Näyttelijät: Jacob Tremblay, Russell Crowe, Shailene Woodley, Annabelle Wallis, Alexander Ludwig, Steven Ogg, Marc Menchaca, Bruce Ramsay, Michelle LeBlanc, William Kosovic, Matthew Kevin Anderson ja Michael Laurence
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 13
Unabomber perustuu tositapahtumiin kirjepommittaja Ted Kaczynskin elämästä, hirmuteoista ja kiinniotosta. Vuonna 2020 yhtiö 2.0 Entertainment palkkasi Sam Chalsenin ja Nelson Greavesin kirjoittamaan elokuvan Kaczynskistä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 työnimellä "Unabom" ja nyt Unabomber on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen näyttelijäkaartin ja uteliaana pistin Unabomberin pyörimään heti elokuvan julkaisuviikonloppuna.
Vuonna 1958 teinipoika Ted Kaczynski aloittaa opinnot Harvardin yliopistossa ja päätyy osaksi koulun väittelykerhoa. Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin Tedistä on kasvanut Yhdysvaltojen pelätyin terroristi, kirjepommittaja Unabomber.
Muun muassa Roomista(2015) ja Wonderista(2017) tuttu Jacob Tremblay näyttelee nuorta Theodore "Ted" Kaczynskiä, joka aloittaa poikkeuksellisen nuorena opinnot Harvardin yliopistossa. Poikaa pidetään matemaattisena lahjakkuutena, jolle povataan lupaavaa tulevaisuuttaa. Kuitenkin kun Ted tapaa professori Henry Murrayn (Russell Crowe) ja päätyy tämän pyörittämään väittelyryhmään, alkaa psykologinen syöksykierre, joka ajaa Tedin pimeämmälle polulle. Olen aiemmin pitänyt Tremblayta erittäin lupaavana nuorena näyttelijänä, mutta hän ei mielestäni toiminut Ted Kaczynskinä. Hän ei myy ajatusta siitä, että kyseessä olisi nuori nero, jonka maailmankuva on vinksallaan. Tremblay tekee Tedistä pikemminkin kiukuttelevan kakaran. Crowe sen sijaan hoitaa tonttinsa tuttuun tapaansa oivallisesti, uhkuen karismaa.
Sen lisäksi, että elokuva seuraa nuorta Tediä vuonna 1958, se seuraa myös FBI-agentteja vuonna 1994, kun he yrittävät napata mysteerisen Unabomber-kirjepommittajan, jonka katsoja toki tietää olevan Ted. FBI-agenteista esiin nousevat Shailene Woodleyn näyttelemä Joanne Miller ja Alexander Ludwigin esittämä Leo Driver, jotka suhtautuvat Unabomberiin eri tavoin ja ovat eri mieltä esimerkiksi juuri julkaistun manifestin merkityksestä terroristijahdissa. Valitettavasti Woodley ja Ludwig jäävät aika puisiksi rooleissaan. Tämä puoli tuntuu muutenkin tönköltä, koska sekä Joanne että Leo ovat fiktiivisiä hahmoja muuten tosipohjaisessa tarinassa.
Unabomber jäi harmillisen vaisuksi lopputulokseksi, kun potentiaalina olisi ollut erittäin tehokas ja tiivistunnelmainen psykologinen jännäri. Moni tietää Ted Kaczynskin teoista - hänen lähettämistään kirjepommeista, jotka passittivat avaajansa joko sairaalaan tai ruumishuoneelle - sekä synkästä tavasta ajatella yhteiskuntaa, mutta on kiinnostavaa nähdä, miten fiksusta pojasta muovautui tällainen erakoitunut ihmishirviö. On mielenkiintoista seurata nuoren Tedin matkaa Harvardissa ja kuinka hänelle aluksi iloa tuova väittelyryhmä osoittautuukin joksikin ihan muuksi, mikä pistää miehenalun pään sekaisin. Ainoa ongelma tosiaan on, ettei Tremblay vakuuta pääroolissa.
Tremblayn ailahtelevasta näyttelijätyöstä huolimatta Tedin nuoruusvuosien kuvaus toimii menevästi. Sen sijaan vuoteen 1994 sijoittuva FBI:n terroristijahti jättää kylmäksi. Osaavissa käsissä nämä kaksi aikajanaa voisivat tukea toisiaan, mutta nyt tuntuu siltä kuin katsoisi saman historiallisen henkilön tiimoilta tehtyjä kahta eri elokuvaa, jotka on päätetty niputtaa yhteen. Nuoresta Tedistä maalataan niin traagista kuvaa, että tuntuu omituiselta, kun iäkäs Ted (Michael Laurence) vihdoin nähdään ja hänet jätetään täysin etäiseksi, epäinhimillistetyksi uhkaksi. Parhaimmillaan elokuva on, kun nuori Ted on kytkettynä elektrodeihin ja hänen väittelykumppaninsa hiillostavat häntä musertavalla tavalla. Harmi, että nuo kohtaukset eivät riitä pelastamaan muuten heikkoa kokonaisuutta. Jos Unabomber kiinnostaa, kannattaa kääntyä Sharlto Copleyn Ted K-elokuvan (2021) puoleen.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Janus Metz Pedersen, joka on aiemmin ohjannut tositapahtumiin perustuvan urheiludraaman Borg/McEnroen (Borg vs McEnroe - 2017). Pedersen hoitaa tonttinsa 1950-luvun lopulle sijoittuvissa kohtauksissa ihan hyvin, mutta vuoden 1994 osio ei luonnistu yhtä sujuvasti. Suurempi vika on Sam Chalsenin ja Nelson Greavesin kömpelösti rakennetussa käsikirjoituksessa. Sentään Unabomber on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Marco Beltramin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Unabomber, Yhdysvallat, 2026, 2.0 Entertainment, IM Global, MRC Film
Pääosissa: Chase Stokes, Sydney Taylor, Alexander Ludwig, Ella Balinska, Michael Bradway, Nancy De Mayo, Matthew Noszka, Adam Abbou, Paul Johansson, Evan Mock, Tonya Cornelisse, Natalie Alyn Lind ja Hannah Kepple
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12
Marked Men: Rule + Shaw perustuu Jay Crownoverin Marked Men -kirjasarjan avausosaan Rule vuodelta 2012. Voltage Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja nyt Marked Men: Rule + Shaw saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Crownoverin kirjat eivät olleet tuttuja, mutta pyörittelin silmiäni, kun näin elokuvan julisteen ja trailerin ensi kertaa, leffan näyttäessä vain seuraavalta toksiselta teinirakkausrainalta Afterien (2019-2023) jalanjäljissä. Skeptisyydestäni huolimatta kävin katsomassa Marked Men: Rule + Shaw'n sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaan.
