Näyttelijät: Tom Hanks, Rick Ducommun, Bruce Dern, Carrie Fisher, Corey Feldman, Wendy Schaal, Brother Theodore, Courtney Gains, Henry Gibson, Gale Gordon, Cory Danziger, Heather Haase, Nick Katt, Brenda Benner ja Patrika Darbo
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12
The 'Burbs, eli suomalaisittain Piru naapurissa on Tom Hanksin tähdittämä kauhukomedia. Käsikirjoittaja Dana Olsen keksi elokuvan tarinan omasta lapsuudestaan. Olsen eli lähiöalueella, missä liikkui villejä huhuja joistain erikoisemmista naapureista ja hän koki, että tuossa olisi ainesta leffaksi. Teksti päätyi Imagine Entertainment tuottaja Larry Breznerille, joka innostui siitä ja vei käsikirjoituksen yhtiön perustajalle Brian Grazerille, joka hankki tekstin saman tien kuvattavaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1988 ja lopulta Piru naapurissa sai ensi-iltansa helmikuussa 1989. Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta josta on vuosien varrella muodostunut kulttiklassikko. Itse katsoin leffan ensi kertaa syksyllä 2024 ja pidin näkemästäni. Nyt kun elokuvan pohjalta on yllättäen tulossa televisiosarjaversio The 'Burbs (2026-), päätin katsoa alkuperäisen Piru naapurissa uudestaan ja samalla arvostella sen.
Idyllisen lähiön rauha rikkoontuu, kun lähiöön juuri muuttanut hämärä Klopekin perhe aiheuttaa omituisia ääniä kellarissaan. Naapurit päättävät liittoutua selvittämään, mitä kummaa Klopekien talossa on meneillään...
Piru naapurissa sijoittuu Mayfield Placen kadunpätkälle, kertoen sen asukkaista. On Petersonin perhe, johon kuuluvat Ray-isä (Tom Hanks), Carol-äiti (Carrie Fisher) ja heidän poikansa Dave (Cory Danziger), on turhankin utelias Art Weingartner (Rick Ducommun), on sotaveteraani Mark Rumsfield (Bruce Dern) ja hänen nuori vaimonsa Bonnie (Wendy Schaal), on nuori rämäpää Ricky Butler (Corey Feldman) ja on iäkäs Walter Seznick (Gale Gordon) ja hänen koiransa Queenie. Ray on juuri aloittanut viikon loman, mutta mökkeilyn ja ulkomaille lähdön sijaan häntä kiinnostaa vain laiskottelu, television tuijottaminen ja auringon ottaminen takapihalla kylmän oluen kanssa. Lomarauha rikkoontuu, kun toistuvasti keskellä yötä viereisen talon kellarista kuuluu epäilyttäviä ääniä. Vähitellen itse kukin naapurustossa alkaa uskoa, että Klopekien talossa on meneillään jotain hämärää ja he päättävät ottaa asiasta selvää. Petersonit ovat persoonina aluksi varsin tylsiä, mutta on huvittavaa nähdä, kuinka Ray muuttuu hissuksiin pakkomielteiseksi mysteerin selvittämisestä. Hanks onkin nappivalinta rooliinsa. Naapuruston muista tyypeistä löytyykin sitten paljon voimakkaampia persoonia ja suosikikseni nousi Vietnamissa taistellut Mark, joka käsittelee kaiken sotastrategian ja armeijanimikkeiden kautta. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, eikä pidä unohtaa Klopekeja esittäviä Henry Gibsonia, Brother Theodorea ja Courtney Gainsia, jotka ovat veikeän yliampuvan epäilyttäviä.
Pidin jo ensimmäisellä katselulla Piru naapurissa -elokuvasta, mutta minun täytyy myöntää, että katsoin sitä niin myöhään yöllä ja niin väsyneenä, että olin onnistunut unohtamaan lähes kokonaan, mitä leffassa tapahtuu. Katsoessani sitä nyt uudelleen, tuntui toisinaan siltä kuin olisin katsonut sitä ensi kertaa, enkä edes elokuvan edetessä muistanut, mitä tuleman pitää. Virkeämpänä pidin näkemästäni vielä enemmän, vaikka mielestäni elokuvan loppuratkaisu menee siitä, mistä aita on matalin. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että leffan viime minuuteilla elokuvalla on jotain oivaltavaa ja fiksua sanottavaa, mutta se sitten vesitetään ratkaisulla, minkä on ajateltu tyydyttävän paremmin massayleisöä. Nähtävästi elokuvaa varten kuvattiin jopa kolme eri lopetusta, jotka saivat vaihtelevaa palautetta testiyleisöiltä ja tämä oli se, johon tekijät emmittyään lopulta päätyivät.
Pisteitä rokottavasta loppuratkaisustaan huolimatta Piru naapurissa on erittäin hyvä elokuva, joka yhdistelee onnistuneesti kauhua ja komediaa. Heti avauskohtauksessa käy selväksi, että Klopekien talossa tapahtuu öisin jotain hämärää ja hyvin nopeasti naapurien yhä villimmäksi käyvä arvuuttelu tarttuu myös katsojaan. Ovatko Klopekit sarjamurhaajia, kuuluvatko he johonkin kulttiin, vai ovatko he vampyyrejä tai muita hirviöitä? Tämä arvuuttelu saa naapuruston kaiken aikaa pahemman pakkomielteen valtaan, mikä saa heidät toimimaan yhä vain kyseenalaisemmin. Leffa tanssahtelee taidokkaasti jännityksen ja hupaisuuden rajalla, sekä pitää onnistuneesti otteessaan läpi kestonsa.
Elokuvan on ohjannut parhaiten Riiviöistä(Gremlins - 1984) tunnettu Joe Dante, joka on erittäin taitava yhdistelemään kauhua ja komediaa. Danten rakentama ilmapiiri onkin mainio ja niin on pääasiassa myös Dana Olsenin työstämä käsikirjoitus. Teknisestikin Piru naapurissa toimii hyvin. Elokuva on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot ja on erityisen hupaisaa, kuinka Klopekien ränsistynyt talo on voimakkaassa kontrastissa muuten idyllisen kadunpätkän kanssa. Jopa taloa ympäröivä nurmikko on kuihtunut, naapureiden pihoja vihertäessä vieressä oikein kunnolla. Puvustus ja maskeeraukset ovat oivalliset ja Jerry Goldsmithin musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The 'Burbs, Yhdysvallat, 1989, Rollins, Morra & Brezner, Imagine Entertainment
Ohjaus: Wes Craven Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Patrick Dempsey, Parker Posey, Scott Foley, Lance Henriksen, Jenny McCarthy, Emily Mortimer, Deon Richmond, Matt Keeslar, Patrick Warburton, Liev Schreiber, Kevin Smith, Jason Mewes, Carrie Fisher ja Jamie Kennedy Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 16
Wes Cravenin kauhuelokuva Scream(1996) oli valtava hitti, mitä kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli tietty tulossa. Alle vuotta myöhemmin ilmestynyt Scream 2 (1997) oli myös hitti ja sai kehuja, joten jatkoa oli jälleen luvassa. Kaksi ensimmäistä osaa käsikirjoittanut Kevin Williamson oli työstänyt studiolle valmiiksi luonnostelman kolmannen osan tarinaan, mutta ei omien kiireidensä vuoksi ehtinyt kirjoittamaan kunnon käsikirjoitusta. Niinpä hänen tilalle palkattiin Ehren Kruger. Elokuva oli juuri siirtymässä kunnolla tuotantoon, kun huhtikuussa 1999 Columbine High Schoolissa tapahtui hirvittävä kouluampuminen. Mediassa teosta alettiin syyttämään väkivaltaisten elokuvien ja videopelien vaikutusta ja Scream 3:n tekijät pohtivatkin, onko leffaa järkevää tehdä? Lopulta studio päättikin vähentää raakuuksien näyttämistä ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1999. Siellä tekstiä työstettiin jatkuvasti uudestaan ja näyttelijöiden pitikin kuvata useampia versioita kohtauksistaan, sillä tekijät eivät olleet varmoja, miten homma tulisi menemään lopullisessa filmissä. Scream 3 saatiin lopulta valmiiksi ja se sai ensi-iltansa helmikuussa 2000. Elokuva menestyi hyvin, mutta jäi lipputuloissa edellisten osien jalkoihin. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle ja fanienkin keskuudessa elokuva sai leiman sarjan heikoimpana osana. Itse näin Scream 3:n ensimmäisen kerran vasta loppuvuodesta 2016. En pitänyt siitä, enkä ole myöskään katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa Screamin (2022) voimin, päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Jo muutama päivä Scream 2:n jälkeen katsoin Scream 3:n.
Kun joku alkaa murhaamaan fiktiivisen "Stab 3" -elokuvan näyttelijöitä, Sidney, Gale ja Dewey vedetään jälleen takaisin selvittämään mysteeriä. Kuka on tämänkertainen murhaaja ja miten kaikki liittyy Sidneyn vuosia sitten murhattuun äitiin?
Edellisistä osista juuri ja juuri elossa selvinnyt kolmikko Sidney Prescott (Neve Campbell), Gale Weathers (Courteney Cox) ja Dewey Riley (David Arquette) joutuvat kolmatta kertaa hyytävän murhamysteerin keskelle... ja täytyy sanoa, että itse kenestäkin voi huomata "joko taas" -ilmeen leffan aikana. Sidney kärsii vakavista traumoista ja hän onkin erakoitunut kauas pois pitääkseen itsensä turvassa. Piilopaikassaan Sidney on kuitenkin oman mielensä vankina, eikä niin hahmo kuin katsojakaan täysin tiedä, milloin murhaaja on oikeasti Sidneyn kimpussa ja milloin hän vain kuvittelee tapahtumat. Elokuvassa kestää kuitenkin yllättävän kauan, ennen kuin Sidney saapuu kunnolla kuvioihin mukaan ja suuri osa leffasta käytetään Galeen ja Deweyyn (joiden näyttelijät olivat muuten keskenään naimisissa elokuvaa kuvatessaan). Dewey on yhä pidettävä heppu, mutta Galen aiemmat kehityskaaret eivät ole johtaneet mihinkään. Hahmo lähtee jälleen liikkeelle ärsyttävänä toimittajana, joka uuden tapahtumavyyhdin myötä muuttuu jokseenkin pidettäväksi. Campbell, Cox ja Arquette tekevät tarpeeksi sujuvaa työtä, mutta heistä ei todellakaan enää löydy samaa paloa tätä leffasarjaa kohtaan.
