Pääosissa: Viola Davis, Thuso Mbedu, Lashana Lynch, Sheila Atim, John Boyega, Jordan Bolger, Hero Fiennes Tiffin, Jimmy Odukoya, Masali Baduza, Jayme Lawson ja Adrienne Warren
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16
The Woman King pohjautuu historialliseen soturijoukkoon, agojeihin, jotka suojelivat entistä Dahomeyn kuningaskuntaa Länsi-Afrikassa 1800-luvulla. Tuottaja Maria Bello oli vierailemassa Beninissä, missä hän sai tietää agojeista ja keksi heti idean uuteen elokuvaan. Yhdessä tuottajaystävänsä Cathy Schulmanin kanssa Bello esitteli ideansa näyttelijä Viola Davisille palkintogaalassa yleisön edessä ja Davis tarttui projektiin niin tuottajana kuin pääosanäyttelijänä. Yhdessä he yrittivät saada studioita rahoittamaan elokuvaa, mutta nämä joko suostuivat minimaaliseen budjettiin tai sitten isompaan elokuvaan, jos siihen roolitettaisiin valkoihoisia näyttelijöitä päärooleihin, joista kumpaankaan Bello, Schulman ja Davis eivät suostuneet. Lopulta TriStar innostui elokuvasta ja kun agojeista inspiraatiota ottanut ja lähes pelkkien tummaihoisten tähdittämä leffa Black Panther(2018) osoittautui jättimenestykseksi, studio teki filmistä yhden ykkösprioriteeteistaan ja korotti budjettia. Näyttelijät treenasivat fyysisesti neljä kuukautta ennen kuin kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2021. The Woman King sai ensiesityksensä Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa ja nyt elokuva saapuu myös Suomeen teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin, kun kuulin Davisin tähdittävän historiallista filmiä ja meninkin positiivisin mielin katsomaan The Woman Kingiä sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1823 Länsi-Afrikassa, Dahomeyn kuningaskunnan hurjat naissoturit, agojit taistelevat hyökkäävää Oyo-imperiumia vastaan.
Dahomeyn kuningaskuntaa puolustavien agoji-naissotureiden johtajana, kenraali Naniscana nähdään Viola Davis, joka on erinomainen roolissaan, kuten odottaa saattaakin. Karismaa uhkuva Davis hyppää rooliinsa ihailtavalla vimmalla, istuen täydellisesti maan sotureista suurimmaksi. Davis onnistuu niin hurjana taistelijana kuin myös herkemmässä draamapuolessa, kun Nanisca laskee luottamiensa ihmisten edessä suojakuortaan. Mutta vaikka Davis patsasteleekin parrasvaloissa mainonnassa, elokuvan todellinen päähenkilö tuntuu kuitenkin olevan elokuvadebyyttinsä tekevän Thuso Mbedun näyttelemä Nawi, nuori naisenalku, joka ei suostu naitettavaksi miehille, joten hänen isänsä passittaa hänet agojikoulutukseen. Mbedu pärjää hyvin konkarinäyttelijöiden rinnalla ja Nawia kannustaa, kun tämä ottaa tavoitteekseen nousta kokelaista parhaaksi ja ansaita kenraalin kunnioituksen.
Elokuvassa nähdään myös Lashana Lynch ja Sheila Atim Naniscan uskollisimpina agojisotureina, Izogiena ja Amenzana, John Boyega Dahomeyn kuninkaana Ghezona, Jimmy Odukoya Oyo-imperiumin kenraali Oba Adena, sekä Jordan Bolger ja Hero Fiennes Tiffin orjakauppiaina Malikina ja Santona, jotka saapuvat tekemään kauppaa Dahomeyn kanssa. Historiassa Dahomey oli nimittäin tunnettu siitä, että maa myi vankeja orjina Amerikkaan, eikä elokuva lähde pahemmin kaunistelemaan tätä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa mainiosti rooleistaan, etenkin Lynch tiukkana mutta silti lämpimänä agojikouluttajana. Surkeista After-rainoista (2019-) tuttu Fiennes Tiffin jättää kuitenkin jälleen kylmäksi. Katalan Santon osaan olisi varmasti löytynyt parempi näyttelijä.
