Arvostelu: Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994)

ACE VENTURA - LEMMIKKIDEKKARI

ACE VENTURA: PET DETECTIVE

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Jim Carrey, Courteney Cox, Sean Young, Tone Loc, John Capodice, Noble Willingham, Troy Evans, Dan Marino, Raynor Scheine, Udo Kier, Frank Adonis ja Mark Margolis

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 12

Ace Ventura: Pet Detective, eli suomalaisittain Ace Ventura - lemmikkidekkari on Jim Carreyn tähdittämä komediaelokuva. Alun perin tavanomaisempana Sherlock Holmes -parodiana käynnistynyt idea muovautui eläinasetelmaksi, kun käsikirjoittaja Jack Bernstein katsoi David Lettermanin sketsiä lemmikinomistajista. Yhdessä ohjausdebyyttinsä tekevän Tom Shadyacin kanssa Letterman sai ideansa läpi Morgan Greek Productionsilla. Alun perin päärooliin kaavailtiin Rick Moranista, mutta kun hän kieltäytyi, tekijät ottivat yhteyttä muun muassa Alan Rickmaniin, ennen kuin he näkivät tuohon aikaan varsin tuntemattoman Jim Carreyn esiintyvän In Loving Color -komediaohjelmassa (1990-1994) ja valitsivat hänet. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1993 ja lopulta Ace Ventura - lemmikkidekkari sai maailmanensi-iltansa 4. helmikuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin ohjaaja ja päätähti ennakkoon pelkäsivät, elokuvasta muodostui suurhitti, joka nosti Jim Carreyn kertaheitolla komediagenren kuumimpien nimien joukkoon. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle ja suosiostaan huolimatta Carrey sai Razzie-ehdokkuuden vuoden huonoimpana uutena starana. Itse näin Ace Ventura - lemmikkidekkarin jo lapsena ja pidin siitä tuolloin paljon. Olen kerran tai pari katsonut leffan uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt jo 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kun Miami Dolphins -jalkapallojoukkueen maskottidelfiini siepataan juuri ennen merkittävintä urheilutapahtumaa Super Bowlia, joukkue palkkaa etsintätöihin parhaan (ja ainoan) lemmikkidekkarin, Ace Venturan.

1990-luvun alussa Jim Carrey oli tunnettu lähinnä komediaohjelmien sivurooleista ja nähtiinpä hänet myös Clint Eastwoodin kanssa jännärissä Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool - 1988). Vuonna 1994 Carrey pääsi kuitenkin tähdittämään kolmea komediaelokuvaa, jotka tekivät hänestä nopeasti yhden isoimmista komediatähdistä. Näistä ensimmäinen elokuva oli Ace Ventura - lemmikkidekkari, jossa hän näyttelee, noh, Ace Venturaa, lemmikkidekkaria. Enemmän eläimistä kuin ihmisistä pitävä Ace on hankkiutunut varsin erikoiselle alalle, mihin hän tosin istuu täydellisesti, sillä "erikoinen" tuntuu aika minimalistiselta ilmaisulta kuvaamaan Acen eksentristä olemusta. Ace on hyvin hessuhopomainen touhottaja, jonka Carrey vaati kuitenkin olevan pätevämpi työssään kuin millaiseksi hahmo oli alun perin kirjoitettu. Carrey loikin paljon hahmosta itse, improvisoiden kuvauksissa tai vaatien muutoksia käsikirjoitukseen. Lopputuloksena on komediagenren ikoni, jonka rooliin on mahdotonta kuvitella ketään muuta kuin Jim Carrey. Siis oikeasti, ajatelkaapa, jos Ace Venturaksi olisikin valittu Alan Rickman, eli siis Hans Gruber ja professori Kalkaros. Vaikkei Carreylle lämpenisikään, täytyy hänelle nostaa hattua siitä, kuinka täysillä hän hyppää hommaansa. Varmaan tsiljoona kuppia kahvia aamulla hörppinyt Carrey paahtaa menemään vähintään 110-prosenttisesti kohtauksesta toiseen ja leffan katselu vaatiikin tiettyä mielentilaa, jotta Carrey ei käy hermoille. Hieman väsyneenä, jolloin kaikki tuntuu hauskalta, Ace Ventura - lemmikkidekkari on mitä otollisin leffa pistää pyörimään. Silloin Carreyn naamanvääntelyt ja muut hassut maneerit pitävät väkisin virnettä yllä.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Courteney Cox Miami Dolphinsille työskentelevänä Melissana, Sean Young Acea inhoavana poliisikomentaja Einhornina, Tone Loc Acea toisinaan auttavana poliisi Emiliona, sekä Miami Dolphins -joukkueessa ihan oikeasti amerikkalaista jalkapalloa pelannut Dan Marino omana itsenään. Udo Kier tekee leffassa pienen roolin rikkaana Ronald Campina. Sivunäyttelijät ovat ihan passeleita osissaan, mutta kaikki jäävät toki Carreyn show'n varjoon. Voin vain kuvitella, kuinka monta otosta on mennyt pilalle sivunäyttelijöiden tai muiden työryhmäläisten purskahtaessa nauruun Carreyn takia.