Kiltti tyttö Shaw on rakastanut synkistelevää tatuoijapoika Rulea niin pitkään kuin muistaa, mutta Rule näkee Shaw'n vain kaverina. Syntymäpäivänään Shaw päättää kuitenkin muuttaa tilanteen ja saada Rulen itselleen.
Netflixin Outer Banks -sarjan (2020-) keulakuva Chase Stokes ja elokuvadebyyttinsä tekevä Sydney Taylor näyttelevät Rulea ja Shaw'ta, elokuvan tylsän kliseisiä arkkityyppihahmoja. Stokesin näyttelemä Rule on se tyypillinen synkistelevä paha poika, joka ei ole vain tatuoitu, vaan joka myös työskentelee tatuoijana, viettäen illat pokaamalla naisia baareissa ihan vain olemalla mulkku. Ja jostain syystä Taylorin esittämä kiltti tyttö Shaw on tähän lääpällään. Shaw tulee varakkaasta perheestä, kun taas Rulen kotiolot ovat kehnot, etenkin sen jälkeen kun Rulen identtinen veli menehtyi auto-onnettomuudessa. Hahmojen kehityskaaretkin ovat tutut. Tuhma poika pehmenee kiltin tytön edessä, samalla kun kiltti tyttö kasvattaa kovempaa kuorta koettelemustensa takia. Stokesin ja Taylorin välinen kemia on väkinäistä, eikä leffa tee juuri työtä saadakseen katsojan uskomaan, että hahmot rakastuisivat toisiinsa. Taylor suoriutuu muuten kelvollisesti, mutta Stokesin osaksi jää lähinnä tylsä murjottaminen.
Elokuvassa nähdään myös Paul Johansson ja Tonya Cornelisse Rulen vanhempina, Alexander Ludwig Rulen isoveljenä Romena, Nancy De Mayo Shaw'n tiukkana äitinä Eleanorina, Ella Balinska Shaw'n kämppiksenä Aydenina, Michael Bradway Shaw'n ex-poikaystävänä Gabena, sekä Matthew Noszka, Evan Mock, Natalie Alyn Lind ja Adam Abbou Rulen kavereina Nashina, Jetinä, Corana ja Jasperina. Sivunäyttelijöissä ei ole juuri hurraamista, vaikkakin De Mayo on onnistuneen raivostuttava Shaw'n äitinä, joka tuntuu elävän 1800-luvulla, yrittäessään pakkonaittaa tytärtään rikkaalle miehelle, jotta tämä turvaisi perheen taloudellisen tilanteen.
Astellessani elokuvateatteriin katsomaan Marked Men: Rule + Shaw'ta, ainoa toivonkipinäni oli se, että elokuvan oli ohjannut Nick Cassavetes, jolta löytyy filmografiastaan aidosti mainio romanttinen leffa, The Notebook - Rakkauden sivut(The Notebook - 2004). Valitettavasti kokemus ei näy lopputuloksesta, vaan Marked Men: Rule + Shaw voisi yhtä hyvin olla jonkun aloittelevan, juuri elokuvakoulusta valmistuneen ohjaajakeltanokan väsäämä. Iso ongelma on toki Sharon Soboilin surkea käsikirjoitus Jay Crownoverin kirjan pohjalta, joka kulkee niin tuskastuttavan kliseisiä latuja, että leffalla itselläänkin vaikuttaisi olevan tylsää itsensä parissa. Onhan tuokin jo toki omanlaisensa saavutus, mutta ei valitettavasti elokuvan pisteitä korottava sellainen.
Tarina etenee niin tylsän tavanomaisia reittejä ilman mitään säväyttävää, että puolentoista tunnin elokuva tuntuu runsaasti kestoaan pidemmältä. Lyhyen keston tai pikemminkin sen kömpelön käytön takia Rulen ja Shaw'n romanssia ei saada rakennettua sulavasti. Lähinnä leffa saa kummastelemaan, että mitä hahmot edes näkevät toisissaan? Rule on vuosia kutsunut Shaw'ta Casperiksi, koska nähtyään tämän ensi kertaa, Rule piti tyttöä aliravitsemuksen takia kalpeana kuin kummitus. Tämänkin jälkeen Shaw suorastaan pakottaa Rulen sänkyyn kanssaan. Muistakaa nuoret: "ei" on "ei", ihan sama tuliko se naisen vai miehen suusta.
Kaikki muukin jää joko puolitiehen tai täysin raakileeksi. Kummankin osapuolen vaikeissa perhesuhteissa olisi aineksia, mutta etenkin Rulen alkoholisoitunut äiti jää täysin pinnalliseksi. Ja jos Rulen ja Shaw'n suhteeseen pääseminen tuntuu kömpelöltä, vielä takkuilevampaa on elokuvan yritys laatia konfliktia hahmojen ympärille. Leffan suhde ei ole yhtä myrkyllinen kuin After-leffojen vastaava, eikä elokuva ole yhtä tuskastuttavan epähauskaa seurattavaa kuin tässä välissä ilmestyneet Beautiful Disaster (2023) ja Beautiful Wedding (2024), mutta Marked Men: Rule + Shaw sujahtaa silti samaan ärsyttävään kastiin. Kaiken tämän päätteeksi elokuva vielä loppuu kuin seinään, jättäen katsojan hölmistyneenä miettimään, että "siinäkö se oli?" kun lopputekstit lähtevät rullaamaan ja leffateatterin salin valot syttyvät.