The Woman King on erittäin mielenkiintoinen ja toimiva katsaus historiaan, josta ei kouluissa pahemmin opeteta ja josta ei ole elokuvia nähty. Nämä tummaihoisten historiatarinat esitetään yleensä traagisina vapaudenriistokertomuksina ja onkin mukava nähdä vaihtelun vuoksi elokuva voimakkaasta soturijoukosta, ajalta ennen kuin valkoiset tuhosivat lopulta tämänkin valtion omaksi edukseen. Ranskalaisten valtauksen jälkeen maa muuttui vähitellen Beniniksi. On myös hienoa nähdä elokuva historiallisesta naissoturijoukosta, joka sai monet miesarmeijatkin luikkimaan takaisin kotiinsa häntä koipien välissä. Näiden lisäksi leffa kertoo myös menevän, joskin todella tutuntuntuisen kasvutarinan nenänvarsia pitkin katsotusta tytöstä vaikuttavaksi taistelijaksi.
Nuoren Nawin kautta on helppo tutustua tähän agojijoukkoon ja saada joku kiintopiste, jonka koettelemuksia seurata. Välillä saattaa harmittaa, kuinka kenraali Naniscan osuus tuntuu enemmän sivujuonelta, mutta tämäkin puoli on hyvin kerrottu. Erityisen toimiva on Nawin ja Naniscan välille muodostuva yhteys, nuorukaisen osoittaessa taitojaan konkarin edessä. Ihmisdraama on oivallisesti rakennettua ja siihen mahtuu niin herkkyyttä kuin mukavan humoristisia ja sympaattisia hetkiä. Toimintapuoli pitää sisällään taidokkaasti toteutettuja ja hyvin koreografioituja taistoja, jotka voisivat kuitenkin olla brutaalimpia ja verisempiä. Pahisosasto Oyo-imperiumin ja puisesti näyttelevän Fiennes Tiffinin hahmon kanssa jättävät myös toivomisen varaa. Muuten The Woman King on erittäin mainio elokuva.
Ohjauksesta vastaa Gina Prince-Bythewood, joka on petrannut huomattavasti edellisestä leffastaan, keskinkertaiseksi jääneestä Netflix-rainasta The Old Guard (2020). Toki tähän vaikuttaa myös vahvempana ammennettavana toimiva Dana Stevensin käsikirjoitus. Teknisiltä ansioiltaankin The Woman King on oikein toimiva. Se on taidokkaasti kuvattu ja oivallisesti leikattu, jolloin kahden tunnin ja vartin kesto kulkee sopivan sulavasti. Lavasteet ovat hienot ja asut tyylikkäästi tehdyt. Maskeeraukset ovat kelvolliset, mutta usein minua häiritsi, kuinka minimaalista jälkeä vaikuttaisi syntyvän keihästyksistä sun muista. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on mainiosti rakennettu, Terence Blanchardin säveltämien musiikkien jumputtaessa tehokkaasti taustalla.
Yhteenveto:The Woman King on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen historiallinen toimintaelokuva. Karismaattinen Viola Davis loistaa roolissaan kenraali Naniscana, joskin on hieman harmi, että toisin kuin markkinointi antaa ymmärtää, filmin todellinen päähenkilö onkin nuori soturinalku Nawi. Tulokasnäyttelijä Thuso Mbedu suoriutuu kuitenkin hommastaan hyvin ja saa katsojan kannustamaan Nawia taipaleellaan. Lukuun ottamatta kehnoa Hero Fiennes Tiffiniä, muutkin näyttelijät ovat vähintään passeleita rooleissaan - etenkin mainio Lashana Lynch. Tarina nappaa hyvin mukaansa ja kiinnostus pysyy yllä läpi parin tunnin ja vartin keston. Ihmisdraama herkkyyksineen ja huumoreineen kulkee toimivasti käsi kädessä toiminnan kanssa. Taistelut ovat pääasiassa tyylikkäitä, mutta ne kaipaisivat astetta brutaalimpaa kuvastoa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on hyvin toteutettu ja Gina Prince-Bythewoodin ohjaus tehokasta. Pahisosasto jää vaisuksi, mutta silti The Woman King toimii oikein mainiosti. Suosittelenkin elokuvaa, jos Afrikan mantereen historialliset jutut kiinnostavat ja jos haluat nähdä vahvojen naisten tähdittämää toimintaa, erityisesti sellaista, joka pohjautuu tosielämään.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Woman King, 2022, TriStar Pictures, TriStar Productions, JuVee Productions, Welle Entertainment, Entertainment One, Jack Blue Productions
