The Punisher: One Last Kill (2026) - spesiaaliarvostelu

THE PUNISHER: ONE LAST KILL

Ohjaus: Reinaldo Marcus Green

Näyttelijät: Jon Bernthal, Judith Light, Andre Royo, Mila Jaymes, Dominick Mancino, Joseph Devito, Henry Corvino, David Manuele, Jason R. Moore, Kelli Barrett, Addie Bernthal ja Deborah Ann Woll

Genre: toiminta

Kesto: 50 minuuttia

Ikäraja: 18

The Punisher: One Last Kill perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Frank Castleen, eli Punisheriin. Jon Bernthal esitti hahmoa ensi kertaa Daredevil-televisiosarjan (2015-2018) toisella tuotantokaudella ja sai oman sarjansa The Punisherin (2017-2019), joka kuitenkin peruttiin toisen kautensa jälkeen. Bernthal nähtiin roolissa jälleen Daredevil: Born Again -sarjan (2024-) avauskaudella, jonka kuvauksissa näyttelijä sai idean hahmon omasta lyhytelokuvasta. Bernthal esitteli ideansa Marvel Studiosille, joka innostui. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt The Punisher: One Last Kill on julkaistu Disney+ -palvelussa, osana Marvel Television Special Presentation -konseptia, johon ovat aiemmin kuuluneet halloweenspesiaali Werewolf by Night (2022) ja jouluteemainen The Guardians of the Galaxy Holiday Special (2022). Itse pidän paljon Punisher-hahmosta ja etenkin Bernthalin tulkinnasta. Olen toivonut kunnon paluuta hahmolle, mielellään varsinaisen elokuvan muodossa. Olin aluksi pettynyt, kun paljastettiin, että hahmon sooloprojekti olisikin pelkkä lyhytelokuva, mutta odotin silti spesiaalin näkemistä. Katsoinkin The Punisher: One Last Killin heti sen julkaisupäivänä.

Frank Castle yrittää jättää väkivaltaiset puuhansa taakseen, kun menneisyys palaa kummittelemaan.

Jon Bernthal nähdään jo viidettä kertaa Frank Castlena, traumatisoituneena sotaveteraanina, joka menetti perheensä mafian hyökkäyksessä ja on siitä asti ollut verisellä kostoretkellään. Nyt Frank uskoo olevansa valmis, mutta päällimmäiseksi kysymykseksi on noussut "mitä nyt". Mitä mies tekisi elämällään nyt, kun hänellä ei ole enää perhettä ja hän on etsintäkuulutettu oman käden oikeutta jakava rikollinen? Bernthal näytteli Punisheria ensi kertaa kymmenen vuotta sitten ja on kuluneen vuosikymmenen aikana ominut roolin täysin itselleen. Hän on jälleen vakuuttava niin sotatraumojaan käsittelevänä ja perheensä kuolemaa surevana miehenä kuin myös eläimellisellä raivolla vastustajiaan lahtaavana tappokoneena, yhdistellen nämä puolet yhdeksi Marvelin kiinnostavimmista päähenkilöistä.

The Punisher: One Last Kill ei tosiaan ole varsinainen elokuva, vaan noin viisikymmentä minuuttia kestävä erityisjakso, joka jatkaa hahmon taivalta siitä, mihin Daredevil: Born Againin avauskaudella jäätiin ja joka johtaa kesällä ilmestyvään Spider-Man: Brand New Day -elokuvaan (2026), jossa Punisher käy ainakin piipahtamassa. Koska kesto on lyhyt, tarinasta ei ole voitu laatia erityisen monimutkikasta ja se muistuttaakin pitkälti leffoista The Raid: Redemption (2011) ja Dredd (2012), joissa päähenkilöt yrittivät pysyä hengissä kerrostalossa, periaatteessa kaikkien muiden yrittäessä tappaa heidät.