Jos Soboilin käsikirjoitus on jo tarinankuljetuksessa kömpelö, on se vielä huonompi dialogin puolesta. Teksti on malliesimerkki siitä, kuinka repliikkejä ei pitäisi kirjoittaa. Hahmot selittävät katsojalle auki asioita niin luonnottomilla keskusteluilla, että oikein hävettää. Rulen veljen kuolema avataan sillä, että äiti kysyy ruokapöydässä "kuinka monta vuotta poikani onnettomuudesta onkaan kulunut?". Osaavankin ohjaajan käsissä tästä olisi vaikeaa saada aikaiseksi hyvää leffaa ja Cassavetes on vielä päättänyt hoitaa homman tympäännyttävässä melodramaattisuudessa vellomisen kautta. Edes teknisiltä ansioiltaan leffa ei ole ihmeellinen, eikä elokuva saa millään esitettyä jotain kuvauspaikkana toiminutta bulgarialaiskaupunkia amerikkalaisena. Kameratyöskentely, leikkaus, lavasteet, puvustukset ja äänimaisema ovat ihan kivaa perussuorittamista. George Kallisin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen, sillä leffa on tungettu niin täyteen eri artistien jumputusbiisejä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Dar Salim, Sean Sagar, Jason Wong, Rhys Yates, Christian Ochoa Lavernia, Bobby Schofield, Jonny Lee Miller, Alexander Ludwig, Emily Beecham ja Antony Starr
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16
Guy Ritchie's The Covenant on Guy Ritchien ohjaama toimintaelokuva. Ritchie ryhtyi 2020-luvun alussa työstämään Afganistanin sotaan sijoittuvaa elokuvaa, joka kulki aluksi nimellä "The Interpreter". Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja loppuvuodesta nimi vaihtui "The Covenantiksi". Elokuvan pelättiin kuitenkin sekoittuvan nimensä takia Renny Harlinin The Covenant -leffan (2006) kanssa ja niinpä filmi päätettiin lopulta julkaista nimellä Guy Ritchie's The Covenant. Yhdysvalloissa elokuva saapui teattereihin viime keväänä ja Suomessa se julkaistiin suoraan Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelun kautta myöhemmin kesällä. Minua kiinnostaa aina, kun Ritchie julkaisee uuden elokuvan ja harmittelin, ettei leffaa julkaistu Suomen teattereissa. Kun Guy Ritchie's The Covenant saapui vihdoin Prime Videoon, katsoin sen eräänä viikonloppuna.
Maaliskuussa 2018 Afganistanissa ylikersantti John Kinley suorittaa viimeistä komennustaan. Kun erään tehtävän aikana hänen tiiminsä kimppuun hyökätään, vain Kinley ja afgaanitulkki Ahmed jäävät henkiin ja alkaa kiivas selviytymistaistelu takaisin amerikkalaisten tukikohtaan.
Jake Gyllenhaal näyttelee ylikersantti John Kinleytä, joka on palvellut Yhdysvaltojen armeijan leivissä Afganistanissa jo yli vuosikymmenen. Kinleyllä on jäljellä enää viimeisen komennuksen loppusuora, mutta pääsy takaisin kotiin vaimon (Emily Beechum) luokse muodostuu todelliseksi kamppailuksi, kun Kinleyn tiimi, Jizzy (Sean Sagar), J. J. (Jason Wong), Tom Cat (Rhys Yates), Chow Chow (Christian Ochoa Lavernia) ja Kersher (Bobby Schofield) joutuvat talibanien hyökkäyksen kohteeksi kilometrien päässä tukikohdasta. Gyllenhaal on odotetusti hyvässä vedossa pääroolissa ylikersanttina, joka todella vaikuttaa siltä, että hän on ehtinyt palvelusvuosiensa aikana näkemään paljon. Gyllenhaal vakuuttaa myös toimintakohtauksissa.
Dar Salim taas esittää Ahmedia, afgaanimiestä, jonka Kinleyn joukko pestaa tulkikseen tehtävänsä ajaksi ja josta muodostuu Kinleyn ainoa apu yrityksessä palata takaisin turvaan. Salim on myös mainio valinta rooliinsa, päästessään yhdessä kohtaa jopa varastamaan valokeilan pidemmäksi aikaa Gyllenhaalilta. Kinleyn ja Ahmedin välille muodostuva toveruus on yksi filmin voimavaroista ja Gyllenhaalin ja Salimin kemiat kohtaavat hyvin. Myös sivunäyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan ja aiemmin mainittujen lisäksi elokuvassa käyvät kääntymässä myös Viikingit-sarjasta (Vikings - 2013-2020) tuttu Alexander Ludwig ja The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Antony Starr.
Vaikka Guy Ritchie's The Covenant sijoittuukin todelliseen sotaan, ei se perustu suoraan mihinkään tositapahtumaan, vaan Kinleyn ja Ahmedin selviytymistaistelu on puhtaasti fiktiivinen kertomus. Se kuitenkin pohjaa osittain totuuteen, sillä monet afgaanit ryhtyivät auttamaan amerikkalaisia siinä toivossa, että saisivat siten viisumin ja pois maasta, pakoon talibaneja. Tämä lupaus jäi Yhdysvaltojen osalta useampaan otteeseen pitämättä ja maan vedettyä sotilaansa Afganistanista, useat paikalliset jäivät vailla turvaa, leimattuina maanpettureiksi talibanien silmissä. Näistä lähtökohdista on rakennettu kiinnostava ja erittäin mainio toimintaelokuva, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi kahden tunnin kestonsa.
Elokuva rakentaa alkupäässään hyvin pääkaksikkoaan, sekä pientä konfliktia heidän ympärilleen, sillä Kinley ei täysin luota Ahmediin. Kun heidän operaationsa epäonnistuu ja kaksikko lähtee yrittämään uskaliasta pakoa takaisin amerikkalaistukikohtaan, miesten on pakko luottaa toisiinsa onnistuakseen. Leffa työstääkin heidän välejään onnistuneesti, samalla kun tunnelma tiivistyy ja meno käy kaiken aikaa jännittävämmäksi. Toimintakohtaukset ovat napakoita ja paikoin jopa brutaaleja. Melkeinpä parasta antia ovat pienet hetket, joiden aikana vastapuolten edustajat pohtivat jännittäen, kuinka toimisivat kohdatessaan. Voisiko hahmojen väliltä löytyä potentiaalia liittoon, vai onko toinen parempi ampua ennen kuin tämä mahdollisesti ampuu sinut? Elokuvan toinen puolisko ei ole ihan yhtä vahva ja vangitseva kuin ensimmäinen, mutta filmi vie silti kertomuksensa toimivasti, joskin ihan lopussa turhan helposti päätökseensä.
