In the Grey - Miljardikeikka (In the Grey - 2026) - elokuva-arvostelu

IN THE GREY - MILJARDIKEIKKA

IN THE GREY

Ohjaus: Guy Ritchie

Näyttelijät: Eiza González, Jake Gyllenhaal, Henry Cavill, Carlos Bardem, Fisher Stevens, Kristofer Hivju, Rosamund Pike, Kojo Attah, Christian Ochoa Lavernia, Jason Wong, Emmett J. Scanlan ja Mohammed Al Turki

Genre: toiminta, rikos

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

In the Grey - Miljardikeikka on Guy Ritchien uusi toimintaelokuva. Elokuva kuvattiin jo syksyllä 2023 ja alun perin sen oli tarkoitus ilmestyä tammikuussa 2025, mutta syystä tai toisesta se on vasta nyt saapunut teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin Ritchieltä olevan tulossa uusi elokuva ja kiinnostustani vain lisäsi leffan näyttelijäkaarti. Tietämättä juuri mitään elokuvan tarinasta, kävin positiivisin odotuksin katsomassa In the Grey - Miljardikeikan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun rikas tyranni huijaa itselleen miljardin, tehokas eliittijoukko lähetetään hakemaan rahat takaisin, keinolla millä hyvänsä.

In the Grey - Miljardikeikan näyttelijäkaarti koostuu pitkälti Guy Ritchien aiempien leffojen tähdistä. The Ministry of Ungentlemanly Warfaressa (2024) ja Fountain of Youthissa (2025) nähty Eiza González näyttelee Rachel Wildia, joka on täydellinen neuvottelemaan ja suostuttelemaan, saadakseen asiakkaidensa tahdon läpi. Ja mikäli hänen sanalliset lahjansa eivät yksinään riitä, myöskin The Ministry of Ungentlemanly Warfarea, sekä Koodinimi U.N.C.L.E:a (The Man from U.N.C.L.E. - 2015) tähdittäneen Henry Cavillin näyttelemä Sid ja Guy Ritchie's The Covenantia (2023) tähdittäneen Jake Gyllenhaalin esittämä Bronco hoitavat fyysisemmän kovistelun. Paperilla pääkolmikko on mainio, mutta lopputulos ontuu ja pahasti. González, Cavill ja Gyllenhaal patsastelevat yksi-ilmeisesti läpi leffan, eikä heitä auta yhtään se, kuinka totaalisen tylsiä heidän hahmonsa ovat. Rachel on täydellinen sana-arkkunsa kanssa ja tasan tarkkaan tietää sen, kun taas Sid ja Bronco ovat täydellisiä tappelijoita ja ampujia. Siihenpä se jää. Yhdessä pienessä hetkessä González pääsee tuomaan vivahdetta hahmoonsa, kun toimintakohtauksen jäljiltä hänen kätensä tärisee, mutta ei se oikein riitä.

     Vastapuolelta taas löytyvät Carlos Bardem niljakkaana Manny Salazarina, jonka miljardivelkaa päätrio lähtee hakemaan, Kristofer Hivju tämän turvamiehenä ja Fisher Stevens asianajajana. Outoa kyllä, pahisosasto pääsee eläytymään enemmän rooleissaan, Salazarin ja muiden turhautuessa yhä voimakkaammin, kun päätrio keksii keinoja ajaa heidät ahtaalle, kiristääkseen miljardin takaisin.

In the Grey - Miljardikeikka oli valitettavasti aikamoinen pettymys, enkä enää yhtään ihmettele, miksi elokuvaa ei olla julkaistu aiemmin, vaikka se kuvattiin jo syksyllä 2023. Pidän usein Guy Ritchien vekkulista tyylittelystä, näppärästä tarinankerronnasta ja tietystä pilkkeestä silmäkulmasta, mutta tämä elokuva kaatuu täysin siihen näppäryyteen. Juonessa on potentiaalia ja näyttelijät ovat ajatuksen tasolla lupaavia, mutta Ritchie on pyöritellyt hyvistä aineksista omituisen sillisalaatin, josta puuttuu lopulta ne kaikkein tärkeimmät asiat: hyvin kirjoitettu tarina kiinnostavilla hahmoilla, joiden puolesta jännittäisi vaarallisen tehtävän aikana.

