The Odyssey (2026) - elokuva-arvostelu

THE ODYSSEY

Ohjaus: Christopher Nolan

Näyttelijät: Matt Damon, Tom Holland, Anne Hathaway, Robert Pattinson, John Leguizamo, Himesh Patel, Zendaya, Charlize Theron, Andrew Howard, Elliot Page, Mia Goth, Corey Hawkins, Benny Safdie, Logan Marshall-Green, Will Yun Lee, Jon Bernthal, Lupita Nyong'o, Samantha Morton, Ryan Hurst, Bill Irwin, Josh Stewart, James Remar ja Travis Scott

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: 16

The Odyssey perustuu Homeroksen Odysseia-runoelmaan yli 2600 vuoden takaa. Voitettuaan useita Oscar-palkintoja Oppenheimer-elokuvallaan (2023), Christopher Nolan onnistui saman tien tekemään diilin Universal Picturesin kanssa seuraavasta leffasta. Nolanin oli yli 20 vuotta sitten tarkoitus tehdä Homeroksen Ilias-runoelmasta elokuva Troija (Troy - 2004), mutta hän jätti projektin aikoinaan Batman Beginsin (2005) takia. Ajatus Homeroksen työn adaptoimisesta ei ollut kuitenkaan jättänyt Nolania ja hän ryhtyikin kynäilemään elokuvakäsikirjoitusta Iliaan tarinaa jatkavan Odysseian pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Odyssey on saapunut elokuvateattereihin erilaisten kohujen, kritiikin ja vuolaiden kehujen saattelemana. Itse olen pitänyt Nolania suosikkiohjaajani jo vuosia ja innostuin heti, kun luin hänen tekevän seuraavaksi eeppisen fantasiaseikkailun. Viime kuukausina voimistuneet internetkohut elokuvan näyttelijävalinnoista ovat kummastuttaneet yhä enemmän ja ne tavallaan vain lisäsivät kiinnostustani nähdä, millaisen filmin Nolan on tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kävinkin katsomassa The Odysseyn heti sen ensi-iltapäivänä loppuunmyydyssä IMAX-salissa.

Kymmenvuotinen Troijan sota on vihdoin päättynyt. Kuningas Odysseus aloittaa uskaliaan ja vaaroja pursuavan matkansa kohti kotisaartaan Ithakaa, missä kuningatar Penelopen hovi on täyttynyt kilpakosijoista, jotka uskovat Odysseuksen kuolleen taistelussa tai viimeistään merimatkalla kotiinsa.

Matt Damon näyttelee Odysseusta, Ithakan kuningasta, jonka Mykenen kuningas Agamemnon (Benny Safdie) vaati liittymään sotaansa Troijaa vastaan, Troijan vietyä Agamemnonin veljen Menelauksen (Jon Bernthal) vaimon Helenan (Lupita Nyong'o). Odysseus joutui jättämään vaimonsa, kuningatar Penelopen (Anne Hathaway) ja poikansa Telemakhoksen (Tom Holland) Ithakaan ja taistelemaan kymmenvuotisessa sodassa, kunnes Agamemnon, Odysseus ja muut voittivat Troijan katalalla puuhevossuunnitelmallaan. Sodan päätyttyä Odysseus suuntaa kohti kotiaan, mutta homma on helpommin sanottu kuin tehty. Kymmenvuotisen sodan päättymisestä on elokuvan alussa kulunut jo toinen vuosikymmen, eikä miehestä vieläkään kuulu mitään, mikä on tuonut Ithakan hovin täyteen kilpakosijoita, kuten Antinouksen (Robert Pattinson), jotka haluavat naimakauppojen myötä valtaistuimen itselleen. Damon on nappivalinta päärooliin Odysseukseksi, tulkiten erinomaisesti hahmonsa yhä vain monimutkikkaammiksi muuttuvia tunteita Troijan sodasta ja koko matkasta. Hathaway vakuuttaa myös kotiin jääneenä vaimona, joka yhä kahden vuosikymmenen jälkeen yrittää pysyä optimistisena miehensä paluun suhteen ja Pattinson on mainio lipevänä Antinouksena. Holland ajaa asiansa Odysseuksen poikana ja Safdie, Bernthal ja Nyong'o hoitavat tonttinsa hyvin sillä vähällä ruutuajalla, mitä heille on suotu. Tummaihoisen Nyong'on roolittaminen Troijan Helenaksi herätti eniten negatiivisia reaktioita internetissä. Myönnän, etten itse Helenaa roolittaessa ensimmäisten joukossa kuvittelisi Nyong'oa rooliin, koska olen niin tottunut esimerkiksi Troijassa nähtävään tulkintaan hahmosta, mutta osaahan nainen ehdottomasti näytellä. Elokuvan nähtyäni koko kohu tuntui täysin naurettavalta jo siksi, että Nyong'olla on ruutuaikaa vain muutama minuutti liki kolmituntisessa elokuvassa.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa John Leguizamo Odysseukselle uskollisena paimenena Eumaeuksena, Mia Goth Penelopen palvelijana Melanthona, Elliot Page sotilas Sinonina, Himesh Patel Odysseusta seuraavana sotilaana Eurylokhoksena, Zendaya viisauden jumalattarena Athenena, Charlize Theron Kalypso-nymfinä ja Samantha Morton Kirke-noitana. Olen aina pitänyt Leguizamosta, mutta hän ei ole aiemmin tosissaan säväyttänyt minua taidoillaan. The Odysseyssä mies tekee uransa todennäköisesti vakuuttavimman roolisuorituksen ja ihmettelen, jos hän ei saa ensi vuonna parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuutta. Erityisen väkevä on myös Morton. Nyong'on lisäksi toinen närää etukäteen herättänyt roolitus oli transmies Page, jonka huhuttiin pitkään esittävän legendaarista Akillesta. Tässä nettiöyhötys on kenties vielä nolompaa, kun suuri osa valittajista eivät edes vaivautuneet selvittämään Pagen todellista roolihahmoa. Page on toki muiden miesnäyttelijöiden rinnalla varsin pienikokoinen, mutta hän istuukin siten täydellisesti Sinoniksi, jonka hahmon pointti on, että hän lähti sotaan jo nuorena pojankloppina. Lisäksi myös Pagen kohdalla kärpäsestä tehtiin härkänen, koska hänelläkin on ruutuaikaa vain parisen minuuttia.

Jos ei siis käynyt jo selväksi, The Odyssey on tosiaan elokuva, joka on herättänyt runsaasti keskustelua jo ennen ilmestymistään. Nyong'on ja Pagen roolitusten lisäksi monet ovat moittineet elokuvan historiallista epätarkkuutta esimerkiksi puvustuksen suhteen, kreikkalaisnäyttelijöiden loistamista poissaolollaan ja amerikkalaisaksenttien käyttämistä. Monet ovat vaatineet jopa boikottia, mikä ei näyttäisi kovin hyvin toimivan, koska elokuvalle povataan valtavaa avausviikonlopun lipputulosta. Itse ymmärrän esimerkiksi kritiikin puvustuksen suhteen, joskaan se ei häirinnyt minua kuin pari pikaista kertaa elokuvan aikana. Valitus amerikkalaisaksentista taas lähinnä huvittaa itseäni, koska eipä brittienglanti olisi ollut yhtään sen historiallisesti tarkempi lähestymistapa elokuvaan, joka sijoittuu antiikin Kreikkaan. Koko englanninkieli kun syntyi vasta tuhat vuotta sen jälkeen, kun Homeros kasasi Odysseian.

Mutta unohdetaanpa nyt kaiken maailman kohut ja keskitytään siihen tärkeimpään kysymykseen, eli onko Christopher Nolanin The Odyssey hyvä elokuva? Ja vastaus siihen on, että kyllä. Kyseessä on tiettyine omituisine vetoineenkin suorastaan erinomainen elokuva ja ennen kaikkea huima elämys, jota ei todellakaan kannata jättää kotisohvalle katsottavaksi. The Odyssey on niitä teoksia, jotka kuuluu kokea - ei vain katsoa, vaan nimenomaan kokea - mahdollisimman isolta valkokankaalta. Suomessa vain Finnkino Itiksen IMAX-sali pääsee lähimmäksi Nolanin todellista visiota elokuvasta.

The Odyssey on monin tavoin varsinainen mammutti. Sillä on kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme tuntia, se on täynnä nyky-Hollywoodin suurnimiä ja se tarjoaa toinen toistaan ällistyttävämpiä kohtauksia, joiden valtava skaala satoine sotisovissa juoksevine extroineen tuntuu luissa ja ytimissä. Lisäksi mammuttien tapaan se on omanlaisensa muinaisjäänne - muinaisjäänne ajalta, kun tällaisia suurbudjetin myytteihin ja historian havinoihin pohjautuvia eeposelokuvia vielä julkaistiin teattereissa ainakin kertaalleen vuodessa; Gladiator (2000), Aleksanteri (Alexander - 2004), Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005) ja totta kai myös Troija, jonka ohjaajaksi Nolan oli hetken aikaa kiinnitettynä. The Odyssey sisältää kyllä Troijan sodan tunnetuimman aspektin, eli puuhevosen, jonka avulla kreikkalaissotilaat huijasivat tiensä murtamattomien muurien läpi, mutta pääasiassa elokuva toimii jatkona sodan tapahtumille.

Nolanille tyypilliseen tapaan The Odyssey ei kerro tapahtumiaan lineaarisessa järjestyksessä, vaan se hyppii ajassa edestakaisin ja välillä palaa näyttämään samaa tapahtumaa uudelleen, mutta eri vinkkelistä. Nolanin poikkeukselliset kyvyt tarinankertojana käyvät jälleen selväksi. Aikahyppelystä huolimatta meno ei ole koskaan sekavaa, vaan toteutus toimii todella sulavasti. Ja vaikka kesto voi etukäteen vaikuttaa hurjalta, vajaa kolmetuntinen vierähtää kuin hujauksessa. Ithakan valtaistuinpeli on mielenkiintoista seurattavaa, mutta onhan elokuvan todellinen koukku niissä kaikissa vaaroissa kykloopeista jättiläisiin ja noidista merihirviöihin, joita Odysseus ja hänen miehistönsä kohtaavat vuosien mittaiseksi venyvän kotimatkansa varrella.