Ottaen huomioon, että elokuva on suorastaan nimetty "Guy Ritchien The Covenantiksi", elokuva tuntuu yllättävän vähän Guy Ritchien leffalta. Veijarimaisesta tyylistään ja aina sanavalmiista hahmoistaan tunnettu Ritchie pysyy todella maltillisena läpi elokuvan ja miehen kädenjälki näkyy oikeastaan vain, kun joitain armeijan termistöjä selitetään pikaisesti ruudulla näkyvin tekstein. Epäritchiemäisyys ei kuitenkaan ole automaattisesti huono asia Ritchien elokuvassa, vaan ohjaaja osoittaa osaavansa muutakin kuin tutut maneerinsa. Eipä hänen tavanomainen pilke silmäkulmassa -tekotapansa edes sopisi näin vakavaan aiheeseen. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja Afganistanin virkaa toimittavan Espanjan upeita maisemia tapittaa enemmän kuin mielellään. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset paikoin rujon veriset. Rust-elokuvan kuvauksissa tapahtuneen ampumaonnettomuuden jälkeen Ritchie vaati, ettei The Covenantin kuvauksissa käytettäisi oikeita aseita ja kaikki kivääreistä pistooleihin ovat mahdollisimman aidon näköisiä kuulapyssyjä tai vastaavia. Digitehosteet ovat silmiinpistävät, mutta äänimaailma jytisee toimivasti ja Christopher Bensteadin musiikit säestävät menoa hyvin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Guy Ritchie's The Covenant, 2023, Fresco Film Services, STX Films, Toff Guy Films
Ohjaus: Dennis Dugan Pääosissa: Adam Sandler, Kevin James, David Spade, Chris Rock, Salma Hayek, Maya Rudolph, Maria Bello, Nick Swardson, Alexander Ludwig, Cameron Boyce, Nadji Jeter, Alexys Nycole Sanchez, China Anne McClain, Ada-Nicole Sanger, Steve Buscemi, Shaquille O'Neal, Taylor Lautner, Peter Dante, Jake Goldberg, Colin Quinn, Jonathan Loughran, Tim Meadows, Cheri Oteri, Halston Sage, Steve Austin, April Rose, Oliver Hudson, Frank Gingerich, Morgan Gingerich, Kaleo Elam, Georgia Engel ja Ebony Jo-Ann Genre: komedia Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 12
Adam Sandlerin, Kevin Jamesin, Chris Rockin, David Spaden ja Rob Schneiderin tähdittämä komedia Oikeesti aikuiset (Grown Ups - 2010) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta iso hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Schneider ei kuitenkaan voinut palata jatko-osaan, sillä hänellä oli jo toinen projekti tiedossa ja hänen vaimonsa oli tullut raskaaksi. Sen sijaan, että hänen vapautumista olisi odotettu, muut neljä päättivät tehdä toisen osan heti. Kuvaukset alkoivat keväällä 2012 ja lopulta Oikeesti aikuiset 2 sai ensi-iltansa kesällä 2013. Vaikka tämäkin leffa tuotti reilusti yli 200 miljoonaa dollaria, sai se vielä pahemman tyrmäyksen kriitikoilta ja elokuva oli ehdolla jopa yhdeksästä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa Taylor Lautnerille ja Nick Swardsonille, naissivuosa, käsikirjoitus, kokoonpano ja jatko-osa), muttei voittanut niistä yhtäkään. Itse näin Oikeesti aikuiset 2:n vasta 2015. Pidin sarjan avausosaa ihan kivana komediana, mutten pitänyt jatko-osasta lähes lainkaan. Katsoin ensimmäisen Oikeesti aikuiset -leffan "juhlistamaan" sen kymmenvuotis-syntymäpäivää ja kun Netflix ehdotti sen jälkeen jatko-osaa, päätin antaa Oikeesti aikuiset 2:lle uuden mahdollisuuden.
Oikeesti aikuiset 2:ssa edellisestä osasta tutut hahmot juhlistavat kesäloman alkua... kai... tässä elokuvassa ei oikeastaan ole juonta.
Rob Schneiderin esittämää Robia ja hänen perhettään lukuunottamatta muut ensimmäisestä elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun. Adam Sandlerin Lenny Feder -hahmo on muuttunut oudon paljon kahden elokuvan välillä, eikä hahmo ole enää sama rikas Hollywood-agentti kuin ennen. Tämä ei kuitenkaan erityisemmin haittaa, sillä Sandler esittää aina vain itseään, jolloin hän tavallaan tuntuu yhä samalta hahmolta. Tässä Sandlerin ote on kuitenkin löystynyt huomattavasti, eikä hän ole samalla lailla menossa mukana kuin viimeksi. Lennyn vaimo Roxanne (Salma Hayek) joutuu jälleen seuraamaan miehensä hölmöilyä sivusta. Pariskunnan lapsista vain innokas Becky-tyttö (Alexys Nycole Sanchez) on samanlainen kuin edellisessä leffassa, mutta pojat Greg (Jake Goldberg) ja Keith (viime vuonna menehtynyt Cameron Boyce) eivät ole enää samoja kännykkään kiinni kasvaneita nulikoita. Greg alkaa olla yhä vain kiinnostuneempi tytöistä, kun taas Keith haluaisi urheilla. Lapset saavat jälleen hyvin ruutuaikaa ja heidän näyttelijänsä toimivat yhä rooleissaan.
Kevin Jamesin näyttelemälle Lamonsoffille ja Chris Rockin esittämälle Kurtille on tällä kertaa ollut selvästi vaikea keksiä kunnon tekemistä, sillä molemmat lähinnä pyörivät Lennyn mukana. Lähinnä molempien avioliitot joutuvat koetukselle, kun Lamonsoff ja Kurt iskevät silmänsä Lennyn tyttären tanssiopettajaan (April Rose), samalla kun heidän vaimonsa, Sally (Maria Bello) ja Deanne (Maya Rudolph) kuolaavat oman jumppaopensa (Oliver Hudson) perään. Näidenkin pariskuntien lapset saavat oivasti ruutuaikaa, Lamonsoffin ja Sallyn Donna-tyttären (Ada-Nicole Sanger) etsiessä omaa tyyliään ja Bean-pojan (Frank ja Morgan Gingerich) osoittaessa älyllisiä "lahjakkuuksiaan", kun taas Kurtin ja Deannen Charlotte-tytär (China Anne McClain) nostetaan aiempaa paremmin esille, Andre-poika (Nadji Jeter) lähtee tyttöjahtiin Gregin kanssa ja perheen kuopus Ronnie (Kaleo Elam) kakkii vaippoihinsa... koska tämähän on Sandlerin elokuva. Myös Deannen voivotteleva äiti Mama Ronzoni (Ebony Jo-Ann) tekee paluun ja uutena hahmona esitellään Lamonsoffin huolehtiva äiti (Georgia Engel). David Spaden näyttelemä Higgy nousee myös isommin esille kuin viimeksi, kun hänen poikansa Braden (Alexander Ludwig) ilmestyy yllättäen paikalle. Braden ei ole mikään kiltti tapaus, vaan isokokoinen ja tympeä äijänalku, joten Higgyn täytyy jättää naisten katselut vähemmälle pitääkseen muksunsa kurissa. Spade ei vieläkään vakuuta näyttelijäntaidoillaan (kuten ei moni muukaan leffassa), mutta ajaa asiansa paremmin kuin edellisessä leffassa. Perheiden lisäksi mukana on paljon muitakin hahmoja. Ensimmäisestä osasta tutut Bailey (Colin Quinn), Wiley (Steve Buscemi), Malcolm (Tim Meadows) ja Robideaux (Jonathan Loughran) tekevät paluun, eivätkä he vieläkään pidä päänelikosta. Uusina hahmoina leffassa esitellään Lennyyn ihastunut Penny (Cheri Oteri), poliisit Fluzoo (Shaquille O'Neal) ja Dante (Peter Dante), uhitteleva collegepoika Andy (Taylor Lautner), Lennyn entinen kiusaaja Cavanaugh (Steve Austin), Gregin ihastus Nancy (Halston Sage) ja bussikuski Nick (Nick Swardson), joka on ehdottomasti huonointa leffassa. Nick tuntuu siltä kuin Swardson olisi ollut saapunut seuraamaan kuvauksia, alkanut sekoilemaan ja se on sitten päätetty kuvata ja lisätä leffaan. Hahmo ei ole hauska, vaan hänen outoilunsa ärsyttää. Swardsonin hölmöilyä seuratessa huomaa yllättäen toivovansa, että Schneider olisikin mukana elokuvassa. Muut sivuhahmot ajavat tavallaan asiansa, mutta silti ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka täyteen elokuva on ahdettu.