Nyt kerronta sakkaa, vaikka samalla leffa myös kiirehtii, pitääkseen kestonsa vain hitusen yli puolessatoista tunnissa. Ensimmäinen puolituntinen käytetään vain siihen, että Rachel selittää operaation etenemistä. Ritchiemäinen kikkailu on esillä, mutta siitä puuttuu se jokin. Sidin ja Broncon välinen piikittely jää myös puolitiehen ja dialogi on ylipäätään toisinaan oudon kökköä. Isoin ongelma on tapahtumaketjun täysi yhdentekevyys, sekä se, että päähenkilöt ovat liian täydellisiä työssään. Mitään jännitteen tapaista ei pääse syntymään, kun roistoista ei ole vastusta ja hommat ratkeavat kuin leikiten. Hahmojen puolesta ei jaksa myöskään jännittää siksi, että ei heistä tiedä mitään, joten miksi heidän kohtaloistaan piittaisi. Loppusuora tarjoaa sentään hetkittäin tyylikkäästi tehtyä toimintaa, mutta eipä se tunnu miltään. In the Grey - Miljardikeikka katoaa mielestä yhtä äkillisesti kuin se tuntuu päättyvän ja harmillisesti leffa vajoaa Ritchien heikoimpien rainojen joukkoon.

Ailahtelevaa leikkausta lukuun ottamatta In the Grey - Miljardikeikka on sentään teknisesti ihan pätevä. Elokuvasta löytyy oivallista kameratyöskentelyä, lavasteet ovat mainiot ja puvustus on varsin tyylikästä. Maskeeraukset jäävät aika lapsiystävällisiksi, eli mistään verikekkereistä ei ole tietoa edes silloin, kun aseet otetaan vihdoin käyttöön. Tehosteet ajavat asiansa, joskin on selvää, mitkä räjähdykset on tehty oikeasti ja mitkä tietokoneella. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, säveltäjä Christopher Bensteadin yrittäessä parhaansa mukaan luoda edes hieman jännitettä musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In the Grey, Yhdysvallat, 2026, Black Bear International, C2 Motion Picture Group, Toff Guy Films, Yellow Camel Studios

Song Sung Blue (2025) - elokuva-arvostelu

SONG SUNG BLUE

Ohjaus: Craig Brewer

Näyttelijät: Hugh Jackman, Kate Hudson, Michael Imperioli, Ella Anderson, King Princess, Hudson Hensley, Mustafa Shakir, Fisher Stevens, Jim Belushi, Erika Slezak ja John Beckwith

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Song Sung Blue perustuu vuoden 2008 samannimiseen dokumenttiin, joka puolestaan kertoo Neil Diamond -tribuuttiyhtyeestä Lightning & Thunderista. Vuonna 2024 ilmoitettiin, että dokumentin pohjalta oli tekeillä elokuva, jonka kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Lopulta Song Sung Blue sai ensi-iltansa jouluna 2025. Itse en ollut ennen kuullutkaan tästä tribuuttiyhtyeestä, mutta kiinnostuin leffasta sen näyttelijöiden ja trailerin takia. Kävinkin uteliaana katsomassa Song Sung Bluen muutama päivä sen ensi-illan jälkeen.

Artistien tribuuttikeikkoja vetävät Mike Sardina ja Claire Stingl rakastuvat ja päättävät perustaa yhdessä Neil Diamondin musiikkia esittävän tribuuttiyhtyeen nimeltä Lightning & Thunder.

