Masters of the Universe (1987) - elokuva-arvostelu

MASTERS OF THE UNIVERSE

Ohjaus: Gary Goddard

Näyttelijät: Dolph Lundgren, Courteney Cox, Robert Duncan McNeill, Frank Langella, Jon Cypher, Chelsea Field, Billy Barty, Meg Foster, James Tolkan, Christina Pickles, Tony Carroll, Pons Maar, Anthony De Longis, Robert Towers, Gwynne Gilford ja Walter Scott

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Masters of the Universe perustuu samannimiseen mediafranchiseen, joka käynnistyi vuonna 1982 Mattelin lanseeraamalla lelusarjalla ja nousi suursuosioon animaatiosarja He-Manin (He-Man and the Masters of the Universe - 1983-1984) myötä. Vuonna 1985 julkaistiin animaatioelokuva The Secret of the Sword ja samoihin aikoihin käynnistyi myös näytellyn filmatisoinnin teko. Eri studiot kilpailivat elokuvaoikeuksista ja lopulta ne sai haltuunsa The Cannon Group. Ongelmat kuitenkin syntyivät nopeasti, kun Cannonin taloudellinen tilanne ajautui vaakalaudalle ja budjettia piti kiristää reilusti, mikä johti useisiin käsikirjoituksen muokkauksiin. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1986 ja ne olivat täynnä vaikeuksia, pääasiassa rahasyistä. Jossain kohtaa kuvausryhmä uhkasi jättää projektin, kun heidän palkoistaan ei kuulunut mitään ja ohjaaja Gary Goddard joutui lopulta itse hankkia rahoituksen finaalia varten. Ruotsalaisen päätähti Dolph Lundgrenin englannintaito oli myös niin kehnoa, että tekijät pohtivat palkkaavansa jonkun jälkiäänittämään Lundgrenin repliikit uudestaan. Sopimusteknisistä syistä tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista ja niinpä Lundgren nauhoitti omat repliikkinsä uudelleen niin monta kertaa, että hänen lausumiseensa oltiin vihdoin tyytyväisiä. Ongelmista huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja Masters of the Universe saapui teattereihin elokuussa 1987. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden ja fanien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen, joka yhdessä Teräsmies ja uhka auringosta -leffan (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) kanssa ajoi The Cannon Groupin konkurssiin ja samalla jo työn alla ollut jatko-osa peruttiin. Itse en ole koskaan nähnyt tätä näyteltyä Masters of the Universe -elokuvaa, mutta katsoin lapsena He-Man -animaatiosarjaa. Nyt kun uusi Masters of the Universe -leffa (2026) on tulossa, päätin sitä odotellessa vihdoin ja viimein katsoa aiemman elokuvayrityksen ja samalla arvostella sen.

Kaukaisella Eternian planeetalla paha Skeletor on saanut vallattua Harmaakallon linnan, jonka hallitsija saa omakseen universumin mahtavimmat voimat. Taistelun tuoksinnassa sankari He-Man ja hänen uskolliset ystävänsä päätyvät Maahan ja heidän on keksittävä keino palata takaisin Eterniaan, estääkseen Skeletorin katalat aikomukset.

Päärooliin He-Maniksi valikoitui ruotsalainen Dolph Lundgren, joka oli juuri noussut Hollywoodin tietoisuuteen Rocky IV -elokuvan (1985) pahana Ivan Dragona. Lundgren on kieltämättä ulkoisesti kuin luotu tähän rooliin. Hän on hurjan lihaksikas blondi ja hän siirtyy sujuvasti häikäilemättömän venäläisnyrkkeilijän osasta universumin suurimmaksi sankariksi. Näyttelijätaidot Lundgrenilla olivat kuitenkin hakusessa ja vaikka mies pärjääkin vakuuttavasti toimintakohtauksissa, ei Lundgren täysin toimi kohtauksissa, joissa He-Man vain puhuu. Lundgren joutui tosiaan itse jälkikäteen dubbaamaan repliikkinsä jopa tylsistymiseen asti, kunnes tekijätiimi oli tyytyväinen hänen englantiinsa.

     Elokuvassa nähdään myös Jon Cypher ja Chelsea Field He-Mania auttavina Asemiehenä ja hänen tyttärenään Teelana, Christina Pickles Harmaakallon linnaa suojelevana Velhottarena, Frank Langella pahana Skeletorina, Meg Foster, Tony Carroll, Pons Maar, Anthony De Longis ja Robert Towers tätä seuraavina Evil-Lyninä, Beastmanina, Saurodina, Bladena ja Kargina, Billy Barty Gwildorina, joka on keksinyt laitteen, jolla pystyy matkustamaan minne tahansa universumissa, sekä Courteney Cox ja Robert Duncan McNeill teinipari Juliena ja Kevininä ja vastikään menehtynyt James Tolkan etsivä Lubicina, joihin He-Man ja kumppanit törmäävät päätyessään Maahan. Näyttelijäkaartin parasta antia on ehdottomasti Langella häijynä Skeletorina. Langella oikein herkuttelee tänä pahuuden perikuvana ja saa luotua hyvin uhkaa. Cox, McNeill ja etenkin Tolkan toimivat rooleissaan Maan asukkeina, mutta heidän hahmonsa tuntuvat tarpeettomilta ja budjettisyistä mukaan kirjoitetuilta, jotka vieläpä vievät keskittymisen pois He-Manista ja muista eternialaisista.

Jostain Masters of the Universe -elokuvan uumenista löytyy erittäin hyvä kasarin scifi-fantasiaseikkailu ja isomman budjetin kanssa leffa olisi taatusti yltänyt siihen potentiaaliin, mitä nämä hahmot ja maailma pitävät sisällään. Onkin suuri sääli, että projekti ajautui The Cannon Groupille, jonka taloudellinen tilanne pakotti tekijät turhauttaviin kompromissiratkaisuihin. Vielä elokuvan alku on lupaava, heittäessään katsojan saman tien keskelle He-Manin ja Skeletorin taistelua Eternian kohtalosta. Kaikki näyttää hyvältä ja tunnelmakin on kohdillaan. Mutta sitten hahmot päätyvät Gwildorin keksinnön myötä Maahan ja leffa lässähtää.

Vauhdikas ja jännittävä scifi-fantasiaseikkailu vaihtuu tylsään teinidraamaan ja He-Man ja kumppanitkin joutuvat siirtymään syrjään, kun Julie ja Kevin nousevat leffan todellisiksi päähenkilöiksi. He-Manin ja muiden "kala kuivalla maalla" -ihmettely Maan tavoista ei ole erityisen viihdyttävää, eikä musiikkisoitinta muistuttavan kosmisen avaimen perässä juoksentelu oikein pidä otteessaan. Toimintakohtaukset sentään ajavat asiansa ja loppuhuipennus Eterniassa on menevä. Näin jälkikäteen ei voi kuin jossitella, että mitä jos Cannon olisikin pistänyt kaiken luottonsa Masters of the Universeen ja tehnyt sen isommalla budjetilla ja samalla lähdemateriaalille uskollisemmin? Kokonaan Eterniaan sijoittuvana leffana tämä voitaisiin tuntea nykyään yhtenä kasarin isoista fantasiaklassikoista, eikä sinä omituisena häpeäpilkkuna He-Manin historiassa, millaisena siitä pääasiassa puhutaan. Jäänkin nyt mielenkiinnolla odottamaan, voisiko tuleva elokuva nostaa Masters of the Universen takaisin valtavirtaan, vai onko aika jo mennyt tästä maailmasta pahasti ohi?

Masters of the Universen ohjauksesta vastasi Gary Goddard, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan koko illan elokuvaa ja joka ei tämän jälkeenkään ohjannut vastaavaa, tehdessään myöhemmin lähinnä videoita huvipuistoihin. Goddard onnistuu Eterniaan sijoittuvissa kohtauksissa, mutta niiden väliin jäävistä Maa-osioista huomaa, ettei leffasta ollut tulossa sellainen kuin mies toivoi. Käsikirjoittaja David Odell on yrittänyt parhaansa mojovien rajoitteidensa kanssa, mutta hänen tekstinsä jää latteaksi.

Teknisesti Masters of the Universen taso on ailahteleva. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat pääasiassa mainiot ja varsinkin Harmaakallon linnan suuri sali näyttää hienolta. Puvustus ja maskeeraukset ovat suurimmaksi osaksi oivalliset ja Dolph Lundgren näyttää tosiaan ulkoisesti kuin ilmetyltä He-Manilta. Skeletor on toisaalta onnistuneen uhkaava ilmestys, vaikka varsinkin nykypäivänä isosta televisiosta teräväpiirtona katsottuna on selvää, että pääkallon sijaan kyse on kuminaamarista. Hahmoa auttaakin Langellan vahva roolisuoritus. Tehosteet lähinnä ajavat asiansa, mutta niistä näkyy pieni budjetti. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Bill Contin säveltämät musiikit kuuluvat leffan parhaisiin puoliin, vaikka alkutekstisävelmä on selvästi velkaa John Williamsin työlle Teräsmiehen (Superman - 1978) parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Masters of the Universe, Yhdysvallat, 1987, Golan-Globus Productions, Pressman Film, Cannon Films, The Cannon Group

Scream 7 (2026) - elokuva-arvostelu

SCREAM 7

Ohjaus: Kevin Williamson

Näyttelijät: Neve Campbell, Isabel May, Joel McHale, Sam Rechner, Celeste O'Connor, Asa Germann, Courteney Cox, Mason Gooding, Jasmin Savoy Brown, Anna Camp, Mark Consuelos, Mckenna Grace, Jimmy Tatro, Michelle Randolph, Ethan Embry ja Matthew Lillard

