Arvostelu: Smile 2 (2024)

SMILE 2

Ohjaus: Parker Finn

Pääosissa: Naomi Scott, Rosemarie DeWitt, Miles Gutierrez-Riley, Dylan Gelula, Lukas Gage, Raúl Castillo, Peter Jacobson, Ray Nicholson, Kyle Gallner ja Drew Barrymore

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Parker Finnin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä hänen omaan lyhytelokuvaansa Laura Hasn't Slept (2020) perustuva kauhuelokuva Smile (2022) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden tammikuussa ja nyt Smile 2 on saapumassa elokuvateattereihin. Itse en pahemmin välittänyt ensimmäisestä Smile-elokuvasta, enkä siis juuri odottanut jatko-osaa. Skeptisin mielin kävin katsomassa Smile 2:n sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Nähtyään kaverinsa tappavan itsensä karmivasti hymyillen, pop-sensaatio Skye Riley alkaa nähdä virnuilevia ihmisiä kaikkialla ja naisen elämä suistuu vähitellen raiteiltaan.

Ensimmäisen Smile-elokuvan päähenkilön, Sosie Baconin näyttelemän Rosen kuoltua hymyilevän pahan olennon hyppysissä, uudeksi uhriksi joutuu tällä kertaa Naomi Scottin näyttelemä Skye Riley, pop-laulaja, joka on tekemässä uutta tulemista, hänen jouduttua vuotta aiemmin auto-onnettomuuteen. Juuri kun kiertue on käynnistymässä ja mediahuomio Skyen ympärillä paisuu, Skye todistaa hirvittävän kuoleman ja alkaa sitten nähdä epämiellyttävästi virnuilevia ihmisiä siellä sun täällä ja pahan kierre on päässyt jälleen kerran vauhtiin. Scott on nappivalinta rooliinsa. Hän on uskottava maailmanluokan artistina, mutta myy sitäkin paremmin hahmonsa alati kasvavan paranoian, kun hän ei enää osaa erottaa todellisuutta mielikuvituksesta, häiriintyneiden virneiden täyttäessä hänen elämänsä ja tuodessa vanhat traumat takaisin pintaan. Scottin roolityö on parhaimmillaan ihailtavan intensiivinen, minkä lisäksi en voinut olla hämmästelemättä, millaisia määriä vettä hänen on pitänyt juoda läpi kuvausten.

     Elokuvassa nähdään myös Rosemarie DeWitt Skyen kontrolloivana äitinä Elizabethina, Miles Gutierrez-Riley Skyen assistenttina Dariuksena, Dylan Gelula Skyen entisenä ystävänä Gemmana, Lukas Gage Skyen huumediilerinä Lewisina, sekä ykkösleffasta tuttu Kyle Gallner Joel-poliisina, johon hymymörkö tarttui ja joka yrittää nyt jatko-osan napakassa alkukohtauksessa päästä irti kirouksestaan. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti ja yksi jos toinenkin on omaksunut hyvin karmivan ja läpitunkevan hymyn.

Ensimmäinen Smile oli keskinkertainen kauhuraina, joka varasti ideansa kaikkialta muualta, mutta josta tuli jättihitti, kun oikeat ihmiset TikTokissa saivat vakuutettua tarpeeksi monet, että kyseessä olisi kaikkien aikojen pelottavin elokuva. Pian Suomenkin teatterit täyttyivät riehuvista teineistä, joiden piti päästä osaksi trendiä ja näyttää uskaltaneensa katsoa leffan. Jatko-osa oli siis vääjäämätön, mutta se jää nähtäväksi, voiko Smile 2 saavuttaa samanlaista suosiota. Toisaalta toivon, että voi, sillä kyseessä on edeltäjäänsä selvästi parempi elokuva. Siitä löytyy samoja vikoja, kuten liiallinen luotto kovaäänisiin böö-pelotteluihin ja kliseisten kuvioiden kierrättäminen. Tällä kertaa kyse on myös aavistuksen liian pitkästä leffasta.

Silti huomasin pitäneeni Smile 2:sta selvästi edeltäjäänsä enemmän. Iso syy tähän on niin Naomi Scottin roolityö kuin hänen kiinnostava hahmonsa. Harvemmin tällaisissa kauhuleffoissa riivauksen kohteet ovat julkkiksia ja onkin mielenkiintoista nähdä, miten käy, kun hymyhirviö takertuu pop-tähteen. Jo ykkösleffassa käsiteltiin riivauksen kautta metaforallisesti traumoja ja kuinka ne tarttuvat kokijaansa ja jatko-osassa tätä aspektia hyödynnetään onnistuneemmin. Parasta on, ettei Skye ole mikään pelkkä kontrolloivan äitinsä uhri, vaan myös toisinaan paskamaisia juttuja tehnyt viallinen ihminen. Tämän lisäksi hymyilevät tyypit Skyen ympärillä voi mieltää vertauskuvaksi stalkkereista sun muista kummajaisista, joita monet julkimot joutuvat sietämään tai alaan kuuluvasta jatkuvasta tekohymyilystä. Luvassa on pari erityisen oivaa pelotteluhetkeä, joista etenkin virnuilevien tanssikoreografien liikehdintä sai nostettua niskakarvat pystyyn. Elokuvan lopetus taas on niin ihanan kiero, että se levitti minun kasvoilleni leveän hymyn.