Aaalrighty then, mistäs sitä lähtisi purkamaan Ace Ventura - lemmikkidekkaria? Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että elokuva ei ole erityisen hyvin kestänyt aikaa. Elokuva sai jo ilmestyessään negatiivista palautetta sen sukupuolivähemmistöön kohdistuvasta huumorista, eikä kritiikki ole kuin kasvanut vuosien varrella. Itsekin koin tietyn puolen leffan loppupäästä varsin vaivaannuttavaksi katseltavaksi ja on helppo sanoa, että jos Ace Ventura - lemmikkidekkari tehtäisiin tänä päivänä, moni asia tehtäisiin varmasti toisin. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa leffan heikkouksista, vaan yleisesti ottaen näin aikuisiällä en kokenut Carreyn revittelyjä enää yhtä hillittömän hulvattomiksi kuin lapsena. Elokuvasta löytyy paljon hauskoja hetkiä, mutta kuten jo totesin, se myös todella vaatii tietyn mielentilan, jotta siitä voi tosissaan nauttia.

Elokuvan delfiiniryöstötarina antaa ihan passelit raamit Carreyn sekoilulle, joskin kertomus tuntuu ajautuvan eläinpuolelta hieman sivuraiteille elokuvan edetessä. Tämän omalaatuisen etsivän tutkimustyö on silti varsin viihdyttävää seurattavaa ja vajaan puolentoista tunnin pituus on erittäin hyvä kesto pöljälle vouhotukselle. Sekaan mahtuu niin hupaisaa hiiviskelyä juhlatilaisuudessa Mission: Impossible -tunnarin tahtiin, myötähäpeällistä soluttautumista mielisairaalaan kuin rikospaikan vihjeiden esittelyä veikeällä tavalla. Kenties hauskinta on montaasi, jossa Ace yrittää tutkia erään sormuksen mysteeriä. Vekkuli idea on myös Acen tietty eläimellinen käytös ja on suorastaan nerokasta, että Acen auton tuulilasi on hajalla, minkä takia hänen täytyy ajaessaan työntää päänsä sivuikkunasta koiran tavoin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa debyyttinsä tekevä Tom Shadyac, joka jatkoi Carreyn kanssa yhteistyötä myöhemmin komedioissa Valehtelija, valehtelija (Liar Liar - 1997) ja Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003). Shadyac pitää filmiä kelvollisesti kasassa ja antaa Carreyn kaikessa rauhassa toteuttaa itseään. Tekniseltä puoleltaan Ace Ventura - lemmikkidekkari on ihan menevästi tehty. Se on sujuvasti kuvattu ja napakasti rytmitetty leikkauksessa. Päähahmon asut ja maskeeraukset ovat mahdollisimman räikeät ja villit. Lavasteet ovat mainiot ja muutamat erikoistehosteetkin ihan toimivat. Äänimaailma on hyvin luotu ja Ira Newbornin säveltämät musiikit tuovat mukaan letkeää etsivähenkeä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ace Ventura: Pet Detective, 1994, Morgan Greek Entertainment

