Näyttelijät: Eiza González, Jake Gyllenhaal, Henry Cavill, Carlos Bardem, Fisher Stevens, Kristofer Hivju, Rosamund Pike, Kojo Attah, Christian Ochoa Lavernia, Jason Wong, Emmett J. Scanlan ja Mohammed Al Turki
Genre: toiminta, rikos
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12
In the Grey - Miljardikeikka on Guy Ritchien uusi toimintaelokuva. Elokuva kuvattiin jo syksyllä 2023 ja alun perin sen oli tarkoitus ilmestyä tammikuussa 2025, mutta syystä tai toisesta se on vasta nyt saapunut teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin Ritchieltä olevan tulossa uusi elokuva ja kiinnostustani vain lisäsi leffan näyttelijäkaarti. Tietämättä juuri mitään elokuvan tarinasta, kävin positiivisin odotuksin katsomassa In the Grey - Miljardikeikan heti sen ensi-iltapäivänä.
Kun rikas tyranni huijaa itselleen miljardin, tehokas eliittijoukko lähetetään hakemaan rahat takaisin, keinolla millä hyvänsä.
In the Grey - Miljardikeikan näyttelijäkaarti koostuu pitkälti Guy Ritchien aiempien leffojen tähdistä. The Ministry of Ungentlemanly Warfaressa (2024) ja Fountain of Youthissa (2025) nähty Eiza González näyttelee Rachel Wildia, joka on täydellinen neuvottelemaan ja suostuttelemaan, saadakseen asiakkaidensa tahdon läpi. Ja mikäli hänen sanalliset lahjansa eivät yksinään riitä, myöskin The Ministry of Ungentlemanly Warfarea, sekä Koodinimi U.N.C.L.E:a(The Man from U.N.C.L.E. - 2015) tähdittäneen Henry Cavillin näyttelemä Sid ja Guy Ritchie's The Covenantia (2023) tähdittäneen Jake Gyllenhaalin esittämä Bronco hoitavat fyysisemmän kovistelun. Paperilla pääkolmikko on mainio, mutta lopputulos ontuu ja pahasti. González, Cavill ja Gyllenhaal patsastelevat yksi-ilmeisesti läpi leffan, eikä heitä auta yhtään se, kuinka totaalisen tylsiä heidän hahmonsa ovat. Rachel on täydellinen sana-arkkunsa kanssa ja tasan tarkkaan tietää sen, kun taas Sid ja Bronco ovat täydellisiä tappelijoita ja ampujia. Siihenpä se jää. Yhdessä pienessä hetkessä González pääsee tuomaan vivahdetta hahmoonsa, kun toimintakohtauksen jäljiltä hänen kätensä tärisee, mutta ei se oikein riitä.
Vastapuolelta taas löytyvät Carlos Bardem niljakkaana Manny Salazarina, jonka miljardivelkaa päätrio lähtee hakemaan, Kristofer Hivju tämän turvamiehenä ja Fisher Stevens asianajajana. Outoa kyllä, pahisosasto pääsee eläytymään enemmän rooleissaan, Salazarin ja muiden turhautuessa yhä voimakkaammin, kun päätrio keksii keinoja ajaa heidät ahtaalle, kiristääkseen miljardin takaisin.
In the Grey - Miljardikeikka oli valitettavasti aikamoinen pettymys, enkä enää yhtään ihmettele, miksi elokuvaa ei olla julkaistu aiemmin, vaikka se kuvattiin jo syksyllä 2023. Pidän usein Guy Ritchien vekkulista tyylittelystä, näppärästä tarinankerronnasta ja tietystä pilkkeestä silmäkulmasta, mutta tämä elokuva kaatuu täysin siihen näppäryyteen. Juonessa on potentiaalia ja näyttelijät ovat ajatuksen tasolla lupaavia, mutta Ritchie on pyöritellyt hyvistä aineksista omituisen sillisalaatin, josta puuttuu lopulta ne kaikkein tärkeimmät asiat: hyvin kirjoitettu tarina kiinnostavilla hahmoilla, joiden puolesta jännittäisi vaarallisen tehtävän aikana.
Nyt kerronta sakkaa, vaikka samalla leffa myös kiirehtii, pitääkseen kestonsa vain hitusen yli puolessatoista tunnissa. Ensimmäinen puolituntinen käytetään vain siihen, että Rachel selittää operaation etenemistä. Ritchiemäinen kikkailu on esillä, mutta siitä puuttuu se jokin. Sidin ja Broncon välinen piikittely jää myös puolitiehen ja dialogi on ylipäätään toisinaan oudon kökköä. Isoin ongelma on tapahtumaketjun täysi yhdentekevyys, sekä se, että päähenkilöt ovat liian täydellisiä työssään. Mitään jännitteen tapaista ei pääse syntymään, kun roistoista ei ole vastusta ja hommat ratkeavat kuin leikiten. Hahmojen puolesta ei jaksa myöskään jännittää siksi, että ei heistä tiedä mitään, joten miksi heidän kohtaloistaan piittaisi. Loppusuora tarjoaa sentään hetkittäin tyylikkäästi tehtyä toimintaa, mutta eipä se tunnu miltään. In the Grey - Miljardikeikka katoaa mielestä yhtä äkillisesti kuin se tuntuu päättyvän ja harmillisesti leffa vajoaa Ritchien heikoimpien rainojen joukkoon.
Ailahtelevaa leikkausta lukuun ottamatta In the Grey - Miljardikeikka on sentään teknisesti ihan pätevä. Elokuvasta löytyy oivallista kameratyöskentelyä, lavasteet ovat mainiot ja puvustus on varsin tyylikästä. Maskeeraukset jäävät aika lapsiystävällisiksi, eli mistään verikekkereistä ei ole tietoa edes silloin, kun aseet otetaan vihdoin käyttöön. Tehosteet ajavat asiansa, joskin on selvää, mitkä räjähdykset on tehty oikeasti ja mitkä tietokoneella. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, säveltäjä Christopher Bensteadin yrittäessä parhaansa mukaan luoda edes hieman jännitettä musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.5.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
In the Grey, Yhdysvallat, 2026, Black Bear International, C2 Motion Picture Group, Toff Guy Films, Yellow Camel Studios
Pääosissa: Henry Cavill, Armie Hammer, Alicia Vikander, Elizabeth Debicki, Sylvester Groth, Christian Berkel, Luca Calvani, Misha Kuznetsov, Jared Harris ja Hugh Grant
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12
The Man from U.N.C.L.E., eli suomalaisittain Koodinimi U.N.C.L.E. perustuu Napoleon Solo -televisiosarjaan (The Man from U.N.C.L.E. - 1964-1968). Vuonna 1993 tuottaja John Davis hankki sarjan elokuvaoikeudet, aikeinaan tehdä sarjan pohjalta filmatisoinnin Warner Bros. -yhtiölle. Käsikirjoitusta työstettiin yhä uudestaan ja uudestaan eri tekijöiden toimesta ja ohjaajan penkillä kävivät kääntymässä muun muassa Quentin Tarantino, Matthew Vaughn ja Steven Soderbergh, kunnes Guy Ritchie nappasi lopullisesti pestin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Koodinimi U.N.C.L.E. sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta ja se oli taloudellinen pettymys. Itse kävin katsomassa Koodinimi U.N.C.L.E.:n, kun se saapui Suomen teattereihin ja pidin näkemästäni. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, jolloin päätin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1963 CIA-agentti Napoleon Solo ja KGB-agentti Illya Kuryakin pakotetaan yhteistyöhön ja pysäyttämään vaarallinen taho, joka pitää vankinaan ydinase-eksperttiä.
Kun elokuvan teko käynnistyi 1990-luvulla, pääroolissa Napoleon Solona oli tarkoitus nähdä George Clooney. Tämä kuitenkin jätti projektin selkävaivojen takia, jotka estivät häntä tekemästä toimintakohtauksia. Vuosien varrella Napoleoniksi olivat ehdolla muun muassa Leonardo DiCaprio, Christian Bale, Matt Damon, Russell Crowe, Ewan McGregor, Ryan Gosling, Ryan Reynolds, Jon Hamm, Chris Pine, Michael Fassbender ja Bradley Cooper, kunnes roolin nappasi hetkellisesti Tom Cruise. Cruise päätti kuitenkin tehdä Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015), jolloin Napoleon Solon osa meni Henry Cavillille, joka oli tuossa kohtaa juuri noussut Hollywood-tähdeksi Supermanin roolista Man of Steelissä (2013). Cavill oli ollut ehdolla James Bondin rooliin Casino Royaleen(2006), mutta menetti osan Daniel Craigille. Koodinimi U.N.C.L.E.:ssa Cavill näyttää, että hänessä olisi kyllä ollut ainesta maailman tunnetuimman vakoojan osaan. Cavill on vakuuttava toimintakohtauksissa, hänestä löytyy charmia, jolla hurmata kaikki vastaantulijat, minkä lisäksi hän omaa oivaa pilkettä silmäkulmassa, mikä erottaa CIA-agentin tämän uudesta työparista, kivikasvoisesta KGB-agentti Illya Kuryakinista, jota näyttelee nykyään huonosta imagosta "nauttiva" Armie Hammer. Hammer istuu myös erittäin hyvin rooliinsa ja hänen ja Cavillin väliltä löytyy onnistunutta kemiaa, kun amerikkalainen ja venäläinen vakooja joutuvat hammasta purren tekemään yhteistyötä, estääkseen kolmatta tahoa saavansa käsiinsä joukkotuhoaseita.
Ruotsalainen Alicia Vikander taas esittää Gaby Telleriä, jonka ydinase-ekspertti-isä Udo (Christian Berkel) on pahan pariskunnan, Victoria ja Alexander Vinciguerran (Elizabeth Debicki ja Luca Calvani) vankina ja jota Napoleon ja Illya tarvitsevat operaationsa onnistumiseen. Jared Harris näyttelee Napoleonin pomoa Sandersia, kun taas Illyan pomona Olegina nähdään Misha Kuznetsov. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti. Vikander on hyvässä vedossa neuvokkaana Gabyna, kun taas myöhemmin muun muassa The Crown -sarjassa (2016-2023) vakuuttanut Debicki ei ole ihan niin uhkaava vihollinen kuin voisi toivoa.
