Ella McCay (2025) - elokuva-arvostelu

ELLA MCCAY

Ohjaus: James L. Brooks

Näyttelijät: Emma Mackey, Jamie Lee Curtis, Jack Lowden, Julie Kavner, Kumail Nanjiani, Spike Fearn, Albert Brooks, Woody Harrelson, Rebecca Hall ja Ayo Edebiri

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 

Ella McCay on James L. Brooksin ohjaama ja käsikirjoittama draamakomedia. Marraskuussa 2023 Brooks ilmoitti työstävänsä ensimmäistä elokuvaansa sitten vuoden 2010 How Do You Know'n. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja lopulta Ella McCay sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 2025. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin tammikuussa, mutta kun leffa sai murskavastaanoton niin kriitikoilta kuin lippuluukuilla, se päätettiin julkaista suoraan Disney+ -palvelussa. Nyt leffa onkin saapunut kotikatsottavaksi ja itse olen odottanut elokuvan näkemistä kiinnostuneena - alun perin lupaavan työryhmän ja näyttelijäkaartin takia ja viime aikoina nähdäkseni, onko leffa niin kehno esitys kuin maailmalta kantautuneet puheet sanovat. Katsoinkin Ella McCayn heti sen julkaisupäivänä.

Kun kuvernööri Moore on siirtymässä ministeriksi, hänen paikkansa siirtyy hänen lähimmälle avustajalleen, Ella McCaylle. Ellan aloittaessa virkakautensa, hän joutuu samalla tasapainoilemaan siviilielämänsä vaikeuksien kanssa.

Pääroolissa Ella McCayna nähdään Emma Mackey, minkä on vaikea kuvitella olevan sattumaa, sillä niin samanlaiset roolihahmon ja tämän näyttelijän nimet ovat. Ella on kolmikymppinen nainen, joka työskentelee kuvernööristä seuraavana, eli Ellalle aukeaakin unelmapaikka, kun kuvernööri Moore (Albert Brooks) siirtyy uusiin tehtäviin ministeriksi. Homma on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo, mitä ei auta yhtään siviilielämän vaikeudet. Ella on oiva hahmo, mutta Mackey kompuroi hieman roolissaan. Mackeyn ongelmaksi muodostuu erityisesti leffan kömpelöllä dialogilla täytetty käsikirjoitus.

     Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall ja Woody Harrelson Ellan vanhempina Clairena ja Eddienä, Spike Fearn Ellan pikkuveljenä Caseyna ja Jamie Lee Curtis Ellan tätinä Heleninä, Jack Lowden Ellan aviomiehenä Ryanina, Kumail Nanjiani Ellan kuskina ja henkivartijana Nashina, sekä Simpsonit-animaatiosarjasta (The Simpsons - 1989-) Marge-äidin äänenä tunnettu Julie Kavner Ellan sihteerinä Estellenä. Kyseessä on ensimmäinen rooli lähes kahteen vuosikymmeneen, kun Kavner näyttelee kameran edessä eikä pelkkänä äänenä, joskin hän toimii samalla myös tarinan kertojana. Sivunäyttelijöiden työ on vaivaannuttavan ailahtelevaa, aivan kuin näyttelijäkaarti ei olisi samalla aaltopituudella sen suhteen, kuinka dramaattiseksi tai komedialliseksi elokuva on tarkoitettu. Erityisesti yleensä mainio Harrelson ja Slow Horses -sarjasta (2022-) tuttu Lowden ovat kiusallisen kehnoja Ellan elämän ruikuttavina miehinä.

En enää ihmettele, minkä takia Ella McCay sai niin torjuvan vastaanoton, että sen maailmanlaajuinen teatterikierros peruttiin viime tipassa ja lopulta leffa dumpattiin aika vähin äänin Disney+:n valikoimiin. Paperilla kaikki vaikuttaa hyvältä. Näyttelijät ovat nimekkäitä ja lahjakkaiksi itsensä osoittaneita, ja ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Hellyyden ehdoilla -elokuvasta (Terms of Endearment - 1983) kolme Oscar-palkintoa voittanut James L. Brooks, jolla on katalogissa myös roppakaupalla hauskoja Simpsonit-jaksoja. Tämän kaiken huomioon ottaen Ella McCay on jotenkin... nolo. Ei se mikään totaali pohjanoteeraus ole, mutta heikko esitys lähes kaikin tavoin.

Elokuva on kömpelö niin komediana, draamana kuin kantaaottavana kertomuksena naiseudesta poliittisessa ympäristössä. Tunnelma on levällään. Dramaattiset kohtaukset ovat joko siirappisia tai väkinäistä nyyhkyilyä. Komediaosasto taas aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Eikä siis siksi, että hahmot olisivat myötähäpeällisen hauskoja, vaan siksi, että tämänkö on muka tarkoitus olla hauskaa? Ja kun tarina yrittää kertoa nuoren naisen vaikeuksista patriarkaattisessa poliittisessa ympäristössä, on kiusallisenkin selvää, että leffa on yli 80-vuotiaan miehen tekemä.

Myös tarina ontuu ja pahasti. Pohjana oleva kertomus Ellan urahaasteiden ja siviilielämän ongelmien setvimisestä on lupaava, mutta se esitetään töksähdellen ja omituisesti ajassa hyppien. Hahmojen väliset konfliktit tuodaan esille kehnon dialogin kautta - sellaisen, kun katsojalle tarvitsee selittää, mikä hahmojen välejä hiertää, jolloin hahmot pohjustavat tuntemuksiaan tavalla, jota ei tosielämässä tapahtuisi. Dialogi on muutenkin paikoitellen pöyristyttävän kehnoa ja jäykkää. Tämän katsojaltaan pitkää pinnaa vaativan elokuvan läpikahlausta ei auta totaalisen turha sivujuoni Ellan pikkuveljestä, joka ei suostu poistumaan kotoaan ja joka haikailee rakastamansa naisen perään.

Sentään Ella McCayn tekniseltä osastolta löytyy positiivista sanottavaa. Jos jotain, niin elokuva on osaavasti kuvattu. Lavastukset ovat mainiot ja asut tyylikkäät. Efekteistä huomioni herätti Ellan poliittisia aikomuksia kuunneltuaan tylsistyneenä nukahtaneen henkilön digikuola. Kaikkea ne tehostevelhot pääsevät tekemään. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat täysin yhdentekevät. Tämä tuntuu vain helppojen rahojen perässä tehdyltä välityöltä Zimmerille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ella McCay, Yhdysvallat, 2025, 20th Century Studios, Gracie Films, TSG Entertainment

Arvostelu: Now You See Me: Now You Don't (2025)

NOW YOU SEE ME: NOW YOU DON'T

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Jesse Eisenberg, Dominic Sessa, Justice Smith, Ariana Greenblatt, Rosamund Pike, Dave Franco, Isla Fisher, Woody Harrelson, Thabang Molaba, Lizzy Caplan, Morgan Freeman ja Mark Ruffalo

Genre: rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Rikoksia ja taikuutta sekoittava Suuri puhallus (Now You See Me - 2013) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Myös Suuri puhallus 2 (Now You See Me 2 - 2016) oli hitti, joten kolmannen osan suunnittelu käynnistyi heti. Elokuvaa kirjoitettiin useasti uudestaan, ennen kuin tekijätiimi oli tyytyväinen lopputulokseen ja niinpä leffan teko on venynyt vuodesta toiseen. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2024 ja nyt Now You See Me: Now You Don't on saapunut elokuvateattereihin. Itse mielsin kaksi ensimmäistä elokuvaa aika keskinkertaiseksi hömpäksi, enkä juuri odottanut kolmannen osan näkemistä. Kävin silti katsomassa Now You See Me: Now You Don'tin heti sen ensi-iltana.

Kymmenen vuotta edellisen esiintymisensä jälkeen, The Four Horsemenin täytyy tehdä paluu uutta keikkaa varten: heidän täytyy varastaa ökyrikkaan ja kyseenalaisia bisneksiä harjoittavan Veronika Vanderbergin kallisarvoinen Sydän-timantti.

Jesse Eisenberg, Dave Franco, Woody Harrelson ja kakkososan skipannut Isla Fisher palaavat rooleihinsa J. Daniel Atlasiksi, Jack Wilderiksi, Merritt McKinneyksi ja Henley Reevesiksi, eli The Four Horsemen -taikurinelikoksi, jotka silmänkääntötempuillaan ovat yrittäneet muokata maailmaa parempaan suuntaan. On kuitenkin kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun nelikko esiintyi yhdessä ja he ovat kaikki lähteneet omille teilleen, kunnes yllättäen salaperäinen Silmä-organisaatio kokoaa heidät uutta missiota varten. Eisenberg, Franco, Harrelson ja Fisher palaavat kelvollisesti rooleihinsa, joskin tällä kertaa suuri osa heistä jää huomattavasti pienempään rooliin, sillä keskiöön nousee uusi taikurikolmikko, Dominic Sessan, Justice Smithin ja Ariana Greenblattin esittämät Bosco, Charlie ja June, jotka idolisoivat The Four Horsemenia ja jotka päätyvät osaksi uutta tehtävää. Vanhat hahmot toimivat yhä, mutta koin yllättäen tämän uuden trion kiinnostavammaksi.