Elokuvassa nähdään myös mm. Patrick Dempsey murhia tutkivana komisario Kincaidina, Lance Henriksen "Stab"-kauhurainojen tuottaja Miltonina, Scott Foley "Stab 3" -leffan ohjaaja Romanina, sekä Parker Posey, Deon Richmond, Jenny McCarthy, Emily Mortimer ja Matt Keeslar "Stab 3:n" näyttelijöinä, jotka joutuvat tietty niin uhreiksi kuin murhaepäillyiksi. Lisäksi Liev Schreiber palaa lyhyeksi aikaa esittämään Cotton Wearya, jota alun perin luultiin Sidneyn äidin murhaajaksi. Leffasta löytyy myös muutama todella kummallinen cameo, jotka eivät istu mukaan lainkaan. Dempsey on mainio poliisina ja Henriksen sopii Hollywood-tuottajaksi, mutta Foley on lähinnä rasittava valittaja. Vielä pahempi on Posey, joka käy usein jopa raivostuttavaksi tyhmyytensä kanssa.
Valitettavasti uusintakatselu ei saanut minua näkemään Scream 3:a paremmassa valossa, vaan etenkin nyt, kun katsoin sen lähes heti kahden ensimmäisen osan jälkeen, sen viat vain korostuivat paremmin. Elokuvasta löytyy kyllä omat onnistumisensa ja se osaa olla paikoitellen tehokkaan jännittävä. Kohtaukset tämänkertaisen Ghostface-naamaria käyttävän murhaajan kanssa rakentuvat pääasiassa oivallisesti, vaikka monelle fanille voikin tulla pettymyksenä, että verisyys on vähennetty lähes minimiin vuoden 1999 kouluampumisen vuoksi. Murhaajan identiteetin selvittely on taas kiinnostavaa, vaikka samalla se alkaa jo tuntua aika kulutetulta idealta omassa elokuvasarjassaan. Siitä täytyy antaa kehuja, että tekijät onnistuivat ajamaan minua harhaan, sillä olin koko elokuvan ajan täysin varma siitä, kuka murhaaja on, mutta olinkin lopulta täysin väärässä. Leffan tasosta kuitenkin kertoo paljon se, että olin täysin unohtanut murhaajan identiteetin.
Vaikka Scream 3:sta löytyykin joitain hyviä puolia, eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Sen lisäksi, että muutama hahmo ärsyttää suuresti (mitä ei auta yhtään se, kuinka paljon he saavat ruutuaikaa), Sidney tuntuu puolet ajasta statistilta omassa tarinassaan ja leffan cameot ovat häiritseviä, elokuvassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin Scream 3 on aika tylsä elokuva. Jo Scream 2 tuntui hieman pitkäveteiseltä lähes parin tunnin kestonsa kanssa, mutta kolmososa tuntuu kestävän pitkälti yli kaksi tuntia. Vaikka mukana onkin joitain tiivistunnelmaisia hetkiä, jännite on kuitenkin täysin kadoksissa, kun Ghostface ei ole kohtauksessa mukana. Leffaa olisikin voinut tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla.
Toiseksi Scream 3 alkaa muistuttamaan sellaista kauhuelokuvaa, mistä alkuperäinen Scream teki pilkkaa. Ja tämä on kenties vielä pahempi ongelma kuin se, että leffa on pitkäveteinen. Alkuperäinen Scream tehtiin, kun kauhugenre oli muuttunut lähes täysin Halloween - naamioiden yön(Halloween - 1978), Perjantai 13.-leffan (Friday the 13th - 1980), Painajainen Elm Streetillä -elokuvan (A Nightmare on Elm Street - 1984) ja muiden vastaavien kauhuklassikoiden tyhjänpäiväisten jatko-osien tulvaksi. Filmi heitti vitsiä lajityypin kustannuksella ja leikitteli sen kliseillä. Oli kenties jopa vääjäämätöntä, että jos Screamille tehtäisiin jatko-osia, pilkka lankeaisi jossain kohtaa omaan nilkkaan. Scream 3 kyllä yrittää vielä epätoivoisesti liikkua neljättä seinää rikkovilla meta-tasoilla, mutta toteutus on erittäin kömpelö. Pahinta on täysin päälleliimatulta ja jopa typerältä tuntuva kohtaus, missä hahmot katsovat edellisessä osassa kuolleen Randyn (Jamie Kennedy) nauhoittaman videon, missä hän selittää, kuinka toimia trilogian päätösosassa. Tämä hyppii jo aivan liikaa silmille ja on täysin hölmöä, että Randy olisi kuvannut tällaisen videon, jos kävisi niin, että hän ei selviäisi kakkososasta ja joku ryhtyisi murhaajaksi vielä kolmannen kerran.
Elokuvasta löytyy kuitenkin eräs metatason juttu, mikä jäi kummittelemaan mielessäni pahemmin kuin itse murhaaja. Filmissä hahmot nimittäin nostavat monta kertaa esille sen, että Hollywoodissa naisnäyttelijät saavat roolinsa vain harrastamalla seksiä jonkun ison kihon kanssa. Tämä ei ole mikään nopea huomautus, vaan tähän palataan yhä uudestaan ja se on lopulta merkittävä kuvio loppuhuipennuksessakin. Tämä on tärkeä aihe ja viime vuosien aikana onkin noussut esille useita naisnäyttelijöitä, jotka ovat paljastaneet, että joutuivat tekemään jotain seksuaalista tuottajien tai ohjaajien kanssa saadakseen tietyt roolit. Toisaalta voisi siis sanoa, että Scream 3 oli aikaansa edellä ja sen olisi pitänyt jo ilmestyessään nostaa isompaa kohua. Mutta samalla ei voi muuta kuin ihmetellä, miten viesti on saatu mukaan leffaan, kun yksi elokuvan tuottajista on Harvey Weinstein, joka on jopa tuomittu vankeuteen, kun hänen ahdistelunsa tuotiin vihdoin ilmi.
Kahden ensimmäisen Screamin ohjaajalla Wes Cravenilla oli sopimus vielä kolmannesta elokuvasta, joten hän on vastuussa myös tämän filmin teosta. Scream 3 tuntuukin sopimuksen takia ohjatulta leffalta, eikä Cravenilta enää löydy intohimoa sarjaa kohtaan. Ongelmana on myös Ehren Krugerin käsikirjoitus. Kruger ei ole yhtä nokkela kirjoittaja kuin Kevin Williamson, vaikka hän kuinka yrittää kikkailla itsetietoisuuden kanssa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii pääasiassa. Marco Beltramin säveltämät unenomaisen aavemaiset musiikit tehostavat kohtauksia silloin, kun ne eivät muuten toimisi kaksisesti.
Yhteenveto:Scream 3 on harmillisen laiska ja pitkäveteinen kauhuelokuva, joka alkaa voimakkaasti luisua sellaiseksi tusinakauhuksi, jollaisesta alkuperäisessä Screamissa tehtiin pilkkaa. Seasta löytyy pari ovelaa meta-tason vitsiä, mutta pääasiassa elokuvan yritykset olla nokkela aiheuttavat kiusallisuutta. Tuttu näyttelijäkolmikko Neve Campbell, Courteney Cox ja David Arquette eivät enää löydä samaa paloa roolejaan kohtaan ja ohjaaja Wes Cravenkin hoitaa hommansa lähinnä siihen suuntaan. Mukana on muutamia onnistuneita pelottelukohtauksia ja lopun käänne toimii passelisti, mutta suuri osa filmistä on yllättävänkin pitkästyttävä. Jännite katoaa vähän väliä ja filmi lankeaa jopa melodraaman puolelle. Kaiken kaikkiaan Scream 3 on heikko kauhuraina, eikä ihme, että kesti yksitoista vuotta, ennen kuin tekijät palasivat sarjan pariin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 3, 2000, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax
Ohjaus: John Landis Pääosissa: John Belushi, Dan Aykroyd, Cab Calloway, James Brown, Ray Charles, Aretha Franklin, Carrie Fisher, John Candy, Henry Gibson, Charles Napier, Steve Cropper, Donald Dunn, Murphy Dunne, Willie Hall, Tom Malone, Blue Lou Marini, Alan Rubin, Kathleen Freeman, Twiggy, Frank Oz ja Steven Spielberg Genre: komedia, musikaali Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 28 minuuttia Ikäraja: 12
The Blues Brothers on John Belushin ja Dan Aykroydin tähdittämä musikaalikomedia, mikä pohjautuu kaksikon sketsibändiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-). Belushi ja Aykroyd perustivat yhtyeen vuonna 1978 ja tekivät ensiesiintymisensä Saturday Night Livessa tunnettujen muusikkojen kera. Sen jälkeen he julkaisivat esikoislevynsä "Briefcase Full of Blues" samana vuonna. Pian duo alkoi pohtia elokuvan tekoa näistä hahmoista ja eri studiot aloittivat kilpailun siitä, ketkä saisivat tehdä filmin. Lopulta Universal voitti ja John Landis valittiin ohjaajaksi. Aykroyd itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt. Kävikin ilmi, ettei hän osannut edes tehdä prosessia oikein, työstäen lopulta yli 300-sivuisen teoksen, mikä Landisin piti muokata oikeaan muotoon, missä kesti kaksi viikkoa. Elokuvan kuvauksista tuli Universalille yllättävänkin kalliit, sillä massiiviseksi paisuva tuotanto vaati tunnettujen ja samalla kalliiden muusikoiden, sekä suurien avustajamäärien palkkaamista isoihin kohtauksiin. Leffaan kuului myös yliampuva autojen tuhoaminen ja filmi pitikin pitkään ennätystä autojen tuhoamismäärästä yhden elokuvan aikana, 103:lla romutetulla autolla. Kuvaukset saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Blues Brothers sai maailmanensi-iltansa 20. kesäkuuta 1980 - tasan neljäkymmentä vuotta sitten! Elokuva ei ollut aluksi erityisen suuri hitti, sillä sen tekeminen oli muodostunut niin tyyriiksi, eivätkä kriitikotkaan aluksi täysin tienneet, mitä miettiä elokuvasta. Pikkuhiljaa se on kuitenkin muuttunut menestyksekkääksi ja arvostetuksi komediaklassikoksi. Itse näin The Blues Brothersin ensimmäisen kerran lapsena isoäitini kanssa ja pidin siitä kovasti. En ole kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, vaikka olenkin sen jo jonkin aikaa omistanut Blu-raylla. Kun huomasin filmin täyttävän 40 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.