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten sen ympärille muodostui kokonainen franchise, johon kuului niin jatko-osia kuin samanniminen televisiosarja (2015-2019). Vuonna 2022 elokuvasarja herätettiin takaisin eloon elokuvalla Scream, joka menestyi niin hyvin, että jatko-osa Scream VI ilmestyi heti seuraavana vuonna, eli maaliskuussa 2023. Seitsemännen osan teko käynnistyi saman tien, kun kuudes osoittautui menestykseksi. Ohjaajakaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett päätyivät kuitenkin tekemään vampyyrileffa Abigailin (2024), jolloin heidän tilalle valittiin Christopher Landon. Kun vuoden 2022 Screamia ja Scream VI:a tähdittänyt Melissa Barrera sai potkut kritisoituaan Israelin tekoja Gazassa, myös toinen tähti Jenna Ortega ja Landon jättivät elokuvan. Uudeksi ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi palkattiin alkuperäisen Screamin käsikirjoittaja Kevin Williamson ja alkuperäisiä osia tähdittänyt Neve Campbell saatiin ylipuhuttua takaisin sarjaan, Campbellin jäätyä pois Scream VI:sta, koska hänelle ei maksettu tarpeeksi. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2025 ja nyt Scream 7 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin vuoden 2022 Screamia kelpo lisäyksenä sarjaan, mutta kuudes leffa jäi mielestäni aika keskinkertaiseksi. Odotukseni seitsemättä osaa katosivat, kun Barrera ja Ortega poistuivat kuvioista, eivätkä elokuvan trailerit juuri voittaneet minua puolelleen. Kävin silti katsomassa Scream 7:n sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Sidney Prescott yrittää keskittyä rauhalliseen perhe-elämään, kun jälleen joku Ghostfaceksi naamioitunut alkaa murhata ihmisiä hänen ympärillään.

Jäätyään pois Scream VI:sta epäonnistuneiden palkkaneuvottelujen seurauksena, Neve Campbell palaa jälleen rooliinsa Sidney Prescottiksi, joka on jo viisi kertaa selviytynyt Ghostfaceksi naamioituneiden hyyppien kynsistä. Ja jos Sidney luuli, että hänet on vihdoin jätetty rauhaan, niin turha toivo, sillä jälleen alkaa ihmisiä löytyä raa'asti murhattuina. Vuoden 2022 Screamissa Campbell tyytyi lähinnä sivurooliin ja hoiti hommansa käsittämättömän innottomasti. Tästä syystä minulle ei edes tullut ikävä häntä kuudetta osaa katsoessani ja jännitin, että noinkohan Campbell hoitaa hommansa tälläkin kertaa yhtä puisesti. Jos Scream 7:stä voi kuitenkin jotain positiivista sanoa, niin Campbell on oikeasti hyvässä vedossa ikonisimmassa roolissaan. Asiaa on todennäköisesti auttanut raportoitu seitsemän miljoonan dollarin palkkio.

     Elokuvassa nähdään myös Joel McHale Sidneyn poliisimiehenä Markina ja Isabel May heidän tyttärenään Tatumina, Sam Rechner Tatumin poikaystävänä Beninä, Mckenna Grace ja Celeste O'Connor Tatumin ystävinä Hannahina ja Chloena, Asa Germann Woodsboro-murhista intoilevana Lucasina, sekä tottakai Courteney Cox televisiopersoona Gale Weathersina. Lisäksi parista aiemmasta osasta tutut Jasmin Savoy Brownin ja Mason Goodingin esittämät sisarukset Mindy ja Chad käyvät kääntymässä, näyttäen, että sentään parin aiemman osan tapahtumia ei ole pyyhitty pois aikajanalta niiden päätähtien poistumisen myötä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin tällä kertaa Cox on se, jota ei juuri vaikuta kiinnostavan olla mukana. Aivan kuin hänkin olisi tuuminut, että hänen hahmonsa olisi pitänyt kuolla kutososassa.

Scream 7 taitaa olla mielestäni sarjan heikoin osa tähän mennessä. On kiva nähdä, että Neve Campbell palaa vihdoin innolla Sidneyn rooliin, mutta hänen ympärilleen kasattu elokuva onkin sitten valitettavan ponneton kompromissiratkaisu Barreran potkuista lumipalloefektinä syntyneiden suunnitelmanmuutosten seurauksena. Elokuvasarjan vannoutuneimpia faneja saman vanhan innoton kierrättäminen tuskin haittaa, mutta itse tuumin jo ennen puoltaväliä, että ehkä olisi parempi, jos Scream vaipuisi jälleen horrokseen hetkeksi. Koska eiväthän nämä leffasarjat siis ikinä oikeasti lopu kokonaan. Mutta ehkä kymmenisen vuoden tauko tekisi hyvää.

Guy Busickin ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten vain tapettaviksi tarkoitetuista teinihahmoista tai Ghostface-naamion alta paljastuvan tyypin motiivista. Pari ihan jännittävää kohtausta ja kekseliästä tappoa on saatu aikaiseksi, joskin yksi kuolema on naurettavassa yliampuvuudessaan enemmän Scary Movie -osastoa. Tavallaan Scream alkaakin jo tuntua parodialta itsestään, vaikka homma hoidetaan haudanvakavasti. Siinä, missä alkuperäinen kauhuklassikko leikitteli kekseliäästi lajityypin kliseillä ja toi raikkautta tuolloin kulahtaneeseen slashergenreen, Scream 7 on pelkkä vaisu varjo siitä, mitä sarja aikoinaan edusti. Elokuvasarja on viimeistään nyt vajonnut yhdeksi niistä tusinaslashereista, joista se aikoinaan teki pilkkaa. Mukaan on taas yritetty mahduttaa metatietoista kommentaaria, mutta se jää yhtä puolitiehen kuin melkein kaikki muukin leffassa.

Scream 7 on myös osoitus siitä, että aina ei riitä se, että vanhat konkarit tuodaan takaisin myös kameran takana. Kevin Williamsonin työ ohjaajana jättää toivomisen varaa etenkin kauhuosastolla, joka luottaa pelkästään kovaäänisiin pelotteluihin. Paremmin Williamson hoitaa Campbellin ja Mayn välisen vaikean äiti-tytär-suhteen, joskin käsikirjoituspuolella tämäkin jää ohkaiseksi. Sentään Scream 7 on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Pimeyden keskeltä taustalla esiin hivuttautuva Ghostface-maski on aina yhtä kuumottava näky. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta parit digiefektit pistävät silmään ikävästi. Marco Beltrami vastaa tämänkin Screamin musiikeista, mutta paria vanhaa melodiaa lukuun ottamatta mies ei ole saanut mitään uutta ja kiinnostavaa aikaiseksi. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream 7, Yhdysvallat, 2026, Paramount Pictures, Outerbanks Entertainment, Project X Entertainment, Québec Production Services Tax Credit, Radio Silence Productions, Spyglass Media Group

Arvostelu: Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994)

ACE VENTURA - LEMMIKKIDEKKARI

ACE VENTURA: PET DETECTIVE

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Jim Carrey, Courteney Cox, Sean Young, Tone Loc, John Capodice, Noble Willingham, Troy Evans, Dan Marino, Raynor Scheine, Udo Kier, Frank Adonis ja Mark Margolis

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 12

Ace Ventura: Pet Detective, eli suomalaisittain Ace Ventura - lemmikkidekkari on Jim Carreyn tähdittämä komediaelokuva. Alun perin tavanomaisempana Sherlock Holmes -parodiana käynnistynyt idea muovautui eläinasetelmaksi, kun käsikirjoittaja Jack Bernstein katsoi David Lettermanin sketsiä lemmikinomistajista. Yhdessä ohjausdebyyttinsä tekevän Tom Shadyacin kanssa Letterman sai ideansa läpi Morgan Greek Productionsilla. Alun perin päärooliin kaavailtiin Rick Moranista, mutta kun hän kieltäytyi, tekijät ottivat yhteyttä muun muassa Alan Rickmaniin, ennen kuin he näkivät tuohon aikaan varsin tuntemattoman Jim Carreyn esiintyvän In Loving Color -komediaohjelmassa (1990-1994) ja valitsivat hänet. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1993 ja lopulta Ace Ventura - lemmikkidekkari sai maailmanensi-iltansa 4. helmikuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin ohjaaja ja päätähti ennakkoon pelkäsivät, elokuvasta muodostui suurhitti, joka nosti Jim Carreyn kertaheitolla komediagenren kuumimpien nimien joukkoon. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle ja suosiostaan huolimatta Carrey sai Razzie-ehdokkuuden vuoden huonoimpana uutena starana. Itse näin Ace Ventura - lemmikkidekkarin jo lapsena ja pidin siitä tuolloin paljon. Olen kerran tai pari katsonut leffan uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt jo 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kun Miami Dolphins -jalkapallojoukkueen maskottidelfiini siepataan juuri ennen merkittävintä urheilutapahtumaa Super Bowlia, joukkue palkkaa etsintätöihin parhaan (ja ainoan) lemmikkidekkarin, Ace Venturan.