Eipä The Punisher: One Last Kill sen enempää kaipaakaan ja kun aluksi on hieman kaiveltu Frankin tummaa mielenmaisemaa, varsinainen mättö pääseekin jo vauhtiin. Ja jos joku taas ehti luulla, että koska tämä spesiaali on julkaistu Disneyn suoratoistopalvelussa, niin se automaattisesti tarkoittaisi, että kyseessä olisi lapsiystävällistä menoa, ei sitä voisi olla enempää väärässä. Spesiaali on kyllä korkean K18-ikärajaleimansa ansainnut, sillä veri roiskuu ja Punisher pistää vastustajiaan hengiltä yhä mielikuvituksellisimmin keinoin, käyttäen aseenaan aika lailla mitä vain, mikä on käden ulottuvilla. 

Spesiaali toisaalta tyydyttää toiminnannälkäisiä katsojia, mutta samalla se jättää kaipaamaan lisää. Enkä nyt meinaa, että lisää monimutkikasta tarinankerrontaa tai vastaavaa, vaan että spesiaali loppuu harmillisen lyhyeen. The Punisher: One Last Killin kun toivoisi olevan ihan kunnon puolitoistatuntinen elokuva, etenkin kun tarinan pääpahis, eli Judith Lightin näyttelemä Gnucci-rikollisperheen matriarkka vain katoaa kuvioista. Toivonkin, että spesiaali oli Marvelilta kokeilu sille, haluavatko fanit nähdä tällaista mättöä enemmänkin ja että tämä johtaisi lopulta joko varsinaiseen Punisher-leffaan tai uuteen sarjaan, kuten Daredevilin kanssa tapahtui.

The Punisher: One Last Killin ohjauksesta vastaa Reinaldo Marcus Green, joka on myös käsikirjoittanut spesiaalin yhdessä Bernthalin kanssa. Green näyttää taitavansa rujon toiminnan, sekä hyvän päänsisäisen myllerryksen. Jos Punisher saisi kunnon elokuvan, toivon saman duon vastaavan jälleen tekstistä ja ohjauksesta. Teknisestikin The Punisher: One Last Kill on pätevä, vaikka mukana on yksi lyhyt kuva, jossa katolta putoava tyyppi näyttää kiusallisen paljon videopelihahmolta. Muuten efektit ovat mainiot, kameratyöskentely oivallista, lavasteet mainion sotkuiset ja maskeeraus onnistuneen brutaalia. Äänimaailma jytisee mukavasti ja spesiaalin varrelle ripotellut raskaammat kappaleet säestävät näitä turpaanvetoja ja ammuskeluja hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2026

Lähteet: spesiaalin tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja spesiaalin juliste www.impawards.com

The Punisher: One Last Kill, Yhdysvallat, 2026, Marvel Studios, Marvel Television

Arvostelu: The Menu (2022)

THE MENU

Ohjaus: Mark Mylod

Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Ralph Fiennes, Nicholas Hoult, Hong Chau, Janet McTeer, John Leguizamo, Judith Light, Reed Birney, Paul Adelstein, Aimee Carraro, Arturo Castro, Mark St. Cyr, Rob Yang ja Peter Grosz

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Menu on Mark Mylodin ohjaama mustan huumorin trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Seth Reissin ja Will Tracyn käsikirjoituksesta, joka nousi Hollywoodin Black Listille suosituimpien tekstien joukkoon, joista ei oltu vielä työstetty elokuvaa. Kun leffaa lähdettiin tekemään, ohjaajana oli aluksi tarkoitus toimia Alexander Payne ja leffan pääosaan kaavailtiin Emma Stonea, mutta kun tuotantoa jouduttiin viivästyttämään koronaviruspandemian takia, Payne ja Stone poistuivat projektista ja heidät korvattiin Mylodilla ja Anya Taylor-Joylla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin syyskuussa 2021 ja nyt The Menu saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun näin sen näyttelijäkaartin ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Menun sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa, tietämättä oikeastaan mitään sen tarinasta.