     Vastassaan The Four... vai pitäisikö sanoa "The Seven Horsemenilla" on ökyrikkaan Vanderbergin suvun Veronika, jota näyttelee Rosamund Pike aivan kamalan aksentin kanssa. Vanderbergit ovat vaurastuneet timanteilla, sekä erittäin kyseenalaisilla bisneksillä ja suvun suurin aarre on jättimäinen Sydän-timantti, mikä Horsemen lähetetään varastamaan. Pikesta löytyy sopivasti arvokkuutta rooliin, mutta hänen korostuksensa on kiusallista kuunneltavaa, mikä tekee hahmosta aika sarjakuvamaisen pahiksen.

Now You See Me: Now You Don't jatkaa aiempien Suuri puhallus -leffojen viitoittamalla tiellä. Se on ihan kivaa viihdettä, joka luulee olevansa paljon nokkelampi kuin onkaan ja joka on todellisuudessa jopa aika hölmö. Elokuva käynnistyy vielä varsin menevästi uuden kolmikon esittelyn myötä ja kun J. Daniel Atlas käy rekrytoimassa nämä riveihinsä ryöstökeikkaa varten. Itse ryöstökin on vielä viihdyttävää menoa, mutta hassua kyllä, kun loput Horsemen-poppoosta saapuvat mukaan, leffa alkoi mielestäni tökkiä. Pitkän ajan elokuva keskittyy liikaa tämän vanhan nelikon väliseen, kömpelösti rustattuun konfliktiin, minkä lisäksi leffa muuttuu liiaksikin asti kukkoiluvertailuun siitä, kenellä on isoin mu... ei kun siis parhaat taikatemput.

Loppua kohti leffa taas petraa hieman, vaikka samalla käsikirjoituksen pöhköys nousee entistä enemmän esille. Näillä taikureilla on ties mitä Mission: Impossible -leffojen (1996-2025) varusteita mukanaan ja monet heidän teoistaan pitää vain osata katsoa sormien läpi. Parissa kohtaa voin vain kuvitella, kuinka monta ottoa on tarvittu, ennen kuin näyttelijät ovat pystyneet esittämään hommansa ja lausumaan repliikkinsä pokerinaamalla. Now You See Me: Now You Don't on siis ihan viihdyttävää hömppää, aivan kuten edeltäjänsä ja jos pidit paljon kahdesta ensimmäisestä Suuri puhallus -elokuvasta, uskoisin tämänkin toimivan vallan mainiosti. Jos taas et pitänyt edes alkuperäisleffasta, tämä kolmososa tuskin voittaa sinua puolelleen. Faneille on kuitenkin luvassa vielä lisää nannaa, sillä neljäs elokuva on jo tekeillä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ruben Fleischer, eli kyseessä on siis ollut jälleennäkeminen Zombielandin (2009) ohjaajan ja leffan kahden miestähden, Eisenbergin ja Harrelsonin välillä. Myös kaksi leffan käsikirjoittajista, Paul Wernick ja Rhett Reese työskentelivät Zombielandin parissa. Fleischerin ohjaus pitää ihan viihdyttävää ilmapiiriä yllä, mikä tulee tosiaan tarpeeseen, kun Wernickin, Reesen, Michael Lesslien ja Seth Grahame-Smithin käsikirjoitus töksähtelee. Teknisesti Now You See Me: Now You Don't on pätevä. Kameratyöskentely on oivaa ja osa silmänkääntötempuista toteutettiin kekseliäästi kameran edessä ilman sen kummempia tietokonetehostelisäyksiä. Lavasteet ovat hienot, etenkin eräs taikatemppuja täynnä oleva linna on vaikuttava ilmestys erilaisine huoneineen. Puvustus on tyylikästä, efektit toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Now You See Me: Now You Don't, 2025, Lionsgate, Summit Entertainment, Epic Films, Reese Wernick Productions, The Fusion Media

Arvostelu: Liittymiä (The Electric State - 2025)

LIITTYMIÄ

THE ELECTRIC STATE

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Chris Pratt, Anthony Mackie, Alan Tudyk, Stanley Tucci, Ke Huy Quan, Giancarlo Esposito, Woody Norman, Woody Harrelson, Jason Alexander, Colman Domingo, Hank Azaria, Jenny Slate, Brian Cox ja Martin Klebba

Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

The Electric State, eli suomalaisittain Liittymiä perustuu Simon Stålenhagin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Russon veljekset Anthony ja Joe hankkivat kirjan filmatisointioikeudet. Russojen oli tarkoitus vain tuottaa leffa ja Andy Muschiettin ohjata, mutta lopulta Russot ottivat myös ohjauksen haltuunsa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus levittää elokuva teattereihin, mutta lopulta elokuva päätyi Netflixille. Nyt Liittymiä on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä uteliaana, joskin maailmalta kantautuneet negatiiviset palautteet ovat laskeneet odotuksiani. Katsoin elokuvan silti heti sen julkaisupäivänä.

1990-luvun alussa ihmisten ja robottien välille syttyi sota, mikä päättyi ihmisten voittoon ja hävinneet robotit sysättiin muurien taakse autiomaahan. Nuori Michelle-tyttö päätyy seikkailuun, kun hän törmää robottiin, joka kertoo, että Michellen pari vuotta aiemmin kuollut pikkuveli onkin yhä elossa ja että tätä pidetään vankina.

Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Michelle Greeneä, teinityttöä, joka menetti vanhempansa ja pikkuveljensä Christopherin (Woody Norman) auto-onnettomuudessa, mikä on tehnyt Michellestä katkeran ongelmanuoren, jota on heitelty adoptioperheestä toiseen. Michelle ajautuu kuitenkin seikkailuun, kun hänen luokseen saapuu Alan Tudykin ääninäyttelemä Cosmo-robotti, joka kertoo, että Christopher olisi yhä hengissä. Brown on tuttuun tapaansa ihan kiva roolissaan, joskin hän ei mitenkään erityisesti säväytä.

     Elokuvassa nähdään myös Chris Pratt laitonta tavaraa kaupittelevana Keatsina, joka päätyy Michellen avuksi, Stanley Tucci robottivastaista Sentre-yhtiötä johtavana Ethan Skatena, Giancarlo Esposito tämän hämärähommia toimittavana Bradburynä, sekä Ke Huy Quan tohtori Amherstinä, minkä lisäksi leffan useita robottihahmoja ääninäyttelevät muun muassa Anthony Mackie, Woody Harrelson, Brian Cox, Hank Azaria, Colman Domingo ja Jenny Slate. Pratt on oma tuttu itsensä, vetäen vanhaa Jurassic World- ja Guardians of the Galaxy -habitustaan aika laiskalla tavalla. Yleensä mainio Tucci näyttää vain käyneen hakemassa helpot rahat, panostamatta lopputulokseen sen kummemmin ja nyt jo kyllästymiseen asti pahisrooleja esittävä Esposito hoitaa tonttinsa Bradburynä niin puolivillaisesti, että sitä alkaa todella toivoa, että mies älyttäisiin jo vaihtelun vuoksi palkata sankariksi.

Liittymiä on ehditty parjata vähän siellä sun täällä alkuvuoden huonoimmaksi elokuvaksi, mutta itse en suhtautunut näkemääni noin nuivasti. Siis onhan kyseessä harmillisen heikko leffa, mutta sen sijaan, että elokuvan näkeminen olisi erityisemmin vituttanut, leffa mielestäni vain... noh, oli. Liittymiä-elokuvan suurin synti on se, kuinka totaalisen yhdentekevä ja unohdettava se on. Paperilla kertomus seikkailusta ihmisten ja robottien sodan jälkeisessä maailmassa kuulostaa kiehtovalta, mutta toteutus on yllättävänkin vaisu ja ajoittain jopa pitkäveteinen. Liittymiä ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, tarjoa juuri minkäänlaista seikkailun fiilistä tai herätä oikein muitakaan tunteita. Vitsit eivät naurata, toimintakohtaukset eivät jännitä tai innosta ja loppupään sisarustunteilu jättää valitettavan kylmäksi. Yritykset sanoa jotain ihmisten suhteista koneisiin jäävät puolitiehen ja kun vastaavaa aihetta on käsitelty viime vuosina runsaasti elokuvien ja sarjojen puolella, ei Liittymiä tuo keskusteluun mukaan mitään uutta tai mielenkiintoista. Parin vuoden takaisessa The Creatorissa (2023) oli hieman samaa ja se oli huomattavasti väkevämpi ja vaikuttavampi elokuva. Eikä se myöskään maksanut älytöntä 320 miljoonaa dollaria, mikä Liittymiä-leffaan on isketty.