Minun täytyy tunnustaa, että minua jopa hieman jännitti katsoa Koodinimi U.N.C.L.E. nyt kymmenen vuotta myöhemmin. Elokuvateatterireissulla pidin näkemästäni, mutta pohdin, että entä jos nyt uusintakatselulla sijoittuisinkin enemmän kriitikoiden puolelle, joista monet lyttäsivät leffan? Huojennuksekseni voin sanoa, että vastassani ei ollut muistojen kultaama pettymys, vaan edelleen erittäin viihdyttävä vakoojaleffa. Napoleonin ja Illyan saama tehtävä on kyllä toisaalta hieman yhdentekevä - onhan vastaavia ydinpommeihin kajoavien vihollisten pysäytysoperaatioita nähty agenttiseikkailuissa siitä lähtien, kun kyseinen ase keksittiin toisessa maailmansodassa. Pahisosasto jättää myös hieman kylmäksi.
Silti Koodinimi U.N.C.L.E. toimii mainiosti. Paperilla kliseinen kertomus toimii oivallisen pääkaksikon, sekä ohjaaja Guy Ritchien vekkulin toteutustavan ansiosta. Cavillin ja Hammerin välinen kemia on onnistunut ja elokuva on täynnä mitä lystikkäimpiä hetkiä heidän välillään. Hahmojen keskustelut koostuvat usein naljailusta ja piikittelystä ja kun tärkeä tehtävä on käynnissä, kummankin silmistä voi nähdä, etteivät he juuri piittaa siitä, kuinka toinen hoitaa hommaansa. Ritchie taas tyylittelee tuttuun tapaansa läpi leffan, pitäen pilkkeen visusti silmäkulmassa. Muutama dramaattisempi hetki mahtuu sekaan, mutta pääasiassa Ritchie on ottanut tehtäväkseen viihdyttää ja sen tontin hän hoitaa kunnialla kotiin. Aika ei käy pitkäksi leffan parissa, sillä sen ilmapiiri on näin veikeä ja meno näin pätevästi tehtyä. Nauraa saa useasti, oli kyse sitten hauskoista repliikeistä tai todella hilpeästi toteutetuista tilanteista. Pari erittäin menevää toimintakohtaustakin löytyy, lähtien alun takaa-ajosta, joka määrittää katsojalle elokuvan luonteen.
Kuten Ritchien leffalta voikin odottaa, on Koodinimi U.N.C.L.E. täynnä teknisiä taidonnäytteitä. Joidenkin käsirysyjen aikana kamera heiluu turhan paljon, mutta muuten elokuva on täynnä komeaa kuvaa, tyylikkäästi sommiteltuja otoksia ja sähäköitä kamera-ajoja. Tätä vain tehostaa napakka leikkaus ja Daniel Pembertonin mahtavasti tunnelmoivat ja jopa suorastaan leikittelevät musiikit. Lavasteet ja puvustukset ovat myös pätevästi työstetyt ja niin erikoistehosteet kuin ääniefektit toimivat hyvin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Man from U.N.C.L.E., 2015, Warner Bros., RatPac-Dune Entertainment, Wigram Productions, Davis Entertainment
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Dar Salim, Sean Sagar, Jason Wong, Rhys Yates, Christian Ochoa Lavernia, Bobby Schofield, Jonny Lee Miller, Alexander Ludwig, Emily Beecham ja Antony Starr
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16
Guy Ritchie's The Covenant on Guy Ritchien ohjaama toimintaelokuva. Ritchie ryhtyi 2020-luvun alussa työstämään Afganistanin sotaan sijoittuvaa elokuvaa, joka kulki aluksi nimellä "The Interpreter". Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja loppuvuodesta nimi vaihtui "The Covenantiksi". Elokuvan pelättiin kuitenkin sekoittuvan nimensä takia Renny Harlinin The Covenant -leffan (2006) kanssa ja niinpä filmi päätettiin lopulta julkaista nimellä Guy Ritchie's The Covenant. Yhdysvalloissa elokuva saapui teattereihin viime keväänä ja Suomessa se julkaistiin suoraan Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelun kautta myöhemmin kesällä. Minua kiinnostaa aina, kun Ritchie julkaisee uuden elokuvan ja harmittelin, ettei leffaa julkaistu Suomen teattereissa. Kun Guy Ritchie's The Covenant saapui vihdoin Prime Videoon, katsoin sen eräänä viikonloppuna.
Maaliskuussa 2018 Afganistanissa ylikersantti John Kinley suorittaa viimeistä komennustaan. Kun erään tehtävän aikana hänen tiiminsä kimppuun hyökätään, vain Kinley ja afgaanitulkki Ahmed jäävät henkiin ja alkaa kiivas selviytymistaistelu takaisin amerikkalaisten tukikohtaan.
Jake Gyllenhaal näyttelee ylikersantti John Kinleytä, joka on palvellut Yhdysvaltojen armeijan leivissä Afganistanissa jo yli vuosikymmenen. Kinleyllä on jäljellä enää viimeisen komennuksen loppusuora, mutta pääsy takaisin kotiin vaimon (Emily Beechum) luokse muodostuu todelliseksi kamppailuksi, kun Kinleyn tiimi, Jizzy (Sean Sagar), J. J. (Jason Wong), Tom Cat (Rhys Yates), Chow Chow (Christian Ochoa Lavernia) ja Kersher (Bobby Schofield) joutuvat talibanien hyökkäyksen kohteeksi kilometrien päässä tukikohdasta. Gyllenhaal on odotetusti hyvässä vedossa pääroolissa ylikersanttina, joka todella vaikuttaa siltä, että hän on ehtinyt palvelusvuosiensa aikana näkemään paljon. Gyllenhaal vakuuttaa myös toimintakohtauksissa.
Dar Salim taas esittää Ahmedia, afgaanimiestä, jonka Kinleyn joukko pestaa tulkikseen tehtävänsä ajaksi ja josta muodostuu Kinleyn ainoa apu yrityksessä palata takaisin turvaan. Salim on myös mainio valinta rooliinsa, päästessään yhdessä kohtaa jopa varastamaan valokeilan pidemmäksi aikaa Gyllenhaalilta. Kinleyn ja Ahmedin välille muodostuva toveruus on yksi filmin voimavaroista ja Gyllenhaalin ja Salimin kemiat kohtaavat hyvin. Myös sivunäyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan ja aiemmin mainittujen lisäksi elokuvassa käyvät kääntymässä myös Viikingit-sarjasta (Vikings - 2013-2020) tuttu Alexander Ludwig ja The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Antony Starr.
Vaikka Guy Ritchie's The Covenant sijoittuukin todelliseen sotaan, ei se perustu suoraan mihinkään tositapahtumaan, vaan Kinleyn ja Ahmedin selviytymistaistelu on puhtaasti fiktiivinen kertomus. Se kuitenkin pohjaa osittain totuuteen, sillä monet afgaanit ryhtyivät auttamaan amerikkalaisia siinä toivossa, että saisivat siten viisumin ja pois maasta, pakoon talibaneja. Tämä lupaus jäi Yhdysvaltojen osalta useampaan otteeseen pitämättä ja maan vedettyä sotilaansa Afganistanista, useat paikalliset jäivät vailla turvaa, leimattuina maanpettureiksi talibanien silmissä. Näistä lähtökohdista on rakennettu kiinnostava ja erittäin mainio toimintaelokuva, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi kahden tunnin kestonsa.
Elokuva rakentaa alkupäässään hyvin pääkaksikkoaan, sekä pientä konfliktia heidän ympärilleen, sillä Kinley ei täysin luota Ahmediin. Kun heidän operaationsa epäonnistuu ja kaksikko lähtee yrittämään uskaliasta pakoa takaisin amerikkalaistukikohtaan, miesten on pakko luottaa toisiinsa onnistuakseen. Leffa työstääkin heidän välejään onnistuneesti, samalla kun tunnelma tiivistyy ja meno käy kaiken aikaa jännittävämmäksi. Toimintakohtaukset ovat napakoita ja paikoin jopa brutaaleja. Melkeinpä parasta antia ovat pienet hetket, joiden aikana vastapuolten edustajat pohtivat jännittäen, kuinka toimisivat kohdatessaan. Voisiko hahmojen väliltä löytyä potentiaalia liittoon, vai onko toinen parempi ampua ennen kuin tämä mahdollisesti ampuu sinut? Elokuvan toinen puolisko ei ole ihan yhtä vahva ja vangitseva kuin ensimmäinen, mutta filmi vie silti kertomuksensa toimivasti, joskin ihan lopussa turhan helposti päätökseensä.
Ottaen huomioon, että elokuva on suorastaan nimetty "Guy Ritchien The Covenantiksi", elokuva tuntuu yllättävän vähän Guy Ritchien leffalta. Veijarimaisesta tyylistään ja aina sanavalmiista hahmoistaan tunnettu Ritchie pysyy todella maltillisena läpi elokuvan ja miehen kädenjälki näkyy oikeastaan vain, kun joitain armeijan termistöjä selitetään pikaisesti ruudulla näkyvin tekstein. Epäritchiemäisyys ei kuitenkaan ole automaattisesti huono asia Ritchien elokuvassa, vaan ohjaaja osoittaa osaavansa muutakin kuin tutut maneerinsa. Eipä hänen tavanomainen pilke silmäkulmassa -tekotapansa edes sopisi näin vakavaan aiheeseen. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja Afganistanin virkaa toimittavan Espanjan upeita maisemia tapittaa enemmän kuin mielellään. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset paikoin rujon veriset. Rust-elokuvan kuvauksissa tapahtuneen ampumaonnettomuuden jälkeen Ritchie vaati, ettei The Covenantin kuvauksissa käytettäisi oikeita aseita ja kaikki kivääreistä pistooleihin ovat mahdollisimman aidon näköisiä kuulapyssyjä tai vastaavia. Digitehosteet ovat silmiinpistävät, mutta äänimaailma jytisee toimivasti ja Christopher Bensteadin musiikit säestävät menoa hyvin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Guy Ritchie's The Covenant, 2023, Fresco Film Services, STX Films, Toff Guy Films
Pääosissa: Jason Statham, Aubrey Plaza, Cary Elwes, Josh Hartnett, Bugzy Malone, Hugh Grant, Peter Ferdinando, Eddie Marsan, Lourdes Faberes ja Max Beesley
Genre: toiminta, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16
Operation Fortune: Ruse de Guerre on ohjaaja Guy Ritchien uusi toimintakomediaelokuva. Ritchie kirjoitti "Five Eyes" -työnimellä kulkeneen käsikirjoituksen yhdessä Ivan Atkinsonin ja Marn Daviesin kanssa ja sai Miramaxin innostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Operation Fortune: Ruse de Guerre saa ensi-iltansa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Ritchien työstävän uutta elokuvaa, etenkin kun sen traileri näytti siltä, että luvassa olisi kevyempi tapaus kuin vuoden 2021 turhan vakavamielisesti synkkyyksissä murjottanut Wrath of Man. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Operation Fortune: Ruse de Guerren sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Agentti Orson Fortune tiimeineen värvää Hollywood-tähdenauttamaan tehtävässään napata takaisin huipputeknologinen ase kierolta miljardööri Greg Simmondsilta.
