Arvostelu: Minority Report (2002)

MINORITY REPORT

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tom Cruise, Max von Sydow, Colin Farrell, Samantha Morton, Neal McDonough, Steve Harris, Kathryn Morris, Daniel London, Lois Smith, Peter Stormare, Tim Blake Nelson ja Mike Binder 
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Minority Report perustuu Philip K. Dickin novelliin The Minority Report vuodelta 1956. Tuottaja Gary Goldman kiinnostui Dickin novellista ja alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta vuonna 1992. Alun perin Goldman suunnitteli elokuvan jatko-osaksi Arnold Schwarzeneggerin toimintahitille Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990), joka perustui myös Dickin kirjaan. Tom Cruise luki novellin pohjalta tehdyn käsikirjoituksen ja lähetti sen innoissaan ohjaaja Steven Spielbergille, jonka kanssa Cruise oli pitkään halunnut työskennellä. Spielberg kiinnostui ideasta ja kaksikko ryhtyi työstämään filmiä. Projekti kuitenkin viivästyi jatkuvasti, kun Cruise tekikin M:I-2 - Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) ja Spielberg päätti tehdä A.I. - Tekoälyn (A.I. Artificial Intelligence - 2001). Lopulta kuvaukset kuitenkin alkoivat maaliskuussa 2001 ja Minority Report sai maailmanensi-iltansa 17. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka oli ehdolla mm. parhaiden äänitehosteiden Oscar-palkinnosta ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA:sta. Itse näin Minority Reportin ensi kertaa varmaankin lähemmäs viisitoista vuotta sitten. Pidin leffasta paljon ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2054 Washington DC:n murhatilastot ovat pudonneet nollaan uuden Rikoksen esto -järjestön kautta. Järjestö hyödyntää näkijöitä, jotka ennustavat murhat, jolloin järjestö voi pidättää murhaajat etukäteen. Rikoksen eston päällikkö John Anderton joutuu lähtemään pakomatkalle, kun näkijät ennustavat hänet seuraavaksi murhaajaksi.

Pääroolissa John Andertonina nähdään Tom Cruise, joka tekee tyypillistä virnistelijä-Cruisea vakavamman roolityön. Muutamaa vuotta aiemmin Johnin poika siepattiin, eikä hahmo ole päässyt yli tapahtuneesta, etenkin kun hän kokee syyllisyyttä oltuaan paikalla sieppauksen aikana. Tämä on johtanut mm. päihteiden käyttöön, eikä olekaan ihme, että John on myös liittynyt organisaatioon, joka pyrkii estämään vastaavat rikokset ennen kuin ne tapahtuvat. Traumansa vuoksi rikkinäinen ja päättäväinen John on välittömästi kiinnostava hahmo ja katsoja lähteekin heti mukaan karkumatkalle, kun John itse ennustetaan murhaajaksi ja koko Rikoksen esto -järjestö lähtee hänen peräänsä. Cruise pääsee tuttuun tapaansa juoksemaan paljon, mutta tekee kaiken jotenkin tylymmin kuin mitä häneltä nykyään toimintaleffoissa näkee.

     Elokuvassa nähdään myös Max von Sydow Rikoksen eston johtajana Lamar Burgessina, Steve Harris, Daniel London ja Neal McDonough Johnin kanssa järjestöllä työskentelevinä Jadina, Wallyna ja Fletchinä, Colin Farrell Rikoksen eston hyödyllisyyttä tutkivana oikeusministeri Danny Witwerinä, Tim Blake Nelson vankilan työntekijänä Gideonina, Peter Stormare erikoisena tohtori Eddienä, Lois Smith Rikoksen eston teknologian kehittäneenä tohtori Hinemanina, Kathryn Morris Johnin ex-vaimona, sekä Samantha Morton, Michael Dickman ja Matthew Dickman murhat ennustavina näkijöinä, Agathana, Arthurina ja Dashiellina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Von Sydow'sta löytyy karismaa johtajaksi, kun taas Farrell on pätevä Johnin jahtiin lähtevänä Witwerinä (joskin Farrellin jatkuva purkanjauhaminen alkaa jossain kohtaa tympiä). Stormare on veikeä hulluna tohtorina ja Morton välittää hienosti kauhun tunteen, kun joutuu näkijänä kokemaan tuhannet murhat mielessään.

Jos on nähnyt Blade Runnerin (1982) ja Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan, on Minority Reportia katsoessa selvää, että kaikki kolme perustuvat saman kirjailijan teoksiin. Vaikka nämä kolme tarinaa eivät liitykään toisiinsa (vaikka Minority Report alun perin suunniteltiin Total Recallin jatko-osaksi), on niissä monia samankaltaisuuksia. Sen lisäksi, että jokaisessa filmissä päähahmo on ainakin jossain kohtaa jonkin sortin lainvalvoja tai agentti, kaikki kolme leffaa tapahtuvat tulevaisuudessa, missä on jokin ihmisille merkittäväksi muodostunut uusi teknologia. Blade Runnerissa on ihmisiä muistuttavat replikantti-robotit, Total Recallissa laite, joka voi toteuttaa käyttäjänsä haaveet ja Minority Reportissa teknologia, jonka avulla murhat voidaan pysäyttää ennen niiden tapahtumista. Jokaisessa pohditaan näiden teknologioiden hyötyjä ja haittoja, ja yksi Minority Reportin kiehtovimmista puolista onkin pohdinta siitä, onko Rikoksen eston toiminta oikeutettua? Voiko ihmisiä pidättää vain sen perusteella, mitä he saattavat tulla tekemään? Tämä on yksi monista koukuista, jotka tekevät elokuvasta mahtavan scifitrillerin.

Jopa lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan Minority Report tuntuu kulkevan nopeasti, sillä sen tiivistunnelmainen tarina koukuttaa niin lujasti. Kaikki Cruisesta ja hänen hahmostaan itse jännittävään tarinaan, kiinnostavaan teknologiaan ja vakuuttavaan tulevaisuudenkuvaan, unohtamattakaan Spielbergin väkevää ohjausta, rakentavat paketin, mitä kelpaa katsoa moneen otteeseen. Heti aloituskohtauksellaan elokuva kuljettaa katsojansa iskevästi vuoteen 2054 ja esittelee Rikoksen eston tositoimissa. Sitten se esittelee hahmot ja kiehtovan visionsa tulevaisuudesta, jolloin katsoja on täysillä mukana, kun jännittävä kissa-hiiri-jahti alkaa. On vauhdikasta takaa-ajoa, toiminnallista käsirysyä ja sydämet hakkaamaan pistävää piilottelua. 

Ainakin itselleni yksi elokuvan jännittävimmistä puolista on se, että toteutuuko näkijöiden ennustus ja päätyykö John oikeasti murhaamaan jonkun, vai voiko John muuttaa oman kohtalonsa? Pystyykö hän kääntämään tapahtumaketjun edukseen, vai onko jokainen askel erilaiseen suuntaan oikeasti harppaus kohti vääjäämätöntä? Kummin päin ikinä kävisikään, tietäisi se Rikoksen eston tuhoa ja osoittaisi se vian teknologiassa ja organisaatiossa. Ja kuten jo sanoin, yksi leffan isoimmista pohdinnoista onkin se, onko tämän teknologian käyttäminen moraalisesti oikein? Toinen moraalikysymys teknologiaan liittyen on se, kuinka tarkkaan elokuvan tulevaisuudessa seurataan ihmisiä. Kaikkialla skannataan ihmisten silmät, eikä mitään voi enää tehdä salassa. Taataanko tällä ihmisten turva, vai onko tämä pelkkää hävytöntä yksityisyyden loukkaamista? Pelottavinta on, että tämä teknologia on täysin mahdollista ja sitä jopa hyödynnetään joissain päin maailmaa. Jo ihan internetissä jokaisen hakuhistorian sun muun perusteella räätälöidyt mainokset tuntuvat karmivasti tietävän liikaa.

Omasta mielestäni Minority Report taistelee paikasta Steven Spielbergin parhaimpana elokuvana 2000-luvulta. Spielberg onnistuu rakentamaan erittäin tiivistunnelmaisen jahdin, mistä löytyy myös vangitsevaa pohdiskelua. Toiminta on napakkaa ja elokuva pysyy koukuttavana loppuun saakka. Scott Frankin ja Jon Cohenin työstämä käsikirjoitus on myös vakuuttava. Tekninenkin toteutus on taidokas, vaikka aluksi kestääkin tottua elokuvan ylivalottuneeseen kuvaan. Tämä ei ole mikään tekninen virhe, vaan tarkkaan harkittu visuaalinen kikka, millä saatiin aikaiseksi erikoinen futuristinen kuvaus. Monessa kuvassa esineet hohtavat, taivas on kirkkaan valkoinen ja leffa on tyylikkäällä tavalla väritön. Visuaalinen ilme olisi herkästi voinut mennä pieleen, mutta lopputulos toimii. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus on välillä jopa erinomaista, lavasteet ovat näyttävät ja maskeeraukset taidokkaat. Visuaaliset efektit toimivat yhä 20 vuotta myöhemmin, vaikka paikoitellen niistä paistaakin selvä digitaalisuus. Äänimaailmakin on mainio äänitehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin. Williamsin työstä tosin huokuu se, että hänen piti samana vuonna säveltää musiikit myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäykseen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammioon (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002). Jotkut melodiat tuntuvat olevan mukana kaikissa kolmessa filmissä, eri soittimilla ja hieman eri tyyleillä soitettuina.