Elokuvassa harmittaa lähinnä sen hukattu mahdollisuus ja se, että uusien scifitarinoiden haluaisi nähdä onnistuvan paremmin. Missäköhän on sitten menty metsään? Niin kameran takana kuin sen edessä häärää osaavia tyyppejä. Esimerkiksi Stanley Tucci, Giancarlo Esposito, Brian Cox ja Colman Domingo ovat erittäin lahjakkaita näyttelijöitä ja ohjaajakaksikko Anthony ja Joe Russo, sekä käsikirjoitusduo Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat nelistään saaneet aikaiseksi Marvelin elokuvauniversumin parhaita leffoja, kuten Captain America: The Winter Soldierin (2014) ja Avengers: Endgamen (2019). Liittymiä-elokuvassa ei kuitenkaan tunnu olevan juuri minkäänlaista paloa tai mielikuvituksellisuutta, mikä tekee leffasta vain valitettavan lattean.

Jo mainitsemani 320 miljoonan dollarin budjetti saa kyllä kohottelemaan kulmia läpi elokuvan. Mihin ihmeeseen kaikki tuo raha on muka palanut? Näyttelijöiden palkkoihin? Toki elokuva on täynnä tietokonetehostein luotuja robotteja, mutta niin ovat myös Transformers-leffat ja niistäkin kallein, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli tehty yli sata miljoonaa halvemmalla. Kummallisinta onkin se, että Liittymiä-leffan efektit eivät edes näytä erityisen hyviltä. Roboteista paistaa digitaalisuus ja maisematkin ovat usein niin epäaidon näköisiä, että leffa on taidettu kuvata ihan vain studiossa taustakankaiden edessä. Myös erilaiset räjähdykset ja taistelujen aikana ilmassa leijaileva tomu näyttävät lähinnä pikseleiltä ja koodinpätkiltä, eivätkä miltään aidolta. Sentään elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivallisia ja äänimaailma rymistelee menevästi. Koko leffan parasta antia taitavat olla Alan Silvestrin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Electric State, 2025, AGBO, Anthem & Song, Double Dream, Skybound Entertainment

Arvostelu: Fly Me to the Moon (2024)

FLY ME TO THE MOON

Ohjaus: Greg Berlanti

Pääosissa: Scarlett Johansson, Channing Tatum, Anna Garcia, Ray Romano, Woody Harrelson, Jim Rash, Donald Elise Watkins, Noah Robbins, Nick Dillenburg, Colin Woodell, Christian Zuber, Gene Jones ja Joe Chrest

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 7

Fly Me to the Moon on Scarlett Johanssonin ja Channing Tatumin tähdittämä romanttinen komedia. Bill Kirstein ja Keenan Flynn kehittelivät elokuvan idean, mistä Apple Studios kiinnostui. Alun perin Chris Evansin oli tarkoitus näytellä miespääosaa ja Jason Batemanin ohjata elokuva, mutta suunnitelmat muuttuivat, jolloin Evans korvattiin Tatumilla ja Bateman Greg Berlantilla. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 työnimellä "Project Artemis" ja nyt Fly Me to the Moon on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen vekkulin premissin takia ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Fly Me to the Moonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1960-luku lähestyy loppuaan ja näyttäisi siltä, että presidentti Kennedyn lupaus siitä, että Yhdysvallat pääsee Kuuhun ensimmäisenä jää toteutumatta. Markkinointimestari Kelly Jones pestataan varmistamaan Kuulennon toteutuminen, tarkoitti se sitten rahoituksen keplottelua tai koko tapahtuman feikkaamista.

Fly Me to the Moonin pääosissa nähdään tosiaan Scarlett Johansson ja Channing Tatum. Johansson näyttelee Kelly Jonesia, varmaan kaikkien aikojen parasta markkinoijaa, joka pystyisi myymään vaikka hiekkaa aavikolla. Kun NASA:n imago on kärsinyt Kuulentoprojektin toistuvista takaiskuista, Kelly pestataan parantamaan imagoa ja varmistamaan Apollo 11 -lennon onnistuminen. Tatum taas esittää NASA:lla työskentelevää laukaisujohtaja Cole Davisia, joka haluaa hoitaa hommat oppikirjan mukaisesti, eikä todellakaan kaipaa paikalle ketään ylimääräistä hääräämään. Vaikka Kelly ja Cole tulevat täysin eri maailmoista, on varmaan sanomattakin selvää, että pikkuhiljaa hahmojen välit lämpenevät ja lempi alkaa leiskumaan. Johansson on loistovedossa räväkkäänä Kellynä, kun taas Tatum on lähinnä vain kelvollinen pökkelönä Colena. Ongelma syntyy siitä, ettei näyttelijöiden väliltä löydy lainkaan kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Woody Harrelson Kellyn pestaavana Moena, Anna Garcia Kellyn assistenttina Rubynä, Ray Romano varalaukaisujohtaja Henrynä, Jim Rash eksentrisenä elokuvantekijä Lancena, sekä Nick Dillenburg, Colin Woodell ja Christian Zuber astronauttitrio Neil Armstrongina, Buzz Aldrinina ja Michael Collinsina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat tonteistaan menevästi, etenkin Harrelson, joka on varsin lystikäs valtion virkamiehenä, jolle Kuulennon onnistumista tärkeämpää on julkinen tieto siitä, että lento olisi onnistunut, vaikka se sitten tarkoittaisi Kuussa käymisen lavastamista studiossa.

Ei kestänyt kauaa kesän 1969 Apollo 11 -lennon jälkeen, kun alkoi jo kiertää ensimmäiset salaliittoteoriat siitä, että koko lento olisi lavastettu, eikä Kuussa olisikaan todellisuudessa käyty. Nämä teoriat eivät ole vaipuneet unholaan, vaan etenkin nyt sosiaalisen median aikana yhä vain useampi uskoo siihen, että NASA tekaisi koko homman studiossa. Nyt tämän salaliittoteorian pohjalta on tehty ihan veikeä elokuva, jossa vihjaillaan, että kenties sittenkin tällainen feikkaussuunnitelma oli olemassa varatoimenpiteenä, jos jokin olisi mennyt pieleen. Salaliittoteorian pohjalta olisi taatusti voinut saada aikaiseksi vielä vekkulimman leffan, mutta jo tällaisenaan Fly Me to the Moon ajaa asiansa kelvollisena tapauksena.

Elokuva on parhaimmillaan ja hauskimmillaan silloin, kun se keskittyy Kuulennon lavastamiseen, mutta harmillisesti tämä aspekti jää liikaa sivuun, sillä valokeilassa on Kellyn ja Colen rakkaustarina, joka näyttelijöiden kemiattomuuden lisäksi vielä kulkee niitä kaikista tylsimpiä ja kliseisimpiä latuja. Elokuvan kulun on turhankin helppo arvata etukäteen ja yllätysten sijaan katsoja lähinnä vain odottaa, että milloin hahmot päätyvät yhteen ja missä kohtaa Colelle selviää, että Kelly työstää salaa feikkausoperaatiota. Asiaa ei auta, että leffa on aivan liian pitkä. Kahden tunnin ja vartin kestossa olisi varmaan jopa lähemmäs puoli tuntia leikkaamisen varaa, jolloin lopputuloksesta olisi saanut napakamman ja vetävämmän. Nyt seasta löytyy turhaa vatvomista ja tyhjäkäyntiä. Potentiaaliin ei ylletä, vaan voisi jopa sanoa, että lennokkaan idean toteutus kulkee liikaa jalat maankamaralla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Greg Berlanti, joka tunnetaan parhaiten television puolelta muun muassa sarjojen Arrow (2012-2020), The Flash (2014-2023) ja You (2018-) luojana. Elokuvien puolella hänen parasta antia on ollut romanttinen Minä, Simon (Love, Simon - 2018), jonka tasoa Berlanti ei tavoita Fly Me to the Moonissa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja todella taitavasti lavastettu ja puvustettu. Erikoistehosteet jättävät tosin toivomisen varaa. Mukana on joitain komeita efektejä, mutta seassa on myös joitain vaivaannuttavan huonoja tietokonekikkailuja. Äänimaailma on hyvin rakennettu Daniel Pembertonin musiikkeja myöten ja kuullaanpa leffassa toki nimen mukaisesti klassikkobiisi Fly Me to the Moon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fly Me to the Moon, 2024, Apple Studios, These Pictures

Arvostelu: Anger Management (2003)

ANGER MANAGEMENT

Ohjaus: Peter Segal

Pääosissa: Adam Sandler, Jack Nicholson, Marisa Tomei, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones, Jonathan Loughran, Allen Covert, Kurt Fuller, Lynne Thigpen, Woody Harrelson, Nancy Carell, John C. Reilly ja Harry Dean Stanton

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Anger Management on Adam Sandlerin ja Jack Nicholsonin tähdittämä komediaelokuva. Leffan idea lähti liikkeelle entisen jalkapalloilija Conrad Gooden baaritappelusta, minkä pohjalta David S. Dorfman työsti käsikirjoituksen vihaongelmaisesta miehestä, joka joutuu terapiaan. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2002 ja lopulta Anger Management sai maailmanensi-iltansa 5. maaliskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin Anger Managementin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

Lentokoneessa sattuneen väärinkäsityksen vuoksi yleensä ujo ja rauhallinen Dave Buznik määrätään kuukauden mittaiseen kiukkuterapiaan. Hänen terapeuttinaan toimii eksentrinen tohtori Buddy Rydell, joka koettelee Daven hermoja päivä päivältä enemmän.