Parker Finn palasi ohjaamaan ja käsikirjoittamaan myös jatko-osan ja hänen työnsä tuntuu varmemmalta ja osaavammalta kuin viimeksi, vaikka Finn voisi hissuksiin päästä eroon halvoista äkkisäikyttelykikoista. Finniltä löytyy silmää visuaalisuuksille ja Smile 2 on yllättävänkin taitavasti kuvattu elokuva. Erityisesti muka yhdellä pitkällä otolla toteutettu alku on komeaa katseltavaa. Lavasteet ja puvustus ovat mainiot ja maskeeraukset ovat oivallisen rujot ja leffassa veri kyllä roiskuu. Valitettavasti hymyhirviön todellinen olomuoto on tälläkin kertaa pikemminkin koominen kuin pelottava ja efekteistä muutenkin paistaa läpi digitaalisuus. Äänimaailma luottaa turhan paljon koviin pamauksiin, mutta Cristobal Tapia de Veerin säveltämät musiikit ovat parhaimmillaan karmivaa settiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smile 2, 2024, Paramount Pictures, Temple Hill Entertainment, Bad Feeling, Paramount Players

Arvostelu: Charlie's Angels (2019)

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: Elizabeth Banks
Pääosissa: Kristen Stewart, Naomi Scott, Ella Balinska, Elizabeth Banks, Patrick Stewart, Djimon Hounsou, Sam Claflin, Jonathan Tucker, Nat Faxon, Chris Pang ja Luis Gerardo Méndez
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlie's Angels on jatkoa niin Charlien enkelit -hittitelevisiosarjalle (Charlie's Angels - 1976-1981) kuin Cameron Diazin, Drew Barrymoren ja Lucy Liun tähdittämille toimintaelokuville Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000) ja Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Syksyllä 2015 Sony-studio ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjan pohjalta. Käsikirjoittajaksi valittiin Evan Spiliotopoulos, mutta hänen tekstiään työstivät uudelleen myös Craig Mazin, Semi Chellas, Jay Basu ja ohjaajaksi valittu Elizabeth Banks, kunnes kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Lopulta Charlie's Angels sai ensi-iltansa monissa maissa viime marraskuussa, mutta sen saaman ristiriitaisen palautteen, sekä kehnon taloudellisen menestyksen vuoksi elokuvaa ei julkaistu Suomen teattereissa. Itse en odottanut elokuvan näkemistä lainkaan, sillä en voi sietää Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämiä Charlien enkelit -leffoja. Lisäksi en ole pitänyt Kristen Stewartista lähes missään elokuvassa, joten odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella matalat. Päätin kuitenkin antaa uudelle Charlie's Angelsille mahdollisuuden, toivoen, että se olisi edes hieman parempi kuin aiemmat filmatisoinnit.

Systeemisuunnittelija Elena Houghlin päätyy auttamaan salaista Charlien enkelit -järjestöä, joka uskoo, että Elenan kehittelemää Calisto-energialaitetta aiotaan käyttää tuhoisiin tarkoituksiin.

Uuden Aladdin-filmatisoinnin (2019) prinsessa Jasminea esittänyt Naomi Scott näyttelee tässä Elena Houghlinia, suunnittelijaa, joka päätyy Charlien enkelit -järjestöön. Elenalle on kirjoitettu tarpeeksi toimiva kehityskaari pelokkaasta tutkijasta, joka alkaa keräämään rohkeutta elokuvan aikana. Paikoitellen on kuitenkin hieman harmi, ettei elokuva kunnolla tuo esiin Elenan älykkyyttä. Hahmo on ollut mukana luomassa voimakasta laitetta, jota voi käyttää tuhoaseena ja tätä puolta hahmosta olisi voitu nähdä enemmän. Scott on kuitenkin oikein mainio roolissaan ja hänellä voi olla lupaava ura edessään Hollywoodissa.

Tämän elokuvan Enkeleitä ovat Twilight-rainoista (2008-2012) tutun Kristen Stewartin näyttelemä Sabina ja huomattavasti tuntemattomamman Ella Balinskan esittämä Jane. Balinska onnistuu nopeasti osoittamaan, että hänestä löytyy uskottavuutta toimintasankariksi ja vetääkin pätevästi pahiksia turpaan heti saapuessaan elokuvaan. Stewart taas yrittää olla porukan vitsiniekka ja vaikka hän on kiusallisen kömpelö komediapuolella, onnistui hän yllättämään minut positiivisesti tässä. Yksi-ilmeisyydestään ja puisesta olemuksestaan tuttu Stewart revittelee oikein kunnolla ja näyttää yhdessä kohtaa puolen minuutin aikana enemmän ilmeitä kuin koko Twilight-sarjassa. Parasta kuitenkin on, että Stewart, Balinska ja Scott toimivat erittäin mainiosti kolmikkona.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Patrick Stewart Enkeleitä ennen johtaneena, mutta nyt eläköityneenä Bosleynä, Elizabeth Banks tämän tilalle tulevana uutena Bosleynä, Nat Faxon Elenan pomona, Sam Claflin bisnesmies Brokina, Jonathan Tucker palkkamurhaajana, sekä Chris Pang salakuljettaja Jonnynä. Stewartia ei pitkään leffassa näe, mutta kun hänet lopulta otetaan kunnolla mukaan, hän on yllättävänkin hilpeä roolissaan. Myös Claflin hoitaa roolinsa kieli poskessa. Banks sen sijaan jää turhan tosikoksi ja paikoitellen on selvää, että hän on ottanut vähän liikaakin hoidettavakseen elokuvassa, toimiessaan niin ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin.

Vaikkei uusi Charlie's Angels ole mikään erityisen hyvä elokuva, onnistui se yllättämään positiivisesti, kun ottaa huomioon, kuinka vähän leffalta odotin. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana pystyin toteamaan, että kyseessä on parempi elokuva kuin Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämät fiaskot. Uuden leffan ongelmaksi jää lähinnä, kuinka perusturvallista höttöä se on. Paikoitellen sen lähes kahden tunnin kesto puuduttaa, kun elokuvan tarina ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa, mutta muuten filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti. Toimintakohtauksissa pääkolmikkoa hyödynnetään veikein tavoin ja mukaan mahtuu niin menevää turpaanvetoa kuin vauhdikkaita takaa-ajoja. Elokuva osaa olla oikealla tavalla älyvapaa, muuttumatta myötähäpeällisen typeräksi, kuten sarjan kaksi edellistä leffaa. Ja tämä siis on muuten samaa sarjaa kuin alkuperäinen televisiosarja ja 2000-luvun alun filmit. Elokuvan voi kuitenkin katsoa, vaikkei niitä olisi nähnyt.