Joka kerta, kun erehdyt luulemaan, että The Odyssey olisi jo käyttänyt parhaat paukkunsa, se jaksaa jälleen yllättää. Erilaiset taistelut ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja parissa kohtaa Nolan väläyttelee osaamistaan jopa kauhun saralla. Jättimäisten kohtausten keskellä Nolan kuitenkin muistaa, että tärkeintä on tarinan ytimessä oleva sydän. Parasta on itse Odysseuksen muovautuva mielenmaisema hänen odysseiallaan. Vaikka mukana on useita eeppisiä kohtauksia, minuun suurimman vaikutuksen teki intiimi ja suorastaan musertava kohtaus, jossa Odysseus viimein purkaa sydäntään sodan kauheuksista, menettämistään miehistä ja menettämistään vuosista. Syyllisyyden tunne on painanut miestä kaksi vuosikymmentä ja tätä kohtausta katsoessani olin itse valmis antamaan Matt Damonille suoraan miespääosa-Oscarin. 

The Odyssey ei siis ole pelkkä elokuva, vaan se todella vie katsojansa aikamoiselle matkalle, jonka päätteeksi kävelee teatterista huuli pyöreänä pohtien, että mitä tulikaan juuri koettua. Elokuva ei hetkeen lähde mielestä ja sen katsojan tulkinnan varaan jättämät puolet pitävät huolen, että siitä keskustellaan vielä vuosia senkin jälkeen, kun leffaa ennakkoon riivanneet kohut ovat unohtuneet. Ja The Odyssey on myös niitä teoksia, joiden jälkeen juuri mikään muu elokuva ei tunnu yhtään miltään. Upea, henkeäsalpaava, kauhistuttava, koskettava, moniulotteinen, kaunis ja mahtipontinen elämys, jollaisia vain Christopher Nolan saa aikaiseksi.

Ja totta kai minun on vielä mainittava elokuvan häikäisevä tekninen toteutus. Vaikka mukana on joitain hieman epätarkkoja otoksia, on kameratyöskentely silti komeaa, etenkin kun pääsemme näkemään Troijan sotaa enemmän. Lavasteet ja puitteet ovat näyttävät ja maskeeraukset mainiot. Nolanille ominaiseen tapaan elokuvan tehosteet painottuvat perinteisempien käytännön efektien suuntaan, vaikka mukana onkin myös tietokonekikkailua. Oikeaa näyttelijää ja jättimäistä animatroniikkaa hyödyntävä kyklooppi on erityisen hurja ilmestys. Äänimaailmakin on onnistunut ja kirsikkana kakun päällä toimii säveltäjä Ludwig Göranssonin musiikki, joka hyödyntää pääasiassa antiikin Kreikan ajan soittimia. Göranssonin työt osaavat olla eeppisiä, intensiiviä, mutta myös todella nättejä ja herkkiä. Enpä olisi yhtään yllättynyt, jos mies voittaa The Odysseyn myötä jo neljännen Oscarinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Odyssey, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Syncopy

Arvostelu: Zootropolis - eläinten kaupunki 2 (Zootopia 2 - 2025)

ZOOTROPOLIS - ELÄINTEN KAUPUNKI 2

ZOOTOPIA 2

Ohjaus: Jared Bush ja Byron Howard

Pääosissa: Ginnifer Goodwin, Jason Bateman, Ke Huy Quan, Fortune Feimster, Andy Samberg, David Strathairn, Idris Elba, Patrick Warburton, Quinta Brunson, Nate Torrence, Shakira, Bonnie Hunt, Don Lake, Macaulay Culkin, Brenda Song, Maurice LaMarche, Leah Latham, Raymond S. Persi, Tommy Lister Jr., Danny Trejo, Jean Reno, John Leguizamo, Stephanie Beatriz, Wilmer Valderrama, Jenny Slate, Alan Tudyk, Josh Gad, Michael J. Fox, Auli'i Cravalho ja Dwayne Johnson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Disneyn animaatioelokuva Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) oli jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Disney+ -palvelussa ilmestyneen lyhyen animaatiosarja Zootropolis+:n (Zootopia+ - 2022) lisäksi yhtiö ilmoitti vuonna 2023 varsinaisen jatko-osaelokuvan olevan työn alla. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Zootropolis - eläinten kaupunki 2 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti ensimmäisestä Zootropolis-elokuvasta - se on jopa mielestäni Disneyn paras oma elokuva viimeiseltä kymmeneltä vuodelta. Olen odottanut jatko-osaa jännityksellä, toivoen sen olevan onnistunut, mutta peläten sen olevan väkisin rahan takia väännetty. Kävin katsomassa Zootropolis - eläinten kaupunki 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Poliisipari Judy Hopps ja Nick Wilde päätyvät uuden tutkimuksen äärelle, mihin liittyy koko Zootropoliksen historiaa mullistava salajuoni.

Pupu Judy Hopps (äänenä Ginnifer Goodwin) ja kettu Nick Wilde (Jason Bateman) tekevät paluun ja nyt kaksikko työskentelee yhdessä Zootropoliksen poliisivoimissa työparina. Paljastettuaan apulaispormestari Bellwetherin ilkikuriset aikomukset ja palautettuaan rauhan lihansyöjien ja kasvissyöjien välille, Judyä ja Nickiä juhlitaan sankareina. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun he päätyvät uuden tapauksen äärelle, millä on shokeeraavia vaikutuksia koko kaupunkiin. Judy ja Nick ovat toistamiseen erittäin mainiot hahmot ja näiden kahden hyvin erilaisen persoonan yhteistyötä - tai ainakin siihen pyrkimistä - on jälleen ilo seurata.

     Monet muutkin tutut hahmot, kuten poliisipäällikkö Bogo (Idris Elba), Flash-laiskiainen (Raymond S. Persi), laulajatähti Gazelle (Shakira) ja gangsteri Big (Maurice LaMarche) tekevät paluun - osa hieman tarpeettomasti - ja uusina hahmoina jatko-osassa esitellään muun muassa Zootropoliksen neljä vyöhykettä suunnitelleen Lynxleyn ilvessuvun jäsenet, isä Milton (David Strathairn) ja lapset Pawbert (Andy Samberg), Cattrick (Macaulay Culkin) ja Kitty (Brenda Song), Zootropoliksen uusi pormestari Brian Winddancer (Patrick Warburton), salaliittoteoreetikko Nibbles Maplestick (Fortune Feimster) ja käärme Gary (Ke Huy Quan). Uudet hahmot ovat kiinnostavia tyyppejä, etenkin Gary, jonka ympärille uusi tutkimustapaus muodostuu. Nibbles taas on uusista hahmoista hupaisin.

Etukäteen vain yhdeltä Disneyn eläinanimaatiolta muiden joukossa vaikuttanut Zootropolis - eläinten kaupunki oli ällistyttävä ja yllättävänkin syvällinen tarina ennakkoluuloista, rasismista, seksismistä ja korruptiosta. Elokuva tuntui enemmän Pixarin työltä; niin vakuuttava se oli siinä kohtaa Disneyn muihin aikalaisiin tuotantoihin verrattuna. Paineet jatko-osaa kohtaan olivat siis korkeat ja vaikkei Zootropolis - eläinten kaupunki 2 olekaan edeltäjänsä veroinen napakymppi, on se loistokas uusi seikkailu tässä mielikuvituksellisessa eläinmaailmassa. Jo ykkösosassa eri ilmastovyöhykkeistä koostuva Zootropolis kiehtoi ja se on selvästi huomattu, sillä eri alueita esitellään enemmän ja ne liittyvät tarinaan huomattavasti merkittävämmin. Voisi jopa sanoa, että jos ensimmäinen elokuva kertoi tavallaan Zootropoliksen kansalaisista, jatko-osa kertoo nimenomaan itse kaupungista.

Kyseessä on tälläkin kertaa erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä leffa, jonka aikana pääsee nauramaan useasti, jännittämäänkin hieman ja kenties jopa pyyhkimään kyyneliä silmäkulmista. Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä nämä hahmot, sekä tämä maailma ja kertomus ovat niin oivalliset. Ykkösosan tapaan leffassa myös riittää valtavasti bongailtavaa ja se on täynnä viittauksia niin muihin Disneyn animaatioihin kuin pariin todella yllättäväänkin elokuvaan. Nämä tuovat lisäherkkua erityisesti aikuiskatsojille, mitä tekevät myös elokuvan teemat. Ihan ykkösosan syvällisyyksiin ei päästä, mutta aihepiirit erilaisuudesta ja siihen liittyvistä ennakkoluuloista, sekä niistä yli pääsemisestä ovat läsnä ja aina yhtä tärkeitä ja ajankohtaisia.

Visuaalisesti Zootropolis - eläinten kaupunki 2 on puhdasta silmäkarkkia. Disneyn animaattorit tuntuvat joka vuosi ylittävän itsensä - niin häikäisevän yksityiskohtaisesti tämä eläinmaailma on loihdittu. Kaikki paikat ovat täynnä elämää ja taustoille on taatusti piiloteltu niin paljon lisävitsejä, että monet niistä hoksaa vasta useamman katselukerran jälkeen. Hahmot liikkuvat sulavasti ja elokuva on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa taitavasti rakennettu Michael Giacchinon leikkisiä musiikkeja myöten.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä mahdollista kolmatta elokuvaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Zootopia 2, 2025, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Super Mario Bros. (1993)

SUPER MARIO BROS.