Pääroolissa Dave Buznikina nähdään Adam Sandler, joka voi tuntua monista heti luotaantyöntävältä ajatukselta, mutta Sandlerin mukanaolon ei kannata antaa häiritä. Anger Management on yksi Sandlerin parhaista elokuvista ja Sandler tekee leffassa yhden parhaista roolitöistään - luultavasti sen takia, ettei kyseessä varsinaisesti ole Sandlerin oma elokuva, hän vain näyttelee siinä. Sandler tekeekin huomattavasti tavanomaista rauhallisempaa työtä ja vaikka mukana onkin hahmon äkillisiä kiukunpurkauksia, ei homma äidy Sandlerin puolelta miksikään typeräksi pelleilyksi. Hahmona Dave on varsin pidettävä tyyneydessään ja onkin huvittavaa, että juuri hän joutuu kiukkuterapiaan. Davella on muuten yksi leffahistorian veikeimmistä ammateista: hän suunnittelee vaatteita lihaville kissoille!

     Toinen elokuvan tähti on Jack Nicholson, joka näyttelee tohtori Buddy Rydelliä, Daven terapeuttia, jolla on hyvin omanlaiset ja kummalliset tavat hoitaa potilaitaan. Mahtava Nicholson revittelee veijarimaisesti läpi elokuvan ja hän tekee Buddystä mulkeron, josta ei voi olla tykkäämättä. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät hyvin yhteen ja kaksikon erilaisia terapiapuuhia on hilpeää katsoa.

Elokuvassa nähdään myös Marisa Tomei Daven tyttöystävänä Lindana, Kurt Fuller Daven pomona Frankina, Allen Covert Lindan perään haikailevana Daven työkaverina Andrew'na, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones ja Jonathan Loughran Buddyn muina potilaina Raivotaistelijat-kiukkuterapiaryhmässä, Woody Harrelson prostituoituna Galaxiana ja John C. Reilly Daven lapsuudenkiusaajana Arniena. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin, erityisesti Turturro äkkipikaisena Chuckina.

Anger Management toimi minulle paremmin toisella katselukerralla. Sandler on komediatähtenä itsellenikin hieman ailahteleva tapaus ja suuri osa hänen filmeistään kallistuu kehnon puolelle. Hän kuitenkin näyttää osaavansa, kun ei ole itse ohjaksissa millään lailla ja sama tapahtuu myös tässä. Hänen ja Nicholsonin kohtauksia on ilo seurata. Elokuvan premissi tyynestä miehestä, joka päätyy kiukkuterapiaan on veikeä ja siitä on saatu aikaan oikein kelpo hyvän mielen leffa. Ihan loppuhuipennuksessaan elokuva äityy turhan siirappiseksi ja suureksi, mutta ennen sitä elokuva on parhaimmillaan jopa todella hyvä.

Ei kyseessä mikään erityisen hulvaton komedia ole, mutta sen aikana pääsee hekottelemaan aina silloin tällöin ja hymähtelemään tyytyväisenä. Miellyttävä yleishenki pitää hymyä katsojan kasvoilla. On jo hupaisaa, mistä koko homma lähtee liikkeelle ja osuvaa, kuinka väärinkäsitys paisutellaan sivustaseuraajien ja median puolesta kohtuuttomiin mittoihin. On vielä hilpeämpää, kuinka agitaattori-Buddyn terapiasessiot muuttuvat yhä vain pahemmiksi yrityksiksi saada Dave kiehumaan raivosta ja sitä kautta erilaisiksi opetusnäpäytyksiksi. Buddy pistää Daven vähän väliä ahtaalle ja seuraa sitten sivusta, kuinka Dave toimii näissä tilanteissa. Davea käy sääliksi, mutta samalla katsojakin huvittuu tapahtumista. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Segal, jonka aiemmat työt Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994) ja Pähkähullu professori 2: Klumpit (Nutty Professor II: The Klumps - 2000) eivät ole mitään erityisiä taidonnäytteitä. Anger Management onkin niitä selvästi laadukkaampi teos, Segalin tehdessä jotain omaa jatko-osien sijaan. David S. Dorfmanin käsikirjoitus on mainio ja hän on keksinyt vekkulimaisia skenaarioita Daven päänmenoksi. Leffa on myös sujuvasti kuvattu ja leikattu. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on toimivasti rakennettu, Teddy Castelluccin musiikkien lisätessä leffan kepeää ilmapiiriä.

Yhteenveto: Anger Management on kelpo komediaelokuva, jonka veikeä premissi vie mukavasti mukanaan. Adam Sandler tekee yhden uransa parhaista roolitöistä leffan pääosassa Davena, mutta Jack Nicholson varastaa toki show'n terapeutti Buddynä. On hilpeää seurata, kuinka tyyni Dave joutuu kiukkuterapiaan ja kuinka omalaatuinen Buddy riepottelee tätä mielensä mukaan. Tämä johtaa moniin hassuihin hetkiin, joskin mistään hulvattoman hauskasta leffasta ei voida puhua. Pääasiassa homma toimii erittäin oivallisesti, mutta loppuhuipennus lässähtää hieman siirappisuutensa ja turhan massiivisuutensa kanssa. Peter Segalin ohjaus toimii ja teknisiltäkin ansioiltaan leffa on pätevästi tehty. Anger Management on vekkuli leffa, jonka katselua suosittelen, jos etsit helppoa hyvän mielen hömppää elokuvailtaasi. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät täysillä yhteen ja kaksikon kommelluksia on viihdyttävää seurata. Elokuvan pohjalta tehtiin kymmenisen vuotta myöhemmin televisiosarjasovitus Terapian tarpeessa (Anger Management - 2012-2014), mutta heikolla menestyksellä ja sarja lopetettiinkin kesken kaiken jo kahden tuotantokauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anger Management, 2003, Happy Madison Productions, Revolution Studios, Jack Giarraputo Productions, Anger Management LLC

Arvostelu: Triangle of Sadness (2022)

TRIANGLE OF SADNESS

Ohjaus: Ruben Östlund

Pääosissa: Harris Dickinson, Charlbi Dean, Dolly de Leon, Zlatko Burić, Vicki Berlin, Iris Berben, Henrik Dorsin, Jean-Christopher Folly, Sunnyi Melles, Amanda Walker, Oliver Ford Davies ja Woody Harrelson

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Triangle of Sadness on ruotsalaisohjaaja Ruben Östlundin ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Östlund ilmoitti elokuvasta jo vuonna 2017 Cannesin elokuvajuhlilla, esittäessään leffaansa The Square (2017). Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat kesäkuussa, mutta jälleen heti kuukautta myöhemmin ne keskeytettiin. Leffa saatiin kuvattua loppuun syksyllä 2020 ja lopulta Triangle of Sadness sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2022, missä se voitti pääpalkinto Kultaisen palmun. Suomeen elokuva saapui viime syksynä, jolloin se meni minulta täysin ohi. Kiinnostuin leffasta vasta, kun se nappasi parhaan elokuvan, ohjauksen ja alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet. Ilokseni huomasin leffan pyörivän vielä teattereissa ja kävin vihdoin katsomassa Triangle of Sadnessin.

Mallipariskunta Carl ja Yaya saavat kutsun ökyhintaiselle luksusristeilylle, sitä vastaan, että mainostavat matkaa sosiaalisessa mediassa. Mahtavana lomareissuna alkava risteily muuttuu vähitellen totaaliseksi kaaokseksi.

Päärooleissa mallipariskunta Carlina ja Yayana nähdään Harris Dickinson ja juuri ennen elokuvan ensi-iltaa bakteeri-infektioon menehtynyt Charlbi Dean. Dickinson ja Dean suoriutuvat kummatkin mainiosti rooleistaan ja näyttelijöiden väliltä löytyy hyvää kemiaa. He tulkitsevat oivallisesti rikkaita, etuoikeutettuja hahmojaan, jotka joutuvat varsinaiseen höykytykseen, kun he astuvat luksusristeilyn kyytiin. Hahmoina Carl ja Yaya ovat likimain sietämättömiä ja hahmojen jatkuva riitely turhauttaa jo elokuvan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Vuoronperään katsoja voi löytää järkeviä pointteja toisen suuttumuksesta tai vastalauseista, mutta jossain kohtaa riidat alkavat tuntua väkisin väännetyiltä.