Yhteenveto: Minority Report on mahtava scifijännäri ja yksi ohjaaja Steven Spielbergin parhaista elokuvista 2000-luvulta. Tiivistunnelmainen tarina nappaa iskevästi mukaansa ja pitää koukussaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvasta löytyy niin vauhdikasta takaa-ajoa, jännittävää piilottelua, tiukkaa toimintaa kuin myös filosofisempaa pohdiskelua. Tähän tulevaisuudenkuvaan liittyvät moraaliseikat ovat mielenkiintoisia, minkä lisäksi on todella kiehtovaa miettiä, että voiko John rikkoa hänelle ennustetun kohtalon, vai onko ennalta nähty murha vääjäämätön? Tunnelmaa kasvatetaan kaiken aikaa tyylikkäästi. Spielbergin ohjaus on taiturimaista ja näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan. Elokuvan visuaalinen ilme toimii, vaikka joitakin katsojia ylivalottunut kuva voi häiritä. Minority Report tuntuu ehkä hieman unohdetulta teokselta Spielbergin filmografiasta ja nyt sen 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa se joko ensimmäistä kertaa tai uudelleen pidemmän tauon jälkeen. Vuonna 2015 Dickin kirjan ja tämän leffan pohjalta yritettiin rakentaa televisiosarjaa, mutta se otettiin niin huonosti vastaan, että homma lopetettiin kesken kaiken jo yhden kauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Minority Report, 2002, Twentieth Century Fox, DreamWorks, Cruise/Wagner Productions, Amblin Entertainment, Blue Tulip Productions, Ronald Shusett/Gary Goldman, Digital Image Associates, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Conan - barbaari (Conan the Barbarian - 1982)

CONAN - BARBAARI

CONAN THE BARBARIAN

Ohjaus: John Milius
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Earl Jones, Gerry Lopez, Sandahl Bergman, Mako Iwamatsu, Max von Sydow, Valerie Quennessen, Ben Davidson, Gassandra Gaviola, Sven-Ole Thorsen, William Smith, Jorge Sanz ja Nadiuska
Genre: toiminta, seikkailu, fantasia
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Conan the Barbarian, eli suomalaisittain Conan - barbaari perustuu Robert E. Howardin luomaan Conan-hahmoon vuodelta 1932, joka esiintyi niin kirjoissa kuin sarjakuvissa. Jo 1970-luvulla suunniteltiin elokuvasovitusta Howardin hahmosta, mutta kesti monta vuotta, ennen kuin elokuva pystyttiin tekemään. Tuottaja Edward R. Pressman oli yksi halukkaista tekemään elokuvaa ja kahden vuoden sinnikkyyden jälkeen hän onnistui nappaamaan hahmon elokuvaoikeudet. John Milius kiinnostui filmin ohjaamisesta, mutta vielä ensitapaamisellaan Pressmanin kanssa tuottaja ei ollut vakuuttunut Miliuksesta. Oliver Stone alkoi työstämään elokuvan käsikirjoitusta ja hetken aikaa Stone oli myös ehdolla ohjaajaksi. Lopulta Pressman kuitenkin koki Miliuksen hyväksi vaihtoehdoksi, joka oli palannut takaisin juttelemaan elokuvan teosta, nähtyään Ron Cobbin tekemää kuvataidetta leffan suunnitteluvaiheessa. Pressmanin ja Stonen oli vaikeuksia löytää rahoittajaa kalliille tuotannolla, joten Milius ehdotti, että he suostuttelisivat Dino De Laurentiisin toiseksi tuottajaksi. Tekijät pohtivat pitkään, kuka olisi fyysisesti tarpeeksi lihaksikkaassa kunnossa, että hän voisi esittää Conania. Aluksi rooliin kaavailtiin esimerkiksi Sylvester Stallonea ja Charles Bronsonia, kunnes Pressman näki Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän kehonrakennusdokumentin Arnold on rautaa (Pumping Iron - 1977) ja mielsi hänet täydelliseksi rooliin. Itävaltalainen Schwarzenegger oli ollut pitkään kiinnostunut tähteydestä Yhdysvalloissa, jota hänen ensimmäinen elokuvansa, Hercules New Yorkissa (Hercules in New York - 1970) ei ollut tarjonnut. Hän tarttuikin innoissaan projektiin, vaikkei ollut kuullutkaan Conanista. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1980 ja lopulta Conan - barbaari sai maailmanensi-iltansa 16. maaliskuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai todella ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja sille on noussut maine niin kulttiklassikkona kuin fantasiaseikkailujen merkkiteoksena. Itse tutustuin Conaniin sarjakuvien kautta, joita isäni oli kerännyt. Luin niitä innokkaasti lapsena ja katsoin elokuvan noin kymmenisen vuotta sitten ensi kertaa. Silloin en kuitenkaan pitänyt näkemästäni, kokiessani leffan liian hidastempoiseksi ja Schwarzeneggerin koomisen puiseksi pääroolissa. Vaikken olekaan katsonut elokuvaa uudestaan, olen vuosien varrella kuitenkin alkanut lämmetä leffalle ja omistankin sen Blu-rayna. Kun huomasin Conan - barbaarin täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pahan Thulsa Doomin johtama joukko tuhoaa pienen kylän, tappaa kaikki aikuiset ja sieppaa lapset orjiksi. Yksi näistä lapsista on Conan, joka aikuiseksi kasvaessaan päätyy gladiaattoriksi, joka voittaa kaikki vastuksensa. Kun Conan vapautetaan orjuudestaan, tämä lähtee etsimään Thulsa Doomia, kostaakseen tälle perheensä kuoleman.

Ennen kuin hänestä tuli terminaattori ja ennen kuin hän saalisti predatoria viidakossa, Arnold Schwarzenegger teki kenties elämänsä parhaan päätöksen suostuessaan Conan-barbaarin rooliin. Vaikka Schwarzenegger oli jo kokeillut näyttelemistä parissa produktiossa, Conan oli hänen läpimurtoroolinsa, joka aloitti hänen haaveileman tähteytensä Hollywoodissa. Ei ole mikään ihme, että tekijät pitivät Schwarzeneggeriä täydellisenä Conaniksi - hänet on kuin tehty tämän sankarillisen muskelikasan osaan. Vaikka olen yhä sitä mieltä, että Schwarzenegger on tässä aika puupökkelö näyttelijänä, en enää uudelleenkatselulla pitänyt sitä miinuksena, vaan osana elokuvan ja hahmon viehätystä. Schwarzeneggerissä on jotain todella jylhää, mahtipontista ja tiettyä eläimellisyyttä. Hän näyttää yli-ihmiseltä, jota ei haluaisi kohdata tappelussa. Iso osa hahmon kiehtovuutta on myös hänen vähäsanaisuutensa. Vaikka todellinen syy on se, että itävaltalaisen Schwarzeneggerin aksentti oli etenkin hänen uransa alkuaikoina todella voimakas ja tekijät kokivat sen pilaavan hahmon, puheen vähyydellä Schwarzenegger pääsee näyttelemään enemmän kehollaan ja ilmeillään. Katsoja ymmärtää, mikä motivoi Conania, vaikkei hän koskaan sanoisi sitä ääneen.

     Elokuvassa nähdään myös Gerry Lopez Conanin mukaan lähtevänä Subotai-jousiampujana, Sandahl Bergman matkallaan tarttuvana Valeria-varkaana, Max von Sydow kuningas Osricina, Valerie Quennessen tämän prinsessatyttärenä, Mako Iwamatsu vuorten velhona ja tarinan kertojana, sekä itse Darth Vader(in ääni) James Earl Jones Conanin vanhemmat tappaneena käärmekultin johtajana Thulsa Doomina, jolle Conan vannoo kostoa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti. Lopez tuo hieman huumoria mukaan, kun taas Bergmanin esittämä Valeria toimii hyvin romanttisena lisänä. Fantastisella äänellä varustettu Jones on oivallisen uhkaava Thulsa Doomin roolissa.

Conan - barbaari alkaa Friedrich Nietzschenin lainauksesta "Se mikä ei tapa, vahvistaa", mikä on aika lailla täydellinen toteamus kuvaamaan sitä elokuvaa, mikä lähtee käyntiin. Tämän perään lapsi-Conanin (Jorge Sanz) isä (William Smith) kertoo hänelle raudan arvoituksesta ja mahdista, toinen sanoma, joka tulisi kuvaamaan sitä, mitä tulemme näkemään. Kunnolla elokuva lähtee liikkeelle kohtauksesta, jossa Thulsa Doomin joukot hyökkäävät Conanin perheen kylään ja Conanin vanhemmat tapetaan. Kohtaus on yksi elokuvan ensimmäisistä esimerkeistä, kuinka upeasti se toimiikaan pitkiä aikoja lähes täysin ilman dialogia. Filmissä luotetaan paljon visuaaliseen tarinankerrontaan, kuten elokuvissa pääasiassa kuuluukin. Kylän tuho on jo kaiken kaaoksen kanssa vaikuttava, mutta erittäin pysäyttävä on hetki, jolloin Thulsa katkaisee Conanin äidin pään, Conanin pitäessä yhä äitinsä kädestä kiinni. Paljon voimaa kohtaukseen tuo säveltäjä Basil Poledourisin huikean hienot musiikit. Jo avauskohtausta seuratessani tiesin, että katselukokemukseni olisi tällä kertaa hyvin toisenlainen kuin esiteininä.

Vaikka Conan - barbaari onkin kieltämättä hidastempoinen elokuva, eikä se ole täynnä jatkuvaa miekkojen kalistelua ja veren roiskumista, en pitänyt sitä pitkäveteisenä kuten viimeksi. Alusta asti olin seikkailussa täysillä mukana, janoten kostoa Conanin kanssa. Mukana onkin vahva seikkailemisen mahtipontinen henki, joka pitää tiukasti mukanaan hitaissakin kohtauksissa. Sekaan on ripoteltu fantasiaelementtejä, magiaa ja mystiikkaa. Elokuvasta löytyy jännitystä ja tunnelmaa rakennetaan vaikuttavasti. Kun päästään niihin miekkamähinöihin, ovat ne todella odottamisen arvoisia. Etenkin loppupäässä tekoverta ei säästellä, vaan Conan todella näyttää miekallaan teräksen mahdin. Sekaan mahtuu niin hempeyttä romantiikan kautta, kuten myös koskettavuutta ja huumoria. Varmasti itse kukin on purskahtanut nauruun, kun humalainen Conan mätkäisee kamelia turpaan ja sitten kelannut taaksepäin tarkistaakseen, että näkikö juuri oikein.

Elokuvan tosiaan ohjasi John Milius, joka oli noihin aikoihin tunnettu lähinnä käsikirjoittajana elokuvista kuten Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) ja Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Milius rakentaa hienosti tunnelmaa ja luo muutaman todella erinomaisen kohtauksen, joissa hän luottaa täysillä elokuvanteon visuaalisiin keinoihin yhdistettynä musiikkiin. Iso osa tunnelmasta syntyy tietty Poledourisin säveltämistä vaikuttavista musiikeista. Elokuvassa puhutaan teräksen mahdista, mutta suuri osa elokuvan mahdista syntyy juurikin näistä mahtavista melodioista, jotka säestävät Conanin seikkailua. Poledourisin työ ei todellakaan jää vain taustalle, vaan se tehostaa joka ikistä kohtausta ja sitä hyödynnetään kuin kertojaääntä. Muutenkin äänimaailma toimii, kuten myös visuaalinen puoli - toki joitakin ajan julmien hampaiden nakertamia erikoistehosteita lukuun ottamatta. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet näyttävät ja puvut ja maskeeraukset mainiot. 

