Lammasetsivät (The Sheep Detectives - 2026) - elokuva-arvostelu

LAMMASETSIVÄT

THE SHEEP DETECTIVES

Ohjaus: Kyle Balda

Näyttelijät: Julia Louis-Dreyfus, Bryan Cranston, Chris O'Dowd, Nicholas Braun, Hugh Jackman, Molly Gordon, Nicholas Calitzine, Regina Hall, Patrick Stewart, Hong Chau, Bella Ramsey, Tosin Cole, Kobna Holdbrook-Smith, Conleth Hill, Brett Goldstein, Rhys Darby ja Emma Thompson

Genre: seikkailu, mysteeri

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 7

The Sheep Detectives, eli suomalaisittain Lammasetsivät perustuu Leonie Swannin kirjaan Murha laitumella: Lammasdekkari (Three Bags Full) vuodelta 2005. Tuottaja Lindsay Doran esitteli kirjan käsikirjoittaja Craig Mazinille jo kymmenen vuotta sitten. Mazin innostui lukemastaan niin paljon, että ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta jo ennen kuin kirjan filmatisointioikeuksia oli ostettu. Vasta 2020-luvulla elokuva pääsi oikeasti tuotantoon ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 työnimellä "Three Bags Full: A Sheep Detective Movie". Nyt Lammasetsivät on saapunut Suomen teattereihin ja itse olen täysin epäironisesti odottanut sen näkemistä todella innoissani. Jo leffan idea vaikutti hupaisalta ja traileri näytti lystikkäältä. Elokuvan maailmalta keräämät kehut ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Lammasetsivät heti sen ensi-iltapäivänä. 

Paimen Jori Haka lukee lampailleen joka ilta murhamysteerikirjoja. Kun eräänä aamuna lampaat löytävät Jorin kuolleena, heidän täytyy hyödyntää kuulemiaan tarinoita, selvittääkseen kuka murhasi heidän rakkaan paimenensa?

Hugh Jackman näyttelee Jori Hakaa, lammaspaimenta, joka ei tiedä mitään parempaa kuin hänen lampaansa. Hän ei vain keritse ja syötä niitä, vaan lukee niille myös iltasatuja kuin omille lapsilleen. Jori rakastaa dekkareita ja murhamysteerejä ja onkin lukenut lukuisia vastaavia lampaille. Mies ei kuitenkaan tiedä, että lampaat ymmärtävät hänen satunsa, mikä onkin kätevää, kun Jori murhataan ja vain lampaat voivat selvittää rikoksen. Lampaisiin kuuluvat muun muassa nokkela Lili (Julia Louis-Dreyfus), erakkoluonne Sebastian (Bryan Cranston), kaiken muistava Mauno (Chris O'Dowd), diivamainen Pilvi (Regina Hall), iäkäs Sir Richfield (Patrick Stewart), nuori Sara (Bella Ramsey), todella villainen Villasilmä (Rhys Darby), sekä kaikkea puskevat pässit Roni ja Reiska (Brett Goldstein). Nämä lampaat muodostavat mahtavan monipersoonaisen joukon, joiden kanssa lähtee erittäin kiinnostuneena selvittämään heidän paimenensa murhaa. Jackman on hyvässä vedossa sympaattisena Jorina.

     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Braun paikallisen Notkon pikkukaupungin poliisikonstaapeli Teerinä, Molly Gordon Jorin tyttärenä Rebekkana, Nicholas Galitzine journalisti Eerona, Tosin Cole viereistä tilaa pyörittävänä Kallena, Kobna Holdbrook-Smith pappi Hillilänä, Hong Chau hotellia pyörittävänä Bethinä, Conleth Hill teurastaja Palvina, sekä Emma Thompson - joka minulla oli suuri ilo tavata viime vuonna Sydäntalvi-elokuvan (Dead of Winter - 2025) kutsuvierastilaisuudessa - asianajaja Harbottlena. Ihmishahmotkin ovat oivallisen erilaisia toisistaan ja nopeasti käy selväksi, että itse kullakin olisi motiivit hankkiutua Jorista eroon. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan.

Lammasetsivät on ilahduttavin ei-animoitu koko perheen elokuva moneen vuoteen. Sen lisäksi, että elokuva sisältää mahtavan tarinan, leffa on tehty muistuttaen vanhoista hyvistä ajoista, kun lastenleffat eivät aliarvioineet katsojiaan ja malttoivat oikeasti kertoa tarinaansa, luottamatta vain hyperaktiiviseen koheltamiseen. Lisäksi elokuva on muistutus ajoista, kun lastenleffat uskalsivat käsitellä hurjempiakin aiheita, Lammasetsivien tarinan toki pyöriessä kuoleman ympärillä. Elokuva käsittelee aihetta erinomaisesti, esittämättä sitä liian pelottavasti, muttei myöskään mitenkään silkkihansikkain ja hattaraan käärittynä.

Elokuvan tarina vie täysillä mukanaan. On niin viihdyttävää kuin koukuttavaa seurata lampaiden yritystä selvittää paimenensa murhaa. Hahmokattaus on tosiaan erittäin mainio ja täynnä epäilyttäviä tyyppejä. Kyseessä on myös paras murhamysteeri sitten ensimmäisen Veitset esiin -leffan (Knives Out - 2019), jättäen aikuiskatsojatkin arvailemaan loppuun asti, kuka olikaan kaiken takana. Kuten hyvät murhamysteerit, myös Lammasetsivät tarjoaa käänteitä, joilla sekoitetaan pakkaa, sekä tietty jännittäviä tilanteita. Elokuva sisältää myös runsaasti hyvää huumoria, naurattaen makeasti useaan otteeseen. Muutenkin leffa tarjoaa aikamoista tunteiden vuoristorataa ja varoitan jo nyt, että kuivin silmin tätä elokuvaa voi olla hyvin vaikeaa saada katsottua loppuun asti. Lammasetsivät oli vielä parempi teos kuin olin odottanut ja se osui juuri oikealla tavalla nostalgiahermooni, joka on haikaillut vuosikymmenten taakse, kun puhuvia eläimiä ja oikeita ihmisiä sekoittavia elokuvia, kuten iki-ihana Babe - urhea possu (Babe - 1995) vielä tehtiin.

Elokuvan on ohjannut Kyle Balda, jonka aiempiin töihin kuuluvat muun muassa Kätyrit-animaatiot (Minions - 2015-2022). Lammasetsivät on selvästi Baldan paras elokuva ja vilkkaan sekoilun sijaan Balda on tehnyt aidosti ihastuttavan ja ennen kaikkea sydämellisen filmin, jossa on aineksia nousta lajityyppinsä moderniksi klassikoksi. Tähän vaikuttaa erityisesti esimerkiksi Chernobyl-minisarjasta (2019) ja The Last of Us -videopeliadaptaatiosta (2023-) vastuussa olleen Craig Mazinin loistokas käsikirjoitus. Mazin on näyttänyt taitojaan komedian, kauhun ja historiallisen draaman saralla ja osoittaa nyt taitavansa myös koko perheen leffat. Kaiken tämän päälle Lammasetsivät on myös taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja tietokonetehostein toteutetut lampaat ovat niin hienoja, että unohdin saman tien, etteivät ruudulla nähtävät eläimet ole aitoja. Erityinen onnistumisen merkki on, kun nämä lampaat ovat tekemisissä ihmisten kanssa ja illuusio tosissaan täydellistyy. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu ja Christophe Beck säestää tätä mysteeriä pätevästi musiikeillaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sheep Detectives, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Lord Miller, Three Strange Angels, Working Title Films

Humiseva harju (Wuthering Heights - 2026) - elokuva-arvostelu

HUMISEVA HARJU

WUTHERING HEIGHTS

Ohjaus: Emerald Fennell

Näyttelijät: Margot Robbie, Jacob Elordi, Hong Chau, Martin Clunes, Shazad Latif, Alison Oliver, Ewan Mitchell, Charlotte Mellington, Owen Cooper ja Vu Nguyen

Genre: romantiikka

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Wuthering Heights, eli suomalaisittain Humiseva harju perustuu Emily Brontën samannimiseen kirjaan vuodelta 1847. Vuonna 2024 Emerald Fennell ilmoitti työstävänsä seuraavaksi elokuvan Brontën kirjasta, luettuaan sen teini-ikäisenä ja innostuttuaan siitä paljon. Useat studiot alkoivat kilpailla saadakseen elokuvan omaksi. Siitä huolimatta, että Netflix tarjosi elokuvasta jopa 150 miljoonaa dollaria, Warner Bros. Pictures voitti tarjouskilpailun paljon pienemmällä, 80 miljoonan dollarin tarjouksellaan, luvattuaan Fennellille, että elokuva saisi kunnon teatterilevityksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Humiseva harju on saapunut teattereihin kohun saattelemana. Itse en ole lukenut Brontën kirjaa; tiedän vain sen klassikkostatuksen. Kiinnostuin, kun luin Fennellin tekevän adaptaatiota kirjan pohjalta, olinhan pitänyt paljon Fennellin kahdesta edellisestä elokuvasta, Lupaavasta nuoresta naisesta (Promising Young Woman - 2020) ja Saltburnista (2023). Kävinkin uteliaana katsomassa Humisevan harjun ystävänpäivänä.

