Arvostelu: The Eyes of Tammy Faye (2021)

THE EYES OF TAMMY FAYE

Ohjaus: Michael Showalter

Pääosissa: Jessica Chastain, Andrew Garfield, Cherry Jones, Vincent D'Onofrio, Mark Wystrach, Sam Jaeger, Gabrield Olds, Louis Cancelmi, Randy Havens ja Chandler Head

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

The Eyes of Tammy Faye perustuu Fenton Baileyn ja Randy Barbaton samannimiseen dokumenttielokuvaan vuodelta 2000 Tammy Faye Bakkerista, TV-evankelistasta. Vuonna 2012 Jessica Chastain hankki oikeudet tehdä Tammy Fayen elämästä elokuvan ja vuonna 2019 hän sai haaveprojektinsa etenemään Searchlight Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019 ja lopulta The Eyes of Tammy Faye sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2021 Toronton elokuvajuhlilla. Elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta ja se osoittautui valtavaksi taloudelliseksi pettymykseksi, mutta se onnistui voittamaan parhaan naispääosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot. Itseltäni meni elokuva kokonaan ohi, kun se saapui Suomeen Disney+ -palvelun kautta. Olin aikeissa jättääkin sen väliin, kunnes se voitti Oscar-palkintonsa ja päätin pidemmän pohdiskelun jälkeen lopulta katsoa, mistä on oikein kyse?

Syvästi uskovan perheen tytär Tammy Faye rakastuu Jim Bakkeriin ja pariskunta menee naimisiin Tammy Fayen äidin paheksunnasta huolimatta. Pari päättää kiertää ympäri Yhdysvaltoja saarnaten Jumalan sanomaa ja heille muodostuu tilaisuus tehdä tätä televisiossa.

Jessica Chastain nappasi parhaan naispääosan Oscar-palkinnon, sekä sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden roolisuorituksellaan Tammy Fayena, kuuluisana TV-evankelistana. Olen ihaillut Chastainia näyttelijänä vuosia ja tässä leffassa hän tarjoaa yhden uransa parhaista töistä. Hän katoaa täysin Tammy Fayen roolissa, enkä tarkoita ainoastaan sitä, että hän katoaa yhä vain voimakkaammiksi muuttuvien meikkien taakse. Hän muovautuu esikuvakseen täysin ja suorituksesta voi huomata Chastainin intohimon projektia kohtaan. Hän eläytyy ja heittäytyy hienosti läpi leffan.

     Elokuvassa nähdään myös Cherry Jones Tammy Fayen äitinä, joka ei tunnu hyväksyvän yhtäkään tyttärensä tekoa, Andrew Garfield Tammy Fayen rakkaana Jim Bakkerina, Vincent D'Onofrio arvokkaana pastori Jerry Falwellina, Mark Wystrach musiikkituottaja Gary S. Paxtonina ja Sam Jaeger pitkälti yli tuhat kirkkoa rakennuttaneena Roe Messnerinä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Jones on erinomainen tympeänä äitinä, jota Tammy Faye -poloinen ei millään onnistu miellyttämään. Garfield pursuaa intoa Jiminä ja D'Onofriosta löytyy jylhää karismaa monien kunnioittaman pastorin osaan.

Jessica Chastainin roolisuoritus ja maskeeraajien ja hiusmuotoilijoiden taidokas työ toivat The Eyes of Tammy Fayelle ihan ansaitut Oscar-voitot, mutta muuten elokuva ei onnistunut tekemään minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Se on kelpo elämäkertaleffa ihan mielenkiintoisen eksentrisestä pariskunnasta, mutta se ei koskaan napannut minua kunnolla mukaansa tai sykähdyttänyt tarinansa mutkilla. Ensimmäisellä puoliskolla elokuva hyppii vuodesta toiseen vähän turhankin vauhdilla, näyttäen Tammy Fayen ja Jimin nousun suosioon hieman liian helppona hommana. Hetkellisesti mieleen nousi ajatus siitä kuin katsoisi hyvin näyteltyä Wikipedia-artikkelia.

