Näyttelijät: Colin Farrell, Jin Ha, Tony Dalton, Sasha Calle, Raymond Lee, Laura Donnelly, Shea Whigham, Jack Topalian, Akrosia Samson, Bernard White, Laura San Giacomo, Kirby, James Cromwell ja Mireille Enos
Genre: mysteeri, jännitys, scifi
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 33 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16
Mark Protosevichin luoma dekkarisarja Sugarnousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä huhtikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Sugarin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskaudesta, etenkin sen villin käänteen takia ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Kun Sugarin toisesta kaudesta oli enää pari viimeistä jaksoa julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.
Muiden lajitoveriensa matkatessa takaisin omalle planeetalleen, ihmiseksi naamioituva yksityisetsivä John Sugar päätti jäädä Maahan ja etsiä siskonsa. Lisäksi Sugar palkataan löytämään nyrkkeilijän kadonnut isoveli.
Colin Farrell palaa rooliinsa John Sugariksi, joka ei ollutkaan mikään tavallinen mies laisinkaan, vaan ihka oikea avaruusolento, joka on naamioitunut ihmiseksi ja työskentelee yksityisetsivänä. Nyt kun kissa on nostettu pöydälle, toinen kausi pystyy saman tien käsittelemään tätä hahmon todellista puolta ilman kiertelyä, kaartelua ja muuta salailua. Siinä, missä Sugarin muut lajitoverit päättivät ykköskauden päätteeksi jättää Maan ja palata takaisin kotiplaneetalleen, Sugar päätti jäädä etsimään siskoaan Djeniä (Mireille Enos). Farrell on toistamiseen mainio roolissaan ja kiinnostavan lisänsä tuo hänen kertojaäänensä, jossa hän voi nyt avoimemmin pohtia ihmisyyden kiehtovia tapoja ja poikkeavuuksia.
Sugarin toinen tuotantokausi esittelee pääasiassa uuden sivuhenkilökaartin, johon kuuluvat muun muassa nyrkkeilijä Danny Moon (Jin Ha), joka palkkaa Sugarin etsimään hänen kadonneen isoveljensä Ji'n (Raymond Lee), entinen vanki Val (Sasha Calle) ja Sugarin vanha ystävä Tom (Shea Whigham), jotka auttavat Sugaria etsinnöissä, sekä hämärä poliisi Ray Vega (Tony Dalton), joka toimii eräänlaisena antagonistina kaudella. Calle ja Dalton ovat hyvät valinnat rooleihinsa ja heidän hahmonsa tuovat kiinnostavan erilaiset vastaparit Sugarille. Dannyn ja hänen kadonneen veljensä tapaus ei kuitenkaan ole järin mielenkiintoinen.
Sugar vaikutti aluksi tuiki tavalliselta dekkarisarjalta, kunnes avauskauden puolen välin paikkeilla se pudotti todellisen pommin, paljastamalla nimikkohahmon olevan sittenkin avaruusolento. Rohkea veto sai minut innostumaan sarjasta enemmän, mutta harmillisesti kakkoskaudella tämä villi scifikäänne koituu osittain aikamoiseksi kompastuskiveksi. Nyt kun on selvää, että sarjassa on avaruuden muukalaisia, jotka teeskentelevät ihmisiä ja ovat parhaimmillaan soluttautuneet valtioiden tärkeisiin tahoihin, sarjan alkuperäinen dekkarikoukku tuntuukin kakkoskaudella hassun yhdentekevältä. Sugarin yritys löytää siskonsa ja shokeeraavat paljastukset, joiden äärelle hän etsintöjensä myötä päätyy, tuntuvat niin mojovilta, ettei Dannyn veljen etsintä jaksa koukuttaa mukaansa. Ja siihenhän kaudella käytetään paljon aikaa.
Sugarin toinen tuotantokausi onkin hieman epätasainen paketti, joka nousee plussan puolelle Farrellin tinkimättömän roolityön ansiosta. Käsikirjoitukset rönsyilevät kuitenkin hieman liikaa sinne ja tänne, eikä tasapainoa yksityisetsivätyön ja tähtienvälisten konfliktien välillä meinaa löytyä. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että kauden loppusuoran käänteet vihjaavat siihen, että mahdollisella kolmannella kaudella tämä epätasapaino voi olla vieläkin horjuvampaa.
Osasyy Sugarin tason pienoiseen pudotukseen on todennäköisesti siinä, ettei sarjan luoja Mark Protosevich ole tällä kertaa toiminut yhdenkään jakson käsikirjoittajana. Samalla myös sarjan voimakkaasti tyylitelty tekninen toteutus tuntuu huomattavasti tavanomaisemmalta. Juuri kun avauskauden napakkaan leikkaustyyliin ja kohdettaan hakevaan kuvaukseen ehti tottua, kakkoskausi onkin paljon perinteisempi. Ei tämänkertaisessa kuvauksessa ja leikkauksessa sinänsä vikaa ole, joskin jäin kaipaamaan väliin leikattuja pätkiä vanhoista klassikkoleffoista. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja efektit ajavat asiansa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Ali Shaheed Muhammadin ja Adrian Youngen noir-leffoista vaikutteita ottavat musiikit säestävät tapahtumia oivallisesti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com
Sugar, Yhdysvallat, 2024-, Apple Studios, Apple TV, Chapel Place Productions, Genre Films
Pääosissa: Colin Farrell, Margot Robbie, Phoebe Waller-Bridge, Kevin Kline, Jodie Turner-Smith, Lily Rabe, Hamish Linklater, Jennifer Grant, Billy Magnussen, Sarah Gadon ja Chloe East
Genre: romantiikka, fantasia, draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 7
A Big Bold Beautiful Journey on Colin Farrellin ja Margot Robbien tähdittämä romanttinen satudraama. Seth Reiss kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo useita vuosia sitten ja vuonna 2020 teksti pyöri Hollywoodin "mustalla listalla" suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Lopulta Columbia Pictures ja Sony Pictures tarttuivat projektiin ja kun työryhmä oli saatu kasaan, kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024. Nyt A Big Bold Beautiful Journey on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun luin sen premissistä ja päänäyttelijöistä, mutta maailmalta kantautunut vaisu vastaanotto on laskenut odotuksiani. Kävin silti uteliaana katsomassa A Big Bold Beautiful Journeyn sen ensi-iltaviikonloppuna.
David tapaa häissä Sarahin ja yhdessä he päätyvät isolle, rohkealle, kauniille matkalle vuokra-auton navigaattorin ohjaamana, joka saa heidät pohtimaan elämiään ja ajatusmaailmojaan uudelleen.
Colin Farrell ja Margot Robbie näyttelevät Davidia ja Sarahia, kahta rakkaudessa epäonnistunutta ihmistä, jotka saavat kutsut ystäviensä häihin ja kohtaavat toisensa siellä. Sinne päästäkseen he vuokraavat autot kummallisesta palvelusta, kummallisen navigaattorin (äänenä Jodie Turner-Smith) kera, joka johdattaa heidät hääseremonian jälkeen omaan, yhteiseen seikkailuunsa. Tämän matkan aikana David ja Sarah päätyvät käymään läpi elämänsä eri vaiheita, näkemään aiemmat valintansa ja mielenmaisemansa uudessa valossa ja kenties lähtemään siitä kohti yhteistä tulevaisuutta. Farrell ja Robbie ovat kummatkin erittäin hyviä näyttelijöitä, mutta toisinaan erittäin hyvätkään näyttelijät eivät pysty feikkaamaan välilleen kemiaa ja niin on valitettavasti käynyt A Big Bold Beautiful Journeyssä. Molemmat suoriutuvat muuten hyvin, tulkitessaan hahmojensa kohtaamia erilaisia muistojen tulvia, mutta kun Davidin ja Sarahin tunteiden kuuluisi lämmetä toisilleen, eivät Farrell ja Robbie onnistu vakuuttamaan, että heidän väliltä löytyisi jotain vahvaa vetovoimaa.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Phoebe Waller-Bridge ja Kevin Kline autovuokraamon työntekijöinä, Lily Rabe Sarahin äitinä, Hamish Linklater ja Jennifer Grant Davidin vanhempina, sekä Billy Magnussen, Sarah Gadon ja Chloe East muina heidän elämiensä varrelta löytyneinä henkilöinä. Sivunäyttelijät hoitavat muuten tonttinsa oivallisesti, mutta Waller-Bridgen suoritus menee teennäisen aksenttinsa kanssa jopa todella kiusalliseksi.
A Big Bold Beautiful Journey vie katsojansa matkalle, joka ei ole järin iso, eikä kovinkaan rohkea, mutta sentään toisinaan ihan nätti. Ymmärrän kyllä leffan saaman vaisun vastaanoton, sillä kiehtovasta premissistään ja hyvistä päätähdistään huolimatta itse elokuvakin on aika vaisu. Davidin ja Sarahin matka vaikuttaa aluksi paljon lupaavammalta kuin mitä se lopulta onkaan. Navigaattori ohjaa heitä oville, joista kulkemalla he päätyvät kokemaan omia menneisyyksiään ja tilanteisiin, joita he kenties ovat katuneet jälkikäteen, oli kyse sitten vanhemman tai rakkaan kanssa riitelystä, väärälle ihmiselle tunteidensa tunnustamisesta ja niin edelleen. Erittäin potentiaalista materiaalia, mutta homma jää lopulta harmillisen puolitiehen.