Catherine Earnshaw ja tämän perheen kanssa lapsesta asti asunut orpopoika Heathcliff ovat rakastaneet toisiaan jo vuosia. Mutta kun Catherine valitseekin naapurin muuttaneen rikkaan Edgar Lintonin, Heathcliff katkeroituu ja päättää sabotoida suhteen.

Päärooleissa Catherine Earnshaw'na ja Heathcliffinä nähdään Fennellin aiemmat elokuvat tuottanut Margot Robbie ja Saltburnissa näytellyt Jacob Elordi, joista jälkimmäisen valinta on aiheuttanut paljon pahennusta, koska Humiseva harju -kirjassa Brontë nähtävästi kuvailee Heathcliffiä mustalaiseksi. Myös Robbien valinta on aiheuttanut kummastusta, sillä hänen hahmonsa on vasta aikuisuuden kynnyksellä tarinassa, kun taas Robbie on jo 35-vuotias. Robbie ja Elordi näyttelevät kuitenkin hyvin, kuten kummaltakin voi odottaa. Heidän väliltä löytyy lopulta myös kemiaa, vaikka aluksi heidän yhteiset kohtauksensa ovat aika jäykkiä. Nuorena Heathcliffinä nähdään muuten mestarillisesta Adolescence-sarjasta (2025) palkintoja kahminut Owen Cooper, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Catherinen alkoholisti-isä (Martin Clunes), Catherinen palvelija Nelly (Hong Chau), naapuriin muuttava rikas Edgar Linton (Shazad Latif) ja tämän hieman erikoinen suojatti Isabella (Alison Oliver). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, etenkin Clunes yhä vain pahemmin rappiolle vajoavana herra Earnshaw'na. Oliver taas tarjoaa leffan harvat naurut vaivaannuttavana Isabellana.

En ole tosiaan lukenut Brontën Humisevaa harjua - joka jäi valitettavasti naisen ainoaksi kirjaksi, hänen menehdyttyä vain vuosi kirjan julkaisun jälkeen - mutta netistä tutkimani perusteella Emerald Fennellin Humiseva harju -elokuva on todella löyhä adaptaatio. Elokuvan logoon onkin jopa lisätty heittomerkit, sillä Fennellinkin mukaan kyse on vain hänen visiostaan kirjan pohjalta. Jos kirja on siis lähellä sydäntä, ei uutta leffaa oikein voi suositella. Heathcliffin etnisyyden vaihtamisen lisäksi elokuva nähtävästi unohtaa muutenkin Brontën tarinan yhteiskuntakriittisemmät aspektit ja Fennell on tehnyt enemmänkin provosoivan ja sensaationhakuisen pikkutuhman pukudraaman. Tämä käy selväksi jo avauskohtauksesta, missä Catherine katselee lapsena jonkun miehen hirttäjäisiä ja mies saa kuristuessaan erektion, mikä taas saa yleisön innostumaan.

Fennellin Humiseva harju taitaa toimia parhaiten, jos sen katsoo täysin omana teoksenaan, miettimättä lähdemateriaalia sen taustalla. Catherinen ja Heathcliffin tarina ei ole mikään ruusuinen rakkaustarina, vaan Fennell pistää oikein haisemaan sen toksisuudella. Kun Catherine valitseekin Edgarin, Heathcliff suivaantuu tästä niin, ettei mikään ole enää pyhää. Traaginen tarina vetää kieltämättä mennessään ja muuttuu loppua kohti liikuttavaksi. Paikoitellen leffa laahaa kurjuudessa ja yhä vain inhottavammaksi muuttuvissa hahmoissaan, minkä lisäksi jossain kohtaa jatkuviin seksikohtauksiinkin alkaa turtua. Monelle katsojalle voi tosin tulla pettymyksenä, että Elordin arpiseksi maskeerattua selkää lukuun ottamatta paljasta pintaa ei ole juuri luvassa. Toisaalta Fennellin Humiseva harju on irstas, mutta toisaalta se on myös ajoittain omituisen pidätteleväinen. Elokuva jakaa taatusti mielipiteitä varsin villisti, mikä vaikuttaisi olevan liikaakin Fennellin aikomus.

Jos jostain ei kuitenkaan moitittavaa löydy, niin Humisevan harjun mielettömästä teknisestä toteutuksesta. Elokuva on erinomaisesti kuvattu ja siitä löytyy monia suorastaan mykistäviä otoksia. Usvaiset kukkulat ovat jo itsessään upea näky ja niitä esitellään oikein koko rahan edestä. Värien käyttö on myös ajoittain todella näyttävää, etenkin otoksissa, joissa Heathcliff ratsastaa tummana siluettina oranssia auringonlaskua vasten. Lavasteet ovat myös komeat ja puvustus todella tyylikästä. Olen yllättynyt, jos leffaa ei huomioida vuoden 2027 Oscar-gaalassa kuvauksesta, lavastuksesta ja puvustuksesta. Myös äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Anthony Willisin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla. Willisin musiikkien lisäksi Charli XCX (jonka muuten näin Tennispalatsissa viime kesänä) on tehnyt elokuvaa varten kokonaisen albumillisen kappaleita, mutta Chains of Love -biisiä lukuun ottamatta en juuri innostunut kuulemastani.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wuthering Heights, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Lie Still, LuckyChap, MRC Film

Arvostelu: Kinds of Kindness (2024)

KINDS OF KINDNESS

Ohjaus: Yorgos Lanthimos

Pääosissa: Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie, Joe Alwyn, Hunter Schafer, Merah Benoit ja Yorgos Stefanakos

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Kinds of Kindness on ohjaaja-käsikirjoittaja Yorgos Lanthimosin uusi elokuva. Lanthimos ryhtyi työstämään elokuvaa heti, kun oli saanut edellisen elokuvansa, Poor Thingsin (2023) kuvattua. Hän kynäili elokuvan käsikirjoituksen yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Efthimis Filippoun kanssa ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022. Elokuvan työnimi oli aluksi "R.M.F." ja sitten "And", kunnes elokuva sai lopullisen nimensä ja nyt Kinds of Kindness saapuu Suomen elokuvateattereihin, jo alle puoli vuotta Poor Thingsin jälkeen. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Lanthimosin elokuvista, joten innostuin, kun kuulin, että hänen seuraava teoksensa ilmestyisi pian fantastisen Poor Thingsin perään. Kinds of Kindnessin traileri ei saanut minua erityisemmin innostumaan, mutta kävin silti katsomassa elokuvan uteliain mielin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kolmiosainen antologia miehestä, jota kontrolloi hänen työnsä, poliisista, jota kontrolloi hänen kotielämänsä ja naisesta, jota kontrolloi hänen uskontonsa.

Kinds of Kindnessissa nähdään Jesse Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau, Mamoudou Athie ja Joe Alwyn kolmessa eri roolissa, elokuvan kolmessa eri tarinassa - "R.M.F.:n kuolema", "R.M.F. lentää" ja "R.M.F. syö voileivän". Lisäksi viimeisessä tarinassa esiintyy myös Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Hunter Schafer. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa Plemons näyttelee pääroolia, kun taas Poor Thingsiä tähdittänyt ja siitä parhaan naispääosan Oscar-palkinnonkin voittanut Stone nousee elokuvan edetessä yhä isommin valokeilaan ja toimii viimeisen tarinan päähahmona. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, jokaisen kanavoiden toki Lanthimosille ominaista jäykkää ja epäluonnollista tyyliä. Plemons ja Stone vakuuttavat päärooleissa, mutta erityisesti Poor Thingsissäkin nähty Dafoe on aivan huikea ensimmäisessä ja viimeisessä tarinassa.