Tästä huolimatta ensimmäinen puolikas menee varsin nopeasti leffan energisen tunnelman ja hyvien näyttelijöiden ansiosta. Vaikka näyttelijät toki jatkavat tasokasta työtään loppuun saakka, tietty energisyys hiipuu toisella puoliskolla. Kun elokuva alkaa painottua enemmän draaman puolelle ja niin päähenkilöiden parisuhteesta kuin heidän varsin kyseenalaisen tekopyhästä ammatistaan nousee esille varjopuolia, leffa käy välillä hieman raskaaksi. Tammy Fayen ja Jimin yhä vain suuremmat konfliktit vangitsevat Chastainin ja Garfieldin lahjojen ansiosta, mutta lopulta heidän kuvionsa viedään loppuun pienoisella antikliimaksilla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa viiden vuoden takaisen erittäin mainion tositapahtumiin perustuvan The Big Sickin (2017) tehnyt Michael Showalter, joka rakentaa oivasti tunnelmaa ja saa näyttelijöistä kaiken irti. Showalterin haasteeksi muodostuu kuitenkin Abe Sylvian työstämä käsikirjoitus, josta löytyy hyvin kirjoitettuja kohtauksia ja keskusteluja, mutta joka kokonaisuutena ontuu hieman. The Eyes of Tammy Faye on taidokkaasti kuvattu. Mainioilla lavasteilla ja asuilla eri aikakaudet herätetään hienosti takaisin eloon, leffan sijoittuessa muutamallekin vuosikymmenelle. Äänimaisema on hyvin toteutettu ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tuovat pätevän lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: The Eyes of Tammy Faye on oiva tositapahtumiin perustuva draamaelokuva. Jessica Chastain tekee huipputyötä pääroolissa ja Andrew Garfield ja Vincent D'Onofrio vakuuttavat sivuosissa, mutta itse elokuva jää paikoitellen hieman vaisuksi. Tarinankerronta on välillä hieman kömpelöä ja varsinkin alkupäässä tapahtumia kelataan läpi turhan kovalla vauhdilla. Toisella puoliskolla filmi taas laahaa hieman, kun draamavaihde isketään tosissaan päälle. Mukana on kuitenkin useita varsin mainioita kohtauksia ja on ihan mielenkiintoista seurata Tammy Fayen elämän kulkua. Teknisiltä ansioiltaan filmi on pätevä kuvauksesta hienosti aikakausia takaisin henkiin herättäviin lavastuksiin ja asuihin. Jos aihe kiinnostaa ja Disney+ löytyy huushollista, suosittelen kyllä katsomaan The Eyes of Tammy Fayen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Eyes of Tammy Faye, 2021, Fox Searchlight Pictures, Freckle Films, MWM Studios, Semi-Formal Productions

Arvostelu: The Big Sick (2017)

THE BIG SICK (2017)

Ohjaus: Michael Showalter

Pääosissa: Kumail Nanjiani, Zoe Kazan, Holly Hunter, Ray Romano, Anupam Kher, Zenobia Shroff, Adeel Akhtar, Bo Burnham, Aidy Bryant ja Kurt Braunohler

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 7

The Big Sick perustuu Kumail Nanjianin ja Emily V. Gordonin parisuhteen alkuvaiheisiin. Elokuvan idea lähti liikkeelle vuonna 2012, kun komedialeffojen tekijä Judd Apatow tapasi Nanjianin ja he alkoivat keskustella suhteen muokkaamisesta käsikirjoitukseksi. Nanjiani ja Gordon itse työstivät käsikirjoituksen, jonka Michael Showalter halusi ohjata. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja The Big Sick sai ensi-iltansa tammikuussa 2017 Sundancen elokuvajuhlilla. Leffaa näytettiin parissa muussakin tapahtumassa, kunnes se levitettiin elokuvateattereihin kesällä. Suomeen se saapuu vasta nyt. Elokuva on saanut paljon kehuja ja sillä on huikeat 98% Rotten Tomatoes -sivulla, mikä herättää tietty paljon huomiota. Jos kehuja ei olisi tullut, uskoisin, että The Big Sick olisi saapunut Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle. Minunkin huomioni heräsi, kun huomasin, kuinka positiivisen vastaanoton filmi oli saanut ja aloin tutkia, milloin se saapuisi Suomeen. Harmi vain, etten ehtinyt nähdä leffaa sen ensimmäisessä lehdistönäytöksessä, jolloin jouduin odottamaan melkein ensi-iltaan asti, että näin sen. Toiveikkaana menin katsomaan The Big Sickin (jonka näytös oli välittömästi Victoria & Abdulin, 2017, jälkeen) ja pakko sanoa, että olihan se hyvä!

Stand up -koomikko Kumail tapaa eräänä iltana unelmiensa tytön, Emilyn ja he rakastuvat. Mutta miten käy, kun Emily on valkoinen ja Kumailin muslimivanhemmat yrittävät pakottaa poikansa naimisiin pakistanilaisen kanssa?