Elokuvassa on kieltämättä hetkensä, oli kyse sitten joistain hauskoista vitseistä tai tapahtumista, tai sitten parista dramaattisemmasta kohtauksesta, joissa David ja Sarah kohtaavat vanhempansa tilanteissa, jotka eivät menneet kummoisesti. Kuitenkin Davidin ja Sarahin romanttinen puoli jättää paljon toivomisen varaa, leffan filosofinen pohdinta elämästä, rakkaudesta ja yksinäisyydestä tuntuu hieman teennäiseltä ja elokuva käy ajoittain hieman raskassoutuiseksi. Burger Kingin tuotesijoittelu saa myös kohottelemaan kulmia. A Big Bold Beautiful Journeyn latteuden tajusi viimeistään siinä kohtaa, kun lopputekstit lähtivät käyntiin, eikä elokuva ollut herättänyt juuri sen kummempia tunteita. Tämä on niitä elokuvia, jotka toivovat saavansa katsojan tunteiden vuoristorataan, jonka jälkeen teatterista poistuisi kyyneliä pyyhkien, muuttuneena ihmisenä. Valitettavasti tämä keskinkertainen teos alkaa katoilla mielestä jo kotimatkalla.
Elokuvan on ohjannut Kogonada, jonka edellistäkin elokuvaa, After Yangia (2021) tähditti Colin Farrell. A Big Bold Beautiful Journeyn parissa Kogonadan työ on ailahtelevaa, mihin vaikuttaa toki Seth Reissin pitkään valmiina ollut ailahteleva käsikirjoitus. Teknisesti leffa on kuitenkin mainio. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja tehosteetkin pääasiassa toimivat. Äänityöskentely on pätevää ja leffan parhaisiin puoliin kuuluu Hayao Miyazakin luottosäveltäjä Joe Hisaishin nätit musiikit.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Big Bold Beautiful Journey, 2025, Columbia Pictures, 30WEST, Imperative Entertainment, Chapel Place Productions, Original Films
Pääosissa: Colin Farrell, Brendan Gleeson, Kerry Condon, Barry Keoghan, Gary Lydon, Pat Shortt, Sheila Flitton, Bríd Ní Neachtain, Jon Kenny, Aaron Monaghan ja David Pearse
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16
The Banshees of Inisherin on Kukkoilijoiden (In Bruges - 2008) ja Three Billboards Outside Ebbing, Missourin (2017) ohjaaja-käsikirjoittaja Martin McDonaghin uusi elokuva. Vuonna 2020 McDonagh ilmoitti tekevänsä uutta elokuvaa, jota tähdittäisi Kukkoilijoiden pääkaksikko Colin Farrell ja Brendan Gleeson. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja The Banshees of Inisherin sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Leffa on kiertänyt festivaaleja, kunnes se on vähitellen saanut teatterilevityksen yhä useammassa maassa ja nyt The Banshees of Inisherin saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin McDonaghin, Farrellin ja Gleesonin yhdistävän voimansa ja leffa nousi heti "pakko nähdä" -uutuuselokuvien listalleni. Innostustani vain kasvattivat elokuvan voittamat kolme Golden Globea (paras musikaali- tai komediaelokuva, paras miespääosa musikaali- tai komediaelokuvassa ja paras käsikirjoitus), sekä sen saamat yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki) ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan The Banshees of Inisheriniä sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1923 Irlannin sisällissota on valloillaan, mutta pienellä Inisherinin saarella asuva Pádraic Súilleabháin murehtii enemmän sitä, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä ColmSonnyLarry Doherty ilmoittaa, ettei halua olla enää missään tekemisissä hänen kanssaan.
On aivan mahtavaa, että Martin McDonagh sai esikoiselokuvansa Kukkoilijoiden päätähdet Colin Farrellin ja Brendan Gleesonin tekemään uudestaan yhteistyötä hänen kanssaan. Farrell näyttelee Pádraic Súilleabháinia, fiktiivisellä irlantilaissaari Inisherinillä asuvaa mukavaa miestä, jonka lempipuuhaa on istua iltaa paikallisessa pubissa parhaan ystävänsä, Gleesonin näyttelemän ColmSonnyLarry Dohertyn kanssa. Eräänä päivänä Colm kuitenkin ilmoittaa Pádraic-paralle, ettei hän enää pidä tästä, eikä halua olla tämän kanssa missään tekemisissä. Farrell ja Gleeson ovat loistovireessä rooleissaan, eikä ihme, että heille on sadellut palkintoehdokkuuksia ja voittojakin. Farrell istuu täydellisesti sympaattiseksi Pádraiciksi, joka päättää tietty yrittää voittaa ystävänsä takaisin puolelleen, kun taas Gleeson loistaa synkistelevänä Colmina, joka haluaa mieluummin keskittyä musiikkiinsa kuin jonninjoutaviin paskanjauhantoihin Pádraicin kanssa.
Elokuvassa nähdään myös Kerry Condon Pádraicin siskona Siobhánina, Barry Keoghan vähän latvasta lahona Dominicina, Gary Lydon tämän isänä, paikallisena poliisina Kearneynä, Pat Shortt baarimikko Jonjona, Sheila Flitton karmivana ennustajaeukko McCormickina, sekä David Pearse paikallisena pappina. Kaikki näyttelijät hoitavat tonttinsa erinomaisesti. Condon tekee vahvaa työtä siskona, joka yrittää löytää keinoa lähteä tunkkaiselta Inisheriniltä, kun taas Keoghan eläytyy täysillä kylähulluna pidetyn pojanklopin rooliin.
Pitkään kantautuneiden mojovien kehujen jälkeen The Banshees of Inisherin ei onneksi osoittautunut pettymykseksi. Kyseessä on aivan mahtava draamakomedia, joka onnistuu loistokkaasti molemmilla osa-alueilla. Sen draama on vahvaa, tehokasta ja jopa aika tunteikastakin, komediapuolen naurattaessa makeasti useaan otteeseen. Elokuvan premissi kahdesta keski-ikäisestä irlantilaisystävyksestä, jotka eivät yhtäkkiä eräänä päivänä olekaan puheväleissä, ei välttämättä heti kuulosta kovinkaan puoleensavetävältä, mutta leffa kyllä jaksaa yllättää sillä, kuinka onnistunut kertomus simppelistä ja hassusta juonesta muodostuukaan. Elokuva käsittelee tarinaansa vekkulimaisesti, esittäen kaverusten välirikon toisinaan huumorin kautta ja toisinaan väkevän vakavasti.
Martin McDonagh pitää pakettia niin taiturimaisesti kasassa, että vaikka elokuva eteneekin aika hitaasti, vajaan kahden tunnin kesto tuntuu kulkevan kuin siivillä. Hommaan uppoutuu täysillä, minkä varmistavat niin näyttelijöiden fantastinen työ, McDonaghin tehokas ohjaus, sekä hänen erinomainen käsikirjoituksensa. Ei ihme, että teksti nappasi parhaan käsikirjoituksen Golden Globen ja veikkaisin saman tapahtuvan myös Oscar-gaalassa. Sen lisäksi, että McDonagh kuljettaa kertomustaan vahvasti, rakentaen hahmojaan, nostaen oivasti kierroksia homman edetessä ja yllättäessä niin mukavasti kuin aika shokeeraavastikin katsojia, hänen työstämänsä dialogi on aika lailla briljanttia puhetapoja, nasevia sanailuja ja aika filosofisiakin pohdintoja myöten. Elokuvassa mietiskellään, mitä meistä jää jäljelle, kun kuolemme? Voiko omaa elämää pitää merkittävänä, jos sillä ei saavuttanut jotain, mikä muistetaan vielä vuosisatojen päästä? Kyllähän tuo pisti minutkin miettimään, että noinkohan Elokuvan taikaa -sivu jää elämään vielä sitten, kun minun aikani tällä pallolla päättyy.
Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä tapaus. Se on taidokkaasti kuvattu ja Irlannin nätit maisemat pääsevät oikeuksiinsa upeilla laajoilla otoksilla. Tyylikkäitä ovat myös erilaisia heijastuksia ja ikkunoita hyödyntävät kuvat. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset vakuuttavat. Vahvoja visuaalisuuksia tukee niin hyvä leikkaus kuin onnistuneesti rakennettu äänimaailma. Carter Burwellin säveltämät musiikit tehostavat hyvin tunnelmaa.
Yhteenveto:The Banshees of Inisherin on mahtava draamakomedia, joka onnistuu tehokkaasti molemmissa osa-alueissaan. Hassulta kuulostava juoni vetää yllättävänkin hyvin mukaansa, pitkäaikaisten ystävysten välirikon paisuessa yhä vain isompiin mittoihin. Tätä erikoista skenaariota käsitellään taidolla vakavasti ja huumorintajuisesti. Elokuvasta löytyy niin herkät kuin erittäin hauskat hetkensä ja draamapuoli iskee parhaimmillaan vahvasti. Lisäksi leffa sisältää erinomaista pohdiskelua ihmisen elämän merkityksen määrittämisestä. Martin McDonaghin käsikirjoitus on loistokas tarkkaa dialogia myöten ja samoin herran ohjaus on väkevää. Colin Farrell ja Brendan Gleeson ovat odotetusti nappivalinnat päärooleihin Pádraiciksi ja ColmSonnyLarryksi, ja hyvää työtä tekevät myös Kerry Condon ja Barry Keoghan. Teknisiltäkin ansioiltaan leffa on onnistunut. Jos siis pidit Kukkoilijoista, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa McDonaghin, Farrellin ja Gleesonin uusi yhteistyöelokuva. The Banshees of Inisheriniä voi suositella lämpimästi kaikille vahvasti tehtyjen draamakomedioiden ystäville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Banshees of Inisherin, 2022, Searchlight Pictures, Blueprint Pictures, Film 4, MSG Entertainment, Metropolitan Films International
Ohjaus: Len Wiseman Pääosissa: Colin Farrell, Kate Beckinsale, Jessica Biel, Bokeem Woodbine, Bill Nighy, Bryan Cranston, John Cho, Will Yun Lee ja Dylan Scott Smith Genre: toiminta, scifi Kesto: 1 tunti 58 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 12
Total Recall on uudelleenfilmatisointi Philip K. Dickin novelliin We Can Remember It for You Wholesale (1966) perustuvasta Arnold Schwarzeneggerin elokuvasta Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990). 2000-luvulla alkoi uuden Total Recall -elokuvan suunnittelu ja Schwarzenegger osoitti halua toistaa roolinsa aiemmasta filmistä. Tekijät päättivät kuitenkin tehdä uudelleenfilmatisoinnin jatko-osan sijaan ja roolin sai Colin Farrell. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Total Recall sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja Schwarzeneggerin leffan fanien lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin Total Recallin vasta vuokralta muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. En pahemmin piitannut filmistä, enkä ole halunnut katsoa sitä uudestaan, kunnes nyt huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta. Koska olin juuri pari vuotta sitten arvostellut alkuperäisen Total Recallin sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin tehdä saman nyt vuoden 2012 leffalle.