Kun Elwood Blues ja hänen vasta vankilasta päässyt veljensä Jake Blues saavat kuulla, että heidän vanha orpokotinsa suljetaan, jos sen 5000 dollarin verorahoja ei makseta, he päättävät koota vanhan bändinsä takaisin ja soittaa unohtumattoman konsertin, minkä lipputuloilla he pelastaisivat orpokodin.
Vankilasta päässeenä Jake Bluesina nähdään John Belushi ja Dan Aykroyd taas näyttelee Elwood Bluesia. Yhdessä he muodostavat Bluesin veljekset, jotka eivät pue päälle mitään muuta kuin tyylikkäät mustat puvut, mustat hatut ja mustat aurinkolasit, joita käytetään pilkkopimeässäkin. Bluesin veljekset ovat erinomainen parivaljakko, joiden matkaan hyppää heti elokuvan alussa. Heissä on jotain salaperäistä, jotain hupaisaa, jotain seikkailullista ja paljon energiaa, mikä tarttuu katsojaan ja pitää otteessaan läpi leffan. Belushi ja Aykroyd ovat fantastiset rooleissaan ja on selvää, kuinka he olivatkaan innoissaan luomistaan hahmoista elokuvaa tehdessään. Kuvauksissa ongelmia tuotti Belushin vakava huumeongelma, mihin hän lopulta kuolikin kaksi vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Huumeiden käyttö aiheutti konflikteja ja sai Aykroydin vakavasti huolestumaan. Tämä huoli ei kuitenkaan välity itse leffassa, vaan kaksikko pursuaa riemua. Elokuvassa tosiaan nähdään iso määrä muusikoita, jotka Belushi ja Aykroyd itse halusivat valita mukaan. James Brown esittää pastoria, Cab Calloway veljeksiä auttavaa Curtisia, Ray Charles musiikkikaupan omistajaa ja Aretha Franklin erään yhtyeen jäsenen vaimoa. Bluesin veljesten bändiin taas kuuluvat omina itsenään esiintyvät Steve "Colonel" Cropper, Donald "Duck" Dunn, Murph, Willie "Too Big" Hall, Tom "Bones" Malone, "Blue Lou" Marini, Matt "Guitar" Murphy ja "Mr. Fabulous" Alan Rubin. Lisäksi leffassa nähdään pienissä rooleissa mm. koomikko John Candy veljeksiä jahtaavana poliisina, Carrie "prinsessa Leia" Fisher mysteerisenä naisena, joka yrittää tappaa veljekset eri keinoin, Henry Gibson natsijoukon johtajana, Charles Napier The Good Old Boys -yhtyeen solistina, Kathleen Freeman orpokodin nunnana, Frank "Yoda" Oz vankilan työntekijänä, sekä ohjaaja Steven Spielberg loppuhuipennuksen virkailijana. Myös sivunäyttelijät uhkuvat energiaa ja heidän antautumisensa elokuvan ja musiikin vietäväksi nostavat jatkuvan hymyn katsojan huulille.
Hymy koristaa muutenkin katsojan kasvoja läpi The Blues Brothersin. Filmi on aivan mielettömän mahtava paketti, mikä tarjoaa suurta iloa yli kahden tunnin ajan ja jättää valtavan hyvän mielen vielä pitkäksi aikaa elokuvan päätyttyä. Elokuva lähtee käyntiin hieman synkemmistä maisemista, kun Jake on vielä kiven sisässä, mutta piristyy siitä nopeasti, lähtien aikamoiseen vauhtiin, mikä ei ota laantuakseen. Leffa nostattaa aivan kaikkea koko ajan: tunnelmaa, panoksia, energiakierroksia, sekä kaiken massiivisuutta. Kun katsoo suurta loppuhuipennusta, missä todella romutetaan autoja ennätysmäärin, isoa konserttia, missä Bluesin veljekset esiintyvät sadoille ihmisille tai sitä määrää avustajia, jotka esittävät ties mitä poliiseja, sotilaita, palokuntaa, uusnatseja sun muita, jotka jahtaavat veljeksiä, on täysin ymmärrettävää, että budjetti paisui mittoihin, mikä sai Universalin studiopomot hikoilemaan. Meno ampuu yhä vain pahemmin yli, mitä pidemmälle päästään, mutta kaikki pysyy äärimmäisen tyylitajuisena loppuun asti.
Tunnelma on kaikin puolin mestarillisesti rakennettu. Vaikkei kyseessä ole mikään hulvaton komediateos ja tiedän monia leffoja, mitkä ovat naurattaneet minua enemmän, on tässä jotain valloittavan ihastuttavaa, mitä niin monista elokuvista puuttuu. Huumori liittyy usein täysin absurdeihin asioihin, mutta ohjaaja John Landis tietää tasan tarkkaan, kuinka hoitaa nämä eriskummalliset tilanteet tyylillä. Samalla mukaan onnistutaan ujuttamaan aitoa jännitystäkin kaiken koomisuuden keskelle. Kun takaa-ajajien määrä paisuu käsittämättömiin mittoihin, huomaa katsoja sydämensä hakkaavan veljesten onnistumisen puolesta. Takaa-ajokohtaukset ovat vaikuttavia vielä tänäkin päivänä ja kaahailullaan ja ryminällään elokuva onnistuu päihittämään monet toimintarainatkin. Nykypäivän komediatekijät voivat vain haaveilla saavansa aikaan yhtä timanttisen elokuvan kuin The Blues Brothers.
Iso vaikuttaja elokuvan henkeen on tietty musiikki - musikaali kun on kyseessä. Monissa kohtauksissa saattaa pärähtää täysin yllättäen käyntiin iso musikaalinumero, missä laulu raikaa ja katsojankin tanssijalkaa vipattaa. Elokuvassa nähtävät laulajat pääsevät esittämään omia kappaleitaan, kuten Aretha Franklinin "Think" ja Cab Callowayn "Minnie the Moocher". Kappaleet itsessään rakentavat vahvan hengen filmiin ja tekevät kokonaisuudesta entistä svengaavamman. Landiksen ohjaus on loistokasta kaiken aikaa ja hän tietää tasan tarkkaan, kuinka rakentaa vitsejä ja tunnelmaa. Hänen ja Aykroydin käsikirjoitus on myös erittäin hyvä. Teknisestikin The Blues Brothers on onnistunut teos. Kuvaus on erittäin sulavaa etenkin vauhdikkaissa takaa-ajoissa. Leikkauskin toimii hienosti. Lavasteet ovat näyttävät ja puvustus tyylikästä. Elokuvan aikana katsojankin tekee mieli pistää aurinkolasit, jotta voisi näyttää yhtä coolilta kuin Bluesin veljekset.
The Blues Brothersista on olemassa noin vartin pidempi versio. Elokuva oli alunperin kahden ja puolen tunnin pituinen, mutta Universal pakotti tekijöitä leikkaamaan siitä materiaalia pois teatterikierrosta varten. Pidennetty versio on lähempänä alkuperäistä visiota. Suurimmaksi osaksi kyseessä on pidennettyjä kohtauksia, mitkä näyttävät enemmän kuin teatteriversio, minkä lisäksi mukana on vaihtoehtoisia otoksia kuvista. Kunnollisia uusia kohtauksia ei mukana oikeastaan ole.
Yhteenveto:The Blues Brothers on upea musikaalikomedia, minkä mahtava ja riemastuttava tunnelma jättää hymyn vielä pitkäksi aikaa katsojan kasvoille leffan päätyttyä. John Belushi ja Dan Aykroyd ovat fantastiset Bluesin veljeksinä ja hoitavat roolinsa läpi leffan suurella energialla. Veljesten seikkailuun hyppää heti mukaan, etenkin kun meno muuttuu koko ajan hauskemmaksi ja hullunkurisemmaksi. Loppupään massiivisuudesta huolimatta homma pysyy tiukasti kasassa John Landis vaikuttavan ohjauksen ansiosta. Musikaalikohtaukset ovat mahtavia ja katsojankin tekisi mieli tanssia. Hauskojen hetkien ja musikaalinumeroiden oheen mahtuu myös oivallista jännitettä, eikä veljesten matkasta ole tehty helppoa reissua. Toimintakohtaukset ja takaa-ajot ovat todella näyttävää rymistelyä yhä tänä päivänä. Kaikin puolin The Blues Brothers on erinomainen teos ja ikivihreä klassikkoelokuva, mikä jokaisen kannattaa katsoa ainakin kerran elämässä! Lähes 20 vuotta myöhemmin elokuvalle tehtiin jatko-osa Blues Brothers 2000 (1998), mutta puhutaan siitä joskus toiste...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Blues Brothers, 1980, Universal Pictures
Ohjaus: J. J. Abrams Pääosissa: Daisy Ridley, Adam Driver, John Boyega, Oscar Isaac, Carrie Fisher, Anthony Daniels, Joonas Suotamo, Naomie Ackie, Domhnall Gleeson, Richard E. Grant, Lupita Nyong'o, Keri Russell, Kelly Marie Tran, Billy Dee Williams, Dominic Monaghan ja Ian McDiarmid Genre: seikkailu, scifi, toiminta Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
George Lucasin avaruusseikkailu Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo(Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli jättimenestys, jolloin Lucas pääsi jatkamaan kauan suunnittelemaansa sarjaa. Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku(Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) järisytti maailmaa suurella paljastuksellaan, kun taas Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu(Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) vei trilogian eeppiseen päätökseensä. Elokuvien menestyksen myötä sarjaa jatkettiin kirjojen, pelien, sarjakuvien ja ties minkä voimalla. Lucas itse päätti palata sarjassa ajassa taaksepäin ja teki esiosatrilogian. Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka(Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) oli ilmestymisvuotensa odotetuin elokuva, mutta se sai todella tylyn vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys(Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ei pärjännyt sen paremmin, mutta Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005) otettiin jo huomattavasti paremmin vastaan. Sen myötä Lucas ilmoitti, että saaga oli siinä, kunnes Disney-yhtiö osti sarjan häneltä vuonna 2012 ja alkoi suunnittelemaan uusia leffoja. Vuonna 2015 ilmestynytStar Wars: The Force Awakens aloitti uuden trilogian ja se oli suurenmoinen hitti, tienaten yli 2 miljardia dollaria. Sen jatko-osa Star Wars: The Last Jedi (2017) oli myös valtava menestys, mutta se jakoi fanikunnan rajusti kahtia. Jotkut rakastavat sitä, jotkut taas vihaavat. Lisäksi tässä välissä on ilmestynyt myös kaksi lisäosaleffaa, Rogue One: A Star Wars Story (2016) ja ikävästi kesken jäänyt Solo: A Star Wars Story (2018). Nyt uusi trilogia viedään päätökseen Star Wars -saagan yhdeksännen episodin, The Rise of Skywalkerin voimin ja pakko myöntää, että olin peloissani elokuvan näkemisestä. Itse pidin erittäin paljon sekä The Force Awakensista että The Last Jedistä ja näiden parin vuoden aikana äänekäs faniviha on latistanut intoani saagaa kohtaan huomattavasti. Jotkut toksiset fanit saivat suuni loksahtamaan usein auki, mm. kiusatessaan näyttelijöitä ulos sosiaalisesta mediasta, leikatessaan leffoista versioita ilman naisia ja vähemmistöjen edustajia, sekä lähettäessään tappouhkauksia niille, jotka pitävät uusista Star Wars -elokuvista. Intoni alkoi kuitenkin kasvamaan leffan ilmestymisen lähestyessä ja sydämeni hakkasikin innon ja jännityksen sekaisesta tunteesta, kun kävin katsomassa Star Wars: The Rise of Skywalkerin sen lehdistönäytöksessä Finnkino Itiksen upeassa IMAX-salissa.