Arvostelu: Dyyni (Dune - 1984)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: Kyle MacLachlan, Francesca Annis, Jürgen Prochnow, Freddie Jones, Kenneth McMillan, Virginia Madsen, Silvana Mangano, Brad Dourif, José Ferrer, Patrick Stewart, Dean Stockwell, Sean Young, Sting, Paul Smith ja Max von Sydow
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo vuonna 1971, kun tuottaja Arthur P. Jacobs hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David Lean palkattiin ohjaajaksi. Jacobs kuitenkin kuoli kaksi vuotta myöhemmin, jolloin oikeudet päätyivät ranskalaisen Jean-Paul Gibonin käsiin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alejandro Jodorowsky. Näyttelijöiksi ehdittiin kysellä mm. Salvador Dalía, Orson Wellesiä, Udo Kieriä ja Mick Jaggeria, mutta projekti pistettiin jäihin, kun se paisui yli kymmentuntisen eepoksen suunnitelmaksi. Vuonna 1976 tuottaja Dino De Laurentiis hankki oikeudet ja pyysi Herbertiä itse kirjoittamaan elokuvan käsikirjoituksen, kokiessaan, että vain hän pystyisi siirtämään kirjan massiivisen tarinan filmimuotoon. Ohjaajaksi palkattiin Ridley Scott, joka oli juuri osoittanut lahjansa scifin parissa elokuvassaan Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979). Hän kuitenkin luopui elokuvasta tehdäkseen scifileffan Blade Runner (1982). Vuonna 1981 De Laurentiisin tytär, Raffaella De Laurentiis näki David Lynchin ohjaaman Elefanttimiehen (The Elephant Man - 1980) ja ehdotti häntä isälleen Dyynin ohjaajaksi. Lynch tarttui projektiin, vaikka kirja ei ollut hänelle lainkaan tuttu ja kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 1983. Alunperin leffan leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, mutta studion vaatimusten takia kestoa typistettiin jopa puolella. Uusia kohtauksia kuvattiin ilman Lynchiä ja mukaan pistettiin useita kertojaääniä pois leikattujen osioiden tilalle. Lynch suuttui tästä jopa niin paljon, ettei pidä leffaa enää omanaan, ei suostu puhumaan siitä haastatteluissa ja otti pois nimensä elokuvan pidennetystä televisioversiosta, jolloin ohjaajaksi merkittiin "Alan Smithee", mitä monet muutkin ohjaajat ovat käyttäneet, kun he eivät ole halunneet omaa nimeään elokuvaan. Lopulta Dyyni sai ensi-iltansa joulukuussa 1984. Se oli taloudellinen pettymys, minkä lipputulot eivät edes päässeet lähelle budjettia, minkä lisäksi niin kriitikot kuin Herbertin kirjan fanit haukkuivat elokuvan lyttyyn. Leffa oli ehdolla parhaista äänitehosteista Oscar-gaalassa, mutta "voitti" Stinkers Bad Movie Award -gaalassa vuoden huonoimman elokuvan palkinnon. Vuosien varrella elokuva on kuitenkin kerännyt oman kulttifanikuntansa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Dyyniä, mutta olen tiennyt siitä ja sen maineesta pidemmän aikaa. Nyt kun ohjaaja Denis Villeneuve kokeilee onneaan uuden Dyyni-elokuvan (Dune - 2021) kanssa, päätin vihdoin ja viimein katsoa Lynchin Dyyni-leffan ja arvostella sen uutta filmatisointia odotellessa.

Vuonna 10 191 universumin kallisarvoisin aine on rohto, joka toimii niin ihmisten parantajana kuin mahdollisuutena matkustaa avaruuden halki silmänräpäyksessä. Rohtoa kuitenkin löytyy vain karulta Arrakiksen planeetalta, Dyyniltä, missä elävät vaaralliset, satoja metrejä pitkät hiekkamadot. Rohdon herruudesta syttyy sota kahden suvun välille, joista toisen perijää, Paul Atreidesia odottaa suuri kohtalo.