     Elokuvassa nähdään myös Zlatko Burić, Sunnyi Melles, Iris Berben, Henrik Dorsin, Amanda Walker ja Oliver Ford Davies luksusristeilyn muina ökyrikkaina matkustajina, Woody Harrelson laivan kapteenina, Vicki Berlin risteilyn työntekijöitä käskyttävänä Paulana, Dolly de Leon siivooja Abigailina, sekä Jean-Christophe Folly mekaanikko Nelsonina. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös hyvin rooleistaan ja Harrelson on erityisen ilahduttava vähäisen ruutuaikansa kanssa.

Olen kyllä iloinen, että kävin lopulta katsomassa Triangle of Sadnessin. Kyseessä on erittäin mainio ja oivaltava elokuva, joka ei kuitenkaan toimi kaikille. Itse asiassa näytöksessä, jossa kävin, oli aluksi vain kolme muuta minun ja tyttöystäväni lisäksi ja kun leffaa oli enää parisen kymmentä minuuttia jäljellä, huomasimme olevamme ainoat katsojat salissa - muut olivat lähteneet kesken kaiken. Veikkaisin, että juuri ne jutut, jotka itseäni eniten riemastuttivat, tuntuivat muista luotaantyöntäviltä. Vielä leffan ensimmäisten parinkymmenen minuutin ajan pohdin, että miksi ihmeessä Triangle of Sadness on napannut merkittäviä palkintoehdokkuuksia, mutta kun riitelevät Carl ja Yaya hyppäävät risteilyn kyytiin, alkaa sellainen matka, että voi morjens!

Oli hyvä, etten tiennyt elokuvasta etukäteen oikeastaan mitään, sillä Triangle of Sadness onnistui yllättämään minut todella mojovasti muutamankin otteeseen. Enpä ole hetkeen nähnyt elokuvaa, joka uudistaisi itseään näin villisti edetessään. Elokuva kasvattelee vakuuttavasti kierroksiaan ja kiskoo mattoa katsojan jalkojen alta, nauraen samalla päin naamaa. Kapteenin illalliskohtaus on hulvatonta seurattavaa kaikessa kirjaimellisessa oksettavuudessaan ja sitä seuraavaa osuutta katsoessa tuntuu kuin tuijottaisi täysin eri leffaa kuin aluksi vihjailtiin. Tällaiset ratkaisut voivat koitua elokuvan kohtaloksi, mutta Ruben Östlund on saanut kasattua paketin, joka kaikessa sekamelskassaan tuntuu tarkkaan hallitulta.

Sen lisäksi, että Triangle of Sadness yllättää mahtavasti sillä, mihin suuntiin tarina lähtee kulkemaan ja tarjoaa ainakin vartin verran hysteerisen hauskaa vyörytystä, se on napakka satiiri rikkaiden turhamaisesta maailmasta, luokkaeroista, sekä somevaikuttajien itsetärkeydestä. Ennen risteilyä leffan sanottava tuntuu ontuvalta, mutta risteilyn aikana nuppeja väännellään tehokkaasti kaakkoa kohti. Elokuva kritisoi rikkaita ja nauraa heille monin tavoin. Leffa huomioi osuvasti, kuinka tiukasti rikkaat ovat valmiita pitämään kiinni statuksestaan ja kuinka tietyissä tilanteissa kaikki se maallinen mammona voikin osoittautua totaalisen yhdentekeväksi ja arvottomaksi. Hahmojen asemia ja luokka-arvoja vaihdellaan mainiosti. Vekkuli leffa jättääkin herkullista pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa lopputekstien päätyttyä.

Ruben Östlund rakentaa tunnelmaa erittäin mainiosti, eikä pelkää shokeerata katsojaa tilaisuuden tullen. Hänen käsikirjoituksensa on kertomukseltaan vahva, mutta kaipaisi hieman viilausta pääparin riitojen suhteen ja pientä tiivistämistä. Viimeistään leikkausvaiheessa Östlund olisi voinut napsia pieniä pätkiä pois lähes kaksi- ja puolituntisesta teoksesta. Triangle of Sadness on hyvin kuvattu ja on hienoa, kuinka usein Östlund luottaa pitkien otosten tehoon. Lavasteet ovat näyttävät ja niin asut kuin maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mikkel Malthan ja Leslie Mingin säveltämät musiikit säestävät menoa oivallisesti.

Yhteenveto: Triangle of Sadness on erittäin mainio draamakomedia ja oivaltava satiiri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojansa jalkojen alta. Aluksi pääpari Carlin ja Yayan jatkuva riitely voi tuntua turhauttavalta ja sitä saattaa jopa vilkuilla kelloa, että tätäkö pitäisi katsoa seuraavat päälle kaksi tuntia? Kuitenkin kun pariskunta hyppää ökyristeilyn kyytiin, alkaa mitä viihdyttävin, hauskin ja villein meno, joka yllättää kerta toisensa perään. Tarinan ottamat suunnat tulevat tehokkaasti puskista ja filmi uudistaa itseään ihailtavasti edetessään. Ohjaaja-käsikirjoittaja Ruben Östlundilla on paljon sanottavanaan rikkaiden, mallien ja someinfluensserien maailmoista, sekä luokkaeroista. Kokonaisuutena elokuva kaipaisi pientä tiivistämistä ja pääparin aika väkinäisiksi muuttuvat riidat tarvitsisivat viilausta, mutta muuten kyseessä on todella hyvä teos. Triangle of Sadness ei todellakaan toimi jokaiselle, mutta veikeiden, tarinaltaan yllättävien ja sisällöltään aika ällöttävienkin draamakomediallisten satiirien ystäville filmi sopii täydellisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Triangle of Sadness, 2022, Imperative Entertainment, Film i Väst, BBC Films, 30WEST, Plattform Produktion, Essential Filmproduktion GmbH, Coproduction Office, Sveriges Television, ZDF/Arte, Arte France Cinéma, TRT, Svenska Filminstitutet, Eurimages, Medienboard Berlin-Brandenburg, Det Danske Filminstitut, MOIN - Film Fund Hamburg Schleswig-Holstein, British Film Institute, Nordisk Film & TV-Fond, Danmarks Radio, ARTE, Canal+, Ciné+, Heretic, Bord Cadre Films, Sovereign Films, Piano, Creative Europe MEDIA

Arvostelu: Venom: Let There Be Carnage (2021)

VENOM: LET THERE BE CARNAGE

Ohjaus: Andy Serkis

Pääosissa: Tom Hardy, Woody Harrelson, Michelle Williams, Naomie Harris, Stephen Graham, Reid Scott, Peggy Lu ja Sian Webber

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Venom (2018) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen menestys, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ohjaaja Ruben Fleischer ei kuitenkaan ehtinyt mukaan jatko-osaan, ollessaan kiireinen Zombieland: Double Tapin (2019) kanssa, joten hänet korvattiin Andy Serkisillä. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia ensi-iltaa on jouduttu siirtämään useampaankin otteeseen. Venom: Let There Be Carnage -nimen saanut jatko-osa ilmestyi lopulta kuun alussa maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse olin valitettavasti todella pettynyt ensimmäiseen Venom-elokuvaan, enkä siis innostunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin. Jatko-osan traileritkaan eivät voittaneet minua puolelleen, joten menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen hyvin skeptisin tuntein.

Eddie Brock yrittää saada hallittua elämäänsä Venomin kanssa, kun vaarallinen sarjamurhaaja Cletus Kasady karkaa vankilasta, saatuaan tartunnan symbiootti Carnagesta.

Tom Hardy palaa Eddie Brockin rooliin, joka pyrkii nyt elämään avaruudesta laskeutuneen, loisen tavoin toimivan symbioottinsa Venomin kanssa. Samalla kun Eddie haluaa saada toimittajan uransa takaisin raiteilleen edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen, Venom haluaa syödä ihmisiä ja paljastaa itsensä maailmalle. Vaikken ensimmäisestä Venom-leffasta piitannutkaan, Eddien ja Venomin välinen naljaileva yhteys oli elokuvan selvästi parasta antia. Tekijätkin ovat tämän hoksanneet, sillä tätä yhteyttä korostetaan entistä enemmän. Kummallisen kaksikon välille on kirjoitettu ihan hupaisaa dialogia, erityisesti kun suurimmaksi osaksi muut eivät kuule Venomia kuin Eddie. Hardy suoriutuu roolistaan toistamiseen hyvin, vaikkakin Hardyn rautaisella tasolla tämä jää roolityönä herran heikompaan päätyyn.