2000-luvun lopulla, lähes elinkelvottomaksi saastuneessa Maassa tehdastyöläinen Douglas Quaid näkee unia itsestään salaisena agenttina. Hän päättääkin käydä Rekallissa, yrityksessä, jossa ihmiset voidaan saada elämään läpi uniaan ja haaveitaan. Jokin menee kuitenkin pieleen ja pian Douglas huomaa joutuneensa agenttien, poliisien ja armeijan jahtaamaksi.
Päärooliin Douglas Quiadiksi pohdittiin mm. Tom Hardya ja Michael Fassbenderia, kunnes tekijät päätyivät Colin Farrelliin. Vaikka Hardy ja Fassbender olivat erittäin mainioita ja potentiaalisia vaihtoehtoja, Farrell sopii oikein passelisti tieteistoimintaseikkailun pääosaan. Hän onnistuu olemaan uskottava niin tavan duunarina kuin myös toimintatähtenä, kun Douglasin elämä kääntyy päälaelleen. Vaikka Douglasilla on edelleen mielenkiintoiset lähtökohdat, hahmon nähdessä unia agenttina olosta ja taistelemisesta, mikä vie hänet visiitille Rekalliin, jää hahmo jotenkin tylsäksi ja pinnalliseksi, eikä katsoja ole erityisen kiinnostunut selvittämään hahmon saloja.
Elokuvassa nähdään myös mm.Underworld-vampyyrileffoista (2003-2016) tuttu Kate Beckinsale Douglasin vaimona Lorina, Bokeem Woodbine Douglasin työkaverina Harryna, Harold & Kumar -komedioista (2004-2011) tuttu John Cho Rekallin teknikkona, roolistaan huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden saanut Jessica Biel vastarintaliikkeeseen kuuluvana Melinana, Bill Nighy vastarintaliikkeen johtajana Matthiaksena, sekä Breaking Bad-sarjasta (2008-2013) tuttu Bryan Cranston kansleri Cohaagenina, häijynä Britannian liittovaltion hallitsijana. Vaikka näyttelijäkaartiin kuuluu osaavia nimiä (eikä Biel niin kehno ole kuin hänen Razzie-ehdokkuutensa antaa ymmärtää), ei oikein kukaan pääse oikeuksiinsa. Vain Beckinsale pääsee näyttämään uskottavuuttaan toimintakohtauksissa, mutta sitten taas yleensä mahtavat Nighy ja Cranston ovat täysin hukkaan heitettyjä tylsissä rooleissaan.
Monet Schwarzeneggerin Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan fanit vetivät herneen nenään heti, kun uudelleenfilmatisoinnista ilmoitettiin ja herneet upposivat vielä syvemmälle sieraimeen, kun fanit huomasivat, mitä muutoksia tarinaan on tehty. Isoin ero on tietty se, ettei Mars-planeetalla käydä koskaan, vaan koko elokuva vietetään Maassa. Itseäni ei erityisemmin haittaa, että tekijät ovat päättäneet muovata tarinaa, sen sijaan että he olisivat kulkeneet täysin tuttuja, yllätyksettömiä latuja. Itse asiassa jopa pidän siitä dystooppisesta maailmankuvasta, jonka elokuva esittelee. Suuren sodan takia Maa on saastunut lähes elinkelvottomaksi ja ainoastaan pahan Cohaagenin johtama Britannian liittovaltio ja Australian korvannut Kolonia ovat asuttavia paikkoja ihmisille. Näitä kahta valtiota yhdistää Maan sisuksen läpi kulkeva tunneli nimeltään Kuilu. Miksi edes lähteä Marsiin, kun Maasta on tehty näin mielenkiintoinen?
Onkin vain harmi, ettei itse elokuva ole mielenkiintoinen. Se lähtee ihan menevästi liikkeelle, mutta menettää otteensa vähitellen, kun Douglas joutuu takaa-ajetuksi Rekall-käyntinsä takia. Tylsät hahmot on todella iso ongelma, jolloin tapahtumilla ei ole erityisemmin väliä. Onkin jopa hieman huvittavaa, että leffa tuntuu pitkäveteiseltä, sillä siinä tapahtuu ihan koko ajan jotain. Kun takaa-ajo alkaa, loput elokuvasta on melkein yhtä pitkää toimintakohtausta. Hyvässä tapauksessa tämä johtaisi siihen, että katsoja pidettäisiin tiukasti vangittuna tapahtumiin, kun tuntuu siltä, ettei päähenkilö ole koskaan turvassa, mutta itse koin jatkuvan rymistelyn yhä vain turruttavammaksi, mitä pidemmälle leffa eteni. Esimerkiksi Mad Max: Fury Road (2015) onnistuu olemaan totaalisen mukaansatempaava paketti ja sekin on lopulta yksi toooodella pitkä takaa-ajokohtaus. Se elokuva saa pumpattua katsojansa täyteen adrenaliinia ja sen kyydin vietäväksi hyppää mielellään mukaan useita kertoja. Jokin vuoden 2012 Total Recallissa kuitenkin tökkii, eikä samaa efektiä millään synny.
Kun hahmoista ei välitä, ei heidän puolestaan jännitä, eikä siksi jatkuva pakoon juokseminen ja ajaminen, asetykitys tai nyrkkitaistelu jaksa enää innostaa jonkin ajan jälkeen. Muutamat käsirysyt ja ammuskelut ovat tyylikkäästi hoidettuja, mutta kun muu filmissä ei jaksa kantaa, ei sitä loputtomalta tuntuvaa toimintaa jaksa katsoa. Elokuvan edetessä huomasin tarkistavani yhä vain useammin, kuinka kauan se enää kestää ja finaalin aikana vain odotin lopputekstien alkamista. En haluaisi lähteä liikaa vertailemaan tätä leffaa alkuperäiseen filmatisointiin, mutta ei sitä vain voi kieltää, että vanhempi Total Recall on kaikessa tätä parempi. Se rakensi oikeasti koukuttavan ja jännittävän kertomuksen, kiehtovan mysteerin päähenkilön todellisesta identiteetistä, sekä vahvan konfliktin tyrannihallituksen ja vastarintaliikkeen välille. Tästä löytyy samoja aineksia, mutta lopputuloksena toimiva liemi on vain vaisu kopio siitä monipuolisen maukkaasta keitoksesta vuodelta 1990. Se oli myös ajatuksia herättävä, syvällisempi tieteistarina, 2012-version tarjotessa vain sitä tyhjänpäiväistä aivot narikkaan -rymistelyä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa kaksi ensimmäistä Underworldia, Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) ja Underworld: Evolutionin (2006) ohjannut Len Wiseman, joka ei olekaan Total Recallin jälkeen ohjannut enempää leffoja. Wiseman on saanut aikaiseksi muutamat päräyttävät tappelut, mutta ei tajua, missä kohtaa liika on liikaa ja niinpä hän pyrkiikin lopulta vain ylittämään itseään puuduttavuuteen asti. Wisemanin ongelmaksi koituu myös Kurt Wimmerin ja Mark Bombackin kehno käsikirjoitus, joka keskittyy enemmän taistelusta toiseen siirtymiseen kuin hahmojen ja tarinan kiinnostavaan rakenteluun. Sentään Total Recall on kelvollisesti kuvattu, siinä on oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia, ja äänimaailmakin jytisee menevästi niin efektien kuin Harry Gregson-Williamsin musiikkien puolesta. Visuaaliset tehosteet ovat jo nähneet parhaat päivänsä ja digitaalisuus paistaa läpi monista kuvista. Lisäksi leffan alun strobovaloista on pakko varoittaa valoherkkiä, sillä itsellenikin pitkään kestänyt voimakas välke kävi pahasti silmiin.
Elokuvasta on olemassa noin 12 minuuttia pidempi ohjaajan versio, joka sisältää pidennettyjä kohtauksia, muutaman eri tavalla järjestellyn kohtauksen, sekä Ethan Hawken roolityön, jota teatteriversiosta ei löydy. Lisäksi elokuva loppuu hieman eri tavalla.
