Pääosissa: Nicole Kidman, Harris Dickinson, Antonio Banderas, Sophie Wilde, Esther McGregor, Vaughan Reilly, Gaite Jansen, Izabel Mar, Victor Slezak ja Anoop Desai
Genre: draama, erotiikka
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16
Babygirl on Nicole Kidmanin tähdittämä eroottinen draamaelokuva. Halina Reijn kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai 2AM-yhtiön johtajan ja tuottajan David Hinosojan kiinnostumaan projektista. Alun perin elokuvan oli tarkoitus olla kesäleffa, mutta kun vuoden 2023 Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko viivästytti kuvausten alkamisen joulukuuhun, elokuva muovattiin sijoittumaan joulunaikaan. Babygirl sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse en erityisemmin kiinnostunut elokuvasta, kun kuulin siitä, mutta päätin silti käydä katsomassa Babygirlin sen ensi-iltaviikonloppuna.
Varastorobotiikkaan keskittyneen yhtiön toimitusjohtaja Romy Mathis aloittaa salaisen seksisuhteen uuden harjoittelijansa, Samuelin kanssa.
Elokuvan päärooleissa nähdään näyttelijäkonkari Nicole Kidman ja kovaa nousua Hollywoodissa tekevä Harris Dickinson. Kidman näyttelee Romy Mathisia, varastojen automatisointiin ja robotiikkaan keskittyneen yhtiön toimitusjohtajaa, Dickinsonin esittäessä Samuelia, joulun alla firmaan saapunutta harjoittelijaa. Jo ensikohtaamisella Romyn ja Samuelin välillä syttyy kipinä ja vaikka Romy kuinka yrittää peitellä tunteitaan, tämä kipinä leimahtaa roihuun. Kyse ei kuitenkaan ole mistään romanssista, vaan dominointiin perustuvasta seksisuhteesta, jossa Romy saa kiksejä siitä, kun hän joutuu (tai pääsee) alistumaan nuoren miehen tahtoon. Kuten voikin jo varmaan päätellä, kyseessä on yksi Kidmanin uran rohkeimmista rooleista. Kyseessä on myös yksi hänen parhaista roolitöistään vuosiin. Kun Kidman on jo vuosia joutunut tyytymään aika tylsän yksitoikkoisiin rooleihin, hän näyttää selvästi ottavan kaiken irti huomattavasti revittelevämmästä hahmostaan. Dickinson ei yllä Kidmanin tasolle, eikä hän lopulta oikein edes vakuuttanut minua olevansa oikea mies hommaan. Hän ei ole erityisemmin mikään hurmuri, muttei myöskään kunnon paha poika. Dickinson on lähinnä jähmeä ja kiusallinen puupökkelö, jonka on vaikea kuvitella saavan juuri kenenkään naisen pikkupöksyt pyörimään jaloissa.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Antonio Banderas Romyn aviomiehenä, teatteriohjaaja Jacobina, sekä Esther McGregor ja Vaughan Reilly pariskunnan lapsina Isabelina ja Norana. Banderas on mainio osassaan hieman vässykkänä miehenä, joka ei ole koskaan onnistunut tyydyttämään fantasioitaan salailevaa Romyä sängyssä ja jota käy kieltämättä sääliksi. Myös nuoret McGregor ja Reilly hoitavat tonttinsa passelisti.
Vaikkei minua Babygirl pahemmin kiinnostanut aiheensa puolesta, minua kiinnosti nähdä, kuinka Kidman pärjää tällaisessa roolissa, minkä lisäksi kiinnostustani herätti hieman se, että elokuva on jopa kerännyt kehuja, toisin kuin vaikkapa kaameat Fifty Shades -rainat (2015-2018). Ja juu, Kidman on tosiaan hyvässä vireessä ja onhan Babygirl valtavan paljon parempi kuin Fifty Shades, mutta silti leffa jäi mielestäni varsin keskinkertaiseksi tapaukseksi. Positiivisena juttuna on pakko sanoa, että elokuva käsittelee hyvin naisten seksuaalisuutta, jota yleensä hyssytellään. Romykin on tottunut koko elämänsä olemaan hiljaa todellisista haluistaan, kunnes Samuel avaa hänelle ovet toteuttaa pitkäaikaisia haaveitaan.
Vaikka elokuva onkin tällä saralla rohkea, mielsin sen silti kokonaisuutena turhan pliisuksi. Kuuman sijaan seksikohtaukset olivat lähinnä vaivaannuttavaa ja paikoin jopa epämukavaa seurattavaa. Leffa menee myös usein suorastaan komedian puolelle, enkä edes tiedä, oliko kyse tahallisuudesta vai tahattomuudesta. Draama erityisesti jäi todella tyngäksi, vaikka ainekset ovat selvästi esillä. Jännitettä ei juuri pääse rakentumaan ja leffa käy ajoittain jopa pitkäveteiseksi. Kertomus vieläpä etenee hieman köykäisesti, eikä tapahtumaketjun eskaloituminenkaan johda juuri mihinkään herkulliseen.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Halina Reijn, jonka edellisestä leffasta, kauhukomediasta Bodies Bodies Bodies(2022) pidin paljon. Babygirlin kanssa Reijn onnistuu osittain, käsitellessään leffan teemaa sujuvasti, mutta jättäen monen muun puolen hieman kädenlämpöiseksi. Teknisiltäkin ansioiltaan elokuva jättää toivomisen varaa. Kameratyöskentely on hapuilevaa ja näyttelijät jäävät vähän väliä sumeiksi. Leikkaus on kohtausten välillä paikoin todella töksähtelevää. Lavasteet ja puvustus ovat kuitenkin oivat ja äänimaailma hyvin rakennettu, joskin yleensä mainio säveltäjä Cristobal Tapia de Veer ei tällä kertaa saa aikaiseksi juuri mitään kiinnostavaa tai mieleenpainuvaa musiikkien saralla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scrapper, eli suomalaisittain Sisupussi on Charlotte Reganin esikoiselokuva. Regan työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai avukseen tuottaja Theo Barrowclough'n. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021 ja Sisupussi sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2023 Sundancen elokuvajuhlilla. Suomessa elokuva sai ensiesityksensä Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla viime syksynä ja nyt Sisupussi saapuu kunnon teatterikierrokselle. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin ennen Next Goal Winsiä (2023) ja kävinkin katsomassa Sisupussin ennakkoon lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
12-vuotias Georgie-tyttö on asunut yksinään siitä lähtien, kun hänen yksinhuoltajaäitinsä menehtyi. Georgien elämä mullistuu, kun hänen vuosia sitten lähtenyt isänsä Jason saapuu yllättäen kotiovelle koputtelemaan.
Sisupussin pääroolissa itse sisupussina Georgie-tyttönä nähdään Lola Campbell, jolla ei ole aiempaa näyttelijäkokemusta. Campbell haki rooliin perhetuttunsa kehotuksesta ja vakuutti ohjaaja-käsikirjoittaja Charlotte Reganin niin, että hän sai napattua pestin. Tyttö on kyllä aikamoinen löytö, sillä niin vaikuttavasti hän hyppää hahmonsa vietäväksi. Äitinsä (Olivia Brady) kuoleman jälkeen Georgie on elellyt yksin, huijaten sossutyöntekijöitä että hänen setänsä pitäisi hänestä huolta, hengaillen kaverinsa Alin (Alin Uzun) kanssa ja varastaen ja myyden polkupyöriä maksaakseen vuokransa ja ruokansa. Campbell tuo monisävyisen hahmonsa kaikki puolet hämmästyttävänkin lahjakkaasti esille ja toivon, että hänen uransa ei tyssää vain tähän debyyttiin.
Georgien vapaa ja villi elämä mullistuu, kun yllättäen hänen isänsä Jason (Harris Dickinson) ilmestyy hänen kotiovelleen, aikomuksenaan huolehtia tyttärestään, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Muun muassa The King's Manista(2021) ja Triangle of Sadnessista (2022) tuttu Dickinson suoriutuu myös hyvin haastavasta osastaan. Jason oli vielä nuori, kun Georgie syntyi ja pakeni vastuutaan isänä, mutta on nyt päättänyt kunnostautua. Miehellä ei ole kuitenkaan mitään hajua, kuinka isänä oltaisiin, eikä Georgie tietenkään ota tätä avosylin vastaan. Campbellin ja Dickinsonin ruutukemia osuu täydellisesti yhteen ja tämän ongelmallisen isä-tytär-suhteen muovautumista jämähtää kiinnostuneena seuraamaan.