Rey jatkaa jeditaitojen opettelua, kun muu vastarinta kerää joukkojaan viimeiseen taisteluun Ensimmäistä ritarikuntaa vastaan.
Uuden trilogian tutut hahmot tekevät paluun vielä kolmatta kertaa. Daisy Ridley osoittaa jälleen lahjansa Reynä, jedinä, joka joidenkin mielestä osaa liian paljon liian nopeasti. John Boyegan näyttelemä Finn ei enää pakene sotaa, vaan lähtee taistoon urhoollisesti. Oscar Isaacin esittämä Poe Dameron on oppinut kuuntelemaan ohjeita, eikä painele menemään yhtä impulsiivisesti kuin ennen. Vaikka kolmikko ei ole läheskään yhtä legendaarinen kuin alkuperäisen trilogian Luke Skywalker (Mark Hamill), Leia Organa (Carrie Fisher) ja Han Solo (Harrison Ford), on trion seikkailuja ollut mukavaa seurata, etenkin nyt kun kolmikko on kunnolla vihdoin kasassa - Poe ja Reyhän tapasivat vasta The Last Jedin lopussa. Ridley, Boyega ja Isaac ovat kaikki oivallisia osissaan.
Myös vanhemmat tutut, kuten droidit C-3PO (Anthony Daniels), R2-D2 - unohtamattakaan aivan mahtavaa BB-8:a - karvaturri Chewbacca (suomalainen Joonas Suotamo, jonka haastattelun voit lukea tästä), sekä kenraali Leia (edesmennyt Carrie Fisher, osittain arkistomateriaalista kaiveltuna ja osittain digitaalisesti tehtynä) palaavat. C-3PO saa eniten hauskoja repliikkejä ja on myös hienoa nähdä, kuinka paljon Suotamo pääsee esille Chewiena. Monet fanit luultavasti huojentuvat siitä, ettei Kelly Marie Tranin näyttelemä Rose ole läheskään yhtä paljon esillä kuin The Last Jedissä. Lisäksi fanit innostuvat siitä, että Billy Dee Williams palaa vihdoin ja viimein Lando Calrissianiksi ja hänessä on edelleen sitä tiettyä tyylikkyyttä tallella. Uusiakin tuttavuuksia tehdään, kuten avaruushevosella ratsastava Jannah (Noamie Ackie) ja taisteleva Zorri (Keri Russell), mutta he ovat aika tylsiä ja nopeasti unohdettavia. Adam Driverin näyttelemä pahis Kylo Ren sanoi The Force Awakensissa vievänsä loppuun sen, minkä Darth Vader aloitti. The Last Jedissä hän kukisti johtajansa Snoken ja on nyt noussut Ensimmäisen ritarikunnan uudeksi yksinvaltiaaksi, tehden siis sen, mitä Darth Vader aina uhkasi, eli syrjäytti pomonsa. Ristiriitaisten tunteiden myllerryksen piinaama Kylo Ren saattaa jopa olla suosikkihahmoni tästä trilogiasta ja on jälleen kiehtovaa seurata, mitä hahmo seuraavaksi päättää tehdä. Driver on yhä intensiivinen osassaan. Paluun tekee myös eräs hahmo, joka on paljastettu jo mainoksissa ja trailereissa, mutta jos olet kovasti vältellyt niitä, en paljasta kenestä on kyse. Hän on kuitenkin niin isossa roolissa tässä elokuvassa, että haluan puhua hänestä hieman. Lähinnä siitä, että etukäteen en oikein tiennyt, mitä olisin mieltä hahmon paluusta ja nyt nähtyäni leffan täytyy todeta, etten vieläkään oikein tiedä. Tavallaan hän ajoi asiansa, mutta samalla pidin hahmoa aika tylsänä lisäyksenä.
Hahmon käytön lisäksi en oikein tiedä, mitä mieltä olen itse elokuvasta. Lopputekstien alkaessa olin erittäin hämmentynyt, sillä tunteeni olivat niin ristiriitaiset. Joissakin kohdissa pidin Star Wars: The Rise of Skywalkerista todella paljon, kun taas joissakin kohdissa täytyy myöntää, etten erityisemmin pitänyt leffasta. Nykyään näiden isojen franchise-elokuvien kohdalla mielipiteiden tuntuu aina olevan pakko edustaa jompaakumpaa ääripäätä: joko rakastat tai vihaat. Siksi onkin outoa, jos itse putoaakin siihen väliin, eikä kallistu kumpaankaan suuntaan. Minulla on ongelmani The Force Awakensin ja The Last Jedin kanssa, mutta pääasiassa pidän molemmista. The Rise of Skywalkerin kohdalla minulla taitaa olla positiivisia ja negatiivisia mietteitä yhtä paljon.
Isoin ongelmani elokuvan kanssa on sen rytmitys. Elokuvalla on nimittäin aivan kauhea kiire. Se painelee menemään liiankin kovaa vauhtia, eikä se osaa rauhoittua ja keskittyä johonkin tärkeään juttuun kunnolla. Leffa loikkii planeetasta toiseen, kohtauksesta seuraavaan ja isoja tapahtumia vyörytetään katsojan päälle sellaiseen tahtiin, että massiivisen avaruustaistelun alkaessa voi olla jo pieni ähky. Kiirehdinnän vuoksi koin vaikeuksia saada kunnon otetta tarinasta ja myös tunnepuoli jätti minut etäiseksi. Vitseille kyllä naurahtelee (joita ei muuten ole läheskään yhtä paljon kuin The Last Jedissä), mutta koskettaviksi tarkoitetut hetket eivät onnistu iskemään, kun leffa lähtee jo seuraavaan suuntaan. Kiirehdintä tarinassa vaikuttaa myös siihen, että monia reittejä oikaistaan ja hahmot tekevät välillä asioita ihan vain siksi, että heillä on tunne, että niin pitää tehdä. The Force Awakens on mielestäni näistä uusista parhaiten rytmitetty, kun taas The Last Jedi ei tarvinnut kahden ja puolen tunnin kestoa, ja Rogue One lähinnä laahasi ensimmäiset puolitoista tuntia. The Rise of Skywalker kaipaisi ainakin puoli tuntia lisää, jotta se voisi kulkea maltillisemmin.
Yksittäisenä avaruusseikkailuna kyseessä on kelpo teos, mutta oman trilogiansa, sekä yhdeksän elokuvan mittaisen Skywalker-saagan päätöksenä The Rise of Skywalker tuntuu harmillisen antiklimaattiselta. Sen loppuhuipennus aiheutti itselleni pettymyksen, sillä suuren pohjustuksen jälkeen valtavia avaruusalusten armadoja ei edes käytetä mihinkään. Tiettyjen hahmojen kuviot viedään hyvin päätökseensä, mutta yleisesti elokuvalla on suuria vaikeuksia tarjota niin eeppistä ja mahtipontista lopetusta kuin millaisena se selkeästi kuvittelee itseään. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Avengers: Endgamen (2019) eeppisyys oli niin omaa luokkaansa ja sen mahti on vielä niin suuri, että Star Wars: The Rise of Skywalker tyytyy kiltisti jäämään sen varjoon. Välillä leffa onnistuu nostamaan ihon kananlihalle, mutta se tapahtuu lähinnä säveltäjä John Williamsin upeiden musiikkien ansiosta. Williams on tällä kertaa päässyt aika helpolla, sillä lähinnä hän kierrättää sävelmiä aiemmista episodeista.
The Force Awakensissa minua ei erityisemmin haitannut, kuinka vahvasti sen tarina oli otettu alkuperäisestä Tähtien sodasta. Ohjaaja J. J. Abrams osasi mielestäni tyylikkäästi yhdistää nostalgiaa ja jotain uutta pakettiinsa. Mutta vaikka pidin The Force Awakensista, tiedostan kyllä, että Abrams pelasi hyvin turvallisesti. Rian Johnson taas koetteli rajojaan The Last Jedillä, mikä tosiaan jakoi mielipiteitä. Abramsia on tainnut pelottaa kokevansa fanien vihan ja onkin yrittänyt tehdä leffan, mikä miellyttäisi niitä, jotka pitivät The Last Jedistä sekä niitä jotka eivät. Lopputulos voi olla sellainen, mikä ei miellytä oikein ketään. Mielenkiinnolla odotankin, kuinka leffaan reagoidaan tulevien viikkojen aikana. Abramsin ja Chris Terrion työstämä käsikirjoitus on turvallisen lisäksi kömpelö. Voi olla, että käsikirjoitus on ollut maltillisempi ja vasta leikkauksessa rytmitys on muuttunut näin pikaiseksi. Käsikirjoituksessa ongelmani onkin lähinnä dialogi. Star Warsissa on alusta asti ollut kökköä dialogia, mutta The Rise of Skywalkerissa replikointi on välillä hämmentävän töksähtelevää. Itseäni häiritsi etenkin, kuinka hahmojen on koko ajan pakko kertoa, miltä heistä tuntuu. Abrams ääninäyttelee uutta droidia, D-O:ta, joka kirjaimellisesti sanoo lähinnä tunnetiloja. Abramsilla on myös ongelmana, ettei hän osaa viedä asioita loppuun. Yksi hahmoista sanoo yhdessä kohtaa, että hänellä on tärkeää asiaa jollekulle ja vaikka tähän tavallaan palataan läpi leffan, jää asia lopulta kertomatta.