Päärooleissa Mike "Lightning" Sardinana ja Claire "Thunder" Stinglinä nähdään Hugh Jackman ja Kate Hudson, jotka ovat loistovedossa läpi leffan. Heistä löytyy aitoa intoa ja energiaa projektia kohtaan ja he vakuuttavat myös dramaattisemmissa kohtauksissa. Jackmanin ja Hudsonin väliltä myös löytyy ehtaa kemiaa. Hahmoina Mike ja Claire, tai siis Lightning ja Thunder ovat myös kiinnostavat. Siinä, missä aiempien alkoholiongelmien kanssa painiskeleva ja omaa artisti-identiteettiään etsiskelevä Mike on aluksi leffan keulakuva, Claire muuttuu elokuvan edetessä ja tarinan käännekohtien myötä kiinnostavammaksi hahmoksi.

     Elokuvassa nähdään myös Mikaela "King Princess" Straus Miken tyttärenä Angelinana, Ella Anderson ja Hudson Hensley Clairen lapsina Rachelina ja Daynana, Michael Imperioli Miken Buddy Holly -tribuuttia vetävänä ystävänä Markina, Jim Belushi Lightning & Thunderin managerina Tomina, sekä John Beckwith Pearl Jam -yhtyeen solistina Eddie Vedderinä, jolla oli tosielämässäkin osansa Lightning & Thunderin auttamisessa kuuluisuuteen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin oivassa vedossa. Sivunäyttelijöistä parhaiten vakuuttaa nuori Anderson Rachel-tyttärenä, joka joutuu pitämään arkea kasassa, kun Mike ja Claire ovat liian kiinni uransa ylä- ja alamäissä.

Artisteista kertovia elämäkertaelokuvia ilmestyy nykyään kuin sieniä sateella, mutta Song Sung Blue onnistuu olemaan kivan erilainen tarina, sillä se ei kerro Neil Diamondista, vaan tätä fanittavasta pariskunnasta, joka päättää esittää hänen kappaleitaan tribuuttibändinä. Aluksi voisi ajatella, että miksi näiden covereita esittävien ihmisten pitäisi kiinnostaa katsojia, mutta kyseessä on yllättävänkin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava elokuva. Lightningin ja Thunderin elämää ja uraa jämähtää seuraamaan yhä vain keskittyneemmin, etenkin kun heidän elämänsä ja uransa alkavat kohdata erilaisia takaiskuja.

Ilmapiiriltään Song Sung Blue on pääasiassa varsinainen hyvän mielen elokuva, joka nostaa tehokkaasti hymyä huulille ja jonka musiikilliset kohtaukset vievät mennessään. Kun Neil Diamondin isoin hitti Sweet Caroline vihdoin esitetään, katsojankin tekisi mieli huutaa "Ba! Ba! Baa!" mukana, samalla nyrkkiä ilmaan takoen (yrittäkää saada se biisi pois päästä leffan loputtua). Takaiskujen kautta mukaan ujuttautuva draama synkentääkin menoa, paikoin jopa liiallisuuksiin ja osa leffasta velloo aikamoisessa melodraamassa. Välillä tuntuu kuin katsojan edessä pilkottaisiin sipulia, jotta varmasti saataisiin kyynel tiristettyä ulos. Ruudulla esitetyt ja samalla katsojasta irti saatavat tunteet halutaan mahdollisimman isoina. Osa katsojista tulee takuulla elämään täysillä Lightning ja Thunderin matkassa, kun taas joistakin tämä sentimentaalisuus voi tuntua luotaantyöntävältä. Itse en täysin lämmennyt elokuvan ylidramaattisuudelle, mutta muuten kyllä pidin näkemästäni.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Craig Brewer, jonka rakentama tunnelma menee ajoittain liiallisuuksiin, mutta joka saa pidettyä paketin silti toimivasti kasassa. Brewer vähän värittelee tämän pariskunnan elämäntarinaa, mutta pitää kuitenkin monet jutut tosina. Teknisesti Song Sung Blue on taitavasti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteilla, puvustuksella ja maskeerauksella herätetään 1980-luvun loppu tyylikkäästi takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi työstetty, joskin Scott Bomarin säveltämät musiikit jäävät täysin leffassa kuultavien Neil Diamondin biisien varjoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Song Sung Blue, Yhdysvallat, 2025, Focus Features, Davis Entertainment

Arvostelu: Super Mario Bros. (1993)

SUPER MARIO BROS.