1990-luvun alussa Jim Carrey oli tunnettu lähinnä komediaohjelmien sivurooleista ja nähtiinpä hänet myös Clint Eastwoodin kanssa jännärissä Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool - 1988). Vuonna 1994 Carrey pääsi kuitenkin tähdittämään kolmea komediaelokuvaa, jotka tekivät hänestä nopeasti yhden isoimmista komediatähdistä. Näistä ensimmäinen elokuva oli Ace Ventura - lemmikkidekkari, jossa hän näyttelee, noh, Ace Venturaa, lemmikkidekkaria. Enemmän eläimistä kuin ihmisistä pitävä Ace on hankkiutunut varsin erikoiselle alalle, mihin hän tosin istuu täydellisesti, sillä "erikoinen" tuntuu aika minimalistiselta ilmaisulta kuvaamaan Acen eksentristä olemusta. Ace on hyvin hessuhopomainen touhottaja, jonka Carrey vaati kuitenkin olevan pätevämpi työssään kuin millaiseksi hahmo oli alun perin kirjoitettu. Carrey loikin paljon hahmosta itse, improvisoiden kuvauksissa tai vaatien muutoksia käsikirjoitukseen. Lopputuloksena on komediagenren ikoni, jonka rooliin on mahdotonta kuvitella ketään muuta kuin Jim Carrey. Siis oikeasti, ajatelkaapa, jos Ace Venturaksi olisikin valittu Alan Rickman, eli siis Hans Gruber ja professori Kalkaros. Vaikkei Carreylle lämpenisikään, täytyy hänelle nostaa hattua siitä, kuinka täysillä hän hyppää hommaansa. Varmaan tsiljoona kuppia kahvia aamulla hörppinyt Carrey paahtaa menemään vähintään 110-prosenttisesti kohtauksesta toiseen ja leffan katselu vaatiikin tiettyä mielentilaa, jotta Carrey ei käy hermoille. Hieman väsyneenä, jolloin kaikki tuntuu hauskalta, Ace Ventura - lemmikkidekkari on mitä otollisin leffa pistää pyörimään. Silloin Carreyn naamanvääntelyt ja muut hassut maneerit pitävät väkisin virnettä yllä.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Courteney Cox Miami Dolphinsille työskentelevänä Melissana, Sean Young Acea inhoavana poliisikomentaja Einhornina, Tone Loc Acea toisinaan auttavana poliisi Emiliona, sekä Miami Dolphins -joukkueessa ihan oikeasti amerikkalaista jalkapalloa pelannut Dan Marino omana itsenään. Udo Kier tekee leffassa pienen roolin rikkaana Ronald Campina. Sivunäyttelijät ovat ihan passeleita osissaan, mutta kaikki jäävät toki Carreyn show'n varjoon. Voin vain kuvitella, kuinka monta otosta on mennyt pilalle sivunäyttelijöiden tai muiden työryhmäläisten purskahtaessa nauruun Carreyn takia.

Aaalrighty then, mistäs sitä lähtisi purkamaan Ace Ventura - lemmikkidekkaria? Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että elokuva ei ole erityisen hyvin kestänyt aikaa. Elokuva sai jo ilmestyessään negatiivista palautetta sen sukupuolivähemmistöön kohdistuvasta huumorista, eikä kritiikki ole kuin kasvanut vuosien varrella. Itsekin koin tietyn puolen leffan loppupäästä varsin vaivaannuttavaksi katseltavaksi ja on helppo sanoa, että jos Ace Ventura - lemmikkidekkari tehtäisiin tänä päivänä, moni asia tehtäisiin varmasti toisin. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa leffan heikkouksista, vaan yleisesti ottaen näin aikuisiällä en kokenut Carreyn revittelyjä enää yhtä hillittömän hulvattomiksi kuin lapsena. Elokuvasta löytyy paljon hauskoja hetkiä, mutta kuten jo totesin, se myös todella vaatii tietyn mielentilan, jotta siitä voi tosissaan nauttia.

Elokuvan delfiiniryöstötarina antaa ihan passelit raamit Carreyn sekoilulle, joskin kertomus tuntuu ajautuvan eläinpuolelta hieman sivuraiteille elokuvan edetessä. Tämän omalaatuisen etsivän tutkimustyö on silti varsin viihdyttävää seurattavaa ja vajaan puolentoista tunnin pituus on erittäin hyvä kesto pöljälle vouhotukselle. Sekaan mahtuu niin hupaisaa hiiviskelyä juhlatilaisuudessa Mission: Impossible -tunnarin tahtiin, myötähäpeällistä soluttautumista mielisairaalaan kuin rikospaikan vihjeiden esittelyä veikeällä tavalla. Kenties hauskinta on montaasi, jossa Ace yrittää tutkia erään sormuksen mysteeriä. Vekkuli idea on myös Acen tietty eläimellinen käytös ja on suorastaan nerokasta, että Acen auton tuulilasi on hajalla, minkä takia hänen täytyy ajaessaan työntää päänsä sivuikkunasta koiran tavoin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa debyyttinsä tekevä Tom Shadyac, joka jatkoi Carreyn kanssa yhteistyötä myöhemmin komedioissa Valehtelija, valehtelija (Liar Liar - 1997) ja Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003). Shadyac pitää filmiä kelvollisesti kasassa ja antaa Carreyn kaikessa rauhassa toteuttaa itseään. Tekniseltä puoleltaan Ace Ventura - lemmikkidekkari on ihan menevästi tehty. Se on sujuvasti kuvattu ja napakasti rytmitetty leikkauksessa. Päähahmon asut ja maskeeraukset ovat mahdollisimman räikeät ja villit. Lavasteet ovat mainiot ja muutamat erikoistehosteetkin ihan toimivat. Äänimaailma on hyvin luotu ja Ira Newbornin säveltämät musiikit tuovat mukaan letkeää etsivähenkeä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ace Ventura: Pet Detective, 1994, Morgan Greek Entertainment

Arvostelu: Scream VI (2023)

SCREAM VI

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett

Pääosissa: Melissa Barrera, Jenna Ortega, Jasmin Savoy Brown, Mason Gooding, Dermot Mulroney, Jack Champion, Courteney Cox, Hayden Panettiere, Liana Liberato, Devyn Nekoda, Josh Segarra, Henry Czerny, Tony Revolori, Samara Weaving ja Skeet Ulrich

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Scream (1996) oli valtava hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Scream 2 (1997) oli myös kehuttu menestys, mutta Scream 3 (2000) sai hyvistä lipputuloistaan huolimatta ailahtelevan vastaanoton ja niinpä Scream 4 ilmestyi vasta vuonna 2011. Viidettä elokuvaa suunniteltiin pitkään, mutta sen sijaan tehtiinkin televisiosarja Scream (2015-2019). Kun sen sarjan kolmas tuotantokausi kohtasi murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta, sarja lopetettiin ja viidennen elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin. Vuonna 2022 ihan vain Screamiksi nimetty viides leffa oli iso hitti, joka voitti niin fanit kuin kriitikot puolelleen ja kuudennen elokuvan teko alkoikin välittömästi. Kuvaukset käynnistyivät viime kesänä ja jo nyt, vain hieman yli vuosi edellisen osan jälkeen Scream VI saa ensi-iltansa. Alkuperäinen Scream on yksi suosikkikauhuleffoistani ja pidän myös kakkos- ja nelososasta. Viides leffa oli positiivinen yllätys ja olenkin odottanut kuudetta elokuvaa ihan hyvin mielin. Kävin katsomassa Scream VI:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Selvittyään Woodsboron murhista, siskokset Sam ja Tara, sekä sisarukset Mindy ja Chad ovat muuttaneet New Yorkiin, uuden ja rauhallisemman elämän toivossa. Kuitenkin halloweenin lähestyessä joku pukee jälleen Ghostface-naamion ylleen ja uusi murhavyyhti alkaa.

Viime vuoden Scream-leffassa esitellyt selviytyjähahmot tekevät paluun. Melissa Barrera nähdään Sam Carpenterina, alkuperäisen elokuvan murhaajan, Billy Loomisin (Skeet Ulrich) tyttärenä, Netflixin Wednesday-sarjan (2022-) myötä parhaillaan suuresta suosiosta nauttivan Jenna Ortegan esittäessä jälleen Samin siskopuolta, Taraa. Myös sisarukset Mindy (Jasmin Savoy Brown) ja Chad (Mason Gooding) selvisivät viime elokuvan murhista hengissä ja ovat seuranneet Carpentereja New Yorkiin rauhallisemman elämän perässä. Näyttelijänelikko suoriutuu toistamiseen oivallisesti osistaan - etenkin Barrera, jonka hahmoa vaivaa entistä enemmän hänen isänsä identiteetti. Lisäksi Samia vaivaa se, että internetissä levitellään huhuja, että hän oli Woodsboron todellinen murhaaja ja muka lavasti poikaystävänsä Richien (Jack Quaid). Tällä leffaa ottaa kantaa siihen, kuinka uhrit liiankin usein mustamaalataan pahiksiksi ja huomionhakuisiksi, kun taas todelliset syylliset saavat sympatiat osakseen.

     David Arquetten näyttelemän seriffi Deweyn kuoltua edellisleffassa ja Neve Campbellin kieltäydyttyä palaamasta Sidneyn rooliin, liian pienen palkkiotarjouksen takia, alkuperäistriosta vain Courteney Cox nähdään vanhassa osassaan journalisti Gale Weathersina. Itse en jäänyt kaipaamaan Campbellia, sillä hän näytti edellisleffassakin siltä, ettei häntä kiinnostanut yhtään olla mukana. Cox taas suoriutuu mallikkaasti roolistaan jälleen kerran. Vanhoista hahmoista mukana on myös Scream 4:stä tuttu Kirby Reed (Hayden Panettiere) ja uusina hahmoina leffassa esitellään muun muassa Samin ja Taran kämppis Quinn (Liana Liberato), tämän poliisi-isä Wayne (Dermot Mulroney), Mindyn tyttöystävä Anika (Devyn Nekoda), Chadin kämppis Ethan (Jack Champion), Samin ja Taran naapurissa asuva Danny (Josh Segarra), Samin terapeutti Stone (Henry Czerny), sekä elokuvaprofessori Crane (Samara Weaving) ja hänen oppilaansa Jason (Tony Revolori). Uudet näyttelijät pärjäävät kelvollisesti, niin potentiaalisien uhrien kuin murhaepäiltyjen rooleissa.