Sisupussi osoittautui erittäin näppäräksi pikku draamakomediaksi Ison-Britannian puolelta. Jo pelkkä Lola Campbellin häikäisevä roolisuoritus auttaa katsojaa kiintymään nopeasti Georgieen ja toivomaan erittäin haastavassa elämäntilanteessa olevalle tytölle pelkkää parasta. On todella hauskaa seurata Georgien ovelia metkuja ja vuorostaan on herkkää nähdä, kun tyttö vetäytyy yksin katsomaan puhelimeltaan ainoaa videopätkää menehtyneestä äidistään. Paketti sekoittuu täysin, kun Jason-isä saapuu kuvioihin. Kun katsojana on täysillä Georgien menossa mukana, myös mielipide Jasonia kohtaan muovautuu Georgien fiilisten mukaan.
Elokuvalla on kestoa vain tunti ja parikymmentä minuuttia, mutta se ehtii yllättävänkin hyvin kertoa tarinansa rauhassa ja ilman kiirehdintää. Georgien ja Jasonin välien muovautumista seuraa kiinnostuneena ja sekaan mahtuu niin riitoja kuin sydämellisiä hetkiä. Elokuvan huippuhetket löytyvät, kun isä päättää viedä lapsensa junaretkelle. En ihmettele, vaikka monella katsojalla tirahtaisi tippa linssiin ihan onnesta tai surusta. Itse odotin, että elokuva saisi kouraistua vielä syvemmältä, mutta jo tällaisena sen tunnepuoli tarjotaan onnistuneesti. Sisupussi on valtavan sympaattinen leffa, jota voi suositella erittäin lämpimästi kaikille pienimuotoisten ja aidontuntuisten perhedraamojen ja hyväntuulisten komedioiden ystäville.
Ensikertalaiseksi Charlotte Regan tekee ilahduttavaa työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Hän on keksinyt sekaan mielikuvituksellisia kikkoja, oli kyse sitten haastattelumaisista pätkistä tai Georgien tasolla asuvien hämähäkkien persoonista. Sisupussi on myös taitavasti kuvattu ja silmä kyllä lepää pastellisessa värimaailmassa. Lavasteet ovat oivalliset, efektit menevät ja äänimaailma hyvin rakennettu Patrick Jonssonin musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scrapper, 2023, BBC Film, British Film Institute, Great Point Media, DMC Film
Pääosissa: Harris Dickinson, Charlbi Dean, Dolly de Leon, Zlatko Burić, Vicki Berlin, Iris Berben, Henrik Dorsin, Jean-Christopher Folly, Sunnyi Melles, Amanda Walker, Oliver Ford Davies ja Woody Harrelson
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16
Triangle of Sadness on ruotsalaisohjaaja Ruben Östlundin ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Östlund ilmoitti elokuvasta jo vuonna 2017 Cannesin elokuvajuhlilla, esittäessään leffaansa The Square (2017). Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat kesäkuussa, mutta jälleen heti kuukautta myöhemmin ne keskeytettiin. Leffa saatiin kuvattua loppuun syksyllä 2020 ja lopulta Triangle of Sadness sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2022, missä se voitti pääpalkinto Kultaisen palmun. Suomeen elokuva saapui viime syksynä, jolloin se meni minulta täysin ohi. Kiinnostuin leffasta vasta, kun se nappasi parhaan elokuvan, ohjauksen ja alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet. Ilokseni huomasin leffan pyörivän vielä teattereissa ja kävin vihdoin katsomassa Triangle of Sadnessin.
Mallipariskunta Carl ja Yaya saavat kutsun ökyhintaiselle luksusristeilylle, sitä vastaan, että mainostavat matkaa sosiaalisessa mediassa. Mahtavana lomareissuna alkava risteily muuttuu vähitellen totaaliseksi kaaokseksi.
Päärooleissa mallipariskunta Carlina ja Yayana nähdään Harris Dickinson ja juuri ennen elokuvan ensi-iltaa bakteeri-infektioon menehtynyt Charlbi Dean. Dickinson ja Dean suoriutuvat kummatkin mainiosti rooleistaan ja näyttelijöiden väliltä löytyy hyvää kemiaa. He tulkitsevat oivallisesti rikkaita, etuoikeutettuja hahmojaan, jotka joutuvat varsinaiseen höykytykseen, kun he astuvat luksusristeilyn kyytiin. Hahmoina Carl ja Yaya ovat likimain sietämättömiä ja hahmojen jatkuva riitely turhauttaa jo elokuvan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Vuoronperään katsoja voi löytää järkeviä pointteja toisen suuttumuksesta tai vastalauseista, mutta jossain kohtaa riidat alkavat tuntua väkisin väännetyiltä.
Elokuvassa nähdään myös Zlatko Burić, Sunnyi Melles, Iris Berben, Henrik Dorsin, Amanda Walker ja Oliver Ford Davies luksusristeilyn muina ökyrikkaina matkustajina, Woody Harrelson laivan kapteenina, Vicki Berlin risteilyn työntekijöitä käskyttävänä Paulana, Dolly de Leon siivooja Abigailina, sekä Jean-Christophe Folly mekaanikko Nelsonina. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös hyvin rooleistaan ja Harrelson on erityisen ilahduttava vähäisen ruutuaikansa kanssa.
Olen kyllä iloinen, että kävin lopulta katsomassa Triangle of Sadnessin. Kyseessä on erittäin mainio ja oivaltava elokuva, joka ei kuitenkaan toimi kaikille. Itse asiassa näytöksessä, jossa kävin, oli aluksi vain kolme muuta minun ja tyttöystäväni lisäksi ja kun leffaa oli enää parisen kymmentä minuuttia jäljellä, huomasimme olevamme ainoat katsojat salissa - muut olivat lähteneet kesken kaiken. Veikkaisin, että juuri ne jutut, jotka itseäni eniten riemastuttivat, tuntuivat muista luotaantyöntäviltä. Vielä leffan ensimmäisten parinkymmenen minuutin ajan pohdin, että miksi ihmeessä Triangle of Sadness on napannut merkittäviä palkintoehdokkuuksia, mutta kun riitelevät Carl ja Yaya hyppäävät risteilyn kyytiin, alkaa sellainen matka, että voi morjens!
Oli hyvä, etten tiennyt elokuvasta etukäteen oikeastaan mitään, sillä Triangle of Sadness onnistui yllättämään minut todella mojovasti muutamankin otteeseen. Enpä ole hetkeen nähnyt elokuvaa, joka uudistaisi itseään näin villisti edetessään. Elokuva kasvattelee vakuuttavasti kierroksiaan ja kiskoo mattoa katsojan jalkojen alta, nauraen samalla päin naamaa. Kapteenin illalliskohtaus on hulvatonta seurattavaa kaikessa kirjaimellisessa oksettavuudessaan ja sitä seuraavaa osuutta katsoessa tuntuu kuin tuijottaisi täysin eri leffaa kuin aluksi vihjailtiin. Tällaiset ratkaisut voivat koitua elokuvan kohtaloksi, mutta Ruben Östlund on saanut kasattua paketin, joka kaikessa sekamelskassaan tuntuu tarkkaan hallitulta.
Sen lisäksi, että Triangle of Sadness yllättää mahtavasti sillä, mihin suuntiin tarina lähtee kulkemaan ja tarjoaa ainakin vartin verran hysteerisen hauskaa vyörytystä, se on napakka satiiri rikkaiden turhamaisesta maailmasta, luokkaeroista, sekä somevaikuttajien itsetärkeydestä. Ennen risteilyä leffan sanottava tuntuu ontuvalta, mutta risteilyn aikana nuppeja väännellään tehokkaasti kaakkoa kohti. Elokuva kritisoi rikkaita ja nauraa heille monin tavoin. Leffa huomioi osuvasti, kuinka tiukasti rikkaat ovat valmiita pitämään kiinni statuksestaan ja kuinka tietyissä tilanteissa kaikki se maallinen mammona voikin osoittautua totaalisen yhdentekeväksi ja arvottomaksi. Hahmojen asemia ja luokka-arvoja vaihdellaan mainiosti. Vekkuli leffa jättääkin herkullista pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa lopputekstien päätyttyä.