Ohjaus: Rocky Morton ja Annabel Jankel

Pääosissa: Bob Hoskins, John Leguizamo, Dennis Hopper, Samantha Mathis, Fisher Stevens, Richard Edson, Fiona Shaw, Mojo Nixon, Dana Kaminski, Francesca P. Roberts, Gianni Russo, Frank Welker, Lance Henriksen ja Dan Castellaneta

Genre: seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Super Mario Bros. perustuu Nintendon videopelisarjaan Super Mario (1985-) ja se on kaikkien aikojen ensimmäinen videopeliin perustuva näytelty elokuva. Lightmotive-yhtiön tuottaja Roland Joffé kiinnostui kääntämään pelin elokuvamuotoon ja sai tehtyä diilin Nintendo-johtaja Hiroshi Yamauchin kanssa. Barry Morrow kirjoitti elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta kun se koettiin liian vakavamieliseksi, Jim Jennewein ja Tom S. Parker pyydettiin mukaan kirjoittamaan viihteellisempi ja komediallisempi versio. Ohjaajaksi valittiin aluksi Greg Beeman, mutta kun hänen elokuvansa Mom and Dad Save the World (1992) osoittautui jättimäiseksi flopiksi, Beeman sai kenkää. Tilalle pyydettiin Harold Ramisia, joka kieltäytyi ja lopulta Joffé palkkasi pestiin pariskunta Rocky Mortonin ja Annabel Jankelin. Pari halusi tehdä elokuvasta synkän ja pyysivätkin Parker Bennettiä ja Terry Runtéa kirjoittamaan käsikirjoituksesta tummasävyisemmän. Tekstiä hioivat myös feministisiä elementtejä mukaan tuovat Dick Clement ja Ian Le Frenais, sekä komediaa Joffén pyynnöstä lisänneet Ed Solomon ja Ryan Rowe, mikä melkein johti ohjaajakaksikon poistumiseen projektista. Koska ketään muuta ei saatu lyhyellä ajalla ohjaajaksi, Morton ja Jankel päättivät pysyä hommassa mukana. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1992 ja lopulta Super Mario Bros. sai maailmanensi-iltansa 28. toukokuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen floppi, jota haukkuivat niin kriitikot kuin pelisarjan fanit. Vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana elokuvana ja jopa sen päänäyttelijä Bob Hoskins on julkisesti useaan otteeseen sanonut katuvansa leffan tekoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Super Mario Bros. -leffaa, vaikka olin tiennyt siitä ja sen maineesta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä sen jostain käsiini ja katsoa sen juhlan kunniaksi - etenkin nyt, kun Mario-pelien pohjalta tehtiin pitkän ajan jälkeen uusi filmatisointi, animoitu The Super Mario Bros. Movie (2023).

Brooklyniläiset putkimiehet Mario ja Luigi päätyvät seikkailuun toiseen todellisuuteen, kun he lähtevät pelastamaan Luigin kidnapattua ihastuksenkohdetta, Daisya.

Esimerkiksi Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -komediasta (Who Framed Roger Rabbit - 1988) tuttu Bob Hoskins näyttelee Mariota... tai siis Mario Mariota, sillä elokuvan mukaan sekä hahmon etunimi, että hänen sukunimensä on Mario. Hänen veljeään, Luigi Mariota taas näyttelee elokuvauraansa tuossa kohtaa vasta aloitteleva John Leguizamo, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Ice Age -animaatioelokuvien (2002-) Sid-laiskiaisen äänenä. Yhdessä Mario ja Luigi työskentelevät putkimiehinä Brooklynissä, kunnes päätyvät ulottuvuuksienväliseen seikkailuun. Hoskins ja Leguizamo ovat rooleissaan ihan kelvollisia, siitäkin huolimatta, että näyttelijöiden päivänselvän, lähes 20 vuoden ikäeron takia Mario ja Luigi vaikuttavat enemmänkin isältä ja pojalta kuin veljeksiltä ja että Hoskinsin omien sanojen mukaan he hörppivät alkoholia pitkin leffan kuvausten, ollessaan turhautuneita elokuvan tuotantoon, käsikirjoitukseen ja ohjaajiin. Vaikka näyttelijävalinnat hyväksyisikin täysin, pelisarjan faneja silittää varmasti vastakarvaan se, että Mariolla on lähes koko elokuvan vihreä takki päällään, kun taas Luigi pukeutuu punaiseen huppariin - peleissähän hahmojen värimaailmat ovat tunnetusti toisinpäin.