Pariskunta Tyler ja Margot matkustavat yksityissaarelle, ruokailemaan eksklusiivisessa hienostoravintolassa, Hawthornessa. Ruokalista sisältää kuitenkin yllätyksiä, joihin yksikään syöjistä ei ole osannut varautua.

Nicholas Hoult ja Anya Taylor-Joy nähdään Tylerinä ja Margotina, varsin tuoreena pariskuntana. Tyler on totaalisen innostunut, liki pakkomielteinen ruoasta, sen teosta ja syömisestä. Hän on katsonut useasti läpi monet kokkiohjelmat ja tuntee alan parhaat kokit. Joten kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus syödä yhdessä maailman eksklusiivisimmassa ja ylistetyimmässä ravintolassa, on Tylerin tietty pakko päästä kokemaan nämä kehutut makuelämykset. Margotille taas ruoka vaikuttaa olevan enemmänkin ihmisen polttoainetta, jota syö selvitäkseen hengissä. Hän lähtee kuitenkin Tylerin matkaan uteliaana. Hoult ja Taylor-Joy ovat tuttuun tapaansa erittäin mainiot rooleissaan. Hoult tulkitsee erinomaisesti lapsenomaisen innokasta Tyleriä, kun taas Taylor-Joy esittelee lahjojaan skeptisempänä Margotina.

     Pari eivät kuitenkaan ole ravintolan ainoat ruokailijat, vaan hulppean aterian pariin ovat kokoontuneet myös arvostettu ruokakriitikko (Janet McTeer) ja hänen kirjoittamansa sanomalehden vetäjä (Paul Adelstein), sekä ruoasta maltaita maksaneet leffastara (John Leguizamo) ja hänen assistenttinsa (Aimee Carraro), iäkäs pariskunta (Judith Light ja Reed Birney), sekä rääväsuinen ja ylimielinen kolmikko (Arturo Castro, Mark St. Cyr ja Rob Yang). Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti, mutta loppujen lopuksi leffan todellinen tähti on Ralph Fiennes, joka uhkuu karismaa Hawthornen arvostettuna keittiömestarina, Julian Slowikina. Fiennes on suorastaan täydellinen valinta rooliin ja niin hahmot kuin katsojat lumoutuvat kuuntelemaan, kun keittiömestari esittelee kerta toisensa perään yhä omituisemmiksi muuttuvat kattaukset.

Vaikka olinkin etukäteen kuullut elokuvasta paljon kehuja, The Menu onnistui silti lyömään minut täysin ällikällä. Kyseessä on ilahduttavan omaperäinen ja omituinen teos, joka jaksaa yllättää läpi kestonsa. Sen lisäksi, että näyttelijät ovat kauttaaltaan lahjakkaita, heitä tukee vahva ohjaus ja sitäkin vahvempi käsikirjoitus. Mark Mylod on tutumpi nimi television puolelta, missä hän on tehnyt jaksoja Game of Thronesiin (2011-2019) ja Successioniin (2018-), eikä hän kompastele yhtään elokuvan kanssa. Hän rakentaa tunnelmaa ihailtavalla antaumuksella, tehden filmistä aika ajoin jopa hypnoottista seurattavaa. Miten voikin olla näin lumoavaa seurata, kun ökyrikkaat kerääntyvät yhteen ja heille tarjotaan toinen toistaan oudompia ruokalajeja? Mylod myös leikittelee taiturimaisesti lajityyppien välillä. The Menu osaa olla niin tiivistunnelmainen trilleri kuin erittäin hilpeä mustan huumorin komedia.