Yhteenveto: Vuoden 2012 Total Recall on harmillisen lattea uudelleenfilmatisointi. Tekijöiden ottamat vapaukset Schwarzeneggerin elokuvan kuvioihin verrattuna ovat lähtökohdiltaan kiinnostavia. Sodan saastuttama Maa ja kahta jäljelle jäänyttä valtiota yhdistävä, planeetan läpäisevä Kuilu ovat mielenkiintoisia ideoita, mutta toteutus on kuitenkin valitettavan mitäänsanomaton. Ihan menevän alun jälkeen elokuva muuttuu yhä vain turruttavammaksi toimintakohellukseksi. Taisteluita nähdään yksi toisensa jälkeen ja ne käyvät aina vain pitkäveteisemmiksi. Vaikka elokuvassa on jotain koko ajan meneillään, on se jopa aika pitkäveteinen. Hahmoista ei pahemmin jaksa välittää, joten heidän puolestaan ei jaksa jännittää. Niinpä vauhdikas meininkikin tuntuu yhdentekevältä. Colin Farrell on passeli valinta pääosaan, mutta muut hyvät näyttelijät haaskataan osissaan. Tekninen puoli on paikoitellen parhaat päivänsä nähnyt. Total Recall vuosimallia 2012 jää lopulta vain ihan kivoiksi ideoiksi, mutta toteutus kompastuu ja pahasti. Suosittelenkin pysyttelemään Schwarzeneggerin filmin parissa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Total Recall, 2012, Original Film, Prime Focus, Rekall Productions
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Tom Cruise, Max von Sydow, Colin Farrell, Samantha Morton, Neal McDonough, Steve Harris, Kathryn Morris, Daniel London, Lois Smith, Peter Stormare, Tim Blake Nelson ja Mike Binder Genre: scifi, trilleri Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia Ikäraja: 16
Minority Report perustuu Philip K. Dickin novelliin The Minority Report vuodelta 1956. Tuottaja Gary Goldman kiinnostui Dickin novellista ja alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta vuonna 1992. Alun perin Goldman suunnitteli elokuvan jatko-osaksi Arnold Schwarzeneggerin toimintahitille Total Recall - unohda tai kuole(Total Recall - 1990), joka perustui myös Dickin kirjaan. Tom Cruise luki novellin pohjalta tehdyn käsikirjoituksen ja lähetti sen innoissaan ohjaaja Steven Spielbergille, jonka kanssa Cruise oli pitkään halunnut työskennellä. Spielberg kiinnostui ideasta ja kaksikko ryhtyi työstämään filmiä. Projekti kuitenkin viivästyi jatkuvasti, kun Cruise tekikin M:I-2 - Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) ja Spielberg päätti tehdä A.I. - Tekoälyn(A.I. Artificial Intelligence - 2001). Lopulta kuvaukset kuitenkin alkoivat maaliskuussa 2001 ja Minority Report sai maailmanensi-iltansa 17. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka oli ehdolla mm. parhaiden äänitehosteiden Oscar-palkinnosta ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA:sta. Itse näin Minority Reportin ensi kertaa varmaankin lähemmäs viisitoista vuotta sitten. Pidin leffasta paljon ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 2054 Washington DC:n murhatilastot ovat pudonneet nollaan uuden Rikoksen esto -järjestön kautta. Järjestö hyödyntää näkijöitä, jotka ennustavat murhat, jolloin järjestö voi pidättää murhaajat etukäteen. Rikoksen eston päällikkö John Anderton joutuu lähtemään pakomatkalle, kun näkijät ennustavat hänet seuraavaksi murhaajaksi.
Pääroolissa John Andertonina nähdään Tom Cruise, joka tekee tyypillistä virnistelijä-Cruisea vakavamman roolityön. Muutamaa vuotta aiemmin Johnin poika siepattiin, eikä hahmo ole päässyt yli tapahtuneesta, etenkin kun hän kokee syyllisyyttä oltuaan paikalla sieppauksen aikana. Tämä on johtanut mm. päihteiden käyttöön, eikä olekaan ihme, että John on myös liittynyt organisaatioon, joka pyrkii estämään vastaavat rikokset ennen kuin ne tapahtuvat. Traumansa vuoksi rikkinäinen ja päättäväinen John on välittömästi kiinnostava hahmo ja katsoja lähteekin heti mukaan karkumatkalle, kun John itse ennustetaan murhaajaksi ja koko Rikoksen esto -järjestö lähtee hänen peräänsä. Cruise pääsee tuttuun tapaansa juoksemaan paljon, mutta tekee kaiken jotenkin tylymmin kuin mitä häneltä nykyään toimintaleffoissa näkee.
Elokuvassa nähdään myös Max von Sydow Rikoksen eston johtajana Lamar Burgessina, Steve Harris, Daniel London ja Neal McDonough Johnin kanssa järjestöllä työskentelevinä Jadina, Wallyna ja Fletchinä, Colin Farrell Rikoksen eston hyödyllisyyttä tutkivana oikeusministeri Danny Witwerinä, Tim Blake Nelson vankilan työntekijänä Gideonina, Peter Stormare erikoisena tohtori Eddienä, Lois Smith Rikoksen eston teknologian kehittäneenä tohtori Hinemanina, Kathryn Morris Johnin ex-vaimona, sekä Samantha Morton, Michael Dickman ja Matthew Dickman murhat ennustavina näkijöinä, Agathana, Arthurina ja Dashiellina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Von Sydow'sta löytyy karismaa johtajaksi, kun taas Farrell on pätevä Johnin jahtiin lähtevänä Witwerinä (joskin Farrellin jatkuva purkanjauhaminen alkaa jossain kohtaa tympiä). Stormare on veikeä hulluna tohtorina ja Morton välittää hienosti kauhun tunteen, kun joutuu näkijänä kokemaan tuhannet murhat mielessään.
Jos on nähnyt Blade Runnerin(1982) ja Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan, on Minority Reportia katsoessa selvää, että kaikki kolme perustuvat saman kirjailijan teoksiin. Vaikka nämä kolme tarinaa eivät liitykään toisiinsa (vaikka Minority Report alun perin suunniteltiin Total Recallin jatko-osaksi), on niissä monia samankaltaisuuksia. Sen lisäksi, että jokaisessa filmissä päähahmo on ainakin jossain kohtaa jonkin sortin lainvalvoja tai agentti, kaikki kolme leffaa tapahtuvat tulevaisuudessa, missä on jokin ihmisille merkittäväksi muodostunut uusi teknologia. Blade Runnerissa on ihmisiä muistuttavat replikantti-robotit, Total Recallissa laite, joka voi toteuttaa käyttäjänsä haaveet ja Minority Reportissa teknologia, jonka avulla murhat voidaan pysäyttää ennen niiden tapahtumista. Jokaisessa pohditaan näiden teknologioiden hyötyjä ja haittoja, ja yksi Minority Reportin kiehtovimmista puolista onkin pohdinta siitä, onko Rikoksen eston toiminta oikeutettua? Voiko ihmisiä pidättää vain sen perusteella, mitä he saattavat tulla tekemään? Tämä on yksi monista koukuista, jotka tekevät elokuvasta mahtavan scifitrillerin.
Jopa lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan Minority Report tuntuu kulkevan nopeasti, sillä sen tiivistunnelmainen tarina koukuttaa niin lujasti. Kaikki Cruisesta ja hänen hahmostaan itse jännittävään tarinaan, kiinnostavaan teknologiaan ja vakuuttavaan tulevaisuudenkuvaan, unohtamattakaan Spielbergin väkevää ohjausta, rakentavat paketin, mitä kelpaa katsoa moneen otteeseen. Heti aloituskohtauksellaan elokuva kuljettaa katsojansa iskevästi vuoteen 2054 ja esittelee Rikoksen eston tositoimissa. Sitten se esittelee hahmot ja kiehtovan visionsa tulevaisuudesta, jolloin katsoja on täysillä mukana, kun jännittävä kissa-hiiri-jahti alkaa. On vauhdikasta takaa-ajoa, toiminnallista käsirysyä ja sydämet hakkaamaan pistävää piilottelua.
Ainakin itselleni yksi elokuvan jännittävimmistä puolista on se, että toteutuuko näkijöiden ennustus ja päätyykö John oikeasti murhaamaan jonkun, vai voiko John muuttaa oman kohtalonsa? Pystyykö hän kääntämään tapahtumaketjun edukseen, vai onko jokainen askel erilaiseen suuntaan oikeasti harppaus kohti vääjäämätöntä? Kummin päin ikinä kävisikään, tietäisi se Rikoksen eston tuhoa ja osoittaisi se vian teknologiassa ja organisaatiossa. Ja kuten jo sanoin, yksi leffan isoimmista pohdinnoista onkin se, onko tämän teknologian käyttäminen moraalisesti oikein? Toinen moraalikysymys teknologiaan liittyen on se, kuinka tarkkaan elokuvan tulevaisuudessa seurataan ihmisiä. Kaikkialla skannataan ihmisten silmät, eikä mitään voi enää tehdä salassa. Taataanko tällä ihmisten turva, vai onko tämä pelkkää hävytöntä yksityisyyden loukkaamista? Pelottavinta on, että tämä teknologia on täysin mahdollista ja sitä jopa hyödynnetään joissain päin maailmaa. Jo ihan internetissä jokaisen hakuhistorian sun muun perusteella räätälöidyt mainokset tuntuvat karmivasti tietävän liikaa.
Omasta mielestäni Minority Report taistelee paikasta Steven Spielbergin parhaimpana elokuvana 2000-luvulta. Spielberg onnistuu rakentamaan erittäin tiivistunnelmaisen jahdin, mistä löytyy myös vangitsevaa pohdiskelua. Toiminta on napakkaa ja elokuva pysyy koukuttavana loppuun saakka. Scott Frankin ja Jon Cohenin työstämä käsikirjoitus on myös vakuuttava. Tekninenkin toteutus on taidokas, vaikka aluksi kestääkin tottua elokuvan ylivalottuneeseen kuvaan. Tämä ei ole mikään tekninen virhe, vaan tarkkaan harkittu visuaalinen kikka, millä saatiin aikaiseksi erikoinen futuristinen kuvaus. Monessa kuvassa esineet hohtavat, taivas on kirkkaan valkoinen ja leffa on tyylikkäällä tavalla väritön. Visuaalinen ilme olisi herkästi voinut mennä pieleen, mutta lopputulos toimii. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus on välillä jopa erinomaista, lavasteet ovat näyttävät ja maskeeraukset taidokkaat. Visuaaliset efektit toimivat yhä 20 vuotta myöhemmin, vaikka paikoitellen niistä paistaakin selvä digitaalisuus. Äänimaailmakin on mainio äänitehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin. Williamsin työstä tosin huokuu se, että hänen piti samana vuonna säveltää musiikit myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäykseen(Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammioon(Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002). Jotkut melodiat tuntuvat olevan mukana kaikissa kolmessa filmissä, eri soittimilla ja hieman eri tyyleillä soitettuina.