     Ensimmäisen elokuvan lopputekstikohtauksessa piipahtanut Woody Harrelsonin näyttelemä sarjamurhaaja Cletus Kasady nostetaan nyt isommin esille, sillä hänestä muodostuu uusi symbioottipahis Carnage, jonka näkemistä moni fani on varmasti odottanut innolla. Valitettavasti täytyy todeta, että Carnage on aivan käsittämätön pohjanoteeraus. Sen lisäksi, ettei monsterista irtoa paljoa, Harrelson tekee yhden uransa surkeimmista roolisuorituksista. Yleensä oivallisesti velmuileva Harrelson ampuu pahasti yli ja luo lähinnä kiusallisen tyypin, jota on erittäin vaikea ottaa tosissaan.

Muutkin näyttelijät haaskataan. Michelle Williams ei saa tällä kertaa lähes mitään tekemistä Eddien ihastuksenkohteena Annena, Stephen Graham esittää puisen tylsästi etsivä Mulligania ja Naomie Harris aiheuttaa valtavaa myötähäpeää roolissaan Cletusin mielitiettynä, Frances Barrisonina, eli Shriekinä, joka pystyy kirkumaan tuhoisalla voimalla. Harrelson on jo yksinään huono osassaan, mutta Harrisin seurassa kaksikkoa käy jopa sääliksi, kun he yrittävät väkisin esittää hulluja ja vieläpä palavasti rakastuneita, ilman mitään kemiaa.

Valitettavasti skeptiset ennakko-odotukseni osoittautuivat aiheellisiksi. Venom: Let There Be Carnage on vielä ensimmäistä elokuvaa huonompi sarjakuvaleffa, jota katsoessa voi jopa tulla vihaiseksi useaan otteeseen - etenkin jos Venom ja Carnage ovat hahmoina lähellä sydäntä. Ensimmäisen elokuvan tavoin myös jatko-osa on typerryttävästi kasattu sekamelska, mitä ei auta yhtään leikkaus, jolla kesto on pakotettu vain vähän päälle puoleentoista tuntiin. Filmi painelee menemään kauhealla kiireellä, eikä siitä jää oikein mitään käteen. Marvelin kahden ikonisen mörököllin kohtaaminen ja välienselvittely tuottaa pettymyksen. On käsittämätöntä, kuinka välinpitämättömästi Sony toimii jo toistamiseen, siitä huolimatta, kuinka paljon studio sai äksyä palautetta tyytymättömiltä faneilta viimeksi.

Ihailen Andy Serkisiä suuresti. Hän on osoittanut huikeat ja hyvin erilaiset näyttelijänlahjansa esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna. Kuitenkin muutaman vuoden takainen Mowgli (Mowgli: Legend of the Jungle - 2018) ja nyt Venom: Let There Be Carnage osoittavat, etteivät hänen taitonsa riitä kameran taakse. Serkisin ohjaus on läpikotaisin kömpelöä. Eddien ja Venomin hilpeitä sanailuja lukuun ottamatta leffan huumori on myötähäpeällistä. Vähäinenkin jännite katoaa, sillä joko Serkis on rohkaissut Harrelsonia ja Harrisia irrottelemaan liikaa tai sitten hän ei ole rohjennut pyytämään heitä hoitamaan hommaansa maltillisesti. Tunnelma on kaikin puolin todella ailahteleva ja elokuvaan on vaikea päästä sisälle. Välillä se yrittää synkistellä, mutta lässähtää samalla korniksi ja kiusalliseksi.

Kelly Marcelin käsikirjoitus on todella hätiköiden rustattu Marcelin ja Tom Hardyn ideoiden pohjalta. Leffaa katsoessa tuntuu siltä kuin hommaa olisi kirjoitettu kuvausten ollessa jo käynnissä ja siksi lopputulos rönsyilee moneen suuntaan. Elokuva ei ole teknisiltäkään ansioilta vakuuttava. Kuvaus on vielä sujuvaa ja mukana on toimivia lavasteita ja asuja, minkä lisäksi niin Marco Beltramin musiikit kuin äänitehosteet rymistelevät miellyttävästi. Leikkaus on kuitenkin välillä aikamoista sillisalaattia, eivätkä digiefektit vakuuta. Monet tuhokohtaukset näyttävät viimeistelemättömiltä, eivätkä Venom ja varsinkaan Carnage näytä kaiken aikaa hyviltä.

Yhteenveto: Venom: Let There Be Carnage on huono supersankariräpellys, jota katsoessa harmittaa ja suututtaa, kun Marvelin mahtava hahmo haaskataan jälleen kerran kehnossa leffassa. Tom Hardy toimii osassaan Eddie Brockina, jonka outo kaveruus symbioottinsa Venomin kanssa tarjoaa paikoitellen hilpeää sanailua. Siihen kehumisen arvoiset asiat harmillisesti jäävät. Käsikirjoitus on onneton, eikä ohjaajan puikoissa toimiva Andy Serkis ole saanut sen pohjalta aikaiseksi mitään. Vähäinenkin kiinnostus tarinaan tai jännite tapahtumiin katoaa, sillä leffa on leikattu niin tökerösti. Taistelut ovat tylsää mekastusta ja varsinkin Venomin ja Carnagen lopullinen yhteenotto on pettymys. Carnage on hahmona täysi hukattu mahdollisuus, etenkin Woody Harrelsonin tehdessä yhden huonoimmista roolisuorituksistaan. Naomie Harris on myös hämmentävän huono ja yhdessä Harrelsonia ja Harrisia on jopa epämiellyttävää katsoa, varsinkin kun heidän kemiansa eivät millään kohtaa. Valitettavasti elokuva ei ole edes teknisesti vakuuttava ja erikoistehosteista näkee, että leffaa on tehty halvemmalla kuin monia muita Marvelin sarjakuviin perustuvia elokuvia. On ikävä nähdä, kuinka kaltoin ja välinpitämättömästi Sony yhä kohtelee omistamiaan Marvel-hahmoja. Venom: Let There Be Carnagesta tulee lähinnä mieleen suoraan Anttilan alelaariin DVD:llä päätyneet B-luokan monsterimähinät.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Venom: Let There Be Carnage, 2021, Sony Pictures Entertainment, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Tencent Pictures

Arvostelu: Midway (2019)

MIDWAY

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Ed Skrein, Patrick Wilson, Luke Evans, Woody Harrelson, Dennis Quaid, Mandy Moore, Aaron Eckhart, Keean Johnson, Luke Kleintank, Nick Jonas, Etsushi Toyokawa, Darren Criss, Brennan Brown ja Alexander Ludwig
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Midway on Roland Emmerichin ohjaama sotaelokuva, mikä perustuu tositapahtumiin Midwayn taistelusta Yhdysvaltojen ja keisarillisen Japanin välillä vuonna 1942, toisen maailmansodan aikaan. Taistelusta oli jo vuonna 1976 tehty sotaelokuva Midwayn taistelu (Midway), mikä oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä. Uuden elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2017, Emmerichin kiinnostuttua Midwayn tarinasta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Midway saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Innostuin, kun sain tietää, että elokuvan lehdistönäytös järjestetään Finnkinon isossa Isense-salissa ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Midwayn.

Joulukuussa 1941 keisarillinen Japani hyökkää Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan Pearl Harborissa. Tämä aloittaa Yhdysvaltojen ja Japanin välisen sodankäynnin toisen maailmansodan aikaan. Ratkaiseva taistelu on kuitenkin vasta tulossa...

Midway pitää sisällään ison näyttelijäkaartin ja elokuva keskittyy useaankin eri hahmoon. Kaikista isoimmin esiin taitaa kuitenkin nousta Ed Skreinin näyttelemä hurjapäälentäjä Dick Best (kyllä, se on hänen nimensä). En ole aiemmin Skreinistä erityisemmin piitannut, mutta tässä hän sopii yllättävänkin toimivasti rooliinsa. Dick Best lähtee usein sooloilemaan lentäessään ja yrittää taisteluissa vähän liiankin vaarallisia temppuja, aivan kuin ei ottaisi tilanteita tarpeeksi vakavasti, mutta hänestä löytyy kuitenkin kunnioitusta ylempiään kohtaan ja vahvaa vimmaa puolustaa maataan.

Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Keean Johnson Dickin tykkimies Murrayna, Mandy Moore Dickin vaimona Anne Bestinä, Patrick Wilson komentajakapteeni Laytonina, Dennis Quaid USS Enterprise -ilmatukialuksen amiraali Halseyna, Luke Evans amiraali McCluskyna, Aaron Eckhart amiraali Doolittlena, Woody Harrelson uutena komentajana Nimitzinä, Nick Jonas lentoapumekaanikko Brunona, Brennan Brown koodinmurtaja Rocherfortina, sekä lisäksi Etsushi Toyokawa Japanin laivaston komentaja Yamamotona. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin oivallista työtä; Quaidista, Eckhartista ja Harrelsonista löytyy oikeaa arvokkuutta komentajahahmojen rooliin ja muutenkin äijänäyttelijät istuvat hyvin rooleihinsa taistelussa. Hahmot (tai siis nämä tosielämän henkilöt) itsessään eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta jokainen ajaa asiansa viedessään mielenkiintoista tositarinaa eteenpäin.