Elokuvadebyyttinsä tekevä Kyle MacLachlan nähdään Dyynin pääroolissa Paul Atreidesinä, Atreidesin ylhäisen suvun perijänä, joka lähtee seikkailuun karulle Arrakiksen hiekkaplaneetalle, mitä myös Dyyniksi kutsutaan. MacLachlan on yllättävänkin mainio löytö päärooliin ja hän vakuuttaa toimivasti muodostuvana sankarina. Hänen ongelmakseen vain koituu, kuinka pökkelösti Paul on lopulta kirjoitettu... tai leikattu kasaan, sillä käsikirjoitushan antoi hahmolle tilaa vajaan neljän tunnin ajan, kun taas leikkauksessa hahmon kehitys on typistetty todella tökeröksi.
     Jos jo päähenkilön kehityskaari lässähtää pakotetusti tiivistetyn leikkauksen takia, voi olla varma, etteivät muutkaan hahmot onnistu vakuuttamaan. Etenkin merkittävinä esitellyt, mutta lopulta täysin tyhjänpäiväisiksi jäävät sinisilmäiset fremen-olennot ovat esimerkki siitä, mitä kehno leikkaus voikaan tehdä.
     Jürgen Prochnow ja Francesca Annis esittävät Paulin vanhempia, herttua Letoa ja lady Jessicaa. Mentaatti Thufir (Freddie Jones) on herttuan tärkeä neuvonantaja, kun taas Gurney (Patrick Stewart) ja Duncan (Richard Jordan) kouluttavat Paulia taistelijaksi. Stewart on ilo nähdä taistelueksperttina, ennen kuin hänestä tuli kunnon tähti scifisarja Star Trek - uuden sukupolven (Star Trek: The Next Generation - 1987-1994) myötä.
     Elokuvan pahisosastoa taas edustavat koko universumin valtias, Padishah-keisari Shaddam IV (José Ferrer), joka juonittelee Harkonennin suvun kanssa Atreidesin tuhoa. Harkonnenejä johtaa paroni Vladimir Harkonnen (Kenneth McMillan), joka on myötähäpeällisen nolo sarjakuvapahis ilkikurisen naurunsa ja hölmön lentämisensä kanssa. Brad Dourif näyttelee paronin kätyriä, Piter De Vriesiä, joka on parempi hahmo, mutta jää pahasti taustalle. Sting ja Paul Smith esittävät tappajakaksikko Feydiä ja Rabbania. McMillania lukuunottamatta näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan. Onkin vain harmi, kuinka heidän työnsä valuu hukkaan viimeistellyssä elokuvassa.

Tai no, Dyyniä on vaikea kutsua viimeistellyksi. Se on keskeneräiseltä tuntuva sekasotku, minkä suuri potentiaali hukkuu ohjaajan ja studion konfliktin vuoksi. David Lynch halusi kunnioittaa Frank Herbertin kirjaa ja tehdä massiivisen scifiteoksen, kun taas studio toivoi kilpailijaa supersuositulle Tähtien sota -saagalle (Star Wars - 1977-), hoksaamatta, ettei lähdemateriaali anna mahdollisuutta siihen. Jo ensimmäisen vartin aikana käy selväksi, että elokuva tulee olemaan pelkkä pintaraapaisu Herbertin valtavasta opuksesta. Vaikka kertojaääni kuinka selittää ja selittää erilaisia käsitteitä, konsepteja, hahmoja ja maailmoja, katsojalle ei leffan päätyttyäkään jää oikein mitään käteen. Elokuvan kertojaäänet lisättiin mukaan vasta, kun leffasta karsittiin lähes kahden tunnin edestä materiaalia pois, sillä studiokin taisi hoksata, ettei elokuvasta ymmärrä muuten mitään. Sen lisäksi, että erillinen kertojaääni selittää tarinaa, studio on kokenut hyväksi ratkaisuksi heittää jatkuvasti mukaan hahmojen ajatuksia, jottei katsoja varmasti putoaisi kärryiltä. Koska leffalla ei ole aikaa avata hahmojen motiiveja kunnolla, heidän täytyy olla jatkuvasti sanomassa niitä katsojalle. Tämä paikkailu on kuin yrittäisi korjata murtuvaa patoa laastareilla.

Vielä ensimmäinen puolituntinen on jokseenkin lupaava ja tiettyjen heikkouksienkin kera voi nähdä, millaista järkälemäistä scifieeposta Lynch oli rakentamassa. Seuraavan puolituntisen aikana voi jo kuitenkin huomata, että tämä järkälemäinen paketti on lopulta päätettykin ahtaa aivan liian pieneen tilaan. Toinen tunti mennäänkin sitten sellaisella pikakelauksella, että varmaankin yli kaksi tuntia on pakotettu samaan tuntiin. Tässä kohtaa kaikista hahmoista ja tapahtumista katoaa merkitys. Mikään leffassa ei enää tunnu miltään, sillä elokuva ei tarjoa minkäänlaista yritystä tarjota katsojalle tunteita. Hahmojen kohtaamat haasteet pyyhitään pois, jotta tarina saadaan mahdollisimman pian päätökseensä. Pikakelauksesta huolimatta toinen puolisko on välillä jopa puuduttavan tylsä. Ensimmäinen tunti onnistuu vielä herättämään mielenkiinnon ja pitämään sitä edes jotenkin yllä, mutta noin puolessa välissä katsoja hoksaa, ettei meno tästä selkene tai parane ja luovuttaessaan katsoja katkaisee kaiken siteensä yritykseen Dyynin parissa. Jos Lynch yritti saada aikaiseksi kolmituntista elokuvaa, mikä tuntuu kahdelta tunnilta, studion käsissä elokuvasta muodostuikin kaksituntinen, mikä tuntuu kolmelta tunnilta.