Ohjaus: Rocky Morton ja Annabel Jankel

Pääosissa: Bob Hoskins, John Leguizamo, Dennis Hopper, Samantha Mathis, Fisher Stevens, Richard Edson, Fiona Shaw, Mojo Nixon, Dana Kaminski, Francesca P. Roberts, Gianni Russo, Frank Welker, Lance Henriksen ja Dan Castellaneta

Genre: seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Super Mario Bros. perustuu Nintendon videopelisarjaan Super Mario (1985-) ja se on kaikkien aikojen ensimmäinen videopeliin perustuva näytelty elokuva. Lightmotive-yhtiön tuottaja Roland Joffé kiinnostui kääntämään pelin elokuvamuotoon ja sai tehtyä diilin Nintendo-johtaja Hiroshi Yamauchin kanssa. Barry Morrow kirjoitti elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta kun se koettiin liian vakavamieliseksi, Jim Jennewein ja Tom S. Parker pyydettiin mukaan kirjoittamaan viihteellisempi ja komediallisempi versio. Ohjaajaksi valittiin aluksi Greg Beeman, mutta kun hänen elokuvansa Mom and Dad Save the World (1992) osoittautui jättimäiseksi flopiksi, Beeman sai kenkää. Tilalle pyydettiin Harold Ramisia, joka kieltäytyi ja lopulta Joffé palkkasi pestiin pariskunta Rocky Mortonin ja Annabel Jankelin. Pari halusi tehdä elokuvasta synkän ja pyysivätkin Parker Bennettiä ja Terry Runtéa kirjoittamaan käsikirjoituksesta tummasävyisemmän. Tekstiä hioivat myös feministisiä elementtejä mukaan tuovat Dick Clement ja Ian Le Frenais, sekä komediaa Joffén pyynnöstä lisänneet Ed Solomon ja Ryan Rowe, mikä melkein johti ohjaajakaksikon poistumiseen projektista. Koska ketään muuta ei saatu lyhyellä ajalla ohjaajaksi, Morton ja Jankel päättivät pysyä hommassa mukana. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1992 ja lopulta Super Mario Bros. sai maailmanensi-iltansa 28. toukokuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen floppi, jota haukkuivat niin kriitikot kuin pelisarjan fanit. Vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana elokuvana ja jopa sen päänäyttelijä Bob Hoskins on julkisesti useaan otteeseen sanonut katuvansa leffan tekoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Super Mario Bros. -leffaa, vaikka olin tiennyt siitä ja sen maineesta jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin etsiä sen jostain käsiini ja katsoa sen juhlan kunniaksi - etenkin nyt, kun Mario-pelien pohjalta tehtiin pitkän ajan jälkeen uusi filmatisointi, animoitu The Super Mario Bros. Movie (2023).

Brooklyniläiset putkimiehet Mario ja Luigi päätyvät seikkailuun toiseen todellisuuteen, kun he lähtevät pelastamaan Luigin kidnapattua ihastuksenkohdetta, Daisya.

Esimerkiksi Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -komediasta (Who Framed Roger Rabbit - 1988) tuttu Bob Hoskins näyttelee Mariota... tai siis Mario Mariota, sillä elokuvan mukaan sekä hahmon etunimi, että hänen sukunimensä on Mario. Hänen veljeään, Luigi Mariota taas näyttelee elokuvauraansa tuossa kohtaa vasta aloitteleva John Leguizamo, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Ice Age -animaatioelokuvien (2002-) Sid-laiskiaisen äänenä. Yhdessä Mario ja Luigi työskentelevät putkimiehinä Brooklynissä, kunnes päätyvät ulottuvuuksienväliseen seikkailuun. Hoskins ja Leguizamo ovat rooleissaan ihan kelvollisia, siitäkin huolimatta, että näyttelijöiden päivänselvän, lähes 20 vuoden ikäeron takia Mario ja Luigi vaikuttavat enemmänkin isältä ja pojalta kuin veljeksiltä ja että Hoskinsin omien sanojen mukaan he hörppivät alkoholia pitkin leffan kuvausten, ollessaan turhautuneita elokuvan tuotantoon, käsikirjoitukseen ja ohjaajiin. Vaikka näyttelijävalinnat hyväksyisikin täysin, pelisarjan faneja silittää varmasti vastakarvaan se, että Mariolla on lähes koko elokuvan vihreä takki päällään, kun taas Luigi pukeutuu punaiseen huppariin - peleissähän hahmojen värimaailmat ovat tunnetusti toisinpäin.

     Elokuvassa nähdään myös Samantha Mathis Daisynä, johon Luigi on ihastunut ja joka siepataan toiseen ulottuvuuteen, Dennis Hopper toista ulottuvuutta johtavana kuningas Koopana, Fisher Stevens ja Richard Edson tämän tomppeleina kätyreinä Iggynä ja Spikena, Fiona Shaw kuningasta seuraavana Lenana, sekä Mojo Nixon mieltään osoittavana Toadina. Jos pääkaksikon vaatteiden värit turhauttavat pelisarjan faneja, sivuhahmot saavat takuuvarmasti näkemään enemmän punaista. Erityisesti kuningas Koopa (tai kuten hänet paremmin tunnetaan nimellä Bowser) on pilattu myötähäpeällisen huonon maskeerauksen kanssa. Yleensä mainioita pahisrooleja tekevä Hopperkaan ei onnistu pelastamaan lopputulosta. Mathis on aika pökkelö osassaan, eivätkä Stevens ja Edson ole läheskään niin hauskoja kätyreinä kuin varmasti luulevat.

Kuten etukäteen ounastelin, Super Mario Bros. on huono elokuva. Kenties jonkinlaisena positiivisena juttuna täytyy kuitenkin sanoa, ettei leffa ollut mielestäni niin läpimätää roskaa kuin pelkäsin. Siitä löytyy jopa joitain kehumisen arvoisia juttuja. Esimerkiksi Yoshi-dinosaurus on yllättävänkin onnistunut nukke, vaikkei se olekaan ikääntynyt yhtä vakuuttavasti kuin samana vuonna ilmestyneen Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus Rex. Kun Mario ja Luigi saavat vihdoin ikoniset punaiset ja vihreät haalarinsa (ja vieläpä värit oikeinpäin), hahmot näyttävät hyviltä. Nämä onnistumiset ovat kuitenkin harmillisen harvassa, sillä ympärillä oleva raina on aikamoinen fiasko.

Ymmärrän hyvin, miksi elokuva sai videopelien fanit raivon partaalle, mutta ymmärrän toisaalta myös sen, että jotkut mieltävät Super Mario Brosin "guilty pleasure" -kategoriaan niin huonoksi, että se on hyvä. Myönnän itsekin, että ajoittain leffan kökköys huvitti minua ja parissa kohtaa viihdyin elokuvan parissa ihan vain siksi, että sen käppäisyydessä oli jotain oudon viehättävää. Sitten taas toisinaan pyörittelin silmiäni ja suutuin joillekin tekijöiden ratkaisuista. Erityisesti pahisosasto turhautti minua valtavasti. Kuningas Koopa on todella typerä ilmestys, joka ei aiheuta minkäänlaista uhkaa. Lisäksi leffan huumori on lähinnä vaivaannuttavaa.

On todella selvää, ettei elokuvan tuotantoprosessi ollut mikään mutkaton huviajelu. Kuten jo kerroin, käsikirjoittajia kävi kääntymässä useaan otteeseen, jokaisen tuodessa mukaan oman panoksensa, mistä syntyi aikamoinen sekametelisoppa. Ohjaajapariskunta meinasi lähteä kävelemään, mutta heitä painostettiin pysymään mukana ja päätähdet ryyppäsivät läpi kuvausten. Mitään yhtenäistä visiota ei ole, vaan ohjaajapari ja tuottaja Joffé ovat selvästi ottaneet yhteen siitä, millainen lopputuloksesta pitäisi tulla. Toinen puoli halusi perheystävällisempää hassuttelua, joka toisi lapset teattereihin, toinen puoli taas halusi kopioida Tim Burtonin Batmania (1989) ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -filmatisointia (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990), jotka olivat molemmat siihen aikaan tunnistettavinta lähdemateriaaliaan synkempiä ja herättivät myös aikuisten mielenkiinnon. Näiden kahden esikuvaleffan tuoma inspiraatio on erityisesti nähtävillä kuningas Koopan johtamassa, läpikotaisin likaisessa ja synkistelevässä rinnakkaismaailmassa.

On vaikea sanoa, ketä Super Mario Brosin epäonnistumisesta voisi lopulta edes syyttää. Jos Joffé tai ohjaajat Rocky Morton ja Annabel Jankel olisivat päässeet selvästi toteuttamaan omaa ideaansa, lopputulema voisi olla laadukkaampi. Elokuvan kompastelu ja naamalleen kaatuminen ovat monen asian summa. Sentään kyseessä on kelvollisesti kuvattu leffa. Vaikka miljöönä saastainen ja sienirihmaston peittämä rinnakkaistodellisuus ei tunnu ihan Mariolta, on lavastajien työtä pakko kehua. Maskeeraajat taas tarjoavat toinen toistaan kiusallisempia ilmestyksiä ruudulle. Tehostetiimi onnistuu käytännön efekteissään, mutta leffan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Äänimaailma on ailahteleva, mutta Alan Silvestri tunnelmoi menevästi musiikeillaan, joskin säveltäjä olisi voinut reippaammin hyödyntää videopelin ikonista tunnusmelodiaa.

