Pääosissa: Luke Evans, Sarah Gadon, Art Parkinson, Dominic Cooper, Charles Dance, William Houston, Diarmaid Murtagh, Noah Huntley, Paul Kaye, Zach McGowan, Ferdinand Kingsley, Joseph Long ja Thor Kristjansson
Genre: fantasia, toiminta, kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16
Dracula Untold perustuu löyhästi Bram Stokerin Dracula-kirjaan vuodelta 1897. Universal Studios oli tehnyt kirjan pohjalta kenties tunnetuimman elokuvaversion, Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin(Dracula) vuonna 1931 ja vuonna 2007 Universal ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa hahmosta, joka kulki työnimellä "Dracula: Year Zero". Alun perin Alex Proyasin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta hänet korvattiin ensikertalaisella Gary Shorella. Päärooliin taas kaavailtiin Sam Worthingtonia, mutta Proyasin jouduttua jättämään projektin, Worthington jätti leffan ja hänen tilalle palkattiin Luke Evans. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta Dracula Untold sai maailmanensi-iltansa 30. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin lähes totaalisen tyrmäyksen kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin Netflixistä, enkä pitänyt sitä kummoisena. Kun huomasin Dracula Untoldin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.
Turkin armeijan hyökätessä 1440-luvulla Transilvaniaan, paikallinen ruhtinas Vlad III löytää keinon suojella alamaisiaan, kun hän tekee sopimuksen vampyyrin kanssa saadakseen tämän voimat.
Sam Worthingtonin poistuttua projektista, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans nappasi elokuvan pääroolin ruhtinas Vlad III:na, eli Vlad "Seivästäjänä", eli Vlad Draculana, joka on muuten ihan todellinen historiallinen henkilö, josta Bram Stoker otti vaikutteita Dracula-hahmoonsa. Elokuva kuitenkin ottaa omat vapautensa hahmon suhteen, oli kyse sitten tosielämän Vladista tai Stokerin vampyyri-ikonista. Evans suoriutuu roolistaan passelisti, vakuuttaen niin vahvana hallitsijana kuin sotatantereella hurjana taistelijana. Hänen hahmoonsa yritetään kirjoittaa monimutkikasta moraalista syvyyttä, mutta toteutus muuttuu kömpelömmäksi elokuvan edetessä.
Elokuvassa nähdään myös Sarah Gadon Vladin vaimona Mirenana ja Art Parkinson heidän lapsenaan Ingerasina, William Houston, Diarmaid Murtagh ja Noah Huntley Vladin uskollisina seuraajina, Paul Kaye munkkina, Dominic Cooper turkkilaisia johtavana sulttaani Mehmed II:na, sekä Charles Dance läheisen vuoren luolastossa väijyvänä vampyyrinä, jolta Vlad käy pyytämässä apua turkkilaisten päihittämiseen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevalla tasolla. Dance istuu passelisti katalan vampyyrin osaan, mutta Dominic Cooper tuntuu täysin väärältä valinnalta pahaksi sulttaaniksi. Puinen Gadon joutuu tyytymään osaansa neitona hädässä.
Pidin Dracula Untoldista nyt uusintakatselulla hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta on elokuva mielestäni silti turhauttavan keskinkertainen, jopa aika heikko tapaus. Uumenista löytyisi jopa varsin passeli hirviöfilmi, mutta tällaisenaan toteutus ontuu. Sen sijaan, että Draculan alkuperätarinasta olisi haluttu tehdä synkkä kauhufantasia, lopputulos muistuttaa enemmänkin outoa, keskiaikaista supersankarielokuvaa. Siinä kohtaa, kun tornissa seisova Dracula muodostaa ajatuksensa voimalla lepakoista jonkin sortin pyörremyrskyn, joka tekee tuhojaan turkkilaisen armeijan keskellä ja lopulta muovautuu vielä jättimäiseksi nyrkiksi, joka iskee maahan, aloin viimeistään muistamaan, miksen piitannut leffasta.
Dracula Untold on niitä elokuvia, jotka lähinnä vain ovat, eivätkä ne oikein tarjoa yhtään mitään. Se ei ole jännittävä, se ei ole innostava, se ei ole hauska... se vain on. Puolentoista tunnin kesto on toisaalta armollinen katsojaa kohtaan, kun lopputulos on näin yhdentekevä, mutta samalla leffa tuntuu myös hutiloiden kasaan saksitulta. Leikkaushuoneen lattialle jäi muun muassa Vladin kohtaaminen Baba Jaga -noita-akan kanssa, joka olisi toki ollut aika irralliselta tuntuva, lähinnä Universalin suunnittelemaa hirviöiden yhtenäistä elokuvauniversumia pohjustava hetki. Pääasiassa elokuva käyttää aikansa maalaillakseen Draculasta jonkin sortin traagista antisankaria, jolloin ikonisen ja kauhistuttavan monsterin alkuperätarinaa odottaville luvassa on jo heti pienoinen pettymys. Leffa yrittää sanoa jotain taakasta, jota joutuu kantamaan väärien valintojen johdosta, mutta homma jää tälläkin saralla aika latteaksi.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Gary Shore, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan leffaa. Shoren ensikertalaisuus näkyykin Dracula Untoldista monin tavoin ja lopputulos muistuttaa usein suoraan DVD:lle tehtyä b-fantasiaa. Matt Sazaman ja Burk Sharplessin käsikirjoitus on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta kömpelö, eikä kaksikko herätä koskaan tunnetta, että tästä hahmosta muovautuisi se kaikkien tuntema verenimijä. Elokuva on muuten kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtaukset äityvät ajoittain aika sillisalaatiksi. Yksikin taistelu kuvataan osittain kuolemaa tekevän turkkilaissotilaan silmien kautta ja vieläpä heijastuksena miekan terästä. Lavasteet ovat kelvolliset, samoin asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteista kuitenkin näkyy pienehkö budjetti, etenkin eeppisiksi tarkoitettujen taistelujen aikana, kun Vlad ryhtyy hyödyntämään uusia supervoimiaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Game of Thronesista (2011-2019) tutun Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat melkeinpä leffan parasta antia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dracula Untold, 2014, Universal Pictures, Legendary Entertainment, Michael De Luca Productions, Dentsu, Fuji Television Network
Pääosissa: Kate Beckinsale, Theo James, Tobias Menzies, Lara Pulver, Bradley James, Peter Andersson, James Faulkner, Clementine Nicholson, Daisy Head, Oliver Stark ja Charles Dance
Genre: fantasia, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16
Kate Beckinsalen tähdittämä vampyyri-ihmissusileffa Varjojen valtakunta(Underworld - 2003) sai vaisuja arvosteluja, mutta se oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jatko-osat Underworld: Evolution(2006), Underworld: Rise of the Lycans (2009) ja Underworld: Awakening (2012) saivat vielä negatiivisempaa palautetta kriitikoilta, mutta ne olivat kaikki menestyksiä lippuluukuilla. Alun perin työnimellä "Underworld: Next Generation" kulkeneen viidennen osan teosta ilmoitettiin vuonna 2014 ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2015. Lopulta Underworld: Blood Wars sai ensi-iltansa joulukuussa 2016. Elokuva menestyi budjettiinsa verrattuna kelvollisesti, mutta jäi elokuvasarjan selvästi huonoiten menestyneimmäksi leffaksi, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse näin Varjojen valtakunnan jo lapsena ja sen kolme ensimmäistä jatko-osaa myöhemmin teininä, enkä pahemmin välittänyt näkemästäni, joten Underworld: Blood Wars jäi minulta väliin, kun se saapui Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle vuonna 2017. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän viime syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Muutama kuukausi Underworld: Awakeningin jälkeen oli vihdoin aika huipentaa sarja toistaiseksi viimeisellä osalla Underworld: Blood Wars.
Selene on piilottanut arvokasta verta omaavan tyttärensä, jota niin vampyyrit kuin ihmissudet jahtaavat. Selenen tavoitteena on vihdoin ja viimein päättää lajien vuosisatoja kestänyt sota.
Kate Beckinsale nähdään jälleen kerran vampyyri Selenenä, joka erityisen verilinjansa takia kestää jopa auringonvaloa. Selene on joutunut piilottamaan tyttärensä Even, jota vampyyrit jahtaavat kostaakseen Selenelle vanhimpien kuoleman ja jota ihmissudet haluavat käyttää uuden vampyyri-ihmissusi-mutanttiarmeijan luomiseen. Beckinsalen roolisuorituksesta alkaa jo näkyä selvää kyllästymistä elokuvasarjaa kohtaan ja hän ilmoittikin pian Underworld: Blood Warsin ilmestyttyä, ettei enää palaisi tulevaisuudessa mahdollisiin jatko-osiin (ilmoitus, jonka hän on viime vuosien aikana perunut, luultavasti siksi, että eipä hän oikein muuten rooleja saa). Ei Beckinsale ole koskaan leffasarjan varrella erityisen hyvää työtä tehnyt näyttelijänä, mutta sentään hän on ollut täysillä menossa mukana. Tällä kertaa hänen kasvoiltaan paistaa tietty hälläväliä-fiilis.
Paluun sarjaan tekevät myös edellisleffassa esitellyt vampyyrit David (Theo James) ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance). Puisehko James ei vieläkään vakuuta roolissaan ja Dancen karisma menee hukkaan vampyyrijohtajan osassa. Uusina hahmoina esitellään ihmissusien uusi johtaja Marius (Tobias Menzies), tämän vampyyri-salarakas Alexia (Daisy Head), omiaan juonitteleva vampyyri Semira (Lara Pulver), hänen rakkaansa Varga (Bradley James), sekä pohjoisen vampyyriklaanin johtaja Vidar (Peter Andersson) ja hänen tyttärensä Lena (Clementine Nicholson). Tulokkaatkaan eivät pahemmin vakuuta, eikä yleensä oiva Menzies istu uuden pahiksen saappaisiin.