Koska studion leikkausten ja uusintakuvausten takia elokuvan todellinen visio on täysin kadonnut, on vaikea sanoa Lynchin työstä muuta kuin että ainakin hän on yrittänyt luoda jotain vaikuttavaa. Voihan se tosin olla, ettei elokuva olisi toiminut kummoisesti silloinkaan, jos Lynch olisi saanut kaiken haluamansa läpi. Niin tai näin, lopputulos on todella heikko. Vaikka leikkaus onkin kehnoa ja käsikirjoituksesta jäävät vain rippeet jäljelle, eivät studion päätökset jälkitöissä ole vaikuttaneet siihen, kuinka tyylikäs elokuva on visuaalisesti. Mukaan toki mahtuu tehosteita, mitkä näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta muuten leffa on yhä onnistunut monilta teknisiltä puolilta. Kuvaus on mainiota ja valtavat lavasteet ja tyylikkäät asut rakentavat maailmaa, kun tarina ei ehdi. Jättimäiset hiekkamadot ovat yllättävänkin hienoja yhä tänä päivänä ja monet avaruusotoksetkin vakuuttavat. Äänimaailma on oivallinen ja Toton säveltämät musiikit luovat eeppistä henkeä, kun elokuva ei siihen muuten pysty.

Teatteriversion aiheuttaman raivon takia elokuva työstettiin uudestaan lähes kolmen tunnin kestoon televisioesitystä varten. Elokuvan alku muutettiin täysin ja sekaan lisättiin paljon kohtauksia, jotka studio oli alunperin leikannut pois. Tämän version teossa Lynch ei ollut enää lainkaan mukana ja juuri siksi hän ei suostunut siihen, että hänen nimeään lukisi alku- tai lopputeksteissä. Uusi leikkauskaan ei kirjan faneja lämmittänyt. Studio on pyytänyt useasti Lynchiä palaamaan takaisin ja leikkaamaan elokuvan haluamaansa muotoon ilman rajoituksia, mutta kohtelustaan katkeroitunut Lynch ei ole tähän suostunut. On siis hyvinkin mahdollista, ettemme koskaan tule näkemään oikeaa ohjaajan versiota Dyynistä.

Yhteenveto: Dyyni on erittäin heikko scifielokuva ja valtava hukattu mahdollisuus. Elokuva on oiva esimerkki siitä, kuinka käy, kun selkeällä visiolla varustettu ohjaaja ja rahaa himoitseva studio pistetään vastakkain. Lopputuloksena on tekele, mikä ei miellytä elokuvafaneja, eikä tuota tarpeeksi rahaa lippuluukuilla. Ja pahimmassa tapauksessa filmille muodostuu kehno maine, millä se tunnetaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Dyyni todella tuntuu neljän tunnin elokuvalta, mikä on väkisin puristettu vähän päälle kahteen tuntiin. Mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä nopeammaksi ja hätäisemmäksi tarinan kuljetus käy ja loppupää onkin jo kuin pikakelausta. Silti katsoja tylsistyy vähän väliä. Tarinan aukkoja, hahmojen kehittämättömyyttä ja maailman avaamatta jättämistä on yritetty peitellä tökeröllä kertojaäänellä, joka selittää aivan kaiken ihan koko ajan. Ja silti katsojasta tuntuu, että sai koko hommasta pelkän pintaraapaisun. Leikkauspöydällä pilatusta filmistä voi hetkittäin bongata sen hyvän elokuvan, mitä Lynch oli tekemässä, mutta se ei riitä, jotta kokonaisuutta voisi kutsua hyväksi. Teknisesti elokuvassa on onnistumisensa ja sitten taas juttunsa, jotka eivät vakuuta enää lähes 40 vuotta myöhemmin. Kyle MacLachlan on hyvä valinta päärooliin, mutta Kenneth McMillan taas on surkea pahiksena. Todella toivon, että Denis Villeneuve saa tehtyä kunnollisen filmatisoinnin Herbertin kirjan pohjalta. Toivon myös, että uusi Dyyni menestyy, jotta sille tehdään alusta asti kaavailtu jatko-osa. Jos ensimmäinen osa floppaa, eikä jatkoa pystytä tekemään, jää nähtäväksi, uskaltaako enää kukaan kokeilla onneaan Dyynin kanssa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dune, 1984, Dino De Laurentiis Company, Estudios Churubusco Azteca S.A.