Aivan mahtava on myös Seth Reissin ja Will Tracyn käsikirjoitus. Lähtökohtana rikkaiden matkustaminen syömään jossain hienostoravintolassa keskellä ei-mitään ei välttämättä ole erityisen houkutteleva, mutta kaksikko on pyöritellyt kertomuksesta mitä herkullisimman tapahtumakaaren, joka eskaloituu yhä vain kummallisempiin suuntiin. Hahmot ovat toimivan erilaisia ja heille kirjoitetut repliikit ovat läpikotaisin onnistuneita. Erityisen hienoa Reissin ja Tracyn tekstissä on se, mitä siitä löytyy, kun alkaa kaivella syvemmälle. Leffassa erilaisiin ruokailuihin tottuneet ihmiset kokoontuvat ottamaan vastaan eksentrisen keittiömestarin kokkailut, mikä esitetään omanlaisenaan taideteoksena. Erilaisilla ihmisillä on toki erilaiset mietteensä tarjoilusta ja niitä on hupaisaa kuunnella. Parasta on, että vaikka leffassa tämä "taideteos" esitetään ruokana, voisi se oikeastaan olla mitä vain. Maalaus, elokuva, kirja, muotinäytös, vaikkapa videopeli. Elokuva toimiikin tehokkaana satiirina siitä, miten eri ihmiset nauttivat, kuluttavat ja arvostelevat taidetta. Katsojana on helppoa tunnistaa itsensä ruokailijoiden joukosta. The Menun yleisökin tulee joka näytöksessä koostumaan erilaisista ihmisistä, jotka ottavat tämän taideteoksen vastaan eri tavoin. Itse koin tämän yhtenä vuoden mehukkaimmista aterioista. Nam nam!

Kirsikkana kakun päällä toimii osaavasti työstetty tekninen puoli. Filmi on taidokkaasti kuvattu ja napakasti leikattu. Vajaan parin tunnin leffaa olisi voinut jäänyt toljottamaan vieläkin kauemmin, sillä niin hyvin se pitää imussaan. Hawthorne-ravintolan lavasteet ovat näyttävät ja vaikka lähes koko elokuva tapahtuu samassa tilassa, ei ravintola muutu koskaan tylsäksi paikaksi - pikemminkin päinvastoin. Asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot, kuten myös efektit ja äänimaailma. Colin Stetsonin säveltämät musiikit tehostavat hyvin tunnelmaa.

Yhteenveto: The Menu on yllättävänkin onnistunut mustan huumorin trilleri, josta löytyy tehokasta satiiria ihmisten erilaisista tavoista ottaa taidetta vastaan. Omalaatuinen tarina nappaa nopeasti mukaansa ja tälle ravintolamatkalle lähtee kiehtoutuneena. On oudon hypnoottista seurata, kun ruokailijoille esitetään yhä vain erikoisempia ruoka-annoksia ja on veikeää, kuinka erilaisia persoonia syöjien joukkoon mahtuu. Hahmojen joukosta on helppo tunnistaa itsensä eri käytösmallien perusteella. Näyttelijät ovatkin todella hyviä rooleissaan - etenkin tietty pääkolmikko Anya Taylor-Joy, Nicholas Hoult ja fantastinen Ralph Fiennes itse keittiömestarina. Vahva käsikirjoitus yllättää kerta toisensa perään homman eskaloituessa ja Mark Mylodin tehokkaassa ohjauksessa tunnelma on erinomaisesti rakennettu. The Menu on yksi vuoden isoimmista yllättäjistä ja erikoisesta menostaan huolimatta suosittelen sen katsomista erittäin lämpimästi, jos onnistuin herättämään kiinnostuksesi tai jos olit jo pohtinut elokuvan vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Menu, 2022, Alienworx Productions, Hyperobject Industries

Arvostelu: Tick, Tick... Boom! (2021)

TICK, TICK... BOOM!