Ilmestyessään elokuva sai paljon kritiikkiä sen vahvasta feministisestä asenteesta. Kieltämättä elokuvan aloitus tuntuu todella väkinäiseltä, kun koko homma lähtee käyntiin väittelyllä siitä, voivatko naiset toimia toimintasankareina. Sen jälkeen leffa alkaa kuitenkin luottamaan itseensä paljon vahvemmin. Elokuvan ongelmat eivät todellakaan johdu siitä, että siinä on pääosassa naisia, mikä on selvästi saanut monet mieskatsojat kiukustumaan. Päinvastoin. Stewart, Scott ja Balinska ovat elokuvan parasta antia ja jo heidän mainio yhteishenkensä saa katsomaan tiettyjä juttuja sormien läpi. Leffan ongelmat johtuvat lähinnä käsikirjoituksesta, mihin on laadittu mitä mitäänsanomattomin juoni, sekä paljon vitsejä, jotka ovat lähinnä kiusallisen kehnoja. Parissa kohtaa elokuva sai minut naurahtamaan ääneen, mutta useammin se sai minut vaivaantuneeksi. Lisäksi leffasta löytyy täysin turha romanttinen sivujuoni, joka on niin kökösti istutettu mukaan, että kun sen toinen osapuoli palaa kuvioihin, olin jo kokonaan unohtanut, kenestä olikaan kyse.

On kiinnostavaa nähdä komedioista tutun Elizabeth Banksin ottavan vastuulleen toimintaelokuvan ohjaus, mutta paikoitellen on selvää, että Banks on todella kokematon toiminnan saralla. Vaikka taistelut ovat viihdyttäviä, ovat ne teknisesti paikoitellen kömpelöitä. Näyttävien stunttien sijaan elokuva luottaa nopeatempoiseen leikkaukseen ja hieman sekavaan kuvaukseen käsirysyissä. Jos taistelut olisi kuvattu ja leikattu kuten esimerkiksi John Wickissä (2014), käsikirjoituksen ongelmia pystyisi katsomaan vielä enemmän sormien läpi. Leikkauksessa leffaa olisi myös voinut tiivistää ja tiputtaa pieniä pätkiä sieltä sun täältä, antamaan pitkäveteisemmille hetkille tarvittavaa reippautta. Lavasteet, tehosteet ja ääniefektit ovat onnistuneet, mutta säveltäjä Brian Tylerin työ valuu täysin hukkaan, kun elokuva luottaa musiikeissa täysin olemassa oleviin renkutuksiin, jotka jumputtavat kaiken aikaa taustalla.

Yhteenveto: Charlie's Angels on keskinkertainen toimintaraina, mutta silti positiivinen yllätys aiempien, katastrofaalisen huonojen Charlien enkelit -filmien jälkeen. Tarina on aika mitäänsanomaton ja nappaa harvoin mukaansa. Pitkäveteisiä hetkiä löytyy ja huumori on lähinnä kiusallista. Toimintakohtauksista huomaa ohjaaja Elizabeth Banksin kokemattomuuden. Silti elokuva onnistuu jollain tavalla viihdyttämään. Naomi Scott, Kristen Stewart ja Ella Balinska toimivat yllättävänkin hyvin uutena pääkolmikkona ja heidän yhteishenkeään on mukava seurata. Kolmikko toimii jopa niin mainiosti, että tietyt hölmöydet pystyy juuri ja juuri katsomaan jotenkin sormien läpi. Vaikkei kyseessä ole erityisen hyvä elokuva, olin silti ihan tyytyväinen näkemääni, pelätessäni pahinta. Tuskin katson Charlie's Angelsia uudestaan, mutta jos tälle joskus tehdään jatkoa, voisin jopa aiempaa positiivisemmin mielin vilkaista sen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2019, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, 2.0 Entertainment, Brownstone Productions

Arvostelu: Aladdin (2019)

ALADDIN

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Mena Massoud, Will Smith, Naomi Scott, Marwan Kenzari, Navid Negahban, Nasim Pedrad, Numan Acar, Alan Tudyk ja Billy Magnussen
Genre: seikkailu, fantasia, musikaali, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 7

Aladdin on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1992, mikä taas perustuu arabialaiseen satuun 1700-luvulta. 2000-luvun aikana Disney on innostunut tekemään uusia versioita vanhoista piirroselokuvistaan. Kun vuoden 2010 Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland) osoittautui isoksi hitiksi, yhtiö huomasi, että ihmisiä voisi kiinnostaa uudet näkemykset tutuista leffoista ja viime vuosien aikana onkin ilmestynyt leffoja, kuten Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015), Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016), Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017), sekä uusimpana aiemmin tänä vuonna ensi-iltansa saanut Dumbo (2019). Aladdin on yksi Disneyn suosituimmista leffoista, joten olikin vain ajan kysymys, kun siitäkin tehtäisiin uusi versio. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2016 ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017. Itse ilahduin, kun kuulin leffasta, sillä vanha Aladdin on yksi Disney-suosikeistani. Vähitellen innostukseni on kuitenkin hiipunut. Aluksi elokuvan ohjaaja Guy Ritchie tuotti suuren pettymyksen parin vuoden takaisella King Arthur: Legend of the Sword -fantasiallaan (2017), minkä jälkeen Aladdinin trailerit eivät ole tehneet kovin kummoista vaikutusta. Yritin kuitenkin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Aladdinia lehdistönäytökseen yhdessä leffahullu-ystäväni kanssa.

Kauan sitten Agraban kaupungissa nuori varas Aladdin päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänet huijataan hakemaan Ihmeiden onkalosta myyttinen taikalamppu. Lampussa asustaa henki, jolla on mahti toteuttaa löytäjänsä kolme toivetta.