Yhteenveto: Super Mario Bros. on huono elokuva ja vielä sitäkin huonompi adaptaatio ikonisesta videopelisarjasta, mutta sen huonoudessa on myös jotain viihdyttävää. Elokuvan hauskuus ei todellakaan synny sen vitseistä, vaan sen kökköydestä. Katsojana on vaikea olla pudistelematta päätään, nauraa ja sitten taas pyöritellä silmiään tekijöiden ratkaisuille, heidän siirtäessä Mario-maailmaa peleistä valkokankaille. Elokuvasta oikein paistaa läpi sen tuotannon monet vaikeudet, näyttelijöiden turhautuminen ja sinne tänne rönsyilevät visiot. Kun osa halusi tehdä lapsiystävällistä hassuttelua ja toiset taas aikuisempaa synkistelyä, on selvää, että lopputulos tulee tuntumaan oudolta. Bob Hoskins ja John Leguizamo tekevät ihan kelvollista työtä Mario Mariona ja Luigi Mariona, joskin veljesten sijaan hahmot tuntuvat enemmänkin isältä ja pojalta, minkä lisäksi puvustajat aiheuttavat pitkään katsojalle tuskailua hahmojen vaatetusten värivalintojen takia. Yleensä mainio Dennis Hopper ei onnistu pelastamaan kammottavasti toteutettua pahishahmo kuningas Koopaa. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, kuten jotkut hienot lavasteet ja oivalla nukella toteutettu Yoshi-dinosaurus, mutta sitten taas maskeeraukset ja digitehosteet ovat toisinaan jopa myötähäpeällistä katseltavaa. Super Mario Bros. on aikamoinen fiasko, enkä yhtään ihmettele, että Nintendolta kesti liki kolme vuosikymmentä, ennen kuin he antoivat Hollywoodin koskea Mario-franchiseen uudelleen. Suosittelenkin uutta animaatioelokuvaa, The Super Mario Bros. Movieta paljon lämpimämmin, mutta samalla kuitenkin totean, että kyllä tämä vanhempikin raina kannattaa vilkaista edes kerran. Ensimmäisenä videopelielokuvana se on juurtunut merkittäväksi osaksi elokuvahistoriaa - tuskin tosin siten kuin tekijät alun perin suunnittelivat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Super Mario Bros., 1993, Hollywood Pictures, Allied Filmmakers, Cinergi Pictures Entertainment, Lightmotive, Nintendo, Touchwood Pacific Partners 1

Arvostelu: Violent Night (2022)

VIOLENT NIGHT

Ohjaus: Tommy Wirkola

Pääosissa: David Harbour, John Leguizamo, Alex Hassell, Leah Brady, Alexis Louder, Beverly D'Angelo, Edi Patterson, Cam Gigandet, Alexander Elliot, Mitra Suri, Brendan Fletcher ja Mike Dopud

Genre: toiminta, komedia, joulu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

Violent Night on Tommy Wirkolan ohjaama ja David Harbourin tähdittämä jouluelokuva. Pat Casey ja Josh Miller kirjoittivat elokuvan käsikirjoituksen ja saivat Universal Picturesin innostumaan ideastaan. Kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden tammikuussa ja nyt kekseliäästi nimetty Violent Night on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Netflixin Stranger Things -televisiosarjasta (2016-) tutun Harbourin näyttelevän Joulupukkia toimintakomediassa ja meninkin positiivisin mielin katsomaan Violent Nightin sen ensi-iltapäivänä upeassa IMAX-salissa.

Aseistautuneet ryöstäjät valtaavat rikkaan Lightstonen perheen kartanon jouluyönä. Itsevarmat rosvot uskovat varautuneensa ihan kaikkeen, mutta kukaan ei olisi osannut odottaa, että Lightstonejen avuksi rientää itse Joulupukki, joka on sattunut paikalle juuri oikeaan aikaan lahjoja jakaessaan.

Ökyrikkaaseen Lightstonen perheeseen kuuluu matriarkka Gertrude (Beverly D'Angelo), hänen aikuiset lapsensa Jason (Alex Hassell) ja Alva (Edi Patterson), Jasonin vaimo Linda (Alexis Louder) ja heidän tyttärensä Trudy (Leah Brady), Alvan uusi mies Morgan (Cam Gigandet) ja Alvan aiemmasta suhteesta syntynyt lapsi Bert (Alexander Elliot). Hahmot ovat yllättävänkin mainioita ja näyttelijät suoriutuvat onnistuneesti rooleistaan. National Lampoonin Vacation-komedioista (1983-2015) tuttu D'Angelo on aivan mahtava Gertrudena, jolle ei kukaan ryttyile ja joka pitää itseään kaikkien yläpuolella. Hassell, Louder ja Brady muodostavat oivan perheen, jossa vanhemmille on muodostunut ryppyjä rakkauteen. Brady on lapsinäyttelijäksi varsin mainio, eikä hänen hahmonsa käy koskaan katsojan hermoille, toisin kuin raivostuttava someinfluensseri Bert. Patterson istuu hyvin tyttäreksi, joka elelee äitinsä rahoilla ja Gigandet on nappivalinta pöljäksi toimintaleffojen staraksi. Lightstonejen joulurauhan rikkoo John Leguizamon esittämän Scroogen johtama rosvojoukko, jotka ovat perheen miljoonien perässä. Leguizamo on hyvässä vireessä pahiksena ja luo tarpeeksi toimivaa uhkaa.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin tietty David Harbour itse Joulupukkina. Kyseessä ei tosin ole se perinteinen hymyilevä ja lämmin punanuttu, vaan yksitoikkoiseen ja yhä vain kiittämättömämpään duuniinsa kyllästynyt alkoholisoitunut mulkvisti, jota eivät lasten jättämät piparit ja maito kiinnosta, vaan joka suuntaa vanhempien viinakaapille. Lahjoja Joulupukki jakaa edelleen, vaikka onkin sitä mieltä, ettei nykypäivän yhä vain enemmän materiaa vaativat lapset ansaitse mitään. Viedessään lahjoja Lightstonen perheelle, Joulupukki huomaa joutuneensa keskelle ryöstöä ja päättää lopulta auttaa hädässä olevia. Harbour on aivan mahtava kyynisenä Pukkina, josta kouliutuu varsinainen toimintasankari elokuvan edetessä.

Kuten on jo ehkä voinut päätellä, Violent Night ei ole mikään tavanomainen joulukomedia, jonka pariin koko perhe voisi kokoontua pitämään mukavaa leffailtaa. Kyseessä on varsin veriseksikin äityvä toimintaelokuva, joka varmasti viihdyttää genren ystäviä. Jos vielä nauttii tummasta huumorista, eikä joululeffaan kuuluva siirappisuus haittaa, Violent Nighthan voi olla monelle katsojalle varsinainen täysosuma. Elokuva käynnistyy hilpeästi ja nostattaa toimivasti kierroksia edetessään. Lightstonejen kokoontuminen joulunviettoon on erittäin hauskaa seurattavaa, hahmojen naljaillessa toistensa kustannuksella minkä ehtivät. Sitten vasta nähdäänkin, ketkä tykkäävät tai edes välittävät toisistaan, kun Scroogen joukko hyökkää kartanoon. Joulupukin hypätessä mukaan meininkiin, leffa muuttuu erittäin viihdyttäväksi ja tarjoaa hupia koko rahan edestä. Toimintakohtaukset kärjistyvät aina vain brutaalimmiksi ja suklaakonvehteja ahmii tyytyväisenä, kun katsoo Joulupukin tappavan jengiä luovin keinoin ja teemakoristeita hyödyntäen.

Elokuvan aikana käy kyllä selväksi, mitkä ovat käsikirjoittajakaksikon Pat Caseyn ja Josh Millerin omia joululeffasuosikkeja, sillä mukana on päivänselviä viittauksia Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli -toimintaelokuvaan (Die Hard - 1988) ja Yksin kotona -komediaan (Home Alone - 1990). Inspiraation lähteitä ei edes peitellä, vaan tekijät lainaavat (tai katsojan näkökulmasta riippuen varastavat) häpeilemättä. Scrooge on kuin Hans Gruber, joka pitää joulun viettäjiä panttivankeinaan. Joulupukki on kuin John McClane, joka hiippailee tapahtumapaikalla, pistäen rosvoja yksi kerrallaan hengiltä ja yrittäen pelastaa panttivangit. Mukana on jopa pääsankarin ja -pahiksen välisiä radiopuhelinkeskusteluja. Yksin kotona -elokuvaan hahmot taas viittaavat suoraan ja Trudy-tyttö pääseekin näyttämään, millaista jälkeä Kevin McCallisterin kotitekoiset ansat saisivat tosielämässä aikaan. Ei Violent Night ole läheskään yhtä hyvä, jännittävä tai ikimuistoinen filmi kuin Die Hard tai Yksin kotona, mutta on se silti oikein mainio elokuva - sanoisinpa jopa, että parempi kuin sen edes tarvitsisi olla.

Elokuvan on ohjannut norjalainen Tommy Wirkola, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. natsizombeista kertova Dead Snow (Død snø - 2009), sekä aika heikko fantasiaraina Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013). Violent Night jatkaa pätevästi Wirkolan linjaa työstää hieman epätavallisempia genreleffoja. Wirkola yhdistää taidokkaasti tyylikästä ja rujoa toimintaa, synkkää huumoria, juustoista jouluisuutta, sekä toimivaa perhedraamaa. Kyseessä on myös hyvin kuvattu elokuva. Leikkausta olisi voinut tiivistää muutamilla minuuteilla, mutta tällaisenaankin homma viihdyttää alusta loppuun. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset mukavan veriset. Erikoistehosteet ajavat hyvin asiansa ja äänimaailma on pätevästi rakennettu efektejä ja joululauluja myöten.