Viimevuotinen viides Scream-leffa ei tarjonnut mitään erityisen ihmeellistä, mutta se oli varsin kelpo (sanoisinpa, että kauhuelokuvasarjan viidenneksi osaksi jopa yllättävänkin onnistunut) kauhuraina. Kuudes elokuva pistettiinkin kiireellä tuotantoon heti, kun viides osoittautui hitiksi ja osittain sen myös huomaa. Scream VI on ihan menevä tapaus, mutta siitä paistaa läpi, että se tehtiin aikamoisella vauhdilla. Ensikohtauksessaan leffa pääsee yllättämään ja vihjailemaan täysin uudenlaisesta Scream-kokemuksesta, mutta harmillisesti sen jälkeen filmi lähtee kulkemaan turhankin tuttuja ja turvallisia latuja. Jos pidit kovasti sarjan aiemmista osista, tulet takuulla pitämään myös kuudennesta elokuvasta, mutta veikkaisin, että tässä kohtaa murhaajan henkilöllisyyden arvaaminen käy liiankin helposti.

Elokuvasta löytyy muutamia erittäin mainioita ja jännittäviä kohtauksia, joissa eri hahmot joutuvat Ghostfacen piinaamiksi. Trailereistakin tutut kohtaukset pikkukaupassa haulikolla varustetun tappajan kanssa, sekä metroajelu halloween-iltana, jolloin newyorkilaiset ovat pukeutuneet Ghostface-naamareihin, sekä ties keneksi kaikiksi kauhuikoneiksi, pistävät toimivasti sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Leffa viihdyttää passelisti ja yllätyin, kuinka nopeasti elokuvan kahden tunnin kesto kulkee. Murhat ovat oivan raakoja, miellyttäen varmasti slasher-faneja. Elokuva kuitenkin lässähtää ikävästi finaalissaan, kolmesta eri syystä. Ensinnäkin hahmot ottavat aivan liikaa osumaa ja painavat silti menemään, aivan kuin useampi puukonisku vatsassa ei tuntuisi missään. Toiseksi on turhauttavaa, ei, vaan raivostuttavaa, kuinka usein hahmoilla olisi mahdollisuus pistää Ghostface kumoon ja ottaa selvää, kuka maskin takaa löytyy, mutta sen sijaan he juoksevat aina karkuun. Ja kolmanneksi, menemättä spoilereihin, en pitänyt (taaskaan) siitä, kuinka murhaajan identiteetin paljastuminen hoidetaan. En voi olla ainoa, jota Screamien aikana ärsyttää, kuinka nämä pitkään viekkailta ja suunnitelmallisilta vaikuttavat murhaajat ottavat lopuksi naamarin pois ja muuttuvat ylinäytellyiksi psykopaattikarikatyyreiksi?

Elokuvan ohjaajina toimivat edellisenkin Screamin ohjanneet Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett ja käsikirjoituksesta vastaavat toistamiseen James Vanderbilt ja Guy Busick. Ohjaajaduo rakentaa tunnelmaa mainiosti, mutta Vanderbilt ja Busick kompastelevat käsikirjoituksensa kanssa. Sen lisäksi, että leffa lässähtää finaalissaan, kaksikko ei ole keksinyt oikein mitään uutta ja mielenkiintoista mukaan, eikä sarjalle ominainen meta-itsetietoisuus enää jaksa viehättää samalla lailla. Kirjoittajat eivät myöskään uskalla edetä rohkealta vaikuttavien ideoidensa kanssa. Kyllähän viides Screamkin pelasi tutuilla korteilla, mutta sen ja nelososan välissä oli sentään ehtinyt vierähtää yksitoista vuotta, samalla lailla kuin kolmannen ja neljännen elokuvan välissä. Nyt edellisestä Screamista on vierähtänyt vasta juuri ja juuri vuosi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kuitenkin vakuutta. Se on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin valaistu. Lavasteet ovat hienot, maskeeraukset onnistuneen rujot ja pukusuunnittelijoita täytyy kehua Ghostfacen käyttämästä kuluneesta naamarista, mikä näyttää ihan pirun upealta. Äänimaailma toki luottaa usein koviin äkkisäikäytyksiin, Brian Tylerin ja Sven Faulconerin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Scream VI on ihan menevä kauhuraina, joka kuitenkin kompuroi elokuvasarjan kaavoihin kangistumisen ja muutamien typerien ratkaisujen kanssa. On naurettavaa, kuinka osa hahmoista ei vaikuta olevan lähes moksiskaan, vaikka saisivat useaan otteeseen puukosta. Elokuvan alku lupailee uudenlaista Scream-elokuvaa, mutta leffa harmillisesti peruu potentiaalisia ideoitaan ja kulkee liian tuttuja ja turvallisia latuja. Niinpä murhaajan henkilöllisyydenkään arvaaminen ei tällä kertaa ole erityisen vaikea homma. Seasta löytyy joitain todella mukaansatempaavia ja jännittäviä kohtauksia, mutta valitettavasti loppuhuipennus kompuroi turhauttavasti. Elokuvasta paistaa läpi, että se pistettiin turhankin vauhdikkaasti tuotantoon ja hieman ponneton lopputulos kaipaisi hiomista, sekä lisäpotkua. New York on oiva maisemanvaihdos, uuden Ghostfacen kulunut naamari näyttää upealta, tekninen toteutus toimii ja pääasiassa näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti. Jos pidit paljon aiemmista Scream-elokuvista, kuudes osa miellyttää takuulla. Jos taas mielestäsi elokuvasarja on turhan itseään toistava, ei tämä uutuus luultavasti muuta mieltäsi positiivisempaan suuntaan. Seitsemäs elokuva on jo nähtävästi suunnitteilla ja toivon, että kun sellainen tehdään, tekijät käyttävät enemmän aikaa hioakseen käsikirjoitusta ja tuomalla mukaan jotain uutta ja piristävää.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä todella lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream VI, 2023, Paramount Pictures, Spyglass Media Group, Project X Entertainment, Québec Production Services Tax Credit, Radio Silence Productions

Arvostelu: Scream (2022)

SCREAM

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett

Pääosissa: Melissa Barrera, Jenna Ortega, Jack Quaid, Mason Gooding, Jasmin Savoy Brown, Mikey Madison, Sonia Ben Ammar, Dylan Minnette, David Arquette, Courteney Cox, Neve Campbell, Kyle Gallner ja Skeet Ulrich

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin kauhuelokuva Scream (1996) nousi suureen suosioon ilmestyessään. Elokuvalle tehtiin jatko-osat Scream 2 (1997), Scream 3 (2000) ja Scream 4 (2011) ja viidennestä elokuvasta oli pitkään puhetta, mutta projekti ei millään edennyt, etenkään kun Craven kuoli vuonna 2015. Viidennen leffan sijaan elokuvien pohjalta tehtiinkin televisiosarja Scream, jota esitettiin kolmen kauden verran vuodesta 2015 vuoteen 2019. Kun elokuvasarjan oikeudet omistanut The Weinstein Company suljettiin tuottaja Harvey Weinsteiniä kohtaan nousseiden ahdistelusyytösten takia, oikeudet päätyivät Spyglass Media Groupille, joka ryhtyi työstämään viidettä elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2020 ja nyt ihan vain Scream-nimen saanut leffa ilmestyy myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin uuden Scream-elokuvan olevan tulossa, vaikka samalla pelkäsin, ettei homma enää toimisi, kun Craven ei ole puikoissa. Kuitenkin kun elokuva ilmestyi tammikuussa maailmalla ja sai paljon positiivista palautetta, aloin jopa innostua filmin näkemisestä. Kävinkin katsomassa elokuvan hyvillä mielin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Ghostface-naamioon pukeutunut murhaaja viimeksi rikkoi Woodsboron rauhan. Kun ryhmä teinejä joutuu uuden murhaajan kohteiksi, Deweyn, Galen ja Sidneyn täytyy palata takaisin nuoruutensa kaupunkiin.

Neve Campbell, Courtney Cox ja David Arquette nähdään jo viidettä kertaa edellisistä elokuvista selviytyneenä kolmikkona, Sidney Prescottina, Gale Weathersina ja Dewey Rileynä. Arquette on yllättävänkin hyvässä vedossa ex-seriffi Deweynä, joka ensimmäisenä päättää ryhtyä auttamaan uusia teinejä. Coxkin vaikuttaisi palanneen oikein mielellään yhä toimittajan hommia tekevän Galen osaan, mutta Campbell ei näytä edes jaksavan esittää, että häntä kiinnostaisi olla leffassa mukana. Samalla tavalla kuin hänen Sidney-hahmonsa pohtii, että eikö Ghostface koskaan jätä häntä rauhaan, Campbell vaikuttaisi tuumivan, että mitä hänen pitäisi tehdä, jotta häntä ei enää pyydetä mukaan näihin filmeihin?