Adam Sandlerilla ei ole tapana tehdä jatko-osia elokuvilleen.Oikeesti aikuiset 2 on itse asiassa ensimmäinen jatko-osa, minkä hän on tehnyt uransa aikana. Ensimmäisen osan menestys ja elokuvan tarjoama tekosyy kutsua kaverit sivurooleihin taisi kuitenkin riittää Sandlerille jatkaa perheiden seikkailuja ja niinpä Oikeesti aikuiset 2 tehtiin. Siinä samalla Sandler ja kumppanit taisivat kuitenkin unohtaa sellaisen pienen asian elokuvanteosta kuin käsikirjoituksen. Kuten jo yllä olevasta juonikuvauksesta käy selväksi, elokuvan tarinaa on todella vaikeaa avata, sillä tässä ei oikeastaan ole sellaista. Hahmot vain hölmöilevät vähän yli puolentoista tunnin ajan ja siinä se. Leffa tuntuu siltä kuin siihen olisi keksitty kohtauksia sitä mukaan, kun sitä kuvattiin tai siltä kuin joku olisi yhdistellyt sketsejä toisiinsa ja sormet ristissä toivonut, että se menee läpi elokuvana. Lopputulos kuitenkin muistuttaa lähinnä ihan liian pitkäksi venytettyä tv-sarjan jaksoa. Elokuva on ahdettu täyteen tavaraa, jotta se saataisiin kestämään tarpeeksi kauan, mutta kukaan ei tainnut koskaan miettiä, toimiiko kokonaisuus millään tavalla?
Tarinattomuus ei oikeastaan haittaisi, jos yhteen liimatut sketsit toimisivat. Jos elokuvan jatkuva hölmöily naurattaisi, juonen puuttumisen voisi antaa anteeksi. Mutta kun Oikeesti aikuiset 2 ei ole hauska leffa. On siinä muutama juttu, jotka tarjoavat mukavat hekottelut, mutta siihen se jää. Kyseessä on itse asiassa jopa aika tylsä elokuva, mitä ei yhtään helpota vitsien laatu - vai pitäisikö sanoa laaduttomuus. Elokuva esimerkiksi alkaa kohtauksella, missä peura virtsaa Adam Sandlerin päälle. Lisäksi leffa kuvittelee, että jos Kevin James röyhtäisee, aivastaa ja pieraisee samanaikaisesti tarpeeksi monta kertaa, se muuttuisi jossain kohtaa hauskaksi. Siinä missä ensimmäisessä osassa sai nauraa sille, kuinka jotakuta vahingossa sattui, tässä pitäisi nauraa sille, kun jotakuta satutetaan tarkoituksella. Kyseessä on äärimmäisen laiska tekele, minkä on hyvin vaikea perustella olemassaoloaan.
Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Dennis Dugan, mutta hän ei saa paljoa aikaiseksi tällä kertaa. Leffa tuntuu enemmän useamman ohjaajan töiltä, mitkä on yhdistetty lopuksi toisiinsa. Sandler ja Fred Wolf jatkavat käsikirjoittajina ja ovat ottaneet mukaansa myös Tim Herlihyn, mikä on hassua, sillä kuten jo totesin, Oikeesti aikuiset 2 tuntuu siltä kuin siinä ei olisi käsikirjoitusta lainkaan. Kolmikko onkin vain tainnut heitellä omasta mielestään hassuja ideoita ja päättäneet toteuttaa ne kaikki. Mikä juoni? Kuka sellaista tarvitsee? Sentään leffa on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa tästä olisi voinut karsia paljon juttuja pois. Alussa nähtävä peura on paikoitellen naurettavan digitaalisen näköinen ja mukana on pari muutakin kehnoa efektiä. Rupert Gregson-Williams on merkitty tämänkin leffan säveltäjäksi, mutta hänen työnsä ei vieläkään pääse esille.