Yhteenveto: Minority Report on mahtava scifijännäri ja yksi ohjaaja Steven Spielbergin parhaista elokuvista 2000-luvulta. Tiivistunnelmainen tarina nappaa iskevästi mukaansa ja pitää koukussaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvasta löytyy niin vauhdikasta takaa-ajoa, jännittävää piilottelua, tiukkaa toimintaa kuin myös filosofisempaa pohdiskelua. Tähän tulevaisuudenkuvaan liittyvät moraaliseikat ovat mielenkiintoisia, minkä lisäksi on todella kiehtovaa miettiä, että voiko John rikkoa hänelle ennustetun kohtalon, vai onko ennalta nähty murha vääjäämätön? Tunnelmaa kasvatetaan kaiken aikaa tyylikkäästi. Spielbergin ohjaus on taiturimaista ja näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan. Elokuvan visuaalinen ilme toimii, vaikka joitakin katsojia ylivalottunut kuva voi häiritä. Minority Report tuntuu ehkä hieman unohdetulta teokselta Spielbergin filmografiasta ja nyt sen 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa se joko ensimmäistä kertaa tai uudelleen pidemmän tauon jälkeen. Vuonna 2015 Dickin kirjan ja tämän leffan pohjalta yritettiin rakentaa televisiosarjaa, mutta se otettiin niin huonosti vastaan, että homma lopetettiin kesken kaiken jo yhden kauden jälkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Minority Report, 2002, Twentieth Century Fox, DreamWorks, Cruise/Wagner Productions, Amblin Entertainment, Blue Tulip Productions, Ronald Shusett/Gary Goldman, Digital Image Associates, Parkes/MacDonald Image Nation
Pääosissa: Robert Pattinson, Zoë Kravitz, Jeffrey Wright, Paul Dano, Colin Farrell, Andy Serkis, John Turturro, Peter Sarsgaard, Jayme Lawson ja Alex Ferns
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16
The Batman perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoon Batmaniin, joka teki ensiesiintymisensä maaliskuussa 1939. Vuosien varrella hahmo on noussut yhdeksi maailman suosituimmaksi popkulttuurin edustajaksi ja Batman on nähty televisiosarjoissa, animaatioissa ja elokuvissa mm. Adam Westin, Michael Keatonin, Kevin Conroyn ja Christian Balen esittämänä. Vuonna 2013 Ben Affleck valittiin Batmaniksi esiintymään elokuvissa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016) ja Justice League (2017/2021). Samalla Affleck alkoi työstämään omaa sooloelokuvaansa hahmona, aikeenaan myös ohjata elokuva. Vuonna 2017 Affleck kuitenkin ilmoitti, ettei ohjaisi leffaa, vaan ainoastaan tähdittäisi sitä. Matt Reeves valittiin ohjaajaksi ja vaikka hän piti Affleckin ja kumppaneiden työstämästä käsikirjoituksesta, hänellä oli oma visionsa nuoresta Batmanista, jonka ympärille hän ryhtyi kirjoittamaan tekstiään. Vuonna 2018 Affleck lähti vieroitukseen alkoholiongelmansa vuoksi, jolloin ilmoitettiin, että Reevesin elokuvassa nähtäisiin uusi näyttelijä Batmanin roolissa, eikä elokuva tulisi liittymään meneillä olevaan DC:n elokuvauniversumiin. Batmaniksi valittiin Twilight-elokuvista (2008-2012) tuttu Robert Pattinson, mikä aiheutti raivoa fanien keskuudessa ja jopa internetvetoomuksia Pattinsonin erottamiseksi. Siitä huolimatta kuvaukset käynnistyivät Pattinsonin kanssa tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kesällä 2020 kuvauksia päästiin jatkamaan hetkellisesti, mutta pian Pattinson sai koronatartunnan. Syksyllä Pattinson palasi kuvauksiin ja elokuva saatiin tehtyä valmiiksi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2021, mutta viivästysten takia sen ensi-ilta siirrettiin ensin syksylle ja lopulta tämän vuoden maaliskuulle. Nyt The Batman saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani... joskin olin aluksi skeptinen. Minua harmitti, että Affleckilta evättiin mahdollisuus näytellä hahmoa soololeffassa, enkä lämmennyt Pattinsonin valitsemiselle. Kuitenkin elokuvan ensimmäinen traileri vakuutti minut täysin puolelleen ja siitä asti olen odottanut leffaa yhä vain innokkaammin. Olinkin todella jännittynyt mennessäni katsomaan The Batmanin sen lehdistönäytökseen IMAX-salissa noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Kun sarjamurhaaja ottaa kohteekseen Gotham Cityn poliittisesti merkittäviä henkilöitä, toista vuotta kaupungin suojelijana toimivan Batmanin täytyy ratkoa rikospaikoille jätetyt arvoitukset pysäyttääkseen mielipuolen.
Robert Pattinsonin roolittaminen miljardööri Bruce Waynen, eli naamiokostaja Batmanin rooliin silitti monia faneja pahasti vastakarvaan. Twilight-leffoista tuttua Pattinsonia pidettiin välittömästi elokuvan epäonnistumisen merkkinä ja kun erottamista koskevia nettivetoomuksia ei kuunneltu, moni fani jopa ilmoitti boikoitavansa leffaa näyttelijän takia. Tunnustan olleeni todella epäileväinen, kun luin roolituksesta ja pelänneeni pahinta, mutta parin viime vuoden aikana olen ehtinyt lämmetä idealle ja nyt kun olen oikeasti nähnyt Pattinsonin Batmanina, voin huojennuksekseni todeta, että hän on nappivalinta rooliin. Pattinson tulkitsee erinomaisesti viittasankaria, joka on hakannut rikollisia Gothamin yössä vasta vähän päälle vuoden ajan. Hän on yhä nuori ja aloittelija, mutta sitäkin sinnikkäämpi ja vimmaisempi hommassaan. Tämä Batman on niinkin hurahtanut lepakkoleikkeihin, että Pattinsonia hädin tuskin nähdään ihan vain Bruce Waynena, koska hahmo ei halua olla Bruce Wayne. Vaikka Batman on vuosien saatossa nähty monen näyttelijän tulkitsemana monessa eri projektissa, on hienoa, että hahmosta voidaan yhä saada aikaiseksi hyvin erilainen ja virkistävä versio, jota ainakin itse haluaisin nähdä äärimmäisen mielelläni lisää.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Brucen uskollinen hovimestari Alfred Pennyworth (Andy Serkis), joka saa harmillisen vähän ruutuaikaa, komisario James Gordon (Jeffrey Wright), joka on Gothamin poliiseista ainoa, joka uskoo Batmaniin, pikkurikollinen Selina Kyle eli Kissanainen (Zoë Kravitz), joka herättää Batmanissa monenlaista kiinnostusta, rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro), joka yhdessä Pingviinin (arpiselta Robert De Nirolta näyttävä Colin Farrell) kanssa johtaa Gothamin huumebisneksiä, sekä kaupungin johdon polvilleen pistävä mysteerimies Arvuuttaja (Paul Dano), joka ryhtyy hyytävään leikkiin Batmanin kanssa. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti. Dano on suorastaan karmiva psykopaattina, jonka katalat suunnitelmat pistävät Batmanin kyvyt todelliseen koetukseen. Pelottavaa Arvuuttajassa on, että tällainen tyyppi voisi olla ihan oikeastikin olemassa.
Jos menee katsomaan The Batmania, odottaen toiminnantäyteistä supersankariseikkailua, tulee luultavasti pettymään ja pahasti. The Batman on täysin erilainen kuin muut supersankarielokuvat - niinkin erilainen, että sitä on vaikea kutsua sellaiseksi. Kyseessä on enemmänkin David Fincherin Seitsemän-trillerin (Se7en - 1995) jalanjäljissä kulkeva synkkä murhaajajahti, joka miellyttää luultavasti enemmän aikuisyleisöä kuin nuorempia katsojia - vähän niin kuin muutaman vuoden takainen Joker(2019). Toimintaa on kyllä seassa ja Batman hakkaa rikollisia sairaalakuntoon useaan otteeseen, mutta pääasiassa leffa on enemmänkin rauhassa eteenpäin liikkuva rikosdraama, jossa päähenkilö nyt sattuu pukeutumaan lepakoksi.
Itse olin heti ensiminuuteista täysin myyty ja mykistynyt näkemästäni.The Batman imaisi minut välittömästi mukaansa tummasävyiseen, sateiseen ja likaiseen kuvaukseen korruptoituneesta kaupungista, jota yksi oman käden oikeutta harjoittava naamiomies yrittää saada puhdistettua. Filmi nostattaa jännitteen välittömästi korkealle, eikä suostu päästämään katsojaa irti painostavasta otteestaan, ennen kuin lopputekstit lähtevät rullaamaan. Ja vielä senkin jälkeen elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Ennakkoon pelkäämäni kolmen tunnin kesto meni yllättävänkin nopeasti. Esimerkiksi viimevuotinen, puolet lyhyempi sarjisleffa Venom: Let There Be Carnage (2021) tuntui pitkäveteisemmältä kuin tämä erinomaisesti rakennettu rikostarina.