Yhteenveto: Conan - barbaari on fantasiaseikkailujen ehta klassikko. Mukaansatempaava seikkailuhenki virtaa läpi leffan, mitä vain vahvistaa Basil Poledourisin mahtipontinen musiikki. John Miliuksen ohjaus on rautaista ja hän luottaa hienosti visuaaliseen tarinankerrontaan. Conanin lapsuudenkylän teurastuksesta lähtien filmi tekee vaikutuksen kerta toisensa perään. Taistelukohtaukset ovat tyylikkäitä ja jännittäviä. Romantiikkaakin löytyy, kuten myös oivaa huumoria. Arnold Schwarzenegger oli nappivalinta päärooliin Conaniksi. Schwarzenegger uhkuu hurjaa voimaa. Muutkin näyttelijät ovat mainioita osissaan, erityisesti pahaa Thulsa Doomia esittävä James Earl Jones. Teknisiltä puoliltaan Conan - barbaari on onnistunut, vaikka aika onkin tehnyt tepposet osalle efekteistä. Kaiken kaikkiaan kyseessä on vahva seikkailuteos ja jos sitä ei ole fantasialeffojen fanina vielä nähnyt, on 40-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää itseään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Conan the Barbarian, 1982, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Edward R. Pressman Film, Estudios Churubusco Azteca S.A., A-Team

Arvostelu: Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again - 1983)

ÄLÄ KIELTÄYDY KAHDESTI

NEVER SAY NEVER AGAIN

Ohjaus: Irvin Kershner 

Pääosissa: Sean Connery, Klaus Maria Brandauer, Kim Basinger, Barbara Carrera, Edward Fox, Pamela Salem, Alec McCowen, Rowan Atkinson, Bernie Casey, Gavan O'Herlihy ja Max von Sydow

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Never Say Never Again, eli suomalaisittain Älä kieltäydy kahdesti perustuu Ian Flemingin James Bond -kirjaan Pallosalama (Thunderball - 1961), jonka pohjalta oli jo vuonna 1965 tehty elokuva Pallosalama (Thunderball). Alunperin Fleming oli lähtenyt työstämään kirjaa elokuvakäsikirjoituksena ja kirjoittikin sen tarinaa yhdessä tuottaja Kevin McCloryn ja käsikirjoittaja Jack Whittinghamin kanssa. Kaksikko ei kuitenkaan saanut minkäänlaista ansiomerkintää tai kiitosta kirjassa, jolloin McClory haastoi Flemingin oikeuteen. Kun Eon Productions ryhtyi tekemään James Bond -elokuvia Flemingin kirjojen pohjalta, yhtiö teki diilin McCloryn kanssa Pallosalama-kirjan käytöstä. Diiliin kuului, ettei McClory saisi itse tehdä seuraavaan kymmeneen vuoteen elokuvaa kirjan pohjalta. Kun diili raukesi vuonna 1975, McClory ryhtyi tekemään omaa elokuvaversiotaan kirjasta ensimmäisen Bond-näyttelijän, Pallosalamaa tähdittäneen Sean Conneryn kanssa. Eon Productions kuitenkin koki, että McClory oli ylittämässä oikeutensa elokuvan teon suhteen ja projekti pistettiin jäihin. McClory sai puolelleen tuottaja Jack Schwartzmanin, joka auttoi ratkomaan oikeusasiat ja Lorenzo Semple Jr. palkattiin kirjoittamaan filmin käsikirjoitus. Connery ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin, joten mukaan otettiin Dick Clement ja Ian La Frenais. Elokuvalle mietittiin pitkään nimeä ja sitä kutsuttiin mm. nimillä "Warhead" ja "James Bond of the Secret Service", kunnes tekijät päätyivät Never Say Never Againiin, mikä oli tullut Conneryn vaimon Michelinen sanomasta, kun Connery oli Timantit ovat ikuisia -leffan (Diamonds Are Forever - 1971) jälkeen todennut, ettei enää koskaan näyttelisi James Bondia. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1982 ja lopulta Älä kieltäydy kahdesti sai ensi-iltansa lokakuussa 1983. Elokuva oli hitti - joskin ei yhtä iso kuin samana vuonna ilmestynyt virallinen James Bond -elokuva, Roger Mooren tähdittämä Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983). Ilmestyessään kriitikot kehuivat filmiä, mutta vuosien varrella elokuvan arvostus on vähentynyt ja nykyään filmiä pidetään lähinnä "sinä epävirallisena Bond-rainana". Itse en ollut ennen nähnyt Älä kieltäydy kahdesti -elokuvaa, vaikka olin vuoden 1967 Casino Royale -parodiaa lukuunottamatta katsonut kaikki julkaistut James Bond -elokuvat. Olin jopa useita vuosia varautunut filmin suhteen, eikä minulla ollut mielenkiintoa katsoa tätä epävirallista 007-elokuvaa. Kuitenkin nyt kun uuden Bond-filmin No Time to Dien (2021) ensi-iltaa on jälleen siirretty koronapandemian takia, päätin sitä odotellessa vihdoin ja viimein vilkaista Sean Conneryn paluun James Bondin rooliin. 

Kun paha SPECTRE-järjestö sieppaa kaksi ydinasetta, MI6 avaa uudestaan lakkautetun 00-osastonsa ja salainen agentti James Bond kutsutaan löytämään ydinaseet, sekä tutkimaan salaperäistä Maximillian Largoa.

Edesmenneellä Sean Connerylla on selvästi ristiriitainen suhde James Bondiin. Hän varmasti piti hahmon esittämisestä, näyttelihän Connery hahmoa jopa seitsemän kertaa, mutta hän myös lopetti hahmon esittämisen kahdesti. Ensin hän ei suostunut palaamaan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvaan (On Her Majesty's Secret Service - 1969). Sitten hän päätti tehdä vielä Timantit ovat ikuisia, minkä hän aikoi jättävän viimeiseksi Bondikseen, mutta kuten hänen vaimonsa hänelle sanoi "never say never again" ja 1983 hänet nähtiin jälleen agentti 007:nä. Parissa viimeisessä virallisessa Bond-leffassaan Connery näyttää selviä kyllästymisen merkkejä ja etenkin Timantit ovat ikuisia -filmissä häntä ei välillä näyttänyt kiinnostavan lainkaan. Tämä oli yksi syy, miksi olin vältellyt Älä kieltäydy kahdesti -elokuvan katsomista, sillä pelkäsin, että sama kyllästyminen olisi nähtävissä tässäkin. Yllättävää kyllä, ikääntynyt Connery on paremmassa terässä kuin pari filmiään aiemmin ja hän jopa näyttäisi viihtyvän salaisen agentin roolissa pitkästä aikaa. Kun kammosin, että hänen mahdollinen turhautumisensa saattaisi pilata filmin, Connery onkin kirkkaasti elokuvan parasta antia.

     Vastaansa James Bond saa SPECTRE-järjestön agentin Maximillian Largon, jota näyttelee Klaus Maria Brandauer. Hahmo on toisaalta kiinnostavasti hyvin erilainen kuin Pallosalama-elokuvan Emilio Largo (Adolfo Celi), mutta samalla todella tylsä ja mitäänsanomaton roisto. Brandauer ei ole kummoinen osassaan, eikä hahmo tunnu koskaan minkäänlaiselta uhkalta Bondille. Emilio Largossa oli särmää, sekä tyylikkyyttä silmälappunsa kera.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Edward Fox MI6-tiedustelupalvelua johtavana M:nä, Pamela Salem tämän sihteeri Moneypennynä, Alec McCowen agenttien erikoisvimpaimet rakentavana Q:na, Bernie Casey CIA-agentti Felix Leiterinä, sekä Kim Basinger Domino Petachina, johon Bond tietty iskee silmänsä, Gavan O'Herlihy Dominon veljenä Jack Petachina, Barbara Carrera Fatima Blushina eli SPECTRE-agentti 12:na ja yllättäen Mr. Bean itse, Rowan Atkinson Bondia auttavana Nigel Small-Fawcettina, sekä mahtava Max von Sydow SPECTRE-johtaja Blofeldina. Fox, Salem, McCowen ja Casey tekevät kelvollista työtä Bond-saagan tuttuina hahmoina, vaikka aluksi kestää jonkin aikaa nähdä eri naamat tietyissä rooleissa Conneryn ympärillä. Basinger sopii hyvin Bond-tytöksi ja Carrera toimii mainiosti viettelevänä pahiksena. Atkinson on oiva lisä näyttelijäkaartiin, vaikka näin jälkikäteen huvittaakin, kun tietää hänen tähdittäneen myöhemmin James Bond -parodialeffasarja Johnny Englishiä (2003-2018).

Vaikka olikin mukavaa nähdä Sean Conneryn palaavan James Bondin rooliin ja vielä niin, että hän oikeasti halusi palata, elokuvana Älä kieltäydy kahdesti ei onnistunut tekemään vaikutusta. Ymmärrän kyllä, että tietyt tutut Bond-jutut piti lakisyistä jättää pois tästä filmatisoinnista, mutta silti filmi on jopa liian erilainen tuntuakseen James Bondilta. Välillä jopa tuntuu siltä kuin katsoisi ison budjetin faniteosta, johon on saatu keploteltua oikea Bond-näyttelijä päärooliin. Sentään elokuva ei ole täysi kopio Pallosalamasta, vaikka se sisältääkin tuttuja juttuja, mutta silti tuntui siltä, että tämä leffa on jo nähty aiemmin ja paljon paremmin tehtynä. Kahden tunnin ja vartin kestossaan elokuva on myös aavistuksen liian pitkä, eikä se oikein koskaan nappaa mukaansa.

Elokuvan sekaan mahtuu omat tähtihetkensä, kuten ihan tiivistunnelmainen kohtaus, jossa Bondin pitää pakoilla nälkäistä haita, mutta mukana on myös aika kiusallisiakin hetkiä, kuten Largon luoma jonkinsortin videopeli, jossa Bond ja Largo kohtaavat ensi kertaa toisensa. Kohtaus on lähinnä koominen eikä painostava, kuten oli selvästi tarkoitettu. Tönkön toteutuksensa kanssa kohtaus kuuluu koko 007-saagan heikoimpiin hetkiin. Toimintakohtauksista uupuu oikea väkevyys ja alkupäässä nähtävä käsirysy kestää liian kauan. Jännitettä ei löydy ja loppupää tuntuu lattealta finaalilta. Loppujen lopuksi Älä kieltäydy kahdesti on lähinnä vain erikoisuudeltaan mielenkiintoinen epävirallinen lisä Bond-sarjaan. Ymmärrän toisaalta, miksi McClory halusi saada filmin tehtyä, mutta samalla koen elokuvan täysin tarpeettomaksi uudelleenfilmatisoinniksi.