     Onkin siis siinä mielessä hyvä, että pääasiassa elokuva keskittyy uusiin hahmoihin, Woodsborossa asuviin teineihin, jotka joutuvat tällä kertaa jonkun psykopaatin tappolistalle. Mukana ovat siskokset Tara (Jenna Ortega) ja Sam (Melissa Barrera), jälkimmäisen poikaystävä Richie (Jack Quaid), sisarukset Mindy (Jasmin Savoy Brown) ja Chad (Mason Gooding), jälkimmäisen tyttöystävä Liv (Sonia Ben Ammar), Amber (Mikey Madison) ja Wes (Dylan Minnette). Kaikista nuorukaisista ei tietenkään saada paljoa irti ja osa on mukana vain nostamaan elokuvan ruumismäärää, mutta tarinan keskiössä oleva siskosuhde Taran ja Samin välillä on onnistuneesti rakennettu - joskin eräs nyyhkyttelykohtaus ei ole kummoinen Ortegan ja Barreran näyttelijäsuoritusten osalta. Muuten näyttelijät tekevät kelpo duunia, ainakin esittäessään pelokasta tai sattuvaa, kun Ghostfacen veitsi osuu kehoon.

Elokuvan nimeäminen ihan vain Screamiksi sai varmaan jotkut pohtimaan, onko kyse jatko-osasta Cravenin neljälle leffalle, vai jonkinlaisesta elokuvasarjan uudelleenkäynnistyksestä, vai jopa alkuperäisen elokuvan uusintafilmatisoinnista. Kuten itse leffassakin tiedostetaan ja vitsaillaan, elokuva on tavallaan yhdistelmä kaikkea kolmea. Se sijoittuu ajassa kymmenen vuotta Scream 4:n tapahtumien perään, siinä yritetään herättää leffasarja takaisin henkiin ja siinä kierrätetään paljon alkuperäisestä filmistä, toki tiettyjen twistien kera. Sarjan aiempien elokuvien tavoin myös tästä leffasta löytyy paljon itseironista huumoria ja pilkan kohteeksi joutuukin niin internetfoorumeiden toksinen fanikulttuuri kuin kauhun uusi trendi yrittää herättää vanhoja elokuvasarjoja takaisin henkiin yhdistelemällä vanhoja hahmoja uusiin kuvioihin ja nimeämällä raina samoin kuin alkuperäinen teos. Vähän niin kuin vuoden 2018 Halloween. Tosin tämä uusi Scream ei lähde pyyhkimään aiempia jatko-osia aikajanalta.

Mutta noh, millainen on Scream vuosimallia 2022? Se on oikein kelvollinen kauhuelokuva, joka ei tarjoa mitään tajunnanräjäyttävää tai erityistä. Kuitenkin jos sitä verrataan monien muiden kauhuleffasarjojen viidensiin osiin, on se ehdottomasti huippuluokkaa. Ensikohtauksesta lähtien elokuva tarjoaa juuri sitä, mitä Scream-elokuvalta voikin odottaa. On karmivia puhelinsoittoja, verisiä tappoja, Ghostfacea ottamassa turpiinsa jahtaamiltaan teineiltä ja lopuksi tietty dramaattisen mahtipontinen paljastus. Vaikka tutussa ja turvallisessa pitäytymisessä ei sinänsä ole mitään pahaa ja viihdyin kyllä filmin parissa, lopputekstien rullatessa tuumin silti, että jotain jäi uupumaan. Mutta kuten yksi hahmoistakin on käsikirjoitettu sanomaan, tällaisia jatko-osa-henkiinherätys-uudelleenfilmatisointeja on vaikea tehdä niin, että fanit pysyvät tyytyväisinä; ei saa olla pelkkä kopio alkuperäisestä, mutta ei myöskään saisi poiketa tutusta kaavasta.

Tällä kertaa ohjaajan puikoissa pyörivät muutaman vuoden takaisen erittäin mainion kauhukomedia Ready or Notin (2019) tehneet Tyler Gillett ja Matt Bettinelli-Olpin, jotka jatkavat hyvin Cravenin jalanjäljissä, uskaltamatta sen kummemmin poiketa esikuvansa asettamalta polulta. Paikoitellen duo onnistuu erittäin oivaltavasti, esimerkiksi hyödyntäessään nokkelasti kulahtanutta kauhukikkaa, missä avataan ovi peittämään kuvan tausta ja oven sulkeutuessa murhaaja on oven takana. Vai onko sittenkään? James Vanderbiltin ja Guy Busickin käsikirjoitus toimii hyvin Kevin Williamsonin tekstejä mukaillen, mutta tämäkään kaksikko ei paljoa tuo omaa mukaan. Scream on hyvin kuvattu ja ihan toimivasti leikattukin, vaikka vajaan parin tunnin kestossa elokuva on paikoitellen turhan pitkä. Tiiviimmällä rytmityksellä jännite pystyttäisiin pitämään yllä kaiken aikaa. Lavasteet ovat mainiot, Ghostface-naamarin ja -asun näkeminen levitti heti hymyn tämän kauhufanin kasvoille ja tekoverta roiskitaan hyvissä määrin. Äänimaailma painottuu välillä liian paljon äkkisäikäytysten puolelle, eivätkä Brian Tylerin musiikit koskaan nouse esille.

Yhteenveto: Vuoden 2022 Scream on mainio kauhuelokuva ja hyvää jatkumoa Wes Cravenin leffoille. Mitään erityisen ihmeellistä elokuva ei onnistu tarjoamaan, eikä se mullista sarjaa millään lailla, mutta tyypillistä Scream-menoa janoavat katsojat tulevat saamaan juuri sitä, mitä elokuvalta voikin odottaa. Tapot ovat kivan brutaaleja, Ghostfacea on samanaikaisesti ilahduttavaa ja jännittävää katsoa, ja seasta löytyy hilpeän itsetietoista huumoria. Modernit kauhuelokuvat saavat omat kritiikkinsä, vaikka leffa itse syyllistyy väkisinkin olemaan sellainen hieman tarpeeton rahastusjatko-osa, joista se tekee pilkkaa. David Arquette on erittäin hyvässä vedossa Deweynä ja Courteney Coxkin on oiva Galena, mutta Neve Campbell vetää Sidneyn roolin harmillisen laiskasti ja innottomasti. Nuorison esittäjät taas suoriutuvat hyvin osistaan. Jos olet pitänyt aiemmista Scream-elokuvista ja olet kaivannut lisää samaa, sarjan viides osa tarjoaa aivan varmasti toivottua hupia ja kauhua. Faneille leffa on selvästi kelvannut, sillä elokuva on ollut niin iso hitti, että tekijät ovat jo ilmoittaneet jatkoa olevan tulossa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream, 2022, Paramount Pictures, Lantern Entertainment, Outerbanks Entertainment, Project X Entertainment, Radio Silence Productions, Spyglass Media Group

Arvostelu: Scream 4 (2011)

SCREAM 4

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Emma Roberts, Hayden Panettiere, Erik Knudsen, Rory Culkin, Marley Shelton, Alison Brie, Marielle Jaffe, Nico Tortorello, Anthony Anderson, Adam Brody, Mary McDonnell, Britt Robertson, Aimee Teegarden, Anna Paquin, Kristen Bell, Lucy Hale ja Shenae Grimes
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin satiirinen kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scream 2 (1997) ja Scream 3 (2000) saivat kumpikin edeltäjäänsä huonommat arviot, mutta molemmat olivat silti hittejä lippuluukuilla. Kesti kuitenkin useampi vuosi, kunnes Craven suostui palaamaan sarjan pariin. Kesällä 2008 alkoi Scream 4:n suunnittelu ja kaksi vuotta myöhemmin käynnistyivät leffan kuvaukset. Lopulta Scream 4 sai ensi-iltansa keväällä 2011, mutta elokuva ei osoittautunut edellisten osien veroiseksi menestykseksi, vaikka kriitikot pitivät sitä kolmososaa parempana. Itse hassua kyllä näin tämän nelososan ensimmäisenä sarjasta. Silloin en erityisemmin lämmennyt leffalle, mutta innostuin kyllä sarjasta, kun vihdoin katsoin alkuperäisen Screamin muutamaa kuukautta myöhemmin. Nyt kun Scream-leffat ovat jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Scream (2022), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Katsoinkin kaikki neljä leffaa muutaman viikon sisällä ja oli mukavaa vihdoin katsoa ne oikeassa järjestyksessä.

Alkuperäisten Woodsboron murhien viisitoistavuotispäivänä Sidney Prescott palaa takaisin kaupunkiin mainostamaan uutta selviytymiskirjaansa "Pois pimeydestä". Samalla kaksi teiniä murhataan ja Sidney joutuu jälleen kerran selvittämään, kuka on Ghostface-maskin takana?

Alkuperäisestä Scream-trilogiasta hengissä ihmeen kaupalla selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), sekä nykyään naimisissa oleva pari Dewey ja Gale Riley (elokuvan teon aikaan oikeasti naimisissa olleet David Arquette ja Courteney Cox) vedetään taas kerran mukaan murhatutkimukseen. Kun murhat alkavat, itse kullakin on kasvoillaan tympääntynyt "joko taas" -ilme, mutta silti kolmikko ryhtyy selvityksiin innoissaan - luultavasti sen takia, että Scream 3:n teosta oli jo vierähtänyt kymmenen vuotta. Sidney ei ole enää yhtä mielensä riivaama, mutta jääkin sitten samalla hieman tylsemmäksi tapaukseksi tässä leffassa. Deweyn ja Galen riitelyä on veikeä seurata ja Arquette ja Cox ovat jälleen oivallisia osissaan. Myös Campbell toimii yhä uransa tunnetuimmassa roolissa.