Lukuun ottamatta yllättävänkin toimivaa esiosatarinaa kertovaa kolmososaa, Rise of the Lycansia, saippuasarjamaisiksi muuttuneet Underworld-elokuvat ovat luisuneet alamäkeen alkuperäisen, ihan kelpo fantasiatoimintaleffa Varjojen valtakunnan jälkeen. Nelososa Underworld: Awakening oli jo varsin kehno ja nyt Underworld: Blood Wars on aivan karsea raina, jota katsoessa huomaa toivovansa, että Selene ja kumppanit olisi älytty pistää päiviltä jo aikapäiviä sitten. Ohuttakin ohuempi käsikirjoitus vailla kunnollista tarinaa on pelkkä kehys sille, että nämä toinen toistaan pahvisemmat hahmot voidaan nakittaa tukkanuottasille tasaisin väliajoin. Toimintaa on paljon, mutta se on totaalisen ponnetonta, jännityksetöntä ja suoraan sanottuna pirun tylsää katseltavaa. Digiveri roiskuu koomisen yliampuvasti ja siisteiksi tarkoitetut ampumiset ovat yhtä tyhjän kanssa, kun luodit vain kimpoilevat kohteistaan.
Pituutta elokuvalla on sentään vain puolitoista tuntia, mutta silti leffa tuntuu kestävän ties kuinka kauan. Kun alussa on jälleen kerrattu aiempien filmien tapahtumat (koska tekijätkin selvästi tietävät, kuinka yhdentekevää ja unohdettavaa kertakäyttöhömppää puskevat ulos), elokuva paahtaa menemään kamalalla kiireellä, mutta katsojan on vaikea päästä menoon mukaan. Kun tarinaa ei tunnu olevan lainkaan, Selene pusketaan syrjään tylsien sivuhahmojen tieltä ja jatkuvat taistelukohtaukset eivät säväytä lainkaan, sitä huomaa herkästi löytävänsä kiinnostavampaa puuhaa. Yliampuvassa muka-cooliudessaan Blood Wars on myös myötähäpeällisen korni ja koominen tekele. Kun leffa vihdoin älytään viedä päätökseensä muka-eeppisesti, ensimmäinen ajatus on "siinäkö se nyt sitten oli?"
Elokuvan on ohjannut ensikertalainen Anna Foerster, joka oli aiemmin tehnyt muutamia televisiosarjajaksoja. Foersterin kokemattomuuden huomaa ja lopputulos on todella kälyinen. Surkea on myös Cory Goodmanin käsikirjoituksen raakile. Goodman repii uusia ideoita epätoivoisesti hatustaan ja käyttää naurettavan paljon samaa kikkaa, jossa hahmoille ja katsojille selitetään asioita vampyyrien juotua toistensa verta. Kirjoittajan shokeeraaviksi tarkoitetut "hän olikin kaiken takana tai osa tärkeintä hirviösukua" -juonenkäänteet ja -paljastukset eivät hetkauta todellisuudessa suuntaan tai toiseen. Tekniseltä puoleltaan Underworld: Blood Wars on myös aikamoinen sekasotku. Se on kehnosti kuvattu ja leikattu kasaan. Etenkin toimintakohtaukset ovat typerryttäviä visuaalisen toteutuksensa puolesta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset sentään toimivat, mutta tietokonetehosteet ovat suorastaan pöyristyttävän paskoja. Siitä huolimatta, että edellinen leffa oli sarjan menestynein, Blood Wars on tehty paljon pienemmällä budjetilla ja sen myös huomaa. Ihmissusista paistaa digitaalisuus ja Mariuksen hybridimuodosta tulee kaikessa koomisessa käppäisyydessään mieleen PlayStation 2:n videopelien päävastukset. Äänimaailma tykittelee yliampuvasti menemään ja Michael Wandmacherin musiikit ovat sopivan yhdentekevää jumputusta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Nell Tiger Free, Sônia Braga, Ralph Ineson, Maria Caballero, Nicole Sorace, Tawfeek Barhom, Bill Nighy ja Charles Dance
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16
Richard Donnerin ohjaama kauhuelokuva Ennustus(The Omen - 1976) oli kehuttu ja Oscar-palkittu menestys, jolle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Kirous (Damien: Omen II - 1978) ja 7 tikaria (Omen III: The Final Conflict - 1981) menestyivät kuitenkin kumpikin edeltäjäänsä huonommin ja saivat lähes täystyrmäyksen kriitikoilta. Neljäs osa Omen IV - Riivaajan paluu (Omen IV: The Awakening - 1991) tehtiin suoraan televisioesitykseen ja se lytättiin täysin, eikä myöskään 6.6.2006 julkaistu uudelleenfilmatisointi The Omen ollut pahemmin kriitikoiden tai leffasarjan fanienkaan mieleen. Vuonna 2016 ilmoitettiin, että tekeillä on uusi Omen-elokuva, jonka olisi tarkoitus toimia esiosana alkuperäisleffalle. Kuvaukset käynnistyivät vasta syksyllä 2022, kun käsikirjoitusta oli työstetty useasti uudestaan ja ohjaajakin vaihtunut Antonio Camposista Arkasha Stevensoniin. Nyt The First Omen saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa todella skeptisenä. Olen nähnyt elokuvasarjasta aiemmin vain alkuperäisen Ennustuksen, jota pidän upeana kauhuteoksena. En juuri innostunut, kun kuulin, että sille tehtäisiin esiosa ja uutuuselokuvan kehnot trailerit ovat vain laskeneet odotuksiani. Kävinkin epäileväisenä katsomassa The First Omenin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1971 nunnaksi pyrkivä Margaret Daino muuttaa Roomaan työskennelläkseen orpokodissa opettajana. Siellä hänelle paljastuu kauhistuttava suunnitelma Antikristuksen synnyttämiseksi.
Apple TV+:n Servant-kauhusarjasta (2019-2023) tuttu Nell Tiger Free näyttelee Margaret Dainoa, nuorta amerikkalaisnaista, joka muuttaa Italian pääkaupunkiin Roomaan, haaveenaan toimia opettajana ja sitten nunnana paikallisessa orpokodissa. Free istuu rooliinsa hyvin, tulkiten osaavasti hahmonsa muutosta, kun tälle aluksi aika sinisilmäisenä esitellylle Margaretille alkaa hiljalleen selvitä hirvittävä salaliitto. Free esittää hahmonsa kehittyvää paniikkia oivallisesti, joskin leffasta löytyy yksi kohtaus, jossa hänen antaumuksellinen eläytymisensä muuttuu tahattoman komedian puolelle.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sônia Braga orpokotia johtavana abbedissana, Maria Caballero Margaretin kanssa nunnaksi pyrkivänä Luzina, Nicole Sorace orpokodissa asuvana omituisena Carlita-tyttönä, Bill Nighy kardinaali Lawrencena, sekä Ralph Ineson alkuperäisestä Ennustuksesta tuttuna isä Brennanina, joka on ensimmäisenä Antikristuksen synnyttämiseen liittyvän salaliiton jäljillä. Braga sopii passelisti tomeraksi abbedissaksi ja Ineson kanavoi kelvollisesti alkuperäisleffassa Patrick Throughtonin esittämän pappihahmon päämääräisyyttä pysäyttää pahat voimat. Karismaattinen Nighy, sekä vain leffan prologissa piipahtava Game of Thrones -sarjan (2011-2019) näyttelijä Charles Dance ovat kuitenkin harmillisen alikäytetyt osissaan.
Valitettavasti The First Omen ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaan epäilykseni kävivät toteen. Kyseessä on turhauttavan laiska yritys rahastaa tunnetun kauhuelokuvasarjan nimellä, turhaakin turhempi esiosa ja ihan ylipäätään vain tylsän geneerinen kauhuräpellys. Elokuva sisältää pari hyvää näyttelijäsuoritusta, ideaa ja yksittäistä kuvaa, mutta siihen se sitten jääkin, eikä minulta juuri positiivista sanottavaa löydy. Erityisesti minua tympi se, kuinka elokuvan tekijöiltä ei löytynyt mitään ymmärrystä alkuperäistä klassikkoa kohtaan ja mikä siinä toimii niin hyvin. Ennustuksen sijaan The First Omenista tulee mieleen ihan muut kauhuleffat, lähinnä viime vuosien aikana ilmestyneet Nunna-rainat (The Nun - 2018-2023). Kaikki samat kolkoilla käytävillä pimeässä hiippailut, sekä muut vastaavat, miljoona kertaa nähdyt jipot löytyy. Lukuun ottamatta paria yllättävänkin karua body horror -hetkeä leffan kauhuosasto on unettavan tylsää seurattavaa.
Yksi elokuvan merkittävimmistä ongelmista on myös sen tarina.The First Omen toimii tosiaan suorana esiosana alkuperäiselle Ennustukselle ja klassikon nähneelle ei pitäisi tulla yllätyksenä, kuinka uutuuselokuvassa lopulta käy. Mukaan yritetään tuoda pari epätoivoista käännettä ja koukkua, mutta toinen näistä oli mielestäni todella ennalta-arvattava. Toisella taas yritetään pohjustaa mahdollista jatko-osaa tälle. Enkä siis tarkoita Ennustusta, joka jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin tässä leffassa jäädään, vaan sitä sivuavaa lisäosaa. Minä en ainakaan jäänyt odottamaan jatkoa ollenkaan. Mieluummin vain leikin, ettei edes The First Omenia ole olemassa, vähän samaan tapaan kuin teen viime vuonna toista 1970-luvun kauhuklassikon tarinaa jatkaneen Manaaja: Uskon merkin(The Exorcist: Believer - 2023) kohdalla.
Elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Arkasha Stevenson, joka oli aiemmin tehnyt yksittäiset jaksot muun muassa sarjoista Legion (2017-2019) ja Brand New Cherry Flavor (2021), mutta joka ei ollut ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa. Stevensonin ensikertalaisuus näkyy, minkä lisäksi leffa ei herätä tunnetta siitä, että hän olisi pahemmin halunnut kunnioittaa alkuperäisteosta. Stevenson ei saa rakennettua jännittävää ilmapiiriä, vaan hänen kauhuyrityksensä on varsin pitkäveteistä seurattavaa. Asiaa ei auta hänen, Tim Smithin ja Keith Thomasin kehno käsikirjoitus täynnä ideoita, jotka eivät tunnu Ennustukselta yhtään. Leffassa on myös runsaasti kuvastoa, joka ei sovi alkuperäisleffan maailmaan. Mukana on yksi todella komea otos ovelasti aseteltujen kynttilöiden kera, mutta heti perään heivataan todella tökeröitä kamera-ajoja, jotka saivat minut unohtamaan senkin vähän riemun. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraukset äityvät parissa kohtaa toimivan ällöttäviksi. Äänimaailma rakentuu tavanomaisten äkkisäikyttelyjen varaan. Mark Korvenin säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen, mutta lopputekstien aikana pauhaava, alkuperäisleffasta tuttu Jerry Goldsmithin säveltämä ja Oscar-ehdokkuuden saanut Ave Satani -kuoro puree edelleen luihin ja ytimiin hyytävyydellään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The First Omen, 2024, 20th Century Studios, Phantom Four Films, Abbey Road Studios, Cattleya, Kiwii
Pääosissa: Kate Beckinsale, India Eisley, Theo James, Stephen Rea, Michael Ealy, Charles Dance, Kris Holden-Ried, Sandrine Holt ja Wes Bentley
Genre: fantasia, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16
Len Wisemanin elokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli ristiriitaisista arvosteluista huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli totta kai tiedossa. Heti, kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi, tuotantoyhtiö Screen Gems tilasi Wisemanilta kaksi elokuvaa lisää, jatko-osan Underworld: Evolution (2006) ja esiosan Underworld: Rise of the Lycans (2009). Niistäkään eivät kriitikot piitanneet, mutta kummatkin olivat menestyksiä lippuluukuilla, joten lisää oli luvassa. "Underworld 4: New Dawn" -työnimellä kulkenutta leffaa käsikirjoitettiin uudestaan ja uudestaan, mutta tekijät eivät olleet siihen koskaan tyytyväisiä. Kuvaukset jopa käynnistyivät maaliskuussa 2011 keskeneräisen käsikirjoituksen kanssa. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Underworld: Awakening sai ensi-iltansa tammikuussa 2012. Vaikka leffa sai lähes täyslyttäyksen kriitikoilta, nousi se elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta jatko-osat tähän nelososaan asti vasta myöhemmin. En silloin pitänyt Underworld: Awakeningista, mutta kun päätin ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi arvostella koko leffasarjan läpi, minun täytyi tietty antaa nelososalle uusi mahdollisuus. Katsoinkin Underworld: Awakeningin jo muutama päivä Rise of the Lycansin jälkeen.
Ihmiskunta on saanut tietää vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta ja nyt lajit joutuvat taistelemaan selviytymisestään. Kahdentoista vuoden vankeudesta vapautunut Selene etsii Michaelia ja kohtaa uusia tuttavuuksia - niin liittolaisia kuin vihollisia.
Kate Beckinsale palaa rooliinsa Selene-vampyyrinä ensi kertaa kunnolla kuuteen vuoteen, toimittuaan pelkkänä kertojaäänenä edellisosassa Underworld: Rise of the Lycansissa. Beckinsale jatkaa tuttuun tapaansa, suoriutuen jälleen uskottavasti vampyyrisoturin osasta. Selene on taas kerran etsimässä vampyyri-ihmissusi-hybridi Michael Corvinia, mutta koska tätä esittänyt Scott Speedman ei halunnut palata leffasarjaan, Selene kohtaakin uusia hahmoja, jotka aiheuttavat hänelle monenlaista päänvaivaa.
Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Stephen Rean näyttelemä ihmistohtori Jacob Lane, joka tekee tutkimuksia vampyyreillä ja ihmissusilla, sekä tämän poika Quint (Kris Holden-Ried), Theo Jamesin esittämä vampyyri David ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance), Michael Ealyn näyttelemä ihmisetsivä Sebastian, sekä India Eisleyn esittämä hybridityttö Eve. Rea ja Dance sopivat erityisen mainiosti rooleihinsa pahaksi tutkijaksi ja uudeksi vampyyriyhteisön johtajaksi. Loput hoitavat hommansa passelisti. Hahmot jäävät kuitenkin aika yhdentekeviksi, eikä Selenen ja Eve-tytön lisäksi muista jaksa paljoa välittää.
Underworld-sarjan kolmososan, Rise of the Lycansin tehtyä aikahyppyä taaksepäin vampyyrien ja ihmissusien sodan juurille, neljäs leffa Underworld: Awakening toimii jatko-osana kahden ensimmäisen filmin tarinalle. Elokuvien välillä maailma on kuitenkin ehtinyt muuttua reippaasti ja nyt ihmiskunta on tietoinen vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta. Monsterilajien sota onkin vaihtunut selviytymistaisteluksi yhteistä vihollista vastaan. Lähtökohdat ovat mainiot, mutta niistä ei saada paljoa aikaiseksi. Kuten jo alussa mainitsin, elokuvan tuotannolla oli paljon ongelmia, eikä oikein kukaan tuntunut olevan tyytyväinen filmin käsikirjoitukseen. Kuvaukset käynnistettiin pelkän raakiletekstin voimin ja sen myös huomaa. Underworld: Awakening on kevyesti sarjan tähän asti huonoin osa.
Hyvin nopeasti yhdeksi ongelmaksi muodostuu, ettei Awakening edes tunnu Underworld-elokuvalta. Siitä tulee paljon vahvemmin mieleen Screen Gemsin tuottamat, videopeleihin perustuvat Resident Evilit (2002-2016). Tapa kerrata aiempia tapahtumia ja alun tutkimuslaitoslokaatio, sekä lopun jättimörökölli pistävät miettimään, että kumpaakohan leffasarjaa tässä nyt alkoi katsomaan? Asiaa ei auta, että maailman muutoksia ihmettelevästä Selenestä tulee mieleen Milla Jovovichin Alice-hahmo. Vaikka katsojanakin ihmettelee elokuvasarjan uutta, futuristista maailmankuvaa, ei elokuva onnistu nappaamaan mukaansa edellisosien tavoin.
Vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia ja suuri osa siitä käytetään toimintakohtauksiin, elokuva on jopa pitkäveteinen. Toisille leffa on varmasti passelia aivot narikkaan -viihdettä, mutta kun itse en jaksanut välittää hahmoista, löyhäksi jäävä tarina ei vakuuttanut, eivätkä toimintakohtaukset ole kaksisia, ei Underworld: Awakeningissa ollut oikein mitään tarttumapintaa, joka olisi onnistunut edes viihdyttämään. Taistelut ovat ponnettomia ja muuttuvat yhä vain koomisemmaksi räiskinnäksi, kun katsoja alkaa kyseenalaistamaan Selenen pyssyjen ammuskapasiteettia. Vampyyrien ja ihmissusien täyttämässä leffassa epäuskottavinta onkin, kuinka pitkään sankarittaren uusilla sarjatulipistooleilla voi ampua. Selene kyllä vaihtaa uudet lippaat silloin tällöin, mutta missä hahmo niitä säilyttää? Ne eivät ole näkyvillä ja tuskin ne hahmon ihonmyötäiseen nahka-asuunkaan mahtuvat.
Ohjauksesta vastaa tällä kertaa ruotsalaisduo Måns Mårlind ja Björn Stein, jotka eivät saa juuri mitään aikaiseksi elokuvalla. Jännite ja into uupuvat täysin. Asiaan toki vaikuttaa elokuvan kömpelö käsikirjoitus, jota oli lopulta rustaamassa huomattavasti enemmän ihmisiä kuin lopputekstit antavat ymmärtää. Jossain rainan uumenissa uinuu potentiaalinen toimintakauhuleffa, mutta siihen ei päästä käsiksi. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta paikoitellen hutiloiden leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, mutta valaisutiimi on tehnyt erikoisen ratkaisun, pistäessään kattovalot välkkymään jokaisen toimintakohtauksen ajaksi. Jos olet siis yliherkkä valoille, ei Underworld: Awakening todellakaan sovi sinulle. Erikoistehosteet eivät vakuuta ja on todella selvää, milloin ihmissudet ovat tietokoneanimoituja ja milloin asuja. Äänimaailma koostuu osittain joistain studiokoneen äänikansion ilmaistiedostoista. Säveltäjä Paul Haslingerkin hoitaa hommansa laiskasti, työstettyään vain pari melodiaa mukaan ja muuten elokuva on täynnä kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Austin O'Brien, Arnold Schwarzenegger, Charles Dance, Robert Prosky, Frank McRae, Tom Noonan, Anthony Quinn, Bridgette Wilson, F. Murray Abraham, Mercedes Ruehl, Art Carney, Ian McKellen, Tina Turner, Robert Patrick, Sharon Stone, Maria Shriver, Jim Belushi, Jean-Claude Van Damme, Chevy Chase ja Danny DeVito
Genre: toiminta, komedia, fantasia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16
Last Action Hero on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintakomedia. Zak Penn ja Adam Leff saivat idean uudenlaisesta toimintaelokuvasta, joka parodioisi lajityypin kliseitä. Kaksikko sai ideansa myytyä, mutta heidän käsikirjoitustaan muovattiin useaan otteeseen muun muassa Shane Blackin ja Carrie Fisherin toimesta, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Kuvauksissa koettiin suuria ongelmia niskaan hengittävien studiopomojen taholta ja leffaa muovattiin paljon myös jälkitöissä. Lopulta Last Action Hero sai maailmanensi-iltansa 13. kesäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu kassamagneetti, vaan se jäi parikymmentä miljoonaa dollaria tappiolle. Leffa ei myöskään ollut kriitikoiden mieleen ja se sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, uusi tähti ja laulu), voittamatta niistä kuitenkaan ainuttakaan. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin noussut ja nykyään sitä pidetään väärinymmärrettynä kulttiklassikkona. Itse näin Last Action Heron joskus lapsena ja pidin siitä. Olen omistanut sen Blu-raylla parisen vuotta, mutten ollut vielä katsonut sitä uudestaan, kunnes huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa, toimiiko elokuva yhä aikuisiällä, vai oliko se alkuperäisen lyttäyksensä ansainnut.
Toimintaelokuvien innokas fani Danny saa käsiinsä leffalipun, jolla hän pääsee katsomaan uusimman "Jack Slater" -rainan ennakkoon. Taianomainen lippu kuljettaa Dannyn kuitenkin valkokankaan läpi mukaan elokuvaan, missä hän pääsee seikkailemaan suosikkisankarinsa kanssa.
Austin O'Brien näyttelee Danny Madigania, nuorta poikaa, jolla ei ole kavereita ja joka jatkuvasti lintsaa koulusta mennäkseen katsomaan Arnold Schwarzeneggerin tähdittämiä toimintaelokuvia paikalliseen elokuvateatteriin. Eräänä päivänä koneenhoitaja Nick (Robert Prosky) antaa Dannylle maagisen leffalipun, jonka kanssa hän voisi päästä näkemään ennakkoon Schwarzeneggerin tähdittämän "Jack Slater IV" -leffan. Lippu kuitenkin viskaa Dannyn suoraan valkokankaasta läpi mukaan elokuvaan! Näin lapsesta pitäen elokuvien suurkuluttajana koin Dannyn helposti samaistuttavana heppuna. Koulupäivät turhauttivat, kun lähimmässä Finnkinossa olisi pyörinyt uusin Marvelin tai DC:n sarjakuviin perustuva elokuva tai vaikka uusi Harry Potter. Dannysta on helppo pitää, vaikka O'Brien onkin paikoitellen aika rasittava ja kehno roolissa.
Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Arnold Schwarzenegger, joka näyttelee Schwarzeneggerin esittämää toimintasankari Jack Slateria. Slaterista on tarkoituksella kirjoitettu mahdollisimman kova äijä, joka pistää pahiksia kumoon noin vain, murjoo korneja repliikkejä ja näyttää kaiken aikaa coolilta. Schwarzenegger istuu osaan tietty kuin valettu. Slater kuitenkin poikkeaa Schwarzeneggerin aiemmista toimintasankareiden rooleista siten, että kyseessä on satiiri hänen aiemmista hahmoistaan. Onkin hauska, että hän on suostunut naljailemaan aiempien filmiensä kustannuksella, silti näyttäen, kuinka paljon ne hänelle merkitsevät.
Lisäksi elokuvassa nähdään Mercedes Ruehl Dannyn äitinä, sekä Frank McRae, Anthony Quinn, Charles Dance, F. Murray Abraham, Bridgette Wilson ja Tom Noonan kuvitteellisessa "Jack Slater" -leffassa esiintyvinä poliisipäällikkö Dekkerinä, rikollispomo Tony Vivaldina, palkkatappaja Benedictinä, Slaterin kaverina Practicena, Slaterin tyttärenä Whitneynä ja murhaaja Ripperinä. Moni Schwarzeneggerin kanssa aiemmin esiintynyt näyttelijä, kuten Sharon Stone, Robert Patrick, Danny DeVito, Jean-Claude Van Damme ja Sylvester Stallone tekevät pienet cameot leffassa. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekee Dance häijyn lasisilmäisen tappajan osassa. Prosky on varsin sympaattinen iäkkään elokuvateatterityöntekijän roolissa.
Minun on kyllä todettava, että liityn niiden joukkoon, jotka kokevat, että ilmestyessään Last Action Hero ymmärrettiin täysin väärin ja lytättiin siksi harmillisesti. Löytyyhän leffasta toki ongelmansa, kuten paikoitellen aika huono lapsinäyttelijä, mutta muuten filmi on erittäin mainio. Se sisältää todella nokkelan idean ja sen tapa liikkua metatasoilla on melkeinpä nerokas. Vuonna 1993 metatasoilla liikkuminen ei kuitenkaan ollut erityisen tuttu konsepti ja voin kuvitella, että toimintaelokuville piikittelevä toimintasatiiri ei mennyt läpi - erityisesti kun filmi vielä markkinoitiin tavanomaisena Schwarzenegger-blockbusterina.
Tarinat, joissa nuorukainen napataan arkisesta maailmasta ja heitetään tämän ihailemaan fiktiiviseen maailmaan, eivät tietenkään olleet mitään uutta vuonna 1993, mutta Last Action Hero hyödynsi tuttua kaavaa omaperäisin keinoin. Läpi leffan toimintagenren kliseitä nostetaan esille naureskellen ja elokuvan aikana saa hekotella useaan otteeseen. Slaterin lausumat vuorosanat ovat jatkuvasti tarkoituksellisen kökköjä, oikein korostaen, millaista kamaa kasarin toimintarainat tarjosivat. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään keskisormi toimintagenrelle, vaan pikemminkin pilke silmäkulmassa rustattu rakkauskirje. Vähän niin kuin muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt kauhuteos Scream(1996) - joskin ei yhtä onnistunut kuin se.
Vaikka elokuvasta voikin huomata selviä vaikutteita muista teoksista, ei Last Action Hero ole parodia. Se on tuotantohelvetistään johtuneista vioistaankin huolimatta toimivasti omilla jaloillaan seisova toimintaseikkailu, joka imaisee katsojan heti mukaansa. Varmasti itse kukin on elokuvia katsoessaan tai vaikkapa kirjoja lukiessaan haaveillut pääsevänsä itsekin mukaan tarinaan ja niinpä on mielenkiintoista nähdä, kun niin käy. Last Action Hero viihdyttää varsin passelisti läpi kestonsa. Huumorin lisäksi siitä löytyy muutama oikein tyylikäs toimintakohtaus. Montaa Arska-fania jäi harmittamaan, että leffa tehtiin lapsikatsojia ajatellen verettömästi ja kiroilematta, mutta itseäni se ei haittaa ja lapsiystävällisyydestä jopa revitään muutama lisävitsi, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Danny yrittää saada Slaterin kiroilemaan, mutta tämä ei kykene siihen. Loppupäässä elokuva menettää osan viihdyttävyydestään, mutta toimii silti passelisti viimeminuuteille saakka.
Elokuvan ohjauksesta vastaa John McTiernan, joka oli tehnyt aiemmin aivan mahtavat toimintaelokuvat Predator - saalistajan(Predator - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988), sekä jännittävän Punaisen lokakuun metsästyksen(The Hunt for Red October - 1990). Voin vain kuvitella, kuinka Arska-fanit ovat menneet innoissaan katsomaan Last Action Heroa, McTiernanin ja Schwarzeneggerin yhdistettyä voimansa toistamiseen ja pettyneet, kun lopputuloksena ei olekaan brutaali toimintateos, vaan perheystävällisempi hassuttelu. McTiernan hoitaa homman tässäkin oivallisesti ja pilke silmäkulmassa. Kirjoittajalta toiselle siirtynyt käsikirjoitus on lopulta toimiva, vaikka siinä olisi potentiaalia lopussa vielä villimpiin hetkiin. Last Action Hero on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Jälkimmäinen hoidettiin kiireessä, mutta homma toimii silti. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja erikoistehosteet toimivat ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Kyseessä oli muuten ensimmäinen filmi, joka hyödynsi ääniformaattia, josta muodostuisi lopulta 7.1-ääni. Michael Kamenin musiikit ovat mainiot, kuten myös leffassa hyödynnetyt kappalevalinnat. Vuonna 1993 elokuvan soundtrack otettiinkin huomattavasti paremmin vastaan kuin itse elokuva.
Yhteenveto:Last Action Hero on erittäin mainio ja ilmestyessään täysin väärinymmärretty elokuva, jolle ehdottomasti kannattaa näin 30 vuotta myöhemmin antaa uusi mahdollisuus. Kyseessä on todella vekkuli toimintaseikkailu, jonka tarina nappaa täysillä mukaansa ja joka liikkuu etenkin omana aikanaan erittäin hupaisasti meta-tasoilla. Pilke on ollut silmäkulmassa elokuvaa tehdessä ja läpi leffan on luvassa hauskoja hetkiä toimintagenren kliseiden kustannuksella. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään puhdas parodia, vaan pikemminkin itsetietoinen rakkauskirje lajityyppiä kohtaan. Arnold Schwarzenegger on tietty täydellinen esittämään machomies Jack Slateria, mutta Austin O'Brien jää hieman rasittavaksi Dannyna. Tekniseltä puoleltaan elokuva on oivallinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi etenkin loppupäässä hieman viilausta. Tiettyine heikkouksineenkin Last Action Hero on mielestäni huomattavasti parempi elokuva kuin millaisena se otettiin vastaan 30 vuotta sitten. Suosittelenkin elokuvaa kaikille Arska-faneille - kunhan vain pystyy näkemään idolinsa myös hupsumman linssin kautta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Last Action Hero, 1993, Columbia Pictures, Oak Productions
Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Ralph Fiennes, Harris Dickinson, Gemma Arterton, Djimon Hounsou, Rhys Ifans, Tom Hollander, Charles Dance, Matthew Goode, Daniel Brühl, Valerie Pachner, Aaron Taylor-Johnson ja Stanley Tucci Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16
Mark Millarin ja Dave Gibbonsin Kingsman-sarjakuviin (2012-2018) perustuva elokuva Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) oli yllätyshitti, jota niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät, joten jatkoa oli tulossa. Kingsman: Kultainen kehä(Kingsman: The Golden Circle - 2017) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta sekin oli taloudellinen menestys, joten lisää oli tekeillä. Kolmannen Kingsman-elokuvan lisäksi ohjaaja Matthew Vaughn alkoi suunnitella esiosaa, joka kertoisi Kingsman-organisaation synnystä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2019, mutta eri syistä (20th Century Foxin myynti Disneylle ja koronaviruspandemia) leffan julkaisua on siirretty useampaan otteeseen. Nyt The King's Man saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä vaihtelevin mielin. Ensimmäinen Kingsman-leffa on mielestäni aivan törkeän hyvä ja olen nähnyt sen useamman kerran, mutta jatko-osa Kultainen kehä tuotti minulle pettymyksen, enkä ole jaksanut katsoa sitä ensi-illan jälkeen uudestaan. Aluksi minua ei kiinnostanut idea esiosaleffasta, mutta trailereiden myötä aloin vähitellen lämmetä ajatukselle. Kuitenkin elokuvan jatkuva siirtyminen eteenpäin sai minut aika ajoin jopa unohtamaan sen olemassaolon ja kun vihdoin istahdin katsomaan The King's Mania sen lehdistönäytöksessä, olin lähinnä epäuskoinen siitä, että pitkän odotuksen jälkeen ylipäätään pääsen näkemään sen.
Kun 1900-luvun alussa eri maiden pahimmat ja katalimmat roistot lyöttäytyvät yhteen ajaakseen maailman sotaan, Kingsman-liikkeellä vaatteensa räätälöivät Oxfordit päättävät pysäyttää heidät.
The King's Man ei kerro aiempien Kingsman-elokuvien tutuista hahmoista, vaan se esittelee uuden kattauksen tyyppejä, jotka olivat perustamassa tätä vakoojaorganisaatiota. Ralph Fiennes näyttelee Orlando Oxfordia, sotaveteraania, jota kalvaa tekonsa taistelussa ja pyrkii nyt elämään pasifistina. Harris Dickinson esittää hänen aikuistumisen kynnyksellä olevaa poikaansa Conradia, joka taas haluaa näyttää kykynsä sodassa ja on kyllästynyt isänsä yliampuvaan suojelemistarpeeseen. Tämä isä-poika-asetelma on toimivasti rakennettu ja niin Fiennes kuin nuori Dickinson hoitavat hommansa hyvin. Fiennes itse asiassa paremmin kuin hyvin - hän on aivan mahtava leffassa! Olen aina pitänyt Fiennesiä erittäin karismaattisena näyttelijänä, mutten ole aikoihin nähnyt hänen heittäytyvän näin täysillä roolinsa vietäväksi.