Leffan ohjaajana toimii Irvin Kershner, joka oli juuri muutama vuosi aiemmin tehnyt kenties koko Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) parhaan elokuvan, Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskun (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980). Harmi, ettei Kershner osoita tässä samaa lahjakkuutta ja lopputuloksena onkin aika keskinkertainen vakoojajännäri. Älä kieltäydy kahdesti on kyllä oivallisesti kuvattu, lavastettu ja valaistu, mutta leikkauksessa sitä olisi pitänyt tiivistää. Äänimaailma toimii passelisti, vaikka musiikeiltaan Michel Legrandin työ ei kuulosta ollenkaan Bondilta. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä lakisyistä elokuvassa ei saanut käyttää oikeiden 007-elokuvien sävellyksiä. Silti tunnistettavien musiikkien uupuminen vahvistaa häiritsevää tunnetta siitä, että jokin ei nyt ole kohdallaan. Lani Hallin laulama tunnuslaulu Never Say Never Again on välittömästi unohdettava rallatus, mikä sinänsä siis sopii elokuvan henkeen erinomaisesti.

Yhteenveto: Älä kieltäydy kahdesti on aika keskinkertainen ja erikoinen elokuva James Bondin virallisen kaanonin ulkopuolella. On erittäin mukavaa nähdä, että salaiseksi agentiksi palaava Sean Connery selvästi viihtyy monen vuoden jälkeen roolissaan, mutta leffa hänen ympärillään ei tarjoa samaa iloa. Vaikka filmi on onneksi tarpeeksi erilainen Pallosalamasta, silti sitä katsoessa herää aina välillä tunne siitä, että tämä on jo tehty aiemmin ja vieläpä paremmin. Erityinen pettymys on tämänkertainen Largo-roisto, jonka roolissa Klaus Maria Brandauer ei jaksa vakuuttaa. Bondin ja Largon ensikohtaaminen surkuhupaisan videopelin äärellä on kohtauksena yksi Bond-saagan huonoimmista. Mukana on useita hyviäkin hetkiä, mutta ne tuntuvat loppupeleissä jäävän kokonaisuuden turhuuden varjoon. On ymmärrettävää, että Kevin McClory halusi korjata jotain, minkä koki vääryydeksi elämässään, mutta hänen työstämänsä filmi ei ole kaksinen. Kun vielä tutut Bond-jutut loistavat poissaolollaan, katsojaa koettelee lähinnä turhauttavan hämmentävä henki. Älä kieltäydy kahdesti -elokuvan voi sujuvasti katsoa kerran, jos muut 007-filmit on nähnyt, sillä kyseessä on mielenkiintoinen pala elokuvasarjan historiaa. Itse elokuvana se ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostava tai hyvä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Never Say Never Again, 1983, TaliaFilm II Productions, Woodcote, Producers Sales Organization

Arvostelu: Dyyni (Dune - 1984)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: Kyle MacLachlan, Francesca Annis, Jürgen Prochnow, Freddie Jones, Kenneth McMillan, Virginia Madsen, Silvana Mangano, Brad Dourif, José Ferrer, Patrick Stewart, Dean Stockwell, Sean Young, Sting, Paul Smith ja Max von Sydow
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo vuonna 1971, kun tuottaja Arthur P. Jacobs hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David Lean palkattiin ohjaajaksi. Jacobs kuitenkin kuoli kaksi vuotta myöhemmin, jolloin oikeudet päätyivät ranskalaisen Jean-Paul Gibonin käsiin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alejandro Jodorowsky. Näyttelijöiksi ehdittiin kysellä mm. Salvador Dalía, Orson Wellesiä, Udo Kieriä ja Mick Jaggeria, mutta projekti pistettiin jäihin, kun se paisui yli kymmentuntisen eepoksen suunnitelmaksi. Vuonna 1976 tuottaja Dino De Laurentiis hankki oikeudet ja pyysi Herbertiä itse kirjoittamaan elokuvan käsikirjoituksen, kokiessaan, että vain hän pystyisi siirtämään kirjan massiivisen tarinan filmimuotoon. Ohjaajaksi palkattiin Ridley Scott, joka oli juuri osoittanut lahjansa scifin parissa elokuvassaan Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979). Hän kuitenkin luopui elokuvasta tehdäkseen scifileffan Blade Runner (1982). Vuonna 1981 De Laurentiisin tytär, Raffaella De Laurentiis näki David Lynchin ohjaaman Elefanttimiehen (The Elephant Man - 1980) ja ehdotti häntä isälleen Dyynin ohjaajaksi. Lynch tarttui projektiin, vaikka kirja ei ollut hänelle lainkaan tuttu ja kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 1983. Alunperin leffan leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, mutta studion vaatimusten takia kestoa typistettiin jopa puolella. Uusia kohtauksia kuvattiin ilman Lynchiä ja mukaan pistettiin useita kertojaääniä pois leikattujen osioiden tilalle. Lynch suuttui tästä jopa niin paljon, ettei pidä leffaa enää omanaan, ei suostu puhumaan siitä haastatteluissa ja otti pois nimensä elokuvan pidennetystä televisioversiosta, jolloin ohjaajaksi merkittiin "Alan Smithee", mitä monet muutkin ohjaajat ovat käyttäneet, kun he eivät ole halunneet omaa nimeään elokuvaan. Lopulta Dyyni sai ensi-iltansa joulukuussa 1984. Se oli taloudellinen pettymys, minkä lipputulot eivät edes päässeet lähelle budjettia, minkä lisäksi niin kriitikot kuin Herbertin kirjan fanit haukkuivat elokuvan lyttyyn. Leffa oli ehdolla parhaista äänitehosteista Oscar-gaalassa, mutta "voitti" Stinkers Bad Movie Award -gaalassa vuoden huonoimman elokuvan palkinnon. Vuosien varrella elokuva on kuitenkin kerännyt oman kulttifanikuntansa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Dyyniä, mutta olen tiennyt siitä ja sen maineesta pidemmän aikaa. Nyt kun ohjaaja Denis Villeneuve kokeilee onneaan uuden Dyyni-elokuvan (Dune - 2021) kanssa, päätin vihdoin ja viimein katsoa Lynchin Dyyni-leffan ja arvostella sen uutta filmatisointia odotellessa.

Vuonna 10 191 universumin kallisarvoisin aine on rohto, joka toimii niin ihmisten parantajana kuin mahdollisuutena matkustaa avaruuden halki silmänräpäyksessä. Rohtoa kuitenkin löytyy vain karulta Arrakiksen planeetalta, Dyyniltä, missä elävät vaaralliset, satoja metrejä pitkät hiekkamadot. Rohdon herruudesta syttyy sota kahden suvun välille, joista toisen perijää, Paul Atreidesia odottaa suuri kohtalo.

Elokuvadebyyttinsä tekevä Kyle MacLachlan nähdään Dyynin pääroolissa Paul Atreidesinä, Atreidesin ylhäisen suvun perijänä, joka lähtee seikkailuun karulle Arrakiksen hiekkaplaneetalle, mitä myös Dyyniksi kutsutaan. MacLachlan on yllättävänkin mainio löytö päärooliin ja hän vakuuttaa toimivasti muodostuvana sankarina. Hänen ongelmakseen vain koituu, kuinka pökkelösti Paul on lopulta kirjoitettu... tai leikattu kasaan, sillä käsikirjoitushan antoi hahmolle tilaa vajaan neljän tunnin ajan, kun taas leikkauksessa hahmon kehitys on typistetty todella tökeröksi.
     Jos jo päähenkilön kehityskaari lässähtää pakotetusti tiivistetyn leikkauksen takia, voi olla varma, etteivät muutkaan hahmot onnistu vakuuttamaan. Etenkin merkittävinä esitellyt, mutta lopulta täysin tyhjänpäiväisiksi jäävät sinisilmäiset fremen-olennot ovat esimerkki siitä, mitä kehno leikkaus voikaan tehdä.
     Jürgen Prochnow ja Francesca Annis esittävät Paulin vanhempia, herttua Letoa ja lady Jessicaa. Mentaatti Thufir (Freddie Jones) on herttuan tärkeä neuvonantaja, kun taas Gurney (Patrick Stewart) ja Duncan (Richard Jordan) kouluttavat Paulia taistelijaksi. Stewart on ilo nähdä taistelueksperttina, ennen kuin hänestä tuli kunnon tähti scifisarja Star Trek - uuden sukupolven (Star Trek: The Next Generation - 1987-1994) myötä.
     Elokuvan pahisosastoa taas edustavat koko universumin valtias, Padishah-keisari Shaddam IV (José Ferrer), joka juonittelee Harkonennin suvun kanssa Atreidesin tuhoa. Harkonnenejä johtaa paroni Vladimir Harkonnen (Kenneth McMillan), joka on myötähäpeällisen nolo sarjakuvapahis ilkikurisen naurunsa ja hölmön lentämisensä kanssa. Brad Dourif näyttelee paronin kätyriä, Piter De Vriesiä, joka on parempi hahmo, mutta jää pahasti taustalle. Sting ja Paul Smith esittävät tappajakaksikko Feydiä ja Rabbania. McMillania lukuunottamatta näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan. Onkin vain harmi, kuinka heidän työnsä valuu hukkaan viimeistellyssä elokuvassa.