Pakistanilaista koomikko Kumailia näyttelee Kumail Nanjiani itse ja vaikka Nanjiani ei olekaan mitä parhain näyttelijä, hän sopii rooliin tietty täydellisesti, sillä kuka muu voisi esittää häntä paremmin kuin hän itse? Nanjianin olemus on välillä hieman laiska, mutta hänestä löytyy silti tarpeeksi energiaa pääosaan, minkä lisäksi hän on todella pidettävä heppu, jolloin hänen tarinaansa katsoo mielellään. Vaikka Kumailin stand up -ura näyttää hänet pienenä julkkiksena, hänen uransa Uber-kuskina ja hänen suhteensa syvästi uskovaiseen perheeseensä palauttavat hänet hyvin maan pinnalle, jolloin hän tuntuu ihan normaalilta tyypiltä. Kumaililla on paljon ongelmia, jotka hänen täytyy saada selvitettyä leffan aikana, sillä muuten ei parisuhteesta tule mitään. Mutta jos parisuhteesta tulee jotain, Kumail saattaa menettää välit vanhempiinsa...
     Emilyä ei valitettavasti näyttele Emily V. Gordon, vaan Zoe Kazan ja hahmon nimi on muutettu Emily Gardneriksi. Olisi hauska tietää, miksei Gordon halunnut kameran eteen ja kuinka vaikeaa Nanjianille oli näytellä omaa parisuhdettaan jonkun toisen kanssa? Hyvin homma näyttää luonnistuvan ja Kazan on mainio. Parissa kohtaa Emily on hieman rasittava tapaus, mutta suurimmaksi osaksi hän on sympaattinen. Kazanin ja Nanjianin välille on syntynyt oivallista kemiaa, jolloin heidän romanssinsa tuntuu uskottavalta.
     Kumailin perheeseen kuuluvat Azmat-isä (Anupam Kher) ja Sharmeen-äiti (Zenobia Shroff), sekä heidän toinen poikansa Naveed (Adeel Akhtar), jolla on tyttöystävä nimeltä Fatima (Shenaz Treasury). Azmat ja Sharmeen eivät ole lainkaan tyytyväisiä Kumailin uravalintoihin ja usein moittivatkin häntä siitä, ettei hän ole kuten hieno Naveed, joka on erittäin tyytyväinen asemaansa lempilapsena. Naveed on kuitenkin rennompi kuin vanhempansa ja toivoo Kumailin toimivan vanhempansa tahdon mukaisesti vain, jotta Kumaililla olisi helpompaa. Vaikka Azmat ja Sharmeen ovat hieman epämiellyttäviä, halutessaan poikansa toimivan juuri tietyillä tavoilla, löytyy heistä myös huumoria, etenkin äidistä, joka jatkuvasti esittelee Kumailille pakistanilaistyttöjä, jotka "vain sattuivat tupsahtamaan kylään". Näyttelijät ovat oivia rooleissaan.
     Emilyn vanhemmat taas ovat Beth-äiti (Holly Hunter) ja Terry-isä (Ice Agen, 2002-, Manu-mammutin ääni Ray Romano). Beth on tiukkana naisena täysin selvästi perheen pää ja Terry on ollut jo pitkään tossun alla. Välillä Terry uskaltaa tuoda omia mielipiteitään esille, jonka ansiosta myös heidän suhdettaan on mielenkiintoista seurata. Kiinnostavuutta lisäävät myös Hunter ja Romano itse, jotka ovat erinomaiset valinnat osiinsa.
     Leffassa nähdään myös Bo Burnham, Aidy Bryant ja Kurt Braunohler Kumailin kavereina stand up-klubilta. Braunohlerin esittämä Chris on myös Kumailin kämppis. Stand up -kaveruksista löytyy huvittavia piirteitä, mutta hahmoina he jäävät todella ontoiksi ja tylsiksi.

The Big Sick yhdistää hauskat romanttiset komediat ja totiset draamat taidokkaasti erilaiseksi kokemukseksi, josta löytyy selkeitä piirteitä molemmista lajityypeistä. Yhdistelmä on niin taidokasta, ettei elokuva ole koskaan vain toista genreä, vaan siinä on kaiken aikaa mukana kumpaakin. Leffa nappaa heti mukaansa hauskalla aloituksella, eikä aikaakaan kun Kumail ja Emily jo tapaavat. Kumailin ongelmat tuodaan oivallisesti esille nopeasti, jolloin hahmon tuntee kunnolla jo ensimmäisen vartin aikana. Kaikilta muilta hän kuitenkin salaa asioita, mikä on tietty yksi ongelma lisää. Emilylle hän ei uskalla kertoa, millaisia hänen vanhempansa ovat ja vanhemmilleen hän ei uskalla kertoa tapailevansa valkoista naista. Tällaisia tarinoita on tietty olemisia useita, mutta The Big Sickissä on silti tarvittavaa raikkautta - ja ennen kaikkea sydäntä - jotta sitä katsoo erittäin mielellään. Nimen mukainen sairaus tuo perinteiseen tarinaan poikkeuksen ja se tarjoaa Kumailille hienon syyn todella miettiä asioita itsestään ja mitä hän oikeasti haluaa elämästään? Aluksi kun sairaus tuotiin mukaan tarinaan, elokuva alkoi mielestäni hidastella liikaa, jolloin se tuntui pitkäveteisen venytetyltä. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina kulki, sitä enemmän aloin miettiä hitaamman temmon vertauskuvana sille, kuinka inhottavaa on odotella tietoa jonkun läheisen selviämisestä ja kuinka silloin minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit kokonaisilta päiviltä.