Ohjaus: Lin-Manuel Miranda

Pääosissa: Andrew Garfield, Alexandra Shipp, Robin de Jesús, Vanessa Hudgens, Joshua Henry, Jonathan Marc Sherman, Michaela Jaé Rodriguez, Ben Levi Ross, Judith Light ja Bradley Whitford

Genre: musikaali, romantiikka, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 13

Tick, Tick... Boom! perustuu Jonathan Larsonin samannimiseen musikaaliesitykseen, joka kertoi Larsonin omasta elämästä 1990-luvun alussa. 2010-luvulla tuottaja Julie Oh alkoi suunnitella tekevänsä elokuvasovituksen esityksen pohjalta ja pyysi esitystä ihailevan Lin-Manuel Mirandan ohjaamaan elokuvan. Vuonna 2019 Netflix nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään jo muutaman päivän jälkeen juuri alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat jälleen syyskuussa ja lopulta Tick, Tick... Boom! ilmestyi Netflixissä marraskuussa 2021. Elokuva oli kehuttu ja suosittu ja se sai mm. kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras miespääosa ja leikkaus) ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja miespääosa, joista se voitti jälkimmäisen). Itse pohdin elokuvan katselua, kun se julkaistiin, mutta leffa jäi minulta väliin. Katsoinkin sen lopulta vasta juuri ennen Oscar-gaalaa, yhdessä työkavereideni kanssa.

Vuonna 1992 Jonathan Larson esittää rockmonologiaan nimeltä tick, tick... BOOM!, kertoen elämästään kolmekymppisenä taiteilijanalkuna, jonka ihmissuhteet alkoivat kärsiä, kun hän työsti intohimoprojektiaan, tulevaisuuteen sijoittuvaa musikaaliesitystä Superbia.

Andrew Garfield se vain jatkaa hämmästyttämistään näyttelijänlahjoillaan - ja nyt myös laulutaidoillaan! Garfield nähdään itse Jonathan Larsonina, varsinaisena taiteilijasieluna, joka käytti vuosia tehdessään töitä kuppilassa ja työstäessään samalla aika erikoista musikaaliesitystä. Näistä kokemuksistaan Larson kertoi monologiesityksessään nimeltä tick, tick... BOOM! ja niinpä myös elokuva on yhdistelmä tätä esitystä ja elämäkerrallista filmikuvausta Larsonin elämästä. Garfield tulkitsee suuresta tulevaisuudesta haaveilevaa ja nykyhetken hankaluuksista stressaavaa Larsonia ihailtavalla antaumuksella, heittäytyen täysillä roolinsa vietäväksi. Hän todella ansaitsi Golden Globe -palkintonsa ja olisi mielestäni ansainnut myös Oscar-pystin. Garfield on kuitenkin niin lahjakas heppu, joka jaksaa kerta toisensa perään yllättää, että olen aivan varma Oscar-voitonkin tapahtuvan vielä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Alexandra Shipp Jonathanin tyttöystävänä Susanina, Robin de Jesús Jonathanin kämppiksenä Michaelina, Jonathan Marc Sherman Playwrights Horizons -teatterin johtajana Ira Weitzmanina, Bradley Whitford musikaalisäveltäjä Stephen Sondheimina, sekä Vanessa Hudgens ja Joshua Henry Jonathanin kanssa tick, tick... BOOM! -show'ssa esiintyvinä Karessana ja Rogerina. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin hyvää työtä, vaikka kaikki jäävät lopulta Garfieldin varjoon. Sivunäyttelijöistä erityisesti Jesús vakuuttaa omien haasteidensa kanssa kamppailevan kämppiksen osassa.