Elokuvassa nähdään myös Gemma Arterton ja Djimon Hounsou Oxfordeja palvelevina Pollyna ja Sholana, Charles Dance kenraali Kitchenerinä ja Matthew Goode tämän assistenttina Mortonina, Rhys Ifans häijynä Grigori Rasputinina, Daniel Brühl katalana Erik Jan Hanussenina, sekä Tom Hollander veikeässä kolmoisroolissa Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaana Yrjö V:nä, Saksan keisari Vilhelm II:na ja Venäjän keisari Nikolai II:na. On lystikäs idea käyttää samaa näyttelijää eri maiden johtajan roolissa ja Hollander hoitaa jokaisen tontin mainiosti. Muutenkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Fiennesin lisäksi parhaiten joukosta erottuu Rhys Ifans, joka suorastaan herkuttelee ilkikurisen ja kummallisen Rasputinin roolissa.
Ilokseni The King's Man osoittautui pitkän odotuksen arvoiseksi ja Kingsman: Kultaista kehää paremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä siitä omat ongelmansa löytyy. Elokuvan tarinankerronta on paikoitellen hieman takkuilevaa, liekö sitten kyse käsikirjoituksen työstämisestä uudestaan, lisäkuvauksista tai muuten vain leikkauksesta. Välillä elokuva kulkee kovaa kyytiä eteenpäin, toisinaan taas jää junnailemaan paikoillaan. Lisäksi elokuvan alkupää on erikoisen tavanomaista settiä ja ainakin ensimmäisen puolen tunnin aikana homma ei tuntunut lainkaan Kingsmanilta, joka tunnetaan villistä toiminnastaan, sähäkästä tyylistään ja ronskista huumoristaan. Tavanomaisenakin elokuva on pätevästi ohjattua, mutta hetkellisesti ehdin säikähtää, että eikö luvassa olekaan yhtä riemastuttavan päätöntä menoa kuin aiemmissa elokuvissa.
Huojennuksekseni hieman ennen puoltaväliä filmi päättääkin painaa kaasun pohjaan ja sitten sitä mennään eikä meinata. Alkupään tavanomaisuus saa kyytiä ja luvassa on erittäin tyylikkäitä ja brutaaleja tappeluita, joissa ihmisiä pistetään säälittä hengiltä hupaisinkin tavoin. Puolen välin paikkeilla on aivan mahtava kohtaus sankareiden ja Rasputinin välillä, täynnä hulvatonta huumoria ja päheää tappelua. Aiempien elokuvien tapaan The King's Manista löytyy myös varsin yllättäviä ja hävyttömiäkin käänteitä ja ratkaisuja, jotka vain parantavat leffaa sen edetessä. Kaikki huipentuu vallan mainioon loppuskabaan, joka jättää katsojan odottamaan jatkoa.
Ohjaaja Matthew Vaughnilta kyllä löytyy silmää näyttäville toimintakohtauksille. Vaughn keksii leffaan toinen toistaan tyylikkäämpiä turpaanvetoja ja miekkataisteluita, joissa kamera liikkuu tarkkaan suunnitellusti hahmojen ympärillä. Välillä kameraa asetellaan varsin mielikuvituksellisiin paikkoihin tehostamaan meininkiä. Muutenkin tekninen toteutus on onnistunut. Vaikka leikkaus onkin paikoitellen kömpelöä yleisen rytmityksen puolesta, mukana on paljon napakoita ja kiinnostavia editointiratkaisuja. Sodan syttyminen ja leviäminen kuvataan yhdellä pitkällä otoksella todella näyttävästi. 1900-luvun alku on hienosti toteutettu erinomaisen lavastuksen ja puvustuksen kautta. Efektit ovat mainiot ja äänimaailma rymistelee oivallisesti Matthew Margesonin ja Dominic Lewisin musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The King's Man on varsin mainio toimintakomedia, sekä mielenkiintoinen esiosa. Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä tosissaan käyntiin, mutta sitten kun mennään, niin sitten ihan oikeasti myös mennään. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä, rujompia ja veikeämpiä. Taistelukoreografiat ovat näyttäviä ja niitä vain tukee taidokas kuvaus. Huumori on paikoitellen hyvinkin ronskia, mutta silti varsin hupaista. Tarinankerronta on paikoitellen töksähtelevää, mutta homma pitää silti hyvin mukanaan. Tarinasta löytyy myös mainioita käänteitä ja yllätyksiä. Näyttelijät ovat kaikki päteviä rooleissaan, varsinkin hyvin heittäytyvät Ralph Fiennes ja Rhys Ifans. Iloitsen, että The King's Man on vihdoin saatu elokuvateattereihin, mutta samalla harmittelen, että se ilmestyy juuri silloin, kun mm. meidänkin maamme sulkee teattereitaan koronan takia. Toivon, että kaikki, jotka sitä ovat odottaneet viimeiset pari vuotta, pääsisivät silti vihdoin ja viimein näkemään sen.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Man, 2021, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Marv Films, Marv Studios
Pääosissa: Gary Oldman, Amanda Seyfried, Lily Collins, Arliss Howard, Tom Pelphrey, Charles Dance, Jamie McShane, Monika Gossmann, Sam Troughton, Ferdinand Kingsley, Tuppence Middleton ja Tom Burke
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 13
Mank on David Fincherin uusi elokuva, mikä perustuu tositapahtumiin käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin elämästä ja urasta, sekä kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi tituleeratun Citizen Kanen (1941) teosta. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo lähes 30 vuotta sitten, kun Fincherin isä Jack Fincher kirjoitti sen käsikirjoituksen. David Fincher halusi ohjata sen pohjalta elokuvan, saatuaan valmiiksi The Game - oletko valmis peliin? -leffansa (The Game) vuonna 1997. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Jack Fincher menehtyi vuonna 2003. Vasta pari vuotta sitten Fincher sai Netflixin innostumaan projektista ja sen kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019. Nyt Mank on vihdoin julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin erittäin kiinnostunut näkemään sen jo ihan siitä syystä, että kyseessä on Fincherin ensimmäinen elokuva sitten vuoden 2014 Gone Girlin. Myös kertomus Citizen Kanen teosta kiinnosti, vaikkakin olen nähnyt elokuvan vain kerran, monta vuotta sitten ja aivan liian nuorena. Katsoinkin Mankin heti sinä päivänä, kun se saapui Netflixin valikoimaan.
Vuonna 1940 nuori visionäärinen ohjaaja Orson Welles pestaa alkoholisoituneen käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin työstämään käsikirjoituksen, mistä muovautuisi lopulta elokuva Citizen Kane.
Aina fantastinen Gary Oldman nähdään pääroolissa Herman J. Mankiewiczinä, eli Mankina, Hollywood-käsikirjoittajana, jolla oli ikävä taipumus sanoa ääneen kaikki mietteensä, sekä vielä pahempi taipumus nauttia päihteitä, mikä vain vahvisti sitä ensimmäistä taipumusta. Kyseessä on niitä ihmisiä, joiden kanssa olisi varmasti aikamoinen kokemus käydä keskustelua, niin hyvässä kuin pahassa, mutta jonka puhetta olisi ulkopuolisena lähes taianomaista kuunnella. Oldman on häikäisevän hyvä Mankina. Hänen valtava karismansa pitää katsojan lumottuna ja hänen tapansa puhua repliikkinsä tarjoaa monet makeat naurut. En ihmettele yhtään, jos Oldman olisi jälleen kahmimassa palkintoja eri gaaloissa ensi vuoden alussa.
Elokuvassa nähdään myös mm. yllättävän hyvä Amanda Seyfried näyttelijä Marion Daviesina, jonka kanssa Mankille muodostuu kiinnostava suhde, Lily Collins Mankia kirjoittamaan auttavana Rita Alexanderina, Arliss Howard Metro-Goldwyn-Mayer -studion perustajana ja tuottajana Louis B. Mayerina, aina yhtä mahtipontisesti puhuva Charles Dance sanomalehtiherrana William Randolph Hearstina, Tom Pelphrey Mankin veljenä Joseph Mankiewiczinä, sekä Tom Burke Citizen Kanen ohjaajana ja päätähtenä Orson Wellesinä. Orson on loppujen lopuksi yllättävänkin vähän mukana elokuvassa ja paikoitellen hänet vain kuullaan puhelinkeskustelun kautta. Nuori ohjaajalupaus on tiputettu täysin sivurooliin, sillä tämä todella on käsikirjoittaja Mankin tarina, eikä hänen kaltaisensa seurapiirien sanavalmein herra suostuisi päästämään ketään muuta parrasvaloihin.
Ai että on hienoa nähdä David Fincherin tekevän paluun elokuvien pariin, ollessaan useamman vuoden ajan Netflixin Mindhunter-sarjan (2017-2019) kimpussa! Ja erityisen hienoa on nähdä Fincherin kokeilevan jotain itselleen täysin uutta. Pääasiassa piinaavia trillereitä tehnyt Fincher kulkee nyt ihan erilaisessa maailmassa, palaten 1930- ja 1940-lukujen Hollywoodiin. Rakkaus kyseistä aikakautta ja sen filmejä kohtaan on käsinkosketeltavaa ja moni "cinefiili" on varmasti täydessä hurmoksessa läpi elokuvan. Mank on tietty mustavalkoinen (yksi syy, miksi vuosiin yksikään studio ei suostunut tarttumaan projektiin), mutta wanhan ajan kikkailu ei lopu siihen. Mahtipontisia alkutekstejä, pimeyteen häipyviä leikkauksia, kamerasommitteluja ja musiikkeja myöten elokuva näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi tehty kymmeniä vuosia sitten. Säännöllisin väliajoin oikeaan yläkulmaan jopa välähtää pieni musta pallura, merkityksenä ilmoittaa elokuvateatterien koneenhoitajille, että nämä vaihtaisivat filmikelan. Jonnet ei muista. Noh, okei, en minäkään, mutta meinasin kyllä antaa aplodit ensimmäisen kerran, kun tämä pieni välähdys tapahtui. Jos leffa olisi vielä neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, olisi visuaalinen ilme täydellinen.