Arvostelu: Blade Runner (1982)

BLADE RUNNER (1982)

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Harrison Ford, Rutger Hauer, Sean Young, Daryl Hannah, M. Emmet Walsh, William Sanderson, Joe Turkel, Brion James ja Edward James Olmos
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Blade Runner perustuu Philip K. Dickin kirjaan "Do Androids Dream of Electric Sheep?" (1968) ja monet pitävät sitä yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Näin ei kuitenkaan ollut silloin, kun se ilmestyi. Leffan teko lähti liikkeelle hyvin nopeasti, kun kirja oli ilmestynyt. Aluksi Martin Scorsese oli kiinnostunut filmin teosta, muttei kuitenkaan päätynyt tekemään sitä. Tuottaja Herb Jaffe yritti saada leffan tuotannon liikkeelle, mutta kirjailija haukkui hänen esittelemänsä käsikirjoituksen lyttyyn. Lopulta Hampton Fancher sai tekstinsä läpi ja Ridley Scott päätti ohjata elokuvan. Scott ei kuitenkaan ollut tyytyväinen Fancherin käsittelemiin teemoihin ja tarina kirjoitettiin jälleen uusiksi. Elokuvan työstäminen lähti kunnolla liikkeelle vuonna 1980 ja Blade Runner sai ensi-iltansa kesällä 1982 (Suomessa vasta syksyllä). Leffa ei kuitenkaan tuottanut kovin hyvin rahaa, jolloin sitä pidettiin floppina. Kriitikoiden arviot olivat ristiriitaisia; jotkut rakastivat leffaa ja jotkut eivät pitäneet siitä lainkaan. Vuosien varrella teos on kuitenkin saanut paljon arvostusta ja useat sanovat, ettei sitä parempaa leffaa ole. Itse näin Blade Runnerin vuosia sitten, kun olin vielä ala-asteella. Olin saanut elokuvan isältäni lainaan, sillä Star Warsin (1977-) ja Indiana Jonesin (1981-) takia olin innoissani elokuvaa tähdittävästä Harrison Fordista. En kuitenkaan ymmärtänyt leffaa silloin, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuva on monen vuoden jälkeen saamassa jatkoa filmillä Blade Runner 2049 (2017), oli aika katsoa alkuperäinen teos uudestaan ja arvostella se. Jännityksellä aloitin filmin, miettien, ymmärtäisinkö sen nyt paremmin? Valitettavasti minun on pakko sanoa, että vaikka uskon ymmärtäneeni teoksen, ei se silti ole mielestäni kovin ihmeellinen kokonaisuus.

Vuonna 2019 Los Angelesissa blade runner -etsivä Rick Deckard lähtee etsimään ihmisiltä näyttävien robottien, eli replikanttien ryhmää, jotka ovat vastuussa usean ihmisen murhasta.

Elokuvan pääosassa blade runner Rick Deckardina nähdään tosiaan Harrison Ford. Vaikka Fordilta löytyy karismaa päärooliin, on hänen esiintymisensä silti hieman tönkköä. Paikoitellen vähäeleisyys on erittäin toimivaa, mutta välillä hänen roolityönsä on vain aika tylsää. Tönkköyteen on kuitenkin ymmärrettävä tarkoituksensa, jolloin sen voi katsoa sormien läpi. Deckardiin on myös luotu oiva lisäys, mikä tekee hänestä lopuksi aika kiinnostavan.
     Replikanttiryhmään kuuluvat johtaja Roy (Rutger Hauer), sekopäältä vaikuttava Pris (Daryl Hannah), käärmeiden kanssa työskentelevä Zhora (Joanna Cassidy) ja väkivaltainen Leon (Brion James). Kaksi ensimmäistä ovat todella kiinnostavia hahmoja, kun taas kaksi jälkimmäistä jäävät selvästi taka-alalle, eivätkä he ole kovin muistettavia. Hauer on suurimmaksi osaksi erinomainen Royn roolissa. Hänestä löytyy uhkaavuutta ja johtajahenkeä. Vain loppuhuipennuksessa häneltä löytyy heikompia, tahattoman koomisia hetkiä. Myös Hannah on oivallinen roolissaan Prisinä ja hän on uskottava pimahtaneena naisena. Replikanttien näyttelijät ovat energisempiä kuin Ford, jolloin katsoja kiinnostuu heistä helpommin.
     Muita hahmoja leffassa ovat Deckardin pomo Bryant (M. Emmet Walsh), origameja tekevä Gaff (Edward James Olmos), replikantit luonut tohtori Eldon Tyrell (Joe Turkel), mukava lelutekijä J. F. Sebastian (William Sanderson), sekä replikantti Rachael (Sean Young), joka ei tiedä olevansa kone, sillä hänelle on luotu muistot lapsuuteen asti. Näyttelijät tekevät suurimmaksi osaksi hyvää työtä, vaikkei yksikään ole kovin kummoinen.