Ruben Östlund rakentaa tunnelmaa erittäin mainiosti, eikä pelkää shokeerata katsojaa tilaisuuden tullen. Hänen käsikirjoituksensa on kertomukseltaan vahva, mutta kaipaisi hieman viilausta pääparin riitojen suhteen ja pientä tiivistämistä. Viimeistään leikkausvaiheessa Östlund olisi voinut napsia pieniä pätkiä pois lähes kaksi- ja puolituntisesta teoksesta. Triangle of Sadness on hyvin kuvattu ja on hienoa, kuinka usein Östlund luottaa pitkien otosten tehoon. Lavasteet ovat näyttävät ja niin asut kuin maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mikkel Malthan ja Leslie Mingin säveltämät musiikit säestävät menoa oivallisesti.
Yhteenveto: Triangle of Sadness on erittäin mainio draamakomedia ja oivaltava satiiri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojansa jalkojen alta. Aluksi pääpari Carlin ja Yayan jatkuva riitely voi tuntua turhauttavalta ja sitä saattaa jopa vilkuilla kelloa, että tätäkö pitäisi katsoa seuraavat päälle kaksi tuntia? Kuitenkin kun pariskunta hyppää ökyristeilyn kyytiin, alkaa mitä viihdyttävin, hauskin ja villein meno, joka yllättää kerta toisensa perään. Tarinan ottamat suunnat tulevat tehokkaasti puskista ja filmi uudistaa itseään ihailtavasti edetessään. Ohjaaja-käsikirjoittaja Ruben Östlundilla on paljon sanottavanaan rikkaiden, mallien ja someinfluensserien maailmoista, sekä luokkaeroista. Kokonaisuutena elokuva kaipaisi pientä tiivistämistä ja pääparin aika väkinäisiksi muuttuvat riidat tarvitsisivat viilausta, mutta muuten kyseessä on todella hyvä teos. Triangle of Sadness ei todellakaan toimi jokaiselle, mutta veikeiden, tarinaltaan yllättävien ja sisällöltään aika ällöttävienkin draamakomediallisten satiirien ystäville filmi sopii täydellisesti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Triangle of Sadness, 2022, Imperative Entertainment, Film i Väst, BBC Films, 30WEST, Plattform Produktion, Essential Filmproduktion GmbH, Coproduction Office, Sveriges Television, ZDF/Arte, Arte France Cinéma, TRT, Svenska Filminstitutet, Eurimages, Medienboard Berlin-Brandenburg, Det Danske Filminstitut, MOIN - Film Fund Hamburg Schleswig-Holstein, British Film Institute, Nordisk Film & TV-Fond, Danmarks Radio, ARTE, Canal+, Ciné+, Heretic, Bord Cadre Films, Sovereign Films, Piano, Creative Europe MEDIA
Pääosissa: Sam Rockwell, Saoirse Ronan, Adrien Brody, David Oyelowo, Ruth Wilson, Reece Shearsmith, Harris Dickinson, Tim Key, Charlie Cooper, Pippa Bennett-Warner, Pearl Chanda, Jacob Fortune-Lloyd, Paul Chahidi, Lucian Msamiti ja Shirley Henderson
Genre: rikos, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12
See How They Run on Sam Rockwellin ja Saoirse Ronanin tähdittämä murhamysteerielokuva. 20th Century Fox ryhtyi suunnittelemaan filmiä jo viitisen vuotta sitten, jolloin sen päärooleja oli alun perin tarkoitus esittää Hugh Grant ja Keira Knightley. Ideat kuitenkin muuttuivat Disneyn ostettua Foxin ja projekti siirtyi Searchlight Picturesille uusien näyttelijöiden kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja nyt See How They Run saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Rockwellin ja Ronanin tähdittävän uutta murhamysteeriä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa See How They Runin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1953 Lontoossa Agatha Christien kirjaan perustuvaa näytelmää, Hiirenloukkua esitetään sadatta kertaa. Kun näytelmästä elokuvasovitusta työstävä ohjaaja Leo Kopernick löydetään kuolleena jatkojuhlien päätteeksi, komisario Stoppard ja konstaapeli Stalker ryhtyvät selvittämään, kuka on murhan takana.
Sam Rockwell ja Saoirse Ronan näyttelevät komisario Stoppardia ja konstaapeli Stalkeria, jotka päätyvät tekemään yhteistyötä, selvittääkseen Lontoon West Endillä Ambassadors-teatterissa tapahtuneen murhan. Stoppard on jo konkari urallaan, selvitettyään useita rikoksia ja hoitaakin työnsä rauhassa ja hissuksiin. Stalker taas on tulokaspoliisi, joka haluaa todistaa kykynsä ja on innokkaasti ryhtymässä tositoimiin ensimmäistä kertaa. Hahmot muodostavat veikeän kaksikon ja Rockwellin ja Ronanin kemiat osuvat erinomaisesti yhteen. Näyttelijät tulkitsevat onnistuneesti hahmojaan ja kumpikin saa hyvin aikaa loistaa.
Kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Adrien Brody Hollywood-ohjaaja Leo Kopernickinä, joka löydetään kuolleena, sekä David Oyelowo käsikirjoittaja Mervyn Cocker-Norrisina, Harris Dickinson ja Pearl Chanda Hiirenloukkua tähdittävinä näyttelijöinä Richard Attenboroughina ja Sheila Siminä, Ruth Wilson impressaari Petula Spencerinä, Reece Shearsmith tuottaja John Woolfina ja Pippa Bennett-Warner tämän rakastajatt... sihteerinä Annina, Charlie Cooper teatterin vahtimestari Denniksenä, Tim Key poliisipäällikkö Scottina ja Shirley Henderson itse legendaarisena rikoskirjailija Agatha Christienä. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin mainiota työtä. Parhaiten sivunäyttelijöistä suoriutuu Brody, joka istuu täydellisesti ylimielisen ohjaajan osaan ja siksi onkin jopa hieman sääli, että juuri hänen hahmonsa kuolee elokuvan alussa.
Siinä, missä juuri ilmestynyt, aikamoisen näyttelijäkaartin omannut murhamysteerielokuva Amsterdam(2022) tuotti pettymyksen, See How They Run osoittautui erittäin mainioksi ja vekkulimaiseksi. Siitä löytyy klassiset agathachristiemäiset piirteet, mutta elokuva tuo sekaan omat hilpeät vivahteensa. Elokuva kulkee aikamoisilla metatasoilla, tarjoten lystikästä menoa kieli poskessa tehtynä. Pientä jännitettä mahtuu mukaan, mutta pääasiassa murhaa selvitellään huumorin kautta. Mistään hillittömän hulvattomasta filmistä ei ole kyse, vaan pikemminkin hyvän mielen hömpästä - kevyestä viihteestä, joka levittää vähän väliä katsojan kasvoille hymyn ja saa hymähtelemään tyytyväisesti ihan nokkelille vitseille.
Vain vähän päälle puolentoista tunnin kestossa kyseessä on onnistuneen napakka paketti, josta ei pahemmin ylimääräistä löydy. Ei kestä kauaa, kun ohjaaja Kopernick löydetään kuolleena ja katsoja ryhtyy mielenkiinnolla selvittämään, kuka on murhan takana ja miksi? Elokuvan aikana ehtii epäillä itse kutakin teatteripoppoosta ja leffa johtaa vähän väliä katsojaa ovelasti harhaan. Samalla elokuva myös vihjailee katsojaa kekseliäästi tulevista jutuista. Tästä huolimatta itselleni murhaajan henkilöllisyys tuli kerrankin yllätyksenä. Loppuhuipennus on tehokas ja vaikka meno vakavoituukin, ei huumoripuolta unohdeta.
Elokuvan on ohjannut Tom George, joka on aiemmin tehnyt vain televisiosarjoja ja lyhytelokuvia. See How They Run on Georgen ensimmäinen koko illan elokuva. Ensikertalaiseksi hän suoriutuu hommastaan taidokkaasti, vaikka lainaileekin muilta tekijöiltä, kuten esimerkiksi Wes Andersonilta. Käsikirjoituksen taas on laatinut Mark Chappell, joka on keksinyt veijarimaisen rikostarinan todellisen näytelmän ja sen tehneen työryhmän ympärille. Chappellin kirjoittama dialogi on jatkuvasti lystikästä kuunneltavaa. Leffa on myös tyylikkäästi kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavastus- ja puvustustiimi tekevät hienoa työtä herättäessään 1950-luvun alkua takaisin henkiin ja äänimaailma on oivallisesti rakennettu Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja myöten.