Poor Things on edelleen suosikkini tämän vuoden elokuvista. Kyllä, lasken sen tämän vuoden elokuvaksi, sillä ennakkonäytöksistä huolimatta elokuvan virallinen Suomen ensi-ilta oli vasta tammikuussa 2024. Olin pitänyt Lanthimosin aiemmistakin elokuvista, mutta Poor Things löi minut täysin ällikällä ja oli kyse sitten ohjauksesta, käsikirjoituksesta, näyttelijätöistä, kuvauksesta, lavastuksesta, puvustuksesta, tehosteista tai musiikista, elokuva oli aivan huippuluokkaa jokaisella osa-alueella. Kuten hieman pelkäsin, ei Kinds of Kindness millään yllä samalle tasolle ja vaikka kyseessä on omilla meriiteillään oikein hyvä filmi, erinomaisen Poor Thingsin jälkeen tämä Lanthimosin uutuus tuntuu väkisinkin pettymykseltä.

Kinds of Kindnessin sisällöstä ei ole etukäteen juuri liikkunut tietoa ja traileritkin jättivät tarinan mysteerin varaan. Siksi halusin pitää juonikuvauksen mahdollisimman epämääräisenä. Kyseessä on tosiaan antologiaelokuva, joka kertoo kolme tarinaa, jotka sidotaan erään R.M.F. -hahmon kautta yhteen. Lisäksi tarinoita yhdistää teema kontrollista, mitä käsitellään niin työpaikan, kodin ja parisuhteen kuin uskonnon kautta. Jokainen tarina on Lanthimosin tyylille ominaisesti edes jollain tapaa vinksahtanut - kuin kiero fantasiaversio tosimaailmasta. Elokuva ei pahemmin väännä juttujaan rautalangasta ja se jättääkin katsojan pohdiskelemaan ja pureskelemaan näkemäänsä pidemmäksi aikaa, ennen kuin on edes valmis sanomaan, pitikö näkemästään vai ei.

Oma päällimmäinen tunteeni Kinds of Kindnessin päätyttyä oli tosiaan pettymys. Elokuva ei onnistunut juuri missään kohtaa säväyttämään, vaan sen aikana leffa tuntui pikemminkin välityöltä Poor Thingsin ja Lanthimosin seuraavan, huomattavasti mielenkiintoisemmalta kuulostavan elokuvan välissä. Elokuvan kolme tarinaa ovat kaikki mainioita, mutta jokainen niistä on myös turhan pitkä ja yhdessä ne venyttävät leffan keston liki kolmituntiseksi. Sekaan mahtuu vekkulia heittäytymistä, aimo annos absurdiutta, synkkää huumoria, yllätyksellisiä raakuuksia ja seksikohtauksia, sekä muuta, mitä Lanthimosin leffalta voi jo odottaa. Hyvien näyttelijäsuoritusten, yksittäisten huippuhetkien ja elokuvan läpi kantavan vahvan kontrolliteeman myötä Kinds of Kindness on varsin mainio teos, mutta omissa kirjoissani se jää Lanthimosin filmografian häntäpäähän.

Teknisiltä ansioiltaan Kinds of Kindness on oikein kelvollinen, mutta etenkin tällä saralla elokuva tuntuu auttamattoman vaisulta Poor Thingsiin verrattuna. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja maskeeraukset äityvät ajoittain verisiksi. Mikään osa-alue teknisellä puolella ei kuitenkaan juuri tee vaikutusta ja koin säveltäjä Jerskin Fendrixin pianonpimputtelut lähinnä häiritsevinä. Sen sijaan heti alussa soiva Eurythmicsin kappale Sweet Dreams (Are Made of This) istuu elokuvaan täydellisesti ja jo sen sanoituksesta voi poimia leffan teeman.

Some of them want to use you. Some of them want to get used by you.

Some of them want to abuse you. Some of them want to be abused.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kinds of Kindness, 2024, Searchlight Pictures, Film4, TSG Entertainment, Element Pictures

Arvostelu: The Whale (2022)

THE WHALE

Ohjaus: Darren Aronofsky

Pääosissa: Brendan Fraser, Sadie Sink, Hong Chau, Ty Simpkins, Samantha Morton ja Sathya Sridharan

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

The Whale perustuu Samuel D. Hunterin samannimiseen näytelmään vuodelta 2012. Aluksi Tom Fordin oli tarkoitus tehdä näytelmän pohjalta elokuva, jota olisi tähdittänyt James Corden, mutta idea ei koskaan edennyt tuotantoon. Ohjaaja Darren Aronofsky näki näytelmän ja paloi halusta kääntää se elokuvamuotoon. Projekti ei kuitenkaan edennyt vuosiin, sillä Aronofsky ei tiennyt, kenet haluaisi esittämään pääosaa, ennen kuin hän näki Brendan Fraserin tähdittämän Yön pimeän puolen (Journey to the End of the Night - 2006). Fraser suostui mukaan ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021. The Whale sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2022, minkä jälkeen sitä on esitetty eri tapahtumissa ja hiljalleen se on saanut teatterilevityksen. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Aronofskyn tekevän uutta filmiä ja että sitä tähdittäisi pitkään parrasvaloista poissa ollut ysäritähti Brendan Fraser. Meninkin positiivisin mielin katsomaan The Whalen sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vakavasti ylipainoinen verkkokurssiopettaja Charlie saa kuulla tekevänsä kuolemaa. Ennen menehtymistään hän päättää löytää uuden yhteyden tyttäreensä, jota hän ei ole tavannut moneen vuoteen.

1990-luvulla muun muassa Viidakon ykä -parodian (George of the Jungle - 1997) ja Muumio-seikkailuleffan (The Mummy - 1999) myötä tähdeksi noussut Brendan Fraser päätyi syöksykierteeseen 2000-luvulla. Hänen äitinsä kuolema, satoja tuhansia dollareita maksanut ero vaimostaan Afton Smithistä, ahdistelusyytökset Hollywood-journalisti Philip Berkiä kohtaan, sekä lukuisat elokuvien kuvauksista saadut vammat aiheuttivat Fraserille masennuksen, minkä takia hän hiljalleen hiipui parrasvaloista. Nyt Fraser tekee kuitenkin paluun valkokankaille The Whalessa, näytellessään Charlieta, sairaalloisen ylipainoista miestä, jonka ylensyönti johtaa tietoon pian lähestyvästä kuolemasta. Viimeisten puolen vuoden aikana roolityö on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Fraserin roolityötä ylistetään ja sille heitellään palkintoehdokkuuksia yhdestä suunnasta, kun taas toisesta kuuluu kritiikkiä siitä, että Fraser on pistetty käyttämään ns. "läskipukua", sen sijaan, että rooliin olisi palkattu joku oikeasti ylipainoinen näyttelijä. Toisaalta ymmärrän kritisoijia, mutta samalla olen sitä mieltä, ettei Charlieksi voitaisi valita niin ylipainoista näyttelijää kuin rooli vaatisi - kyseessä kun on kuitenkin kuoleman kielissä oleva tapaus. Jopa reilusti ylipainoiselle näyttelijälle jouduttaisiin mitä luultavimmin pukea "läskipuku". Kritiikin ymmärtää myös siksi, koska yleensä "läskipukua" käytetään elokuvissa komediallisiin ja pilkkaaviin tarkoituksiin, mutta The Whalessa kyse ei todellakaan ole sellaisesta. Ja vaikka roolin voisikin yhtä hyvin antaa jollekulle ylipainoiselle, ei käy kieltäminen, etteikö Fraser tekisi uransa hienoimman ja koskettavimman roolityön The Whalessa. Hän on huikean erinomainen, tulkitessaan moniulotteista hahmoaan.