Tai no, Dyyniä on vaikea kutsua viimeistellyksi. Se on keskeneräiseltä tuntuva sekasotku, minkä suuri potentiaali hukkuu ohjaajan ja studion konfliktin vuoksi. David Lynch halusi kunnioittaa Frank Herbertin kirjaa ja tehdä massiivisen scifiteoksen, kun taas studio toivoi kilpailijaa supersuositulle Tähtien sota -saagalle (Star Wars - 1977-), hoksaamatta, ettei lähdemateriaali anna mahdollisuutta siihen. Jo ensimmäisen vartin aikana käy selväksi, että elokuva tulee olemaan pelkkä pintaraapaisu Herbertin valtavasta opuksesta. Vaikka kertojaääni kuinka selittää ja selittää erilaisia käsitteitä, konsepteja, hahmoja ja maailmoja, katsojalle ei leffan päätyttyäkään jää oikein mitään käteen. Elokuvan kertojaäänet lisättiin mukaan vasta, kun leffasta karsittiin lähes kahden tunnin edestä materiaalia pois, sillä studiokin taisi hoksata, ettei elokuvasta ymmärrä muuten mitään. Sen lisäksi, että erillinen kertojaääni selittää tarinaa, studio on kokenut hyväksi ratkaisuksi heittää jatkuvasti mukaan hahmojen ajatuksia, jottei katsoja varmasti putoaisi kärryiltä. Koska leffalla ei ole aikaa avata hahmojen motiiveja kunnolla, heidän täytyy olla jatkuvasti sanomassa niitä katsojalle. Tämä paikkailu on kuin yrittäisi korjata murtuvaa patoa laastareilla.

Vielä ensimmäinen puolituntinen on jokseenkin lupaava ja tiettyjen heikkouksienkin kera voi nähdä, millaista järkälemäistä scifieeposta Lynch oli rakentamassa. Seuraavan puolituntisen aikana voi jo kuitenkin huomata, että tämä järkälemäinen paketti on lopulta päätettykin ahtaa aivan liian pieneen tilaan. Toinen tunti mennäänkin sitten sellaisella pikakelauksella, että varmaankin yli kaksi tuntia on pakotettu samaan tuntiin. Tässä kohtaa kaikista hahmoista ja tapahtumista katoaa merkitys. Mikään leffassa ei enää tunnu miltään, sillä elokuva ei tarjoa minkäänlaista yritystä tarjota katsojalle tunteita. Hahmojen kohtaamat haasteet pyyhitään pois, jotta tarina saadaan mahdollisimman pian päätökseensä. Pikakelauksesta huolimatta toinen puolisko on välillä jopa puuduttavan tylsä. Ensimmäinen tunti onnistuu vielä herättämään mielenkiinnon ja pitämään sitä edes jotenkin yllä, mutta noin puolessa välissä katsoja hoksaa, ettei meno tästä selkene tai parane ja luovuttaessaan katsoja katkaisee kaiken siteensä yritykseen Dyynin parissa. Jos Lynch yritti saada aikaiseksi kolmituntista elokuvaa, mikä tuntuu kahdelta tunnilta, studion käsissä elokuvasta muodostuikin kaksituntinen, mikä tuntuu kolmelta tunnilta.

Koska studion leikkausten ja uusintakuvausten takia elokuvan todellinen visio on täysin kadonnut, on vaikea sanoa Lynchin työstä muuta kuin että ainakin hän on yrittänyt luoda jotain vaikuttavaa. Voihan se tosin olla, ettei elokuva olisi toiminut kummoisesti silloinkaan, jos Lynch olisi saanut kaiken haluamansa läpi. Niin tai näin, lopputulos on todella heikko. Vaikka leikkaus onkin kehnoa ja käsikirjoituksesta jäävät vain rippeet jäljelle, eivät studion päätökset jälkitöissä ole vaikuttaneet siihen, kuinka tyylikäs elokuva on visuaalisesti. Mukaan toki mahtuu tehosteita, mitkä näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta muuten leffa on yhä onnistunut monilta teknisiltä puolilta. Kuvaus on mainiota ja valtavat lavasteet ja tyylikkäät asut rakentavat maailmaa, kun tarina ei ehdi. Jättimäiset hiekkamadot ovat yllättävänkin hienoja yhä tänä päivänä ja monet avaruusotoksetkin vakuuttavat. Äänimaailma on oivallinen ja Toton säveltämät musiikit luovat eeppistä henkeä, kun elokuva ei siihen muuten pysty.

Teatteriversion aiheuttaman raivon takia elokuva työstettiin uudestaan lähes kolmen tunnin kestoon televisioesitystä varten. Elokuvan alku muutettiin täysin ja sekaan lisättiin paljon kohtauksia, jotka studio oli alunperin leikannut pois. Tämän version teossa Lynch ei ollut enää lainkaan mukana ja juuri siksi hän ei suostunut siihen, että hänen nimeään lukisi alku- tai lopputeksteissä. Uusi leikkauskaan ei kirjan faneja lämmittänyt. Studio on pyytänyt useasti Lynchiä palaamaan takaisin ja leikkaamaan elokuvan haluamaansa muotoon ilman rajoituksia, mutta kohtelustaan katkeroitunut Lynch ei ole tähän suostunut. On siis hyvinkin mahdollista, ettemme koskaan tule näkemään oikeaa ohjaajan versiota Dyynistä.

Yhteenveto: Dyyni on erittäin heikko scifielokuva ja valtava hukattu mahdollisuus. Elokuva on oiva esimerkki siitä, kuinka käy, kun selkeällä visiolla varustettu ohjaaja ja rahaa himoitseva studio pistetään vastakkain. Lopputuloksena on tekele, mikä ei miellytä elokuvafaneja, eikä tuota tarpeeksi rahaa lippuluukuilla. Ja pahimmassa tapauksessa filmille muodostuu kehno maine, millä se tunnetaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Dyyni todella tuntuu neljän tunnin elokuvalta, mikä on väkisin puristettu vähän päälle kahteen tuntiin. Mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä nopeammaksi ja hätäisemmäksi tarinan kuljetus käy ja loppupää onkin jo kuin pikakelausta. Silti katsoja tylsistyy vähän väliä. Tarinan aukkoja, hahmojen kehittämättömyyttä ja maailman avaamatta jättämistä on yritetty peitellä tökeröllä kertojaäänellä, joka selittää aivan kaiken ihan koko ajan. Ja silti katsojasta tuntuu, että sai koko hommasta pelkän pintaraapaisun. Leikkauspöydällä pilatusta filmistä voi hetkittäin bongata sen hyvän elokuvan, mitä Lynch oli tekemässä, mutta se ei riitä, jotta kokonaisuutta voisi kutsua hyväksi. Teknisesti elokuvassa on onnistumisensa ja sitten taas juttunsa, jotka eivät vakuuta enää lähes 40 vuotta myöhemmin. Kyle MacLachlan on hyvä valinta päärooliin, mutta Kenneth McMillan taas on surkea pahiksena. Todella toivon, että Denis Villeneuve saa tehtyä kunnollisen filmatisoinnin Herbertin kirjan pohjalta. Toivon myös, että uusi Dyyni menestyy, jotta sille tehdään alusta asti kaavailtu jatko-osa. Jos ensimmäinen osa floppaa, eikä jatkoa pystytä tekemään, jää nähtäväksi, uskaltaako enää kukaan kokeilla onneaan Dyynin kanssa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dune, 1984, Dino De Laurentiis Company, Estudios Churubusco Azteca S.A.

Arvostelu: Robin Hood (2010)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Russell Crowe, Cate Blanchett, Mark Strong, Mark Addy, Oscar Isaac, William Hurt, Eileen Atkins, Danny Huston, Max von Sydow, Kevin Durand, Scott Grimes, Alan Doyle, Léa Seydoux, Matthew Macfadyen, Jonathan Zaccaï, Douglas Hodge ja Simon McBurney
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 36 minuuttia
Ikäraja: 12 - Director's Cut: 16

Robin Hood perustuu englantilaisiin kansantaruihin 1400-luvulta, joissa kerrottiin sankarillisesta miehestä, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille. Vuosisatojen varrella hahmo on esiintynyt lukuisissa kirjoissa, näytelmissä, peleissä, televisiosarjoissa ja tietty elokuvissa. Tunnetuimpia filmatisointeja hahmosta ovat Errol Flynnin klassikko Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938), Walt Disneyn piirretty Robin Hood (1973), Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), sekä Mel Brooksin parodia Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993). Ethan Reiff ja Cyrus Voris kynäilivät uutta versiota hahmon tarinasta ja myivät sen tammikuussa 2007 Universal-yhtiölle, joka alkoi työstämään elokuvaa nimellä "Nottingham". Russell Crowe palkattiin päärooliin ja ohjaajaksi valittiin Ridley Scott, joka oli ollut tyytymätön suureen osaan Robin Hood -elokuvista ja halusikin tuoda oman näkemyksensä esille. Hän oli myös tyytymätön Reiffin ja Voriksen käsikirjoitukseen ja Brian Helgeland palkattiin työstämään teksti uuteen muotoon. Scott oli kuitenkin pitkään sitä mieltä, ettei tarina toiminut, kunnes usean uuden version jälkeen hän koki olevansa valmis kuvaamaan. Kuvaukset alkoivatkin maaliskuussa 2009 ja lopulta yksinkertaisesti Robin Hoodiksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 12. toukokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa elokuvan, kun se ilmestyi ja olin äärimmäisen pettynyt siihen. Olen katsonut sen kerran uudestaan, kun se julkaistiin pidennettynä versiona, mutta pidin siitä vielä vähemmän, enkä ole nähnyt leffaa lähes kymmeneen vuoteen. Nyt kun Robin Hood täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoin sen Netflixistä.

Vuonna 1199 Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli on palaamassa ristiretkeltään, kun hän kuolee taistelussa ranskalaisia vastaan. Ylimielisestä Juhana-veljestä tehdään kuningas ja tämä alkaa käyttämään valtaansa häijysti. Jousimies Robin Longstride ja hänen uskolliset miehensä päättävät kuitenkin tuoda muutoksen Englannin hallintatapaan.

Russell Crowen tulkinta tunnetusta jousipyssyä käyttävästä ryöstelijästä on tarpeeksi menevä, mutta hahmo itsessään jää käsikirjoituksen puolesta erikoisen alikehitetyksi, minkä vuoksi Crowen on vaikea saada paljoa irti Robin Hoodista. Hahmo on epätasainen, eivätkä tekijät ole tainneet tietää, haluavatko he tästä Robin Hoodista synkän lainsuojattoman vai lystikkään veijarin. Niinpä hahmo sisältää ripauksen molempia.