Varastelevana Aladdinina nähdään Mena Massoud, joka oli tätä ennen tehnyt lähinnä pieniä rooleja parissa elokuvassa ja muutamissa televisiosarjoissa. Massoud osoittautuu onneksi mainioksi valinnaksi ja hänestä löytyy oikeaa vekkulimaisuutta, mutta samalla myös hyväsydämisyyttä, mitä rooli vaatii. Aladdin elää Agraban kaduilla Abu-apinan kanssa ja joutuu jatkuvasti ongelmiin vartijoiden kanssa. Animaation tavoin hahmosta alkaa pitämään aika lailla heti ja on mielenkiintoista lähteä kokemaan tuttu seikkailu Massoudin tähdittämänä.
     Agraban prinsessa Jasminea näyttelee Naomi Scott, joka toimii vielä Massoudia paremmin roolissaan. Scott onnistuu tuomaan mukaan arvokkuutta ja pystyy tekemään prinsessahahmostaan oikealla tavalla jääräpään, ilman että hän tuntuu koskaan hemmotellulta kakaralta. Näin 2010-luvulla Jasminea tietty käsitellään eri tavalla kuin alkuperäisessä animaatiossa ja hän osoittaa esimerkiksi aiempaa enemmän halua johtaa Agrabaa, koska uskoo olevansa oikeudenmukainen, mutta kansaa rakastava hallitsija. Mistään avuttomasta neidosta ei siis todellakaan ole kyse ja tekijät ovat saaneet prinsessasta hieman syvällisemmän ja kiinnostavamman tapauksen kuin animaatiossa.
     Etukäteen monet kauhistelivat Will Smithin roolitusta lampun hengeksi - etenkin kun hän joutuisi astumaan Robin Williamsin valtaviin saappaisiin, joka teki aikoinaan legendaarisen suorituksen lampun hengen äänenä. Lampun henki on tässäkin osassa isosti esillä ja hänen on tarkoitus varastaa show useassa kohtauksessa, ja jos Smithin suoritus ei toimisi, vaikuttaisi se erittäin huonolla tavalla itse leffan toimivuuteen. Onneksi Smith kuitenkin toimii. Ainakin suurimmaksi osaksi. Joskus hänen yliampuva esiintymisensä pistää katsojan pyörittelemään silmiään, mutta pääasiassa hän on tarvittava piristysruiske muuten aika huumorittomaan filmiin. Smithin on helppo varastaa show, kun hänen vastanäyttelijöinään toimii Massoudin ja Scottin kaltaisia pienempiä nimiä.

Valitettavasti elokuvan pahishahmo, häijy sulttaanin neuvonantaja Jafar tuottaa suuren pettymyksen ja tämä johtuu täysin väärästä näyttelijävalinnasta. Marwan Kenzari jää pahasti kauas animaation julmasta ja karmivasta, mutta aivan mahtavasta Jafarista ja hänen tulkintansa hahmosta on valitettavasti todella laimea. Hän ei ole koskaan tarpeeksi kiero, tarpeeksi häijy tai lainkaan uhkaava. Tämä on todella suuri pettymys itselleni, sillä Jafar on ehdottomasti yksi suosikkipahiksistani Disneyn animaatioissa ja harmillisesti Kenzarin kohdalla käy juuri niin, että koska hän ei toimi, koko elokuvasta romahtaa tärkeä osa.
     Elokuvassa nähdään myös Navid Negahban prinsessa Jasminen isänä eli sulttaanina, joka ei valitettavasti ole millään lailla se hassu hahmo kuin animaatiossa, Nasim Pedrad prinsessa Jasminen hovineito Daliana, joka saa yllättävänkin paljon ruutuaikaa, sekä Billy Magnussen Jasminea kosiskelevana prinssi Andersina, joka on todella myötähäpeällinen lisäys. Jafarin uskollisen papukaijan äänenä kuullaan Disneyn 2010-luvun vakioääni Alan Tudyk ja mukana ovat tietty myös persoonallinen taikamatto, jolla Aladdin lentää seikkailemaan, sekä prinsessa Jasminen tiikeri Rajah.

Kuten trailereista oli pääteltävissä, uusi Aladdin-elokuva ei tuo paljoa uutta pöytään, vaan se on aika pitkälti pelkkä toisinto animaatiosta, tällä kertaa oikeiden näyttelijöiden, lavasteiden, asujen ja digiefektien kera. Mukana on pieniä lisäyksiä, kuten prinsessa Jasminen hovineito, joilla puolentoista tunnin animaatio on saatu venytettyä hieman yli kaksituntiseksi näytellyksi elokuvaksi, mutta tarina on täysin sama, joten jos on nähnyt Disneyn animaation, ei tämä tarjoa lainkaan yllätyksiä. Lopulta itseäni jäi jopa harmittamaan, ettei elokuva kertaakaan tarjonnut minulle vau-elämystä, että "oho, he tekivätkin tuon tuolla tavalla, aika hienoa!" Suunnilleen puolet kohtauksista siirtyy menevästi animaatiosta näyteltyyn versioon, mutta toinen puolikas saa vain jatkuvasti miettimään, kuinka paljon paremmin tämä oli tehty animaatiossa. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, ettei kyseessä ole läheskään yhtä hyvä filmi kuin alkuperäinen animaatio, mikä kuuluu itselläni kymmenen suosikki Disney-leffani joukkoon.