Yhteenveto: Violent Night on yllättävänkin mainio joulunaikaan sijoittuva toimintakomedia. David Harbour on nappivalinta päärooliin Joulupukiksi, joka on lopen kyllästynyt työhönsä, mutta joka on kuitenkin valmis auttamaan poloisia pulassa - vaikka sitten murjomalla ihmisiä hautausurakoitsijoiden toimistolle asti. Muutkin näyttelijät suoriutuvat vähintään passelisti osistaan ja hahmot toimivat hyvin. Rikkinäisen Lightstonen perheen dynamiikka on onnistuneesti rakennettu. Elokuva tarjoaa useita hauskoja juttuja, oli kyse sitten tehokkaasta sanailusta, fyysisestä huumorista tai ihan vain koko homman absurdiudesta. Toiminta äityy oivallisen brutaaliksi ja veriseksi, komedian pysyessä siinä sivussa synkkänä. Kaiken keskeltä löytyy juhlaan sopivaa lämpöä, sydäntä ja siirappisuutta. Tekijät eivät peittele ollenkaan, mitkä leffat toimivat esikuvina ja vaikka lainailua on tehty häpeilemättä, jo pelkkä Joulupukin läsnäolo tekee Violent Nightista omanlaisensa teoksen. Tuskin tästä mitään uutta jouluklassikkoa syntyy, mutta kyseessä on silti erittäin hyvä ja toimiva elokuva, jota suosittelen aikuisten joululeffahetkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Violent Night, 2022, 87North

Arvostelu: The Menu (2022)

THE MENU

Ohjaus: Mark Mylod

Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Ralph Fiennes, Nicholas Hoult, Hong Chau, Janet McTeer, John Leguizamo, Judith Light, Reed Birney, Paul Adelstein, Aimee Carraro, Arturo Castro, Mark St. Cyr, Rob Yang ja Peter Grosz

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Menu on Mark Mylodin ohjaama mustan huumorin trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Seth Reissin ja Will Tracyn käsikirjoituksesta, joka nousi Hollywoodin Black Listille suosituimpien tekstien joukkoon, joista ei oltu vielä työstetty elokuvaa. Kun leffaa lähdettiin tekemään, ohjaajana oli aluksi tarkoitus toimia Alexander Payne ja leffan pääosaan kaavailtiin Emma Stonea, mutta kun tuotantoa jouduttiin viivästyttämään koronaviruspandemian takia, Payne ja Stone poistuivat projektista ja heidät korvattiin Mylodilla ja Anya Taylor-Joylla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin syyskuussa 2021 ja nyt The Menu saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun näin sen näyttelijäkaartin ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Menun sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa, tietämättä oikeastaan mitään sen tarinasta.

Pariskunta Tyler ja Margot matkustavat yksityissaarelle, ruokailemaan eksklusiivisessa hienostoravintolassa, Hawthornessa. Ruokalista sisältää kuitenkin yllätyksiä, joihin yksikään syöjistä ei ole osannut varautua.

Nicholas Hoult ja Anya Taylor-Joy nähdään Tylerinä ja Margotina, varsin tuoreena pariskuntana. Tyler on totaalisen innostunut, liki pakkomielteinen ruoasta, sen teosta ja syömisestä. Hän on katsonut useasti läpi monet kokkiohjelmat ja tuntee alan parhaat kokit. Joten kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus syödä yhdessä maailman eksklusiivisimmassa ja ylistetyimmässä ravintolassa, on Tylerin tietty pakko päästä kokemaan nämä kehutut makuelämykset. Margotille taas ruoka vaikuttaa olevan enemmänkin ihmisen polttoainetta, jota syö selvitäkseen hengissä. Hän lähtee kuitenkin Tylerin matkaan uteliaana. Hoult ja Taylor-Joy ovat tuttuun tapaansa erittäin mainiot rooleissaan. Hoult tulkitsee erinomaisesti lapsenomaisen innokasta Tyleriä, kun taas Taylor-Joy esittelee lahjojaan skeptisempänä Margotina.

     Pari eivät kuitenkaan ole ravintolan ainoat ruokailijat, vaan hulppean aterian pariin ovat kokoontuneet myös arvostettu ruokakriitikko (Janet McTeer) ja hänen kirjoittamansa sanomalehden vetäjä (Paul Adelstein), sekä ruoasta maltaita maksaneet leffastara (John Leguizamo) ja hänen assistenttinsa (Aimee Carraro), iäkäs pariskunta (Judith Light ja Reed Birney), sekä rääväsuinen ja ylimielinen kolmikko (Arturo Castro, Mark St. Cyr ja Rob Yang). Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti, mutta loppujen lopuksi leffan todellinen tähti on Ralph Fiennes, joka uhkuu karismaa Hawthornen arvostettuna keittiömestarina, Julian Slowikina. Fiennes on suorastaan täydellinen valinta rooliin ja niin hahmot kuin katsojat lumoutuvat kuuntelemaan, kun keittiömestari esittelee kerta toisensa perään yhä omituisemmiksi muuttuvat kattaukset.

Vaikka olinkin etukäteen kuullut elokuvasta paljon kehuja, The Menu onnistui silti lyömään minut täysin ällikällä. Kyseessä on ilahduttavan omaperäinen ja omituinen teos, joka jaksaa yllättää läpi kestonsa. Sen lisäksi, että näyttelijät ovat kauttaaltaan lahjakkaita, heitä tukee vahva ohjaus ja sitäkin vahvempi käsikirjoitus. Mark Mylod on tutumpi nimi television puolelta, missä hän on tehnyt jaksoja Game of Thronesiin (2011-2019) ja Successioniin (2018-), eikä hän kompastele yhtään elokuvan kanssa. Hän rakentaa tunnelmaa ihailtavalla antaumuksella, tehden filmistä aika ajoin jopa hypnoottista seurattavaa. Miten voikin olla näin lumoavaa seurata, kun ökyrikkaat kerääntyvät yhteen ja heille tarjotaan toinen toistaan oudompia ruokalajeja? Mylod myös leikittelee taiturimaisesti lajityyppien välillä. The Menu osaa olla niin tiivistunnelmainen trilleri kuin erittäin hilpeä mustan huumorin komedia.

Aivan mahtava on myös Seth Reissin ja Will Tracyn käsikirjoitus. Lähtökohtana rikkaiden matkustaminen syömään jossain hienostoravintolassa keskellä ei-mitään ei välttämättä ole erityisen houkutteleva, mutta kaksikko on pyöritellyt kertomuksesta mitä herkullisimman tapahtumakaaren, joka eskaloituu yhä vain kummallisempiin suuntiin. Hahmot ovat toimivan erilaisia ja heille kirjoitetut repliikit ovat läpikotaisin onnistuneita. Erityisen hienoa Reissin ja Tracyn tekstissä on se, mitä siitä löytyy, kun alkaa kaivella syvemmälle. Leffassa erilaisiin ruokailuihin tottuneet ihmiset kokoontuvat ottamaan vastaan eksentrisen keittiömestarin kokkailut, mikä esitetään omanlaisenaan taideteoksena. Erilaisilla ihmisillä on toki erilaiset mietteensä tarjoilusta ja niitä on hupaisaa kuunnella. Parasta on, että vaikka leffassa tämä "taideteos" esitetään ruokana, voisi se oikeastaan olla mitä vain. Maalaus, elokuva, kirja, muotinäytös, vaikkapa videopeli. Elokuva toimiikin tehokkaana satiirina siitä, miten eri ihmiset nauttivat, kuluttavat ja arvostelevat taidetta. Katsojana on helppoa tunnistaa itsensä ruokailijoiden joukosta. The Menun yleisökin tulee joka näytöksessä koostumaan erilaisista ihmisistä, jotka ottavat tämän taideteoksen vastaan eri tavoin. Itse koin tämän yhtenä vuoden mehukkaimmista aterioista. Nam nam!

Kirsikkana kakun päällä toimii osaavasti työstetty tekninen puoli. Filmi on taidokkaasti kuvattu ja napakasti leikattu. Vajaan parin tunnin leffaa olisi voinut jäänyt toljottamaan vieläkin kauemmin, sillä niin hyvin se pitää imussaan. Hawthorne-ravintolan lavasteet ovat näyttävät ja vaikka lähes koko elokuva tapahtuu samassa tilassa, ei ravintola muutu koskaan tylsäksi paikaksi - pikemminkin päinvastoin. Asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot, kuten myös efektit ja äänimaailma. Colin Stetsonin säveltämät musiikit tehostavat hyvin tunnelmaa.

Yhteenveto: The Menu on yllättävänkin onnistunut mustan huumorin trilleri, josta löytyy tehokasta satiiria ihmisten erilaisista tavoista ottaa taidetta vastaan. Omalaatuinen tarina nappaa nopeasti mukaansa ja tälle ravintolamatkalle lähtee kiehtoutuneena. On oudon hypnoottista seurata, kun ruokailijoille esitetään yhä vain erikoisempia ruoka-annoksia ja on veikeää, kuinka erilaisia persoonia syöjien joukkoon mahtuu. Hahmojen joukosta on helppo tunnistaa itsensä eri käytösmallien perusteella. Näyttelijät ovatkin todella hyviä rooleissaan - etenkin tietty pääkolmikko Anya Taylor-Joy, Nicholas Hoult ja fantastinen Ralph Fiennes itse keittiömestarina. Vahva käsikirjoitus yllättää kerta toisensa perään homman eskaloituessa ja Mark Mylodin tehokkaassa ohjauksessa tunnelma on erinomaisesti rakennettu. The Menu on yksi vuoden isoimmista yllättäjistä ja erikoisesta menostaan huolimatta suosittelen sen katsomista erittäin lämpimästi, jos onnistuin herättämään kiinnostuksesi tai jos olit jo pohtinut elokuvan vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Menu, 2022, Alienworx Productions, Hyperobject Industries

Arvostelu: Encanto (2021)

ENCANTO

Ohjaus: Byron Howard ja Jared Bush

Pääosissa: Stephanie Beatriz, María Cecilia Botero, Jessica Darrow, Diane Guerrero, Angie Cepeda, Wilmer Valderrama, Carolina Caitán, Mauro Castillo, Adassa, Rhenzy Feliz, Ravi-Cabot Conyers, Maluma, John Leguizamo ja Alan Tudyk

Genre: animaatio, musikaali, komedia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Encanto on Disneyn uusi animaatioelokuva. Vuonna 2016 Disneyä johtanut John Lasseter pyysi Lin-Manuel Mirandaa tekemään lauluja uuteen animaatioon, jonka teko paljastettiin muutamaa vuotta myöhemmin. Näyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi lähti käyntiin ja nyt Encanto saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Disneyn työstävän uutta animaatioleffaa, joka ei olisi jatko-osa jollekin studion aiemmista projekteista. Mitä vähemmän aikaa elokuvan ilmestymiseen oli, sitä enemmän aloin odottaa sen näkemistä. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Encantoa sen lehdistönäytökseen pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kolumbian vuoristossa elää Madrigalien perhe, jossa jokainen perheenjäsen on saanut yli-inhimillisen kyvyn taianomaiselta kynttilältä - jokainen paitsi Mirabel-tytär. Kun jokin uhkaa perheen taikuutta, Mirabelin täytyy yrittää pelastaa voimansa hiljalleen menettävän perheensä.