Visuaalisesti The Rise of Skywalker näyttää tietty aivan mielettömän hyvältä. Elokuva on kuvattu upeasti ja siinä käytetään värejä ja valoja vaikuttavasti hyödyksi. Suomenkin teattereihin on asetettu varoituskylttejä, että filmi voi aiheuttaa valoherkille epilepsiakohtauksen, eikä varoitus ole turha, vaan joissakin kohtauksissa välkkyy kyllä aikamoisesti. Lavasteet ovat näyttävät ja asut sekä maskeeraukset taidokkaasti luotuja. On äärimmäisen hienoa nähdä vanhanaikaisin keinoin toteutettuja avaruuden olentoja. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja on mahtavaa päästä jälleen kuulemaan valomiekkojen, laserammusten, TIE-hävittäjien sun muiden Star Wars -juttujen ikonisia ääniefektejä.
Yhteenveto: Star Wars: The Rise of Skywalker on harmillisen vaisu päätösosa sekä omalle trilogialleen että yhdeksän episodin pituiselle saagalle. Elokuvalla tuntuu olevan aivan järjetön kiire, jolloin siihen voi olla hyvin vaikea hypätä mukaan. Tunnepuoli voi tämän vuoksi jättää kylmäksi. Suurta loppuhuipennusta pohjustetaan leffan alusta asti, mutta se vasta tuottaakin pettymyksen, kun suuria armeijoita ei hyödynnetäkään. Elokuva tuntui itsestäni antiklimaattiselta. Reyn ja Kylo Renin tarinoita on kiehtovaa seurata, mutta muut hahmot eivät tee erityistä vaikutusta, vaikka näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Erään hahmon paluu aiheuttaa itsessäni edelleen ristiriitaisia tunteita ja niin tekee leffa muutenkin. Rytmityksen lisäksi myös dialogi on usein kömpelöä. Visuaalisesti filmi on tietty todella upea ja näyttävä, minkä lisäksi John Williamsin musiikit toimivat aina. Mammuttimaisen saagan päättäminen on kuitenkin ollut J. J. Abramsille liian iso pala purtavaksi. Hän hoitaa homman mahdollisimman turvallisin keinoin, yrittäen miellyttää sekä niitä jotka pitivät The Last Jedistä että niitä jotka eivät. Minua kiinnostaakin, millaisia reaktioita Star Wars: The Rise of Skywalker tulee aiheuttamaan. Kun kyseessä on iso franchise-teos, mielipiteet vaihtelevat varmasti ääripäästä toiseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Star Wars: The Rise of Skywalker, 2019, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Bad Robot
Ohjaus: Rian Johnson Pääosissa: Daisy Ridley, Mark Hamill, Adam Driver, Oscar Isaac, John Boyega, Carrie Fisher, Andy Serkis, Kelly Marie Tran, Laura Dern, Benicio del Toro, Domhnall Gleeson, Joonas Suotamo, Anthony Daniels, Gwendoline Christie ja Lupita Nyong'o Genre: scifi, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
Star Wars on yksi kaikkien aikojen isoimmista ilmiöistä. Näin ei ollut kuitenkaan vielä alkuperäistä elokuvaa tehdessä. Lähes kaikki - jopa elokuvan tekijät - eivät uskoneet filmin onnistumiseen. Kuitenkin kun Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) sai ensi-iltansa, se nousi heti ilmestymisvuotensa isoimmaksi hitiksi, johon sekä kriitikot että tavalliset katsojat lapsista isovanhempiin rakastuivat. Leffa sai jatkoa seuraavien vuosien aikana elokuvilla Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983), joista ensimmäistä kehutaan yhä sarjan parhaaksi. Vasta yli kymmenen vuoden jälkeen leffasarjaa jatkettiin kolmella esiosalla, Tähtien sota: Episodi I - Pimeällä uhkalla (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999), Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksellä (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja STähtien sota: Episodi III - Sithin kostolla (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005), jotka olivat menestyksiä, mutteivät muuten kovin pidettyjä. Kolmikosta viimeisen ilmestyessä elokuvaa mainostettiin koko sarjan viimeisenä, mutta kun Star Warseja tekevä Lucasfilm myytiin Walt Disneylle, ilmoitettiin heti että uusia filmejä oli tulossa. Star Wars: The Force Awakens (2015) jatkoi ensimmäisen trilogian tarinaa, kun taas Rogue One: A Star Wars Story (2016) kertoi tapahtumista juuri ennen alkuperäisen elokuvan alkua. Nyt ilmestyvä Star Wars: The Last Jedi jatkaa The Force Awakensin tarinaa ja koska olen iso fani, ei ole varmaan yllätys, etten odottanut mitään muuta elokuvaa tältä vuodelta yhtä paljon kuin tätä. The Force Awakens kuuluu mielestäni sarjan parhaimmistoon, joten en malttanut odottaa, että sille ilmestyisi jatkoa. Innostuneena odotin uutta elokuvaa yhä vain enemmän ja enemmän, mitä lähemmäs ensi-ilta tuli. Aluksi minua jännitti hieman, olisivatko odotukseni jopa liian korkealla, mutta kun luin ylistävät ennakkoreaktiot, olin todella huojentunut. Silti minua jännitti mennessäni katsomaan elokuvaa sen ensi-iltapäivänä yhdessä tyttöystäväni kanssa.
Ensimmäisen ritarikunnan hyökätessä vastarintaliikkeen kimppuun, Rey yrittää saada Luke Skywalkerin palaamaan taisteluun.
Pääsankari Reyn roolissa nähdään toistamiseen Daisy Ridley, joka osoittaa jälleen kerran olevansa äärimmäisen lupaava uusi näyttelijä. Tässä Rey on hieman kokeneempi, joten hänestä on tietty muokattu isompi sankari kuin aiemmin. Hahmo ei täysin kuitenkaan tiedä, mitä reittiä kulkea, mikä tekee hänestä kiehtovan. Toinen erittäin kiehtova asia hahmossa on tietenkin se, ketkä hänen vanhempansa ovat...
Reyn lisäksi muutkin The Force Awakensissa esitellyt sankarit tekevät paluun. John Boyegan esittämä Finn on kunnolla jättänyt Ensimmäisen ritarikunnan taakseen, minkä lisäksi Oscar Isaacin näyttelemä Poe Dameron pääsee esittelemään lentotaitojaan pariinkin otteeseen. Finnille on luotu oma sivujuoni ja hän pääsee jälleen hauskuuttamaan. Poeltakin löytyy useita hauskoja hetkiä ja hän pääsee suurempaan johtoasemaan vastarinnassa. Isaac ja Boyega ovat yhä erittäin oivallisia, ja viimeistään tässä he ja Ridley todella muodostavat Star Wars -saagan uuden pääkolmikon, vaikkei heillä ole yhteisiä kohtauksia lähes lainkaan. Mukana kulkee tietty ihastuttava BB-8 -droidi, joka on yksi suosikkihahmoistani. Olinkin todella iloinen, että BB-8 on yhä todella paljon mukana ja hahmosta on luotu paikoitellen jopa kunnon äijä! Mark Hamill pääsee tällä kertaa tekemään Luke Skywalkerina muutakin kuin seisomaan vaivaantuneena hetken kallionkielekkeellä leffan lopussa. Luken hahmo on muuttunut upeasti vuosien varrella ja minun on pakko sanoa, että Hamill tekee tässä ehkä parhaan roolisuorituksensa jedimestarina. Hän ei ole mikään sankari enää, vaan hänen synkistelystään saa oivan kuvan siitä, miksi hän jätti kaiken taakseen ja erakoitui muinaiseen jeditemppeliin. Luken lisäksi alkuperäisestä trilogiasta paluun tekevät hänen siskonsa kenraali Leia (viime vuonna menehtynyt Carrie Fisher, jonka muistolle elokuva on omistettu), wookiee Chewbacca (suomalainen Joonas Suotamo), sekä droidit C-3PO (Anthony Daniels) ja R2-D2 (Jimmy Vee). Hamillin tavoin Fisherkin pääsee paremmin oikeuksiinsa tässä elokuvassa kuin edellisessä osassa. Aluksi teki tietty hieman pahaa nähdä Leia, sillä tämä jäi Fisherin viimeiseksi roolisuoritukseksi, mutta iloksi voin sanoa, että Fisher on todella mainio osassaan. Harmillisesti Chewbaccan osuus jää pieneksi. Häneltä löytyy pari selkeää hetkeä, mutta muuten karvaturri vain roikkuu mukana. Täydellisen BB-8:n takia C-3PO ja R2-D2 eivät enää oikein tunnu miltään. R2-D2:n osuus jää myös pieneksi, ja vaikka C-3PO on jälleen oma pöhkö itsensä, ei hänestä jää muuta mieleen kuin mihin hänen punainen kätensä katosi? Uusina vastarintaliikkeen (tai noh, kapinallisten kuten heitä leffassa pääasiassa kutsutaan) hahmoina esitellään Kelly Marie Tranin näyttelemä Rose ja Laura Dernin esittämä vara-amiraali Holdo. Rose vaikuttaa aluksi mainiolta lisäykseltä, sillä huoltohommissa toimiva hahmo ei ole tyypillinen kapinallissankari. Valitettavasti hahmon taustat luodaan liian hätäisesti, eikä hän tarjoa kovin paljoa muuta elokuvaan kuin herättää ihmisten mielenkiinnon Aasiassa. Vara-amiraali Holdo taas on lähinnä ärsyttävä tapaus, eikä Dern saa katsojaa pitämään hänestä koko elokuvan aikana.