     Uusina hahmoina (ja potentiaalisina uhreina ja murhaepäiltyinä) elokuvassa esitellään Deweyn uusi apulaissheriffi Judy Hicks (Marley Shelton), veikeä kyttäkaksikko Perkins ja Hoss (Anthony Anderson ja Adam Brody), Sidneyn assistentti Rebecca (Alison Brie), sekä joukko teinejä, Jill (Emma Roberts), Kirby (Hayden Panettiere), Robbie (Erik Knudsen), Charlie (Rory Culkin), Olivia (Marielle Jaffe) ja Trevor (Nico Tortorella). Anna Paquin, Kristen Bell ja Lucy Hale tekevät cameot leffassa kuvitteellisten "Stab"-kauhurainojen hahmoina, joita Screameissa fanitetaan. Uudet hahmot ovat toimivia lisäyksiä ja monet heistä on selvästi kirjoitettu alkuperäisen Screamin pohjalta. Yksi leffan ongelmista kuitenkin on, ettei ole täysin selvää, haluaako leffa mieluummin kertoa tutusta kolmikosta, vai aloittaa homman alusta uusilla hahmoilla?

Scream 4 onkin jatko-osan lisäksi myös omalla tavallaan sarjan uudelleenkäynnistys, sekä alkuperäisen elokuvan jonkin sortin uudelleenfilmatisointi. Edellisten osien tavoin leffa leikittelee genrelle tyypillisten juttujen kustannuksella ja tällä kertaa pilkan kohteeksi joutuvatkin kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit Halloween (2007), Friday the 13th (2009) ja A Nightmare on Elm Street (2010). Samalla elokuva harmittelee slasher-genren kuolemaa 2000-luvulla ja sanookin suorat mielipiteensä tuohon aikaan suurta suosiota nauttivista, kidutuspornoksi luokitelluista Saw-filmeistä (2004-). Scream 4 onnistuu jollain ihmeellä olemaan vielä edellisiäkin osia itsetietoisempi ja -ironisempi (heti alussa yksi hahmoista toteaa, ettei kukaan enää jaksa katsoa mitään postmodernia meta-paskaa). Elokuva on myös aiempia osia humoristisempi ja kieli on ollut visusti poskessa leffan teon aikana. Seasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja repliikkejä.

Koomisuudesta huolimatta elokuva ei unohda kauhupuoltaan ja filmistä löytyy kutkuttavan tiivistunnelmaisia kohtauksia. Kun slasher-genre on muuten tuntunut kuolleen, tekijät ovat päättäneet sitten viiltää ja suolistaa useankin filmin edestä, eikä tekoverta todellakaan säästellä. Tuttu murhamysteeri on tietty mukana ja elokuva onnistuukin johtamaan katsojaa ihan mukavasti harhaan siitä, kuka on tämänkertainen Ghostface? Kahden edellisen osan tavoin olin täysin unohtanut, kuka murhaaja lopulta on, joten jälleen tuntui siltä kuin katsoisin filmiä ensimmäistä kertaa, vaikka muistinkin pari kohtausta. Vaikka onkin miellyttävää nähdä tuttuja Scream-juttuja hyödynnettävän ja että leffa alkaa tehdä jo vitsiä omasta sarjastaan, täytyy silti todeta, että kyllähän se todellinen vitsi on jo mennyt ja tämä alkaa olla nähty juttu. Tylsän kolmososan jälkeen Scream 4 on kuitenkin piristävä lisäys sarjaan ja jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleva Scream tarjoaa...

Kolmen ensimmäisen Screamin ohjaaja Wes Craven palaa sarjan pariin ja Scream 4 jäi kauhumaestron viimeiseksi elokuvaksi ennen hänen kuolemaansa vuonna 2015. Onkin hyvä, että vielä ennen menehtymistään hän palasi sarjan pariin ja tarjosi sille edes joksikin aikaa paremman huipennuksen kuin Scream 3. Craven hyötyy paljon siitä, että kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja Kevin Williamson palaa vihdoin takaisin kirjoittajaksi. Williamsonilla on taas paljon sanottavanaan kauhugenrestä, mutta hän osaa myös nauraa omalle luomukselleen. Onkin ehkä parasta nähdä, että Cravenilla, Williamsonilla ja muulla työryhmällä on ollut hauskaa tätä leffaa tehdessään. Tekninen puoli on myös oivallinen kuvauksesta valaisuun ja lavasteista ääniefekteihin. Tällä kertaa leikkauskin toimii hyvin ja filmi pysyy viihdyttävänä lähes kahden tunnin kestosta huolimatta. Musiikeista vastaa edelleen Marco Beltrami, joka kierrättää tuttuja sävelmiä ja kuoroja aiemmista osista. Mutta miksi muuttaa tai yrittää korjata jotain, mikä ei ollut rikki? Beltrami tekee jälleen kelpo työtä.

Yhteenveto: Scream 4 on mainio kauhuelokuva, joka saa nostettua leffasarjan tasoa heikon kolmososan jälkeen. Leffan sekoitus jatko-osaa ja sarjan uudelleenlämmittelyä toimii hyvin, etenkin kun tekijät pitävät kielen visusti poskessa. Huumoria löytyy, kuten myös itseironisuutta ja on hyvä, että Wes Craven ja kumppanit osaavat vitsailla elokuviensa kustannuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kauhupuoli kärsisi. Mukana on useita tiivistunnelmaisia hetkiä ja verellä roiskitaan oikein tosissaan. Murhaajan henkilöllisyyden mysteeri rakennetaan jälleen oivallisesti ja katsojaa johdatetaan onnistuneesti harhaan. Välillä tuntuu siltä, että Screamin todellinen nokkeluus on jo nähty, eikä elokuva saa tuotua mitään uutta ja ihmeellistä mukaan, mutta silti homma toimii - varsinkin kun koko työryhmässä on enemmän iskua kuin viimeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 4, 2011, Dimension Films, Corvus Corax Productions, Outerbanks Entertainment, The Weinstein Company, Midnight Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: Scream 3 (2000)

SCREAM 3

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Patrick Dempsey, Parker Posey, Scott Foley, Lance Henriksen, Jenny McCarthy, Emily Mortimer, Deon Richmond, Matt Keeslar, Patrick Warburton, Liev Schreiber, Kevin Smith, Jason Mewes, Carrie Fisher ja Jamie Kennedy
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin kauhuelokuva Scream (1996) oli valtava hitti, mitä kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli tietty tulossa. Alle vuotta myöhemmin ilmestynyt Scream 2 (1997) oli myös hitti ja sai kehuja, joten jatkoa oli jälleen luvassa. Kaksi ensimmäistä osaa käsikirjoittanut Kevin Williamson oli työstänyt studiolle valmiiksi luonnostelman kolmannen osan tarinaan, mutta ei omien kiireidensä vuoksi ehtinyt kirjoittamaan kunnon käsikirjoitusta. Niinpä hänen tilalle palkattiin Ehren Kruger. Elokuva oli juuri siirtymässä kunnolla tuotantoon, kun huhtikuussa 1999 Columbine High Schoolissa tapahtui hirvittävä kouluampuminen. Mediassa teosta alettiin syyttämään väkivaltaisten elokuvien ja videopelien vaikutusta ja Scream 3:n tekijät pohtivatkin, onko leffaa järkevää tehdä? Lopulta studio päättikin vähentää raakuuksien näyttämistä ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1999. Siellä tekstiä työstettiin jatkuvasti uudestaan ja näyttelijöiden pitikin kuvata useampia versioita kohtauksistaan, sillä tekijät eivät olleet varmoja, miten homma tulisi menemään lopullisessa filmissä. Scream 3 saatiin lopulta valmiiksi ja se sai ensi-iltansa helmikuussa 2000. Elokuva menestyi hyvin, mutta jäi lipputuloissa edellisten osien jalkoihin. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle ja fanienkin keskuudessa elokuva sai leiman sarjan heikoimpana osana. Itse näin Scream 3:n ensimmäisen kerran vasta loppuvuodesta 2016. En pitänyt siitä, enkä ole myöskään katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa Screamin (2022) voimin, päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Jo muutama päivä Scream 2:n jälkeen katsoin Scream 3:n.

Kun joku alkaa murhaamaan fiktiivisen "Stab 3" -elokuvan näyttelijöitä, Sidney, Gale ja Dewey vedetään jälleen takaisin selvittämään mysteeriä. Kuka on tämänkertainen murhaaja ja miten kaikki liittyy Sidneyn vuosia sitten murhattuun äitiin?

Edellisistä osista juuri ja juuri elossa selvinnyt kolmikko Sidney Prescott (Neve Campbell), Gale Weathers (Courteney Cox) ja Dewey Riley (David Arquette) joutuvat kolmatta kertaa hyytävän murhamysteerin keskelle... ja täytyy sanoa, että itse kenestäkin voi huomata "joko taas" -ilmeen leffan aikana. Sidney kärsii vakavista traumoista ja hän onkin erakoitunut kauas pois pitääkseen itsensä turvassa. Piilopaikassaan Sidney on kuitenkin oman mielensä vankina, eikä niin hahmo kuin katsojakaan täysin tiedä, milloin murhaaja on oikeasti Sidneyn kimpussa ja milloin hän vain kuvittelee tapahtumat. Elokuvassa kestää kuitenkin yllättävän kauan, ennen kuin Sidney saapuu kunnolla kuvioihin mukaan ja suuri osa leffasta käytetään Galeen ja Deweyyn (joiden näyttelijät olivat muuten keskenään naimisissa elokuvaa kuvatessaan). Dewey on yhä pidettävä heppu, mutta Galen aiemmat kehityskaaret eivät ole johtaneet mihinkään. Hahmo lähtee jälleen liikkeelle ärsyttävänä toimittajana, joka uuden tapahtumavyyhdin myötä muuttuu jokseenkin pidettäväksi. Campbell, Cox ja Arquette tekevät tarpeeksi sujuvaa työtä, mutta heistä ei todellakaan enää löydy samaa paloa tätä leffasarjaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Patrick Dempsey murhia tutkivana komisario Kincaidina, Lance Henriksen "Stab"-kauhurainojen tuottaja Miltonina, Scott Foley "Stab 3" -leffan ohjaaja Romanina, sekä Parker Posey, Deon Richmond, Jenny McCarthy, Emily Mortimer ja Matt Keeslar "Stab 3:n" näyttelijöinä, jotka joutuvat tietty niin uhreiksi kuin murhaepäillyiksi. Lisäksi Liev Schreiber palaa lyhyeksi aikaa esittämään Cotton Wearya, jota alun perin luultiin Sidneyn äidin murhaajaksi. Leffasta löytyy myös muutama todella kummallinen cameo, jotka eivät istu mukaan lainkaan. Dempsey on mainio poliisina ja Henriksen sopii Hollywood-tuottajaksi, mutta Foley on lähinnä rasittava valittaja. Vielä pahempi on Posey, joka käy usein jopa raivostuttavaksi tyhmyytensä kanssa.