Yhteenveto:Oikeesti aikuiset 2 on mitäänsanomaton ja epähauska jatko-osa ihan kelvolliselle komedialle. Tällä kertaa Sandler ja kumppanit eivät ole vaivautuneet edes keksimään tarinaa, vaan heille on riittänyt kuvata kasa sketsintynkiä ja yhdistää ne toisiinsa, siinä toivossa, että lopputulosta voi kutsua elokuvaksi. Näyttelijöillä on ollut hauskaa, mutta tällä kertaa sama hilpeys ei välity kotisohvalle. Leffa tarjoaa pari hekottelua, mutta muuten sen huumorin taso on yllättävänkin kehnoa. Silmiä saa pyöritellä ja useasti saattaa kuulua epäuskoinen tuhahdus, kun odottaa leffan päättyvän. Nick Swardsonin sekoilut ovat kiusallisen hirveitä ja niitä katsoessa huomaa jopa ikävöivänsä Rob Schneideria. Sandler, James, Rock ja Spade toimivat hyvin kaverinelikkona, mutta heille ei ole keksitty mitään kertomusta. Eivät hahmot tai heidän näyttelijänsä niin hyviä ole, jotta heitä jaksaisi katsella ihan vain tyhjää toimittamassa. Elokuva on erittäin väkisin väännetty ja siinä mennään aivan kaikessa siitä, mistä aita on matalin. Jos pidit ensimmäisestä Oikeesti aikuiset -leffasta todella paljon, voi toisenkin osan vilkaista, mutta muuten et todellakaan menetä mitään, vaikka jättäisitkin elokuvan katsomatta. On huhuttu, että elokuvasarja saisi kolmannenkin osan, mutta itse toivon, että tämä jätetään suosiolla tekemättä, jos edes tarinaa ei vaivauduta kirjoittamaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Grown Ups 2, 2013, Columbia Pictures, Happy Madison Productions, Sony Pictures Entertainment
Ohjaus: Adil El Arbi ja Bilall Fallah Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jacob Scipio, Paola Núñez, Vanessa Hudgens, Alexander Ludwig, Charles Melton, Kate del Castillo, Joe Pantoliano, Nicky Jam, Theresa Randle, DJ Khaled ja Michael Bay Genre: toiminta, komedia Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 16
Michael Bayn esikoiselokuva Pahat pojat(Bad Boys - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa.Bad Boys II (2003) oli vielä isompi menestys, vaikkei voittanutkaan kriitikoita puolelleen. Sen ilmestymisestä asti kolmatta osaa on suunniteltu. Vuonna 2009 Columbia Pictures palkkasi Peter Craigin kirjoittamaan kolmannen osan käsikirjoitusta, mutta vuonna 2014 ilmoitettiin, että hänet on vaihdettu David Guggenheimiin. Vuotta myöhemmin ohjaajaksi valittiin Joe Carnahan. Samoihin aikoihin ilmoitettiin myös, että elokuva ilmestyisi helmikuussa 2017. Kuitenkin leffan teon aloittamisen kanssa koituvien ongelmien vuoksi ensi-iltaa siirrettiin tammikuulle 2018, minkä jälkeen se siirrettiin marraskuulle 2018, kunnes yhtiö ilmoitti, ettei elokuva olisikaan tulossa. Helmikuussa 2018 kuitenkin paljastui, että filmi oli edelleen tekeillä ja sen kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2019. Nyt Bad Boys for Life saa 17 vuoden odotuksen jälkeen ensi-iltansa ja itse en oikein tiennyt, mitä miettiä asiasta. Tavallaan pidin siitä, että sarja saa vihdoin kauan puhutun ja huhutun kolmannen osansa, mutta samalla en uskonut, että leffa olisi kovin kummoinen, Bad Boys II:n ollessa mielestäni laimea toimintarymistely. Meninkin katsomaan Bad Boys for Lifea lähinnä toivoen, että se onnistuisi viihdyttämään paremmin kuin sarjan toinen osa. Siinä se kyllä onnistui, mutta se, että onko kyseessä hyvä elokuva, onkin sitten toinen kysymys...
Poliisikaksikko Mike ja Marcus ovat erkaantumassa toisistaan, Marcuksen päättäessä jäädä eläkkeelle. Duon pitää kuitenkin toimia yhdessä vielä kerran, kun menneisyys palaa kummittelemaan huippuluokan tappajan muodossa.
Will Smith ja Martin Lawrence palaavat pahoiksi pojiksi, eli Mikeksi ja Marcukseksi. Elokuvan traileri näytti siltä, että Smith olisi edelleen energisesti menossa mukana, kun taas Lawrence on muuttunut hitaammaksi ja väsyneemmäksi. Itse leffassa meno on kuitenkin toinen. Lawrence on yllättäen elokuvan hauskin tapaus ja hän kääntääkin tietyn väsähtäneisyyden toimivasti edukseen. Smith sen sijaan kulkee läpi leffan perussuorittamisen vaihde päällä. Hän toimii edelleen Mikena, mutta tuntuu tekevän vain sen, mistä hänelle maksetaan, eikä yhtään enempää. Hahmoina Mike ja Marcus ovat samat kyttäveikkoset kuin aiemminkin ja on kyllä ilo päästä takaisin heidän seuraansa.
Muita hahmoja leffassa ovat mm. Miken ja Marcuksen pomo Howard (aina yhtä mahtava Joe Pantoliano), Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Randle), uuden AMMO-erikoistiimin jäsenet Rita (Paola Núñez), Kelley (Vanessa Hudgens), Dorn (Alexander Ludwig) ja Rafe (Charles Melton), sekä tämänkertaiset pahikset, tappaja Armando (Jacob Scipio) ja hänen äitinsä Isabel (Kate del Castillo). Vanhojen hahmojen paluu on veikeä nähdä 17 vuoden jälkeen, mutta uudet hahmot eivät tee erityistä vaikutusta. AMMO-tiimi tuntuu paikoitellen olevan mukana mahdollista lisäosaleffaa varten, mutta hahmot eivät ole tarpeeksi kummoisia, jotta heitä jaksaisi seurata yksinään. Scipio on kyllä pätevä valinta tehokkaan pahiksen rooliin. Elokuvassa nähdään myös kaksi ensimmäistä Bad Boysia ohjannut Michael Bay pienessä cameoroolissa, sekä DJ Khaled (tai kuten hänet on nimetty alku- ja lopputeksteihin Khaled "DJ Khaled" Khalediksi) teurastajana. Bad Boys for Life on juurikin sitä, mitä siltä voi odottaa, eikä yhtään mitään sen enempää. Aivot narikkaan -toimintaa, minkä tarkoitus on vain viihdyttää. Jollekin tämä voi olla vuoden paras elokuva ja toiselle vuoden surkein - ja vieläpä aika pitkälti samoista syistä. Jos pitää aiemmista Bad Boyseista, iskee tämä takuulla. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva on kelpo toimintakomedia, toinen elokuva taas laimea. Tämä putoaa listallani niiden kahden väliin. Bad Boys for Life on ihan kivaa viihdettä näin vuoden alkuun, mutta eipä tarvitse odottaa edes kesään asti, kun tämän näkemisen ja olemassaolon on jo unohtanut. Edellisten osien tavoin filmi on jälleen parhaimmillaan, kun se vain antaa Will Smithin ja Martin Lawrencen pitää hauskaa kahdestaan. Katsojalle nousee väkisinkin hymy huulille, kun seuraa heidän läpänheittoaan. Muutamassa kohtaa elokuva sai minut jopa nauramaan ääneen.
Lisäksi leffan toimintapuoli onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Etenkin noin puolessa välissä nähtävä takaa-ajo on hyvinkin mukaansatempaava ja veikeä. Pelkät ammuskelukohtaukset ovat hieman yksitoikkoisia, mutta sentään elokuva ei venytä toimintaansa niin äärimmäisyyksiin kuin pitkäveteinen Bad Boys II. Vaikka Bad Boys for Life ei ole sentään yhtä pitkä kuin kaksi ja puolituntinen toinen osa, on tässäkin typistämisen varaa, sillä etenkin elokuvan alkupää laahailee. Edellisten osien tavoin filmi heikkenee huomattavasti, kun se yrittää kertoa tarinaa kaiken vitsailun ja toiminnan ohessa. Elokuvan vakavoituessa se käy usein melodramaattisen puolella ja katsojana huomaa herkästi pyörittelevänsä silmiään. Draamapuolesta on vaikea välittää, jolloin elämää - ei, vaan universumia suuremmat ylidraamailut ovat lähinnä myötähäpeällisiä.