Jos alkuperäisen animaation on nähnyt, on tätä elokuvaa lähes mahdotonta katsoa ilman, että kahta teosta vertaa jatkuvasti toisiinsa. Silti tärkein kysymys kuuluu, että onko uusi Aladdin hyvä elokuva omillaan? Noh, on ja ei. Kyseessä on täysin sujuvasti katsottava koko perheen seikkailu, mikä onnistuu viihdyttämään useassa kohtaa, tarjoaa hieman jännitystä, suloista romantiikka ja muutamat hyvät naurut. Samalla kyseessä on myös hieman ylipitkä teos, minkä aikana huomaa haukottelevansa useampaankin otteeseen ja jolla tuntuu kestävän oudon kauan, ennen kuin edes päästään Ihmeiden onkaloon ja tarina lähtee kunnolla käyntiin. Osa vitseistä menee myös pahasti vikaan ja myötähäpeä iskee väärissä kohdissa. Pääpahiksen mitäänsanomattomuus on iso ongelma ja etenkin lopputaistelun aikana Kenzarin onneton esitys pistää katsojan toivomaan, että leffa osaisi jo viedä tarinansa päätökseen. Koska olen nähnyt alkuperäisen animaation, minun on vaikea sanoa, toimiiko uusi Aladdin täysin itsenäisenä fantasialeffana. Kenties joillekin katsojista, mutta monet niistäkin, jotka eivät ole animaatiota nähneet, voivat varmasti huomata, että tämä on lähinnä vanhan kierrätystä nostalgiannälkäisten katsojien kalastelun toivossa, eikä elokuvan olemassaololle ole oikein muuta perustetta kuin Disneyn rikastuttaminen. Vaikka Aladdin on lopulta hieman parempi kuin uusi Dumbo, oli Dumbossa sentään enemmän uusia ideoita ja perustetta sille, miksi tarina täytyi kertoa uusiksi.

Alkuperäisen animaation tavoin myös uusi Aladdin on musikaali ja laulut ovat tietty samat kuin animaatiossa. Itse asiassa niiden lisäksi mukaan on kirjoitettu pari uutta kappaletta prinsessa Jasminelle, jolla ei ollut ainuttakaan soololaulua animaatiossa. Uudet laulut ovat kuitenkin tyylillisesti oudon erilaiset elokuvan muista kappaleista, jolloin on täysin selvää, että ne kirjoitettiin yli 20 vuotta vanhojen jälkeen. Toisaalta ne eivät kuitenkaan haittaa erityisemmin, sillä Scottilla on todella hyvä lauluääni. Vanhojen kappaleiden uusia sovituksia on hauska kuulla ja esimerkiksi mahtipontinen "Prince Ali" -laulu onnistui nostamaan ihoni kananlihalle. Myös hengen laulama "Friend Like Me" nostaa hymyn huulille energisyydellään - vaikka se pistääkin kohottelemaan kulmia, kun henki alkaa beatboxaamaan - ja "A Whole New World" on aina yhtä mahtava. Sen sijaan aloitushoilotus "Arabian Nights" ei ole tarvittavan hieno tapa kuljettaa katsoja Agrabaan. Ehdottomasti heikointa musikaalipuolella on Aladdinin laulama "One Jump Ahead", sillä se tuntuu olevan mukana pakotetusti. Kappale alkaa oudon kömpelösti, eikä itse musikaalinumero ole kovin hyvin toteutettu. Vaikka Massoud toimii muuten Aladdinina, hänelle näyttää tuottavan vaikeuksia laulaa ja esiintyä samanaikaisesti. Kyseessä on yksi niistä hetkistä, jotka katsoja toivoisi olevan nopeammin ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Guy Ritchie, joka tekee tässä uransa ensimmäisen oikeasti lapsiystävällisen filmin. Rikoskomedioista fantasian pariin siirtyneen Ritchien kannattaisi kuitenkin miettiä uravalintojaan uusiksi, sillä Aladdin ei ole kovin paljoa parempi kuin parin vuoden takainen ankean harmaa King Arthur: Legend of the Sword. En voi muuta kuin ihmetellä, miksei Ritchie vain voi tehdä kolmatta Sherlock Holmesia... Tässä Ritchie kokee ongelmia pitäessään tunnelmaa kasassa ja pyörittäessään isoja musikaalinumeroita. Hän on myös käsikirjoittanut filmin yhdessä John Augustin kanssa. Kaksikko on vain ottanut animaation käsikirjoituksen ja lisäillyt sinne asioita pidentääkseen kestoa. Elokuvan tekninen puoli on pääasiassa kunnossa, jos tiivistämistä vaativaa leikkausta ei lasketa mukaan. Aladdin on hyvin kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Lavasteet ja asut ovat tietty upeasti toteutetut ja kaikesta huokuu vahva Disney-henki. Tehosteetkin toimivat mainiosti ja jopa etukäteen kammoksittu henki näyttää itse elokuvassa yllättävänkin hyvältä. Aluksi sininen Will Smith vaatii pientä totuttelua, mutta ei aikaakaan, kun itse olin jo päässyt alkuhämmästyksen yli. Abu-apina ja Rajah-tiikeri ovat vaikuttavimmat efektiluomukset. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu tehosteista Alan Menkenin tuttuihin musiikkeihin asti, joihin on kuitenkin tuotu joitain mielenkiintoisia lisäyksiä.

Yhteenveto: Uusi Aladdin on harmillisen keskinkertainen uusinta fantastisesta animaatiosta, mutta kyllä sitä pääasiassa ihan mielellään katsoo. Elokuva on usein viihdyttävä, mutta samalla se on myös paikoitellen pitkäveteinen. Leffa tarjoaa muutamat naurut, mutta siinä on paljon vitsejä, jotka eivät toimi ollenkaan. Erityistä jännitystä elokuvaan ei ole onnistuttu luomaan, sillä pääpahis Jafaria näyttelevä Marwan Kenzari on täysin väärä henkilö rooliinsa. Kenzari tekee yhdestä Disneyn parhaimmista vihollisista surullisen laimean tapauksen. Pituutta leffalle on yritetty vääntää mm. parilla uudella hahmolla ja prinsessa Jasminen uusilla lauluilla, ja paikoitellen lisäykset toimivat ihan hyvin. Vanhat tutut musikaalinumerot tuntuvat välillä hieman pakotetuilta, mutta "Friend Like Me", "Prince Ali" ja "A Whole New World" on saatu istutettua mukaan mainiosti. Mena Massoud ja Naomi Scott pärjäävät oivallisesti Aladdinina ja Jasminena, ja Will Smith pääsee yllättämään hengen roolissa. Visuaalisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu, mutta muuten se kaipaisi viilausta vähän sieltä sun täältä. Lopputuloksena on ihan kiva koko perheen seikkailu, jonka olemassaolon unohtaa kuitenkin hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen. Jos pitää alkuperäisestä Aladdin-animaatiosta, voi tämän uudenkin version vilkaista, mutta sillä varauksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä elokuva. Teatteriin asti tämän takia ei kuitenkaan tarvitse raahautua, vaan voi ihan rauhassa odottaa, että Aladdin ilmestyy vaikkapa Disneyn tulevaan striimipalveluun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Aladdin, 2019, Walt Disney Pictures, Lin Pictures, Rideback, Marc Platt Productions