     Elokuvassa nähdään myös Samantha Mathis Daisynä, johon Luigi on ihastunut ja joka siepataan toiseen ulottuvuuteen, Dennis Hopper toista ulottuvuutta johtavana kuningas Koopana, Fisher Stevens ja Richard Edson tämän tomppeleina kätyreinä Iggynä ja Spikena, Fiona Shaw kuningasta seuraavana Lenana, sekä Mojo Nixon mieltään osoittavana Toadina. Jos pääkaksikon vaatteiden värit turhauttavat pelisarjan faneja, sivuhahmot saavat takuuvarmasti näkemään enemmän punaista. Erityisesti kuningas Koopa (tai kuten hänet paremmin tunnetaan nimellä Bowser) on pilattu myötähäpeällisen huonon maskeerauksen kanssa. Yleensä mainioita pahisrooleja tekevä Hopperkaan ei onnistu pelastamaan lopputulosta. Mathis on aika pökkelö osassaan, eivätkä Stevens ja Edson ole läheskään niin hauskoja kätyreinä kuin varmasti luulevat.

Kuten etukäteen ounastelin, Super Mario Bros. on huono elokuva. Kenties jonkinlaisena positiivisena juttuna täytyy kuitenkin sanoa, ettei leffa ollut mielestäni niin läpimätää roskaa kuin pelkäsin. Siitä löytyy jopa joitain kehumisen arvoisia juttuja. Esimerkiksi Yoshi-dinosaurus on yllättävänkin onnistunut nukke, vaikkei se olekaan ikääntynyt yhtä vakuuttavasti kuin samana vuonna ilmestyneen Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus Rex. Kun Mario ja Luigi saavat vihdoin ikoniset punaiset ja vihreät haalarinsa (ja vieläpä värit oikeinpäin), hahmot näyttävät hyviltä. Nämä onnistumiset ovat kuitenkin harmillisen harvassa, sillä ympärillä oleva raina on aikamoinen fiasko.

Ymmärrän hyvin, miksi elokuva sai videopelien fanit raivon partaalle, mutta ymmärrän toisaalta myös sen, että jotkut mieltävät Super Mario Brosin "guilty pleasure" -kategoriaan niin huonoksi, että se on hyvä. Myönnän itsekin, että ajoittain leffan kökköys huvitti minua ja parissa kohtaa viihdyin elokuvan parissa ihan vain siksi, että sen käppäisyydessä oli jotain oudon viehättävää. Sitten taas toisinaan pyörittelin silmiäni ja suutuin joillekin tekijöiden ratkaisuista. Erityisesti pahisosasto turhautti minua valtavasti. Kuningas Koopa on todella typerä ilmestys, joka ei aiheuta minkäänlaista uhkaa. Lisäksi leffan huumori on lähinnä vaivaannuttavaa.

On todella selvää, ettei elokuvan tuotantoprosessi ollut mikään mutkaton huviajelu. Kuten jo kerroin, käsikirjoittajia kävi kääntymässä useaan otteeseen, jokaisen tuodessa mukaan oman panoksensa, mistä syntyi aikamoinen sekametelisoppa. Ohjaajapariskunta meinasi lähteä kävelemään, mutta heitä painostettiin pysymään mukana ja päätähdet ryyppäsivät läpi kuvausten. Mitään yhtenäistä visiota ei ole, vaan ohjaajapari ja tuottaja Joffé ovat selvästi ottaneet yhteen siitä, millainen lopputuloksesta pitäisi tulla. Toinen puoli halusi perheystävällisempää hassuttelua, joka toisi lapset teattereihin, toinen puoli taas halusi kopioida Tim Burtonin Batmania (1989) ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -filmatisointia (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990), jotka olivat molemmat siihen aikaan tunnistettavinta lähdemateriaaliaan synkempiä ja herättivät myös aikuisten mielenkiinnon. Näiden kahden esikuvaleffan tuoma inspiraatio on erityisesti nähtävillä kuningas Koopan johtamassa, läpikotaisin likaisessa ja synkistelevässä rinnakkaismaailmassa.