Kuten olette varmaan huomanneet, olen käyttänyt elokuvasta ilmaisuja "rikosdraama" ja "rikostarina", sillä The Batman todella on enemmän noir-tyylinen rikostrilleri kuin perinteinen sarjakuvafilmatisointi. Sen sijaan, että filmissä taisteltaisiin jotain maailmanvalloitustoiveissa olevaa superpahista vastaan, elokuva kertoo sekopäisen, mutta samalla pelottavan nerokkaan sarjamurhaajan metsästämisestä. Ja siitä päästäänkin nimikkohahmoon liittyvään puoleen, joka on jäänyt aiemmissa elokuvasovituksissa todella vähälle huomiolle. Batman on sarjakuvissa usein tituleerattu maailman parhaaksi etsiväksi ja juuri sitä hän on tässä leffassa: etsivä. Komisario Gordonin kanssa Batman muodostaa mainion kaksikon ja heidän kohtauksiaan rikospaikoilla on vangitsevaa seurata.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Matt Reeves, joka on tunnettu esimerkiksi katastrofileffa Cloverfieldin(2008) ja Apinoiden planeetan vallankumouksen(Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja Sodan apinoiden planeetasta(War for the Planet of the Apes - 2017) tekijänä. Reevesillä on ollut vahva visio siitä, kuinka hän haluaa tuoda yön ritarin valkokankaille ja hänen työstä uhkuu intohimo projektia kohtaan. Reevesin rakentama tunnelma on todella upea ja hän pitää jännitettä taiturimaisesti yllä läpi pitkän keston. Lisäksi Reevesin ja Peter Craigin työstämä käsikirjoitus on erittäin laadukas. Seasta löytyy oikeastaan vain muutama tönkkö ja turha repliikki, jotka olisi voinut karsia pois - erityisesti kun elokuva onnistuu muuten käyttämään esimerkillisen hienosti sanatonta viestintää hahmojen katseiden kautta. En muistakaan, milloin jossain leffassa olisi viimeksi hyödynnetty näin hyvin hahmojen katseita. Se, miten Batman katsoo muita ja miten muut katsovat häntä, on vaikuttava tehokeino.
The Batman on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja filmin synkkyydessä on ahdistavuudenkin keskellä jotain aika kaunista. Valaisua ja värejä (ja värittömyyttä) käytetään taidokkaasti. Leikkaus on onnistunutta niin, ettei elokuva tunnu lähes kolmetuntiselta. Elokuva saa edetä rauhassa, mutta koukuttavuus ei pääse herpaantumaan. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot, vaikka etukäteen olinkin epäileväinen Batmanin ja Arvuuttajan toteutuksista. Maskeeraukset ovat myös hyvin hoidetut, joskin ihmettelen päätöstä saada Colin Farrell näyttämään arpiselta Robert De Nirolta. Efektit ovat oivalliset, joskin huomattavasti pienimuotoisemmat kuin nykypäivän sarjakuvaelokuvissa yleensä. Äänimaailma on myös onnistuneesti rakennettu Michael Giacchinon lumoavasti tunnelmia musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The Batman on erinomainen ja poikkeuksellinen sarjakuvafilmatisointi, joka tuntuu enemmän rikosjännäriltä kuin supersankarielokuvalta. Toimintaa on seassa ja tappelut ovat varsin tylyjä, mutta pääasiassa elokuva keskittyy sarjamurhaajan hitaan piinaavaan jahtaamiseen, kaupungin korruption paljastamiseen ja päähenkilön omien ongelmien ratkomiseen. Robert Pattinson voittaa nopeasti puolelleen Batmanin roolissa, tarjoten uudenlaisen tulkinnan hahmosta. Batmanin etsiväpuoleen on panostettu enemmän ja rikospaikkatutkinnat Gordonin kanssa ovat koukuttavaa katseltavaa. Muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Paul Danon Arvuuttaja on hyytävä pahis, erityisesti kun tällainen sekopää voi olla ihan oikeastikin olemassa. Elokuvan liki kolmetuntinen kesto menee yllättävän vauhdilla. Matt Reevesin ohjaus ja käsikirjoitus ovat erittäin vahvoja ja Reeves onnistuu pitämään katsojaa tiukasti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava. The Batman ei välttämättä innosta nuorta yleisöä, jotka kaipaavat supersankarielokuvilta lähinnä näyttävää toimintaspektaakkelia. Aikuiseen makuun filmi voi kuitenkin kolahtaa todella isosti. Jatko-osa on jo suunnitteilla ja odotan sitä suurella innolla. En kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut Gothamin poliisivoimista ja Farrellin Pingviinistä kertovista televisiosarjoista, joita HBO Maxiin parhaillaan työstetään...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Batman, 2022, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, 6th & Idaho Productions
Ohjaus: Seth Gordon Pääosissa: Jason Bateman, Jason Sudeikis, Charlie Day, Kevin Spacey, Jennifer Aniston, Colin Farrell, Jamie Foxx, Donald Sutherland, Wendell Pierce, Julie Bowen, Ioan Gruffudd ja Bob Newhart Genre: komedia Kesto: 1 tunti 38 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 12
Horrible Bosses, eli suomalaisittain Kaameat pomot on Jason Batemanin, Jason Sudeikisin ja Charlie Dayn tähdittämä komediaelokuva. Michael Markowitz sai idean leffaan ja työsti siitä käsikirjoituksen, minkä hän sai myytyä New Line Cinemalle vuonna 2005. Alunperin Brett Ratnerin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päättikin tehdä Tower Heistin (2011) tämän sijaan ja ohjaajaksi valittiin Seth Gordon. Päärooleihin kaavailtiin mm. Owen Wilsonia, Vince Vaughnia, Ryan Reynoldsia ja Johnny Knoxvillea, ennen kuin Bateman, Sudeikis ja Day valittiin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaameat pomot sai maailmanensi-iltansa 30. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla ja se sai myös positiivista palautetta kriitikoilta, vaikka jotkut myös tylyttivät leffaa. Itse näin Kaameat pomot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo komediana. Olenkin katsonut elokuvan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen kolmatta kertaa ja samalla myös arvostella sen.
Ylennyksestä haaveileva rahoitusyrityksen työntekijä, hammaslääkäri ja kemikaaliyhtiön myyntipäällikkö pitäisivät työpaikoistaan muuten, jos heidän pomonsa eivät olisi niin kaameita. Eräänä baariyönä kolmikko päättääkin hankkiutua pomoista eroon palkkaamalla murhaajan.
Jason Bateman näyttelee Nickiä, korkeassa asemassa olevaa työntekijää Comnidyne-yrityksessä, joka uskoo saavansa pian ylennyksen, raadettuaan kellon ympäri ja viikonloppuinakin ties kuinka kauan. Ylennys jää kuitenkin pelkäksi haaveeksi, sillä hänen pomonsa Dave Harken (Kevin Spacey) on Nickin omien sanojen mukaisesti "total fucking asshole". Dave intoilee Nickin nöyryyttämisestä, eikä mikään ihme, että Nick on alkanut haaveilla tämän nirhaamisesta. Bateman on mainio roolissaan ja tekee Nickistä pidettävän. Erityisen hauska hän ei kuitenkaan ole. Spacey istuu täydellisesti hirveäksi ja rikkaaksi mulkvistiksi. Charlie Day esittää Dalea, hammaslääkäriä, jonka pomo Julia (Jennifer Aniston) ahdistelee tätä seksuaalisesti kaiken aikaa. Julian kaltaisia naishahmoja hädintuskin nähdään leffoissa ja sarjoissa, ja onkin hyvä, että välillä näytetään seksuaalista ahdistelua näinkin päin. Dalen tilannetta pahentaa, kuinka kaikki vain väheksyvät hänen ongelmiaan, sillä "eihän miestä voi ahdistella". Day tuo hyvin esille Dalen epämiellyttävän olotilan ja hahmon stressitasojen noustessa Day päästää korkean äänensä usein valloilleen. Aniston on erinomainen inhottavana Juliana ja hoitaa työnsä suurella intohimolla.
Jason Sudeikis taas näyttelee Kurtia, kemikaaliyhtiön myyntipäällikköä, joka on hyvin samanlainen kuin monet Sudeikisin hahmot yleensä - pidettävä ja hauska, mutta paikoitellen vähän turhan perverssi. Kurtin pomo Jack Pellit (Donald Sutherland) on mitä mukavin tapaus. Valitettavasti hän kuolee heti leffan alussa ja hänen paikkansa ottaa Bobby-poika (Colin Farrell), joka vain hyväksikäyttää yhtiötä omiin hävyttömiin tarkoituksiinsa, pistäen Kurtin tekemään likaiset työt puolestaan, erottamisen uhalla. Spaceyn ja Anistonin tavoin Farrell herkuttelee suurella antaumuksella veemäisen hahmonsa kanssa. Sudeikis, Day ja Bateman muodostavat myös todella hyvän kolmikon.
Elokuvassa nähdään myös mm. Jamie Foxx Motherfucka Jonesina, jonka kolmikko palkkaa murha-avukseen, sekä Moderni perhe -komediasarjan (Modern Family - 2009-2020) tähti Julie Bowen Daven vaimona Rhondana.
Kaameat pomot tekee heti ensikohtauksillaan erittäin selväksi, miksi Nick, Dale ja Kurt haluavat hankkiutua pomoistaan eroon. Kun synkät ajatukset nousevat esille ja elokuvan juoni lähtee kunnolla käyntiin, huomaa katsoja olevansa täysin kolmikon puolella. Mutta kun kyseessä on kolme tällaista enemmän tai vähemmän hömelöä kaverusta, on alusta alkaen selvää, ettei mikään tule menemään suunnitelmien mukaan. Kolmikon päättäessä pistää tappoideansa käytäntöön, alkaa aikamoisten tapahtumien vyyhti ja ai että niiden parissa saakin nauraa! Kaameat pomot on usein jopa hulvaton kaikessa räävittömyydessään. Se ei muutu ihan niin synkäksi kuin siltä voisi odottaa tarinan perusteella, mutta jo tällaisena "kevyenä viihteenä" se on täynnä hilpeän kieroja juttuja. Julmia ja häröjä vitsejä heitetään sinne ja tänne, ja on aivan varmaa, että ainakin joku loukkaantuu leffaa katsoessaan.