Elokuvan pääroolissa agentti Orson Fortunena nähdään Guy Ritchien luottonäyttelijä, Jason Statham - sekä Ritchien että Stathamin elokuvaurat käynnistyivät veikeällä Puuta, heinää ja muutama vesiperä -rikoskomedialla (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998). Statham hoitaa roolinsa perinteiseen Statham-tapaan, niin hyvässä kuin pahassa. Hän istuu periaatteessa täydellisesti osaansa tehokkaana vakoojana, mutta näyttelijänä Statham on sama hapannaamainen patsastelija kuin suunnilleen kaikissa leffoissaan viimeisten vähintään kymmenen vuoden ajalta.
Oikeastaan kaikki sivuosanäyttelijät säväyttävät paremmin kuin tuima Statham. Nykyään unohduksiin jäänyt Cary Elwes on varsin vekkuli agenttipoppoon johtajana, Nathanina. Aubrey Plaza on mainio joukon tekniikkataituri Sarahina ja Bugzy Malone pärjää oivallisesti sivuun jäävän agentti J.J.:n roolissa. Parhaat roolityöt tarjoavat unohduksiin myös jäänyt Josh Hartnett Hollywood-stara Danny Francescona, jota agentit tarvitsevat tehtävälleen, sekä hurmuri-imagoaan viime vuosina karistanut Hugh Grant ökyrikkaana asekauppias Greg Simmondsina. Hartnett pitää hauskaa hieman hömelön ja omahyväisen näyttelijän roolissa, kun taas Grant oikein herkuttelee niljakkaan pahiksen osassa.
Operation Fortune: Ruse de Guerre on viihdyttävämpi ja guyritchiemäisempi teos kuin ohjaajan edellinen leffa, tummasävyisyydessään turhan raskassoutuiseksi mennyt Wrath of Man, mutta se ei kuitenkaan yllä ilahduttavan loistavanThe Gentlemenin (2019) tasolle, jonka Ritchie teki aika sieluttomaksi jääneen Aladdin-uudelleenfilmatisoinnin (2019) kanssa samoihin aikoihin. Kyseessä on oikein mainio vakoojaseikkailu, joka lähtee heti ensiminuuteilla vauhdikkaasti käyntiin ja joka pitää pätevästi mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa. Tarina on varsin kelvollinen ja sen erilaiset mutkat ja käänteet pitävät hommaa kiinnostavana kaiken aikaa.
Elokuvasta löytyy useita ohjaajalle tyypillisiä tavaramerkkikikkailuja ja parhaimmillaan leffa onkin miellyttävän näppärä ja ovela. Sen kerronnassa on särmää ja napakkaa energiaa, minkä lisäksi hahmojen välinen sanailu on pääasiassa taidokkaasti ja hupaisesti työstettyä. Se nostaa hymyn jatkuvasti huulille, mutta todelliset naurut jäävät väliin. Leffa ei ole lopulta kuitenkaan ihan niin nokkela ja vekkuli kuin se vaikuttaisi luulevan olevansa. Osa komediasta on jopa hieman väsähtänyttä, eikä vakoojien välinen, seksismiin kantaa ottava naljailu kuulosta enää vuonna 2023 erityisen oivaltavalta. Toiminta on taitavasti tehtyä, mutta sekin kaipaisi hieman lisäpotkua. Operation Fortune: Ruse de Guerre onkin hieman puolitiehen jäävä elokuva. Siinä on paljon tykättävää, mutta turhan moni juttu on vähän kiireessä hutaistun oloista, jotta lopputulos yltäisi erittäin lupaavaan potentiaaliin. Elokuva ei myöskään pääse eroon sen ylle nousevasta varjosta, kun pahisten kerrotaan olevan ukrainalaisia, mikä tuntuu juuri nyt aika kiusalliselta ratkaisulta, vaikka leffan tuotanto olikin käynnissä jo ennen sotaa.
Ritchien ohjaus on passelin hyväntuulista, mikä sopii herralle paljon paremmin kuin synkistely. Hän ei kuitenkaan saa luotua niin tehokasta pakettia kuin voisi toivoa. Hänen, Atkinsonin ja Daviesin käsikirjoituksesta puuttuu se kirsikka kakun päältä, jolloin lopputulos jättää nälkäiseksi. Operation Fortune: Ruse de Guerre on tyylikkäästi kuvattu leffa ja etenkin loppuhuipennuksesta löytyy kekseliäitä kuvakulmia, kun kameraa asetellaan esimerkiksi aseen piippuun. Lavastus- ja puvustustiimit hoitavat tonttinsa hyvin. Leikkaus on oivallisen napakkaa ja erikoistehosteet mainiot. Äänimaailma tukee hyvin visuaalista antia heti alusta alkaen, kun ripakasti kävelevän Nathanin kengänkopinat sulautuvat vähitellen Christopher Bensteadin säveltämiin musiikkeihin.
Yhteenveto:Operation Fortune: Ruse de Guerre on mainio vakoojaleffa, joka viihdyttää menevästi läpi kestonsa. Tarina pitää sujuvasti mukanaan ja leffan ilmapiiri on miellyttävän vekkuli. Siitä löytyy hieman jännitettä, sekä myös oivaa hupaisuutta. Elokuva ei kuitenkaan ole ihan niin ovela kuin Guy Ritchie on luultavasti ajatellut. Vaikka hymy nousee jatkuvasti huulille, ei leffa ole niin hauska kuin voisi toivoa. Elokuva jää muiltakin osa-alueilta hieman puolitiehen ja se kaipaisi lisäpotkua. Jo tällaisenaan homma kuitenkin toimii tarpeeksi passelisti. Jason Statham patsastelee tuttuun tapaansa pääroolissa ja jääkin näyttelijänä muiden jalkoihin. Etenkin Hugh Grant vakuuttaa niljakkaana roistona. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on pätevästi tehty. Jos Ritchien veijarimaiset elokuvat iskevät, suosittelen katsomaan Operation Fortune: Ruse de Guerren, vaikkei elokuva ylläkään samalle tasolle kuin vaikka ohjaajan alkupään filmit Puuta, heinää ja muutama vesiperä ja Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000) tai muutaman vuoden takainen The Gentlemen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Operation Fortune: Ruse de Guerre, 2023, Miramax, AZ Celtic Films, STX Films, Tencent Pictures
Pääosissa: Jason Statham, Holt McCallany, Josh Hartnett, Niamh Algar, Jeffrey Donovan, Scott Eastwood, Chris Reilly, Laz Alonso, Raúl Castillo, DeObia Oparei, Eddie Marsan, Post Malone ja Andy García
Genre: trilleri, toiminta
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16
Wrath of Man on Jason Stathamin tähdittämä ja Guy Ritchien ohjaama uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta elokuvasta Le Convoyeur (2004). Vuonna 2019 Ritchie ilmoitti työstävänsä seuraavaksi omaa versiotaan ranskalaisleffasta ja elokuvan kuvaukset käynnistyivät saman vuoden marraskuussa. Elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tammikuussa 2021, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirretty. Nyt Wrath of Man on kuitenkin vihdoin saamassa ensi-iltansa ja itse olin innoissani. Ritchien edellinen elokuva The Gentlemen (2019) oli ohjaajan lystikkään tyylikäs paluu rikoselokuvien pariin kahden hutilaukauksen (King Arthur: Legend of the Sword - 2017 jaAladdin - 2019) jälkeen, joten kun hän päätti jatkaa rikostarinoiden kanssa, olin heti valmis katsomaan, mitä olisi luvassa. Kävinkin katsomassa erittäin positiivisin mielin Wrath of Manin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa ja jo nyt täytyy todeta, että poistuin näytöksestä hyvin ristiriitaisin tuntein...
Mysteerinen mies nimeltä Patrick Hill, eli ihan vain "H" saa työn miljoonia dollareita viikottain kuljettavasta firmasta. Kun erään kuljetuksen aikana panssaroitu kuljetusauto joutuu ryöstön kohteeksi, H:n menneisyyden salat alkavat nousta esiin...
Pääroolissa mysteerisena H:na nähdään Jason Statham, joka tekee pitkästä aikaa paluun Guy Ritchien elokuviin. Statham ja Ritchie ovat toisilleen merkittävä kaksikko, olihan Puuta, heinää ja muutama vesiperä (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998) kummankin ensimmäinen elokuva. Ritchie ja Statham ovat pari muutakin filmiä tehneet yhdessä, mutta edellisestä, eli Revolverista (2005) on vierähtänyt jo 16 vuotta. Stathamista ei harmillisesti löydy minkäänlaista erityisintoa uutta yhteistyötä kohtaan, vaan hän hoitaa hommansa samana kivikasvoisena äijänä kuin hyvin pitkälti kaikissa muissakin leffoissaan. Statham on kuitenkin hyvässä vedossa ja hahmosta löytyy tarpeeksi sisältöä, jotta tämän H:n tarinaa haluaa seurata.
Elokuvassa nähdään myös Holt McCallany, Josh Hartnett ja Niamh Algar rahankuljetusfirmalle työskentelevinä Bullettina, Boy Sweatina ja Danana, sekä Eddie Marsan firman pomona, minkä lisäksi leffassa esiintyvät mm. Scott Eastwood, Andy García ja rap-artisti Post Malone. Sivuhahmot toimivat kelvollisesti, kuten myös heidän näyttelijänsä. Eastwood ei vieläkään nouse liki legendaarisen Clint-isänsä tasolle, mutta hoitaa hommansa tarpeeksi mallikkaasti. 2000-luvun alun jälkeen pelkästään pikkuleffoja tekemään päätynyttä Hartnettia on ihan mukava nähdä pitkästä aikaa valkokankaalla.