Jos itse päähenkilö jää alikehitetyksi, on varmaan turha odottaa, että sivuhahmotkaan olisivat sen laadukkaammin kirjoitettuja. Marian-neidosta yritetään tehdä toiminnallisempaa hahmoa, joka ei seuraa taistelua sivusta, mutta häntä näyttelevä Cate Blanchett on hämmästyttävän puinen roolissa, ottaen huomioon, kuinka hieno näyttelijä on kyseessä. Nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi näyttelijä Oscar Isaac on sopivan ilkikurinen ja narsistinen prinssi Juhanana, mutta hahmo saa aivan liian vähän ruutuaikaa. Léa Seydoux taas on aina yhtä tympeä prinssin morsiamena. Danny Huston ehtii sikailla alkoholisoituneen ja tökerön kuningas Rikhard Leijonamielen roolissa jonkin aikaa, kunnes karmiva kohtalo iskee. Eileen Atkins tekee hyvää työtä kuninkaan ja prinssin häpeilevänä äitinä. Max von Sydowista löytyy arvokkuutta vanhan sir Loxleyn osaan, joka liittyy vahvasti niin Robiniin kuin Marianiinkin. Mark Addy on sentään lupsakka munkki Tuckina, mutta Kevin Durandin näyttelemä Pikku-John vain unohdetaan jossain kohtaa.
     Kehnoimmat hahmot ovat kuitenkin elokuvan roistot. Prinssi Juhana ja Nottinghamin sheriffi (aika mitättömään sivuosaan jäävä Matthew Macfadyen) mielletään usein Robin Hoodin vastuksiksi, mutta tässä leffassa hahmo kohtaa lähinnä Mark Strongin näyttelemän sir Godfreyn, joka on liittoutunut Ranskan kuninkaan Philipin (Jonathan Zaccaï) kanssa ottamaan Englannin haltuunsa. Strong on osoittanut kykynsä roistona useaan otteeseen, mutta tässä hänen hahmonsa on niin mitäänsanomaton, että tuntuu kuin tekijöitäkään ei kiinnostaisi tämän mukanaolo. Kuningas Philip ei luo minkäänlaista uhkaa, sillä Zaccaï ei vakuuta osassaan, eikä hahmon nähdä tekevän lähes mitään.

Robin Hood lähtee käyntiin mukaansatempaavalla toimintakohtauksella ja noin puolen tunnin ajan ehdin ajatella, että eihän tämä nyt todellakaan ole niin kehno elokuva kuin muistin. Kuningas Rikhard Leijonamielen armeijan taisto ranskalaisia vastaan on vaikuttavasti toteutettu. Leffa vaikuttaisi aiempia elokuvia eeppisemmältä tulkinnalta ja kun muistaa, että Scott ja Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin mestarillisen Gladiaattorin (Gladiator - 2000), katsoja alkaa odottamaan teokselta paljon. Kuitenkin kun mahtipontinen taistelu on käyty ja itse tarina lähtee käyntiin, alkavat filmin ongelmat nostella päätään ja vähitellen hoksasin, miksen pitänyt elokuvasta aikoinaan. Koska Gladiaattori on yksi suosikkielokuvistani, olivat odotukseni Robin Hoodia kohtaan vuonna 2010 todella korkeat. Nyt kun olen kymmenen vuoden ajan harmitellut pettymystäni, ei filmi uusintakatselulla ollutkaan niin huono. Toisaalta, kun tässä välissä on ehtinyt näkemään vuoden 2018 Robin Hoodin, mikä oli järkyttävää sontaa, saa sen pelkkä olemassaolo tämän vuoden 2010 Robin Hoodin tuntumaan paremmalta.

Elokuvan kulkiessa eteenpäin käy yhä vain selvemmäksi se, kuinka laiskasti hahmoja käsitellään. Kun pahikset ovat näin surkeita, ei mukaan onnistuta luomaan jännitettä, eikä katsoja millään lailla odota lopun yhteenottoa. Sen lisäksi, että vastapuolten välille rakennettu konflikti on elokuvan sisällä äärimmäisen ohut, eikä siksi herätä mielenkiintoa, on lopputaistelu muutenkin todella antiklimaattinen, kun sitä vertaa alussa nähtyyn taistoon. Näiden kahden toimintakohtauksen välissä katsoja ehtiikin tylsistyä useaan otteeseen, kun draamapuoli puskee päälle. Robinin ja Marianin välille kehitellään romanssia, eikä se ole tainnut koskaan olla näin väkisin väännettyä. Crowen ja Blanchettin väliltä ei löydy kemiaa, eivätkä heidän hahmonsakaan tunnu siltä kuin he liikkuisivat uskottavasti kohti rakastumista.

Tämän Robin Hood -filmatisoinnin on tarkoitus kertoa yksi näkemys siitä, kuinka Robin Hoodista tuli Robin Hood. Ja siinä se juuri epäonnistuu. Ei se riitä, että pari kertaa nähdään, kuinka taitava Robin on jousipyssyn kanssa, vaan hahmoa pitäisi oikeasti kehittää kunnolla kohti sitä pistettä, missä hän on klassisissa seikkailussaan. Hahmo ei tunnu ansaitsevan elokuvan lopussa tiettyä mainetta, sillä hän ei tee tarpeeksi sen eteen elokuvan aikana. Tässä tapauksessa voikin helposti verrata Crowen Maximus-hahmoon Gladiaattorissa (leffoja voi muutenkin vertailla paljon, sillä niissä on hassun paljon samankaltaisuuksia). Maximus taistelee läpi oman elokuvansa hallintoa ja sitä johtavaa tyrannia vastaan, osoittaen jatkuvasti asenteellaan kansalle, että nämä voivat toimia samoin. Robin Hoodissa nimikkohahmo saa hädintuskin yhden tällaisen kohtauksen ja yhtäkkiä kaikki ovat hänen puolellaan. Leffa keskittyy Robinin kohdalla moniin tylsiin puoliin, eikä olennaisiin asioihin. Filmi yrittää hieman avata Robinin lapsuutta, mutta tekee senkin kömpelösti.

Ohjaaja Ridley Scott lainailee paljon Gladiaattoristaan, mutta kadottaa puhdin heti alun taistelun jälkeen. Hän ei saa loppuhuipennuksesta eeppistä, eikä edes tuo mukaan minkäänlaista seikkailuhenkeä. Paikoitellen hän näyttää osaavansa, kun niin oikeasti yrittää, mutta suuren osan ajasta voi vain miettiä, että Scottin parhaat teokset tehtiin jo ainakin 20 vuotta sitten. Scottin työ on tietty vaikeutunut käsikirjoituksen vuoksi, missä hahmot jäävät yhdentekeviksi, eikä tarinakaan etene sujuvasti. Scott tosin itse halusi jatkuvia uudelleenkirjoituksia, kunnes oli tarpeeksi tyytyväinen... Visuaalisesti Scott osaa kyllä tehdä hyvännäköisiä elokuvia. Muutamia turhan paljon heiluvia käsivaraotoksia taistelun keskellä ja outoja zoomailua lukuunottamatta kuvaus on taidokasta. Kuvat ovat täynnä upeita lavasteita ja hienoja asuja. Jos jotain elokuvasta ei voi kritisoida, niin sitä, kuinka tarkkaa työtä monet ovat tehneet elokuvan visuaalisen ilmeen eteen. Äänitehosteetkin ovat vaikuttavat. Säveltäjä Marc Streitenfeld tunnelmoi musiikeillaan mukavasti taustalla (lukuunottamatta erään dramaattisen kohtauksen outoa, tunnelman pilaavaa soitinvalintaa), mutta eivät melodiat mieleen jää.

Elokuvasta on tosiaan olemassa noin vartin pidempi Director's Cut -versio. Lisäykset ovat lähinnä raakuuksia taisteluihin, joita teattereissa ei voitu näyttää. Verta on enemmän ja brutaalimpia hetkiä näytetään tarkemmin. Mukana on myös kohtaus Sherwoodin metsässä, mikä luo parempaa pohjaa Robin Hoodin tulevaisuuden päätöksille kuin mitä teatteriversiossa päästään näkemään.

Yhteenveto: Robin Hood vuosimallia 2010 on keskinkertainen elokuva klassikkokertomuksesta ja vielä isompi pettymys, kun muistaa, että Ridley Scott ja Russell Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin huikean Gladiaattorin. Elokuva alkaa kyllä iskevästi, mutta ison alkutaiston jälkeen meno alkaa väsyä. Kun draamapuoli nousee esille, käy harmillisen selväksi, kuinka kömpelösti hahmot on kirjoitettu. Russell Crowe on mainio pääroolissa, mutta hahmona Robin Hood on kirjoitettu töksähtelevästi. Kyseessä pitäisi olla Robin Hoodin syntytarina, mutta elokuva ei kunnolla vaivaudu panostamaan siihen, että tämä versio hahmosta todella ansaitsisi asemansa, missä hänet myöhemmin tunnettaisiin ympäri valtakunnan. Sivuhahmotkaan eivät ole kummoisia ja Mark Strongin esittämä pahis on mitäänsanomaton. Romanssi Robinin ja Marianin välillä lähinnä tylsistyttää, sillä Crowen ja Cate Blanchettin väliltä ei löydy kunnon kemiaa. Erityistä jännitettä ei onnistuta rakentamaan ja loppuhuipennus ei tarjoa samaa vau-efektiä kuin alun taistelu. Tekniseltä puolelta löytyy kuitenkin paljon hyvää. Jos fanittaa Robin Hood -hahmoa, Ridley Scottia tai Russell Crowea oikein tosissaan, kannattaa tämä versio vilkaista. Mitään erityisen kummoista teosta ei kuitenkaan kannata odottaa näkevänsä. Omalla kohdallani on hieman hassua, että vuoden 2018 Robin Hood -rainan näkeminen sai minut arvostamaan enemmän tätä Scottin ja Crowen yritystä aiheesta. Kenties tulevien vuosikymmenien aikana tullaan näkemään vielä sitäkin surkempia elokuvia hahmosta, jolloin jonain päivänä pidän tätä elokuvaa mestarillisena...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 2010, Universal Pictures, Imagine Entertainment, Relativity Media, Scott Free Productions

Arvostelu: Suljettu saari (Shutter Island - 2010)

SULJETTU SAARI

SHUTTER ISLAND

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Mark Ruffalo, Ben Kingsley, Max von Sydow, Michelle Williams, John Caryll Lynch, Emily Mortimer, Patricia Clarkson, Ted Levine, Jackie Earle Haley ja Elias Koteas
Genre: trilleri, draama, kauhu
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

Shutter Island, eli suomalaisittain Suljettu saari perustuu Dennis Lehanen samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Lehane kauppasi kirjan elokuvaoikeuksia Columbia Picturesille, mutta kun tämä ei tarttunut tarjoukseen, Lehane myi oikeudet Phoenix Picturesille. Ohjaajaksi valittiin Martin Scorsese ja päätähdeksi Leonardo DiCaprio. Kaksikko oli siihen aikaan suunnitellut elokuvaa pörssimeklari Jordan Belfortista, mutteivät saaneet rahoitusta ja päättivät tehdä Suljetun saaren - minkä jälkeen he tosin tekivät Belfortista leffan The Wolf of Wall Street (2013). Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2009, mutta leffan julkaisua päätettiin lykätä. Lopulta Suljettu saari sai maailmanensi-iltansa 13. helmikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja yleisöltä pääasiassa positiivisen vastaanoton, vaikka leffa sai myös kritiikkiäkin. Filmi oli taloudellinen hitti - siihen aikaan Scorsesen menestynein elokuva. Itse näin Suljetun saaren muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten pitänyt siitä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä nyt Suljettu saari iski todella hyvin.