Elokuva pitää yllättävänkin tiukasti mukanaan ja siihen on jopa onnistuttu saamaan pientä jännitettä, sillä tämä kolmikko ei ole parhaimmasta päästä, mitä tulee jälkien peittelyyn tai valehteluun. Tilanne eskaloituu kaiken aikaa isommaksi ja monimutkikkaammaksi, ja katsoja odottaa innolla, minne kaikki tämä tulee johtamaan. Yllättäviäkin käänteitä mahtuu mukaan. Kaiken kaikkiaan Kaameat pomot on erittäin hauska ja viihdyttävä paketti. Toki siitä löytyy vikansa, kuten muutamat vitsit, mitkä menettävät tehonsa, kun niissä ei luoteta katsojaan hoksaamaan, mikä niissä oli niin hauskaa. Kun kolmikko tarjoaa rahaa Motherfucka Jonesille, ne löytyvät salkusta, mikä on aivan liian iso pitämään sisällään yhtä setelinippua. Vitsi olisi hauska, jos hahmot eivät heti mutisisi toisilleen, mikä vitsistä tekee niin huvittavan.
Kaameiden pomojen ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli tätä ennen ohjannut lähinnä jaksoja komediasarjoihin Konttori (The Office - 2005-2013), Puisto-osasto (Parks and Recreation - 2009-2015) ja Moderni perhe. Tämän jälkeen hän teki elokuvien puolella mm. Pixelsin (2015) ja Baywatchin(2017), joten Kaameat pomot on erittäin luultavasti Gordonin paras teos. Michael Markowitz, John Francis Daley ja Jonathan Goldstein tekevät hauskaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Näyttelijät ovat improvisoineet monet vitsit, mutta itse tarina on veikeä kirjoittajakolmikolta. Vain Aniston päätti pysyä täysin tekstissä, kokien, että se oli jo täydellistä hänen hahmoaan varten. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on sujuvaa. Lavastajat pääsevät vauhtiin rikkaiden Dave Harkenin ja Bobby Pellitin asuntojen kanssa. Äänimaailmakin on toimiva, mutta Christopher Lennertzin säveltämät musiikit lähinnä vain jumputtavat taustalla, ilman että ne koskaan nousevat esille. Musiikkipuolella mieleen jää pääasiassa The Heavyn How You Like Me Now -kappale, mikä kuullaan pariinkin otteeseen.
Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mistä löytyy useita pidennettyjä kohtauksia, joissa vitsit viedään vielä rivompiin mittoihin. Esimerkiksi Motherfucka Jonesin kertomus nimensä synnystä esitetään eri tavalla, minkä lisäksi Bobby Pellitin kusipäisyyttä korostetaan entisestään. Mukana on myös erittäin lystikäs kohtaus, missä pääkolmikko väijyy autossaan Bobbyn talon edessä.
Yhteenveto: Kaameat pomot on erittäin mainio ja paikoitellen jopa suorastaan hulvaton komediaelokuva. Sen juoni on kiero, mutta se esitetään varsin hilpeästi. Heti ensikohtauksien aikana katsoja voi ymmärtää, miksi pääkolmikko on valmis murhauttamaan pomonsa. Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis ovat erinomaiset valinnat päärooleihin Nickiksi, Daleksi ja Kurtiksi ja yhtä lailla Kevin Spacey, Jennifer Aniston ja Colin Farrell ovat mahtavat heidän inhottavina pomoinaan. Näyttelijöiden heittäytyminen on jo itsessään lystikästä ja lystikkyyttä vain lisäävät niin kirjoitetut kuin improvisoidut vitsit. Muutamat vitseistä epäonnistuvat liian selittelyn vuoksi, mutta muuten elokuva tarjoaa useat naurut. Läppä on monesti hävytöntä ja ronskia, joten on luultavaa, että jotkut katsojista tulevat vetämään herneen nenään leffan aikana. Itseäni Kaameat pomot jaksaa viihdyttää edelleen varsin passelisti kymmenenkin vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Lopputekstien aikana nähdään vielä mokaotoksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Horrible Bosses, 2011, New Line Cinema, Rat Entertainment
Ohjaus: Kenneth Branagh Pääosissa: Ferdia Shaw, Lara McDonnell, Josh Gad, Nonso Anozie, Judi Dench, Tamara Smart, Colin Farrell, Nikesh Patel ja Hong Chau Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 12
Artemis Fowl perustuu Eoin Colferin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen Miramax alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta. Lawrence Guterman palkattiin ohjaajaksi ja Jeff Stockwell työsti käsikirjoituksen valmiiksi vuonna 2003. Projekti jäi kuitenkin limbotilaan useaksi vuodeksi, kunnes vuonna 2011 Jim Sheridan ryhtyi työstämään sitä uutena ohjaajana ja naispääosaan roolitettiin nuori Saoirse Ronan. Vuonna 2013 Disney-yhtiö nappasi kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi tekemään leffaa. 2015 Kenneth Branagh valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2019, mutta se päätettiinkin siirtää kevääseen 2020. Kun koronavirus lähti leviämään maailmalla, Artemis Fowl päätettiin julkaista suoraan uudessa Disney+ -palvelussa. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen Disney+:aan ja päätin katsoa sen välittömästi. Olen joskus vuosia sitten lapsena lukenut ensimmäisen kirjan Colferin sarjasta, mutten muista siitä mitään. Olin kuitenkin kiinnostunut, kun Disney ilmoitti työstävänsä leffaa ja olen seurannut sen tekoa pari viime vuotta ja kummastellut jatkuvia siirtelyitä ensi-illan suhteen. Nyt kun olen nähnyt Artemis Fowlin, en ihmettele enää lainkaan siirtelyä ja päätöstä puskea leffa suoratoistopalveluun. Artemis Fowl on yksi surkeimmista elokuvista, minkä Disney on ikinä tehnyt.
Kun nuoren ja nerokkaan Artemis Fowlin varkauksista syytetty isä katoaa, hänen täytyy löytää keijujen myyttinen ase Aculos, saadakseen isänsä takaisin.
Nimikkoroolissa Artemis Fowlina nähdään mm. Tappajahaista(Jaws - 1975) tunnetun Robert Shaw'n lapsenlapsi Ferdia Shaw, joka on tainnut saada roolinsa juurikin sukulaissuhteiden kautta. On todella vaikeaa uskoa, että Disney olisi pitänyt reilun castingin ja Shaw olisi ollut vilpittömästi paras valinta. En yleensä halua kirjoittaa pahaa lapsinäyttelijöistä. Olen sinänsä iloinen Shaw'n puolesta, että hän on päässyt mukaan potentiaalisesti uuteen isoon elokuvasarjaan, mistä on vieläpä vastuussa elokuvajätti Disney. Noin nuorella iällä hän on varmasti ollut innoissaan hommasta. Harmi, ettei se into aina riitä. Shaw on todella tönkkö pitkin leffaa, unohtaen vähän väliä näytellä silloin, kun hänen ei pidä sanoa mitään. Tunteet eivät tunnu lainkaan aidoilta ja vuorosanojen lausuminen uskottavasti osoittautuu äärimmäisen vaikeaksi. Toisaalta tämä ei ole yksinään Shaw'n syytä, vaan syyttävällä sormella voi eritoten osoittaa ohjaaja Branaghin ja käsikirjoittajakaksikko Conor McPhersonin ja Hamish McCollin suuntaan. Artemis Fowlin olisi tarkoitus olla nuori, vain 12-vuotias rikollisnero, jonka älykkyysosamäärä hipoo pilviä. Branagh ei kuitenkaan onnistu saamaan tätä uskottavasti esille Shaw'sta, mitä vain pahentaa se, kuinka McPherson ja McColl ovat hahmon kirjoittaneet. Artemis on niitä neroja, joiden kirjaimellisesti kerrotaan tietävän ja osaavan ties mitä, mutta jonka emme ikinä näe tekevän mitään sellaista. Lopputuloksena on siis ylimielinen ja raivostuttava kakara, jonka tarina isänsä löytämisestä ei voisi vähempää kiinnostaa.
Artemis Fowlin isänä, Artemis Fowl seniorina taas nähdään Colin Farrell, joka on selvästi vain käväissyt kuvauspaikalla hölisemässä repliikkinsä ja kävellyt sitten pankkiin noutamaan palkkiotaan. Farrell näyttää pienesti, että hän kyllä todella osaa, kun niin viitsii, mutta sitä viitsimistä ei löydy lainkaan. Artemis Fowl vanhempikin on hahmo, jonka kerrotaan olevan sitä sun tätä, mutta joka ei koskaan tee niitä juttuja. Vielä Farrellia isommin sääliksi käy Judi Denchiä, joka tekee toisen käsittämättömän hutiroolin vuoden sisään. Ensin hän sai häpeämään silmät päästä Catsissa(2019) ja nyt hän tekee kenties uransa kehnoimman roolityön keijujen erikoisjoukkojen komentajana Rootina. Dench on upea näyttelijä, joten on kauheaa nähdä, kuinka alas hän voikaan vajota. Jatkuvasti kähisevänä Dench saa Rootin vaikuttamaan lähinnä siltä, että hahmoa vaivaa kaiken aikaa paha kurkkukipu.
Vielä hirveämpää työtä äänensä puolesta tekee Josh Gad, joka näyttelee ylikasvanutta kääpiötä, Mulch Diggumsia. Gad pyrkii kanavoimaan sisäistä Batmaniaan, mutta tarjoaa vain jälleen uuden syyn ihmetellä, miksi häntä edes nähdään elokuvissa? Gad ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes erityisen hauska, vaikka kovasti vaikuttaisi uskovan niin pitkin leffaa. Asiaa vain pahentaa se, että Gad toimii elokuvan kertojaäänenä, selostaen kaiken kaikesta ihan koko ajan.