Arvostelu: Power Rangers (2017)

POWER RANGERS (2017)

Ohjaus: Dean Israelite
Pääosissa: Dacre Montgomery, RJ Cyler, Naomi Scott, Ludi Lin, Becky G., Bryan Cranston, Bill Hader ja Elizabeth Banks
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Japanilaiset Super Sentai -sarjat (1975-) innoittivat Haim Sabania aloittamaan Yhdysvalloissa samanlaisen supersankaritarinan, josta syntyi Mighty Morphin Power Rangers tai lyhyesti pelkkä Power Rangers. Sarjassa käytettiin paljon arkistokuvia Super Sentai -sarjoista Kyōryū Sentai Zyuranger (1992-1993), Gosei Sentai Dairanger (1993-1994) ja Ninja Sentai Kakuranger (1994-1995). Sarja oli erittäin suosittu - niinkin suosittu, että vuonna 1995 ilmestyi Mighty Morphin Power Rangers: The Movie ja pari vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai Turbo: A Power Rangers Movie (1997). Niiden lisäksi Mighty Morphin Power Rangersia jatkettiin useilla muilla sarjoilla, kuten Mighty Morphin Alien Rangers (1996), Power Rangers Turbo (1997), Power Rangers Lightspeed Rescue (2000), Power Rangers Time Force (2001), Power Rangers S.P.D. (2005), Power Rangers Jungle Fury (2008), Power Rangers Samurai (2011-2012), Power Rangers Dino Charge (2015-2016), jne. Jos teillä on Netflix-käyttäjät, niin sieltä löytyy kaksikymmentäyksi eri Power Rangers -sarjaa, sekä seitsemän spesiaalijaksoa. Itsekin katsoin lapsena joitain niistä sarjoista, mm. Power Rangers Dino Thunderia (2004) - josta minulla oli myös yksi hahmoista leluna - ja Power Rangers Mystic Forcea (2006). Näin myös Mighty Morphin Power Rangers: The Movien, kun se tuli televisiosta joskus. En kovin paljoa siitä muista, paitsi että sen tehosteet eivät olleet mitä laadukkaimmat. Kun kuulin, että Power Rangersista tulisi uusi elokuva, olin jokseenkin innostunut. Ajattelin, että kyseessä voisi olla toimiva uusi tehosteleffasarja, jota katsoo mielellään aina muutaman vuoden välein, kun uusi osa ilmestyy teattereihin. Kuitenkin kun trailereita alkoi ilmestyä, mielenkiintoni laski - vaikka niissä soikin lyhyt, hieman muuteltu pätkä alkuperäisen sarjan tunnuskappaleesta. Kävin silti tietenkin katsomassa leffan, odottaen viihdyttävää aivot-narikkaan teosta, jonka voisi helposti katsoa joskus uudestaan.

Viisi nuorta löytävät avaruusaluksen ja mystiset, eriväriset kivet, jotka antavat heille yli-inhimmillisiä voimia. Niiden voimien avulla heidän kohtalonaan on suojata maapalloa pahalta Rita Repulsalta ja muuttua supertiimi Power Rangersiksi.

Pääroolissa punaisena johtaja-Rangerina, eli Jason Scottina nähdään hämärästi Zac Efronia muistuttava Dacre Montgomery, joka on ihan kelpo valinta rooliin. Montgomeryn näyttelijätyö ei ole kovin ihmeellistä, mutta tarpeeksi toimivaa, jotta hän on ihan uskottava ja jokseenkin pidettävä elokuvan ajan. Jason oli joskus kova urheilemaan, mutta jossain kohtaa hän aloitti hölmöilyn, jonka takia hän on joutunut suuriin ongelmiin. Jasonin isä (David Denham) haluaisi poikansa olevan kaikista paras, mutta Jason on kyllästynyt tähän. Elokuvan aikana Jason kokee mainion kehityksen hölmöilijästä johtajahahmoksi.
     Sinisenä Rangerina, eli Billy Cranstonina nähdään RJ Cyler. Ainakin itselläni Billy nousi suosikiksi elokuvan hahmoista. Billy on autisti, joka tuo oman lisäyksensä hahmoon, sillä hänen käytöksensä poikkeaa normaalista. Hän on porukan "nörtti", joka tietää paljon asioita ja innostuu muita enemmän superhommista, vaikka aluksi pelästyykin voimakkuuttaan. Cyler on hyvä roolissaan.
     Vaaleanpunaisena Rangerina, eli Kimberlynä nähdään Naomi Scott. Kimberly on joskus tehnyt jotain pahaa, josta hän on itselleen erittäin vihainen. Elokuvan aikana hän alkaa tajuamaan, ettei voi elää kaiken aikaa vihaten itseään, vaan hänen täytyy hyväksyä virheensä ja jatkaa elämää. Kimberly on paikoitellen hieman pinnallinen teinityttö, mutta hänestä löytyy onneksi muitakin puolia. Scott on ihan "ookoo" roolissaan, muttei kovin ihmeellinen.
     Mustana Rangerina, eli Zackina nähdään Ludi Lin. Hahmo on todella energinen tapaus, joka innostuu erittäin paljon uusista voimistaan ja haluaa heti päästä testailemaan niitä monin eri tavoin. Kun aiemmin mainitut kolme hahmoa pohjustetaan edes jotenkin, Zack vain ilmestyy yhtäkkiä mukaan tarinaan, jotta Rangereita olisi tarvittava määrä. Onneksi myöhemmin elokuvassa Zackista paljastuu traagisempikin puoli, jolloin hahmoon saadaan mainiota lisäsisältöä, eikä hän ole vain pakollinen komediatapaus. Scottin tavoin myös Lin on ihan "okei" näyttelijä.
     Jos Zack tuntuu tulevan mukaan yhtäkkiä, niin täysin puskista tulee keltainen Ranger, eli Trini, jota näyttelee Becky G. Valitettavasti Keltainen Ranger ei oikein toimi, sillä Trinin hahmoa ei pohjusteta tarpeeksi, eikä Becky G. ole kovin kummoinen näyttelijä. Ainoa mikä hahmosta tekee mielenkiintoisen, on se, että leffassa viitataan hieman Trinin olevan homoseksuaali. Kun muut neljä hahmoa ovat tutkimassa kaivosta, josta mystiset avaruuskivet löytyvät, Trini vain päätyy paikalle, koska miksipä ei. Ja koska hänkin ottaa yhden kivistä, hänenkin täytyy ryhtyä sankarihommiin, vaikka ne eivät aluksi kiinnosta häntä lainkaan.
     Nuoria yrittää valmentaa entinen Power Ranger nimeltä Zordon, jota esittää Bryan Cranston. Pääasiassa Zordon nähdään vain seinässä liikkuvana, isona diginaamana, joka höpisee. Cranstonin lahjat eivät erityisemmin pääse esille missään kohtaa elokuvan aikana. Hänen apunaan toimii Alpha 5 -robotti, jonka äänenä kuullaan Bill Hader. Alpha 5:n olisi kai tarkoitus olla joko hauska tai suloinen, mutta hän ei ole oikeastaan kumpaakaan.
     Elokuvan pahis on Rita Repulsa, jota esittää Elizabeth Banks. Repulsan tarkoitus on olla uhkaava tapaus, mutta valitettavasti lopputuloksena on aika koominen tyyppi. Hahmo on myös aika tylsä, sillä hän tuntuu olevan paha vain, koska pahuus on kivaa. Yhdessä kohtaa kerrotaan, että Repulsa oli aikoinaan vihreä Ranger, mutta hän päätyi pimeälle puolelle. Syytä tähän ei kuitenkaan anneta. Repulsa aikoo tuhota maapallon, koska sekin on varmaan kivaa. Siihen hän tarvitsee jättimäisen Goldar-hirviön. Banks on hyvä näyttelijä, mutta tässä hänen taitonsa menevät ihan hukkaan.