Yhteenveto:See How They Run on erittäin mainio ja lystikäs murhamysteerielokuva. Leffa rakentuu veikeästi todellisten tapahtumien ja henkilöiden, Agatha Christien tekstien ja metatasojen varaan, tarjoten ilahduttavan omanlaisensa tapauksen ratkottavaksi. Katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan kaiken aikaa, samalla kun elokuva myös antaa vihjeitä tulevasta. Pientä jännitystä on mukana, mutta pääasiassa murhatutkimus esitetään huumorin kautta. Ei elokuva mikään hulvaton komedia ole, mutta sen näppärä sanailu ja oivaltava koheltaminen huvittavat läpi filmin ja pitävät hymyä huulilla. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan taidokkaasti ja tekniseltä puoleltaan elokuva on vakuuttavasti toteutettu. Ensikertalaisohjaaja Tom George hoitaa pätevästi hommansa, vaikka hänen työssään on selvää lainailua ilmassa. Suosittelen See How They Runia Christien murhamysteereistä pitäville. Kaveriporukalla leffa on varmaan paras katsoa, kun elokuvan jälkeen voi vaikkapa ruokaillessa käydä yhdessä läpi, arvasiko kukaan tekijää ennakkoon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Daisy Edgar-Jones, Jojo Regina, Taylor John Smith, Harris Dickinson, Sterling Macer Jr., Michael Hyatt, David Strathairn, Luke David Blumm, Garret Dillahunt, Blue Clarke, Ahna O'Reilly, Bill Kelly, Logan Marcae ja Will Bundon
Genre: draama, rikos
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12
Where the Crawdads Sing, eli suomalaisittain Suon villi laulu perustuu Delia Owensin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Hello Sunshine ja 3000 Pictures hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Suon villi laulu on ilmestynyt Suomenkin elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan kirjasta, ennen kuin näin elokuvan trailerin alkukesästä. Kävin ihan kiinnostunein mielin katsomassa Suon villin laulun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1969 pohjoiscarolinalaisen pikkukaupungin lähistöltä rämeeltä löytyy kuollut nuori mies. Paikallisten murhaepäilyt kohdistuvat rämeellä asuvaan Catherine Clarkiin. Onko kummallinen erakkonuori väärinymmärretty tapaus, vai onko "rämetyttö" kylmäsydäminen tappaja?
Daisy Edgar-Jones näyttelee Catherine Clarkia, jota hänen perheenjäseneensä kutsuivat Kyaksi ja jota kaupunkilaiset haukkuvat rämetytöksi. Kya ei kasvanut kovin kaksisissa oloissa, hänen alkoholisti-isänsä (Garret Dillahunt) ollessa väkivaltainen ja hänen äitinsä (Ahna O'Reilly) lähdettyä, kun Kya oli vasta lapsi (lapsi-Kyaa esittää mainio Jojo Regina). Edgar-Jones tulkitsee taidokkaasti nuorta erakkonaista, joka on elänyt koko elämänsä täysin poikkeuksellisesti, eikä siksi tule pahemmin toimeen muiden kanssa. Kya on hahmona oivallinen ja on kiinnostavaa nähdä takaumien kautta hänen elämäänsä ajalta ennen kuin hän joutuu suoranaisen noitavainon kohteeksi, kaikkien ollessa varmoja, että hän on Chase Andrewsin (Harris Dickinson) kuoleman takana.
Elokuvassa nähdään myös David Strathairn Kyan asianajajana Miltonina, Taylor John Smith Kyan ainoana lapsuudenystävänä Tatena, Sterling Macer Jr. ja Michael Hyatt kauppaa pyörittävinä Jumpin'ina ja Mabelina ja Bill Kelly sheriffi Jacksonina. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan hyvin osistaan. Strathairnin rauhallisesta roolityöstä löytyy eniten karismaa. Macer Jr. ja Hyatt ovat sympaattiset pikkukaupan omistajina. Smith on paikoitellen hieman puinen Tatena, mutta ajaa asiansa. Erityismaininnan ansaitsee Dillahunt onnistuneen karmivana isänä, josta ei ikinä osaa arvata, kuinka hän käyttäytyy ja reagoi.
Suon villi laulu osoittautui aika keskinkertaiseksi nuortenrainaksi, josta löytyy hieman murhamysteeriä sekoitettuna turhankin tutuntuntuiseen kolmiorakkausdraamaan. Murhatutkimus jää elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana aika aliravituksi ja siihen palaillaan turhan harvakseltaan, filmin keskittyessä lähinnä avaamaan Kyan taustoja. On toki mielenkiintoista seurata Kyan karua lapsuutta ja tytön sinnikkyyttä, kun hän menettää kaikki läheisensä ympäriltään, mutta sitten tuntuu aina vähän hassulta, kun leffa palaakin vuoden -69 murhatutkimukseen. Turhan hitaasti etenevän leffan toisella puoliskolla katsoja alkaa olla malttamaton halutessaan selvittää, oliko Kya murhan takana, oliko kyseessä sittenkin pelkkä onnettomuus, vai yrittääkö joku lavastaa Kyan syylliseksi?
Elokuvan kolmiodraama on sen heikompaa päätyä, joskin se puree elokuvan osa-alueista luultavasti parhaiten kohdeyleisöön. Nuoremmalle katsojakunnalle monet jutut voivat iskeä, kun taas hieman vanhemmille oikeussalidraama tuntuu luultavasti pikkuisen käppäiseltä. Leffassa yritetään lainailla monista paremmista teoksista, mutta hieman takkuillen. Filmi onkin kokonaisuutena aika epätasainen. Välillä se onnistuu nappaamaan ihan tehokkaasti mukaansa seuraamaan Kyan tarinaa ja toisinaan voi huomata haaveilevansa pikakelausnappulasta. Muutaman minuutin yli kahden tunnin kesto tuntuu etenkin puolen välin paikkeilla liialliselta. Lopulta isoin ongelmani on sen finaali. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuvalla tuntuu olevan vahva viesti ihmisten ennakkoluuloista ja -asenteista erilaisia kohtaan, mutta tämä viesti vesittyy, kun elokuva yrittää shokkiarvoisella käänteellä vedellä mattoa katsojan jalkojen alta.
Elokuvan on ohjannut Olivia Newman, joka on Suon villiä laulua ennen tehnyt vain yhden täyspitkän filmin, Netflixissä julkaistun First Matchin (2018). Newman yrittää rakentaa ilmapiiriä turhaan pidemmän kaavan kautta, kun hän voisi pitää menon napakampana ja siten iskevämpänä. Nyt leikkauksesta löytyy liikaa ylimääräistä tyhjäkäyntiä. Elokuva on kuitenkin mainiosti kuvattu ja yleensä inhottavana ajateltu räme on saatu näyttämään jopa kauniilta. Lavasteet ovat hienot ja asut oivallisesti toteutetut. Rämeen keskellä asuvaksi ja muista eristyksissä eläväksi Kya on meikattu turhankin siistiksi. Äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Mychael Dannan säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan pätevästi taustalla.
