjoituksen. Ohjaajaksi tuottajat halusivat Barry Sonnenfeldin, jonka aiempi filmi The Addams Family - Perhe Addams (The Addams Family - 1991) oli ollut suuri hitti, mutta Sonnenfeld oli jo lupautunut tekemään Get Shorty - hyvä pätkä -komedian (Get Shorty - 1995), joten tuottajat valitsivatkin Les Mayfieldin. Pian he kuitenkin tajusivat virheensä ja päättivät odottaa, että Sonnenfeld sai elokuvansa valmiiksi, jotta hän voisi ohjata Men in Blackin. Sonnenfeld suostui ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1996. Elokuvaan tehtiin isoja muutoksia vielä kuvausten aikana ja niiden jälkeen. Tekijät kokivat tarinan liian monimutkaiseksi ja muokkasivat sitä jälkituotannossa paljon. Lopulta Men in Black - miehet mustissa sai ensi-iltansa kesällä 1997 ja se oli jättimäinen hitti, mitä kriitikotkin kehuivat. Elokuva sai jopa Golden Globe -ehdokkuuden parhaana komediana ja se voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse näin elokuvan jo lapsena ja innostuin siitä todella paljon. Olen nähnyt leffan vuosien varrella useaan otteeseen uudestaan ja pohtinut jo pitkään sen ja sen jatko-osien (2002-2012) arvostelemista. Nyt kun leffasarja on saamassa jatkoa elokuvalla Men in Black International (2019), päätin vihdoin toteuttaa ideani.

Poliisi James Edwards päätyy mukaan salaiseen Miehet mustissa -järjestöön, mikä valvoo avaruusolentojen toimintaa Maassa. Ongelmia syntyy, kun Maahan saapuu vaarallinen ötökkä, joka soluttautuu ihmiseksi pahat mielessään.

Pääroolissa James Edwardsina - tai siis J:nä, kuten hänet nimetään liittyessään Miehet mustissa -järjestön riveihin - nähdään Will Smith, jonka ura oli 1990-luvun lopulla suuressa nousussa. Hittisarja Bel Airin prinssin (The Fresh Prince of Bel-Air - 1990-1996) kautta Smith oli noussut tunnetuksi, mitä auttoi hänen pääsynsä ison luokan elokuviin, kuten Pahat pojat (Bad Boys - 1995), Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996) ja sitten tämä Men in Black - miehet mustissa. Nykypäivänä Smithin maneerit ovat kenties jopa hieman liiankin tuttuja, mutta näissä kolmessa leffassa hänen tyylinsä toimii yhä täysillä. Smith huokuu energiaa läpi leffan ja painelee täysillä menemään, ilman että hänen roolityönsä menee oikeasti ylinäyttelemisen puolelle. On veikeää seurata, kuinka J päätyy salaiseen organisaatioon ja kuinka hänen maailmansa mullistuu uusien tietojensa kautta. Smith tekee hahmosta välittömästi pidettävän ja onkin nappivalinta rooliin.