Vaikka elokuvasta löytyykin paljon huumoria, ei se ole kuitenkaan hulvaton. Hauskimmillaan filmi saa nauramaan ääneen, mutta mukana on myös paljon vitsejä, jotka saavat aikaan vain pienen hymähdyksen. Komediaa syntyy tietty Kumailin ja Emilyn kulttuurieroista, muttei täysin perinteisellä tavalla. Eri kulttuureja ei pilkata, vaan ne näytetään hyvin realistisina. Huumori syntyy siitä, että eri kulttuurien tavat ovat outoja eri ihmisille. Se toimii onneksi molemmin puolin, minkä lisäksi rasismiakin on suuntaan jos toiseen. Realismin tunnetta tuo myös esimerkiksi se, että Kumail ei veljensä kanssa suhtaudu ääliöiden terroristi-nimittelyyn syvästi loukkaantumalla, vaan he saattavat itsekin vitsailla asiasta tai sitten he näyttävät vain kyllästyneiltä, kuullessaan samat "vitsit" ties kuinka monetta kertaa. Yksi hauskimmista hetkistä on, kun Kumaililta kysytään, mitä hän oli mieltä WTC-iskuista ja hän vastaa pyöritellen silmiään, että se oli suuri tragedia... sillä terroristit menettivät silloin parhaita miehiään. Epämiellyttävät tilanteet ovat hauskoja, kun niihin ei itse joudu ja se on leffassa oivallettu. Mukana on myös syvällisempiä ajatuksia, joista paras on ehdottomasti se, kun Kumail kysyy vanhemmiltaan, miksi he tulivat Yhdysvaltoihin, jos he eivät voi omaksua uuden maan kulttuuria? The Big Sick naurattaa ja saa jopa liikuttumaan parissa kohtaa. Se on todella hyvä elokuva, vaikkakin hieman liian pitkä.

Leffan on ohjannut Michael Showalter, joka on tehnyt komediaa aiemmin ohjaajana, näyttelijänä, kirjoittajana ja tuottajana sekä elokuvien että televisiosarjojen parissa. Showalter oli minulle täysin tuntematon nimi ennen The Big Sickiä, mutta tämä leffa sai kiinnostumaan herran muusta tuotannosta. Käsikirjoittajana Kumail Nanjiani on onnistunut taidokkaasti vaimonsa Emily V. Gordonin kanssa. Olisi todella kiehtovaa tietää, paljonko he muuttivat tarinaa leffaa varten, vai onko se pääasiassa täysin kopioitu heidän elämästään? Filmi on hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa olisi voinut tehdä pientä tiivistämistä. Musiikista vastaa Michael Andrews, mutta hänen työnsä ei pääse kertaakaan kunnolla esille, jotta sen muistaisi millään lailla elokuvan jälkeen.

Yhteenveto: The Big Sick on liikuttava ja romanttinen draamakomedia, joka on hieman liian pitkä, mutta silti todella hyvä. Vaikka sairausosuuden pituus selittyykin hienosti odottamisen tuskalla, saisi leffasta pätkittyä kymmenisen minuuttia pois. Elokuva yhdistää taidokkaasti perinteikkäät draaman ja komedian, ja yhdistää ne luontevalla ja ennen kaikkea raikkaalla tavalla. Mukana on paljon sydäntä ja hyvää mieltä. Kulttuurieroja käsitellään oivallisesti. Huumoria on mukana onnistuneen paljon, vaikka odotinkin hieman hauskempaa leffaa. Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, etenkin Holly Hunter ja Ray Romano Emilyn vanhempina. Myös Zoe Kazan ja Kumail Nanjiani ovat hyviä, vaikkei kumpikaan ole erityisen ihmeellinen. Suosittelen käymään katsomassa The Big Sickin, jos pidätte draamakomedioista. En usko, että kovin monet ovat edes kuulleetkaan koko filmistä, joten toivon, että jos kiinnostuitte siitä arvosteluni kautta, kävisitte sen vilkaisemassa ja jos piditte siitä, kertoisitte ystävillenne, jotta leffa saisi enemmän huomiota. Pelkään nimittäin pahoin, että vaikka The Big Sick osoittautui hitiksi maailmalla, ei sitä kovin moni suomalainen näe.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Big Sick, 2017, Apatow Films, FilmNation Entertainment, Story Ink