Yhteenveto:Suon villi laulu on aika keskinkertainen ja raskassoutuinen kasvutarina, josta löytyy niin kliseistä kolmiodraamaa kuin hieman pökkelöä oikeussalidraamaa. Elokuva onnistuu vain aika ajoin nappaamaan mukaansa vähän kömpelösti rakennettuun tarinaansa, joka ei saavuta tunnepuolella paljoa. Kyan varttumista on kiinnostavaa seurata, mutta murhatutkimus jää vain ajatuksen tasolla mielenkiintoiseksi. Kahden tunnin kestoon mahtuu liikaa tyhjäkäyntiä ja aika käy pitkäksi erityisesti puolessa välissä filmiä. Elokuva myös kompastelee teemoihinsa, sen yrittäessä sanoa jotain merkittävää ja sitten tehdessä viime metreillä u-käännöksen shokkiarvon vuoksi. Näyttelijät suoriutuvat kuitenkin hyvin osistaan. Daisy Edgar-Jones vaikuttaa lupaavalta tulokkaalta ja konkari David Strathairn suoriutuu porukasta parhaiten asianajajan osassa. Visuaalisesti elokuva on hienoa katseltavaa, mutta yllättävän kauniiksikin saatu räme ei jaksa innostaa kauaa. Suon villi laulu iskee luultavasti hyvin romantiikalla höystettyjä, nuorille suunnattuja jännäreitä ahmiville, mutta muuten kyseessä on keskinkertainen ja nopeasti unohdettava raina, jota tuskin katson enää toiste. Sain lehdistönäytöksestä mukaani Delia Owensin alkuperäiskirjan, mutta eipä filmi herättänyt mielenkiintoa lukea, josko homma toimisi paremmin tekstinä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Where the Crawdads Sing, 2022, 3000 Pictures, Hello Sunshine
Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Ralph Fiennes, Harris Dickinson, Gemma Arterton, Djimon Hounsou, Rhys Ifans, Tom Hollander, Charles Dance, Matthew Goode, Daniel Brühl, Valerie Pachner, Aaron Taylor-Johnson ja Stanley Tucci Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16
Mark Millarin ja Dave Gibbonsin Kingsman-sarjakuviin (2012-2018) perustuva elokuva Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) oli yllätyshitti, jota niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät, joten jatkoa oli tulossa. Kingsman: Kultainen kehä(Kingsman: The Golden Circle - 2017) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta sekin oli taloudellinen menestys, joten lisää oli tekeillä. Kolmannen Kingsman-elokuvan lisäksi ohjaaja Matthew Vaughn alkoi suunnitella esiosaa, joka kertoisi Kingsman-organisaation synnystä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2019, mutta eri syistä (20th Century Foxin myynti Disneylle ja koronaviruspandemia) leffan julkaisua on siirretty useampaan otteeseen. Nyt The King's Man saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä vaihtelevin mielin. Ensimmäinen Kingsman-leffa on mielestäni aivan törkeän hyvä ja olen nähnyt sen useamman kerran, mutta jatko-osa Kultainen kehä tuotti minulle pettymyksen, enkä ole jaksanut katsoa sitä ensi-illan jälkeen uudestaan. Aluksi minua ei kiinnostanut idea esiosaleffasta, mutta trailereiden myötä aloin vähitellen lämmetä ajatukselle. Kuitenkin elokuvan jatkuva siirtyminen eteenpäin sai minut aika ajoin jopa unohtamaan sen olemassaolon ja kun vihdoin istahdin katsomaan The King's Mania sen lehdistönäytöksessä, olin lähinnä epäuskoinen siitä, että pitkän odotuksen jälkeen ylipäätään pääsen näkemään sen.
Kun 1900-luvun alussa eri maiden pahimmat ja katalimmat roistot lyöttäytyvät yhteen ajaakseen maailman sotaan, Kingsman-liikkeellä vaatteensa räätälöivät Oxfordit päättävät pysäyttää heidät.
The King's Man ei kerro aiempien Kingsman-elokuvien tutuista hahmoista, vaan se esittelee uuden kattauksen tyyppejä, jotka olivat perustamassa tätä vakoojaorganisaatiota. Ralph Fiennes näyttelee Orlando Oxfordia, sotaveteraania, jota kalvaa tekonsa taistelussa ja pyrkii nyt elämään pasifistina. Harris Dickinson esittää hänen aikuistumisen kynnyksellä olevaa poikaansa Conradia, joka taas haluaa näyttää kykynsä sodassa ja on kyllästynyt isänsä yliampuvaan suojelemistarpeeseen. Tämä isä-poika-asetelma on toimivasti rakennettu ja niin Fiennes kuin nuori Dickinson hoitavat hommansa hyvin. Fiennes itse asiassa paremmin kuin hyvin - hän on aivan mahtava leffassa! Olen aina pitänyt Fiennesiä erittäin karismaattisena näyttelijänä, mutten ole aikoihin nähnyt hänen heittäytyvän näin täysillä roolinsa vietäväksi.
Elokuvassa nähdään myös Gemma Arterton ja Djimon Hounsou Oxfordeja palvelevina Pollyna ja Sholana, Charles Dance kenraali Kitchenerinä ja Matthew Goode tämän assistenttina Mortonina, Rhys Ifans häijynä Grigori Rasputinina, Daniel Brühl katalana Erik Jan Hanussenina, sekä Tom Hollander veikeässä kolmoisroolissa Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaana Yrjö V:nä, Saksan keisari Vilhelm II:na ja Venäjän keisari Nikolai II:na. On lystikäs idea käyttää samaa näyttelijää eri maiden johtajan roolissa ja Hollander hoitaa jokaisen tontin mainiosti. Muutenkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Fiennesin lisäksi parhaiten joukosta erottuu Rhys Ifans, joka suorastaan herkuttelee ilkikurisen ja kummallisen Rasputinin roolissa.
Ilokseni The King's Man osoittautui pitkän odotuksen arvoiseksi ja Kingsman: Kultaista kehää paremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä siitä omat ongelmansa löytyy. Elokuvan tarinankerronta on paikoitellen hieman takkuilevaa, liekö sitten kyse käsikirjoituksen työstämisestä uudestaan, lisäkuvauksista tai muuten vain leikkauksesta. Välillä elokuva kulkee kovaa kyytiä eteenpäin, toisinaan taas jää junnailemaan paikoillaan. Lisäksi elokuvan alkupää on erikoisen tavanomaista settiä ja ainakin ensimmäisen puolen tunnin aikana homma ei tuntunut lainkaan Kingsmanilta, joka tunnetaan villistä toiminnastaan, sähäkästä tyylistään ja ronskista huumoristaan. Tavanomaisenakin elokuva on pätevästi ohjattua, mutta hetkellisesti ehdin säikähtää, että eikö luvassa olekaan yhtä riemastuttavan päätöntä menoa kuin aiemmissa elokuvissa.
Huojennuksekseni hieman ennen puoltaväliä filmi päättääkin painaa kaasun pohjaan ja sitten sitä mennään eikä meinata. Alkupään tavanomaisuus saa kyytiä ja luvassa on erittäin tyylikkäitä ja brutaaleja tappeluita, joissa ihmisiä pistetään säälittä hengiltä hupaisinkin tavoin. Puolen välin paikkeilla on aivan mahtava kohtaus sankareiden ja Rasputinin välillä, täynnä hulvatonta huumoria ja päheää tappelua. Aiempien elokuvien tapaan The King's Manista löytyy myös varsin yllättäviä ja hävyttömiäkin käänteitä ja ratkaisuja, jotka vain parantavat leffaa sen edetessä. Kaikki huipentuu vallan mainioon loppuskabaan, joka jättää katsojan odottamaan jatkoa.
Ohjaaja Matthew Vaughnilta kyllä löytyy silmää näyttäville toimintakohtauksille. Vaughn keksii leffaan toinen toistaan tyylikkäämpiä turpaanvetoja ja miekkataisteluita, joissa kamera liikkuu tarkkaan suunnitellusti hahmojen ympärillä. Välillä kameraa asetellaan varsin mielikuvituksellisiin paikkoihin tehostamaan meininkiä. Muutenkin tekninen toteutus on onnistunut. Vaikka leikkaus onkin paikoitellen kömpelöä yleisen rytmityksen puolesta, mukana on paljon napakoita ja kiinnostavia editointiratkaisuja. Sodan syttyminen ja leviäminen kuvataan yhdellä pitkällä otoksella todella näyttävästi. 1900-luvun alku on hienosti toteutettu erinomaisen lavastuksen ja puvustuksen kautta. Efektit ovat mainiot ja äänimaailma rymistelee oivallisesti Matthew Margesonin ja Dominic Lewisin musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The King's Man on varsin mainio toimintakomedia, sekä mielenkiintoinen esiosa. Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä tosissaan käyntiin, mutta sitten kun mennään, niin sitten ihan oikeasti myös mennään. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä, rujompia ja veikeämpiä. Taistelukoreografiat ovat näyttäviä ja niitä vain tukee taidokas kuvaus. Huumori on paikoitellen hyvinkin ronskia, mutta silti varsin hupaista. Tarinankerronta on paikoitellen töksähtelevää, mutta homma pitää silti hyvin mukanaan. Tarinasta löytyy myös mainioita käänteitä ja yllätyksiä. Näyttelijät ovat kaikki päteviä rooleissaan, varsinkin hyvin heittäytyvät Ralph Fiennes ja Rhys Ifans. Iloitsen, että The King's Man on vihdoin saatu elokuvateattereihin, mutta samalla harmittelen, että se ilmestyy juuri silloin, kun mm. meidänkin maamme sulkee teattereitaan koronan takia. Toivon, että kaikki, jotka sitä ovat odottaneet viimeiset pari vuotta, pääsisivät silti vihdoin ja viimein näkemään sen.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Man, 2021, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Marv Films, Marv Studios
Ohjaus: Joachim Rønning Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning, Michelle Pfeiffer, Harris Dickinson, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Robert Lindsay, Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor, David Gyasi, Jenn Murray ja Warwick Davis Genre: fantasia Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Klassikkosatuun perustuneen piirroselokuvaPrinsessa Ruususen(Sleeping Beauty - 1959) uudenlainen tulkinta Maleficent - Pahatar(Maleficent - 2014) sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli maailmanlaajuinen hitti, tuottaen yli 700 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Kun elokuva huomattiin menestykseksi, Disney alkoi puhumaan mahdollisesta jatko-osasta. Vuotta myöhemmin yhtiö varmisti elokuvan teon ja lopulta kuvaukset alkoivat keväällä 2018. Nyt Maleficent 2: Pahan valtiatar saa ensi-iltansa ja itse olen ollut äärimmäisen skeptinen siitä lähtien, kun kuulin filmin olevan tekeillä. En pitänyt ensimmäisestä Maleficentista, vaan mielestäni se hukkasi mainion idean kömpelöllä toteutuksellaan. Lisäksi koin, että tarina vietiin siinä päätökseen, joten ihmettelin Disneyn päätöstä tehdä jatkoa. Elokuvan trailerikaan ei saanut minua vakuutettua ja kun huomasin, että elokuvan lehdistönäytös on vain päivää ennen ensi-iltaa ja ettei siitä saanut julkaista arvioita ennen kello neljää eilen, arvelin tämän tarkoittavan sitä, että luvassa olisi kehno elokuva.