Elokuvassa nähdään myös Hong Chau Lizinä, Charlien teräväsanaisena hoitajana, lapsitähdestä aikuiseksi varttunut Ty Simpkins lähetyssaarnaaja Thomasina, Netflixin hittisarja Stranger Thingsistä (2016-) tuttu Sadie Sink Charlien tyttärenä Ellienä, sekä Samantha Morton tämän äitinä, Charlien ex-vaimona Maryna. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin vakuuttavasti rooleistaan, mutta heidän hahmonsa eivät ole kovin pidettäviä tapauksia. Vaikka nuori Sink osoittaa jälleen lahjansa, on hänen esittämästä rasittavasta, muita jatkuvasti solvaavasta ja heille tökerösti tekevästä Ellie-tyttärestä äärimmäisen vaikea tykätä.

Kun kyseessä on Darren Aronofskyn elokuva, on varmaan sanomattakin selvää, että kyseessä ei ole mitenkään helppo katselukokemus. Aronofskyn epätasaisesta filmografiasta löytyy mestariteoksia, kuten pirun ahdistava Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000) ja kaunis mutta kauhistuttava Black Swan (2010), emämunauksia, kuten Noah (2014) ja katsojia täysin ääripäihin jakavia leffoja, kuten Mother! (2017). Aronofsky ei päästä katsojaa helpolla The Whalessakaan, vaikka Charliesta onkin tehty lähes loputtoman optimistinen ja ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen uskova. Nessuvaroitus on paikoillaan, sillä elokuvasta tuskin selviää kuivin silmin. Elokuva riipaisee syvältä, vaikkakin toisinaan sen surupuoli velloo liikaa melodramaattisuudessa, aivan kuin Aronofsky pilkkoisi sipulia suoraan katsojan naaman edessä.

Ei elokuva kuitenkaan pelkkää nyyhkytystä ole, vaan siitä löytyy myös yllättävän paljon huumoria. Komediaa ei sinänsä revitä Charlien lihavuudesta, joskin hänen ympärillään olevat, aika raskaat ihmiset siitä vähän väliä huomauttavat. Sanoinko jo, kuinka paljon Ellie-tyttären suoltama törkysanaisuus kävi hermoilleni? Lihavuusaspekti tuodaan tragedian ja traagisuuden kautta. Aronofsky on aiemminkin käsitellyt elokuvissaan addiktiota ja tässä hän käsittelee aihetta liikasyönnin kautta. Muuten vahva teos kompasteleekin hieman käsittelemiinsä aiheisiin ja teemoihin, kuten rehellisen ihmisen autenttisuuteen ja väärälle polulle astuneen pelastukseen. Ensimmäinen näistä herättää varmasti ristiriitaisia tuntemuksia, kun Charlie kannustaa vähän väliä räikeiden mielipiteiden esille tuomiseen, ilman että pohtii sanomisten poliittista korrektiutta. Charlien ja hänen tyttärensä tarina lipsahtelee hieman epäuskottavan puolelle, kun miettii, kuinka lyhyen aikajakson elokuva kertoo ja kuinka monien vuosien traumoja hahmot setvivät.

Elokuvan on käsikirjoittanut Samuel D. Hunter oman näytelmänsä pohjalta ja Hunter on yhdessä Aronofskyn kanssa saanut pidettyä tiettyä näytelmän henkeä leffassa. Kun lähes koko leffa tapahtuu Charlien asunnossa, on se helppo kuvitella teatterin lavalle. Joitakin ratkaisu voi häiritä, mutta itseäni nuorisoteatteritaustaisena toteutus ihastutti. The Whale on taitavasti kuvattu ja pätevästi leikattukin. Lavasteet ovat vakuuttavat ja samoin asut ja maskeerauksetkin. "Läskipuvun" käyttöä voi toki kritisoida, mutta sitä ei voi kieltää, etteivätkö maskeeraajat olisi tehneet ällistyttävää työtä Fraserin kanssa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Rob Simonsenin kaihoisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Whale on erittäin mainio ja koskettava draamaelokuva, jossa Brendan Fraser tekee vaikuttavan paluun valkokankaille. Fraser tulkitsee hienosti hahmoaan Charlieta ja tämän moniulotteisuutta heltymättömän optimismin takana. Muutkin näyttelijät suoriutuvat mainiosti osistaan, joskin heidän hahmonsa ovat toinen toistaan ärsyttävämpiä tapauksia. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi leffan ja katsoja uppoutuu yhä syvemmälle sen tunteikkuuteen. Toisinaan leffa käy turhan melodramaattiseksi ja välillä se kompastelee käsittelemissään teemoissa. Elokuvan näytelmällisyys voi häiritä joitakuita, mutta itseäni toteutus viehätti. Maskeeraajat tekevät erinomaista työtä Fraserin kanssa, joskin "läskipuvun" käyttö voi aiheuttaa joissain katsojissa myös pahennusta. The Whale ei päästä katsojaansa helpolla, mutta silti se on Aronofsky-leffa helpommasta päästä. Jos pidät ohjaajan aiemmasta tuotannosta, olet kaivannut Fraseria takaisin parrasvaloihin ja/tai intoilet muuten pienimuotoisista perhedraamoista, suosittelen The Whalea lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Whale, 2022, A24, Protozoa Pictures

Arvostelu: The Menu (2022)

THE MENU

Ohjaus: Mark Mylod

Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Ralph Fiennes, Nicholas Hoult, Hong Chau, Janet McTeer, John Leguizamo, Judith Light, Reed Birney, Paul Adelstein, Aimee Carraro, Arturo Castro, Mark St. Cyr, Rob Yang ja Peter Grosz

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Menu on Mark Mylodin ohjaama mustan huumorin trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Seth Reissin ja Will Tracyn käsikirjoituksesta, joka nousi Hollywoodin Black Listille suosituimpien tekstien joukkoon, joista ei oltu vielä työstetty elokuvaa. Kun leffaa lähdettiin tekemään, ohjaajana oli aluksi tarkoitus toimia Alexander Payne ja leffan pääosaan kaavailtiin Emma Stonea, mutta kun tuotantoa jouduttiin viivästyttämään koronaviruspandemian takia, Payne ja Stone poistuivat projektista ja heidät korvattiin Mylodilla ja Anya Taylor-Joylla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin syyskuussa 2021 ja nyt The Menu saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun näin sen näyttelijäkaartin ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Menun sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa, tietämättä oikeastaan mitään sen tarinasta.

Pariskunta Tyler ja Margot matkustavat yksityissaarelle, ruokailemaan eksklusiivisessa hienostoravintolassa, Hawthornessa. Ruokalista sisältää kuitenkin yllätyksiä, joihin yksikään syöjistä ei ole osannut varautua.

Nicholas Hoult ja Anya Taylor-Joy nähdään Tylerinä ja Margotina, varsin tuoreena pariskuntana. Tyler on totaalisen innostunut, liki pakkomielteinen ruoasta, sen teosta ja syömisestä. Hän on katsonut useasti läpi monet kokkiohjelmat ja tuntee alan parhaat kokit. Joten kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus syödä yhdessä maailman eksklusiivisimmassa ja ylistetyimmässä ravintolassa, on Tylerin tietty pakko päästä kokemaan nämä kehutut makuelämykset. Margotille taas ruoka vaikuttaa olevan enemmänkin ihmisen polttoainetta, jota syö selvitäkseen hengissä. Hän lähtee kuitenkin Tylerin matkaan uteliaana. Hoult ja Taylor-Joy ovat tuttuun tapaansa erittäin mainiot rooleissaan. Hoult tulkitsee erinomaisesti lapsenomaisen innokasta Tyleriä, kun taas Taylor-Joy esittelee lahjojaan skeptisempänä Margotina.

     Pari eivät kuitenkaan ole ravintolan ainoat ruokailijat, vaan hulppean aterian pariin ovat kokoontuneet myös arvostettu ruokakriitikko (Janet McTeer) ja hänen kirjoittamansa sanomalehden vetäjä (Paul Adelstein), sekä ruoasta maltaita maksaneet leffastara (John Leguizamo) ja hänen assistenttinsa (Aimee Carraro), iäkäs pariskunta (Judith Light ja Reed Birney), sekä rääväsuinen ja ylimielinen kolmikko (Arturo Castro, Mark St. Cyr ja Rob Yang). Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti, mutta loppujen lopuksi leffan todellinen tähti on Ralph Fiennes, joka uhkuu karismaa Hawthornen arvostettuna keittiömestarina, Julian Slowikina. Fiennes on suorastaan täydellinen valinta rooliin ja niin hahmot kuin katsojat lumoutuvat kuuntelemaan, kun keittiömestari esittelee kerta toisensa perään yhä omituisemmiksi muuttuvat kattaukset.