Ohjaus: J. J. Abrams Pääosissa: Daisy Ridley, Adam Driver, John Boyega, Oscar Isaac, Carrie Fisher, Anthony Daniels, Joonas Suotamo, Naomie Ackie, Domhnall Gleeson, Richard E. Grant, Lupita Nyong'o, Keri Russell, Kelly Marie Tran, Billy Dee Williams, Dominic Monaghan ja Ian McDiarmid Genre: seikkailu, scifi, toiminta Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
George Lucasin avaruusseikkailu Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo(Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli jättimenestys, jolloin Lucas pääsi jatkamaan kauan suunnittelemaansa sarjaa. Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku(Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) järisytti maailmaa suurella paljastuksellaan, kun taas Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu(Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) vei trilogian eeppiseen päätökseensä. Elokuvien menestyksen myötä sarjaa jatkettiin kirjojen, pelien, sarjakuvien ja ties minkä voimalla. Lucas itse päätti palata sarjassa ajassa taaksepäin ja teki esiosatrilogian. Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka(Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) oli ilmestymisvuotensa odotetuin elokuva, mutta se sai todella tylyn vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys(Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ei pärjännyt sen paremmin, mutta Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005) otettiin jo huomattavasti paremmin vastaan. Sen myötä Lucas ilmoitti, että saaga oli siinä, kunnes Disney-yhtiö osti sarjan häneltä vuonna 2012 ja alkoi suunnittelemaan uusia leffoja. Vuonna 2015 ilmestynytStar Wars: The Force Awakens aloitti uuden trilogian ja se oli suurenmoinen hitti, tienaten yli 2 miljardia dollaria. Sen jatko-osa Star Wars: The Last Jedi (2017) oli myös valtava menestys, mutta se jakoi fanikunnan rajusti kahtia. Jotkut rakastavat sitä, jotkut taas vihaavat. Lisäksi tässä välissä on ilmestynyt myös kaksi lisäosaleffaa, Rogue One: A Star Wars Story (2016) ja ikävästi kesken jäänyt Solo: A Star Wars Story (2018). Nyt uusi trilogia viedään päätökseen Star Wars -saagan yhdeksännen episodin, The Rise of Skywalkerin voimin ja pakko myöntää, että olin peloissani elokuvan näkemisestä. Itse pidin erittäin paljon sekä The Force Awakensista että The Last Jedistä ja näiden parin vuoden aikana äänekäs faniviha on latistanut intoani saagaa kohtaan huomattavasti. Jotkut toksiset fanit saivat suuni loksahtamaan usein auki, mm. kiusatessaan näyttelijöitä ulos sosiaalisesta mediasta, leikatessaan leffoista versioita ilman naisia ja vähemmistöjen edustajia, sekä lähettäessään tappouhkauksia niille, jotka pitävät uusista Star Wars -elokuvista. Intoni alkoi kuitenkin kasvamaan leffan ilmestymisen lähestyessä ja sydämeni hakkasikin innon ja jännityksen sekaisesta tunteesta, kun kävin katsomassa Star Wars: The Rise of Skywalkerin sen lehdistönäytöksessä Finnkino Itiksen upeassa IMAX-salissa.
Rey jatkaa jeditaitojen opettelua, kun muu vastarinta kerää joukkojaan viimeiseen taisteluun Ensimmäistä ritarikuntaa vastaan.
Uuden trilogian tutut hahmot tekevät paluun vielä kolmatta kertaa. Daisy Ridley osoittaa jälleen lahjansa Reynä, jedinä, joka joidenkin mielestä osaa liian paljon liian nopeasti. John Boyegan näyttelemä Finn ei enää pakene sotaa, vaan lähtee taistoon urhoollisesti. Oscar Isaacin esittämä Poe Dameron on oppinut kuuntelemaan ohjeita, eikä painele menemään yhtä impulsiivisesti kuin ennen. Vaikka kolmikko ei ole läheskään yhtä legendaarinen kuin alkuperäisen trilogian Luke Skywalker (Mark Hamill), Leia Organa (Carrie Fisher) ja Han Solo (Harrison Ford), on trion seikkailuja ollut mukavaa seurata, etenkin nyt kun kolmikko on kunnolla vihdoin kasassa - Poe ja Reyhän tapasivat vasta The Last Jedin lopussa. Ridley, Boyega ja Isaac ovat kaikki oivallisia osissaan.