Viisi vuotta kirouksen raukeamisen jälkeen Aurora hallitsee Moorsin fantasiamaailmaa. Ulsteadin prinssi Phillip kosii Auroraa, jotta ihmisten ja taikaolentojen maailmat voisivat elää harmoniassa, mikä kuitenkin suututtaa Pahattaren.
Angelina Jolie palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen, uusiessaan roolinsa Pahattarena. Kuten sanoin ensimmäisen osan arvostelussani, en ole koskaan erityisemmin pitänyt Joliesta näyttelijänä, mutta Pahattareksi hän sopii erinomaisesti. Jolie omaa oikeanlaiset kasvonpiirteet, tietyn kolkkouden, sekä häijyyden, mitä rooli vaatii. Harmi, ettei hän silti onnistu vakuuttamaan toistamiseen. Jolie vetää roolinsa paikoitellen jopa tylsistyneen näköisenä, eikä löydä samaa henkeä mukaan. Tätä ei helpota se, että vaikka elokuvan nimi viittaa Pahattaren olevan yhä keskiössä, hän jää todella etäiseksi katsojasta ja tuntuu usein sivuhenkilöltä. Hahmon kehityskaari ei myöskään vie häntä pidemmälle, vaan tuntuu toistavan sitä, mitä näimme jo viime filmissä. Lisäksi hahmon puvustukseen on tehty paljon muutoksia, eikä hän pääasiassa edes näytä klassiselta Pahattarelta. Hän vaihtaa asuja tiuhempaan tahtiin kuin Lady Gaga keikoillaan ja hämmentävästi puvut muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Lopputaistelussa Pahattaren asu näyttää siltä kuin se olisi tarkoitettu leffan XXX-parodiaan.
Paluun rooleihinsa tekevät myös Elle Fanning kuningatar Aurorana, Sam Riley Pahattaren korppikätyri Diavalina, sekä Imelda Stauton, Juno Temple ja Lesley Manville kolmena haltiakummina. Haltiakolmikko on yhtä ärsyttävä kuin edellisessäkin osassa, miksi onkin hyvä, että heidän rooliaan on pienennetty. Fanning on ensimmäisen Maleficentin jälkeen siirtynyt paljon pienimuotoisempiin filmeihin ja tehnyt rooleja monissa indie-elokuvissa. Paluu isoon Disney-spektaakkeliin ei tunnu kuitenkaan täysin sujuvan, eikä Fanning valitettavasti vakuuta roolissaan tällä kertaa. Riley on kuitenkin yhä passeli Diavalin osassa. Prinssi Phillipkin on mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin, mutta hänen näyttelijänsä on vaihtunut, sillä Brenton Thwaites oli kiireinen Titans-sarjan (2018-) kuvausten kanssa. Uusi näyttelijä Harris Dickinson ei ole yhtä puinen kuin Thwaites ja häneltä jopa löytyy kemiaa Fanningin kanssa. Prinssi Phillipin vanhempia, kuningas Johnia ja kuningatar Ingrithiä näyttelevät Robert Lindsay ja Michelle Pfeiffer. Lindsay sopii osaansa, mutta Pfeifferin esiintyminen menee paikoitellen ylinäyttelemisen puolelle. Elokuvassa nähdään myös mm. Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor ja Warwick Davis erilaisina satuolentoina. Valitettavasti Maleficent 2: Pahan valtiatar on juuri sitä, mitä pelkäsinkin: rahan vuoksi väkisin väännetty ja turha jatko-osa. Sen on vaikea keksiä syytä olemassaoloonsa, vaikka se kuinka puskee mukaan erilaisia juonikuvioita. Leffa yrittää esitellä Pahattaren taustoja entistä paremmin, mutta kuten sanoin, samalla se myös vieraannuttaa hahmon, eikä häneen pysty samaistumaan samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Elokuva yrittää esittää vertauskuvia rotusyrjinnästä, sekä kummallisia viittauksia keskitysleireihin, mutta tekee senkin kehnosti. Leffalla on kiva sanoma siitä, kuinka erilaisuus pitäisi hyväksyä ja kaikenlaisten pitäisi saada elää rauhassa, mutta filmi käsittelee sitä niin kömpelösti, että sekin jää vain yritykseksi. Elokuvan yritykset olla hauska vasta kamalia ovatkin. Huumori on todella myötähäpeällistä ja mielestäni ainoastaan eräs urkuihin liittyvä urpo asia oli tahattoman koominen.
Ensimmäisen Maleficent-elokuvan ongelma oli huono rytmitys, missä kahden tunnin elokuva oli typistetty puoleentoista tuntiin. Maleficent 2:ssa rytmitys on myös ongelma, mutta täysin päinvastaisesta syystä. Tämä on puolentoista tunnin elokuva, mikä on väkisin venytetty kahteen tuntiin. Nyt leffalla olisi aikaa syventyä asioihin paremmin kuin viimeksi, mutta tekijät ovat jälleen päättäneet käsitellä vähän kaikkea mutta löyhästi - aivan kuin maistellen buffet-pöydästä sitä sun tätä, ilman että panostaa mihinkään ruokalajiin kunnolla. Tarinan laahatessa katsoja ehtii pitkästyä jo ennen puolta väliä, eikä eeppiseksi tarkoitettu lopputaistelu enää pelasta filmiä. Mistään ei löydy mitään jännitettä ja juonikin on hyvin ennalta-arvattava. Tarinan todellisen pahiksen arvaa välittömästi, kun tämä astuu ruutuun ja sitten katsoja vain odottelee, milloin muut hahmot tajuavat saman. Surullista kyllä, elokuvasta ei edes löyty satumaista tunnelmaa. Vaikka siitä näkyy täysin selvästi, että kyseessä on Disneyn leffa, tietty Disney-taika puuttuu täysin. En pitänyt ensimmäisestäkään Maleficentista, mutta sen idea kertoa Prinsessa Ruususen tarina pahiksen näkökulmasta oli kiehtova. Tässä elokuvassa ei ole edes sitä vähää.
Elokuvan on ohjannut Joachim Rønning, joka toimi toisena ohjaajana viimeisimmässä Pirates of the Caribbeanissa, Salazar's Revengessä (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017). Rønning ei vieläkään vakuuta ohjaajana, mutta hän taitaakin vain tehdä sen, mitä Disneyn tuottajat käskevät. Ensimmäisen Maleficentin käsikirjoittaja Linda Woolverton palaa tämän filmin pariin, mutta ideoiden keksiminen on tainnut tuottaa vaikeuksia ja kirjoitustiimiin on täytynyt liittyä Noah Harpster ja Micah Fitzerman-Blue. Kolmikon teksti on eri tavalla kömpelö kuin ensimmäisen filmin, jongleeratessaan useilla juonikuvioilla ja ripotellessaan mukaan typerää huumoria, sekä kehnoa dialogia. Sentään elokuva on oivallisesti kuvattu ja mukana on hienoja lavasteita sekä asuja. Efektien taso on parantunut, vaikka mukana on yhä joitain heikompia tehosteita. Äänimaailmakin on rakennettu onnistuneesti ja Geoff Zanellin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Kun kyseessä on Disneyn leffa, onkin odotettavissa, että jos ei muuta, niin ainakin elokuva on teknisesti hyvin tehty.