Vaikka olinkin etukäteen kuullut elokuvasta paljon kehuja, The Menu onnistui silti lyömään minut täysin ällikällä. Kyseessä on ilahduttavan omaperäinen ja omituinen teos, joka jaksaa yllättää läpi kestonsa. Sen lisäksi, että näyttelijät ovat kauttaaltaan lahjakkaita, heitä tukee vahva ohjaus ja sitäkin vahvempi käsikirjoitus. Mark Mylod on tutumpi nimi television puolelta, missä hän on tehnyt jaksoja Game of Thronesiin (2011-2019) ja Successioniin (2018-), eikä hän kompastele yhtään elokuvan kanssa. Hän rakentaa tunnelmaa ihailtavalla antaumuksella, tehden filmistä aika ajoin jopa hypnoottista seurattavaa. Miten voikin olla näin lumoavaa seurata, kun ökyrikkaat kerääntyvät yhteen ja heille tarjotaan toinen toistaan oudompia ruokalajeja? Mylod myös leikittelee taiturimaisesti lajityyppien välillä. The Menu osaa olla niin tiivistunnelmainen trilleri kuin erittäin hilpeä mustan huumorin komedia.

Aivan mahtava on myös Seth Reissin ja Will Tracyn käsikirjoitus. Lähtökohtana rikkaiden matkustaminen syömään jossain hienostoravintolassa keskellä ei-mitään ei välttämättä ole erityisen houkutteleva, mutta kaksikko on pyöritellyt kertomuksesta mitä herkullisimman tapahtumakaaren, joka eskaloituu yhä vain kummallisempiin suuntiin. Hahmot ovat toimivan erilaisia ja heille kirjoitetut repliikit ovat läpikotaisin onnistuneita. Erityisen hienoa Reissin ja Tracyn tekstissä on se, mitä siitä löytyy, kun alkaa kaivella syvemmälle. Leffassa erilaisiin ruokailuihin tottuneet ihmiset kokoontuvat ottamaan vastaan eksentrisen keittiömestarin kokkailut, mikä esitetään omanlaisenaan taideteoksena. Erilaisilla ihmisillä on toki erilaiset mietteensä tarjoilusta ja niitä on hupaisaa kuunnella. Parasta on, että vaikka leffassa tämä "taideteos" esitetään ruokana, voisi se oikeastaan olla mitä vain. Maalaus, elokuva, kirja, muotinäytös, vaikkapa videopeli. Elokuva toimiikin tehokkaana satiirina siitä, miten eri ihmiset nauttivat, kuluttavat ja arvostelevat taidetta. Katsojana on helppoa tunnistaa itsensä ruokailijoiden joukosta. The Menun yleisökin tulee joka näytöksessä koostumaan erilaisista ihmisistä, jotka ottavat tämän taideteoksen vastaan eri tavoin. Itse koin tämän yhtenä vuoden mehukkaimmista aterioista. Nam nam!

Kirsikkana kakun päällä toimii osaavasti työstetty tekninen puoli. Filmi on taidokkaasti kuvattu ja napakasti leikattu. Vajaan parin tunnin leffaa olisi voinut jäänyt toljottamaan vieläkin kauemmin, sillä niin hyvin se pitää imussaan. Hawthorne-ravintolan lavasteet ovat näyttävät ja vaikka lähes koko elokuva tapahtuu samassa tilassa, ei ravintola muutu koskaan tylsäksi paikaksi - pikemminkin päinvastoin. Asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot, kuten myös efektit ja äänimaailma. Colin Stetsonin säveltämät musiikit tehostavat hyvin tunnelmaa.

Yhteenveto: The Menu on yllättävänkin onnistunut mustan huumorin trilleri, josta löytyy tehokasta satiiria ihmisten erilaisista tavoista ottaa taidetta vastaan. Omalaatuinen tarina nappaa nopeasti mukaansa ja tälle ravintolamatkalle lähtee kiehtoutuneena. On oudon hypnoottista seurata, kun ruokailijoille esitetään yhä vain erikoisempia ruoka-annoksia ja on veikeää, kuinka erilaisia persoonia syöjien joukkoon mahtuu. Hahmojen joukosta on helppo tunnistaa itsensä eri käytösmallien perusteella. Näyttelijät ovatkin todella hyviä rooleissaan - etenkin tietty pääkolmikko Anya Taylor-Joy, Nicholas Hoult ja fantastinen Ralph Fiennes itse keittiömestarina. Vahva käsikirjoitus yllättää kerta toisensa perään homman eskaloituessa ja Mark Mylodin tehokkaassa ohjauksessa tunnelma on erinomaisesti rakennettu. The Menu on yksi vuoden isoimmista yllättäjistä ja erikoisesta menostaan huolimatta suosittelen sen katsomista erittäin lämpimästi, jos onnistuin herättämään kiinnostuksesi tai jos olit jo pohtinut elokuvan vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Menu, 2022, Alienworx Productions, Hyperobject Industries

Arvostelu: Artemis Fowl (2020)

ARTEMIS FOWL

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Ferdia Shaw, Lara McDonnell, Josh Gad, Nonso Anozie, Judi Dench, Tamara Smart, Colin Farrell, Nikesh Patel ja Hong Chau
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 12

Artemis Fowl perustuu Eoin Colferin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen Miramax alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta. Lawrence Guterman palkattiin ohjaajaksi ja Jeff Stockwell työsti käsikirjoituksen valmiiksi vuonna 2003. Projekti jäi kuitenkin limbotilaan useaksi vuodeksi, kunnes vuonna 2011 Jim Sheridan ryhtyi työstämään sitä uutena ohjaajana ja naispääosaan roolitettiin nuori Saoirse Ronan. Vuonna 2013 Disney-yhtiö nappasi kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi tekemään leffaa. 2015 Kenneth Branagh valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2019, mutta se päätettiinkin siirtää kevääseen 2020. Kun koronavirus lähti leviämään maailmalla, Artemis Fowl päätettiin julkaista suoraan uudessa Disney+ -palvelussa. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen Disney+:aan ja päätin katsoa sen välittömästi. Olen joskus vuosia sitten lapsena lukenut ensimmäisen kirjan Colferin sarjasta, mutten muista siitä mitään. Olin kuitenkin kiinnostunut, kun Disney ilmoitti työstävänsä leffaa ja olen seurannut sen tekoa pari viime vuotta ja kummastellut jatkuvia siirtelyitä ensi-illan suhteen. Nyt kun olen nähnyt Artemis Fowlin, en ihmettele enää lainkaan siirtelyä ja päätöstä puskea leffa suoratoistopalveluun. Artemis Fowl on yksi surkeimmista elokuvista, minkä Disney on ikinä tehnyt.

Kun nuoren ja nerokkaan Artemis Fowlin varkauksista syytetty isä katoaa, hänen täytyy löytää keijujen myyttinen ase Aculos, saadakseen isänsä takaisin.