Elokuvan keskiössä nähdään nuori naisenalku Mirabel (äänenä Stephanie Beatriz), joka on elänyt lapsesta asti kateellisena perheenjäsenilleen, jotka omaavat jokainen jonkinlaisen taikavoiman. Mirabel pyrkii päivästä toiseen peittämään nämä tunteet, muttei ymmärrettävästi pysty siihen aina, kun kaikki kylän asukitkin ihastelevat hänen siskojensa, serkkujensa, äitinsä ja tätinsä lahjoja. Mirabel saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen ja hän onkin varsin pidettävä päähenkilö, jonka matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään, kun jokin uhkaa hänen perheensä taikuutta ja hän päättää ottaa asioista selvää.

     Mirabelin perheeseen, Madrigaleihin kuuluvat matriarkka-abuela, eli Mirabelin isoäiti (María Cecilia Botero), Mirabelin parantavia kykyjä omaava äiti (Angie Cepeda) ja mehiläisille allerginen isä (Wilmer Valderrama), väkivahva sisko Luisa (Jessica Darrow) ja kukkia tyhjästä kasvattava sisko Isabela (Diane Guerrero), Mirabelin säätä hallitseva täti (Carolina Gaitán) ja tämän virnuileva mies (Mauro Castillo), heidän lapsensa, kaiken kuuleva Dolores (Adassa), muotoaan muuttava Camilo (Rhenzy Feliz) ja Antonio (Ravi-Cabot Conyers), sekä Mirabelin kadoksissa oleva, näkyjä näkevä setä Bruno (John Leguizamo). Sivuhahmotkin ovat varsin mainioita ja osaa heistä syvennetään erityisen onnistuneesti elokuvan kulkiessa eteenpäin.

Jos jostain Encantossa ei voi löytää mitään pahaa sanottavaa, niin sen animoinnista. Elokuva näyttää aivan mielettömän upealta. Se tarjoaa henkeäsalpaavaa silmäkarkkia kuvasta toiseen. Animaattorit voivat hyvillä mielin taputella itseään olkapäille, sillä yksikään ei ole hoitanut hommaansa puolivillaisesti vähän siihen suuntaan. Hahmojen ja kaikki muutkin liikkeet ovat sulavia, ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten fantastisesta talosta, jossa perhe asuu tai sitä ympäröivästä metsästä - tai ihan vain siitä, että tarkasti katsova voi nähdä kaikki yksittäiset hiussuortuvat ja jopa heijastukset hahmojen silmistä. Leffa on ihanan värikäs ja siinä hyödynnetään valoja ja varjoja vaikuttavasti.

Vahvoja visuaalisuuksia on tukemassa voimakas äänimaailma. Näyttelijöiden äänityöskentely on jo oivallista, minkä lisäksi tehostepuoli on kunnossa. Pixarin Coco-animaatioon (2017) musiikkeja tehnyt Germaine Franco vastaa Encanton musiikeista ja jatkaa hyvällä linjallaan energisten ja riemastuttavien latino-melodioiden kanssa. Disneylle tuttuun tapaan kyseessä on musikaali ja lauluista vastaa itse Lin-Manuel Miranda, joka taitaa olla musikaalialan kuumin nimi tällä hetkellä. Eikä ihme. Miranda vakuutti minut viimeistään tänä kesänä mahtavalla In the Heights -elokuvalla (2021) ja jatkaa yllättämistä nyt Encantossa. Mirandan kappaleet ovat toinen toistaan ilahduttavampia rallatuksia, jotka vievät mukanaan ja pistävät tanssijalan vipattamaan.

Tunnelmaltaan elokuva on myös varsin onnistunut. Encantosta löytyy aitoa taianomaisuutta, kuten kuuluukin, mikä auttaa katsojaa uppoutumaan tämän maagisen seikkailun vietäväksi. Leffasta löytyy paljon hersyvää huumoria ja pitkin elokuvaa pääseekin naureskelemaan niin hyville vitseille kuin fyysiselle kommellukselle. Perheen pienimmille filmi voi osoittautua jopa hieman pelottavaksi, mukana ollessa muutama synkempi kohtaus. Herkistymiseltäkään ei voida välttyä ja osalle katsojista voi heittää itkuvaroituksen.

Siksi onkin sääli, että elokuvan käsikirjoitus ei millään yllä monien muiden asioiden tasolle. Encantolla olisi todella hyvät lähtökohdat ja potentiaalia erittäin hienoon teokseen, mutta kirjoittajakaksikko Jared Bush ja Charise Castro Smith taisivat kiirehtiä leffan tuotantoon ja niinpä teksti on jäänyt aika alikehitetyksi. Siitä löytyy omat onnistumisensa liittyen hahmoihin ja heidän välisiin keskusteluihinsa, mutta tarinan kuljetus on hieman jopa latteaa. Kun Mirabel aloittaa selvittämään, mikä uhkaa taikuutta, katsoja alkaa odottamaan kunnon seikkailun lähtevän liikkeelle, mutta elokuva tuntuukin jarruttelevan paljon, kun se voisi kiitää. Konfliktit hoidetaan turhan lepsusti pois alta ja moni asia tapahtuu liian suoraviivaisesti. Minkäänlaista käännettä ei oikein löydy ja siinä kohtaa, kun odotin elokuvan lähtevän vihdoin uusille kierroksille, se kiirehditäänkin loppuun. Tiesin Encantosta etukäteen vain sen, että siinä on tyttö, joka elää maagisen perheen kanssa, mutta silti onnistuin hyvin nopeasti arvaamaan, miten elokuva tulee kulkemaan, eikä mitään yllätyksiä valitettavasti tullut. Elokuva pelaa korttinsa aivan liian turvallisesti. Osaa katsojista tämä ei häiritse, mutta itse jäin kaipaamaan leffan käsikirjoitukselta jotain selvästi enemmän.

Yhteenveto: Encanto on erittäin mainio koko perheen animaatioelokuva, vaikka sen käsikirjoitus jättääkin paljon toivomisen varaa. Teksti on harmillisen yllätyksetön ja menee kertomuksensa puolesta turhan usein siitä, mistä aita on matalin. Homma ei lähde käyntiin niin iskevästi kuin haluaisi ja tarina kiirehditään loppuunsa. Tekstistä löytyy kuitenkin onnistumisensa, liittyen erittäin hyviin hahmoihin ja heidän välisiin hilpeisiin keskusteluihin. Nauraa saa ja perheen pienemmille katsojille mukana on myös hieman jännitystä. Herkkyydeltä ei voi välttyä. Pääosin elokuvan tunnelma on todellisen taianomainen ja lumoava, ja filmin vietäväksi uppoutuu heti. Animaatiojälki on ällistyttävän upeaa ja musikaalinumerot mukaansatempaavia. Jos elokuvan käsikirjoitus olisi vahvempi, Encantossa voisi olla aineksia uudeksi moderniksi Disney-klassikoksi, mutta nyt se jää hieman vaisuksi siitä, mihin sillä olisi potentiaalia. Heikkouksistaan huolimatta suosittelen lämpimästi elokuvan katsomista - jo ihan vain siksi, että jos leffa menestyy hyvin, studio panostaisi jatkossakin uusien tarinoiden tarjoamiseen ja pienentäisi turhien jatko-osiensa ja uudelleenfilmatisointiensa tulvaa.

Ennen Encantoa elokuvateattereissa esitetään Disneyn uusi sympaattinen lyhytleffa Far From the Tree.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Encanto, 2021, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Moulin Rouge! (2001)

MOULIN ROUGE!

Ohjaus: Baz Luhrmann
Pääosissa: Ewan McGregor, Nicole Kidman, Jim Broadbent, Richard Roxburgh, John Leguizamo, Jacek Koman, David Wenham, Kerry Walker, Caroline O'Connor, Garry McDonald ja DeObia Oparei
Genre: musikaali, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Moulin Rouge! on Ewan McGregorin ja Nicole Kidmanin tähdittämä musikaalielokuva, mikä pohjautuu kabaree-yökerhoon Pariisissa. Alunperin vuonna 1889 perustettu yökerho on vuosisadan varrella ollut keskiössä monissa elokuvissa, kuten vuoden 1928 Moulin Rougessa ja vuoden 1952 Punaisessa myllyssä (Moulin Rouge). Ohjaaja Baz Luhrmann sai inspiraation tehdä musikaalielokuvan, kun hän oli Intiassa ja kävi katsomassa Bollywood-elokuvan. Luhrmann ihastui elokuvan rohkeaan tyyliin, heittäytymiseen ja lajityyppien rajuun sekoitukseen, ja halusi kokeilla jotain samanlaista Hollywoodissa. Bollywoodin lisäksi Luhrmann innostui myös William Shakespearen töistä, sekä antiikin Kreikan rakkaustaruista. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1999 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo jouluna 2000, mutta koska Luhrmann ei kokenut olevansa valmis filmin kanssa, sen ensi-iltaa siirrettiin. Lopulta Moulin Rouge! saikin maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 9. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mikä sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, kuvaus, leikkaus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan lavastuksen ja parhaan puvustuksen palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja laulu), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja musiikin palkinnot, sekä jopa 12 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan miessivuosan, äänityksen ja musiikin palkinnot. Itse en ollut ennen nähnyt Moulin Rougea, mutta olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä vihdoin katsomalla ja samalla arvostelemalla Moulin Rougen.