Yhteenveto:Maleficent 2: Pahan valtiatar on täysin tarpeeton ja väkisin väännetty jatko-osa. Elokuva yrittää kovasti keksiä uutta tarinaa, muttei saa aikaiseksi mitään erityisen mielenkiintoista - ei, vaikka juonikuvioita onkin useampia. Siinä, missä ensimmäinen osa oli noin puoli tuntia liian lyhyt, tämä on puoli tuntia liian pitkä. Kun tarina ei kiinnosta, tapahtumissa ei ole jännitettä, taianomaisuus puuttuu ja huumorikin on surkeaa, käy leffa usein pitkästyttäväksi. Lopputaistelusta on tehty valtava, mutta eipä sekään herätä kiinnostusta - etenkin kun se sisältää ratkaisuja, mitkä pistävät katsojan pyörittelemään silmiään. Filmi yrittää tuoda mukaan teemaa erilaisten hyväksymisestä, mutta tekee senkin kömpelösti. Edellisessä osassa itse Pahatar oli sentään onnistuneesti toteutettu, mutta samaa ei voi sanoa tästä leffasta. Pahatar jää oudosti sivuun, eikä hän ole yhtä samaistuttava kuin viime elokuvassa. Hänen kehityskaarensa on aika pitkälti sama kuin viimeksikin, minkä lisäksi Angelina Jolie ei enää harmillisesti vakuuta roolissa. Kauheinta ovat kuitenkin hahmon erilaiset asut, mitkä muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Muutkaan näyttelijät eivät ole kovin kaksisia. Visuaalisesti filmi on sentään oivallinen. Jos pidit ensimmäisestä Maleficentista, voi olla, että pidät myös Maleficent 2: Pahan valtiattaresta. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli heikko, mutta tämä jatko-osa on suorastaan huono. Älkää muuten katsoko leffan trailereita, sillä ne paljastavat todella paljon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Maleficent: Mistress of Evil, 2019, Walt Disney Pictures, Roth Films
Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson Pääosissa: Amandla Stenberg, Harris Dickinson, Skylan Brooks, Miya Cech, Mandy Moore, Patrick Gibson, Gwendoline Christie, Mark O'Brien, Wade Williams ja Bradley Whitford Genre: scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 12
The Darkest Minds perustuu Alexandra Brackenin samannimiseen nuortenkirjaan vuodelta 2012. Syksyllä 2014 20th Century Fox -yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Filmin kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt The Darkest Minds saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta hieman, kun näin sen trailerin, vaikka samalla myös ajattelin, että elokuva vaikuttaa todella geneeriseltä teinidystopia -leffalta, minkälaisia on alkanut ilmestymään tiuhaan tahtiin Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) noustessa suurmenestykseen. Varautunein mielin menin katsomaan The Darkest Mindsin sen lehdistönäytökseen ja poistuin teatterista epäuskoisena siitä, kuinka huonon filmin olin juuri nähnyt.
Suuri osa maailman lapsista kuolee vakavaan sairauteen ja henkiinjäänille lapsille kehittyy erilaisia voimia. Yhdysvaltain presidentti käskee vangita nämä lapset leireille, missä heitä tutkitaan. Eräänä yönä äärimmäisen voimakas Ruby Daly karkaa leiriltä ja tapaa pakomatkallaan muita itsensä kaltaisia nuoria.
Elokuvan pääroolissa Ruby Dalyna nähdään mm. viime vuoden romanttisesta leffasta Kaikki kaikessa (Everything, Everything - 2017) tuttu Amandla Stenberg. Vaikkei Stenberg osoita erityistä lahjakkuutta elokuvan aikana, on hän silti sen parasta antia. Hänestä löytyy tarvittavaa energiaa ja pidettävyyttä, jotta hänen matkaansa jaksaisi edes jollain tapaa seurata. Ruby-hahmolle on yritetty kehitellä kiinnostavaa taustaa, sillä hän teki todella ikävän asian lapsena, mikä kummittelee kaiken aikaa hänen mielessään. Tämä voisi tehdä hahmosta kiehtovan, mutta asiaa käsitellään niin kömpelösti, ettei Rubyn ongelmista jaksa välittää. Ainoa kiinnostava asia Rubyssa on hänen voimansa lukea ja muokata toisten ajatuksia. Matkallaan Ruby tapaa kolmen nuorukaisen joukon. Nuoria johtaa todella puisen Harris Dickinsonin näyttelemä Liam, jolla on telekineettisiä voimia, eli hän pystyy liikuttamaan asioita mielensä voimalla. Liam on hyvin tylsä tapaus, mutta koska tällaiset leffat vaativat pakollista romanssia, Ruby tietty kiinnostuu hänestä sillä silmällä. Skylan Brooks esittää Chubsia, joka on voimiensa avulla porukan älykkö. Chubs nousi hahmoista omaksi suosikikseni, sillä hän on usein järjen ääni, jota muiden kannattaisi kuunnella enemmän. Brooks on myös toimiva valinta rooliin ja olisin paljon mieluummin katsonut hänen kohtauksiaan, enkä tönkkö-Dickinsonia. Porukan nuorin on mykkä Zu-tyttö (ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Miya Cech), joka kykenee luomaan sähköä käsistään. Onkin hauska ratkaisu, että joukon viattomimmalta vaikuttava pieni lapsi kykenee aiheuttamaan enemmän tuhoa kuin ystävänsä. Muita hahmoja elokuvassa ovat leiriä komentava kapteeni McManus (rooliin hyvin istuva Wade Williams), joka on todella tyypillinen Full Metal Jacketista (1987) ryöstetty huutava johtaja; voimia omaavia lapsia tutkiva tohtori Kate (Mandy Moore); karanneita nuoria jahtaava palkkionmetsästäjä Lady Jane (Game of Thrones -sarjasta, 2011-, tuttu Gwendoline Christie), sekä Yhdysvaltain presidentti Gray (täysin alikäytetty Bradley Whitford) ja hänen poikansa Clancy (Dickinsoniakin kehnompi Patrick Gibson).
Teineille suunnatut dystopiset tulevaisuuselokuvat nousivat muotiin vuonna 2012, kun Suzanne Collinsin hittikirjasarja "Nälkäpeliä" (2008-2010) alettiin kääntämään elokuviksi. Erittäin mainio Nälkäpeli ja sen vielä parempi jatko-osa Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suurmenestyksiä, joten muut studiot päättivät kokeilla samaa ja seuraavana vuonna ilmestyikin Labyrintti (The Maze Runner - 2014) ja Divergent - Outolintu (Divergent - 2014), jotka olivat jo hyvin keskinkertaisia tekeleitä. 2014 myös Nälkäpeli -sarjan alamäki alkoi täysin turhalla väliosalla Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014). Vuonna 2015 ilmestyivät erittäin laimea Labyrintti: Aavikkokokeet (Maze Runner: The Scorch Trials) ja Outolinnun ihan yhtä keskinkertainen jatko-osa Kapinallinen (The Divergent Series: Insurgent) sekä Nälkäpeli -sarjan huipennusosa Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2), jonka heikompi menestys ennusti teinidystopioiden suosion laskua. 2016 ilmestynyt Outolintu-sarja: Uskollinen (The Divergent Series: Allegiant) oli jo iso floppi ja uutta sarjaa aloittava 5. aalto (The 5th Wave) koki niin pahan kolauksen lippukassoilla, ettei tarinaa päätetty jatkaa. Viime vuonna tällaisia leffoja ei nähtykään ja monet ehtivät jo ajatella muoti-ilmiön kuolleen. Nyt ilmestyvä The Darkest Minds yrittää epätoivoisesti herättää teinidystopioita henkiin, mutta loppujen lopuksi elokuva on vain todiste siitä, että tällaiset filmit ovat kuolleet. Kyseessä on nimittäin ehdottomasti koko joukon surkein teos.