Elokuvan ohjauksesta ei vastaa tällä kertaa Michael Bay, vaan Adil El Arbi ja Bilall Fallah, joiden työpanosta ei kuitenkaan näe millään lailla, sillä Bad Boys for Life on niin Bay-leffa kuin vain voi olla. Bayn tyylin näkee väreistä, kameran asetteluista ja kuvauskikkailuista, huumorityylistä, sekä toiminnan näyttämisestä. On vaikea kuvitella, että Arbilla ja Fallahilla olisi ollut minkäänlaista sananvaltaa, vaan tuottajana toimiva Bay pyöri selvästi puikoissa läpi tuotannon. Kun hahmot astuvat autosta ulos, täytyy se tietty kuvata maantasosta, hidastetusti ja dramaattisesti. Kun taas pahis pääsee karkuun, täytyy sankarien pysähtyä hengästyneinä ja tuijottaa mahdollisimman hävinneen näköisinä kaukaisuuteen, kun kamera pyörii heidän ympärillään. Jos auringonlaskun saa vielä taustalle, niin Bay on tyytyväinen. Efektit ovat pääasiassa toimivat, mutta mukaan mahtuu myös turhankin selviä digiliekkejä. Äänitehosteet iskevät lujaa ja Lorne Balfen säveltämät musiikit toimivat hyvin. Parasta on, kuinka paljon Balfe hyödyntää ensimmäisen elokuvan tunnusmusiikkia. Ja onhan se Inner Circlen "Bad Boys" -korvamatokappale tietty mukana.
Yhteenveto:Bad Boys for Life on ihan kelpo toimintakomedia, mikä tarjoaa tarpeeksi viihdykettä niin taisteluita kuin huumoriakin kaipaaville. Elokuvalla kestää lähteä käyntiin ja sen alku tuntuu laahaavan, mutta onneksi jossain kohtaa se onnistuu imaisemaan mukaansa vauhdikkaalla takaa-ajolla. Kyseinen kohtaus on leffan parasta antia toimintapuolella ja se pitää tiukasti mukanaan, toisin kuin hieman yksitoikkoisiksi käyvät ammuskelut. Leffassa saa muutaman kerran jopa nauraa ääneen ja Martin Lawrence tarjoaa yllättäen filmin parhaat vitsit. Lawrence on vuosien varrella väsähtänyt, mutta pystyy kääntämään sitä edukseen elokuvan aikana. Will Smith taas hoitaa homman tutulla tyylillään, yrittämättä sen kummemmin tarjota mitään erityistä. Uusi ohjaajakaksikko Adil El Arbi ja Bilall Fallah eivät ole tainneet saada lainkaan sananvaltaa elokuvan tuotannossa, sillä kaikin puolin Bad Boys for Life tuntuu Michael Bayn teokselta. Kuvauskikkailut ovat tuttua Bayta ja koska hän ei osaa olla maltillinen missään, on kaikki yliampuvaa. Etenkin draamakohtauksissa vellotaan melodramaattisuudessa. Sarjan aiempien osien faneille ja aivot narikkaan -toimintaviihteen ystäville Bad Boys for Life on varmasti juurikin sitä, mitä on kaivannut. Muille leffa osoittautuu luultavasti tyhjänpäiväiseksi ja typeräksi rainaksi.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys for Life, 2020, Columbia Pictures, 2.0 Entertainment, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Overbrook Entertainment
Ohjaus: Roland Emmerich Pääosissa: Ed Skrein, Patrick Wilson, Luke Evans, Woody Harrelson, Dennis Quaid, Mandy Moore, Aaron Eckhart, Keean Johnson, Luke Kleintank, Nick Jonas, Etsushi Toyokawa, Darren Criss, Brennan Brown ja Alexander Ludwig Genre: sota, draama Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 12
Midway on Roland Emmerichin ohjaama sotaelokuva, mikä perustuu tositapahtumiin Midwayn taistelusta Yhdysvaltojen ja keisarillisen Japanin välillä vuonna 1942, toisen maailmansodan aikaan. Taistelusta oli jo vuonna 1976 tehty sotaelokuva Midwayn taistelu (Midway), mikä oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä. Uuden elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2017, Emmerichin kiinnostuttua Midwayn tarinasta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Midway saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Innostuin, kun sain tietää, että elokuvan lehdistönäytös järjestetään Finnkinon isossa Isense-salissa ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Midwayn.
Joulukuussa 1941 keisarillinen Japani hyökkää Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan Pearl Harborissa. Tämä aloittaa Yhdysvaltojen ja Japanin välisen sodankäynnin toisen maailmansodan aikaan. Ratkaiseva taistelu on kuitenkin vasta tulossa...
Midway pitää sisällään ison näyttelijäkaartin ja elokuva keskittyy useaankin eri hahmoon. Kaikista isoimmin esiin taitaa kuitenkin nousta Ed Skreinin näyttelemä hurjapäälentäjä Dick Best (kyllä, se on hänen nimensä). En ole aiemmin Skreinistä erityisemmin piitannut, mutta tässä hän sopii yllättävänkin toimivasti rooliinsa. Dick Best lähtee usein sooloilemaan lentäessään ja yrittää taisteluissa vähän liiankin vaarallisia temppuja, aivan kuin ei ottaisi tilanteita tarpeeksi vakavasti, mutta hänestä löytyy kuitenkin kunnioitusta ylempiään kohtaan ja vahvaa vimmaa puolustaa maataan.
Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Keean Johnson Dickin tykkimies Murrayna, Mandy Moore Dickin vaimona Anne Bestinä, Patrick Wilson komentajakapteeni Laytonina, Dennis Quaid USS Enterprise -ilmatukialuksen amiraali Halseyna, Luke Evans amiraali McCluskyna, Aaron Eckhart amiraali Doolittlena, Woody Harrelson uutena komentajana Nimitzinä, Nick Jonas lentoapumekaanikko Brunona, Brennan Brown koodinmurtaja Rocherfortina, sekä lisäksi Etsushi Toyokawa Japanin laivaston komentaja Yamamotona. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin oivallista työtä; Quaidista, Eckhartista ja Harrelsonista löytyy oikeaa arvokkuutta komentajahahmojen rooliin ja muutenkin äijänäyttelijät istuvat hyvin rooleihinsa taistelussa. Hahmot (tai siis nämä tosielämän henkilöt) itsessään eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta jokainen ajaa asiansa viedessään mielenkiintoista tositarinaa eteenpäin.