Vuonna 1899 nuori kirjailija Christian saapuu Pariisiin, missä hän päätyy boheemiin show-ryhmään ja rakastuu Moulin Rouge -yökerhon tähteen, kurtisaani Satineen. Yökerhon omistaja Harold Zidler on kuitenkin luvannut Satinen vaimoksi rikkaalle Herttualle, jotta tämä tukisi yökerhoa rahallisesti.

Pääroolissa nuorena ja innokkaana kirjoittajana, Christianina nähdään Ewan McGregor, joka oli vielä vuonna 2001 vasta nousemassa isoksi tähdeksi. McGregor osoittaakin tässä, miksi häntä pidetään niin korkeassa arvossa. Hän hyppää taidokkaasti roolinsa vietäväksi ja näyttää suurta intoa elokuvaa kohtaan. Lisäksi McGregor myös yllättää vakuuttavalla lauluäänellään. Hahmona Christian on hyvin perinteinen rakkaudesta haaveileva runosielu. Hahmoksi vaaditaankin McGregorin kaltainen lahjakkuus, jotta tavanomainen heppu saadaan kiinnostavaksi.

     Nicole Kidman taas näyttelee Moulin Rougen suosituinta kabaree-esiintyjää, kurtisaani Satinea, johon Christian rakastuu ensisilmäyksellä. Satine on kuitenkin hyvin erilainen kuin Christian toivoisi, eikä romanssi synny noin vain. Kidman on vielä McGregoria intohimoisempi ja heittäytyvämpi roolissaan, osoittaen osaavansa, kun niin oikeasti haluaa. Kidman on urallaan tehnyt todella epätasaisesti roolitöitä, mutta Satine taitaa kuulua hänen parhaimpiin. Kidman voittikin roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Elokuvassa nähdään myös Jim Broadbent Moulin Rougen omistajana Harold Zidlerinä, Richard Roxburgh rikkaana Herttuana, joka on myös kiinnostunut Satinesta, sekä John Leguizamo Moulin Rougen esityksiä loihtivana Henri de Touloise-Lautrecina. Hassusti liikkuva ja hölmösti puhuva Leguizamo ei täysin vakuuta, mutta Broadbent on erittäin hilpeä teatraalisena teatterinomistajana ja Roxburgh ilmehtii oivallisesti ylimielisenä Herttuana.

Moulin Rouge! ei todellakaan ole kaikille sopiva elokuva. Jo se, että kyseessä on musikaali, on joillekin luotaantyöntävä ajatus. Elokuva on äärimmäisen teatraalinen, nopeatempoinen, suorastaan päälle vyöryvä, hurjasti säihkyvä ja kaikin tavoin voimakkaasti tyylitelty. Onkin siis oletettavaa, että täysin samoista syistä jotkut rakastuvat tähän leffaan, kun taas toiset suorastaan inhoavat näkemäänsä. Itse voin onneksi todeta, että ensimmäisen puolen tunnin hämmennyksen jälkeen aloin vähitellen todella lämpenemään filmille ja uskon tämän olevan niitä teoksia, joista tulen pitämään ajan ja uudelleenkatseluiden myötä enemmän. Jo nyt ensimmäisellä katselulla pidin Moulin Rougea erittäin hyvänä teoksena.

Väärissä käsissä elokuva lässähtäisi jo ensiminuuteilla käsiin, mutta Baz Luhrmann osaa kyllä hommansa. Hän on loihtinut mukaan todella voimakkaan tyylin, mikä yhdistelee vanhaa aikaa ja nykypäivää. Ennen kuin elokuvan tuottaneen 20th Century Foxin logo edes ilmestyy ruutuun, näemme verhoilla peitetyn teatterilavan. Kapellimestari nousee lavan eteen ja kun hän aloittaa, verhot siirtyvät syrjään, Foxin fanfaari soi ja katsoja kuljetetaan vuoden 1899 Ranskaan. Siitä alkaakin sitten sellainen musikaalipläjäys, että monet muut lajityypin teokset seuraavat ihmetellen vierestä. "Voiko noin tehdä?" kysyvät Laulavat sadepisarat (Singin' in the Rain - 1952) ja Sound of Music (1965). Se on varmasti ollut Luhrmannin tarkoitus. Boheemin teatteriryhmän tavoin Luhrmannkin on boheemi taiteilija. Hän ei missään nimessä halua tehdä tyypillistä musikaalia... tai edes kovin tavanomaista elokuvaa. Luhrmann luultavasti kokisi epäonnistuneensa, jos katsoja kokisi leffan liian tavalliseksi.

Matkallaan Intiassa Luhrmann innostui Bollywoodin tavasta tehdä elokuvia. Luhrmann koki sen vapaammaksi kuin lännessä ja halusikin rikkoa Hollywoodin rajoja. Moulin Rougea ei tunnu hillitsevän mikään, vaan se riemuitsee vapaana. Elokuva ei pysähtele alussa, vaan vaatii katsojalta tarkkaa keskittymiskykyä, jotta kaiken valon, värin ja musiikin loisteessa, sekä nopeatempoisessa rytmissä pysyy kärryillä siinä, mikä leffan juoni edes on. Etenkin ensimmäisen puolituntisensa ajan ruutu on täynnä jos jonkinnäköistä ärsykettä, joista suuri osa menee ohi, sillä pikavauhtia kulkeva leikkaus puskee koko ajan uutta ruutuun. Tapahtumia vain toljottaa suu auki. Luhrmannilta vaadittaisiin vain yksi lipsahdus ja koko elokuva sortuisi kuin hutera korttitalo. Sitä lipsahdusta ei kuitenkaan tule, vaikka Luhrmann kuinka horjuisi reunalla läpi leffan parituntisen keston.

Nopean temponsa ja hullunkurisen tykityksensä ansiosta Moulin Rouge! ei koskaan käy tylsäksi. Kun katsoja pääsee vihdoin elokuvan sisälle ja antautuu musikaalihurmoksen vietäväksi, aika kuluu kuin siivillä silloinkin, kun Luhrmann vihdoin kokee sopivaksi rauhoittua. Vähitellen kehkeytyvälle (ja paikoitellen yllättävän eroottiselle) rakkaustarinalle annetaan tilaa ja mukana on jopa kauniin herkkiä hetkiä. Kaikki johtaa jännittävään loppuhuipennukseen, mikä toimii, vaikka elokuva paljastaakin heti alussa, kuinka leffa päättyy. Tai kenties se toimii juuri siksi.

Luhrmannin ohjaus on erittäin kiehtovaa ja omaperäistä. Hän saa elokuvan muistuttamaan samanaikaisesti niin vuosikymmeniä vanhaa teatteriesitystä kuin modernimpaa musiikkivideota. Yhdistelmään vaikuttaa vahvasti se, millaisia kappaleita elokuvan musikaalikohtauksiin on valittu. Alkuperäiskappaleiden sijaan leffassa lauletaan mm. David Bowieta, Madonnaa, Queenia, Elton Johnia ja Nirvanaa, mitkä ovat veikeässä kontrastissa elokuvan tapahtumavuoteen 1899. Modernimmat biisit toimivat selvästi Luhrmannin vertauksena 2000-luvun katsojille siitä, kuinka sata vuotta ihmiset olivat täpinöissään hyvin erilaisesta musiikista. Hienot lavasteet ovat tarkoituksellisesti kuin teatterissa ja asut upeita myös. Kuvauksessa kamera oikein ihastelee tätä kaikkea, vaikka hyperaktiivinen leikkaus kovasti haluaa vaihtaa kuvakulmaa alle sekuntin välein. Osittain digitehostein toteutetuista kaupunkinäkymistä huomaa tietokone-efektit, mutta toisaalta juuri se silmiinpistävyys sopii mukaan.