Rehellisesti sanoen elokuvan pohjaidea on kuitenkin vielä ihan mielenkiintoinen. On hauska idea, että tällaisissa leffoissa nuorille kehittyisi supervoimia ja pidin siitä, kuinka eri voimat saivat käyttäjänsä silmät loistamaan eri värein. Mieliä hallitsevien, kuten Rubyn, silmät loistavat oransseina; sähköä luovien, kuten Zun, silmät loistavat kultaisina, telekinesiaa harjoittavien, kuten Liamin, silmät loistavat sinisinä ja älykköjen, kuten Chubsin, silmät loistavat vihreinä. Ja sitten ovat myös punaiset, mutta koska leffa haluaa jostain syystä pitää heidän voimansa salaisuutena, niin minäkin pidän. Valitettavasti filmi heittää kiinnostavan ideansa roskakoriin hyvin nopeasti, kun itse tarina lähtee käyntiin ja katsoja alkaa ymmärtämään, mistä todella on kyse. Miettikääpä: The Darkest Mindsissa Yhdysvaltain presidentti määrää, että kaikki värilliset lapset täytyy sulkea keskitysleireille, missä osa heistä tapetaan ja loput jätetään henkiin orjatyövoimaksi. Mutta sitten on turvapaikka, missä kaikki värilliset voivat olla tasa-arvoisia. Mitäköhän leffa yrittää kertoa... Jo Nälkäpelissä oli mukana yhteiskuntakritiikkiä ja satiiria, mutta se oli paljon hienovaraisempaa kuin tässä. Tässä leffassa poliittinen sanoma tungetaan niin väkisin katsojien kurkkuun, että vaikka se sisältää mukavia ajatuksia erilaisuuden hyväksymisestä, vie se paljon pois leffan viihdearvosta.
Hetkinen, sanoinko, että elokuvalla olisi jonkinlaista viihdearvoa? Ei sillä nimittäin ole. Filmissä ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään; se vain esittelee päähenkilöt ja tarinan maailman, joka on todella köyhästi luotu. Elokuva ei koskaan vaivaudu selittämään, tapahtuuko tällaista vain Yhdysvalloissa, vai muuttuivatko muunkin maailman henkiinjääneet lapset supersankareiksi? Ja kun kyseessä on jonkin sortin supersankarileffa, sen luulisi edes viihdyttävän, vaikkei kovin laadukkaasta tekeleestä olisikaan kyse. Elokuvan huonoin puoli onkin, ettei se koskaan tunnu oikealta elokuvalta, vaan enemmänkin supersankareista kertovan televisiosarjan ylipitkältä pilottijaksolta. Jokin leffan ohjauksessa vain tökkii niin pahasti, ettei lopputulos tunnu siltä, miltä pitäisi. Tämän lisäksi myös käsikirjoitus tuntuu hyvin vahvasti sarjan avausjaksolta, sillä se on aika lailla pelkkää tulevien tapahtumien pohjustusta, sen sijaan että The Darkest Mindsista löytyisi oma tarinansa. Elokuva esittelee hahmonsa ja se yrittää saada katsojan kiinnostumaan kertomuksestaan, muttei toimi millään lailla omana teoksenaan.
Ymmärrän toki, että kyseessä on vasta ensimmäinen osa isommasta kokonaisuudesta, mutta niin oli myös ensimmäinen Nälkäpeli ja siihen oli saatu kirjoitettua oma tarinansa. Tässä on tarinaa niin vähän, että alun jälkeen kun Ruby karkaa leiriltä aina siihen asti, kun lopputaistelu käydään, hahmot vain matkaavat paikasta toiseen ja hengailevat. Käsikirjoitus on niin kömpelösti toteutettu, että nuori nelikko vain menee jonnekin, päättää ettei siellä olekaan kivaa ja he menevät jonnekin muualle, missä he päättävät, ettei sielläkään ole kivaa, jolloin he päättävät joko mennä muualle tai palata sinne, missä juuri olivat. Päälleliimattua poliittista sanomaa lukuunottamatta filmissä ei ole minkäänlaista sisältöä. Ja kun lopussa tajusin katsovani filmin finaalia, mihin oli pistetty hyvin laiskasti toteutettu taistelu, pohdin vain, että tässäkö tämä nyt ihan oikeasti oli? Koko elokuva vain pohjusti sarjan tulevia tapahtumia. Hauskintahan hommassa on se, että jos Outolintu-sarja: Uskollinen ja 5. aalto olivat pahoja taloudellisia pettymyksiä, niin mitäköhän tälle käy? Teinidystopioiden aika on jo ohi. The Darkest Minds tulee olemaan iso kolaus studiolle, eikä jatko-osaa tulla näkemään. Tarina tulee jäämään pelkäksi televisiosarjan pilotiksi, eikä kukaan tule muistamaan elokuvaa enää ensi vuonna.
Elokuvan on ohjannut Jennifer Yuh Nelson, joka on aiemmin ohjannut animaatioleffat Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016). The Darkest Minds on hänen ensimmäinen näytelty elokuvansa ja osoittaa heti, että Nelsonin kannattaa pysyä animaatioiden parissa. Elokuva on niin taidottomasti ja innottomasti ohjattu, että se tekee katselukokemuksesta entistäkin raskaamman. Tähän vaikuttaa paljon myös Chad Hodgen kammottavan surkea käsikirjoitus, missä ei tapahdu pitkiin aikoihin yhtään mitään. Tekijät ovat vain kopioineet kaiken Nälkäpelistä, Labyrintista ja Divergent - Outolinnusta, ja ovat käsitelleet omaa tekelettään niin onnettoman kehnosti, että "laiska" ei riitä kuvaamaan lopputulosta. The Darkest Minds ei ole edes erityisen hyvin kuvattu ja sen leikkaus hyppii välillä ihan miten sattuu. Kömpelö leikkaus tekee elokuvasta oudon paradoksin, sillä samalla siinä ei ole tarpeeksi tarinaa kerrottavaksi, mutta toisaalta se ei tunnu ehtivän kertoa kaikkea. Sentään leirien lavasteet ovat hyvin toteutetut, mutta siihen se sitten jääkin. Äänimaailma on niin geneerisesti luotu, että katsoja voi helposti arvata, milloin joku käy nuorien kimppuun ihan vain siitä, että ääniefektit katoavat yhtäkkiä lähes kokonaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Benjamin Wallfisch, jonka työ ei korostu kertaakaan leffan aikana. Mutta onhan se hyvä, että kun nuorilla on hauskaa, taustalle on laitettu soimaan jokin hilpeä kipale, jotta katsoja varmasti tietää, että nyt nuorilla on kiva olla.
Yhteenveto:The Darkest Minds on surkea yritys nostaa dystopiset teinifilmit takaisin suosioon. Elokuva kopioi kaiken Nälkäpelistä sun muista samanlaisista elokuvista, eikä osaa luoda mitään omaa, jolloin lopputuloksena on mitä laiskin tekele. Tähän vielä päälle se, ettei filmissä tunnu olevan kunnon tarinaa, vaan hahmot vain laahustavat paikasta toiseen, samalla kun leffa pohjustaa seuraavia osia, niin elokuvan katsominen on hyvinkin raskasta. Tämä ja huono ohjaus myös saavat elokuvan tuntumaan enemmänkin televisiosarjan pilottijaksolta, eikä kunnon filmiltä. Jatkuva pohjustaminen on lähinnä huvittavaa, sillä näin kehno elokuva ei varmasti tule menestymään hyvin, eikä jatkoa tulla näkemään. Katselukokemusta tekee vaikeammaksi myös poliittinen viesti, mitä leffa hieroo koko ajan katsojien silmille. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä, vaikka Stenbergiltä ja Brooksilta joitain kelpo hetkiä löytyykin. Muutamia tyylikkäitä lavasteita lukuunottamatta teknisessäkään toteutuksessa ei ole kehumista. Vaikka fanittaisitte samanlaisia teinidystopioita ja teitä harmittaisi, ettei tällaisia leffoja ole vähään aikaan nähty, niin The Darkest Minds ei tule tyydyttämään kaipuutanne ja se kannattaa suosiolla jättää väliin. Tämä on niin surkuhupaisan kelvoton kopio, etten usko leffan toimivan edes kovimmille 5. aallon faneille. Suosittelenkin kaikkia pysymään kaukana tästä roskasta. On jo nyt varmaa, että The Darkest Minds tulee löytymään ainakin omalla listallani vuoden 2018 huonoimpien elokuvien joukosta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Darkest Minds, 2018, 21 Laps Entertainment