Nyt minua harmittaa, etten älynnyt katsoa Tick, Tick... Boom! -elokuvaa heti, kun se julkaistiin, mutta olen toisaalta iloinen, että pääsin kokemaan sen isolta kankaalta yhdessä työkavereideni kanssa, hyvänä nostatuksena Oscar-gaalan tunnelmaan. Heti tarttuvan energisen avauslaulun 30/90 kohdalla olin täysin myyty ja elokuva onnistui voittamaan minut puolelleen kerta toisensa perään. Aiemmin olin harmitellut, että vuoden 2021 musikaalileffojen, kuten mahtavien In the Heightsin ja Annetten joukosta Oscar-akatemia valitsi laimean West Side Story -kierrätyksen kisaamaan parhaan elokuvan palkinnosta ja nyt ihmetystäni vain lisää, ettei tämäkään loistokas musikaalileffa päässyt ehdolle. Kyseessä on todellinen hyvän mielen teos, jonka aikana pitää suorastaan taistella sitä vastaan, ettei hyppäisi tanssiin mukaan.

Elokuva on kerrottu todella vekkulimaisesti, sen yhdistäessä Jonathan Larsonin tick, tick... BOOM! -lavaesitystä elämäkertaelokuvaan. Esitys toimii kuin kertojaäänenä tositapahtumien näyttämiselle ja nämä kaksi osasta sulautuvat nerokkaasti yhteen. Parituntinen leffa kulkee vauhdikkaasti eteenpäin, eikä sitä katsoessa ehdi aika oikeastaan käydä pitkäksi. Toisella puoliskolla elokuvan draamapuoli iskee isommin esille, Jonathanin ihmissuhteiden murentuessa hänen ympärillään. Vaikka hymy hyytyy katsojan huulilta riemastuttavan ensimmäisen tunnin jälkeen, draama on myös vahvasti tehty, eikä ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti.

Leffan ohjauksesta vastaa Lin-Manuel Miranda, joka Garfieldin tavoin jaksaa ilahduttaa minua kerta toisensa perään. Aiemmin olen nähnyt hänet lähinnä näyttelemässä tai kirjoittamassa elokuvien lauluja, mutta tässä Miranda näyttää myös taitonsa ohjaajana. Hänen rakentama tunnelmansa on erittäin valloittava ja hän saa revittyä näyttelijöistään kaiken irti. Larsonin esityksen pohjalta Steven Levenson on työstänyt napakan käsikirjoituksen. Tick, Tick... Boom! on myös teknisesti hieno leffa. Se on tyylikkäästi kuvattu ja taidolla leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteita hyödynnetään oivallisin tavoin. Elokuvan laulut on suoraan otettu Larsonin tick, tick... BOOM! -esityksestä ja ne ovat läpikotaisin mahtavia. Avauskappale 30/90:n ohessa muita suosikkejani ovat ilahduttava Boho Days, energinen No More, lystikkäästi sanailtu Therapy, voimakas Real Life ja herkkä Why.

Yhteenveto: Tick, Tick... Boom! on loistava musikaalielämys, joka riemastuttaa suuresti ja liikuttaa kyyneliin asti. Andrew Garfield osoittaa jälleen olevansa yksi sukupolvensa parhaista miesnäyttelijöistä, heittäytyen ihailtavalla antaumuksella roolinsa vietäväksi. Näyttelemisen lisäksi Garfield vakuuttaa myös laulajana. Laulut ovat läpikotaisin aivan mahtavia ja erityisesti alun energinen 30/90 jää pitkäksi aikaa soimaan päässä. Elokuva yhdistelee tyylikkäästi Larsonin lavaesitystä perinteiseen elämäkertaleffaan, luoden kokemuksesta varsin ainutlaatuisen. Parituntinen teos pitää iskevästi mukanaan. Toisella puoliskolla hilpeys hiipuu, mutta vahva draamaosasto pitää filmin tasokkaana loppuun saakka. Tekniseltä puoleltaankin filmi on taidokkaasti tehty ja Lin-Manuel Miranda hoitaa ohjaajan tontin mallikkaasti. Kaikin puolin Tick, Tick... Boom! on hieno elokuva, jota voi lämpimästi suositella kaikille musikaalien ystäville ja Garfieldin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tick, Tick... Boom!, 2021, 5000 Broadway Productions, Imagine Entertainment