Blade Runnerin maailma on mielestäni elokuvan parasta antia. Kyberpunk-henkinen tulevaisuuden Los Angeles (joka ei tosin enää parin vuoden päästä ole tulevaisuutta) yhdistelee kiehtovasti karua roskaväkeä lentäviin autoihin ja futuristisiin rakennuksiin. Katutasolla elävillä menee huonosti ja kaikki paikat näyttävät enemmän tai vähemmän saastaisilta. Ihmisten puheesta käy selville lisätietoa siitä, että varakkaammat ihmiset ovat lähteneet kauas Maapallolta parempiin oloihin, mutta sellaisia paikkoja ei koskaan näe. Los Angeles on jatkuvasti sateinen ja ankea, mutta silti jotenkin kaunis paikka.

Muuten elokuva ei erityisemmin iske minuun. Ja se ei johdu siitä, etten ymmärtäisi asioita leffasta, sillä uskoisin ymmärtäneeni paljonkin. Blade Runner ei todellakaan ole toimintaelokuva, kuten juliste ja juonikuvaus antavat ymmärtää, vaan se on tulevaisuuden salapoliisikertomus, jossa pääteemat ovat ihmisyys ja elämä. Mitä on ihmisyys ja mikä tekee ihmisen? Voivatko replikantitkin olla ihmisiä? Mikä antaa ihmiselle vallan luoda elämää? Onko oikein, että replikanteille on annettu vain muutama vuosi elinaikaa ja että heille on luotu menneisyys, jolloin he eivät välttämättä edes tiedä olevansa replikantteja? Ja jos ihmisten täytyi sellaisia luoda, mikä antaa heille oikeuden myös tappaa kaikki replikantit tai orjuuttaa heidät? Ymmärrän hyvin, miksi leffassa on tehty sellainen ratkaisu, että ihmisten näyttelijät ovat paljon tönkömpiä ja robottimaisempia kuin hyvinkin eloa täynnä olevat replikanttinäyttelijät. Harrison Fordin kuuluukin olla aika vähäeleinen ja hieman puinen osassaan Rick Deckardina, sillä tarina kertoo tavallaan enemmän replikanteista ja siitä mitä he haluavat, kuin hänestä. Ja se mitä he haluavat, on todella inhimmillinen asia. Replikanttien ja ihmisten eroa sekä samanlaisuutta korostetaan pistämällä heidät jatkuvasti vastakkain, jolloin heidät ja katsojat pistetään näkemään inhimmillisyyden asioita. Näkemistä korostetaan silmillä, jotka ovat tärkeä osa leffaa. Replikantit tunnistaa helposti, sillä heidän silmänsä kiiluvat kuin kissoilla. Sama tapahtuu myös yhdelle ihmishahmolle, jonka ihmisyydestä katsojat väittelevät vielä nykyäänkin. Se on myös tärkeä osa elokuvaa.

Minulle suurin ongelma Blade Runnerissa on se, ettei se vain nappaa mukaansa. Muutamaa hetkeä lukuunottamatta leffasta ei löydy koukkua, joka sieppaisi katsojan kuin kalan ja vetäisi vedestä ylös elokuvan maailmaan. Pidän siitä, että juoni on vanhanaikainen salapoliisitarina, joka on yhdistetty futuristiseen ympäristöön. Harmi vain, ettei maailmaa pääse tutkimaan kunnolla. Leffan filosofisuudet ovat onnistuneesti tuotu mukaan, mutta kun niiden ympärillä oleva kokonaisuus ei saa millään lailla innostumaan elokuvasta, en voi kutsua Blade Runneria onnistuneeksi elokuvaksi. Mukana ei myöskään ole minkäänlaista jännitettä, joka saisi tapahtumat tuntumaan tärkeiltä. Monet rakastavat filmiä, koska se on saanut heidät miettimään sitä päiväkausia, mutta ainoa asia, mitä jäin pohtimaan oli se, miksi ihmeessä Blade Runneria ylistetään niin suuresti. Ilman syvällisyyksiä kyseessä olisi vain pitkäveteinen salapoliisikertomus, joka jäisi helposti unholaan. Hienoa, että jotkut tätä rakastavat, mutta minun maailmaani se ei kykene järisyttämään.