Tommy Lee Jones näyttelee K:tä, Miehet mustissa -agenttia, joka värvää J:n työparikseen. K on äärimmäisen kokenut tapaus, ollessaan järjestön palveluksessa jo kolmattakymmenettä vuotta. Vuodet ovat tehneet K:sta kaiken nähneen tosikon, jonka ilme ei muutu mihinkään, vaikka J yrittäisi kuinka saada tämän nauramaan. Hahmot ovat aika lailla vastakohdat toisistaan ja siksi he toimivatkin täydellisenä tiiminä. Smithin tavoin Jones on paras valinta rooliinsa ja nämä kaksi näyttelijää luovat elokuvan sielun, minkä ansiosta katsoja hyppää mukaan tähän seikkailuun yhä vain uudestaan ja uudestaan. Jos tämä parivaljakko ei toimisi, ei toimisi itse elokuvakaan.
     Elokuvan vihollinen on avaruusötökkä, joka naamioituu maanviljelijä Edgariksi (Vincent D'Onofrio), kirjaimellisesti pukemalla tämän nahan ylleen. Kyseessä on todella häiriintynyt tapaus, jota katsoessa on välillä hyvin vaikea sanoa, pitäisikö nauraa vai kauhistella. Niin outoa kuin se onkin, D'Onofrio saa myytyä ajatuksen siitä, että hän todella olisi ihmiseksi pukeutunut olio. Hänen liikkeensä, eleensä ja ilmeensä ovat koko ajan niin luonnottomia, että paikoitellen ne vain naurattavat ja välillä niistä tulee todella epämiellyttävä olo. Epämiellyttävyyttä lisää ällöttävä yksityiskohta, että Edgarin iho mätänee hitaasti tarinan kulkiessa eteenpäin. Hauskojenkin hetkiensä kanssa Edgar-ötökkä on aidosti uhkaava ja karmiva tapaus.
     Muita hahmoja leffassa ovat Miehet mustissa -järjestöä johtava Z (Rip Torn), ruumishuoneella työskentelevä tohtori Weaver (Linda Fiorentino), avaruusaseita kaupitteleva Jeebs (Tony Shalhoub), Edgarin vaimo Beatrice (Siobhan Fallon Hogan), sekä Arquillian-olentojen kuninkaallinen (Mike Nussbaum), joka on tärkeä osa tarinaa. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata tuttuja henkilöitä, kun elokuvassa näytetään isolla monitorilla valvonnan alla olevia avaruusolentoja. Kuvassa näkyvät nopeasti mm. kaikkien aikojen tunnetuimman avaruussaagan, Tähtien sodan (Star Wars - 1977-) luoja George Lucas, näyttelijät Sylvester Stallone ja Danny DeVito, elokuvan ohjaaja Barry Sonnenfeld, sekä elokuvan vastaava tuottaja Steven Spielberg.




Katselukerta toisensa jälkeen Men in Black - miehet mustissa onnistuu aina nappaamaan katsojan mukaansa heti alussa erinomaisten kolmen kohtauksen ansiosta. Aluksi esitellään K ja näytetään, että hän tarvitsee uuden työparin. Sitten tavataan James Edwards ja tajutaan, että tässä olisi se työpari ja kolmanneksi tarinan vihollinen eli ötökkä saapuu Maahan ja tiedetään, kuka on pääkaksikkoa vastassa. Jokaisessa kohtauksessa myös nähdään avaruusolentoja ja jo kolmen kohtauksen jälkeen katsoja tietää aika lailla kaiken oleellisen filmistä. Tiukan aloituksen jälkeen ampaistaankin sitten seikkailuun, joka onnistuu yhä viihdyttämään täysillä, naurattamaan useaan otteeseen ja tarjoaa leffa pientä jännitystäkin ällöttävän ötökän muodossa. Huumoria löydetään monin eri tavoin, mutta pääasiassa hauskuus syntyy tosiaan J:n ja K:n yhteisistä kohtauksista, Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin toimiessa täysillä yhdessä. J:lle saa nauraa vähän väliä, mutta onneksi hahmo osaa myös vakavoitua tiukan paikan tullen ja käyttäytyä kuin maailmaa pelastavan sankarin kuuluu.

Vaikka alun kohtauksissa katsoja saakin nopeasti selville, mistä elokuvassa on pääpiirteittäin kyse, tarjoaa Men in Black - miehet mustissa silti oivaa mystisyyttäkin. Syy ötökän saapumiselle aukeaa vähitellen, minkä lisäksi avaruusolentojen salaisesta maailmasta löydetään jatkuvasti jotain uutta ja kiehtovaa. Leffaa katsoessa on hyvin vaikea olla miettimättä edes kerran, että mitä jos niitä alieneita ihan oikeasti kulkeekin joukossamme... Toivottavasti silloin löytyy myös Miehet mustissa -kaltainen organisaatio, mikä pitää nämä olennot aisoissa! Tosin, kuten tämäkin filmi osoittaa, nämä avaruuden muukalaisten hyökkäyksethän tapahtuvat aina vain New Yorkissa, joten mitä hätää meillä Suomessa on? Lähtipä nyt ajatus harhailemaan...

Elokuvalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta filmi onnistuu silti napakasti kertomaan tarinansa alusta loppuun, eikä siihen paljoa ylimääräistä mahdu. Harmillisesti mukaan ei saada edes minkäänlaista tunnesidettä ja vaikka J ja K ovatkin mahtava kaksikko, ei katsojalle synny kunnon emotionaalista kosketusta heihin. Läpi leffan kasvatellaan taidokkaasti panoksia, jolloin lopputaistelu (mikä ei nykypäivän mittareilla ole kovinkaan suuri) pitää katsojaa tiukasti otteessaan, etenkin kun ötökkä riisuu vihdoin "Edgar-pukunsa". Men in Black - miehet mustissa on erittäin mainiota viihdettä ja se on kestänyt hienosti ajan hammasta, toimien todella hyvin yhä näin 22 vuotta ilmestymisen jälkeenkin. Uudelleenkatseluarvoa lisäävät hienosti pienet yksityiskohdat, joita bongailee lisää joka katselukerralla.




Elokuvan on tosiaan ohjannut Barry Sonnenfeld, joka on onnistunut luomaan fantastisen tunnelman läpi leffan ja hän pitää veikeää scifiseikkailua nokkelasti kasassa. Nokkela on myös Ed Solomonin käsikirjoitus, mikä sisältää pelkkää asiaa ja jättää ylimääräiset hömpötykset pois. Men in Black - miehet mustissa on myös taidokkaasti kuvattu filmi, vaikka mukaan mahtuu kehnompiakin otoksia. Lavasteet ovat tyylikkäät ja Edgarin maskeeraukset ovat aidosti ällöttävät. Myös puvustus- ja valotiimit ovat hoitaneet hommansa kunnialla. Nukeilla toteutetut avaruuden monsterit näyttävät yhä tänä päivänä hyviltä, mutta harmillisesti digitaaliset alienit ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma on kuitenkin rakennettu hyvin aina ääniefekteistä Danny Elfmanin oivallisiin sävelmiin asti. Elokuvan tunnusmusiikki jää helposti soimaan päässä. Lopputekstien aikana soivassa "Men In Black" -kappaleessa räppää muuten itse Will Smith!

Yhteenveto: Men in Black - miehet mustissa on erittäin viihdyttävä scifiseikkailu, mikä onnistuu ilahduttamaan samalla tavalla katselukerta toisensa jälkeen. Elokuva on pääasiassa oikein hauska, mutta paikoitellen se onnistuu myös olemaan jännittävä uhkaavan pahiksensa kanssa, jota Vincent D'Onofrio täydellisesti (ja karmivasti) tulkitsee. J ja K ovat mahtava kaksikko, varsinkin kun Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin kemiat osuvat täysillä yhteen. Hahmojen välistä sanailua on aina yhtä hupaisaa seurata. Leffa ei tunnu koskaan tylsältä, vaan sen napakka puolentoista tunnin kesto käytetään hyvin hyödyksi alusta loppuun. Elokuva tekee erinomaista työtä asetellessaan kolmen ensimmäisen kohtauksen aikana nappulat paikoilleen, jotta se voi pelata niillä lähes välittömästi. Visuaalisesti leffa on kestänyt suurimmaksi osaksi hyvin aikaa, mutta jotkut digitehosteista näyttävät tänä päivänä hieman kömpelöiltä. Ohjaaja Barry Sonnenfeld on luonut todella mainion tunnelman, mikä on yksi isoimmista syistä, miksi katsojana haluaa aina tasaisin väliajoin palata Men in Blackin pariin. Avaruusolioita, komediaa ja seikkailua rakastaville tämä on pakkokatsottavaa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black, 1997, Columbia Pictures Corporation, Amblin Entertainment, Parkes+MacDonald Image Nation