Nimikkoroolissa Artemis Fowlina nähdään mm. Tappajahaista (Jaws - 1975) tunnetun Robert Shaw'n lapsenlapsi Ferdia Shaw, joka on tainnut saada roolinsa juurikin sukulaissuhteiden kautta. On todella vaikeaa uskoa, että Disney olisi pitänyt reilun castingin ja Shaw olisi ollut vilpittömästi paras valinta. En yleensä halua kirjoittaa pahaa lapsinäyttelijöistä. Olen sinänsä iloinen Shaw'n puolesta, että hän on päässyt mukaan potentiaalisesti uuteen isoon elokuvasarjaan, mistä on vieläpä vastuussa elokuvajätti Disney. Noin nuorella iällä hän on varmasti ollut innoissaan hommasta. Harmi, ettei se into aina riitä. Shaw on todella tönkkö pitkin leffaa, unohtaen vähän väliä näytellä silloin, kun hänen ei pidä sanoa mitään. Tunteet eivät tunnu lainkaan aidoilta ja vuorosanojen lausuminen uskottavasti osoittautuu äärimmäisen vaikeaksi. Toisaalta tämä ei ole yksinään Shaw'n syytä, vaan syyttävällä sormella voi eritoten osoittaa ohjaaja Branaghin ja käsikirjoittajakaksikko Conor McPhersonin ja Hamish McCollin suuntaan. Artemis Fowlin olisi tarkoitus olla nuori, vain 12-vuotias rikollisnero, jonka älykkyysosamäärä hipoo pilviä. Branagh ei kuitenkaan onnistu saamaan tätä uskottavasti esille Shaw'sta, mitä vain pahentaa se, kuinka McPherson ja McColl ovat hahmon kirjoittaneet. Artemis on niitä neroja, joiden kirjaimellisesti kerrotaan tietävän ja osaavan ties mitä, mutta jonka emme ikinä näe tekevän mitään sellaista. Lopputuloksena on siis ylimielinen ja raivostuttava kakara, jonka tarina isänsä löytämisestä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Artemis Fowlin isänä, Artemis Fowl seniorina taas nähdään Colin Farrell, joka on selvästi vain käväissyt kuvauspaikalla hölisemässä repliikkinsä ja kävellyt sitten pankkiin noutamaan palkkiotaan. Farrell näyttää pienesti, että hän kyllä todella osaa, kun niin viitsii, mutta sitä viitsimistä ei löydy lainkaan. Artemis Fowl vanhempikin on hahmo, jonka kerrotaan olevan sitä sun tätä, mutta joka ei koskaan tee niitä juttuja. Vielä Farrellia isommin sääliksi käy Judi Denchiä, joka tekee toisen käsittämättömän hutiroolin vuoden sisään. Ensin hän sai häpeämään silmät päästä Catsissa (2019) ja nyt hän tekee kenties uransa kehnoimman roolityön keijujen erikoisjoukkojen komentajana Rootina. Dench on upea näyttelijä, joten on kauheaa nähdä, kuinka alas hän voikaan vajota. Jatkuvasti kähisevänä Dench saa Rootin vaikuttamaan lähinnä siltä, että hahmoa vaivaa kaiken aikaa paha kurkkukipu.

     Vielä hirveämpää työtä äänensä puolesta tekee Josh Gad, joka näyttelee ylikasvanutta kääpiötä, Mulch Diggumsia. Gad pyrkii kanavoimaan sisäistä Batmaniaan, mutta tarjoaa vain jälleen uuden syyn ihmetellä, miksi häntä edes nähdään elokuvissa? Gad ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes erityisen hauska, vaikka kovasti vaikuttaisi uskovan niin pitkin leffaa. Asiaa vain pahentaa se, että Gad toimii elokuvan kertojaäänenä, selostaen kaiken kaikesta ihan koko ajan. 

     Ihan kelvollisen roolisuorituksen elokuvassa tarjoaa nuori Lara McDonnell, joka esittää Rootin komentamaa keijusoturia, Holly Shortia. Kyseessä on leffan ainoa pidettävä hahmo, jota edes jotenkin voisi kannustaa. Toisin kuin Shaw, McDonnell on selvästi saanut roolin lahjojensa vuoksi ja toivonkin, että hän pääsisi vielä vakuuttamaan jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa. Elokuvan siedettävää puolta on myös Nonso Anozie Fowlin suvun hovimestarina ja henkivartijana, Domovoi Butlerina. Anozie-poloinen yrittää parhaansa, mutta usein hänen ilmeestään näkee selvää katumusta.

Lisäksi mukaan on tungettu Tamara Smart Butlerin sukulaistyttönä, joka Mulchin kertojaäänen mukaan tuodaan tarinaan kouluttamaan Artemikselle taistelutaitoja, mutta jonka ei ikinä nähdä tekevän niin ja useampi näyttelijä kuten Hong Chau ilkikuriseksi Opal Koboiksi, joka on siepannut Artemiksen isän. Opal on yksi surkeimmista pahishahmoista aikoihin. Hän ei esiinny leffassa lähes lainkaan, hän ei luo minkäänlaista uhkaa, hänen motiivinsa eivät oikein koskaan tule selväksi, eikä hän koskaan tapaa Artemis Fowlia leffan aikana. Hahmon olemassaolon ehtii unohtaa moneen kertaan filmiä katsoessa.

Nyt kun olen esitellyt, millaiset toinen toistaan surkeammat hahmot ja samalla toinen toistaan kehnommat ja nolommat näyttelijäsuoritukset elokuvasta löytyy, voidaan päästä kunnolla purkamaan sitä, minkä takia Artemis Fowl on niin kamalan huono leffa. Mutta kun elokuvasta ei McDonnellin sympaattista roolisuoritusta lukuunottamatta löydy positiivista sanottavaa, on vaikea edes tietää, mistä aloittaa. Lähdetään liikkeelle tarinasta. Tai yrityksestä olla tarina. Artemis Fowlissa on hädintuskin juonta. Artemiksen pitäisi löytää jokin maaginen juttu ja antaa se Opalille, jotta tämä palauttaisi Artemiksen isän, mutta eipä leffassa tunnu olevan kyse siitä. Katsojia vähemmän tämä kiinnostaa itse tekijöitä. Sitten taas mukana on Holly Short, joka haluaisi osoittaa kykynsä ja tyhjänpäiväisen sivutehtävänsä aikana sotkeutuukin Artemiksen kuvioihin. Ja sen sijaan, että elokuvassa Artemis ja Opal ottaisivat yhteen, Artemis kohtaakin keijut, jotka saapuvat Fowlin kartanolle etsimään Hollya. Mutta eipä tekijöitä sekään kiinnosta. Eikä keijujen maailman esittelyyn riitä aikaa, kun elokuva kestää vain noin puolitoista tuntia, mihin lukeutuu mukaan niin alku- kuin lopputekstitkin.

Koska on tiedossa, että elokuvalle tehtiin useampiakin uusintakuvauksia ja muokkauksia, ennen kuin se lopulta tyrkättiin Disney+ -palveluun, on vaikea sanoa, mitkä tarinan ongelmat ovat lähtöisin jo käsikirjoituksesta ja mitkä taas lisäkuvauksista ja leikkauksesta. Pitkään aikaan ei ole ollut näin selvää, että elokuvalle on tehty lisäkuvauksia. Mukana ei ole minkäänlaista yhtenäistä punaista lankaa, vaan pikemminkin hätäisesti läimäistyjä teipinpalasia, joilla rainaa yritetään epätoivoisesti pidettyä kasassa. Leffa poukkoilee sinne sun tänne ja siitä tuntuu jatkuvasti puuttuvan kohtauksia. Leikkaus on häkellyttävän kömpelöä. Aivan kuin Artemis Fowlin oli alunperin tarkoitus olla kolmen tunnin teos, mistä on kuitenkin poistettu kaikki vähänkin ylimääräinen ja sitten vielä paljon lisää. Tai televisiosarja, mikä on viime hetkellä päätetty muokata leffaksi. Koko Mulchin kertojaääni on taidettu lisätä vasta jälkikäteen, kun tekijät tajusivat, ettei tästä ymmärrä yhtään mitään, jos joku ei kirjaimellisesti selitä koko ajan ihan kaikkea.

Kenneth Branagh on mielestäni oikein mainio näyttelijä, mutta ohjaajaksi hän ei sovi lainkaan. Branaghin viimeaikaisista ohjaustöistä - mm. Thor (2011), Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015) ja Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express - 2017) - yksikään ei ole mielestäni ollut keskinkertaista parempi. Minulle ei siis tullut yllätyksenä, että Artemis Fowl ei ole kummoisesti ohjattu teos, kun Branagh on puikoissa. Silti leffa onnistui yllättämään sillä, kuinka kehnoa työtä Branagh voikaan tehdä. Branaghin rakentama tunnelma hajoaa käsiin jo ensiminuuteilla. Elokuva on muka ison luokan fantasiaseikkailu, mutta siitä huokuu amatöörimäisyys. Seikkailuhenkeä ei mukana ole lainkaan. Jännitystä ei löydy, surkea huumori (Josh Gad piereskelemässä syömäänsä multaa) ei naurata ja surulliseksi tarkoitettu melodramaattinen hetki ei kosketa, sillä hahmot eivät kiinnosta ja katsoja arvaa, miten kohtauksessa oikeasti käykin. Toimintakohtauksissa käytetyt nopeutus- ja hidastusefektit ovat kiusallisen huonoja ja taisteluiden kuvat on parsittu yhteen tökerösti.