Heti täytyy sanoa, että jos odottaa Wrath of Manista samanlaista kevyttä, kieli poskessa tehtyä rikosviihdettä, joka kuitenkin säväyttää nokkelalla käsikirjoituksellaan, eli samaa mitä monet Guy Ritchien elokuvat edustavat, voi hyvin nopeasti joutua pettymään. Muutamaa ihan hilpeää naljailua lukuunottamatta kyseessä on lähes huumoriton synkistely, joka oikein tosissaan maalailee painostavaa ilmapiiriä ja lähestulkoon velloo ylidramaattisuudessa. Viihdyttäväksi en leffaa voi millään kutsua, sillä se tuntui läpikotaisin niin raskaalta - aivan kuin filmi vyöryttäisi painolastiaan katsojan harteille. Kahden tunnin kestoon mahtuu osioita, jotka tuntuivat erittäin raskassoutuisilta ja paikoitellen leffa jopa käy hieman laahaavaksi. Vaikka pidän siitä, että Ritchie halusi kokeilla jotain vakavahenkisempää värikkään fantasiaseikkailu Aladdinin ja vekkulimaisen rikosleffa The Gentlemenin jälkeen, hän vie synkistelyn liiankin pitkälle.
Kyseessä ei kuitenkaan ole missään nimessä huono teos, eikä edes heikko.Wrath of Man pitää sisällään tarpeeksi hyvää, jotta se pääsee hieman yli keskinkertaisuuden rajan ja nousee plussan puolelle. Elokuvassa on tietyt kohtaukset, jotka ovat todella rautaisia. Filmi lähtee käyntiin iskevällä ryöstökohtauksella, jossa on hienoa, ettei kamera poistu ryöstettävän panssariauton sisältä lainkaan. Se luo hyvin tunnetta siitä kuin olisi itse auton sisällä, rakentaen painostavaa ilmapiiriä juuri oikealla tavalla. Lisäksi filmin loppuhuipennus on mainio, joskin hieman liian pitkäksi venytetty. Loppuhuipennuksen ongelmaksi muodostuu pienesti se, että kun elokuva pitää läpikotaisin sitä painostavaa ilmapiiriä yllä, eivät ne oikeasti jännittäviksi tarkoitetut hetket loista niin kirkkaasti kuin pitäisi.
Vaikka elokuva ei sisälläkään samanlaisia nokkeluuksia tarinan tai dialogin puolella kuin Ritchien monet aiemmat teokset, Wrath of Manista löytyy joitain hyvin ritchiemäisiä juttuja. Kun tarina ja H:n motiivit alkavat vihdoin aueta, Ritchie päättää tuoda kerrontaan mukaan oman palapelimäisen vivahteensa. Elokuvassa on pidempi pätkä, joka hyppii ajassa edestakaisin ja vaikka paikoitellen tämä ei täysin toiminut, pidin kovasti siitä, kuinka eri juonikuviot kuitenkin yhdistyvät tiettyyn hetkeen. Tätä yhtä hetkeä esitellään monista näkökulmista, mikä luo sille isompaa painoarvoa. Sekaan on ripoteltu muitakin yksittäisiä juttuja, joiden aikana ohjaajan fanin päässä käy nopeasti ajatus "tämä on niin Ritchietä!". Silti jäin kaipaamaan ohjaajalta hieman enemmän.
Tekniseltä toteutukseltaankin Wrath of Man aiheuttaa hieman ristiriitaisia mietteitä. Elokuva on kuvattu todella taidokkaasti ja vaikka leikkauskin on usein toimivaa ja napakkaa, leffa kaipaisi reippaampaa tiivistämistä. Laahustavia osioita olisi voinut leikata sähäkämmiksi, jolloin filmin sulavuus ei takkuilisi. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat oivalliset, eikä parissa kohtaa tekoverta säästellä. Ääniefektit jylisevät kovaa toimintakohtausten aikana, minkä lisäksi audiotehosteita hyödynnetään parissa kohtaa nokkelasti musiikin tahtiin. Chris Bensteadin säveltämät musiikit vasta ristiriitaiset ovatkin. Toisaalta ne ovat voimakkaat ja tunnelmalliset, mutta samalla ne korostavat liikaa Ritchien lähes paatoksellista synkistelyä. Vähän väliä kuultavat matalat melodiat iskevät aluksi lujaa, mutta jossain kohtaa niiden jatkuva käyttö alkaa käydä tylsäksi tehokeinoksi.
Yhteenveto:Wrath of Man on kelvollinen toimintatrilleri, joka käy kuitenkin välillä turhan raskaaksi ylidramaattisessa synkistelyssään. On mielenkiintoista nähdä Guy Ritchien tekevän vakavampaa rikoselokuvaa, mutta Ritchie ampuu jopa yli siinä haudanvakavuudessa. Seasta löytyvät pari hauskaa naljailua ovat elokuvan harvoja hilpeitä hetkiä. Pääasiassa filmi lähes velloo painostavassa ilmapiirissä, mitä vain edesauttaa Chris Bensteadin musiikki. Käsikirjoitukseltaan teos ei todellakaan kuulu Ritchien parhaimpiin ja nokkelimpiin, vaikka hän pyöritteleekin tarinaa puolessa välissä ihan kiinnostavin aikahypyin. Saman tapahtuman ympärillä kiertävät näkökulmat ovat filmin vahvempia puolia. Samoin sen loppuhuipennus toimii hyvin, vaikka sekin on hieman liian pitkäksi venytetty. Jason Statham tekee tuttua yrmyilytyötään elokuvan keulakuvana. Hän hoitaa hommansa toimivasti, mutta tiettyä sähäkkyyttä jäisi kaipaamaan - onhan kyseessä Statham-Ritchie-duon ensimmäinen yhteistyö yli vuosikymmeneen. Wrath of Manista löytyy selvät heikkoutensa, mutta siinä on myös tarpeeksi onnistumisia, jotta raskassoutuinen rikosjännäri saa nostettua itsensä plussan puolelle. Toivon mukaan Ritchien ja Stathamin tuleva yhteistyö, Five Eyes -nimellä kulkeva vakoojaelokuva olisi parempi. Elokuvaa kuvataan parhaillaan, joten voi olla, että se ilmestyy jo ensi vuonna.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wrath of Man, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Miramax, CAA Media Finance, Flic Films UK, Toff Guy Films
Ohjaus: Guy Ritchie Pääosissa: Jason Statham, Stephen Graham, Brad Pitt, Alan Ford, Robbie Gee, Lennie James, Ade, Rade Šerbedžija, Vinnie Jones, Dennis Farina, Benicio del Toro, Mike Reid, Adam Fogerty, Sorcha Cusack ja Ewen Bremner Genre: rikos, komedia Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 16
Snatch - hävyttömät on ohjaaja Guy Ritchien toinen koko illan elokuva, esikoisteos Puuta, heinää ja muutaman vesiperän (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998) jälkeen. Ritchie itse suunnitteli leffan tarinan ja alkoi intohimoisesti kirjoittamaan sitä. Näyttelijä Brad Pitt oli innostunut Ritchien esikoisteoksesta ja vaati päästä mukaan uuteen leffaan niin kovasti, että Ritchie lopulta kirjoitti yhden merkittävimmistä hahmoista täysin Pittiä varten. Toiseen rooliin taas kaavailtiin Sean Connerya ja vaikka tämä oli kiinnostunut osasta, hän koki, ettei tekijöillä olisi varaa palkata häntä ja osaan valittiin Alan Ford. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Snatch - hävyttömät sai maailmanensi-iltansa 23. elokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mitä kriitikotkin kehuivat ja vuosien varrella leffa on keränyt oman uskollisen fanikuntansa. Itse en valitettavasti ollut koskaan ennen nähnyt filmiä, mutta se on kiinnostanut minua jo muutaman vuoden ajan. Kun huomasin Snatchin täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi.
Samaan aikaan, kun rikollinen Nelisormi-Franky saapuu Lontooseen myymään varastamaansa 84:n karaatin timanttia, nyrkkeilypromoottori Turkish yrittää keksiä, kenet saisi tappelemaan nyrkkeilyottelussa, joka on järjestetty etukäteen niin, että Turkishin ottelijan pitäisi hävitä. Kun kaikki tämä yhdistyy, on luvassa aikamoinen soppa. Snatch - hävyttömät on täynnä veikeitä ja vekkulimaisia hahmoja, joiden näyttelijät tekevät kaikki loistotyötä. Ritchien esikoisleffassa Puuta, heinää ja muutama vesiperä näytellyt Jason Statham esiintyy tässäkin, tällä kertaa Turkishina, joka yrittää pelastaa oman nahkansa, etsiessään ottelijaa rikolliseen nyrkkeilyotteluun. Stathamille on viime vuosikymmenen aikana jäänyt vahvasti tietty rooli päälle, joten onkin äärimmäisen mukavaa nähdä hänet erilaisessa roolissa. Tässäkin Statham yrmyilee, mutta selvästi humoristisemmin. Stephen Graham taas näyttelee Tommya, joka avustaa Turkishia ja joka ei välttämättä ole fiksuimmasta päästä. Alan Ford pääsee olemaan uhkaava nyrkkeilyottelua järjestävänä Brick Topina, jota ei todellakaan kannata suututtaa.