Jo pelkkä aikakauden upea toteutus teknisestä puolesta lavastukseen ja puvustukseen imaisee katsojan mukaansa. David Fincherin ohjaus on herralle tutusti vahvaa ja Gary Oldman loistaa jokaisessa kohtauksessaan. Silti kenties isoimmat kehut kuuluvat Fincherin edesmenneelle isälle, Jackille, jonka kynästä Mankin käsikirjoitus on syntynyt. Jack Fincher rakentaa kertomuksensa todella mukaansatempaavasti, eikä homma koskaan käy puiseksi tai pitkäveteiseksi. Mukana on useita, pitkiä keskusteluja, mutta erinomaisen dialogin ja kiinnostavan sisällön ansiosta ne ovat vauhdilla ohi. Huumoriakin on mukana yllättävän paljon, eikä leffa ole pelkkää vakavaa draamaa. Kuten tuli jo todettua, illalliskutsuilla Mankilla oli taipumusta tokaista ääneen kaiken, mitä sylki suuhun toi ja erityisen hilpeä onkin seuraava seurapiiritapahtuma, jossa Mankin vaimo Sara (Tuppence Middleton) vaatii, että tämä pysyy hiljaa, jos ei keksi mitään mukavaa sanottavaa. Ja Mankhan pysyy sitten hiljaa.
Hieman Citizen Kanen tavoin myös Mankin tarina ja käsikirjoitus hyppivät taidokkaasti ajassa edestakaisin, näyttäen, mikä Mankin elämässä inspiroi häntä kirjoittamaan Citizen Kanea - ketkä ihmiset muovautuivat hahmoiksi elokuvan käsikirjoituksessa. Aikahypyissä on mukana lisää mahtavan veikeää kikkailua, sillä takaumat ilmoitetaan tekstein, minkälaisia käytetään käsikirjoituksissa aloittamaan kohtaukset. INT. tarkoittaa sisätilaa, EXT. ulkotilaa, sitten lisätään vielä paikka, päivänaika ja kenties vielä lisähuomio tapahtuma-ajasta tarinan sisällä. Citizen Kanea pidetään äärimmäisen korkeassa arvossa jo ihan vain elokuvana, mutta sen taustalla kulkeneen kertomuksen nähtyä Citizen Kanea saattaa pitää vieläkin korkeammassa arvossa. Aikamoinen onnistuminen siis Finchereiltä!
Yhteenveto:Mank on David Fincherin mahtava paluu elokuvien pariin. Ja mikä olisikaan projektille parempi aihe kuin elokuvan tekeminen? Fincher näyttää suuren rakkautensa 1930- ja 1940-lukujen filmejä kohtaan elokuvan vahvalla visuaalisella toteutuksella. Elokuva näyttää kuin se olisi tehty ajat sitten. Lukuunottamatta kuvasuhdetta, kaikki mustavalkoisesta kuvasta leikkauksiin, filmikelan vaihtomerkkiin ja kohtausrakenteisiin on vanhanaikaista ja suorastaan riemastuttavaa. Kirsikkana kakun päällä toimivat käsikirjoitusilmaisut kohtausten alussa. Ohjaajan isän, Jack Fincherin työstämä käsikirjoitus on todella iskevä ja Citizen Kanen tavoin se hyppii oivallisesti ajassa. Dialogi on erinomaista ja jo sen ansiosta vähän päälle kahden tunnin kesto on vauhdilla ohi. Gary Oldman on tietysti huikean hyvä pääroolissa Mankina. Lopputuloksena on elokuva, mikä ihastuttaa kovimpia elokuvaharrastajia, sekä hieman erilaisten filmien ystäviä takuuvarmasti. Pääasiassa valtavirtaviihdettä kannattaville filmin toteutus on luultavasti luotaantyöntävä, mutta itse pidin Mankista todella paljon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: John Glen Pääosissa: Roger Moore, Carole Bouquet, Julian Glover, Michael Gothard, Chaim Topol, Lynn-Holly Johnson, Geoffrey Keen, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, John Moreno, Cassandra Harris, Jill Bennett, Jack Hedley, James Villiers ja Charles Dance Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia Ikäraja: 16
Erittäin salainen on kahdestoista James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen novellikokoelmaan ("For Your Eyes Only" - 1960). Kaksi aiempaa Bond-seikkailua, 007 rakastettuni(The Spy Who Loved Me - 1977) ja Kuuraketti(Moonraker - 1979) ohjannut Lewis Gilbert ei enää halunnut jatkaa sarjan parissa ja hänet vaihdettiin John Gleniin, joka oli leikannut kyseiset Bondit, kuten myös sarjan kuudennen elokuvan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa(On Her Majesty's Secret Service - 1969). Tätä edeltänyt Bond-leffa Kuuraketti oli nimensä mukaisesti vienyt James Bondin avaruuteen, joten tekijät päättivät, että he palaisivat tällä kertaa mahdollisimman maanläheisiin lähtökohtiin, eivätkä paisuttaisi sarjaa entistä isompiin sfääreihin. Roger Mooren paluu Bondin rooliin oli aluksi epävarmaa hänen sopimuksensa päättymisen ja ikänsä vuoksi, ja tekijät ehtivätkin kysellä muita näyttelijöitä, kuten Lewis Collinsia, Michael Jaystonia ja erästä Timothy Daltonia rooliin, kunnes Moore suostui palaamaan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1980 ja lopulta Erittäin salainen sai ensi-iltansa kesällä 1981. Kyseessä oli jälleen suurhitti, mutta aluksi kriitikot eivät täysin lämmenneet sille. Elokuva on kuitenkin muuttunut suositummaksi kriitikoiden keskuudessa vuosien varrella ja nykyään leffaa pidetään yhtenä sarjan parhaimmista. Itse näin Erittäin salaisen eräänä kesänä noin 10 vuotta sitten, kun katsoin kaikki Bond-leffat isäni kanssa. En ole kuitenkaan koskaan katsonut filmiä toistamiseen. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa leffalla No Time to Die (2020), oli aika katsoa kaikki aiemmat 007-elokuvat uudestaan. Noin kuukausi Kuuraketin katsomisen jälkeen katsoin Erittäin salaisen.
Salainen agentti James Bond lähetetään etsimään kadonnutta ATAC-systeemiä, jolla pystyy ohjaamaan Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimia ja sukellusveneitä, ennen kuin se päätyy vääriin käsiin, mikä voisi aiheuttaa suurta tuhoa.
Roger Moore palaa viidettä kertaa James Bondin rooliin ja jatkaa sarjan parissa innokkaammin kuin muut Bond-näyttelijät neljän leffan jälkeen. Connerysta huokui kyllästymistä viidennessään leffassa, eli Elät vain kahdesti(You Only Live Twice - 1967), kun taas Daniel Craig totesi neljännen filminsä Spectren(2015) jälkeen, että viiltäisi mieluummin ranteensa auki kuin palaisi enää Bondiksi. Noh, mieli on tainnut muuttua, ottaen huomioon, että näemme Craigin No Time to Diessa... Muut Bond-näyttelijäthän eivät edes päässeet viidenteen leffaansa. Mutta takaisin Mooreen! Hän hoitaa hommansa tutulla karismaattisella ja hymyilevällä tyylillään, heittäen kuivia vitsejä toiminnan välissä. Hahmona Bond pysyy ennallaan, mutta tällä kertaa hän ei pääse samalla tavalla hyödyntämään erilaisia vimpaimia.
Tämän leffan Bond-tyttö on Carole Bouquetin esittämä Melina Havelock, joka päätyy seikkailuun mukaan, sillä ATAC-systeemin perässä olevat rikolliset salamurhasivat hänen vanhempansa. Onkin hienoa nähdä, että Melinalla on vahva motiivi ja pyrkimys läpi leffan, ja että hän lähtee mieluummin kostamaan kuin lankeaa Bondin pauloihin. Tämä tekee Melinasta yhden kiinnostavimmista Bond-tytöistä ja Bouquet on oiva valinta rooliin. Mutta täytyyhän mukana kai olla sellainenkin neito, joka ei voi vastustaa Bondia ja tässä se on taitoluistelija Bibi Dahl (Lynn-Holly Johnson). On kuitenkin hyvä, ettei tätäkään Bond-tyttöä käsitellä perinteiseen tapaan. Muita hahmoja leffassa ovat mm. Bibin luistelua rahoittava rikas Kristatos (Julian Glover), salamurhaajat Gonzales (Stefan Kalipha) ja Locque (Michael Gothard), salakuljettaja Columbo (Chaim Topol) ja tämän rakastajatar kreivitär Lisl von Schlaf (Cassandra Harris). Desmond Llewelyn ja Lois Maxwell palaavat rooleihinsa Q:na ja Moneypennyna, mutta valitettavasti Bernard Lee oli menehtynyt syöpään, eikä häntä siis nähdä tutussa roolissaan MI6:n johtajana M:nä. Häntä paikkaavat Britannian puolustusministeri (Geoffrey Keen) ja MI6:n henkilöstöpäällikkö Tanner (James Villiers). Näyttelijät tekevät pääasiassa oivaa työtä. Glover sopii rikkaaksi mieheksi, Johnsonista löytyy taitoluistelijan innokkuutta ja Gothard on hyvä valinta uhkaavaksi pahikseksi. Pahiksista puheenollen, leffan alussa nähdään eräs kaljupäinen superrikollinen, joka tykkää silitellä valkoista kissaansa. Mutta tekijänoikeussyistä jätetään hänen nimensä mainitsematta...
Erittäin salainen kilpailee 007 rakastettuni -leffan kanssa paikasta Roger Mooren parhaimpana Bond-leffana. Kyseessä on lähes mahtava elokuva, mikä kuitenkin hieman kärsii tylsästä ja unohdettavasta juonesta. Juonen mitäänsanomattomuuden tosin unohtaa, kun toimintakohtaukset alkavat. Tässä nimittäin nähdään tähän mennessä 007-sarjan parhaimmistoon kuuluvia toimintakohtauksia, mitkä suorastaan ällistyttävät upeilla toteutuksillaan. Ensinnäkin mukana on loistava autotakaa-ajo, mikä kestää kauan, mutta tämä ei todellakaan haittaa, sillä se muuttuu matkan varrella yhä vain viihdyttävämmäksi ja kekseliäämmäksi. Kohtausta katsoessani tuumin hymyssä suin, että monet Fast & Furious -leffojen (2001-) kaahailuista jäävät lopulta tämän nokkelan ja vaikuttavasti toteutetun ajon jalkoihin. Mukana on toinenkin vauhdikas takaa-ajo, mutta tällä kertaa lumisissa maisemissa. Siinä, missä muiden Bond-leffojen laskettelutakaa-ajot ovat alkaneet toistamaan itseään, tämä keksii nokkelia temppuja ja hauskoja uusia suuntia, joilla luodaan toinen todella viihdyttävä ja erinomainen toimintajakso. Vielä lisäksi mukana on fantastinen kohtaus vuorenrinteellä, missä jännitystaso nostetaan huippuunsa. Kaikessa hiljaisuudessaan kohtaus on niin mestarillisesti rakennettu, että katsoja huomaa jossain kohtaa pidättävänsä hengitystään.