Valitettavasti uusintakatselu ei saanut minua näkemään Scream 3:a paremmassa valossa, vaan etenkin nyt, kun katsoin sen lähes heti kahden ensimmäisen osan jälkeen, sen viat vain korostuivat paremmin. Elokuvasta löytyy kyllä omat onnistumisensa ja se osaa olla paikoitellen tehokkaan jännittävä. Kohtaukset tämänkertaisen Ghostface-naamaria käyttävän murhaajan kanssa rakentuvat pääasiassa oivallisesti, vaikka monelle fanille voikin tulla pettymyksenä, että verisyys on vähennetty lähes minimiin vuoden 1999 kouluampumisen vuoksi. Murhaajan identiteetin selvittely on taas kiinnostavaa, vaikka samalla se alkaa jo tuntua aika kulutetulta idealta omassa elokuvasarjassaan. Siitä täytyy antaa kehuja, että tekijät onnistuivat ajamaan minua harhaan, sillä olin koko elokuvan ajan täysin varma siitä, kuka murhaaja on, mutta olinkin lopulta täysin väärässä. Leffan tasosta kuitenkin kertoo paljon se, että olin täysin unohtanut murhaajan identiteetin.

Vaikka Scream 3:sta löytyykin joitain hyviä puolia, eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Sen lisäksi, että muutama hahmo ärsyttää suuresti (mitä ei auta yhtään se, kuinka paljon he saavat ruutuaikaa), Sidney tuntuu puolet ajasta statistilta omassa tarinassaan ja leffan cameot ovat häiritseviä, elokuvassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin Scream 3 on aika tylsä elokuva. Jo Scream 2 tuntui hieman pitkäveteiseltä lähes parin tunnin kestonsa kanssa, mutta kolmososa tuntuu kestävän pitkälti yli kaksi tuntia. Vaikka mukana onkin joitain tiivistunnelmaisia hetkiä, jännite on kuitenkin täysin kadoksissa, kun Ghostface ei ole kohtauksessa mukana. Leffaa olisikin voinut tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla.

Toiseksi Scream 3 alkaa muistuttamaan sellaista kauhuelokuvaa, mistä alkuperäinen Scream teki pilkkaa. Ja tämä on kenties vielä pahempi ongelma kuin se, että leffa on pitkäveteinen. Alkuperäinen Scream tehtiin, kun kauhugenre oli muuttunut lähes täysin Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. -leffan (Friday the 13th - 1980), Painajainen Elm Streetillä -elokuvan (A Nightmare on Elm Street - 1984) ja muiden vastaavien kauhuklassikoiden tyhjänpäiväisten jatko-osien tulvaksi. Filmi heitti vitsiä lajityypin kustannuksella ja leikitteli sen kliseillä. Oli kenties jopa vääjäämätöntä, että jos Screamille tehtäisiin jatko-osia, pilkka lankeaisi jossain kohtaa omaan nilkkaan. Scream 3 kyllä yrittää vielä epätoivoisesti liikkua neljättä seinää rikkovilla meta-tasoilla, mutta toteutus on erittäin kömpelö. Pahinta on täysin päälleliimatulta ja jopa typerältä tuntuva kohtaus, missä hahmot katsovat edellisessä osassa kuolleen Randyn (Jamie Kennedy) nauhoittaman videon, missä hän selittää, kuinka toimia trilogian päätösosassa. Tämä hyppii jo aivan liikaa silmille ja on täysin hölmöä, että Randy olisi kuvannut tällaisen videon, jos kävisi niin, että hän ei selviäisi kakkososasta ja joku ryhtyisi murhaajaksi vielä kolmannen kerran.

Elokuvasta löytyy kuitenkin eräs metatason juttu, mikä jäi kummittelemaan mielessäni pahemmin kuin itse murhaaja. Filmissä hahmot nimittäin nostavat monta kertaa esille sen, että Hollywoodissa naisnäyttelijät saavat roolinsa vain harrastamalla seksiä jonkun ison kihon kanssa. Tämä ei ole mikään nopea huomautus, vaan tähän palataan yhä uudestaan ja se on lopulta merkittävä kuvio loppuhuipennuksessakin. Tämä on tärkeä aihe ja viime vuosien aikana onkin noussut esille useita naisnäyttelijöitä, jotka ovat paljastaneet, että joutuivat tekemään jotain seksuaalista tuottajien tai ohjaajien kanssa saadakseen tietyt roolit. Toisaalta voisi siis sanoa, että Scream 3 oli aikaansa edellä ja sen olisi pitänyt jo ilmestyessään nostaa isompaa kohua. Mutta samalla ei voi muuta kuin ihmetellä, miten viesti on saatu mukaan leffaan, kun yksi elokuvan tuottajista on Harvey Weinstein, joka on jopa tuomittu vankeuteen, kun hänen ahdistelunsa tuotiin vihdoin ilmi.

Kahden ensimmäisen Screamin ohjaajalla Wes Cravenilla oli sopimus vielä kolmannesta elokuvasta, joten hän on vastuussa myös tämän filmin teosta. Scream 3 tuntuukin sopimuksen takia ohjatulta leffalta, eikä Cravenilta enää löydy intohimoa sarjaa kohtaan. Ongelmana on myös Ehren Krugerin käsikirjoitus. Kruger ei ole yhtä nokkela kirjoittaja kuin Kevin Williamson, vaikka hän kuinka yrittää kikkailla itsetietoisuuden kanssa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii pääasiassa. Marco Beltramin säveltämät unenomaisen aavemaiset musiikit tehostavat kohtauksia silloin, kun ne eivät muuten toimisi kaksisesti.

Yhteenveto: Scream 3 on harmillisen laiska ja pitkäveteinen kauhuelokuva, joka alkaa voimakkaasti luisua sellaiseksi tusinakauhuksi, jollaisesta alkuperäisessä Screamissa tehtiin pilkkaa. Seasta löytyy pari ovelaa meta-tason vitsiä, mutta pääasiassa elokuvan yritykset olla nokkela aiheuttavat kiusallisuutta. Tuttu näyttelijäkolmikko Neve Campbell, Courteney Cox ja David Arquette eivät enää löydä samaa paloa roolejaan kohtaan ja ohjaaja Wes Cravenkin hoitaa hommansa lähinnä siihen suuntaan. Mukana on muutamia onnistuneita pelottelukohtauksia ja lopun käänne toimii passelisti, mutta suuri osa filmistä on yllättävänkin pitkästyttävä. Jännite katoaa vähän väliä ja filmi lankeaa jopa melodraaman puolelle. Kaiken kaikkiaan Scream 3 on heikko kauhuraina, eikä ihme, että kesti yksitoista vuotta, ennen kuin tekijät palasivat sarjan pariin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 3, 2000, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax

Arvostelu: Scream 2 (1997)

SCREAM 2

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Jamie Kennedy, Elise Neal, Jerry O'Connell, Liev Schreiber, Duane Martin, Laurie Metcalf, Timothy Olyphant, Jada Pinkett, Omar Epps, Sarah Michelle Gellar, Lewis Arquette, Tori Spelling, Luke Wilson ja Heather Graham
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin itseironinen kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoittaja Kevin Williamson oli jo ennen ensimmäisen elokuvan tekoa laatinut suunnitelman jatko-osaa varten ja kun Scream osoittautui hitiksi ja studio alkoi kyselemään jatko-osan perään, Williamsonilla oli lähes kokonainen käsikirjoitus valmiina. Ongelmia syntyi, kun teksti vuosi julkisuuteen kuvausten alussa, paljastaen uuden murhaajan henkilöllisyyden. Tekstiä pitikin työstää uudestaan kuvausten aikana ja uudet kirjoitukset pidettiin visusti salassa, eivätkä näyttelijätkään saaneet lukea uutta loppuratkaisua ennen kohtauksen kuvaamista. Lopulta Scream 2 saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa hieman alle vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, joulukuussa 1997. Elokuvasta odotettiin niinkin isoa hittiä, että jopa James Bond -filmi Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997) ja James Cameronin Titanic (1997) siirrettiin viikolla myöhemmäksi kilpailun välttämiseksi. Kumpikin näistä elokuvista tuotti lopulta enemmän kuin Scream 2 (Titanic tuotti yli kymmenkertaisesti sen, mitä Scream 2 sai tahkottua lippuluukuilla), mutta elokuva oli silti iso hitti yli 170 miljoonan dollarin tuloillaan. Kriitikot kehuivat filmiä, mutta leffa sai myös negatiivista palautetta ja jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta uudesta näyttelijätähdestä. Itse näin Scream 2:n ensimmäistä kertaa alkuvuodesta 2016, mutten erityisemmin välittänyt leffasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun Scream-elokuvasarja on saamassa viidennen osan, päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan. Viikko ensimmäisen Screamin jälkeen katsoin Scream 2:n.