Timantin varastaneena Nelisormi-Frankyna nähdään Benicio del Toro, joka jää harmillisen pieneen osaan. Hahmosta voisi saada paljon enemmänkin irti, eikä Del Toro pääse kunnolla näyttämään lahjojaan. Dennis Farina esittää serkku-Avia, jolle Nelisormi-Franky aikoo myydä timantin ja Rade Šerbedžija näyttelee Puukko-Borista, joka haluaa varastaa timantin itselleen. Avukseen Boris on palkannut kolme roistoa, Vinnyn (Robbie Gee), Solin (Lennie James) ja Tyronen (Ade), jotka ovat mahtava kolmikko kaikessa epäpätevyydessään. Mahtava on myös kolmikon haltuun päätyvä koira, joka on hyvin kirjoitettu roolihahmo ihmisten joukossa. Leffan todellinen tähti tuntuu kuitenkin olevan Brad Pitt, joka osoittaa suuren halunsa esiintyä Ritchien elokuvassa. Pitt nähdään mustalais-Mickeynä, jonka Turkish yrittää saada nyrkkeilemään ottelussa, mutta ongelmana on, ettei Mickeyä kiinnosta sääntöjen noudattaminen. Suomalaiset saavat olla iloisia, kun voivat katsoa elokuvaa tekstityksen kera, sillä Pittin puhe Mickeynä on niin epämääräistä mongerrusta, ettei ihme, että elokuvan fanit ovat luoneet juomapelin sen pohjalta. Pitt on fantastinen virnuilevassa roolissaan.
Hahmojensa tavoin itse elokuvakin on hilpeän veijarimainen. Guy Ritchie onnistuu koukuttamaan katsojan välittömästi ja pitää tiukasti mukanaan lopputeksteihin asti. Elokuva on äärimmäisen mukaansatempaava ja viihdyttävä reippaalla tahdituksellaan ja tapahtumarikkaudellaan. Leffa ei hidastele ja siitä on turhat karsittu pois, jotta kaikki jäljelle jäävä voi olla pelkkää asiaa. Monikerroksinen tarina on nokkelasti kirjoitettu ja Ritchie leikittelee kerronnalla minkä kerkeää. Leffa vaatii vahvaa keskittymiskykyä katsojalta, jotta toistensa päälle nivoutuvissa juonikuvioissa pysyy perässä, mutta tämä ei edes vaadi katsojalta ponnistelua, sillä Snatch - hävyttömät todella on niin vangitseva. Tunnelma on kaikin puolin vahvasti rakennettu, eikä tylsiä hetkiä löydy lainkaan. Leffassa riittää paljon energiaa ja se jaksaa jatkuvasti ilahduttaa uusilla kekseliäisyyksillään ja mahtavilla kohtauksillaan.
1990-luvulla rikosleffoilla pinnalle nousseen Quentin Tarantinon tavoin Guy Ritchiekin tykkää monikerroksisen tarinankerronnan lisäksi pitää hauskaa myös hahmojen välisten keskustelujen kanssa. Dialogit ovat loistokkaita monipuolisen sanailun ja tykitettävien vitsien ja kettuilujen ansiosta. Katsojana saattaakin haluta välillä kelata taaksepäin, jottei varmasti menetä ainuttakaan nerokasta repliikkiä. Mickeylle kirjoitetun tekstin lisäksi etenkin Vinnyn, Solin ja Tyronen väliset keskustelut jaksavat naurattaa läpi leffan, kun he yrittävät päällekäin pähkäillä, miten hoitaa homma ja korjata mahdolliset virheet. Ja juuri nämä jatkuvat mokailut ja yritykset korjata niitä pitävät tarinan jatkuvassa liikkeessä ja solmivat erilaisia lankoja lisää toisiinsa. Väärissä käsissä Snatch - hävyttömät voisi muuttua noloksi sekasotkuksi, mutta kun puikoissa toimii Ritchie, on lopputulos tyylikäs, hilpeä ja nokkela taidonnäyte, minkä voisi katsoa pian uudestaankin.
Teknisestikin kyseessä on taidokkaasti toteutettu teos. Kuvauksella kikkaillaan erittäin mainiosti ja erilaiset kuvakulmat ja kameran liikeradat lisäävät veikeyttä ja energiaa. Leikkauksessa paketti on kasattu ja hiottu erinomaiseen malliin. Ritchie hyödyntää nopeutuksia, hidastuksia ja pysäytyskuvia lahjakkaasti ja eritoten pidän kohtauksesta, missä useampi juonikuvio vihdoin kohtaavat toisensa ja tämä osio näytetään väärässä järjestyksessä. On mahtava tunne kokea ahaa-elämys tyylillä: "Ahaa, niin nyt tämä siis tulee johtamaan tuohon ja tämän takia tuo meni noin". Lavasteet ja asutkin ovat onnistuneet, eivätkä tekijät ole pelänneet tuoda mukaan iljettävää rähjäisyyttä. Äänimaailma on mahtavasti rakennettu ja musiikeilla sekä ääniefekteillä leikitellään hauskoin tavoin.
Yhteenveto:Snatch - hävyttömät on mahtava rikoskomedia, missä ohjaaja-käsikirjoittaja Guy Ritchie pääsee leikittelemään niin vekkulimaisella tarinankerronnalla kuin nokkelalla dialogilla. Filmi nappaa välittömästi mukaansa, eikä suostu päästämään irti ennen lopputekstejä. Turha on leikattu pois, eikä tylsää hetkeä löydy. Hahmot ovat loistokkaita ja heidän näyttelijänsä tekevät upeaa työtä - varsinkin hauskasti hölisevä Brad Pitt. On vain harmi, kuinka vähän tekemistä Benicio del Toro lopulta saa. Hahmojen erilaiset juonikuviot ovat kaikki koukuttavia ja parasta on, kun ne alkavat sotkeutua toisiinsa. Pakkaa sekoitetaan erinomaisesti ja kaikki eskaloituu erittäin onnistuneesti. Myös teknisesti filmi on mainiosti tehty. Snatch - hävyttömät tarjoaa paljon riemua pitkin kestoaan. Ritchien mahtava tyylitaju vetää vahvasti puoleensa ja leffan voisi katsoa uudestaan vaikka heti. Vuosia myöhemmin elokuvan pohjalta tehtiin myös televisiosarja Snatch (2017-2018), jota tähditti Harry Pottereista (2001-2011) tuttu Rupert Grint.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Snatch, 2000, Columbia Pictures Corporation, SKA Films
Ohjaus: Guy Ritchie, Pääosissa: Matthew McConaughey, Charlie Hunnam, Hugh Grant, Henry Golding, Michelle Dockery, Colin Farrell, Jeremy Strong, Eddie Marsan ja Jason Wong Genre: rikos, komedia Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 16
The Gentlemen on Guy Ritchien uusi rikoskomediaelokuva. Ritchie oli parina viime elokuvanaan tehnyt isomman luokan seikkailuja, kuten King Arthur: Legend of the Swordin (2017) ja Aladdinin(2019) ja halusikin nyt palata takaisin samanhenkisiin teoksiin, mitä hän teki aloittaessaan elokuva-alalla. Ritchie ilmoitti filmistä Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2018 ja kuvaukset alkoivat samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva sai erityisnäytöksiä jo viime vuoden puolella, mutta kunnon teatterikierroksensa se on saanut vasta tänä vuonna ja nyt The Gentlemen saapuu myös Suomeen. Itse olin innoissani filmistä, sillä pidän Ritchien tyylistä ja olin iloinen, kun kahden heikohkon seikkailurainan jälkeen hän on päättänyt siirtyä takaisin siihen, missä hän on parhaimmillaan. Minua ärsyttikin, kun minulla ei ollut aikaa päästä elokuvan lehdistönäytökseen, eikä edes Finnkinon järjestämään mysteerinäytökseen - jotka olivat vieläpä samana päivänä. Meninkin katsomaan The Gentlemenin heti ensi-iltapäivän aamun ensimmäisessa näytöksessä.
Lontoossa marihuanaimperiumia pyörittävä Mickey Pearson päättää myydä bisneksensä eteenpäin, mikä johtaa juonittelevien alamaailman tahojen yrityksiin kaapata hänen omaisuutensa.
Pääroolissa Mickey Pearsonina nähdään Matthew McConaughey, joka istuu täydellisesti hienosti pukeutuvan ja muutenkin tyylikkään bisnesmiehen rooliin. Mickeyn bisnekset vain ovat rikollisia - mikä varmaan saakin hänet käyttäytymään entistä hienostuneemmin. Tuttuun tapaansa McConaughey hoitaa hommansa karismaattisesti. Mickeyn vaimoa, harmillisen pienelle huomiolle jäävää Rosalindia esittää Downton Abbey -menestyssarjasta (2010-2015) tunnettu Michelle Dockery. Dockerysta löytyy eleganssia, minkä takia onkin sääli, ettei hän pääse tosissaan näyttämään lahjojaan.
Elokuvassa nähdään myös mm. Charlie Hunnam Mickeytä auttavana Raymondina, Henry Golding Mickeyn bisneksistä kiinnostuneena Kuivasilmänä, Jeremy Strong Mickeyn kilpailijana herra Bergerinä, Colin Farrell rikollisten Valmentajana, Eddie Marsan uutislehden johtajana, sekä Hugh Grant mehukkaan veijarimaisessa roolissa Fletcherinä, joka kertoo elokuvan tarinan. Grantilla on vahva pilke silmäkulmassa läpi leffan ja hän todella pitää hauskaa roolillaan. Myös Farrell on veikeä omassa osassaan, heittäytyen täysillä mukaan. Strongista löytyy myös hienostuneisuutta ja Golding on kelpo valinta pyrkyririkolliseksi. Yleensä hieman puinen Hunnam rentoutuu Raymondina ja onnistuu tekemään yhden parhaista suorituksistaan, mitä olen häneltä nähnyt.
Suurella riemulla on aivan mahtavaa päästä sanomaan, että Guy Ritchie on todella tehnyt paluun! Kahden enemmän tai vähemmän mitäänsanomattoman seikkailuelokuvan jälkeen Ritchie on tajunnut, että rikoskomediat todella ovat hänen erikoisuutensa ja onkin fantastista nähdä hänet tekemässä sitä, missä hän on mestari. Mitään erityisen uutta Ritchie ei tuo pöytään, vaan hän kikkailee paljon samoilla keinoilla kuin yleensäkin. Mutta noh, if it ain't broke... Alusta asti katsojan kasvoille leviää innostunut virne, kun Ritchie alkaa revittelemään oikein tosissaan pienen esileikin jälkeen. Dialogi on tottakai napakkaa, nokkelaa ja usein todella lystikästä. Tyylikkäästi pukeutuvat rikolliset sivaltavat toisiaan loistavilla repliikeillä ja harvoin kukaan jää sanattomaksi. Tiettyä vekkulimaisuutta löytyy aivan kaikesta. Tunnelma onkin kaikin puolin erinomaisesti rakennettu. Osuvan huumorin lisäksi leffa tarjoaa myös toimivaa jännitettä.