Elokuvan alussa näytetään, kuinka miljoonia vuosia sitten Rita Repulsa päihittää Power Rangerit ja on valmiina tuhoamaan maailman. Viimeisillä voimillaan punainen Ranger, eli Zordon, päihittää Repulsan ja asettaa eriväriset avaruuskivet, eli kolikot, odottamaan uusia vaihtoehtoja Rangereiksi. Nykypäivänä viisi nuorta päätyvät eri syistä samaan aikaan kultakaivokselle, jonka seinämästä he löytävät nämä kivet. Jostain syystä kukaan ei ole näitä löytänyt miljoonien vuosien aikana, ottaen huomioon, että se näyttäisi olevan todella helppoa... Joka tapauksessa nuoret huomaavat saavansa niiden kautta outoja voimia ja päättävät kokeilla niitä hyppimällä suuria loikkia jne. Kaivoksesta he löytävät myös avaruusaluksen, jossa Zordon yrittää saada heidät muuntautumaan Power Ranger -pukuihin, jotta he voisivat taistella henkiinherännyttä Repulsaa vastaan. Nuoret eivät kuitenkaan kykene siihen, kunnes vasta elokuvan lopussa, kun tarve oikeasti vaatii. Ei ole mikään suuri juonipaljastus, että kyllä he ne puvut saavat, ottaen huomioon, että kaikissa mainoksissa heillä on ne päällään. Valitettavasti katsojan pitää odottaa puolitoista tuntia sitä hetkeä, kun puvut vihdoin laitetaan päälle. Vasta siinä kohtaa Power Rangers tuntuu lähtevän käyntiin.

Tätä ennen on tuntunut lähinnä siltä, että katsoo teinileffa The Breakfast Clubia (1985), jossa nuorilla on outoja voimia ja he käyvät välillä visiiteillä avaruusaluksessa. Tämä ei tietenkään ole kovin mieleistä, sillä oli tullut katsomaan, kun Power Rangerit mätkivät pahiksia turpaan, eikä tätä tapahdu kuin vasta ihan lopussa. Lopputaistelu on tietenkin todella jättimäinen - Repulsan Goldar-hirviö on todella iso, joten tietysti myös Rangerien pitää koota itselleen suuri taisteluhaarniska pienemmistä zord-dinoroboteista. Sarjan fanit voivat joko kokea elokuvasta suurta riemua, nähdessään vanhat tutut hahmot ja asiat päivitettyinä 2010-luvulle tai inhoavat kaikkea elokuvassa, sillä ne on tehty "väärin". Muuten elokuva on selvästi suunnattu ala-asteikäisille, jotka vasta aloittavat katsomaan supersankarielokuvia ja ovat lähestymässä esiteini-ikää. Heille lopun pikainen toimintarymistely tarjoaa varmaan kaiken tarvittavan, mutta aikuiskatsojille elokuvaa voi olla vaikea katsoa loppuun saakka.