Monet pettyivät The Force Awakensissa, kun uusi siisti pahis Kylo Ren (Adam Driver) paljastuikin hädintuskin aikuiseksi Ben Soloksi, joka ei ollut lainkaan uskottava ilman hienoa naamiotaan. Itse kuitenkin pidin todella paljon ratkaisusta, sillä hänestä tulee hieman mieleen Marvelin sarjakuvahahmo Peter Parker, joka on normaalisti epävarma ja kömpelö, mutta hän saa kerättyä henkistä voimaa pukeutuessaan Spider-Maniksi. Mielestäni oli upeaa, että mahtava paha onkin todellisuudessa epävarma nuorukainen, joka etsii paikkaansa maailmassa. Tässä ajatusta on viety vielä pidemmälle, jolloin hänestä löytyy samaa henkeä kuin Reystä, mutta eri tavalla tutkittuna. Filmissä puhutaan hyvän ja pahan tasapainosta, ja Rey ja Kylo Ren ovat juuri täydelliset esittämään tätä tasapainoa ja miten eri puolilta löytyy samanlaisuuksia. Driver parantaa roolisuoritustaan ja hän on todella väkevä läpi leffan. Hän tuo loistokkaasti esille Kylo Renin kokeman sisäisen kamppailun. Muutkin Ensimmäisen ritarikunnan pahikset tekevät paluun, mutta he ovat paljon tylsempiä kuin Kylo Ren. Kenraali Huxille (ylinäyttelevä Domhnall Gleeson) on luotu joitain ihan hauskoja hetkiä, mutta lähinnä hän vain rasittaa. Ylivaltias Snoke (Andy Serkis) nähdään vihdoin muunakin kuin hologrammina, mutta hän tuntuu vain laimealta Keisari-kopiolta. Jotenkin ihmeellisesti kapteeni Phasma (Gwendoline Christie) selvisi The Force Awakensin tapahtumista ja hänet on tuotu takaisin. Sanon kuitenkin suoraan, että on turha odottaa häneltä mitään ihmeellistä. Hänellä on ruutuaikaa ihan yhtä paljon kuin viimeksikin. Elokuvassa nähdään myös Benicio del Toro nimettömänä hakkerina, joka on Rosen tavoin tavallaan hyvä lisäys, mutta tavallaan hän ei myöskään toimi erityisen hyvin, sekä Lupita Nyong'o pienessä roolissa oranssina Maz Kanatana, jonka olisi voinut jättää kokonaan pois filmistä.
Star Wars: The Force Awakensia kritisoitiin siitä, että se on liian samanlainen kuin alkuperäinen Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo. Sen takia näiden kahden vuoden ajan internetissä on vain heitetty vitsiä siitä, että Star Wars: The Last Jedi olisi kopio Imperiumin vastaiskusta. Näin ei kuitenkaan ole. Toki niistä kahdesta löytyy samankaltaisuuksia, kuten se, että vanha jedimestari kouluttaa uutta sankaria (mikä ei kuitenkaan mene lainkaan samalla tavalla, miten Yoda opetti aikoinaan Lukea) ja että kapinalliset pakenevat pahiksia avaruudessa (mistä puuttuu kokonaan asteroidikenttä). Trailereissa nähty toimintakohtaus, jossa kiiturit taistelevat jättimäisiä kävelijöitä vastaan muistuttaa kyllä visuaalisesti Imperiumin vastaiskun Hoth-taistosta, mutta siitäkin on tehty oivasti erilainen. Todellisuudessa Star Wars: The Last Jedi on itse asiassa erittäin yllättävä elokuva. Mukana on useita hetkiä, jolloin katsojana luulee tietävänsä mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta filmi onnistuukin toimimaan eri tavalla. Kun näin käy tarpeeksi usein, katsojana ei enää yritä arvella tulevia tapahtumia, vaan jää jännityksellä odottamaan, mitä muita yllätyksiä elokuvalla on tarjottavanaan. Ja voi pojat, että mukana on joitain täysin odottamattomia juttuja! Star Wars: The Last Jedi ei ole mielestäni ihan niin hyvä elokuva kuin The Force Awakens, mutta se on selvästi parempi kuin viime vuoden Rogue One: A Star Wars Story, jonka hahmojen kohtalot eivät voineet vähempää kiinnostaa. Se, miksei tämä pääse The Force Awakensin tasolle, johtuu siitä, ettei tämä ole yhtä viihdyttävä, eikä leffa nosta välitöntä halua katsoa filmiä uudestaan. Muutamien kohtausten aikana mietin kyllä, etten malta odottaa, että näen ne uudelleen, mutta kokonaisuus on harmillisesti liian pitkä. Kyseessä on sarjan pisin osa, minkä kyllä huomaa. Siitä olisi ihan hyvin voinut leikata noin vartin pois, jotta sen rytmitys pysyisi eheämpänä. Pituuden huomaa lähinnä leffan puolessa välissä, johon on tungettu oudon väkinäinen seikkailu kasinolla, joka on tavallaan mielenkiintoinen idea, mutta joka ei sovi elokuvaan yhtään. Se osio ei vain tuntunut samalta filmiltä. Kai sen on tarkoitus tuoda hieman monipuolisuutta aika simppeliin juoneen, mutta siinä se ei onnistu. Elokuva on ihan tarpeeksi monipuolinen muutenkin.
Alussa leffa nappaa tietysti heti mukaansa alkutekstien aikana (mikä on jo yksinään huomattava parannus Rogue Oneen, jonka aloituksesta en pidä yhtään), mikä johtaa yhteen tyylikkäimmistä avaruustaisteluista Star Warsin historiassa. Toimintakohtaukset ovat tietty erittäin viihdyttäviä ja tyylikkäitä, sekä oivallisen erilaisia, jolloin ne eivät käy pitkäveteisiksi. Filmiin on myös saatu onnistuneesti epätoivon tunnetta, sillä vaikuttaa todella siltä, etteivät kapinalliset pääsisi Ensimmäistä ritarikuntaa pakoon. Kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin seurata Reyn matkaa. Läpi leffan katsojana yrittää pohtia, ketkä hänen vanhempansa voisivat olla, minkä lisäksi on mielenkiintoista nähdä, kun hän alkaa oppimaan asioita Voimasta. Kiehtovinta Reyn matkassa on hänen yhteytensä Kylo Reniin. Ne kohtaukset ovat erinomaisia ja ennen kaikkea tärkeitä, sillä ne osoittavat, mikseivät hahmot ole niin erilaisia toisistaan. Elokuvaan on luotu mahtava jännite, saako Rey käännettyä Kylo Renin hyvien puolelle, vai houkutteleeko pimeä puoli sittenkin Reyn puolelleen...
Jännittäviä hetkiä löytyy muutenkin kuten myös synkkyyttä, jolloin täydelliseksi vastapainoksi on lisätty tottakai paljon huumoria. Leffan aikana saakin nauraa useaan otteeseen. Olen todella iloinen, sillä ennakkoon ristiriitaisia tunteita herättäneet porg-linnut ovatkin todella hauskoja tapauksia, joita katsoisi mielellään lisää. Ne eivät todellakaan ole ärsyttäviä, kuten edellisen trilogian Jar Jar Binks tai Jedin paluun ewok-nallekarhut. Vaikka vitsit toimivatkin, on mukana joitain typerän naurettavia hetkiä, jolloin päässäni pyöri lähinnä Han Solon lausahdus edellisestä osasta: "Ei se Voima noin toimi!" Silti filmin erilaiset tunnelmat ovat taidokkaasti luotuja ja ne on saatu hyvin tasapainoon, mistä elokuvassa puhutaankin paljon. Tasapainon lisäksi toinen erinomainen teema on se, etteivät hyvät ja pahat ole selkeästi juuri tietynlaisia, vaan niistä löytyy erilaisia puolia. Tämä käy esimerkiksi selväksi siitä, että kummatkin osapuolet ostavat sotavarusteita samoilta laittomilta kauppiailta.
Sarjan ohjaus on vaihtunut J. J. Abramsilta Rian Johnsoniin, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi scifileffan Looper (2012). Sen nähneenä huomaakin, miten Johnson on tuonut hieman realismia todella epärealistiseen elokuvasarjaan. Synkkyys ja vakavuus hoituvat häneltä myös hyvin, mutta käsikirjoittajana Johnson olisi voinut hieman tiivistää tarinaa ja keksiä keinon poistaa laahaava kasino-osio pois. Leikkausvaiheessa ainakin joitain hetkiä olisi pitänyt tiivistää. Visuaalisesti kyseessä on tietysti aivan mielettömän upea kokonaisuus. Ensinnäkin leffa on kuvattu todella taidokkaasti, minkä lisäksi tehosteista ei tällä kertaa löydy moitittavaa. Avaruustaistelut ja -maisemat, sekä erilaiset olennot sun muut näyttävät todella hienoilta, ja elokuva myös kuulostaa todella hyvältä äänitehosteista John Williamsin musiikkeihin (mikä on jälleen parannus Rogue Oneen, jonka musiikit kuulostivat lähinnä laimeilta kopioilta Williamsin melodioista). Tuttuja teemoja on tietty mukana, mutta Williams on saanut luotua uusiakin sävellyksiä ja tekee tässä mielestäni parempaa työtä kuin The Force Awakensissa. Harmillisesti kasinolla soiva musiikki tuntuu ihan liikaa kömpelöltä yritykseltä luoda Uuden toivon ikoninen kanttiinakappale uudestaan muka-huomaamattomasti. Sävel on melkein sama, joten olisi voinut edes näyttää, että bändi on myös sama. Puvustus-, maskeeraus- ja lavastustiimit ovat jälleen tehneet erinomaista työtä. Toivonkin todella, että tällä kertaa Star Warsia ei unohdeta teknisen puolen Oscar-palkintoja jaettaessa.