Ritchie osoittaa myös jälleen kerran olevansa erittäin pätevä tarinankertoja. Läpi The Gentlemenin katsojan on vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, sillä tarina kehkeytyy yhä absurdimmaksi, mitä pidemmälle siinä päästään. Ritchie ei tietenkään tyydy kertomaan tarinaa perinteisessä järjestyksessä, vaan tapahtumat kulkevat parissa kohtaa väärin päin ja jossain kohtaa palataan johonkin aiemmin nähtyyn ja täsmennetään sitä, jotta siinä olisi enemmän järkeä. Kerronta on läpi leffan myös koukuttavaa, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Lisätwistin Ritchie tuo tarinaan sillä, että kun kyseessä on Fletcherin kertomus, ei katsojana välttämättä tiedä, mikä on totta ja mikä ei? Fletcher vaikuttaa persoonalta, joka sepustaisi täysin omiaan, joten on hyvinkin mahdollista, että monet asiat eivät koskaan tapahtuneet. Samapa tuo, sillä hänen kertomuksensa on niin kovin viihdyttävä.
Tekniseltä toteutukseltaankin kyseessä on todella laadukas teos. Kuvaus on tyyliteltyä ja mukana on useita kekseliäitä sommitteluja. Leikkaus on napakkaa ja jälkitöissä kuvasuhteilla ja erilaisilla teksteillä leikitellään hauskasti. Lavasteet ja asut ovat oikein näyttävät ja vaikka elokuva tapahtuu nykypäivänä, on mukaan saatu tiettyä vanhanaikaisuutta. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin ääniefektejä, kuten aseiden laukauksia ja säveltäjä Christopher Bensteadin tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The Gentlemen on Guy Ritchien mahtava paluu rikoskomedioiden pariin. Ritchie kikkailee paljon tutuilla tyyleillään. Hahmojen keskustelut ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja lystikkäitä. Hahmot itsessään ovat veijareita, joiden tarinaa seuraa enemmän kuin mielellään. Itse tarinaa Ritchie kääntää ja vääntää taidokkaasti, tuoden mukaan lisäkäänteen sillä, ettei katsoja voi olla varma siitä, mikä on totta ja mikä ei. Tarina onkin todella koukuttava, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Läpi elokuvan lisätään vekkulimaisia kierroksia, jotta kaikilla osa-alueilla päästään pitämään hauskaa enemmän. Elokuvan aikana saakin nauraa, mutta mukaan mahtuu hyvää jännitystäkin. Näyttelijät pistävät parastaan ja varsinkin Hugh Grant eläytyy omaan rooliinsa huikeasti. Tekniseltä puoleltakin löytyy vallan mainiota kikkailua ja kaikki tuntuu täysin ritchiemäiseltä. Jos olet siis pitänyt leffoista Puuta, heinää ja muutama vesiperä (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998), Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000) ja Sherlock Holmes (2009), kannattaa ehdottomasti katsoa The Gentlemen. Ritchie on tehnyt vahvan paluun ja toivon, että hän jatkaa samalla linjalla, eikä lähde taas harhailemaan suuntaan, minne hän ei yksinkertaisesti sovi. Jäänkin innolla odottamaan, mitä hän tekee seuraavaksi - vaikka se ei valitettavasti tulekaan olemaan jo lähes kymmenen vuotta odotettu "Sherlock Holmes 3".
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Gentlemen, 2019, Miramax
Ohjaus: Guy Ritchie Pääosissa: Mena Massoud, Will Smith, Naomi Scott, Marwan Kenzari, Navid Negahban, Nasim Pedrad, Numan Acar, Alan Tudyk ja Billy Magnussen Genre: seikkailu, fantasia, musikaali, romantiikka Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 7
Aladdin on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1992, mikä taas perustuu arabialaiseen satuun 1700-luvulta. 2000-luvun aikana Disney on innostunut tekemään uusia versioita vanhoista piirroselokuvistaan. Kun vuoden 2010 Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland) osoittautui isoksi hitiksi, yhtiö huomasi, että ihmisiä voisi kiinnostaa uudet näkemykset tutuista leffoista ja viime vuosien aikana onkin ilmestynyt leffoja, kuten Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015), Viidakkokirja(The Jungle Book - 2016), Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017), sekä uusimpana aiemmin tänä vuonna ensi-iltansa saanut Dumbo(2019). Aladdin on yksi Disneyn suosituimmista leffoista, joten olikin vain ajan kysymys, kun siitäkin tehtäisiin uusi versio. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2016 ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017. Itse ilahduin, kun kuulin leffasta, sillä vanha Aladdin on yksi Disney-suosikeistani. Vähitellen innostukseni on kuitenkin hiipunut. Aluksi elokuvan ohjaaja Guy Ritchie tuotti suuren pettymyksen parin vuoden takaisella King Arthur: Legend of the Sword -fantasiallaan (2017), minkä jälkeen Aladdinin trailerit eivät ole tehneet kovin kummoista vaikutusta. Yritin kuitenkin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Aladdinia lehdistönäytökseen yhdessä leffahullu-ystäväni kanssa.
Kauan sitten Agraban kaupungissa nuori varas Aladdin päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänet huijataan hakemaan Ihmeiden onkalosta myyttinen taikalamppu. Lampussa asustaa henki, jolla on mahti toteuttaa löytäjänsä kolme toivetta.
Varastelevana Aladdinina nähdään Mena Massoud, joka oli tätä ennen tehnyt lähinnä pieniä rooleja parissa elokuvassa ja muutamissa televisiosarjoissa. Massoud osoittautuu onneksi mainioksi valinnaksi ja hänestä löytyy oikeaa vekkulimaisuutta, mutta samalla myös hyväsydämisyyttä, mitä rooli vaatii. Aladdin elää Agraban kaduilla Abu-apinan kanssa ja joutuu jatkuvasti ongelmiin vartijoiden kanssa. Animaation tavoin hahmosta alkaa pitämään aika lailla heti ja on mielenkiintoista lähteä kokemaan tuttu seikkailu Massoudin tähdittämänä. Agraban prinsessa Jasminea näyttelee Naomi Scott, joka toimii vielä Massoudia paremmin roolissaan. Scott onnistuu tuomaan mukaan arvokkuutta ja pystyy tekemään prinsessahahmostaan oikealla tavalla jääräpään, ilman että hän tuntuu koskaan hemmotellulta kakaralta. Näin 2010-luvulla Jasminea tietty käsitellään eri tavalla kuin alkuperäisessä animaatiossa ja hän osoittaa esimerkiksi aiempaa enemmän halua johtaa Agrabaa, koska uskoo olevansa oikeudenmukainen, mutta kansaa rakastava hallitsija. Mistään avuttomasta neidosta ei siis todellakaan ole kyse ja tekijät ovat saaneet prinsessasta hieman syvällisemmän ja kiinnostavamman tapauksen kuin animaatiossa. Etukäteen monet kauhistelivat Will Smithin roolitusta lampun hengeksi - etenkin kun hän joutuisi astumaan Robin Williamsin valtaviin saappaisiin, joka teki aikoinaan legendaarisen suorituksen lampun hengen äänenä. Lampun henki on tässäkin osassa isosti esillä ja hänen on tarkoitus varastaa show useassa kohtauksessa, ja jos Smithin suoritus ei toimisi, vaikuttaisi se erittäin huonolla tavalla itse leffan toimivuuteen. Onneksi Smith kuitenkin toimii. Ainakin suurimmaksi osaksi. Joskus hänen yliampuva esiintymisensä pistää katsojan pyörittelemään silmiään, mutta pääasiassa hän on tarvittava piristysruiske muuten aika huumorittomaan filmiin. Smithin on helppo varastaa show, kun hänen vastanäyttelijöinään toimii Massoudin ja Scottin kaltaisia pienempiä nimiä.
Valitettavasti elokuvan pahishahmo, häijy sulttaanin neuvonantaja Jafar tuottaa suuren pettymyksen ja tämä johtuu täysin väärästä näyttelijävalinnasta. Marwan Kenzari jää pahasti kauas animaation julmasta ja karmivasta, mutta aivan mahtavasta Jafarista ja hänen tulkintansa hahmosta on valitettavasti todella laimea. Hän ei ole koskaan tarpeeksi kiero, tarpeeksi häijy tai lainkaan uhkaava. Tämä on todella suuri pettymys itselleni, sillä Jafar on ehdottomasti yksi suosikkipahiksistani Disneyn animaatioissa ja harmillisesti Kenzarin kohdalla käy juuri niin, että koska hän ei toimi, koko elokuvasta romahtaa tärkeä osa. Elokuvassa nähdään myös Navid Negahban prinsessa Jasminen isänä eli sulttaanina, joka ei valitettavasti ole millään lailla se hassu hahmo kuin animaatiossa, Nasim Pedrad prinsessa Jasminen hovineito Daliana, joka saa yllättävänkin paljon ruutuaikaa, sekä Billy Magnussen Jasminea kosiskelevana prinssi Andersina, joka on todella myötähäpeällinen lisäys. Jafarin uskollisen papukaijan äänenä kuullaan Disneyn 2010-luvun vakioääni Alan Tudyk ja mukana ovat tietty myös persoonallinen taikamatto, jolla Aladdin lentää seikkailemaan, sekä prinsessa Jasminen tiikeri Rajah.
Kuten trailereista oli pääteltävissä, uusi Aladdin-elokuva ei tuo paljoa uutta pöytään, vaan se on aika pitkälti pelkkä toisinto animaatiosta, tällä kertaa oikeiden näyttelijöiden, lavasteiden, asujen ja digiefektien kera. Mukana on pieniä lisäyksiä, kuten prinsessa Jasminen hovineito, joilla puolentoista tunnin animaatio on saatu venytettyä hieman yli kaksituntiseksi näytellyksi elokuvaksi, mutta tarina on täysin sama, joten jos on nähnyt Disneyn animaation, ei tämä tarjoa lainkaan yllätyksiä. Lopulta itseäni jäi jopa harmittamaan, ettei elokuva kertaakaan tarjonnut minulle vau-elämystä, että "oho, he tekivätkin tuon tuolla tavalla, aika hienoa!" Suunnilleen puolet kohtauksista siirtyy menevästi animaatiosta näyteltyyn versioon, mutta toinen puolikas saa vain jatkuvasti miettimään, kuinka paljon paremmin tämä oli tehty animaatiossa. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, ettei kyseessä ole läheskään yhtä hyvä filmi kuin alkuperäinen animaatio, mikä kuuluu itselläni kymmenen suosikki Disney-leffani joukkoon.