Elokuvasta löytyy toki muitakin mainioita kohtauksia, kuten jännittävä hetki haiden läheisyydessä, mutta nuo kolme toimintakohtausta ovat toinen toistaan parempia tähtihetkiä. Bondin kuiva huumori saa jälleen hörähtämään heittojen kökköyden takia, mutta on mukana pari kunnon naurut tarjoavaa vitsiä. Jonkin sortin romantiikkaakin löytyy, vaikkei tämän leffan Bond-tytöt olekaan perinteisimmästä päästä. Hieman mielenkiintoisemman tarinan ja kenties vähän toimivamman roiston kanssa Erittäin salainen olisi loistoleffa, mutta jo tällaisenaan se on todella hyvä elokuva ja kuuluu sarjan parhaimmistoon.
Ohjaaja John Glenillä on ollut todella vahva visio ja hän on tiennyt tasan tarkkaan, kuinka luoda mukaansatempaavia, näyttäviä, jännittäviä ja viihdyttäviä toimintakohtauksia. Hän korottaa joka toimintakohtauksen kohdalla panoksia ja on selvästi pähkäillyt pitkään, miten ne saa hiottua täydellisiksi. Jos Michael G. Wilsonin ja Richard Baumanin työstämä käsikirjoitus olisi yhtä hiottu ja napakka kuin Glenin ohjaus, olisi Erittäin salainen parempi kokonaisuus. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja etenkin toimintakohtausten aikana nähdään paljon taitavaa kameratyöskentelyä. Leikkauskin on mainiota. Lavasteet ovat jälleen hyvin toteutetut ja efektien taso sen kuin paranee. Taustakankaan käyttö on selvää joissain kohdissa, mutta se ei haittaa. Äänitehosteet ovat hyvin rakennetut. Bill Contin musiikit eivät ole yhtä loisteliaat kuin John Barryn ja leffassa käytetäänkin yllättävän vähän musiikkia, mutta paikoitellen Conti onnistuu yllättämään erilaisilla ratkaisuillaan. Elokuvan tunnuskappale, Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet napannut Sheena Eastonin laulama "For Your Eyes Only" on toimiva kipale, jonka kertosäe jää helposti soimaan päässä.
Yhteenveto:Erittäin salainen on erittäin hyvä James Bond -elokuva, mikä voisi olla jopa mahtava tiettyjen hiomisten kautta. Tarinan pahis ei ole niin hyvä kuin voisi toivoa, eikä juonikaan ole erityisen ihmeellinen. Leffa kuitenkin loistaa toimintakohtauksissaan tavalla, mistä aiemmat osat vielä vain haaveilivat. Uusi ohjaaja John Glen onnistuu luomaan upeita toimintajaksoja ja takaa-ajoja, mitkä häikäisevät yhä tänäkin päivänä. Vaikka takaa-ajot ovat pitkiä, ne muuttuvat kaiken aikaa luovemmiksi ja absurdimmiksi, lisäten viihdyttävyyttä ja jännitettä. Lopussa nähdään myös erittäin jännittävä kohtaus, mikä saa katsojan pidättämään hengitystään ja siirtymään sohvan reunalle hiki ohimolla. Mukana on kelpo huumoria keventämässä tunnelmaa tarvittaessa, sekä ihan sujuvaa romantiikkaa onnistuneen erilaisten Bond-tyttöjen kanssa. Roger Moore on viidettä kertaa erinomainen salaisena agenttina, eikä näytä vielä lainkaan merkkejä kyllästymisestä. Jos Michael G. Wilsonin ja Richard Baumanin käsikirjoitus vastaisi kaiken muun leffassa nähdyn tasoa, olisi kyseessä loistokas Bond-seikkailu. Jo nyt se on yksi sarjan parhaista ja jos et ole Bond-leffoja ennen nähnyt ja haluat tutustua Mooren tuotantoon, suosittelen katsomaan joko tämän tai 007 rakastettuni, sillä ne kilpailevat kiivaasti herran parhaimman Bond-filmin tittelistä!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
For Your Eyes Only, 1981, Eon Productions
Ohjaus: Michael Dougherty Pääosissa: Kyle Chandler, Ken Watanabe, Vera Farmiga, Millie Bobby Brown, Bradley Whitford, Thomas Middleditch, Aisha Hinds, Charles Dance, Sally Hawkins, Zhang Ziyi ja O'Shea Jackson Jr. Genre: jännitys, toiminta, fantasia Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia Ikäraja: 12
Ilman epäilystäkään Godzilla on yksi koko maailman tunnetuimmista hirviöhahmoista, ellei jopa tunnetuin. Hirviö teki ensiesiintymisensä vuonna 1954 elokuvassa Godzilla (ゴジラ) ja on nopeasti noussut suureen suosioon, ensin kotimaassaan Japanissa ja sittemmin ympäri maailman. Hahmo on esiintynyt yli kolmessakymmenessä elokuvassa, sekä lukuisissa televisiosarjoissa, peleissä ja sarjakuvissa. Vuonna 1998 ilmestyi ensimmäinen Yhdysvalloissa tehty leffa Godzillasta, mutta se oli niin kriitikoiden kuin fanien vihaama, eikä sille tehty jatkoa. Vuonna 2014 Hollywood yritti uudestaan ja silloin ilmestynyt Godzilla oli positiivisen vastaanoton saanut hitti. Elokuvalle ilmoitettiin välittömästi jatko-osa, jonka suunnittelu alkoi heti. Legendary-yhtiö hankki oikeudet Godzillan kolmeen tunnetuimpaan vastustajaan, kuningas Ghidorahiin, Mothraan ja Rodaniin, jotta voisi käyttää niitä leffassa. Ensimmäisen osan ohjaaja Gareth Edward oli kuitenkin kiireinen Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) kanssa, jolloin yhtiö palkkasi hänen tilalle Michael Doughertyn ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2018, mutta julkaisua jouduttiin siirtämään lähes vuodella eteenpäin. Nyt Godzilla II: King of the Monsters on saanut ensi-iltansa ja itse odotin sen näkemistä hyvin ristiriitaisin tuntein. Vuoden 2014 Godzilla oli ollut suuri pettymys, leffan keskittyessä liikaa tylsiin ihmishahmoihin ja kahteen mitäänsanomattomaan mörköön, jolloin Godzilla itse sai ruutuaikaa vain noin kymmenisen minuuttia kahden tunnin elokuvasta. Lisäksi leffalla oli kumma tapa katkaista kaikki toimintakohtaukset juuri kun ne olivat alkamassa ja lopputaistelu oli aivan liian synkkä, ankean harmaa ja pölyinen, jotta siitä olisi jaksanut innostua. Jatko-osan trailerit näyttivät siltä, että taisteluita kyllä olisi ja värejä olisi osattu lisätä, mutta siltikään ne eivät saaneet minua innostumaan. Vielä kun leffa sai aika kehnoja arvioita, toiveeni alkoivat hiipua. Menin kuitenkin ihan positiivisin mielin katsomaan Godzilla II: King of the Monstersin ystäväni kanssa ja samalla testasimme Cinamon-leffateatterin kauppakeskus Redissä.
Kun ihmiskunnan ylimielisyys ja halu leikkiä jumalaa kostautuu useiden titaaniolentojen, kuten kolmipäisen Ghidorahin ja tulilintu Rodanin herätessä horroksestaan kylvämään tuhoa Maan päällä, Godzillan täytyy nousta jälleen esiin palauttamaan tasapaino.
Hirviöiden kuningas Godzilla tekee näyttävän paluun valkokankaille ja pistää jälleen kerran parastaan, jotta faneilla tirahtaisi pieni ilopissa housuun. Edellisessä elokuvassa ongelmana oli hirviön lähes olematon ruutuaika ja tässä jatko-osassa tekijät ovat onneksi tajunneet, että tätä jättiliskoa katsojat ovat tulleet ihastelemaan, joten Godzilla pistetään paljon useammin ja isommin toimintaan. Klassinen hirviö on toistamiseen toteutettu uskomattoman upealla tavalla ja vähällä oli, etten antanut aplodeja joka kerta, kun Godzilla alkoi syöksemään sinistä plasmaa suustaan tai ihan vain ärjäisi vastustajilleen. Monsteriin on jopa onnistuttu tuomaan persoonallisuutta ja pelkän vihaisen tuijotuksen sijaan Godzillalta löytyy muitakin ilmeitä. Ehdoton suosikkini oli tyytyväinen virne, kun Godzilla tiesi olevansa niskan päällä. Tylsien MUTO-olioiden sijaan Godzilla saa vastaansa klassisia vastuksiaan, mitkä herättävät varmasti lisäinnostusta faneissa. Perhosta muistuttava Mothra pyrkii näyttämään mahdollisimman kauniilta, kun taas Rodan nousee tulivuoresta ja lentäessään tuhoaa kaupunkeja pelkällä aiheuttamallaan paineella. Tärkein vastustajista on tietty Godzillan arkkivihollinen kuningas Ghidorah, kolmipäinen lisko-olio, joka syöksee jonkin sortin energiaa kaikista suistaan. Kuningas Ghidorah on ehdottomasti Godzillan jälkeen parasta leffassa ja näiden kahden titaanin yhteenottoa kannattaakin odottaa.