Yhteenveto: Star Wars: The Last Jedi on erittäin hyvä, vaikkakin turhan pitkä jatko-osa saagalle. Kasino-osuuden olisi voinut kirjoittaa jollain tavalla pois elokuvasta, sillä se ei vain sovi mukaan kokonaisuuteen. Muutamia muitakin hetkiä olisi voinut tiivistää, minkä lisäksi mukaan mahtuu pari kömpelömpää ratkaisua. Muuten kyseessä on erittäin mukaansatempaava seikkailu, joka tarjoaa jännitystä, toimintaa ja oivallisen hauskaa huumoria. Etukäteen ärsyttäviksi pelätyt porg-linnut ovatkin erinomainen lisäys. Valitettavasti muuten uudet hahmot jäävät aika laimeiksi, eivätkä pärjää mitenkään edellisessä osassa esitellyille tai alkuperäisille hahmoille. Mark Hamill ja Carrie Fisher loistavat Lukena ja Leiana, minkä lisäksi myös Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac ja Adam Driver tekevät loistotyötä. Reyn ja Kylo Renin hahmoja tuodaan hienosti esille, ja heidän yhteiset hetkensä ovatkin filmin parhaimmistoa. Toimintakohtaukset ovat tietty tyylikkäitä, etenkin alun avaruustaistelu. Visuaalisesti filmi on puhdasta silmäkarkkia ja John Williamsin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Ohjaaja Rian Johnson on tehnyt loistotyötä, mutta silti olen tavallaan iloinen, että Abrams ohjaa trilogian päätösosan. Suosittelen Star Wars: The Last Jediä lämpimästi kaikille Star Wars -faneille. Siinä on mukana paljon tuttua, mutta myös paljon yllätyksiä. Jos aiempia osia ei ole nähnyt, niin ne kannattaa tietty vilkaista ensin. Vaikka Johnson onnistui tässä, ei elokuva saa innostumaan ilmoitetusta Star Wars -trilogiasta, jonka Johnson tulevaisuudessa ohjaa. Tämän trilogian päätösosaa jää kuitenkin todella innokkaasti odottamaan. Valitettavasti tässä välissä ilmestyy tuotantohelvetissä pyörinyt Solo: A Star Wars Story(2018), jota en odota lähes ollenkaan. Star Wars: Episode IX:n (2019) näkemiseen voisin kuitenkin jo laskea päiviä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuva juliste www.starwars.com
Star Wars: The Last Jedi, 2017, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Ram Bergman Productions
Ohjaus: J.J. Abrams Pääosissa: Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, Harrison Ford, Carrie Fisher, Lupita Nyong'o, Andy Serkis, Domhnall Gleeson, Anthony Daniels, Peter Mayhew, Gwendoline Christie ja Mark Hamill Genre: scifi, seikkailu Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
Star Wars: The Force Awakens oli viime vuoden odotetuin elokuva. Ei vain omalta osaltani, vaan maailmanlaajuisesti. Vaikka se on tehosteseikkailu, niin se sai myös kriitikot innostumaan, sillä kyseessä on kuitenkin Star Wars. Elokuvaa odotettiin todella ristiriitaisin tuntein. Innostus oli suuri, mutta epäilykset korkealla, sillä edellinen trilogia, Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999), Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002 ja Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto(Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005) ei ollut miellyttänyt valtaosaa faneista. Mainokset saivat ihmiset innostumaan elokuvasta ja pakko sanoa, etten ole ikinä nähnyt ja kokenut samanlaista fanitusodotusta mitään muuta kohtaan yhtä paljon kuin The Force Awakensin kohdalla. Sosiaalinen media oli täynnä Tähtien sotaa. Kun innostus on suuri, niin silloin myös odotukset ovat todella korkeat ja pettymyksen mahdollisuuskin nousee huomattavasti. Kyllähän sitä yrittää pitää odotukset matalina, ettei lähtisi teatterista ulos miettien, että katsoisi mieluummin uudestaan Pimeän uhkan. Mainoksissa ei näytetty Luke Skywalkeria ollenkaan, mikä nosti suuren haloon, mutta minua se ei niinkään kiinnostanut, sillä uudet hahmot vaikuttivat mielenkiintoisilta. Kävin ensi-iltana katsomassa saagan seitsemännen osan sydän pamppaillen. Lopputuloshan oli se, että kävin katsomassa The Force Awakensin parin viikon sisällä kolme kertaa elokuvateatterissa.
Luke Skywalker on kadonnut. Imperiumia ihannoiva First Order on noussut orjuuttamaan galaksia. Kenraali Leia lähettää Poe Dameronin Jakku-planeetalle hakemaan karttaa, joka johtaisi Luken luo. Samaan seikkailuun päätyvät myös entinen stormtrooper Finn ja romunkerääjä Rey.
Daisy Ridley on aivan loistava löytö Reyksi. Vaikka Ridleyllä on muutamia samanlaisia piirteitä kuin Keira Knightleylla, niin hän on paljon, paljon parempi näyttelijä. Toivottavasti näen Ridleyn jatkossa vielä useassa elokuvassa, sillä hän vakuutti minut lahjoillaan jo elokuvan alussa. Hänessä on ainesta isommaksikin tähdeksi ja hän vetää roolinsa yhtenä päähenkilöistä aivan nappiin. John Boyega oli minulle entuudestaan tuttu kasvo vuoden 2011 scifipätkästä Attack the Block. Kesti kuitenkin hetken, ennen kuin tajusin, että hän oli kyseessä, kun mainokset ilmestyivät. Boyega esittää Finniä, eli entistä stormtrooperia FN-2187. Boyega on todella pidettävä tyyppi ja niin on myös Finn. Hän on onnistuneesti elokuvan vitsailija, joka kuitenkin tilanteen vaatiessa osaa vakavana tarttua aseeseen ja käydä taistoon.
Poe Dameronia näyttelee Oscar Isaac. Isaacin olin tietämättäni nähnyt aika monessa elokuvassa ennen tätä ja luulinkin, että näkisin hänet tässä ensimmäistä kertaa. Isaac vetää toimintasankarin roolin hyvin, vaikka hän jää hieman taka-alalle loppua kohden. Kun Rey muistuttaa Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon(Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) jedikokelas-Lukea, niin Poe muistuttaa lentäjä-Lukea. Uutena pahiksena on Kylo Ren, jota näyttelee Adam Driver. Jälkeenpäin olen nähnyt Driverin hyvin kummallisissa rooleissa, minkä takia onkin hieman outoa, että hänet on valittu tähän elokuvaan. Kun Kylo Ren ottaa maskinsa pois, hän ei ole enää kovin uhkaava hahmo (mitä hän on naamio päässään), mutta elokuvan mennessä eteenpäin tulee selkeäksi, ettei hahmon kuulukaan olla uhkaava. Ensimmäisessä kohtauksessa, jossa hahmo esiintyy ilman kypäräänsä, niin mieleeni tuli Javier Bardemin Silva-hahmo elokuvasta Skyfall (2012), puhetavan takia. Kylo Renin valomiekka on erilainen ja siinä on pari ns. lisäterää, joita hahmo hyödyntää toimivasti elokuvan loppupuolella. Kylo Ren on Darth Vaderin jälkeen Star Wars -saagan toiseksi paras pahis. Harrison Ford palaa Han Solona ja Peter Mayhew palaa hänen uskollisena Chewbaccana. Chewbaccaa esittää myös suomalainen Joonas Suotamo! Ford vetää roolinsa yhtä legendaarisesti kuin ennenkin ja hänen vanhempi Han-hahmonsa muistuttaa hieman Uuden toivon Obi-Wan Kenobia. Chewbacca pääsee hyvin esille tässä elokuvassa. Leiaa näyttelevä Carrie Fisher on vanhentunut todella paljon. Syynä on varmaankin heroiini ja muut huumeet, mitä näyttelijä on käyttänyt. Leia ei pääse elokuvassa toimintaan ja tulee mukaan vasta elokuvan puolen välin jälkeen. Fisherin puheesta ei välillä saa tolkkua ja tekee hieman pahaa nähdä, millaiseen kuntoon hän on itsensä saanut. Droidit C-3PO ja R2-D2 ovat tietysti mukana, vaikka vain hieman. Anthony Danielsin esittämä C-3PO ei ärsytä, koska hän esiintyy todella vähän elokuvassa. C-3PO:lla on punainen käsi, mitä ei pahemmin selitellä. R2-D2 ei esiinny melkein ollenkaan, eikä kumpaakaan oikeastaan kaipaa, sillä mukana on BB-8.
BB-8 on nimittäin yksi parhaista uutuuksista sarjassa. Pallodroidi saa saagan aiemmat droidit tuntumaan tarpeettomilta ja köykäisiltä. BB-8 on aivan ihana. Sille on saatu luotua persoonallisuus ja eleitä, mistä sen tunnetilat voi aistia. Ja kyseessä on oikea robotti! Tahtoo oman BB-8:n!! Lisäyksenä sarjaan on myös Maz Kanata, porkkanan näköinen alien, jota esittää Lupita Nyong'o. Ensimmäisillä katselukerroilla en oikein tiennyt, pidinkö hahmosta, mutta nyt olen tottunut hänen mukanaoloon. Pahiksia elokuvassa ovat myös Supreme Leader Snoke, kenraali Hux ja kapteeni Phasma. Snoke on tavallaan Keisari 2.0, sillä hahmo tuntuu todella samanlaiselta. Snokea esittää Andy Serkis, joten tottakai hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla. Domhnall Gleeson esittää Huxia, jossa parasta on hänen pitämänsä puhe, minkä aikana hän muistuttaa nuorta Hitleriä tai vastaavaa. Game of Thrones (2011-2019) -tähti Gwendoline Christie esittää stormtroopereiden johtajaa, kapteeni Phasmaa. Hahmo on tyylikäs, mutta todella alikäytetty. Toivottavasti hänelle löytyy enemmän puuhaa seuraavassa elokuvassa. Mark Hamillin esittämä Luke Skywalker esiintyy kyllä elokuvassa, mutten kerro, millainen osa hänellä on tässä leffassa. Mukana on myös kolme vaikeasti tunnistettavaa isoa nimeä. Näistä isoin rooli on Simon Peggillä, jonka hahmo on Jakku-planeetalla elävä Unkar Plutt. Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluussa(Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) ewokkia näytellyt Warwick Davis esittää tässä Wollivania. Isoin cameo on kuitenkin James Bond -tähti Daniel Craigillä, joka esittää tässä stormtrooperia kohtauksessa, jossa Rey on vankina.
Monet ovat valittaneet, että elokuva muistuttaa liikaa Uutta toivoa. Toki tässäkin on droidi, jolla on jotain tärkeää sisällään, minkä pahikset haluavat. Ja toki tässä on orpo päähenkilö aavikkoplaneetalla. Tietenkin pahiksella on pelottava musta kypärä. Ja mutta totta kai mukana on iso ase, jolla pahikset voivat tuhota kokonaisia planeettoja. Kun prequel-trilogia ilmestyi, niin valitettiin, että se oli liian erilainen kuin alkuperäiset elokuvat. Nyt kun tämä ilmestyi, niin valitetaan siitä, kuinka tämä on liian samanlainen kuin alkuperäiset elokuvat. Nykypäivänä tuntuu, ettei faneja vain kykene miellyttämään. Minua elokuva miellytti suuresti, eikä minua kiinnosta, onko se liian samanlainen kuin saagan aloittanut elokuva.