Blade Runner on ohjaaja Ridley Scottin kolmas elokuva. Vaikka Scott onkin tehnyt pari oikeasti hyvää elokuvaa (Alien, 1979 ja Gladiator, 2000), on hän tehnyt useita huteja, kuten Legendin (1985), Robin Hoodin (2010) ja Exodus: Gods and Kingsin (2014). Myös Blade Runner on minulle huti, vaikka onkin noita kolmea selkeästi parempi elokuva. Scott osaa kuitenkin luoda filmille tyylin ja tässä tapauksessa hän on ujuttanut scifiteokseensa mukaan film noir -henkeä ja kuvastoa. Visuaalisesti Blade Runner on todella maalauksellinen ja pääasiassa sen kuvaus onkin aika kaunista. Lavasteet ovat tyylikkäitä ja tulevaisuuden Los Angelesin visuaaliseen ilmeeseen on otettu selviä vaikutteita vuoden 1927 Metropolisista. Värejä on hyödynnetty taidokkaasti läpi leffan. Elokuvan musiikit on säveltänyt Evangelos Odysseas Papathanassiou, eli Vangelis, jonka työ on liian unista minun makuuni ja saa leffan tuntumaan pitkäveteisemmältä.

Elokuvasta on vuosien varrella julkaistu erilaisia versioita, joissa on muuteltu pieniä asioita sieltä täältä. Alkuperäinen teatteriversio sisältää esimerkiksi erilaisen lopun kertojaäänen kera, sillä yhtiö ei ollut tyytyväinen Scottin loppuun, joka jättää tarinan auki. "Criterion Edition" sen sijaan sisältää väkivaltaisempia kohtauksia, kun taas vuonna 1986 näytetystä televisioversiosta olivat verisyydet ja alastomuudet leikattu pois. Niitä versioita on kuitenkin nykyään vaikea löytää, sillä myynnissä ovat tällä hetkellä vain ohjaajan versio (johon ohjaaja itse ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen), sekä Final Cut, jonka itse olen katsonut kahdesti. Niistä puuttuvat selittävä kertojaääni ja yhtiön loppukohtaus, mistä ratkaisusta monet pitävät. Olen kuullut, että elokuvasta pitäisi nähdä useampi versio tai se pitäisi nähdä monta kertaa, jotta sitä voisi todella arvostaa, mutta se kuulostaa vain typerältä.

Yhteenveto: Blade Runner sisältää todella mainioita teemoja, mutta tarina, jossa ne ovat mukana, on pitkäveteinen, eikä saa napattua mukaansa. On hauskaa, että perinteinen salapoliisikertomus on yhdistetty futuristiseen maailmaan, mutta tämä innostaa vain aluksi. Leffa pistää hieman pohdiskelemaan, jos sellainen kiinnostaa enää uneliaan katselukokemuksen jälkeen. Mukana ei ole lainkaan jännitettä ja loppuhuipennuksessa on jopa tahatonta komiikkaa. Ihmisten näyttelijät ovat aika tönkköjä, kun taas replikanttien esittäjät ovat energisiä, mikä on kiinnostava ratkaisu, mutta sen takia päähenkilö Rick Deckard ei ole kovin mielenkiintoinen. Visuaalinen tyyli leffassa on hienon maalauksellinen. Vaikka Blade Runner ei ole mielestäni kovin ihmeellinen teos, ei se tarkoita sitä, etteikö se voisi olla teidän mielestänne. Suosittelen sen katsomista kaikille elokuvaharrastelijoille, sillä se on merkittävä teos leffakulttuurissa. Ei varmaan tule yllätyksenä, etten odota Blade Runner 2049 -leffaa, enkä myöskään näe syytä sille. Vaikka monet elokuvan fanit ovat innoissaan jatko-osasta ja siitä, että sen ohjaa arvostettu Denis Villeneuve, niin miettikää tekin, onko jatko edes tarpeellinen? Yksi asia, mikä tässä filmissä ihmisiä viehättää, on se, että sen loppu jää auki. Jatko-osan myötähän lopun mystisyys katoaa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.hollywoodreporter.com
Blade Runner, 1982, Warner Bros. Pictures, Blade Runner Partnership, The Ladd Company, Shaw Brothers