Yhteenveto: Moulin Rouge! on erittäin hyvä, joskin aluksi äärimmäisen hämmentävältä ja sekopäiseltä tuntuva musikaalielokuva. Ohjaaja Baz Luhrmann ei todellakaan halua päästää katsojaa helpolla, vaan tarjoaa sellaisen tykittelevän vuoristoratakyydin, että katsoja tuntee olonsa kummalliseksi vielä lopputekstien päätyttyä. Leffa läjäyttää katsojaa huimaan tahtiin villisti säihkyvällä, värikkäällä ja vauhdikkaasti leikatulla kuvastolla, ja jo alku määrittää hyvin nopeasti, tulisiko katsoja pitämään näkemästään vai ei. Jopa musikaalien suurkuluttajat eivät välttämättä lämpene tälle boheemille toteutukselle. Kaikin puolin tarinankerronnasta musikaalikohtausten toteutukseen, sekä lavasteisiin ja efekteihin Luhrmann välttelee perinteistä elokuvantekoa, luoden filmistään teoksen, mikä todella erottuu edukseen genrestä. Näyttelijät ovat täysillä mukana mahtipontisessa menossa. Musiikkivalinnat ovat todella oivallisia ja hyvässä kontrastissa elokuvan tapahtumavuoteen. Elokuvan tapa sekoittaa vanhaa ja modernia onkin osa sen viehätystä. Moulin Rouge! on luultavasti niitä teoksia, joista joko pitää tai ei - on vaikea kuvitella mitään välimuotoa näin erikoiselle pläjäykselle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moulin Rouge!, 2001, Twentieth Century Fox, Bazmark Films

Arvostelu: John Wick: Chapter 2 (2017)

JOHN WICK: CHAPTER 2

Ohjaus: Chad Stahelski
Pääosissa: Keanu Reeves, Riccardo Scamarcio, Ian McShane, Common, Ruby Rose, Claudia Gerini, Laurence Fishburne ja John Leguizamo
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Ensimmäisen kerran, kun näin John Wickin (2014), en pitänyt sitä kovin ihmeellisenä teoksena, joten kuullessani jatko-osasta, en ollut erityisen innoissani. Katsoin kuitenkin ensimmäisen osan uudestaan ja hyvä niin, sillä se oli parempi kuin muistin. Odotukseni jatko-osaa kohtaan kasvoivat. Minua hieman huvitti elokuvan nimi. Se ei ollut lyhyesti ja ytimekkäästi "John Wick 2", vaan siinä täytyi olla sana "Chapter" (suomeksi "luku") mukana. Onhan se tuolla lailla tietenkin vähän omaperäisempi kuin pelkkä "John Wick 2" tai vaikkapa "John Wick Part 2". Joka tapauksessa odotin jokseenkin innolla näkeväni yhtä kovan toimintapätkän kuin ensimmäinen elokuva ja positiivisin mielin kävin katsomassa sen. Ainoa pelkoni oli, että mitä jos John Wick muuttuisikin perinteisemmäksi toimintarymistelyksi ja tekijät olisivat unohtaneet sen, mikä teki ensimmäisen osan toiminnasta niin uniikin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa John Wick!

John Wick saa autonsa takaisin ja pääsee vihdoin olemaan rauhassa... mutta vain lyhyen hetken, sillä eräs Santino D'Antonio kiristää Wickin palaamaan vielä yhdelle tappokeikalle.

John Wickia näyttelevä Keanu Reeves ei vieläkään täysin vakuuta näyttelijänlahjoillaan. Reevesin ilmeet ovat lähes aina tyhjät, mutteivät oikealla tavalla tyhjät, mikä viestisi hahmon sydämen tyhjyydestä. Reeves vain pitää naamansa peruslukemilla ja äänensä monotonisena. Onneksi toimintakohtauksissa hän osaa olla kova äijä ja kyllähän Reeves näyttää tyylikkäältä hienoissa puvuissaan. Taistelukykyjen lisäksi Wick osoittaa osaavansa lähes sujuvasti puhua venäjää ja italiaa... sekä viittomakieltä!
     Riccardo Scamarcio esittää Santino D'Antoniota, joka ei ole kovin mukava mies. Wick on Santinolle velkaa ja tämän takia hän saakin kiristettyä Wickia suorittamaan tapon. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti riitä, vaan Santino saa kaikki palkkatappajat (joita on elokuvassa oikeasti useita) Wickin perään. Scamarcio on toimiva roolissaan, vaikka tuntuukin muuttuvan hieman nössömmäksi loppua kohti.
     Ensimmäisestä elokuvasta tuttu Ian McShanen näyttelemä Winston on mukana tässäkin ja vieläpä hieman isommassa roolissa. Winston pyörittää Continental-hotellia, jonka palveluista pääsevät nauttimaan Wickin kaltaiset tappajat. Hotellilla ja Winstonilla on useita sääntöjä, joita tappajien täytyy noudattaa. Mielestäni onkin hieman huvittavaa, mutta samalla toimivaa, että murhaajillakin on sääntönsä ja kunniansa. Myös John Leguizamon näyttelemä Aurelio esiintyy lyhyesti.
     Isoimmissa osissa olevat palkkatappajat Wickin perässä ovat Commonin näyttelemä Cassian ja Ruby Rosen esittämä mykkä Ares. Aluksi ajattelin, että Ares yrittää vain olla salaperäinen, mutta selittämättömistä syistä hän ei puhu lausettakaan ääneen koko elokuvan aikana. Vaikka Commonin mukana olo tuntui hieman hölmöltä, hänen roolinsa toimikin ja oli hienoa, että edes jotkut voivat pärjätä John Wickin kaltaiselle megatappokoneelle.
     Elokuvassa nähdään myös Claudia Gerini Santinon Gianna-siskona ja Laurence Fishburne jonkinlaisen järjestön johtohahmona. Vaikka olikin hauska nähdä The Matrix -trilogiassa (1999-2003) yhdessä näytelleet Reeves ja Fishburne jälleen kimpassa, ei jälkimmäisen näyttelijän osuus ole kovin vakuuttava. Fishburnen rooli on Passengersin (2016) tapaan olla vain antamassa hieman apua päähenkilölle.

John Wick: Chapter 2 jatkaa lähes suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi. Wick käy onnistuneesti varastamassa autonsa takaisin Iosef Tarasovin veljeltä. Samalla käydään hieman läpi, kuinka legendaarinen ja voittamaton hahmo John Wick onkaan, jos joku tätä katsova ei nähnyt edellistä osaa tai muista sen tapahtumia. Alkuosuus tuntuu hieman hölmöltä ja leffalla kestää hetki lähteä käyntiin. Ensimmäinen puolikas ei vielä erityisemmin vakuuta, mutta toinen puolisko tuo onneksi oikean tunnelman takaisin. Toinen puolisko onkin onneksi jopa loistava, mutta valitettavasti ihan viimeiset minuutit tuovat takaisin alkupuolen "ihan kiva" -fiiliksen, mikä on harmi, sillä juuri nähty tunti oli muuten niin loistokasta meininkiä. Kokonaisuutena John Wick: Chapter 2 on kuitenkin todella mainio toimintaelokuva - selkeästi jopa parempi kuin suurin osa puhtaista mätkintäleffoista.

Olin täysin turhaan huolissani toimintakohtauksien tasosta, sillä ne ovat aivan mahtavia! Koreografiat ovat tyylikkäitä, eikä leikkauspöydällä olla hutiloitu, jolloin taisteluista saa selvääkin. Mätkintää ei kuvata liian läheltä ja katsoja saakin useasti katsoa pitkiä kuvia, joissa tapahtuu nopeatempoisesti asioita. Muiden toimintaleffojen tekijät saisivat ottaa mallia John Wickeista, sillä näissä tekotapa on juuri oikea. Leffalla on myös munaa näyttää verta ja vieläpä paljon. Wick nimittäin "maalaa" seinät ja lattiat vastustajiensa verillä, kun hän ryhtyy ammuskelemaan. Äänitehosteilla tuodaan upeasti lisäyksiä nyrkkien iskuihin ja laukauksiin, jolloin katsojana meinaa useasti sanoa: "Tämä on rautaa!" Tappokeinoja on keksitty luovasti, eikä toisella puoliskolla ole kovin montaa lepotaukoa. Ensimmäisen osan tapaan mahtavat toimintaosuudet saavat katsojan lähes unohtamaan hieman hölmön ja kliseisen juonen. Huumoriakin on hieman mukana, mutta se syntyy lähinnä koomisista tapoista ja repliikeistä. Esimerkiksi Wickin uhotessa, että tuli kuka tahansa hänen peräänsä, hän tappaa kaikki, voi katsojana olla vaikeaa pidättää nauruaan.

Sarjan ohjaajana on onneksi pysynyt Chad Stahelski, enkä usko, että kenenkään muun ohjauksessa tämä olisi yhtä toimiva. Stahelski onkin alunperin ollut tekemässä stunt-koreografioita elokuviin, joten hänellä on silmää niihin. Käsikirjoittajakin on pysynyt samana, eli Derek Kolstadina. Jos (ja kun) leffalle tulee jatkoa, niin kaksikon pitää pysyä mukana, sillä ilman heitä muut tekijät eivät välttämättä tiedä, mitä pitäisi tehdä, jolloin jatko tuntuisi turhalta rahastukselta. Kuvaus ja leikkaus ovat tosiaan hienosti toteutettuja. Musiikin ovat säveltäneet Tyler Bates ja Joel J. Richard, mutta heidän työnsä ei pääse esille.

Yhteenveto: John Wick: Chapter 2 on jopa edeltäjäänsä parempi elokuva! Se on todella hyvä, vaikka siinä onkin mukana heikompia hetkiä, jotka vievät ripauksen makua kokonaisuudesta. Alkupuoli ja ihan loppu eivät erityisemmin vakuuta. Juoni ei tässäkään osassa ole kovin erikoinen, mutta toimintakohtaukset ovat niin näyttäviä ja tyylikkäitä, että juonen unohtaa usein ja jää vain haltioituneena katsomaan, kun Wick listii porukkaa. Keanu Reeves on hyvä toimintaosuuksissa, mutta muuten hän jättää kylmäksi. Riccardo Scamarion esittämä Santino on ihan hyvä, mutta Laurence Fishburne ei tunnu toimivan tässä. Tällaiset heikkoudet kuitenkin unohtaa aina, kun taistelut alkavat, sillä tällaista toimintaa ei usein näe! Jos leikkaus olisi holtitonta ja kuvaus epätasaista, toimintakohtauksista katoaisi hienous. Kyseessä on raaka pätkä, eikä tämä ole mitenkään lastenelokuva. Toimintaelokuvien ystävien on pakko katsoa tämä ja jos pidit ensimmäisestä osasta, niin pidät kyllä John Wick: Chapter 2:sta. Jos tekijät pysyvät samana ja toimintaosuudet yhtä luovina, niin kyllä näitä mielellään katsoo lisääkin. Uskoisin, että ennemmin tai myöhemmin tästä tehdään myös televisiosarja ja sellaisenakin tämä voisi toimia hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.birthmoviesdeath.com
John Wick: Chapter 2, 2017, Thunder Road Pictures, 87Eleven, Lionsgate