Power Rangers ei ole hyvä elokuva. Eikä se toisaalta ole huonokaan. Kovin ihmeellistä teosta en tietenkään odottanut näkeväni, mutta toivoin, että leffa olisi kaikin puolin viihdyttävä, jolloin sen katsoisi uudestaankin muutamaan otteeseen aina silloin tällöin, kuten esimerkiksi Transformers-elokuvat (2007-). Valitettavasti lopputaistelua lukuunottamatta Power Rangers ei ole edes erityisen viihdyttävä. Alussa kun hahmoja esitellään, leffa tuntuu vielä toimivan, vaikka esittelyt ovatkin enemmän tai vähemmän hätäisiä. Avaruusalukseen asti elokuva on vielä ihan kiva, mutta siinä kohtaa, kun nuoret eivät vain saa pukuja ylleen (mikä vaatii sitä, että he todella olisivat yhteen hiileen puhaltava supertiimi), tarina alkaa laahaamaan. Vaikea sanoa, onko kyse siitä, ettei budjetti ollut tarpeeksi iso, vai mikseivät he voi saada asujaan ja mennä mätkimään pahiksia turpaan. Sitähän katsojat haluaisivat nähdä! Mukaan on tungettu paljon kehnoja vitsejä, jotka eivät valitettavasti naurata. Muutamaa heittoa lukuunottamatta Power Rangers ei ole hauska, vaikka se usein sitä yrittääkin. Se ei oikeastaan saa herätettyä minkäänlaista tunnetta katsojassa, jos ei lasketa puutumista, kun mitään ei tunnu tapahtuvan.

Onneksi lopputaistelu on pääasiassa viihdyttävä. Kun nuoret vihdoin saavat asunsa, fanit voivat riemastua, sillä tuttu tunnuskappale alkaa soimaan ja Rangerit mätkivät Repulsan kivihirviöarmeijaa maan tasalle. Valitettavasti he eivät paljoa vietä aikaa puvuissaan, vaan ottavat zordit käyttöönsä, jotta fanit riemastuisivat jälleen. Välillä tuntuukin siltä, että elokuva yrittää miellyttää kaikkia vasta ihan lopussa, mutta eihän se niin toimi. Leffaa voisi verrata pari vuotta sitten ilmestyneeseen Fantastic Fouriin (2015), jossa vasta lopussa yritetään saada aikaiseksi jotain, mutta kun ensimmäiset puolitoista tuntia ovat menneet enemmän tai vähemmän hukkaan, ei lopulla ole enää niin väliä katsojan silmissä. Loppujen lopuksi Power Rangers on heikko teos. Sen katsoo kyllä kerran, muttei sitä välttämättä tarvitse uudestaan katsoa. Mukana on toimivia kohtia, jolloin elokuva ei ole huono. Siitä kuitenkin puuttuu viihdyttävyysarvo, mitä se todella tarvitsisi. Elokuvasta puuttuvat myös käsien heilutukset, joita Rangerit tekevät valmistautuessaan taisteluun ja joiden aikana kuuluu jokaisella viuhahduksella hölmö äänitehoste. Tämä on Power Rangersin yksi tavaramerkki ja oli sääli, ettei niitä ollut mukana, vaikka kuinka idioottimaisia ne ovatkin.

Elokuvan on ohjannut Dean Israelite, joka on tätä ennen ohjannut elokuvan Project Almanac (2015). Israelite ei valitettavasti tunnu hallitsevan isoa kokonaisuutta, jolloin elokuva kulkee välillä miten sattuu. Käsikirjoittaja John Gatins ei ole tehnyt kovin kummoista työtä dialogin kanssa. Kuvaus on useasti turhan heiluvaa, mutta onneksi myös hyviäkin otoksia on mukana. Leikkaus on ihan sujuvaa. Avaruusaluslavasteet ovat tyylikkäät ja vielä tyylikkäämmät ovat Rangerien uudet puvut, joita näkisi mielellään paljon enemmänkin! Jotkut visuaaliset tehosteet ovat selkeästi parempia kuin toiset. Repulsan digitaalinen Goldar-hirviö ei erityisemmin vakuuta. Ääniefektit ovat toimivia, vaikka aiemmin mainitut viuhahdukset puuttuvatkin. Musiikista vastaa Brian Tyler, joka on tehnyt hyvää työtä säveltäessään eeppistä tunnelmointia mukaan. Välillä katsojana tuntuu siltä, että haluaisi ottaa Power Rangersin musiikit ja siirtää ne johonkin oikeasti eeppiseen sankarileffaan, johon ne sopisivat paremmin. Elokuvassa kuullaan myös esimerkiksi muunneltu versio Ben E. Kingin kappaleesta "Stand by Me".

Yhteenveto: Power Rangers on heikko yritys herättää monille tutut hahmot takaisin henkiin 2010-luvulle. Elokuvan alku on vielä ihan toimiva, kun hahmoja esitellään, mutta sitten se alkaa junnaamaan paikoillaan, kunnes lopputaistelu alkaa. Rangerien puvut tulevat mukaan liian myöhään, eikä niitä näytetä tarpeeksi lopputaistelussakaan. Valitettavasti sarjoista tutut taisteluun valmistumiseen tarvittavat käsien heilutukset hölmöjen ääniefektien kera ovat poissa. Nuorten näyttelijät eivät ole mitä parhaimmat, mutta pääasiassa ihan tarpeeksi toimivat. Tunnetut näyttelijät eivät pääse loistamaan ja Elizabeth Banksin pahisrooli on vain aika kehno. Jotkut jutut ovat ihan viihdyttäviä, mutta kokonaisuus ei ole. Vitsitkään eivät ole erityisen hauskoja, eivätkä tehosteet parhaasta päästä. Ei elokuva huono ole, mutta ei se saavuta tasoa "ihan kiva", vaikka lähelle välillä pääseekin. Leffa on tehty lähinnä ala-asteikäisille, jotka vasta tutustuvat samanlaisiin elokuviin. Sarjan fanit voivat tästä myös jotain riemua kokea, mutta muuten ei tämän takia kannata elokuvateatteriin asti raahautua. Kannattaa odottaa siihen, että Power Rangers ilmestyy joskus Netflixin valikoimaan. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joka viittaa mahdolliseen jatko-osaan. Tavallaan toivon, että jatkoa tulisi, sillä silloin hahmot voisivat olla koko leffan ajan Rangereita, eivätkä vain viimeisen puolen tunnin ajan. Silti kuitenkin toivoisin, että tämä yritys jäisi vain tähän elokuvaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Power Rangers, 2017, Lionsgate, Saban Brands, Saban Entertainment, Temple Hill Entertainment, Walt Disney Studios Motion Picture