Midway pitää sisällään todella näyttäviä taistelukohtauksia. Lentokoneet kiertelevät ilmassa, väistellen merellä seilaavien laivojen ja alusten tykitystä, samalla kun lentokoneet yrittävät pudottaa vastapuolen lentokoneita ja tuhota näiden laivoja. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itse koneen sisällä, vaihdellen lentäjän ja ampujan välillä, ja paikoitellen tämä luo mainion jännittävää tunnetta. Kuvat, joissa näytetään lentäjän näkökulmaa, tämän syöksyessä hyökkäykseen ja vastustajien hoksatessa koneen ja tykittäessä kohti kameraa, ovat upeita. Sotakohtauksiin on panostettu hienosti ja varsinkin laajat kuvat, joissa näkyy räjähdyksien savusta tummeneva taivas, siellä kiertelevät lentokoneet, sekä meressä lilluvat laivat, joiden tykit ampuvat hullun lailla, imaisevat katsojan tapahtumiin mukaan. Ohjaaja Roland Emmerichillä on aina ollut silmää vahvalle visuaaliselle ilmeelle ja hän tietää, mitä tehdä taistelukohtauksissa.

Paikoitellen kuitenkin tuntuu, ettei Emmerich tiedä, milloin kannattaisi lopettaa. Parissa kohtaa taistot alkavat toistamaan itseään, kun ympäristökään ei oikein vaihdu ja jokainen taistelu kestää todella pitkään. Etenkin suuren loppuhuipennuksen aikana on muutamia pätkiä, mitkä olisi voinut jättää näyttämättä. Ähky alkaa vähitellen iskemään ja vaikkei siihen asti päästä, on katsoja enemmän kuin täynnä poistuessaan teatterista. Lisäksi Emmerichillä on ongelmana se, että hän osaa kyllä tehdä viihdettä, mutta todelliseen sotaan perustuvaan elokuvaan liika viihteellisyys ei välttämättä sovi. Tällä tarkoitan, että hän ei kohtele taisteluita niin kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Niistä puuttuu tietty hirvittävyys ja pelko. Kun Midwayta vertaa esimerkiksi pari vuotta sitten ilmestyneeseen Dunkirkiin (2017), ei tämä elokuva pääse lähellekään sen teoksen intensiivistä tunnelmaa. Dunkirkissä pelko ja epätoivo olivat vahvasti läsnä, ja filmi piti tiukasti katsojastaan kiinni, mutta Midway ei onnistu lainkaan tällaisessa. Lisäksi jos vertaa Dunkirkiin, jäävät Midwayn taistelutkin sen leffan jalkoihin. Dunkirkissä lentotaistoissa oli käytetty aitoja koneita ja pienoismalleja, mikä toi mukaan vahvaa todellisen tunnetta. Midwayn taistoista taas välillä huokuu digitaalisuus. Tehosteet eivät paikoitellen vastaa vuoden 2019 yleistä tasoa, vaan ne näyttävät jo muutaman vuoden vanhoilta.

Taisteluiden välissä käytävät draama- ja puhekohtaukset eivät myöskään vakuuta. Emmerich ei todellakaan ole parhaimmillaan, kun näyttelijöistä pitäisi saada irti aitoja ja voimakkaita tunteita, vaan leffa käy parissa kohtaa hieman melodramaattisen puolella. Kuten hieman itseään toistavien taistojen kohdalla, myös draamapuolta olisi voinut tiivistää. Sotaelokuvat ovat yleensä pitkiä kestoltaan - usein selvästi yli kaksituntisia, mutta kun Emmerich haluaa lähinnä viihdyttää, olisi hän voinut tehdä sen hieman napakammin ja lyhyemmässä ajassa. Sentään Emmerich ei lähde liikaa heiluttamaan Yhdysvaltojen lippua ja ylistämään jenkkisotilaiden voimaa, vaan lopussa elokuva on omistettu sekä taiston yhdysvaltalaisille että japanilaisille uhreille.

Vaikka tehosteiden taso heittelee pitkin elokuvaa (esimerkiksi Pearl Harborin taistelun tulipalot eivät näytä lainkaan aidoilta), Midway näyttää kyllä suurimmaksi osaksi hyvältä. Se on erinomaisesti kuvattu, minkä lisäksi ajankuva on hienosti luotu taitavien lavastajien ja puvustajien kautta. Jos tekijät olisivat hyödyntäneet enemmän pienoismalleja ja oikeita koneita taisteluissa digitehosteiden sijaan, filmin visuaalisuus pääsisi vielä paremmin voiton puolelle. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu. Tykkien tulitus, lentokoneiden äänet, ilmatukialusta vasten iskevät aallot ja räjähdykset ovat kaikki voimakkaita, mitä vain tukee säveltäjäduo Thomas Wanderin ja Harold Kloserin oivallinen musiikki

Yhteenveto: Midway on mainio sotaelokuva, mikä sisältää useita näyttäviä taistelukohtauksia. Ohjaaja Roland Emmerichillä on tunnetusti silmää upeille visuaalisuuksille ja myös tässä hän tarjoaa paljon tyylikästä menoa. Emmerich ei kuitenkaan aina tiedä, milloin lopettaa ajoissa ja kun sotakohtaukset ovat vieläpä hyvin samanlaisia tyyliltään, voi leffa käydä pitkäveteiseksi. Emmerich myös käsittelee toimintaa viihteen kautta, eikä niinkään tosielämän taistoina. Draamapuoli taas muuttuu välillä hieman yliampuvaksi. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - yllättäen myös Ed Skrein sopii oivallisesti osaansa. Vaikka filmi on visuaalisesti monin tavoin vaikuttava, on mukana tiettyä digitaalisuutta, mikä häiritsee paikoitellen. Elokuvassa on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, joista syntyy kokonaisuutena kelpo sotateos. Ei siitä genrensä klassikkoa tule, mutta onhan se hienoa, että jotkut vaivautuvat yhä tekemään filmatisointeja historiallisista taisteluista. Jos siis sotaelokuvat kiehtovat, kannattaa Midway käydä katsomassa. Lisäksi, jos ette pitäneet Michael Bayn Pearl Harborista (2001), pääsette tässä näkemään kyseisen taistelun uudestaan ja voitte pohtia, kumpi toteutti taiston paremmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Midway, 2019, Centropolis Entertainment, RuYi Media, Starlight Culture Entertainment Group, Street Entertainment, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Zombieland: Double Tap (2019)

ZOMBIELAND: DOUBLE TAP

Ohjaus: Ruben Fleischer
Pääosissa: Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone, Abigail Breslin, Zoey Deutch, Rosario Dawson, Avan Jogia, Luke Wilson ja Thomas Middleditch
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Rhett Reesen ja Paul Wernickin ideoima ja Ruben Fleischerin ohjaama kauhukomedia Zombieland (2009) oli kriitikoiden kehuma menestys, mikä keräsi nopeasti oman sinnikkään fanikuntansa, joka alkoi vaatimaan jatkoa. Käsikirjoittajakaksikko, ohjaaja ja neljä päätähteä Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone ja Abigail Breslinkin halusivat tehdä jatkoa, mutta eri syiden vuoksi sen teko on vain venynyt ja venynyt. Reese ja Wernick päätyivät kirjoittamaan Deadpoolia (2016) ja heti perään Deadpool 2:a (2018), jolloin tekijät yrittivät muovata Zombielandista televisiosarjan, mutta uuden näyttelijäkaartin vuoksi sarjan pilottijakso sai jo niin murskaavan vastaanoton, ettei sitä koskaan jatkettu. Monet olivat ehtineet jo menettää toivon ja näyttelijätkin sanoivat haastatteluissa, etteivät tienneet, tulisiko jatkoa koskaan. Jatko kuitenkin varmistettiin, kun internetissä levisi "10 Year Challenge", missä ihmiset jakoivat kuvia itsestään nykyään ja 10 vuotta sitten. Sony julkaisi ensimmäisen Zombielandin julistetta muistuttavan kuvan, missä Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin olivat palanneet rooleihinsa ja samalla ilmoittivat, että toinen osa julkaistaisiin lokakuussa 2019, kun ensimmäinen osa täyttää 10 vuotta. Elokuvan kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt, vihdoin ja viimein, Zombieland: Double Tap saa ensi-iltansa. Itse näin ensimmäisen Zombielandin varmaankin vuonna 2010 ja pidin siitä valtavan paljon. Siitä lähtien olen odottanut näkeväni filmille jatkoa - usean vuoden ajan jopa epätoivoisesti. Innostuin suuresti, kun Sony julkaisi "10 Year Challenge" -kuvan ja intoani vain lisäsi, kun leffan traileri julkaistiin, mikä sai minut ihan oikeasti käsittämään, että jatko-osa on vihdoin tulossa. Kävinkin äärimmäisen innoissani katsomassa Zombieland: Double Tapin sen lehdistönäytöksessä.