Ihan kelvollisen roolisuorituksen elokuvassa tarjoaa nuori Lara McDonnell, joka esittää Rootin komentamaa keijusoturia, Holly Shortia. Kyseessä on leffan ainoa pidettävä hahmo, jota edes jotenkin voisi kannustaa. Toisin kuin Shaw, McDonnell on selvästi saanut roolin lahjojensa vuoksi ja toivonkin, että hän pääsisi vielä vakuuttamaan jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa. Elokuvan siedettävää puolta on myös Nonso Anozie Fowlin suvun hovimestarina ja henkivartijana, Domovoi Butlerina. Anozie-poloinen yrittää parhaansa, mutta usein hänen ilmeestään näkee selvää katumusta.
Lisäksi mukaan on tungettu Tamara Smart Butlerin sukulaistyttönä, joka Mulchin kertojaäänen mukaan tuodaan tarinaan kouluttamaan Artemikselle taistelutaitoja, mutta jonka ei ikinä nähdä tekevän niin ja useampi näyttelijä kuten Hong Chau ilkikuriseksi Opal Koboiksi, joka on siepannut Artemiksen isän. Opal on yksi surkeimmista pahishahmoista aikoihin. Hän ei esiinny leffassa lähes lainkaan, hän ei luo minkäänlaista uhkaa, hänen motiivinsa eivät oikein koskaan tule selväksi, eikä hän koskaan tapaa Artemis Fowlia leffan aikana. Hahmon olemassaolon ehtii unohtaa moneen kertaan filmiä katsoessa.
Nyt kun olen esitellyt, millaiset toinen toistaan surkeammat hahmot ja samalla toinen toistaan kehnommat ja nolommat näyttelijäsuoritukset elokuvasta löytyy, voidaan päästä kunnolla purkamaan sitä, minkä takia Artemis Fowl on niin kamalan huono leffa. Mutta kun elokuvasta ei McDonnellin sympaattista roolisuoritusta lukuunottamatta löydy positiivista sanottavaa, on vaikea edes tietää, mistä aloittaa. Lähdetään liikkeelle tarinasta. Tai yrityksestä olla tarina. Artemis Fowlissa on hädintuskin juonta. Artemiksen pitäisi löytää jokin maaginen juttu ja antaa se Opalille, jotta tämä palauttaisi Artemiksen isän, mutta eipä leffassa tunnu olevan kyse siitä. Katsojia vähemmän tämä kiinnostaa itse tekijöitä. Sitten taas mukana on Holly Short, joka haluaisi osoittaa kykynsä ja tyhjänpäiväisen sivutehtävänsä aikana sotkeutuukin Artemiksen kuvioihin. Ja sen sijaan, että elokuvassa Artemis ja Opal ottaisivat yhteen, Artemis kohtaakin keijut, jotka saapuvat Fowlin kartanolle etsimään Hollya. Mutta eipä tekijöitä sekään kiinnosta. Eikä keijujen maailman esittelyyn riitä aikaa, kun elokuva kestää vain noin puolitoista tuntia, mihin lukeutuu mukaan niin alku- kuin lopputekstitkin.
Koska on tiedossa, että elokuvalle tehtiin useampiakin uusintakuvauksia ja muokkauksia, ennen kuin se lopulta tyrkättiin Disney+ -palveluun, on vaikea sanoa, mitkä tarinan ongelmat ovat lähtöisin jo käsikirjoituksesta ja mitkä taas lisäkuvauksista ja leikkauksesta. Pitkään aikaan ei ole ollut näin selvää, että elokuvalle on tehty lisäkuvauksia. Mukana ei ole minkäänlaista yhtenäistä punaista lankaa, vaan pikemminkin hätäisesti läimäistyjä teipinpalasia, joilla rainaa yritetään epätoivoisesti pidettyä kasassa. Leffa poukkoilee sinne sun tänne ja siitä tuntuu jatkuvasti puuttuvan kohtauksia. Leikkaus on häkellyttävän kömpelöä. Aivan kuin Artemis Fowlin oli alunperin tarkoitus olla kolmen tunnin teos, mistä on kuitenkin poistettu kaikki vähänkin ylimääräinen ja sitten vielä paljon lisää. Tai televisiosarja, mikä on viime hetkellä päätetty muokata leffaksi. Koko Mulchin kertojaääni on taidettu lisätä vasta jälkikäteen, kun tekijät tajusivat, ettei tästä ymmärrä yhtään mitään, jos joku ei kirjaimellisesti selitä koko ajan ihan kaikkea.
Kenneth Branagh on mielestäni oikein mainio näyttelijä, mutta ohjaajaksi hän ei sovi lainkaan. Branaghin viimeaikaisista ohjaustöistä - mm. Thor(2011), Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015) ja Idän pikajunan arvoitus(Murder on the Orient Express - 2017) - yksikään ei ole mielestäni ollut keskinkertaista parempi. Minulle ei siis tullut yllätyksenä, että Artemis Fowl ei ole kummoisesti ohjattu teos, kun Branagh on puikoissa. Silti leffa onnistui yllättämään sillä, kuinka kehnoa työtä Branagh voikaan tehdä. Branaghin rakentama tunnelma hajoaa käsiin jo ensiminuuteilla. Elokuva on muka ison luokan fantasiaseikkailu, mutta siitä huokuu amatöörimäisyys. Seikkailuhenkeä ei mukana ole lainkaan. Jännitystä ei löydy, surkea huumori (Josh Gad piereskelemässä syömäänsä multaa) ei naurata ja surulliseksi tarkoitettu melodramaattinen hetki ei kosketa, sillä hahmot eivät kiinnosta ja katsoja arvaa, miten kohtauksessa oikeasti käykin. Toimintakohtauksissa käytetyt nopeutus- ja hidastusefektit ovat kiusallisen huonoja ja taisteluiden kuvat on parsittu yhteen tökerösti.
Wikipedian mukaan leffan budjetti on ollut jopa 125 miljoonaa dollaria. Mihin se on oikein käytetty? Farrelliin ja Denchiin, jotta he suostuivat olemaan mukana? Erikoistehosteissa se ei ainakaan näy, sillä etenkin eräs peikko näyttää siltä kuin se olisi tehty silloin 2001, kun leffaa alettiin alunperin suunnittelemaan. Ovatko rahat kuluneet lisäkuvauksiin? Onko elokuva tällainen sekasotku sen takia, että budjetti loppui kesken ja Disney tajusi projektin olevan joka tapauksessa tuhoon tuomittu, eikä suostunut antamaan lisää rahaa? Minua oikein hävetti leffaa katsoessani. Voin vain kuvitella kirjasarjan fanien raivon. Jo sellaisena katsojana, joka on lukenut vain sarjan avausosan ja siitäkin on niin kauan aikaa, että olin unohtanut kaiken, pidin Artemis Fowlia anteeksiantamattomana roskana.
Noh, sentään elokuvasta löytyy hyvää kuvausta, kelvollisia asuja, oivallisia lavasteita ja äänitehosteita, eikä Patrick Doylen säveltämät musiikitkaan mitkään katastrofit ole. Mutta kun kyseessä on suuryhtiö Disney, on selvää, että leffaan on voitu palkata ammattitaitoista porukkaa rehkimään, vaikka johdossa olevat eivät tietäisi yhtään mitään hommistaan. Kökköjä tietokone-efektejä ja surkeaa leikkausta lukuunottamatta teknisestä puolesta on vastannut ihan pätevä joukko. He tai Lara McDonnell eivät silti onnistu pelastamaan Artemis Fowlia totaaliselta epäonnistumiselta.
Yhteenveto:Artemis Fowl on aivan järkyttävän surkea elokuvantapainen. Leffa hajoaa jo ensi metreillä käsiin, kun käy kivuliaan selväksi, että elokuva on kulkenut niin lisäkuvausten, uudelleenkirjoitusten ja reilulla kädellä saksitun leikkauksen läpi. Kohtauksia puuttuu ja kamalan roolityön tekevän Josh Gadin kertojaäänellä yritetään paikkailla suuria aukkoja. Elokuvasta tuntuu puuttuvan myös loppuhuipennus ja varmaan budjettisyistä koko homma loppuu kesken. Tekijöitä ei kiinnosta selvä tarina, vaan elokuva poukkoilee sinne sun tänne. Artemiksen isän sieppaus unohdetaan jatkuvasti ja elokuva keskittyy kaikkeen muuhun. Keijut halutaan nostaa isosti esille, mutta niiden maailmaa ei vaivauduta avaamaan. Tunnelma on läpikotaisin kehno, oli kyse sitten huumorista, jännityksestä tai draamasta. Toimintakohtaukset ovat kömpelösti työstettyjä ja niitä vain pahentavat kököt erikoistehosteet. Potentiaalista nuorta Lara McDonnellia lukuunottamatta näyttelijät ovat toinen toistaan huonompia. Judi Denchin roolityö oikein hävettää kehnoudellaan. Ferdia Shaw on harmillisen huono pääroolissa Artemis Fowlina, mutta syy ei ole vain hänen. Hahmo on surkeasti kirjoitettu, eikä katsoja ole koskaan pojan puolella. Kenneth Branagh ei ole ohjaajana kummoisia töitä tehnyt, mutta tämä on häneltä suuri pohjanoteeraus. Artemis Fowl on pohjanoteeraus myös Disneyltä, jonka viimeaikaiset näytellyt teokset eivät muutenkaan ole olleet kovin hyviä. Elokuvasta oikein huokuu se, että studiotakin taitaa nolottaa, millainen pökäle tästä tuli. Ja lopetus kehtaa vielä vihjata jatkosta...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Artemis Fowl, 2020, Walt Disney Pictures, Tribeca Productions, Marzano Films