Wikipedian mukaan leffan budjetti on ollut jopa 125 miljoonaa dollaria. Mihin se on oikein käytetty? Farrelliin ja Denchiin, jotta he suostuivat olemaan mukana? Erikoistehosteissa se ei ainakaan näy, sillä etenkin eräs peikko näyttää siltä kuin se olisi tehty silloin 2001, kun leffaa alettiin alunperin suunnittelemaan. Ovatko rahat kuluneet lisäkuvauksiin? Onko elokuva tällainen sekasotku sen takia, että budjetti loppui kesken ja Disney tajusi projektin olevan joka tapauksessa tuhoon tuomittu, eikä suostunut antamaan lisää rahaa? Minua oikein hävetti leffaa katsoessani. Voin vain kuvitella kirjasarjan fanien raivon. Jo sellaisena katsojana, joka on lukenut vain sarjan avausosan ja siitäkin on niin kauan aikaa, että olin unohtanut kaiken, pidin Artemis Fowlia anteeksiantamattomana roskana.

Noh, sentään elokuvasta löytyy hyvää kuvausta, kelvollisia asuja, oivallisia lavasteita ja äänitehosteita, eikä Patrick Doylen säveltämät musiikitkaan mitkään katastrofit ole. Mutta kun kyseessä on suuryhtiö Disney, on selvää, että leffaan on voitu palkata ammattitaitoista porukkaa rehkimään, vaikka johdossa olevat eivät tietäisi yhtään mitään hommistaan. Kökköjä tietokone-efektejä ja surkeaa leikkausta lukuunottamatta teknisestä puolesta on vastannut ihan pätevä joukko. He tai Lara McDonnell eivät silti onnistu pelastamaan Artemis Fowlia totaaliselta epäonnistumiselta.

Yhteenveto: Artemis Fowl on aivan järkyttävän surkea elokuvantapainen. Leffa hajoaa jo ensi metreillä käsiin, kun käy kivuliaan selväksi, että elokuva on kulkenut niin lisäkuvausten, uudelleenkirjoitusten ja reilulla kädellä saksitun leikkauksen läpi. Kohtauksia puuttuu ja kamalan roolityön tekevän Josh Gadin kertojaäänellä yritetään paikkailla suuria aukkoja. Elokuvasta tuntuu puuttuvan myös loppuhuipennus ja varmaan budjettisyistä koko homma loppuu kesken. Tekijöitä ei kiinnosta selvä tarina, vaan elokuva poukkoilee sinne sun tänne. Artemiksen isän sieppaus unohdetaan jatkuvasti ja elokuva keskittyy kaikkeen muuhun. Keijut halutaan nostaa isosti esille, mutta niiden maailmaa ei vaivauduta avaamaan. Tunnelma on läpikotaisin kehno, oli kyse sitten huumorista, jännityksestä tai draamasta. Toimintakohtaukset ovat kömpelösti työstettyjä ja niitä vain pahentavat kököt erikoistehosteet. Potentiaalista nuorta Lara McDonnellia lukuunottamatta näyttelijät ovat toinen toistaan huonompia. Judi Denchin roolityö oikein hävettää kehnoudellaan. Ferdia Shaw on harmillisen huono pääroolissa Artemis Fowlina, mutta syy ei ole vain hänen. Hahmo on surkeasti kirjoitettu, eikä katsoja ole koskaan pojan puolella. Kenneth Branagh ei ole ohjaajana kummoisia töitä tehnyt, mutta tämä on häneltä suuri pohjanoteeraus. Artemis Fowl on pohjanoteeraus myös Disneyltä, jonka viimeaikaiset näytellyt teokset eivät muutenkaan ole olleet kovin hyviä. Elokuvasta oikein huokuu se, että studiotakin taitaa nolottaa, millainen pökäle tästä tuli. Ja lopetus kehtaa vielä vihjata jatkosta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Artemis Fowl, 2020, Walt Disney Pictures, Tribeca Productions, Marzano Films

Arvostelu: Downsizing (2017)

DOWNSIZING

Ohjaus: Alexander Payne
Pääosissa: Matt Damon, Christoph Waltz, Kristen Wiig, Hong Chau, Jason Sudeikis, Udo Kier, Rolf Lassgård, Neil Patrick Harris ja Laura Dern
Genre: draama, scifi
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Downsizingin teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Alexander Payne keksi sen idean Sideways-leffaa (2004) tehdessään. Elokuvan oli tarkoitus olla Paynen seuraava teos, mutta hän päättikin tehdä tässä välissä The Descendantsin (2011) ja Nebraskan (2013). Jälkimmäisen ilmestymisen jälkeen Payne alkoi vihdoin kunnolla työstämään Downsizingia. Alunperin elokuvaan oli roolitettu Reese Witherspoon, Paul Giamatti ja Sacha Baron Cohen, mutta vuosien varrella suunnitelmat muuttuivat ja he saivat potkut. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja Downsizing sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2017. Syksyn aikana leffaa on esitetty eri tapahtumissa, mutta vasta tammikuussa se saa kunnon teatterilevityksen myös täällä Suomessa. Minä olin hyvin kiinnostunut leffasta, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. Tarina vaikutti todella mielenkiintoiselta ja luin siitä paljon hyviä asioita. Kun huomasin, että eräs elokuvasivu oli valinnut sen vuoden 2017 parhaimpien leffojen joukkoon, halusin entistä enemmän nähdä sen. Olinkin iloinen, kun huomasin, että sille järjestettiin lehdistönäytöksiä ennen joulua, joten kävin katsomassa sen positiivisin mielin. Valitettavasti lähdin teatterista todella ristiriitaisin tuntein...

Ylikansoittumisen estämiseksi luodaan oiva keksintö, jolla ihmisiä voi pienentää noin kymmenen sentin pituisiksi. Elämäänsä kyllästyneet Paul ja Audrey Safranek päättävät kokeilla pienen ihmisen elämää, mikä ei kuitenkaan mene niin kuin voisi toivoa...

Elokuvan pääroolissa Paul Safranekina nähdään Matt Damon, joka on totuttu näkemään isoissa toimintarooleissa kuten Jason Bournena, mutta jolta löytyy myös uskottavuutta esittämään ihan tavallista heppua. Sellainen Paul onkin: ihan tavallinen tyyppi. Leffassa ei nimittäin tarvitse olla kukaan erityinen, jotta voi käydä läpi pienennysprosessin, vaan se on mahdollista kaikille. Ja kun päähenkilönä on ihan tavallinen mies, voi katsojana samaistua paremmin häneen ja ihmetellä hänen kanssaan pienikokoisten ihmisten maailmaa. Paulille on luotu hieman tarinaa itsensä löytämisestä, mutta sitä ei ole valitettavasti tuotu kovin hyvin esille. Damon on kuitenkin mainio roolissaan ja hänen takia leffan katsoo jokseenkin mielellään loppuun asti.
     Paulin lisäksi muita tärkeitä hahmoja ovat hänen vaimonsa Audrey Safranek (Kristen Wiig), rikas naapuri Dusan (Christoph Waltz) ja vietnamilainen siivooja Ngoc (Hong Chau). Audrey on hahmona jokseenkin tylsä, eikä hänen tavallisuudestaan löydy samanlaista otetta kuin Paulista. Wiig yrittää parhaansa ja hahmon kanssa tehdään oivallinen ratkaisu, mutta muuten Audrey on aika unohdettava. Waltz taas pääsee valloilleen hieman ylimielisenä Dusanina, joka yrittää saada Paulin nauttimaan luksuselämästä. Paikoitellen Waltzin roolisuoritus on yliampuvaa, mutta pääasiassa hän pysyy tarpeeksi maltillisena, jottei vedä koko hommaa yli. Ngoc-siivooja aiheutti minussa voimakkaasti ristiriitaisia tunteita. Tavallaan hän on hyvä lisä taustansa takia ja on karua miettiä, että hänelle tehtiin kokomuutos vastoin hänen tahtoaan, mutta paikoitellen hän on hyvinkin ärsyttävä puhuessaan jatkuvasti todella kovaäänisesti. Hänestä löytyy muitakin ärsyttäviä puolia, mutta myös hyväsydämisyyttä. Chau ei ole kovin ihmeellinen roolissa, mutta ihan tarpeeksi hyvä silloin, kun hän ei huuda.
     Elokuvassa nähdään myös Jason Sudeikis ja Maribeth Monroe Paulin ja Audreyn tuttuina, jotka innostavat pariskuntaa muuttamaan itsensä pieneksi; Udo Kier Dusanin Konrad-ystävänä, joka vajoaa todella helposti unholaan; sekä Rolf Lassgård pienennyksen keksineenä tohtori Jørgen Asbjørnsenina. Mukana on myös cameoita tutuilta näyttelijöiltä, kuten Neil Patrick Harrisilta ja Laura Derniltä.