Valitettavasti sitä eeppistä yhteenottoa joutuukin odottamaan ja odotteluaikahan vietetään tietty pääasiassa tylsien ihmishahmojen parissa. Tosi kiva. Elokuvaan on saatu tungettua nimekkäitä näyttelijöitä, kuten Kyle Chandleria, Vera Farmigaa, Charles Dancea ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttua Millie Bobby Brownia, mutta eipä heille ole paljoa mielenkiintoista sisältöä tai tekemistä keksitty. Chandler ja Farmiga näyttelevät eronnutta pariskuntaa ja Bobby Brown on heidän tyttärensä. Dance on ekoterroristi, joka luulee titaanien vapauttamisen pelastavan maailman. Oikeasti Dance vain esittää roolinsa täysin samalla lailla kuin Game of Thronesissa(2011-2019), mutta hänen hahmonsa on todella kömpelösti tungettu mukaan. Chandlerin ja Farmigan on vaikea löytää mitään kiinnostavaa hahmoistaan, etenkin kun Farmigan tutkijahahmo Emma on niin kehnosti kirjoitettu. Edellisestä Godzilla-leffasta tutut Ken Watanabe ja Sally Hawkins palaavat rooleihinsa tohtori Serizawana ja tohtori Grahamina. Watanabe on hämmentävän huono roolissaan, kun hänen ainoaksi tehtäväksi jää toistaa, kuinka ihmisten pitää vain luottaa Godzillaan ja että kyllä Godzilla pelastaa päivän. Mukana on myös paljon muita tylsiä tyyppejä, kuten huonoja vitsejä heittävä tohtori Stanton (Bradley Whitford), Monarch-yhtiön teknologiapuolella työskentelevä Coleman (Thomas Middleditch), identtiset tohtorikaksoset Ilene ja Ling (molempia esittää Zhang Ziyi), sekä perinteiset sotilashahmot (Aisha Hinds ja O'Shea Jackson Jr.), jotka jakavat komentoja aina välillä ja yrittävät kuulostaa siisteiltä. On sääli, kuinka näyttelijöiden lahjakkuus valuu täysin hukkaan, kun heille tarjottu käsikirjoitus on näin mitäänsanomaton.
Godzilla II: King of the Monstersin alku vaikuttaa vielä lupaavalta ja siltä että tekijät olisivat oppineet jotain edellisen osan virheistä. Itse Godzilla ilmestyy ruutuun jo heti elokuvan alussa, eikä tarvitse odottaa lähes tuntia, että pääsee näkemään nimikkohirviön. Elokuvan alku esittelee mielenkiintoisen maailman, missä ensimmäisen filmin aiheuttama tuho on muuttanut paljon ihmisiä. Kaupungit ovat varusteltuja hälyttimillä ja armeijat päivittävät sotavarustustaan, jotta pärjäisivät tällä kertaa sodassa ylivoimaisia titaaneja vastaan. Leffasta löytyy siis toimivat lähtökohdat ja ikonisia monstereita, mitkä eivät malta odottaa pääsevänsä vetämään toisiaan turpaan. Siksi en voi olla ihmettelemättä, kuinka tekijät saivatkin aikaiseksi näin raskassoutuisen ja pitkäveteisen elokuvan?! Mukana on muutama eeppinen hirviötaisto, mutta kaikki niiden välissä tapahtuva on tylsää. Yksi ensimmäisen elokuvan isoimmista kritiikeistä oli, kuinka se keskittyi liikaa tylsiin ihmishahmoihin. Tähän on päätetty lisätä vieläkin enemmän tylsiä ihmishahmoja! Mitä hemmettiä? Kuinka vaikeaa on tehdä viihdyttävä popcorn-pläjäys Godzillasta?!
Pitäisi olla sanomattakin selvää, etten odota mitään Oscarin arvoista käsikirjoitusta filmiltä, jonka nimessä lukee "Godzilla". Hölmöyksiä on varmasti luvassa, sehän kuuluu tähän juttuun, mutta kun hahmot tekevät yhä vain typerimpiä ratkaisuja ja kun heidän motiivinsa ovat vielä todella huonosti kirjoitetut, on vaikea olla pyörittelemättä silmiä. Tekijöille on selvästi tuottanut suuria vaikeuksia pitää näin isoa hahmogalleriaa kasassa, mikä ilmenee mm. oudoilla teleporttailuilla paikasta toiseen. Suuria vaikeuksia löytyy muutenkin tarinankerronnan kanssa. Rytmitys leffassa on erittäin kömpelöä, jolloin jotkut kohtaukset kiertävät kehää hahmojen toistaessa samoja repliikkejä yhä uudestaan, kun taas joskus leffa kiitää vauhdilla eteenpäin, jotta monsterimäiske voi alkaa. Ja silloinkin kun hirviöiden mittelö alkaa, tekijät kokevat suurta tarvetta leikata jatkuvasti takaisin ihmishahmoihin, joista katsoja ei voisi välittää lainkaan. Itselleni oli se ja sama, vaikka kaikki ihmiset olisivat jääneet Godzillan jalkojen alle taistelun aikana. Siten olisin varmaan päässyt katsomaan enemmän niitä elokuvan harvoja hyviä puolia. Parissa kohtaa leffalla on jopa pokkaa yrittää olla koskettava, kun täysin yhdentekevä hahmo uhraa itsensä muiden puolesta. Näiden hahmojen kuolema tuntuu täysin samalta kuin tuhansien nimettömien, sekunnin ruudulla vilahtavien poloisten kohdalla, jotka kuolevat ryminän keskellä. Jostain syystä kaikista shokeeraavimmat tuhot näytetään vain joko vilaukselta tai niistä kerrotaan pikaisesti, mikä pistää jälleen harmittelemaan, miksi aika täytyy viettää näiden huonojen ihmishahmojen kanssa?
Ymmärrän, että taisteluissa ihmishahmojen tehtävänä on toimia vertailun kohteena jättihirviöiden koolle. Katsojan on helpompi käsittää Godzillan ja kumppaneiden massiivisuus, kun ne nähdään ihmisen näkökulmasta. Ensimmäinen Godzilla onnistui tässä paikoitellen todella hyvin, mutta jatko-osassa samassa ei onnistuta. Lisäksi minua ärsytti, etteivät tekijät olleet ottaneet opikseen myöskään taisteluihin kohdistuneesta kritiikistä, kun katsojat moittivat täysin ymmärrettävästi, että taisteluista on vaikea saada selvää, kun ne tapahtuvat yöllä pimeässä, savun peitossa ja sateessa. Tässä leffassa taistelut tapahtuvat myös yöllä, sateessa ja savun keskellä. Tässä savu ei onneksi tee kaikesta ankean harmaata ja tylsää kuten ensimmäisessä osassa, ja värejäkin on osattu lisätä. Näyttävä loppuhuipennus onnistuu lopulta tarjoamaan rahoille vastinetta, mutta itse poistuin teatterista pettyneenä. Omalla tavallaan tämä viihdytti enemmän kuin ensimmäinen Godzilla, mutta toisaalta tämä toisti samoja virheitä, mikä ärsytti minua paljon. Taistelut olivat vaikuttavampia, mutta vastapainona ihmisten kohtaukset olivat puuduttavan tylsiä. Godzilla II: King of the Monsters voisi helposti olla todella paljon parempi hirviöleffa kuin se tällaisenaan on.
Elokuvan on ohjannut Michael Dougherty, joka oli tätä ennen tehnyt halloweenin aikaan sijoittuvan kauhuleffan Trick 'r Treat (2007) ja jouluun sijoittuvan kauhufilmin Krampus(2015). Pienimuotoisista kauhuelokuvista jättimäisen Hollywood-spektaakkelin tekijäksi on selvästi ollut liian iso pala purtavaksi Doughertylle, vaikka hän hallitseekin viihdyttävien monsteritaisteluiden teon. Doughertyn ohjaus on kuitenkin huomattavasti parempaa kuin hänen ja Zach Shieldsin käsikirjoitus, mikä on todella juostenkustu ja täynnä surkeaa dialogia. Onneksi Godzilla II: King of the Monstersin visuaalinen puoli on pääasiassa kunnossa. Vaikka mukana on ärsyttävän heiluvaa kameratyöskentelyä, leffasta löytyy useita todella vaikuttavia otoksia. Parissa kohtaa efektit eivät ole kummoiset, mutta suurimmaksi osaksi ajasta tehosteet ovat puhdasta silmäkarkkia. Äänimaailmakin on upeasti luotu aina hirviöiden karjahteluista ja sortuvien rakennusten ryskeestä Bear McCrearyn säveltämiin musiikkeihin asti, mitkä ovat yksi elokuvan parhaimmista asioista. McCreary on ottanut mukaan alkuperäisen, vuoden 1954 Godzilla-leffan tunnusmusiikin ja tehnyt siitä entistäkin eeppisemmän.
Yhteenveto: Godzilla II: King of the Monsters tarjoaa muutaman hienon monsteritaistelun, mutta kaikki niiden välillä on harmillisen pitkäveteistä seurattavaa. Tekijät ovat tehneet täydellistä työtä hirviöiden kanssa, eikä itse Godzilla voisi mitenkään olla enää eeppisempi, mutta harmillisesti leffassa seurataan pääasiassa tylsiä ja yksiulotteisia ihmishahmoja, joista katsoja ei voisi välittää pätkääkään. Hyvät näyttelijät menevät täysin hukkaan laiskan käsikirjoituksen takia. Kenen tahansa olisi vaikea saada näin huono dialogi kuulostamaan luonnolliselta. Lisäksi hahmojen motiivit ovat kehnosti kirjoitettuja ja monessa kohtaa he toimivat ällistyttävän typerästi. Elokuvan rytmitys on kömpelösti rakennettu, jolloin välillä leffa laahaa ja välillä se hyppii ajassa ja paikassa hullua vauhtia. Onneksi elokuvan massiivinen lopputaistelu on odottamisen arvoinen ja se nostaa elokuvan tasoa huomattavasti. Upeilla tehosteilla luotu Godzillan ja kuningas Ghidorahin taistelu on eeppistä seurattavaa, mitä vain parantaa Bear McCrearyn mahtipontiset sävellykset. Hirviömäiskettä odottaville leffa siis tarjoaa muutaman vaikuttavan yhteenoton, mutta muuten Godzilla II: King of the Monsters on iso pettymys. Tekijät eivät ole oppineet paljoa edellisen osan virheistä ja on outoa, etteivät he saaneet tätä parempaa tai edes viihdyttävämpää teosta aikaiseksi viidessä vuodessa. Seuraavana legendaarinen jättilisko kohtaa toisen tunnetun hirviön, kun ensi vuonna ilmestyy Godzilla vs. Kong (2020). Tästä leffasta löytyy jo viittauksia parin vuoden takaiseen Kong: Pääkallosaareen (Kong: Skull Island - 2017) ja lopputekstit kannattaa muuten jäädä katsomaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Godzilla: King of the Monsters, 2019, Warner Bros., Legendary Entertainment, Wanda Qingdao Studios