Vuonna 1954 kaksi liittovaltion sheriffiä matkaavat Shutter Islandille, Bostonin lähisaarella sijaitsevalle vankimielisairaalalle, tutkimaan kadonneen, lapsensa hukuttaneen potilaan tapausta.

Leonardo DiCaprio tähdittää tässä neljättä kertaa Martin Scorsesen elokuvaa, Gangs of New Yorkin (2002), Lentäjän (The Aviator - 2004) ja The Departedin (2006) jälkeen. DiCaprio näyttelee Teddy Danielsia, liittovaltion sheriffiä, joka lähetetään tutkimaan mystistä katoamista. Teddy on päämääräinen tyyppi, joka on selvittänyt useita tapauksia uransa aikana ja onkin varma myös tämän selvittämisestä. On mielenkiintoista seurata Teddyn ajatuksenkulkua, kun tämä yhdistelee johtolankoja toisiinsa ja alkaa hahmottamaan kokonaiskuvaa. DiCaprio on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan, ollessaan uskottava konkaritutkijana. Parhaiten DiCaprio vakuuttaa leffan tunteikkaammissa hetkissä. Teddyn työparia, sheriffi Chuck Aulea esittää Mark Ruffalo, joka on myös erittäin hyvä osassaan, vaikkei hänen hahmonsa ole läheskään yhtä mielenkiintoinen.
     Shutter Islandin vankimielisairaalan työntekijöihin kuuluvat mm. tohtori Cawley (Ben Kingsley) ja tohtori Naehring (Max von Sydow), sekä laitoksen johtaja (Ted Levine) ja apulaisjohtaja (John Carroll Lynch). Mielisairaina vankeina taas nähdään mm. Emily Mortimer ja Jackie Earle Haley, jotka hyppäävät hienosti hahmojensa hulluuteen. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä - etenkin Kingsley ja von Sydow, jotka huokuvat arvokkuutta tohtoreina. Levine on urallaan tottunut esittämään uhkaavia hahmoja ja tekee saman myös laitoksen johtajana.

Suljettu saari on niitä elokuvia, mitkä kannattaa katsoa kahdesti. Ensimmäisellä katselukerralla ei osaa vielä huomioida monia pieniä, mutta merkittäviä yksityiskohtia, joita ripotellaan heti ensiminuuteista alkaen aina loppuun saakka. Filmi ei todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikuttaisi. Kun leffan on kerran nähnyt ja ymmärtää, mistä kaikessa on todellisuudessa kyse, on toinen katselukerta hyvin erilainen. Vaikka katsojana hoksaisi asioiden todellisen laidan jo ensimmäisellä katselulla, ennen kuin se kunnolla paljastetaan, tarjoaa toinen katselukerta silti useita hetkiä, joiden aikana katsoja pohtii: "Miten ihmeessä en tajunnut tuota viimeksi?" Elokuvasta löytyy hämmentämisen jalo taito ja se on usein ovela, kertoessaan yllättävänkin moniulotteista tarinaansa. Jatkuvasti se huiputtaa yhteen suuntaan ja sitten taas toiseen, kunnes lopulta tarjoaa jotain, mikä saa monien katsojien suut loksahtamaan auki.

En todellakaan paljasta tässä arvostelussa, mikä elokuvan iso yllätys on. Ensimmäisellä katselukerralla hoksasin sen noin tunnin kohdalla ja kun sitä lopussa selitetään oikein juurta jaksaen, jottei mikään jää varmasti epäselväksi katsojalle, koin elokuvan pitävän minua tyhmänä. Olin myös sitä mieltä, ettei Suljettu saari ole lainkaan niin nerokas teos kuin se kuvittelee olevansa. Vaikka nyt toisella kerralla tiesin alusta lähtien, mistä filmissä on kyse ja olen edelleen sitä mieltä, että loppu selittää aivan liikaa, eikä jätä tarpeeksi katsojan tulkinnan varaan, arvostin filmin monia saavutuksia huomattavasti enemmän. Lopun selittely riippuukin täysin katsojasta, että kuinka hyvin se toimii ja kuinka tarpeellista katsojalle on saada tietää kaikki. Koska elokuva perustuu kirjaan, veikkaan lopun selityksen olevan hyvin suoraan siitä. Koska kirjassa ei voi näyttää asioita visuaalisesti, asiat täytyy selittää sanoin. Leffassa olisi voitu tehdä tämä hienovaraisemmin ja todellinen miinukseni elokuvalle onkin, kuinka se ei luota katsojaansa tarpeeksi. Vähemmän selittävän dialogin kanssa elokuva olisi vielä entistäkin parempi.

Jo tällaisenaan pidän Suljettua saarta nyt kuitenkin erittäin hyvänä elokuvana. Vaikka sen tapa paljastaa asiat ei ole oivaltavimmasta päästä, elokuva pitää sisällään paljon nerokkaita tilanteita, joista monet ymmärtää vasta, kun elokuvaa katsoo uudestaan. Leffan tunnelma on myös aivan mielettömän hyvin rakennettu. Alusta alkaen leffa tartuttaa katsojaan epämiellyttävän ja ahdistavan ilmapiirin. Elokuva on kaiken aikaa todella painostava. Saarelta haluaisi karkuun ennen kuin tutkinta edes alkaa, mutta samalla on aivan pakko nähdä, miten tarina etenee. Kertomus on todella vangitseva ja elokuva pitää katsojasta kiinni tiukasti lopun paljastukseen asti. Suljettu saari yhdistelee erilaisia lajityyppejä saumattomasti. Paikoitellen elokuva tuntuu vain rikosmysteeriltä ja välillä se muistuttaa jopa psykologista kauhua. Etenkin Teddyn näkemät painajaiset onnistuvat menemään ihon alle karmivuudessaan. Filmi tutkailee kiehtovasti ihmismieltä ja se onkin täysin henkilövetoinen kertomus.

Martin Scorsese osoittaa jälleen kerran lahjakkuutensa ohjaajana. Hän pitää filmiä hienosti kasassa, kuljettaa tarinaa yhä vain kiehtovammin eteenpäin ja rakentaa samalla vaikuttavaa tunnelmaa. Käsikirjoittaja Laeta Kalogridis olisi kuitenkin voinut jättää filmiin enemmän tulkinnanvaraa ja työstää dialogia, mutta muuten hänkin tekee hyvää työtä. Teknisesti Suljettu saari on upea teos ja Scorseselta kyllä löytyy silmää näyttävyydelle. Elokuva on suorastaan lumoavasti kuvattu. Se on täynnä fantastisia kamera-ajoja ja täydellisesti sommiteltuja otoksia. Tätä vielä tukee erinomainen leikkaus. Leikkaukset ovat todella tarkkoja ja vielä hienompaa on, kun tajuaa, etteivät klaffivirheet olekaan virheitä. Shutter Islandin lavasteet ovat aivan mahtavat, ja sekä niillä että taidokkaalla puvustuksella luodaan hienosti 1950-luvun ajankuva. Efektejä käytetään luovasti ja äänimaailma on loistokkaasti rakennettu aina ääniefekteistä musiikkeihin. Elokuva käyttää jo olemassa olevia sävellyksiä ja hyödyntääkin niitä erittäin vaikuttavasti, tuoden vahvan lisän tunnelmaan.

Yhteenveto: Suljettu saari on kiehtova ja koukuttava teos, mikä pitää hienosti otteessaan ja tarjoaa katsojalle ahaa-elämyksiä vielä uudelleenkatselulla. Vaikka loppuratkaisun hoksaisikin jo aikaisin ensimmäisellä katselulla, leffalla on paljon tarjottavanaan, minkä vuoksi se toimii loppuun asti. Tunnelma on rakennettu hyytävästi. Paikoitellen elokuva on lumoava, välillä mukaansatempaavan mysteerinen ja välillä taas karmiva. Martin Scorsese osaa kyllä asiansa ohjaajana, pitäen pakettia mallikkaasti kasassa. Käsikirjoitusta olisi kuitenkin voinut hioa, sillä loppuratkaisun paljastuminen ei todellakaan ole hienovarainen ja se on jopa katsojaa tyhmentävä liiallisella selittelyllään. Jos asioita jättäisi paremmin katsojan tulkinnan varaan, jäisi filmi kummittelemaan entistäkin paremmin mielessä. Leonardo DiCaprio on todella vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Teknisesti elokuva on huikeasti toteutettu ja se on täynnä näyttäviä otoksia. Jos mysteeriset tarinat ihmismielen tutkimisesta ja katoamistapauksen selvittämisestä kiehtovat ja pidät elokuvien aiheuttamasta ahdistuksen ja eristyksen tunteesta, kannattaa Suljettu saari katsoa. Vaikka hoksasin jo ensimmäisellä katselulla, mistä kaikessa oli oikeasti kyse, tajusin vasta toisella kerralla, kuinka hyvä elokuva oikeasti on.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shutter Island, 2010, Paramount Pictures, Phoenix Pictures, Sikelia Productions, Appian Way

Arvostelu: The Wolfman (2010)

THE WOLFMAN

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Benicio del Toro, Anthony Hopkins, Emily Blunt, Hugo Weaving, Art Malik, Geraldine Chaplin ja Anthony Sher
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia - Unrated Director's Cut: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Wolfman on uudelleenfilmatisointi vuoden 1941 hirviöklassikosta Ihmissusi (The Wolf Man). Vuonna 2006 Universal Pictures ilmoitti tekevänsä uuden version klassikosta ja päärooliin valittiin alkuperäistä elokuvaa fanittava ja ihmissusi-oheistuotteita keräilevä Benicio del Toro. Ohjaajaksi taas valittiin Mark Romanek, mutta kun hänen ideansa eivät olleet Universalin mieleen, hänet vaihdettiin Joe Johnstoniin. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja vaikka jälkituotannossa syntyi ongelmia mm. efektien ja musiikkien kanssa, The Wolfman sai lopulta maailmanensi-iltansa 27. tammikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin valtava floppi, eikä se tienannut edes budjettiaan takaisin. Lisäksi monet kriitikoista antoivat filmille negatiivisen arvion. Tästä huolimatta leffa onnistui sentään nappaamaan Oscar-palkinnon maskeerauksistaan. Itse näin The Wolfmanin varmaankin kuusi vuotta sitten, kun se esitettiin televisiossa. Leffa jätti hieman ristiriitaiset tunteet, enkä katsonut sitä enää uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan ystäväni kanssa.