Kaksi vuotta Woodsboron murhien jälkeen Sidney Prescott yrittää keskittyä collegeen uuden poikaystävänsä kanssa. Samalla teattereihin saapuu murhien ja toimittaja Gale Weathersin kirjan pohjalta tehty kauhuelokuva Stab, minkä myötä uusi murhavyyhti alkaa ja Sidney joutuu jälleen taistelemaan hengestään.

Ensimmäisestä elokuvasta selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), poliisi Dewey (David Arquette), toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox) ja kauhunörtti Randy (Jamie Kennedy) tekevät paluun ja joutuvat kohtaamaan uuden murhaajan Ghostface-naamiossa. Sidney on kauhistuttavien tapahtumien seurauksena kasvattanut kovemman nahkan, mutta silti murhaajan pelko on jatkuvasti läsnä. Campbell vakuuttaa toistamiseen pääroolissa ja on hienoa nähdä, kuinka hänen hahmonsa tällä kertaa suhtautuu kaikkeen. Dewey on vieläkin mukavampi persoona kuin viimeksi ja Arquette on vallan mainio edelleen. Arquetten isä Lewis Arquette muuten nähdään uutena poliisikapteenina tässä leffassa. Gale Weathers on yhä aika ärsyttävä, mutta Cox suoriutuu osastaan kunnialla ja pääsee vähitellen muokkaamaan hahmoaan pidettävämpään suuntaan. Randy saa taas esitellä kauhutietämystään ja Kennedy toimii osassaan kenties vielä paremmin kuin viimeksi.

     Uusina hahmoina, eli niin uhreina kuin murhaajaepäiltyinä elokuvassa nähdään mm. Sidneyn uusi poikaystävä Derek (Jerry O'Connell), tämän kaveri Mickey (Timothy Olyphant), Sidneyn kaveri Elise (Hallie McDaniel), sisarkuntalainen CiCi (Sarah Michelle Gellar), toimittaja Debbie (Laurie Metcalf), kuvaaja Joel (Duane Martin), sekä pariskunta Phil ja Maureen (Omar Epps ja Jada Pinkett - nykyään Pinkett Smith). Lisäksi viime leffassa vain pikaisesti nähty Liev Schreiber pääsee kunnolla esille Cotton Wearyna, jota alun perin pidettiin syyllisenä Sidneyn äidin murhasta ja joka nyt yrittää todistella syyttömyyttään. Uusien hahmojen joukosta löytyy joitain kiinnostavia tyyppejä, mutta esimerkiksi poikaystävähahmo Derek jää aika puiseksi, lähinnä O'Connellin roolityön takia. Näyttelijöistä löytyy muutenkin pientä epätasaisuutta, mutta pääasiassa kaikki hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti.

Vaikka pidinkin nyt Scream 2:sta enemmän kuin ensimmäisellä katselulla, ei leffa pääse lähellekään ensimmäisen Screamin laadukkuutta ja nokkeluutta. Siinä, missä Scream ravisteli kauhugenreä uuteen uskoon, Scream 2 notkahtelee paikoitellen niiksi filmeiksi ja sortuu niihin kliseisiin ja ongelmiin, joiden kustannuksella alun perin vitsailtiin. Tästäkin osasta löytyy samaa itsetietoisuutta ja hahmot jopa puhuvat pariin otteeseen olevansa jatko-osassa. Ensimmäisen osan kekseliäisyys ja raikas tuulahdus lajityypissä eivät kuitenkaan ole aidosti läsnä tällä kertaa. Vaikka leffasta löytyy heikkoutensa ja kohtauksia, joissa hahmot toimivat raivostuttavan typerästi ja lähestulkoon jopa ansaitsevat tulla puukotetuiksi, on Scream 2 silti kelpo kauhuviihdettä ja kevyesti parempi kuin monet muut kauhuhittien jatko-osat.

Vaikkei elokuvan itsetietoisuus olekaan samaa tasoa ensimmäisen osan kanssa, mukaan mahtuu hilpeää metahuumoria, mistä ensimmäisen osan tapahtumien pohjalta tehty feikkifilmi "Stab" on jo hyvä esimerkki. Sen lisäksi, että leffan ensi-ilta toimii taidokkaasti rakennettuna ja jännittävänä prologina, se myös toimii kommenttina sille, kuinka kieroa on tehdä todellisista, kauhistuttavista murhista viihdettä. Jännittävät hetket eivät lopu prologiin, vaan filmin aikana nähdään useampikin erittäin tiivistunnelmainen kohtaus, joissa Ghostface vainoaa epämiellyttävästi uhriaan puhelimessa, kunnes vihdoin hyökkää. Jännitettä lisäävät hetket, joissa katsoja pääsee näkemään vilauksia Ghostfacesta, joita hahmo ei huomaa. Monia katsojia varmasti ärsyttävät kanssakatsojat, jotka huudahtavat asioita kesken leffan, kuten "murhaaja on takanasi!" mutta tätä katsoessa itse kukin voi huomata syyllistyvänsä samaan. Toistamiseen on myös aivan mahtavaa, että Ghostface ei ole mikään pahuuden ilmentymä ja yliluonnollinen voima, jota ei voi millään pysäyttää, vaan murhaajaa voi satuttaa siinä, missä murhaaja satuttaa uhrejaan. Michael Myers ja Jason Voorhees selviävät luodeista, puukotuksista ja ties mistä, mutta tämä tappaja ei onnistu hommissaan ilman mustelmia ja ruhjeita.

Onkin vain harmi, että elokuvan alkuperäinen käsikirjoitus päätyi yleisön kouriin jo kauan ennen leffan ilmestymistä ja murhaajan identiteettiä täytyi muuttaa. Ensimmäisen osan johtaessa katsojaa taidokkaasti harhaan ja tarjoamalla aidosti häiriintyneen murhaajapaljastuksen, tämänkertainen paljastus ei jaksa shokeerata katsojaa. Syy voi johtua joko käsikirjoituksellisista muutoksista tai ihan vain siitä, ettei Kevin Williamson yksinkertaisesti onnistunut toistamaan temppuaan. Loppuhuipennus paljastuksensa kera ajaa asiansa, mutta ei tarjoa samaa vau-tunnetta. Tunnepuolesta puheenollen, elokuvan isoin heikkous on kummallinen melodraamailu, mihin se vajoaa aika ajoin, kun Ghostface ei ole paikalla piinaamassa hahmoja. Lähes kahden tunnin kestosta voisi helposti leikata joitain hidastempoisia ja hieman jopa pitkäveteisiä pätkiä pois, tiivistäen teoksesta kompaktimman ja mukaansatempaavamman.

Ohjauksesta vastaa onneksi yhä Wes Craven, joka osaa kikkailla tuttujen kauhupiirteiden kanssa, vaikkei löydäkään itsestään samaa innovatiivisuutta kuin viimeksi. Elokuva tehtiin välittömästi ensimmäisen osan jälkeen ja kenties tekijöiden olisi pitänyt pitää pieni hengähdystauko, ennen kuin he hyppäsivät jatko-osan kimppuun. Vaikka on omalla tavallaan hienoa, että Williamsonilla oli heti uusi teksti valmiina studiolle, olisi hänkin voinut hengähtää hetken ja tutkia tarkemmin, mikä ensimmäisessä elokuvassa toimi niin hyvin. Tekniseltä puoleltaan Scream 2 on ihan yhtä laadukas kuin edeltäjänsä. Kuvaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja maskeeraukset hillityn, mutta silti oivallisen rajut. Ghostfacen asu on viimeistään tämän leffan myötä ikoninen osa kauhugenreä. Äänimaailmakin toimii, vaikka tällä kertaa ääniefekteissä hyödynnetyt äkkisäikäytysäänet eivät tunnu yhtä itsetietoisilta kuin viimeksi. Marco Beltrami tunnelmoi toistamiseen musiikkien kanssa ja vaikka hän tekeekin yhä hyvää työtä, itseäni häiritsi useasti leffassa kuultava sävelmä, mikä muistutti itseäni voimakkaasti Twin Peaks -sarjan (1990-2017) tunnusmusiikista.

Yhteenveto: Scream 2 on kelvollinen jatko-osa, joka ei kuitenkaan millään yllä alkuperäisen Screamin tasolle, ei kauhussa, nokkeluudessa, eikä edes itseironisuudessa. Vaikka filmi yrittääkin kovasti vitsailla kauhujatko-osien kustannuksella, pilkka tuntuu aika ajoin kolahtavan omaan nilkkaan, elokuvan ollessa turhankin lähellä pilkankohteitaan. Silti kyseessä on huomattavasti laadukkaampi teos kuin monet kauhuhittien jatko-osat. Murhaajamysteeri on jälleen jännittävää seurattavaa, vaikka lopuksi paljastus tuntuukin hätäiseltä käsikirjoituksen muutokselta (mitä se myös oli). Silloin tällöin elokuva vaipuu oudoksi melodraamaksi, mutta onneksi Ghostfacen iskiessä jännitys kohoaa ja mukana on muutama erityisen karmiva kohtaus. Tutut näyttelijät jatkavat hyvää työtään ja uudet tulokkaat hoitavat hommansa pääasiassa kelvollisesti. Scream 2 jää kauas alkuperäisen Screamin mahtavuudesta, mutta jos innostui alkuperäisestä, kannattaa jatko-osa toki katsoa - se voisi nimittäin olla paljon huonompikin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 2, 1997, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax, Maven Entertainment