Jos alkuperäisen animaation on nähnyt, on tätä elokuvaa lähes mahdotonta katsoa ilman, että kahta teosta vertaa jatkuvasti toisiinsa. Silti tärkein kysymys kuuluu, että onko uusi Aladdin hyvä elokuva omillaan? Noh, on ja ei. Kyseessä on täysin sujuvasti katsottava koko perheen seikkailu, mikä onnistuu viihdyttämään useassa kohtaa, tarjoaa hieman jännitystä, suloista romantiikka ja muutamat hyvät naurut. Samalla kyseessä on myös hieman ylipitkä teos, minkä aikana huomaa haukottelevansa useampaankin otteeseen ja jolla tuntuu kestävän oudon kauan, ennen kuin edes päästään Ihmeiden onkaloon ja tarina lähtee kunnolla käyntiin. Osa vitseistä menee myös pahasti vikaan ja myötähäpeä iskee väärissä kohdissa. Pääpahiksen mitäänsanomattomuus on iso ongelma ja etenkin lopputaistelun aikana Kenzarin onneton esitys pistää katsojan toivomaan, että leffa osaisi jo viedä tarinansa päätökseen. Koska olen nähnyt alkuperäisen animaation, minun on vaikea sanoa, toimiiko uusi Aladdin täysin itsenäisenä fantasialeffana. Kenties joillekin katsojista, mutta monet niistäkin, jotka eivät ole animaatiota nähneet, voivat varmasti huomata, että tämä on lähinnä vanhan kierrätystä nostalgiannälkäisten katsojien kalastelun toivossa, eikä elokuvan olemassaololle ole oikein muuta perustetta kuin Disneyn rikastuttaminen. Vaikka Aladdin on lopulta hieman parempi kuin uusi Dumbo, oli Dumbossa sentään enemmän uusia ideoita ja perustetta sille, miksi tarina täytyi kertoa uusiksi.
Alkuperäisen animaation tavoin myös uusi Aladdin on musikaali ja laulut ovat tietty samat kuin animaatiossa. Itse asiassa niiden lisäksi mukaan on kirjoitettu pari uutta kappaletta prinsessa Jasminelle, jolla ei ollut ainuttakaan soololaulua animaatiossa. Uudet laulut ovat kuitenkin tyylillisesti oudon erilaiset elokuvan muista kappaleista, jolloin on täysin selvää, että ne kirjoitettiin yli 20 vuotta vanhojen jälkeen. Toisaalta ne eivät kuitenkaan haittaa erityisemmin, sillä Scottilla on todella hyvä lauluääni. Vanhojen kappaleiden uusia sovituksia on hauska kuulla ja esimerkiksi mahtipontinen "Prince Ali" -laulu onnistui nostamaan ihoni kananlihalle. Myös hengen laulama "Friend Like Me" nostaa hymyn huulille energisyydellään - vaikka se pistääkin kohottelemaan kulmia, kun henki alkaa beatboxaamaan - ja "A Whole New World" on aina yhtä mahtava. Sen sijaan aloitushoilotus "Arabian Nights" ei ole tarvittavan hieno tapa kuljettaa katsoja Agrabaan. Ehdottomasti heikointa musikaalipuolella on Aladdinin laulama "One Jump Ahead", sillä se tuntuu olevan mukana pakotetusti. Kappale alkaa oudon kömpelösti, eikä itse musikaalinumero ole kovin hyvin toteutettu. Vaikka Massoud toimii muuten Aladdinina, hänelle näyttää tuottavan vaikeuksia laulaa ja esiintyä samanaikaisesti. Kyseessä on yksi niistä hetkistä, jotka katsoja toivoisi olevan nopeammin ohi.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Guy Ritchie, joka tekee tässä uransa ensimmäisen oikeasti lapsiystävällisen filmin. Rikoskomedioista fantasian pariin siirtyneen Ritchien kannattaisi kuitenkin miettiä uravalintojaan uusiksi, sillä Aladdin ei ole kovin paljoa parempi kuin parin vuoden takainen ankean harmaa King Arthur: Legend of the Sword. En voi muuta kuin ihmetellä, miksei Ritchie vain voi tehdä kolmatta Sherlock Holmesia... Tässä Ritchie kokee ongelmia pitäessään tunnelmaa kasassa ja pyörittäessään isoja musikaalinumeroita. Hän on myös käsikirjoittanut filmin yhdessä John Augustin kanssa. Kaksikko on vain ottanut animaation käsikirjoituksen ja lisäillyt sinne asioita pidentääkseen kestoa. Elokuvan tekninen puoli on pääasiassa kunnossa, jos tiivistämistä vaativaa leikkausta ei lasketa mukaan. Aladdin on hyvin kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Lavasteet ja asut ovat tietty upeasti toteutetut ja kaikesta huokuu vahva Disney-henki. Tehosteetkin toimivat mainiosti ja jopa etukäteen kammoksittu henki näyttää itse elokuvassa yllättävänkin hyvältä. Aluksi sininen Will Smith vaatii pientä totuttelua, mutta ei aikaakaan, kun itse olin jo päässyt alkuhämmästyksen yli. Abu-apina ja Rajah-tiikeri ovat vaikuttavimmat efektiluomukset. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu tehosteista Alan Menkenin tuttuihin musiikkeihin asti, joihin on kuitenkin tuotu joitain mielenkiintoisia lisäyksiä.
Yhteenveto: Uusi Aladdin on harmillisen keskinkertainen uusinta fantastisesta animaatiosta, mutta kyllä sitä pääasiassa ihan mielellään katsoo. Elokuva on usein viihdyttävä, mutta samalla se on myös paikoitellen pitkäveteinen. Leffa tarjoaa muutamat naurut, mutta siinä on paljon vitsejä, jotka eivät toimi ollenkaan. Erityistä jännitystä elokuvaan ei ole onnistuttu luomaan, sillä pääpahis Jafaria näyttelevä Marwan Kenzari on täysin väärä henkilö rooliinsa. Kenzari tekee yhdestä Disneyn parhaimmista vihollisista surullisen laimean tapauksen. Pituutta leffalle on yritetty vääntää mm. parilla uudella hahmolla ja prinsessa Jasminen uusilla lauluilla, ja paikoitellen lisäykset toimivat ihan hyvin. Vanhat tutut musikaalinumerot tuntuvat välillä hieman pakotetuilta, mutta "Friend Like Me", "Prince Ali" ja "A Whole New World" on saatu istutettua mukaan mainiosti. Mena Massoud ja Naomi Scott pärjäävät oivallisesti Aladdinina ja Jasminena, ja Will Smith pääsee yllättämään hengen roolissa. Visuaalisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu, mutta muuten se kaipaisi viilausta vähän sieltä sun täältä. Lopputuloksena on ihan kiva koko perheen seikkailu, jonka olemassaolon unohtaa kuitenkin hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen. Jos pitää alkuperäisestä Aladdin-animaatiosta, voi tämän uudenkin version vilkaista, mutta sillä varauksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä elokuva. Teatteriin asti tämän takia ei kuitenkaan tarvitse raahautua, vaan voi ihan rauhassa odottaa, että Aladdin ilmestyy vaikkapa Disneyn tulevaan striimipalveluun.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Aladdin, 2019, Walt Disney Pictures, Lin Pictures, Rideback, Marc Platt Productions
Ohjaus: Guy Ritchie Pääosissa: Robert Downey Jr., Jude Law, Noomi Rapace, Jared Harris, Stephen Fry, Kelly Reilly, Paul Anderson, Geraldine James ja Rachel McAdams Genre: toiminta, seikkailu Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 12 Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuva Guy Ritchien elokuva Sherlock Holmes (2009) oli suuri menestys, jota kriitikotkin arvostivat, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten elokuvan lopetus jo vihjaili. Jatko-osan teko alkoikin heti, kun ensimmäinen osa tajuttiin menestykseksi. Sherlock Holmes: A Game of Shadows sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 ja oli myös suurhitti, tienaten enemmän kuin edeltäjänsä. Elokuva kuitenkin jakoi sekä katsojien että kriitikoiden mielipiteitä, eikä noussut yhtä arvostetuksi kuin ensimmäinen osa. Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Sherlock Holmes saisi jatkoa, sillä olin pitänyt sitä erinomaisena teoksena. Kävinkin katsomassa jatko-osan leffateatterissa isäni kanssa, kun se ilmestyi ja vaikka kyseessä ei ollut mielestäni yhtä hyvä leffa, pidin A Game of Shadowsista todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Viime vuonna en kuitenkaan katsonut Sherlock Holmeseja ollenkaan, joten minun teki kovasti mieli katsoa ne jälleen. Samalla päätin myös kirjoittaa niistä.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Sherlock Holmes!
Sherlock Holmes yrittää selvittää julman professori Moriartyn suunnitelmaa. Hänen kanssaan tapausta päätyvät tutkimaan myös Holmesin tärkein ystävä tohtori John Watson ja mustalaisennustaja Simza.