Vuonna 1891 Lawrence Talbot saa tietää, että hänen veljensä on raa'asti murhattu ja hän matkaa kotiseudulleen Mustanummelle, missä liikkuu huhuja ihmissudesta. Pian Lawrence saa tietää, ettei kyseessä ole pelkkä huhu...

Benicio del Toro nähdään Lawrence Talbotina, perheestään eristäytyneenä näyttelijänä, joka palaa kotiseudulleen kohtaamaan sekä psyykkiset että ihmisiä raatelevat, karvaiset hirviöt. Hyvin nopeasti käy selväksi, miksi Lawrence on aikoinaan lähtenyt kotoaan ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka hän suhtautuu paluunsa. Del Toro on tuttuun tapaansa mainio ja hän viestii hahmon erilaiset tuntemukset lahjakkaasti.
     Anthony Hopkins esittää Lawrencen isää, rikasta sir John Talbotia, joka asuu isossa kartanossaan. Valitettavasti siinä, missä Del Toron roolityön kautta käy hyvin selväksi, miksi Talbotien perhe on rikkinäinen, Hopkins ei outoa kyllä kykene samaan. Hopkins tarjoaa yllättävän epätasaisen suorituksen. Välillä hän on nappivalinta osaansa ja välillä hän pistää katsojan pohtimaan, kiinnostiko häntä edes lopulta olla mukana filmissä?
     Emily Blunt taas näyttelee Lawrencen tapetun veljen kihlattua, Gwen Conliffea. Valitettavasti Gwenistä ei saada paljoa irti hahmona, eivätkä Bluntin lahjat pääse oikeuksiinsa. Myös Hugo Weaving on mukana leffassa Scotland Yardin poliisi Abberlinena, joka saapuu tutkimaan kuolleen veljen tapausta, mutta hänkin jää harmillisen alikäytetyksi. Sekä Gwen että Abberline saavat paljon ruutuaikaa, mutta heille keksitään harvoin mitään merkittävää tai kiinnostavaa tekemistä.
     Lisäksi leffassa nähdään mm. Art Malik sir John Talbotin palvelijana, legendaarisen Charlie Chaplinin tytär Geraldine mustalaisrouva Malevana, sekä Anthony Sher mielisairaalan johtajana.

The Wolfman ei onnistu tavoittamaan alkuperäisen Ihmissuden psykologista kauhupuolta kirouksen pelottavuudesta, mikä tekee hirviöklassikosta yhä erittäin tehokkaan, mutta muuten se on oikein kelpo uudelleenfilmatisointi. Elokuva onnistuu luomaan maagisen ja mystisen vanhanaikaista henkeä ja sen goottimaailma tekee siitä jo itsessään todella kiehtovan filmin, mihin uppoutuu erittäin mielellään, vaikka siellä hiippailevaa ihmissutta ei haluaisi kohdata. Usvaiset nummet, 1800-luvun lopun kolkot talot ja hidas kuljeskelu yöllä pelkässä kynttilänvalossa ovat jo ihanan karmivaa ja leffasta löytyykin toimivaa jännitystä. Usein elokuva syyllistyy kuitenkin hyödyntämään 2000-luvun kauhuleffojen suurinta syntiä, eli äkkisäikäytystä, eikä filmi niinkään onnistu pelottamaan, vaikka kovasti sitä yrittääkin. Silti muiden 2000-luvun kauhuleffojen rinnalla The Wolfman tuntuu jotenkin omalaatuiselta teokselta, mikä erottuu edukseen. Ehdottomasti parasta leffassa on ihmissuden maskeeraus, joka on suunniteltu alkuperäisen klassikon pohjalta ja muokattu entistä hyytävämmäksi ilmestykseksi. Ihmissuteen on todella vangittu hirviömäinen peto, minkä näkeminen herättää välittömästi ajatuksen, että nyt lähti muuten henki. Moni poloinen ei ehdi edes tajuta, mikä heihin iski, sillä tämä susimies raatelee kynsillään ja hampaillaan salamannopeasti ja niin että veri roiskuu. Tämä kuuluu ehdottomasti suosikki-ihmissusieni joukkoon.

Vaikka elokuva sisältääkin upeasti maskeeratun ihmissuden, vaikuttavasti toteutetun ajankuvan, oivallista wanhan ajan henkeä ja hyviä näyttelijöitä, on filmi silti hieman epätasainen - kuten Anthony Hopkinsin roolisuoritus. Siinä on useita todella hyviä puolia, joista pidän, mutta sitten taas siinä on selkeitä puolia, joista en pidä. Osittain pidän monista ratkaisuista, jotka käsikirjoittajat Andrew Kevin Walker ja David Self ovat tehneet, ottaessaan alkuperäisen filmin ja muokatessaan sen tarinaa. Käsikirjoituksesta löytyy kuitenkin rytmitysongelmia, sillä jotta ihmissutta voitaisiin näyttää mahdollisimman usein, on sen pakko tehdä useita aikahyppyjä seuraavaan täysikuuhun. Lisäksi mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä heikommin Talbotien perheongelmat ovat kirjoitettuja. Ohjaaja Joe Johnston ei välttämättä ollut lopulta täysin oikea mies hommaan. Leffassa on potentiaalia olla erittäin hyvä hirviöpelottelu, mutta kuten jo totesin, elokuva ei ole erityisen pelottava. Muutenkin se tuntuu joillain tavoilla hillitsevän itseään, kun sen pitäisi ulvoa mahtipontisesti. Silti minun täytyy sanoa, että ongelmistaan huolimatta pidän The Wolfmanista. Jokin sen maailmassa ja etenkin sen ihmissudessa viehättää minua kovasti. Jokaista heikkoutta kohden tuntuu olevan jotain mainiota.

Vaikka elokuvan lavasteet ovat todella näyttävät ja niin ovat myös hahmojen asut, eli ajankuva on upeasti toteutettu, minkä lisäksi itse ihmissusi on huikea ilmestys, löytyy minulta vahvaa kritiikkiä elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Jostain syystä tekijät ovat halunneet värimääritellä elokuvan kellertäväksi, mikä herättää lähinnä tunteen kuin päälle olisi vain nopeasti läimäisty seepia-kuvafiltteri. Upeat lavasteet ja asut menevät hieman hukkaan, kun ne peitetään paikoitellen jopa rumalla värillä. Seepiafiltterin lisäksi useisiin yökohtauksiin on taidettu lisätä vinjetointi-tehoste, mikä tummentaa ruudun kulmat. Leffan digiefektit eivät ole kestäneet aikaa lainkaan. Jopa joitain vuosia sitten, kun näin filmin ensimmäisen kerran, pidin tietokonetehosteita todella surkeina. Itse ihmissusi näyttää täydelliseltä, mutta ihmissudeksi muuttuminen digiefektein on aika järkyttävää katseltavaa - lähinnä siksi, että katsoja näkee heti, kun muuttuva ihminen vaihtuu näyttelijästä digihahmoksi. Asiaa ei auta yhtään, kuinka pitkään muodonmuutos kestää ja kuinka lähelle kamera viedään tätä täysin ilmiselvää diginaamaa. Jälkikäteen tehdyt kuvankäsittelyt ovat leffan heikointa antia ja vievät tehoa filmin parhaimmista puolista. Äänimaailma on onneksi rakennettu hyvin ihmissuden murinoista ja ulvomisista Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin.

Elokuvasta on olemassa noin vartin pidempi versio, mikä sisältää pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia. Etenkin leffan alku on huomattavasti pidempi. Lawrence ja Gwen esitellään eri tavalla ja Lawrencen matkalla Mustanummelle hän tapaa Max von Sydow'n esittämän vanhan herran. Pidennetyssä versiossa ihmissusihyökkäykset ovat myös hieman verisempiä. Universalin logo on myös vaihdettu, muistuttamaan yhtiön alkuaikojen logosta. Itse katsoin arviota varten tämän pidennetyn version ja suosittelen sitä ylitse teatteriversion.

Yhteenveto: The Wolfman on kelpo uudelleenfilmatisointi hirviöklassikosta. Leffan ajankuva ja goottimaisemat ovat upeasti luotuja hienojen lavasteiden ja asujen kautta. On aivan mahtavaa, että tekijät ovat hyödyntäneet vanhaa ihmissusi-maskeerausta ja muokanneet siitä entistäkin häijymmän. On myös miellyttävän karmivaa hiippailla yöllä sumuisessa metsässä pelkässä kynttilänvalossa, odottaen suden hyökkäystä. Elokuva sortuu kuitenkin usein käyttämään äkkisäikäytyksiä, eikä se tiettyä kutkuttavaa karmivuutta pelottavampi onnistu olemaan. Benicio del Toro on mainio pääroolissa ja hyviä ovat myös Emily Blunt ja Hugo Weaving, jotka saavat kuitenkin harmillisen vähän tekemistä. Anthony Hopkinsin suoritus on yllättävän epätasainen, kuten on myös itse elokuvakin paikoitellen. Tarinankerronta loikkii ja juoksee välillä todella tönkösti, minkä lisäksi jotkut ratkaisut aiheuttavat lähinnä kulmankohotuksia kuin aplodeja. Tekniseltä puolelta löytyy paljon hyvää, mutta jälkitöissä sitä on pilattu kököillä digitehosteilla ja rumilla värisäädöillä. Ongelmistaan huolimatta The Wolfman on tarpeeksi onnistunut tulkinta klassisesta hirviökertomuksesta. Ihmissusifanien kannattaakin vilkaista leffa, jos niin ei ole vielä tehnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wolfman, 2010, Universal Pictures, Relativity Media, Bluegrass Films