The Force Awakens jatkaa tarinaa 30 vuotta siitä, mihin Jedin paluu päättyi. Olisi voinut luulla, että Imperiumin tuhon jälkeen kaikki olisi kivasti galaksissa, mutta olisihan tämä aika tylsä elokuva ilman vaaroja. Siksipä mukana on uusnatsimainen First Order, joka pyrkii samaan kuin Imperiumi. Kapinaliitto on muuttunut Vastarinnaksi ja Leian arvonimi on vaihtunut prinsessasta kenraaliksi. Luke Skywalker on alkanut kouluttaa uusia jedejä ja tietty siinäkin meni jokin pieleen. Hanin ja Leian välit eivät ole kovin lämpimät ja Han on palannut samoihin puuhiin, mitä hän teki ennen esittelyään Uudessa toivossa.
Muistan elokuvateatterissa ensi-illassa, kun kaikessa hiljaisuudessa ruutuun tuli Lucasfilmin logo ja tajusin, että elokuva alkaisi vihdoin. Tuttu sininen "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa..." -teksti tulee ruutuun ja jännitys tiivistyy. Ensimmäinen ääni lähtee, kun Star Wars -logo ampaisee avaruuden halki tunnarin säestämänä ja perinteinen alkuselitysteksti lähtee rullaamaan. Ja koko sali taputtaa innostuneena. Star Wars on palannut. Olin siitä asti aivan myyty. Elokuvan alku on todella huikea, vaikkakin yksinkertainen. Alussa esitellään toimivasti lähes kerralla uudet hahmot; Poe, Kylo Ren, Finn ja Rey. Elokuvassa on otettu iso riski, että tiedostetusti Han Solon ja kumppaneiden ilmestymistä katsoja joutuu odottelemaan. Uusi loistava näyttelijäkaarti pitää kuitenkin katsojaa onnistuneesti otteessaan heti alusta lähtien.
Uusien hahmojen lisäksi myös uusia paikkoja on paljon elokuvassa. Alussa oleva Jakku muistuttaa monella tapaa aiempien osien aavikkoplaneetta Tatooinea. Maz Kanata asustaa Takodanalla, jossa on metsikköä ja Kanatan tyylikäs linnoitus. Vastarinnan päämajaplaneetta D'Qar ei näy kovin paljoa, mutta sekin näyttäisi olevan vehreä paikka. Tasavallan uusi pääplaneetta Hosnian Prime vilahtaa elokuvassa, mikä on toimiva pätkä, sillä se lisää tähän elokuvaan yhteen kohtaukseen tunnetta, mikä puuttui Uuden toivon Alderaanista. Viimeisimpänä uutuutena on planeettaan First Orderin rakentama Starkiller Base, jonka tuhovoima on paljon voimakkaampi kuin Death Starin. Se on myös paljon massiivisempi, sillä onhan koolla kai väliä tässäkin asiassa. Uusina olentoina nähdään muun muassa rathtareja, jotka muistuttavat hieman Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstun (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest - 2006) Krakenia. Tämä on ehdottomasti saagan hauskin elokuva. Vaikka The Force Awakens on paikoitellen todella synkkä, niin se onnistuu hauskuuttamaan erittäin simppeleillä asioilla läpi elokuvan. Varsinkin Finn ja BB-8 saavat useassa kohtaa nauramaan ääneen. Myös Han Solon ja Chewbaccan keskustelut ovat hauskoja. Elokuva onnistuu olemaan vakava oikeissa kohdissa, mutta koominen kun on tarvetta, eikä vakaviä pätkiä heitetä läskiksi vitseillä.
The Force Awakens on mahtava aloitus uudelle trilogialle, sillä se herättää useita kysymyksiä katsojissa. Ketkä ovat Reyn vanhemmat? Mitä Kylo Renille oikeasti kävi? Mitä kaikkea Finn näki, mikä sai hänet pelkäämään First Orderia niin paljon? Miksi Maz Kanatalla on Luken vanha valomiekka? Miksi C-3PO:lla on punainen käsi? Ja sitten on tietenkin kysymys R2-D2:sta koskien elokuvan loppua, mitä en nyt tosin paljasta. Elokuva jättää katsojan haluamaan lisää ja pitää otteessaan loppuun asti. Se oli hirveä tunne, kun tajusin, että joutuisin odottamaan vielä kaksi vuotta ennen Episode VIII:ä. Noh, onneksi tässä välissä tulee Rogue One: A Star Wars Story (2016), mutta se ei kuitenkaan vastaa kysymyksiin, eikä jatka uusien hahmojen seikkailua.
Kun ilmoitettiin, että J.J. Abrams ohjaa uuden Star Warsin, niin en aluksi pitänyt ideasta, sillä se tarkoitti, että hän ei tekisi kolmatta Star Trekiä. Tiesin kuitenkin, että hän onnistuisi elokuvan kanssa, sillä en ole nähnyt yhtään huonoa elokuvaa häneltä (eipä hän tosin ole tehnyt montaa leffaa ja omistan niistä kaikki). Nyt kun olen nähnyt The Force Awakensin, niin ärsyttää vain, ettei hän ohjaa seuraavaa episodia. Jos hän sitten palaisi tekemään Star Trek 4:sen... jooko? Abramsin tavaramerkkinä tunnettuja linssiheijastuksia ei kovin paljoa elokuvassa nähdä, enimmäkseen alussa, eivätkä ne ole häiritseviä. Abramsin toinen tavaramerkki, eli nimen "Kelvin" käyttö, tulee kohtauksessa, jossa Rey ja BB-8 tapaavat.
Elokuva on kuvattu hienosti. Abramsin tyyliin osa kuvista alkaa sillä, että kamera osoittaa seinää, mistä se panoroi nopeasti hahmoihin. Muutenkin panorointeja on elokuvassa useita ja ne toimivat erittäin hyvin. Tutut siirtymäleikkaukset Star Warsista ovat käytössä tietysti myös tässä ja ne ovat jopa läpeensä toimivia. Elokuva on paikoitellen todella synkkä, mutta usein myös erittäin valoisa. Takodanan vihreä metsä näyttää kivan värikkäältä. Äänimaailma on todella perinteistä Star Warsia. Vanhat tutut ääniefektit ovat yhä käytössä ja tietysti myös Wilhelm-huuto esiintyy elokuvan alkupuolella. Kylo Renin valomiekan ääni on uudenlainen ja todella hyvä. Se on saatu onnistuneesti kuulostamaan hieman siltä, että se saattaisi jopa räjähtää minä hetkenä hyvänsä.
Tehosteet elokuvassa ovat lähes täydellisiä. Tietokonetehosteet ovat huikeita, kuten myös lavasteet ja pienoismallit. Ainoana ongelmana ovat motion capture -tekniikalla toteutetut Supreme Leader Snoke ja Maz Kanata, jotka erottuvat selkeästi tietokonehahmoina. Massiiviset kuvat, joissa näkyy raunioituneita Imperiumin aluksia hautautuneina hiekkaan jne, ovat karkkia silmille. Vielä pitää antaa plussaa ja hehkuttaa sitä, että BB-8 on oikea robotti. Taistelut ovat näyttäviä, niin maankamaralla kuin avaruudessakin. Minusta on suuri vääryys, ettei tämä voittanut Oscar-palkintoa parhaista tehosteista.
Kuten aiempienkin saagan elokuvien kohdalla, niin myös tämän elokuvan musiikista vastaa John Williams. The Force Awakensin musiikki on todella hienoa ja se on selkeä paluu Star Warsiin. Ainoa miinus on, ettei samanlaisia uutuuksia kuin Pimeän uhkan "Duel of the Fates" tai Sithin koston"Battle of the Heroes" löydy tästä. Parhaat uutuudet elokuvan soundtrackilla (jota muuten kuuntelen juuri nyt) ovat Reyn teema, Kylo Renin teema, Vastarinnan tunnari ja loppukohtauksissa soiva musiikki. Toivottavasti seuraavasta osasta löytyy jo jotain aivan huikeaa uutuutta. Tosin ei minua haittaisi, jos vivahteita kahdesta prequel-trilogian esimerkkikappaleesta löytyisi... Lopputekstien ihan lopussa kuullaan hieman Disney-henkinen versio Star Wars -tunnarista.
Elokuvassa on easter eggsejä, eli viittauksia saagan aiempiin osiin. Esimerkiksi Millenium Falconista löytyy yhä sama robottipallo, jolla Luke treenasi valomiekkataitojaan Uudessa toivossa. Erikoinen pelilauta näkyy myös hetken ja se on toteutettu aivan samanlaiseksi kuin Episodi IV:ssä. Yodan ja Obi-Wanin äänetkin voi kaiketi laskea viittauksiksi. Ne voi kuulla Reyn hallusinaatioiden aikana.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietysti täydellinen. Kaksilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää lisämateriaalina poistettuja kohtauksia ja pätkät "Secrets of The Force Awakens: A Cinematic Journey", "The Story Awakens: The Table Read", "Building BB-8", "Crafting Creatures", "Blueprint of a Battle: The Snow Fight", "The Visual Magic of the Force", "John Williams: The Seventh Symphony" ja "Force for Change".
Yhteenveto:Star Wars: The Force Awakens on mielestäni aivan mahtava elokuva! Se ottaa alkuperäisen trilogian ja prequel-trilogian parhaat puolet, tuo mukaan uutta, ja pistää sen kaiken kasaan yhdeksi paketiksi, joka on erittäin toimiva elokuva. Se jatkaa saagaa tyylillä ja jättää katsojan odottamaan tulevaa suurella mielenkiinnolla. Tämä elokuva sopii alkuperäisen trilogian faneille, prequel-trilogian faneille ja se saa varmasti uudet ihmiset innostumaan Star Warsista. Uudet näyttelijät ovat loistavia ja he toimivat hyvin vanhan legendaarisen näyttelijäporukan kanssa. Visuaalisesti filmi on pelkkää silmäkarkkia ja muutenkin se pitää tiukasti mukanaan. En malta odottaa, että Episodi VIII ilmestyy ja saattaa olla, että katson tämän uudestaan jo ensi viikolla...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.com
Star Wars: The Force Awakens, 2015, Lucasfilm Ltd