Sherlock Holmesin roolissa jatkaa Iron Man (2008) -tähti Robert Downey Jr., joka on yhä erittäin hyvä roolissaan. Hahmo on edelleen sama päätteleväinen ja älykäs etsivä, josta löytyy paljon kummallisia puolia. Holmes kehittelee erilaisia kokeita, eikä usein suostu kertomaan, mitä on puuhaamassa, minkä lisäksi hän on muutenkin mysteerinen ja erikoinen tapaus. Holmesiin tuodaan lisäsyvyyttä heti leffan alussa, mistä syntyy hänelle taakka kannettavaksi loppuelokuvan ajan. Downey Jr. näyttelee roolin aivan nappiin. Myös Jude Law tekee paluun ja on edelleen loistava tohtori John Watson. Vaikka Holmes on Watsonin läheisin ystävä, ei hän tunnu välillä lainkaan sietävän oikukasta Holmesia. Watson on menossa naimisiin, eikä hänellä ole aikaa uusille seikkailuille. Hän kuitenkin löytää jälleen uusia syitä arvostaa etsivää enemmän, etenkin joutuessaan itse mutkikkaaseen päättelytyöhön. Watson osoittaa taas olevansa erinomainen taistelija, minkä lisäksi häneltä löytyy enemmän huumorintajua kuin aiemmin, vaikka pääasiassa tympeä ilme onkin hahmon kasvoilla. Uutena naissankarina esitellään ruotsalaisen näyttelijä Noomi Rapacen näyttelemä madame Simza, joka lähtee pääkaksikon mukaan, koska heidän tutkimaansa tapaukseen liittyy Simzalle erittäin läheinen henkilö. Simza työskentelee ennustajana, muttei tunnu itsekään uskovan hommaan. Simza on mielenkiintoinen hahmo, ollessaan jokseenkin salaperäinen, minkä Rapace tuo hienosti esille. Rapace on mainio näyttelijä ja suoriutuu osastaan oivasti. Sherlock Holmesin arkkivihollista, eli Moriartya esittää Jared Harris. Alussa kun Moriartyn kasvot vihdoin paljastetaan, hahmosta katoaa kokonaan mysteerisyys, joka ympäröi häntä ensimmäisen elokuvan ajan. Alun pienoisen pettymyksen jälkeen alkaa huomata, että kyseessä onkin oikeasti häikäilemätön ja julma hahmo, joka ei anna minkään tulla tielleen. Vaikka Moriartyn suunnitelma onkin aika suureellinen, on siinä ymmärrettäviä puolia. Hahmo haluaa pitää maailmaa vallassaan, muttei aio toteuttaa sitä monen muun pahiksen tapaan. Moriarty on nerokas henkilö, mikä tekee hänestä loistavan vastuksen Holmesille. Harrisista löytyy juuri oikeaa arvokkuutta ja pahuutta rooliin. Muita uusia hahmoja ovat Sherlock Holmesin veli Mycroft Holmes, jota esittää Jeeves & Wooster -sarjasta (1990-1993) tuttu Stephen Fry, joka pääsee olemaan hupaisa oma itsensä ja palkkatappaja Sebastian Moran (Paul Anderson), joka on erinomaisen sotilaskoulutuksensa ansiosta vaarallinen ja täten täydellinen vastus Watsonille. Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Watsonin kihlattu Mary (Kelly Reilly), viettelevä rikollinen Irene Adler (Rachel McAdams) ja Holmesin taloudenhoitaja rouva Hudson (Geraldine James).
Sherlock Holmesin lopussa Holmes tajusi, että hänen tutkimaansa tapaukseen liittyi muutakin ja hän päätti jatkaa tutkintaa. Vuotta myöhemmin hän on yhdistänyt erilaiset salamurhat ja pommi-iskut professori Moriartyyn. Vasta kun Moriarty päättää pistää lopun Holmesin tutkinnalle vahingoittamalla Holmesille rakkaita henkilöitä, etsivä lähtee tosissaan metsästämään professoria Euroopan halki. Elokuvassa siirrytäänkin muutaman kerran maasta toiseen ja edellisestä osasta tuttu Lontoo nähdään vain leffan alussa. Ratkaisu on paras mahdollinen, sillä se vie hahmoja uusiin lokaatioihin, jolloin katsoja pääsee kokemaan paljon uutta. Näin elokuva ei myöskään päästä otteestaan, kun juoni kuljettaa sekä hahmoja että katsojia kaiken aikaa eteenpäin, nostattaen jännitysastetta koko ajan korkeammalle. Täysin samaa mysteerisyyttä ja salapoliisityöskentelyä ei leffasta löydy kuin edeltäjästä, vaikka paljon samaa tunnelmaa on saatu mukaan. Elokuva pohjautuu enemmän toimintaan, jossa pääkaksikko pistetään vaikeisiin tilanteisiin eri tavoin kuin aiemmin. Mysteerisyyttä tuodaan aina välillä mukaan ja loppuun on saatu mukaan erittäin mainio finaali, jossa tapauksen monimutkaisia solmuja päästään todella ratkomaan auki. Näin enemmän toimintaan kääntyvä henki ei haittaa, etenkään kun toimintakohdat ovat pääasiassa upeasti toteutettuja.
Monen jatko-osan tapaan Sherlock Holmes: A Game of Shadows on edeltäjäänsä synkempi osa. Se ei onneksi tarkoita, että edellisen osan loistava huumori olisi kadonnut. Vitsejä löytyy useassa kohtaa, minkä lisäksi hahmojen toiminnoille pääsee nauramaan. Vaikka mukana onkin monta hauskaa hetkeä, kaikkein makeimmat naurut tarjoaa montaasi, jossa Watson ja mustalaiset ratsastavat tyylikkäissä maisemissa ja Holmes seuraa jälkijunassa pienellä kipittävällä ponilla. Siinä kohtaa mukana on niin hienosti luotu tunnelma, ettei voi muuta kuin nauttia näkemästään. Kaikkein parasta kuitenkin koko elokuvassa on Robert Downey Jr:n ja Jude Law'n välinen kemia, jonka ansiosta pääkaksikon luja ystävyys välittyy täydellisesti katsojille läpi elokuvan. Valitettavasti elokuvaa on tehty idealla "jatko-osa suurempi on yhtä suuri kuin jatko-osa parempi", jolloin teos on suureellisempi kuin edeltäjänsä. Onneksi ei kuitenkaan yliampuvasti, mutta silti leffa toimisi paremmin hieman pienemmissä sfääreissä. Myös "synkempi parempi" -idea ei välillä täysin toimi, jolloin A Game of Shadows ei ole edeltäjänsä tasoinen loistava elokuva. Leffasta ei löydy myöskään samanlaista yllätyksellisyyttä, mikä teki Sherlock Holmesista niin hienon, vaan elokuva pelaa liian usein varman päälle, minkä lisäksi se myös hidastelee muutamassa kohtaa turhaan. Lopetus ei myöskään täysin vakuuta, vaikka siinä on hieno idea. Näin toteutettuna lopetus on hieman liian paljastava ja katsojana toivoisi, että siinä näytettäisiin paljon vähemmän ja annettaisiin katsojan itse tehdä johtopäätöksiä. Todella hyvä elokuva on kuitenkin kyseessä ja tämä kannattaa katsoa, jos piti edeltäjästä.
Elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Guy Ritchie, joka on tehnyt todella hienoa työtä, vaikka suunnitteluun olisi voitu käyttää ihan pienesti enemmän aikaa. Ritchien tuttuja kikkailuja on nähtävissä useasti leffan aikana. Mukana on jälleen kohtia, joissa Holmes suunnittelee etukäteen taisteluliikkeensä, jolloin toimintakohta näytetään ensin hidastettuna ja sitten nopeammin kun itse toteutus tapahtuu. Hidastuksesta nopeutukseen tapahtuu muutenkin useasti toimintakohtauksien aikana. Yksi parhaista toimintakohtauksista on takaa-ajo metsässä, joka on kuvattu todella upeasti, kuten myös leikattu. Siinä hidastukset ja nopeutukset on rytmitetty mukaan täydellisesti, jolloin ei voi muuta kuin ihailla ja jännittää, mitä tulee tapahtumaan. Ritchielle tuttua nokkelaa dialogia on myös mukana. Sherlock Holmes: A Game of Shadows on kuvattu muutamaa heiluvaa otosta lukuunottamatta mainiosti, kuten myös leikattu, vaikka pientä lyhennystä voisi tehdä muutamassa kohtaa. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat jälleen aivan upeita. Elokuva tapahtuu vuonna 1891 ja ajankuva on mahtavasti toteutettu. Tehosteet ovat hienoja aina visuaalisesta ilmeestä ääniefekteihin. Musiikista vastaa taas Hans Zimmer, joka on tehnyt erinomaista työtä sävellysten kanssa. Zimmer on hienosti pitänyt mukana tuttuja teemoja, minkä lisäksi hän on tuonut mukaan uusia hienoja melodioita. Leffassa kuullaan myös klassisia sävellyksiä, kuten Mozartin "Don Giovannia", Franz Schubertin "Die Forellea" ja Johann Strauss II:n "Wiener Blutia".
Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka kautta leffan voi katsoa siten, että Robert Downey Jr. saapuu aina välillä kuvaan kertomaan leffan teosta, sekä puolituntia kestävä seitsemänosainen "Focus Points", jossa kerrotaan tarkemmin eri asioista elokuvassa, kuten Moriartysta ja Mycroftista, sekä Holmesin ja Watsonin ystävyydestä.
Yhteenveto:Sherlock Holmes: A Game of Shadows on todella mainio jatko-osa, joka jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin. Mysteerisyyttä ei ole samalla lailla mukana, vaan elokuva painottuu enemmän toiminnan puoleen. Toiminta on kuitenkin upeasti toteutettu, etenkin metsässä nähtävässä takaa-ajossa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla toteutusta. Leffa on myös synkempi kuin edeltäjänsä, mutta onneksi huumoria on mukana paljon ja ponikohtaus on ehdottomasti hauskinta koko leffassa. Kaikkein parasta on kuitenkin pääkaksikon ystävyys, jonka Robert Downey Jr. ja Jude Law tuovat upeasti esille. Noomi Rapace on erittäin hyvä naispääosassa ja Jared Harris on oiva valinta rikollisnero Moriartyksi. Ohjaaja Guy Ritchien tutut tyylit ovat usein vahvasti läsnä ja sopivat täysin leffan henkeen. Lopetus ei ole mitä parhaiten toteutettu, vaikka sen idea onkin hyvä. Jos pidit edellisestä osasta, niin katso myös Sherlock Holmes: A Game of Shadows. Se ei ole yhtä hieno kuin Sherlock Holmes, mutta silti erittäin hyvä. Sherlock Holmes 3:n työstäminen on vihdoin alkanut ja toivon todella, että elokuva ilmestyisi mahdollisimman pian, se pitäisi tason samana ja sille tehtäisiin mahdollisimman nopeasti jatkoa. Toivoisin myös, että elokuvan juoni olisi otettu yhdestä tunnetuimmasta Sherlock Holmes -kirjasta: "The Hound of the Baskervilles" (1901)...
Kirjoittanut: Joonatan, 7.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Sherlock Holmes: A Game of Shadows, 2011, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, Wigram Productions, Lin Pictures