Midway pitää sisällään todella näyttäviä taistelukohtauksia. Lentokoneet kiertelevät ilmassa, väistellen merellä seilaavien laivojen ja alusten tykitystä, samalla kun lentokoneet yrittävät pudottaa vastapuolen lentokoneita ja tuhota näiden laivoja. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itse koneen sisällä, vaihdellen lentäjän ja ampujan välillä, ja paikoitellen tämä luo mainion jännittävää tunnetta. Kuvat, joissa näytetään lentäjän näkökulmaa, tämän syöksyessä hyökkäykseen ja vastustajien hoksatessa koneen ja tykittäessä kohti kameraa, ovat upeita. Sotakohtauksiin on panostettu hienosti ja varsinkin laajat kuvat, joissa näkyy räjähdyksien savusta tummeneva taivas, siellä kiertelevät lentokoneet, sekä meressä lilluvat laivat, joiden tykit ampuvat hullun lailla, imaisevat katsojan tapahtumiin mukaan. Ohjaaja Roland Emmerichillä on aina ollut silmää vahvalle visuaaliselle ilmeelle ja hän tietää, mitä tehdä taistelukohtauksissa.
Paikoitellen kuitenkin tuntuu, ettei Emmerich tiedä, milloin kannattaisi lopettaa. Parissa kohtaa taistot alkavat toistamaan itseään, kun ympäristökään ei oikein vaihdu ja jokainen taistelu kestää todella pitkään. Etenkin suuren loppuhuipennuksen aikana on muutamia pätkiä, mitkä olisi voinut jättää näyttämättä. Ähky alkaa vähitellen iskemään ja vaikkei siihen asti päästä, on katsoja enemmän kuin täynnä poistuessaan teatterista. Lisäksi Emmerichillä on ongelmana se, että hän osaa kyllä tehdä viihdettä, mutta todelliseen sotaan perustuvaan elokuvaan liika viihteellisyys ei välttämättä sovi. Tällä tarkoitan, että hän ei kohtele taisteluita niin kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Niistä puuttuu tietty hirvittävyys ja pelko. Kun Midwayta vertaa esimerkiksi pari vuotta sitten ilmestyneeseen Dunkirkiin(2017), ei tämä elokuva pääse lähellekään sen teoksen intensiivistä tunnelmaa. Dunkirkissä pelko ja epätoivo olivat vahvasti läsnä, ja filmi piti tiukasti katsojastaan kiinni, mutta Midway ei onnistu lainkaan tällaisessa. Lisäksi jos vertaa Dunkirkiin, jäävät Midwayn taistelutkin sen leffan jalkoihin. Dunkirkissä lentotaistoissa oli käytetty aitoja koneita ja pienoismalleja, mikä toi mukaan vahvaa todellisen tunnetta. Midwayn taistoista taas välillä huokuu digitaalisuus. Tehosteet eivät paikoitellen vastaa vuoden 2019 yleistä tasoa, vaan ne näyttävät jo muutaman vuoden vanhoilta.
Taisteluiden välissä käytävät draama- ja puhekohtaukset eivät myöskään vakuuta. Emmerich ei todellakaan ole parhaimmillaan, kun näyttelijöistä pitäisi saada irti aitoja ja voimakkaita tunteita, vaan leffa käy parissa kohtaa hieman melodramaattisen puolella. Kuten hieman itseään toistavien taistojen kohdalla, myös draamapuolta olisi voinut tiivistää. Sotaelokuvat ovat yleensä pitkiä kestoltaan - usein selvästi yli kaksituntisia, mutta kun Emmerich haluaa lähinnä viihdyttää, olisi hän voinut tehdä sen hieman napakammin ja lyhyemmässä ajassa. Sentään Emmerich ei lähde liikaa heiluttamaan Yhdysvaltojen lippua ja ylistämään jenkkisotilaiden voimaa, vaan lopussa elokuva on omistettu sekä taiston yhdysvaltalaisille että japanilaisille uhreille.
Vaikka tehosteiden taso heittelee pitkin elokuvaa (esimerkiksi Pearl Harborin taistelun tulipalot eivät näytä lainkaan aidoilta), Midway näyttää kyllä suurimmaksi osaksi hyvältä. Se on erinomaisesti kuvattu, minkä lisäksi ajankuva on hienosti luotu taitavien lavastajien ja puvustajien kautta. Jos tekijät olisivat hyödyntäneet enemmän pienoismalleja ja oikeita koneita taisteluissa digitehosteiden sijaan, filmin visuaalisuus pääsisi vielä paremmin voiton puolelle. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu. Tykkien tulitus, lentokoneiden äänet, ilmatukialusta vasten iskevät aallot ja räjähdykset ovat kaikki voimakkaita, mitä vain tukee säveltäjäduo Thomas Wanderin ja Harold Kloserin oivallinen musiikki
Yhteenveto:Midway on mainio sotaelokuva, mikä sisältää useita näyttäviä taistelukohtauksia. Ohjaaja Roland Emmerichillä on tunnetusti silmää upeille visuaalisuuksille ja myös tässä hän tarjoaa paljon tyylikästä menoa. Emmerich ei kuitenkaan aina tiedä, milloin lopettaa ajoissa ja kun sotakohtaukset ovat vieläpä hyvin samanlaisia tyyliltään, voi leffa käydä pitkäveteiseksi. Emmerich myös käsittelee toimintaa viihteen kautta, eikä niinkään tosielämän taistoina. Draamapuoli taas muuttuu välillä hieman yliampuvaksi. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - yllättäen myös Ed Skrein sopii oivallisesti osaansa. Vaikka filmi on visuaalisesti monin tavoin vaikuttava, on mukana tiettyä digitaalisuutta, mikä häiritsee paikoitellen. Elokuvassa on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, joista syntyy kokonaisuutena kelpo sotateos. Ei siitä genrensä klassikkoa tule, mutta onhan se hienoa, että jotkut vaivautuvat yhä tekemään filmatisointeja historiallisista taisteluista. Jos siis sotaelokuvat kiehtovat, kannattaa Midway käydä katsomassa. Lisäksi, jos ette pitäneet Michael Bayn Pearl Harborista (2001), pääsette tässä näkemään kyseisen taistelun uudestaan ja voitte pohtia, kumpi toteutti taiston paremmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Midway, 2019, Centropolis Entertainment, RuYi Media, Starlight Culture Entertainment Group, Street Entertainment, The Mark Gordon Company