Aloitetaan ensin Downsizingin hyvistä puolista... tai siis elokuvan ensimmäisestä puolikkaasta. Filmi nimittäin lähtee todella hyvin liikkeelle. Vaikka ihmisten pienentäminen noin kymmensenttisiksi voi aluksi tuntua pöhköltä idealta, tekee leffa sen uskottavasti ja saa katsojat toivomaan, että pystyisivät itsekin kokemaan sellaisen maailman, jossa se olisi mahdollista. Paul esitellään alussa erinomaisesti, jotta katsoja ymmärtää, miksi hän haluaa muuttaa elämänsä niin voimakkaasti. Katsojana ei malta odottaa näkevänsä, mitä pienenä eläminen tarjoaa. Onko tiedossa jonkinlainen seikkailu tai jopa trilleri? Tarinaa voisi nimittäin jopa viedä siihen suuntaan. Leffan alkupää on erittäin kiehtova senkin takia, että kaikki pienennyksessä vaikuttaa olevan vain positiivista ja hyvää. Se tuntuu niin täydelliseltä, että katsoja alkaa nopeasti epäilemään, että siinä on jotain pielessä. Katsoja pohtiikin, että voisiko koko homman takana olla jokin ilkeyksiä suunnitteleva yhtiö tai vaikuttaako pienennys ihmisiin vakavasti luoden jonkinlaisen sairauden? Mitä jos ihmisen elinikä vähenisikin huomattavasti samalla tai pienten kaupunkia suojaava turvakatos pettäisi ja hahmot joutuisivat pakenemaan lintuja, jotka näkevät alla juoksevat pienet olennot ruokana? Pienennyksessä on pakko olla jotain pielessä.

Harmillisesti se ei ole kuitenkaan pienennys, missä on jotain pielessä, vaan itse elokuvassa. Vielä Paulin muuttuminen on aivan mahtavasti tehty ja sitä katsellessa ajattelee, että kyseessä voisi ollakin yksi vuoden parhaista leffoista, mutta hyvin nopeasti elokuva ottaa uuden suunnan. Ja se suunta on voimakas alamäki. Dusanin luona nähtävän biletyskohtauksen jälkeen leffa muuttuu vain koko ajan kehnommaksi. Tarina alkaa kulkemaan täysin sivuraiteilla, eikä toinen puolisko tunnu kertovan enää samaa tarinaa kuin ensimmäinen. Aivan kuin käsikirjoittajat eivät olisi keksineet mitä tehdä, kun päästään vihdoin pienten kaupunkiin, jolloin mukaan on otettu uusi kirjoittaja, joka ei kuitenkaan lukenut käsikirjoituksen aiempia sivuja. Filmiin tuodaan uusia aiheita mukaan, kuten maahanmuuttamista ja maailmanloppua, mutta ne tuntuvat kuuluvan ihan eri elokuvaan kuin siihen, mitä Downsizing oli ensimmäisen tuntinsa ajan. Maailmassa on kuin onkin jotain pahaa, mutta se ei ole sitä, mitä toivoisi. Tarinassa tehdyt ratkaisut ovat paikoitellen jopa surkeita. Ne ovat niinkin kehnoja, että viimeisen puolen tunnin ajan vain toivoin, että elokuva osaisi päättyä, ennen kuin se tekee todellisen pohjanoteerauksen. Lopussa sentään osataan näyttää pienten ihmisten kokoero isojen ihmisten maailmaan verrattuna, mutta sitä olisi pitänyt tapahtua paljon enemmän leffan aikana.

Elokuvan tunnelma on myös kehnosti luotu ja vaihtelevat tunnelmat lisäävät katsojan tunnetta siitä, ettei kyseessä ole kokonainen paketti. Downsizingia on markkinoitu paljon komediana, mutta sitä se ei ole. Mukana on kyllä nokkelia vitsejä ja hauskoja juttuja, mutta monet vitsit ovat niin laimeita, etteivät ne tarjoa edes hymähdystä. Usein vitsit eivät edes sovi mukaan, kun elokuva yrittää olla oudon ankeaa draamaa. Yli kahden tunnin kestossa mukaan mahtuu myös pitkäveteisiä hetkiä ja välillä tuntuu, ettei leffa etene mihinkään, kun se muuttaa juonikuviotaan vähän väliä. En voi käsittää, miten niin loistokas lähtökohta on päästetty pilaantumaan mitäänsanomattoman lopun kanssa. Teatterista ulos kävellessäni en osannut sanoa, pystynkö edes kutsumaan tätä hyväksi elokuvaksi. Jos olisin nähnyt vain ensimmäisen tunnin, sanoisin Downsizingin olevan erittäin hyvä. Kun mukaan lisää kehnon toisen tunnin, on kokonaisuus lähinnä todella keskinkertainen yritys olla jotain erilaista.

En ole nähnyt Alexander Paynen aiempia ohjauksia, eikä tämä saa minua kiinnostumaan niistä. Payne vaikuttaa sellaiselta, joka keksii hyviä ideoita, muttei osaa viedä niitä loppuun. Hän ei saa erilaisia tunnelmia yhdistymään, minkä lisäksi hänen työstämä käsikirjoituksensa yhdessä Jim Taylorin kanssa tuntuu siltä kuin kaksikko olisi vain jatkuvasti kyllästynyt siihen, mitä oli tekemässä ja keksinyt uusia juttuja ilman erityisempää pohdintaa, sopivatko ratkaisut elokuvaan. Downsizing on sentään kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Lavasteet ovat kuitenkin tyylikkäästi tehtyjä ja visuaaliset efektit ovat erinomaiset. Pienet ihmiset on yhdistetty kuviin todella taidokkaasti, jolloin toivoisi näkevänsä sellaista enemmänkin. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Rolfe Kent on tehnyt yllättävän hyvää työtä musiikkien parissa.

Yhteenveto: Downsizingin erinomainen idea menee täysin hukkaan laimean lopputuloksen takia. Elokuvan ensimmäinen tunti on todella mainio ja lupailee erittäin hyvää filmiä, mutta juhlimiskohtauksen jälkeen taso aloittaa huiman laskunsa. Tarina lähtee kulkemaan ihan minne sattuu, leffa muuttuu tylsemmäksi, eikä tunnelma ole enää yhtä menevä. Viimeisen puolen tunnin ajan sitä vain toivoo, että elokuva loppuisi jo, sillä on inhottavaa katsoa, kuinka mahtava lähtökohta pilaantuu lisää ja lisää. Elokuvasta löytyy kyllä joitain hyviä juttuja myös toisella puoliskolla, mutta pääasiassa se on vain huono. Jotkut vitsit toimivat, kun taas toiset eivät naurata millään. Matt Damon, Christoph Waltz ja Kristen Wiig sentään suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Damon on nappivalinta pääosaan tavalliseksi hepuksi, mutta Hong Chau on jokseenkin ärsyttävä siivooja Ngocina. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs teos, etenkin kun pääsee näkemään pienten ja isojen ihmisten kokoeroa. Kuitenkin Alexander Paynen ja Jim Taylorin kehno käsikirjoitus, ja Paynen usko luoda taidetta erilaisuuden kautta tekevät kokonaisuudesta erittäin keskinkertaisen. Haluaisin kovasti suositella Downsizingia, sillä sen ensimmäinen puolisko on niin hyvä. Toisaalta ainahan voi katsoa vain sen ja jättää tarinan kesken vielä kun ollaan voiton puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Downsizing, 2017, Paramount Pictures, Ad Hominem Enterprises, Annapurna Pictures