On vaikea sanoa, ketä Super Mario Brosin epäonnistumisesta voisi lopulta edes syyttää. Jos Joffé tai ohjaajat Rocky Morton ja Annabel Jankel olisivat päässeet selvästi toteuttamaan omaa ideaansa, lopputulema voisi olla laadukkaampi. Elokuvan kompastelu ja naamalleen kaatuminen ovat monen asian summa. Sentään kyseessä on kelvollisesti kuvattu leffa. Vaikka miljöönä saastainen ja sienirihmaston peittämä rinnakkaistodellisuus ei tunnu ihan Mariolta, on lavastajien työtä pakko kehua. Maskeeraajat taas tarjoavat toinen toistaan kiusallisempia ilmestyksiä ruudulle. Tehostetiimi onnistuu käytännön efekteissään, mutta leffan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Äänimaailma on ailahteleva, mutta Alan Silvestri tunnelmoi menevästi musiikeillaan, joskin säveltäjä olisi voinut reippaammin hyödyntää videopelin ikonista tunnusmelodiaa.

Yhteenveto: Super Mario Bros. on huono elokuva ja vielä sitäkin huonompi adaptaatio ikonisesta videopelisarjasta, mutta sen huonoudessa on myös jotain viihdyttävää. Elokuvan hauskuus ei todellakaan synny sen vitseistä, vaan sen kökköydestä. Katsojana on vaikea olla pudistelematta päätään, nauraa ja sitten taas pyöritellä silmiään tekijöiden ratkaisuille, heidän siirtäessä Mario-maailmaa peleistä valkokankaille. Elokuvasta oikein paistaa läpi sen tuotannon monet vaikeudet, näyttelijöiden turhautuminen ja sinne tänne rönsyilevät visiot. Kun osa halusi tehdä lapsiystävällistä hassuttelua ja toiset taas aikuisempaa synkistelyä, on selvää, että lopputulos tulee tuntumaan oudolta. Bob Hoskins ja John Leguizamo tekevät ihan kelvollista työtä Mario Mariona ja Luigi Mariona, joskin veljesten sijaan hahmot tuntuvat enemmänkin isältä ja pojalta, minkä lisäksi puvustajat aiheuttavat pitkään katsojalle tuskailua hahmojen vaatetusten värivalintojen takia. Yleensä mainio Dennis Hopper ei onnistu pelastamaan kammottavasti toteutettua pahishahmo kuningas Koopaa. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, kuten jotkut hienot lavasteet ja oivalla nukella toteutettu Yoshi-dinosaurus, mutta sitten taas maskeeraukset ja digitehosteet ovat toisinaan jopa myötähäpeällistä katseltavaa. Super Mario Bros. on aikamoinen fiasko, enkä yhtään ihmettele, että Nintendolta kesti liki kolme vuosikymmentä, ennen kuin he antoivat Hollywoodin koskea Mario-franchiseen uudelleen. Suosittelenkin uutta animaatioelokuvaa, The Super Mario Bros. Movieta paljon lämpimämmin, mutta samalla kuitenkin totean, että kyllä tämä vanhempikin raina kannattaa vilkaista edes kerran. Ensimmäisenä videopelielokuvana se on juurtunut merkittäväksi osaksi elokuvahistoriaa - tuskin tosin siten kuin tekijät alun perin suunnittelivat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Super Mario Bros., 1993, Hollywood Pictures, Allied Filmmakers, Cinergi Pictures Entertainment, Lightmotive, Nintendo, Touchwood Pacific Partners 1