Kymmenen vuotta zombiepidemian levittyä ympäri maailman, Tallahassee, Columbus, Wichita ja Little Rock päätyvät uuteen seikkailuun Zombielandissa, kohdatessaan sekä uusia eläviä että eläviäkuolleita tuttavuuksia.

On aivan mahtavaa nähdä tämä nelikko taas kasassa. En edes osannut etukäteen aavistaa, kuinka suuresti iloitsisin Tallahasseen (Harrelson), Columbuksen (Eisenberg), Wichitan (Stone) ja Little Rockin (Breslin) paluusta valkokankaille. Erityisen hienoa on nähdä, että kaikki heistä ovat selvästi halunneet tehdä tämän leffan ja jokainen palaa innolla rooleihinsa. Tämä on mahtavaa, etenkin kun esimerkiksi Emma Stone on jo siirtynyt vakavammin otettaviin elokuviin ja voittanut jopa Oscar-palkinnon roolityöstään La La Landissa (2016) ja silti hän on halunnut palata hömelöön zombikomediaan. On myös hauska nähdä Bresliniä pitkästä aikaa, etenkin kun hän on ulkoisesti muuttunut eniten kymmenen vuoden aikana. Hänen hahmonsa Little Rockin vanhenemista hyödynnetään toimivasti itse tarinassakin, kun hän haluaisi itsenäistyä ja etsiä itseään... zombien täyttämässä maailmassa. Kaikki neljä ovat yhä erittäin hyviä rooleissaan ja katsojasta tuntuukin siltä kuin palaisi pitkästä aikaa vanhojen kavereiden pariin.

Elokuvassa nähdään enemmän eläviä hahmoja kuin edellisessä osassa, kuten Rosario Dawsonin näyttelemä selviytyjä Nevada, sekä tärkeimpänä Zoey Deutchin esittämä Madison, joka tulee varmasti jakamaan katsojien mielipiteet. Madison on mitä stereotyyppisin "tyhmä blondi", joka on kaiken aikaa jollain lailla pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hahmo viedään täysin äärimmäisyyksiin, jolloin jotkut katsojat tulevat pitämään häntä hauskana ja toiset ärsyttävänä. Omasta mielestäni Madison liikkuu taidokkaasti siinä rajalla, jolloin hän on samanaikaisesti sekä hauska että ärsyttävä ja molemmat piirteet tukevat toisiaan. Ja koska elämme ajassa, jolloin kaikesta loukkaantuu aina joku, on varmaa, että jotkut vetävät herneen nenään siitä, millaisia ihmisiä Madisonilla pilkataan.

Sen lisäksi, että olin äärimmäisen iloinen tutun nelikon näkemisestä uudelleen, olin vielä iloisempi, että Zombieland: Double Tap oli kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa. Ei tämä yllä ensimmäisen osan mahtavuuteen, mutta kyseessä on silti erittäin mainio elokuva. Etukäteen itseäni jännitti, että mitä jos vuosien jälkeen tekijät eivät onnistuisi löytämään samaa henkeä ja jatkoa katsoessa miettisinkin, että ei tätä olisikaan kannattanut tehdä? Lisäjännitettä aiheutti se, ettei Ruben Fleischer ole ohjannut ensimmäisen Zombielandin jälkeen mitään yhtä hyvää - etenkin viime vuoden Venom (2018) oli suuri pettymys minulle. Tässä maailmassa Fleischer on kuitenkin kuin kotonaan ja alusta asti hän näyttää, ettei ensimmäinen Zombieland ollut vain vahingossa syntynyt loistoleffa, vaan hän kyllä osaa, kun niin yrittää.

Heti alussa elokuva pyyhkii pienetkin skeptisyyden hivenet mielestä ja kuljettaa takaisin zombimaailmaan. Leffa hyödyntää paljon asioita ensimmäisestä osasta, kuten Columbuksen kertojaääntä, hauskaa visuaalista kikkailua, itseironista meta-huumoria, sekä Metallicaa. Kun alkutekstit alkoivat ja yhtyeen musiikki pärähti soimaan, teki mieli hurrata. Alusta alkaen Zombieland: Double Tap pitää katsojan virneen visusti yllä, tarjoten sekä hulvattomia juttuja että kuvottavia raakuuksia. Jatkuvasti saa nauraa - etenkin kun vakavammissakin kohdissa taustalla nähdään jotain huvittavaa - ja elokuvaan on tuotu mukaan paljon nokkelia asioita, joiden aikana katsoja myhäilee tyytyväisesti. Kun zombit saapuvat ruutuun, veri kyllä roiskuu. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole pelottava elokuva, mutta eipä se itseäni haittaa. Mukaan kyllä mahtuu muutamia asioita, mitkä hieman häiritsivät itseäni, kuten jotkut deus ex machina -hetket, mutta muuten elokuva tarjosi juuri sitä, mitä toivoinkin.

Kenties kaikkein parasta on, että tekijät ovat ymmärtäneet, ettei ensimmäisestä osasta tullut hitti zombien ja verimässäilyn vuoksi, vaan neljän päähenkilönsä ansiosta, joihin oli oikeasti panostettu ja joista katsoja aidosti välitti. Näiden neljän hahmon ja heidän loistavien näyttelijöidensä vuoksi fanit ovat vaatineet jatkoa, minkä osoittaa jo se, että kun Zombielandista yritettiin vääntää televisiosarjaa ja näyttelijäkaarti pistettiin vaihtoon, fanit suuttuivat. On upeaa, että Double Tapissakin tarina kulkee hyvin pitkälti henkilövetoisesti päänelikön kautta. Hahmoista on muodostunut vuosien aikana hyvin eriskummallinen perhe ja on mielenkiintoista seurata, miten he suhtautuvat nykyään toisiinsa, kun ovat tottuneet olemaan yhdessä kymmenen vuoden ajan. Leffa repii päänelikosta paljon riemua irti.

Ruben Fleischer hyödyntää paljon erilaisia kikkailuja ensimmäisestä Zombielandista ja tuo moniin juttuihin jonkinlaista twistiä. Ruudulle ponnahtaa välillä jonkinlaisia visuaalisuuksia ja tekstejä, ja välillä leikataan johonkin ihan muuhun ja todella hauskaan. Käsikirjoittajaduo Reese ja Wernick ovat keksineet monia älyttömiä ideoita, mitkä on tuotu mukaan aivan mahtavasti. Harmi vain, että kun he alussa esittelevät erilaisia zombeja, eivät he lopulta hyödynnä niitä lähes lainkaan. Hienointa kuitenkin on, että kaksikko oikeasti keksi uuden tarinan näille hahmoille. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja leikkauskin on veikeän napakkaa. Erityisesti yhdessä zombitaistossa kuvaus ja leikkaus ovat huikeaa. Tuhoutuneen maailman lavasteet ja digitoteutus ovat oivalliset ja zombimaskeeraukset erinomaisia. Äänimaailma on erittäin hyvin rakennettu ja David Sardyn säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: Zombieland: Double Tap on onneksi kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa ja vaikkei se olekaan yhtä loistava kuin ensimmäinen Zombieland, on se silti todella hyvä elokuva. On mahtavaa palata takaisin tähän zombien valloittamaan maailmaan, etenkin kun tekijät ja päänelikkokin tekevät paluun innoissaan. Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin ovat yhä huikeita rooleissaan ja heidän ryhmädynamiikkansa toimii täydellisesti. Tekijät ovat onneksi tajunneet, että päänelikko oli ensimmäisen osan menestyksen salaisuus ja panostavat yhä hahmoihin kunnolla, sekä kertovat tarinaa koko ajan heidän kautta. Uusi seikkailu nappaa heti mukaansa, viihdyttää läpi kestonsa ja tarjoaa useat naurut sekä ihanan ällöt veriroiskahdukset. Mukana on paljon tuttua kikkailua edellisestä osasta ja kaikkeen on saatu hieman erilaista twistiä, mikä pitää tehokeinot raikkaina. Filmistä löytyy joitain ongelmia, kuten deus ex machina -hetkiä ja hyvin pohjustettuja zombeja, joita ei lopulta hyödynnetäkään. Tästä huolimatta Zombieland: Double Tap on vahva jatko-osa, mikä mitä luultavimmin vastaa innokkaiden fanien odotuksia. Itselleni elokuva oli lopulta juuri sellainen jatko, mitä kaipasinkin ja olen tyytyväinen, jos sarja jätetäänkin tähän. En tietenkään sano, että pistäisin vastaan, jos Zombielandista tehtäisiinkin trilogia... kunhan vain sama vahva henki on tallella ja tekijät keksivät kunnon tarinan.

Jääkää muuten katsomaan lopputekstit, sillä niiden aikana nähdään jotain, mikä voi saada ulvomaan naurusta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Zombieland: Double Tap, 2019, Columbia Pictures, Pariah