Myös vanhemmat tutut, kuten droidit C-3PO (Anthony Daniels), R2-D2 - unohtamattakaan aivan mahtavaa BB-8:a - karvaturri Chewbacca (suomalainen Joonas Suotamo, jonka haastattelun voit lukea tästä), sekä kenraali Leia (edesmennyt Carrie Fisher, osittain arkistomateriaalista kaiveltuna ja osittain digitaalisesti tehtynä) palaavat. C-3PO saa eniten hauskoja repliikkejä ja on myös hienoa nähdä, kuinka paljon Suotamo pääsee esille Chewiena. Monet fanit luultavasti huojentuvat siitä, ettei Kelly Marie Tranin näyttelemä Rose ole läheskään yhtä paljon esillä kuin The Last Jedissä. Lisäksi fanit innostuvat siitä, että Billy Dee Williams palaa vihdoin ja viimein Lando Calrissianiksi ja hänessä on edelleen sitä tiettyä tyylikkyyttä tallella. Uusiakin tuttavuuksia tehdään, kuten avaruushevosella ratsastava Jannah (Noamie Ackie) ja taisteleva Zorri (Keri Russell), mutta he ovat aika tylsiä ja nopeasti unohdettavia. Adam Driverin näyttelemä pahis Kylo Ren sanoi The Force Awakensissa vievänsä loppuun sen, minkä Darth Vader aloitti. The Last Jedissä hän kukisti johtajansa Snoken ja on nyt noussut Ensimmäisen ritarikunnan uudeksi yksinvaltiaaksi, tehden siis sen, mitä Darth Vader aina uhkasi, eli syrjäytti pomonsa. Ristiriitaisten tunteiden myllerryksen piinaama Kylo Ren saattaa jopa olla suosikkihahmoni tästä trilogiasta ja on jälleen kiehtovaa seurata, mitä hahmo seuraavaksi päättää tehdä. Driver on yhä intensiivinen osassaan. Paluun tekee myös eräs hahmo, joka on paljastettu jo mainoksissa ja trailereissa, mutta jos olet kovasti vältellyt niitä, en paljasta kenestä on kyse. Hän on kuitenkin niin isossa roolissa tässä elokuvassa, että haluan puhua hänestä hieman. Lähinnä siitä, että etukäteen en oikein tiennyt, mitä olisin mieltä hahmon paluusta ja nyt nähtyäni leffan täytyy todeta, etten vieläkään oikein tiedä. Tavallaan hän ajoi asiansa, mutta samalla pidin hahmoa aika tylsänä lisäyksenä.
Hahmon käytön lisäksi en oikein tiedä, mitä mieltä olen itse elokuvasta. Lopputekstien alkaessa olin erittäin hämmentynyt, sillä tunteeni olivat niin ristiriitaiset. Joissakin kohdissa pidin Star Wars: The Rise of Skywalkerista todella paljon, kun taas joissakin kohdissa täytyy myöntää, etten erityisemmin pitänyt leffasta. Nykyään näiden isojen franchise-elokuvien kohdalla mielipiteiden tuntuu aina olevan pakko edustaa jompaakumpaa ääripäätä: joko rakastat tai vihaat. Siksi onkin outoa, jos itse putoaakin siihen väliin, eikä kallistu kumpaankaan suuntaan. Minulla on ongelmani The Force Awakensin ja The Last Jedin kanssa, mutta pääasiassa pidän molemmista. The Rise of Skywalkerin kohdalla minulla taitaa olla positiivisia ja negatiivisia mietteitä yhtä paljon.
Isoin ongelmani elokuvan kanssa on sen rytmitys. Elokuvalla on nimittäin aivan kauhea kiire. Se painelee menemään liiankin kovaa vauhtia, eikä se osaa rauhoittua ja keskittyä johonkin tärkeään juttuun kunnolla. Leffa loikkii planeetasta toiseen, kohtauksesta seuraavaan ja isoja tapahtumia vyörytetään katsojan päälle sellaiseen tahtiin, että massiivisen avaruustaistelun alkaessa voi olla jo pieni ähky. Kiirehdinnän vuoksi koin vaikeuksia saada kunnon otetta tarinasta ja myös tunnepuoli jätti minut etäiseksi. Vitseille kyllä naurahtelee (joita ei muuten ole läheskään yhtä paljon kuin The Last Jedissä), mutta koskettaviksi tarkoitetut hetket eivät onnistu iskemään, kun leffa lähtee jo seuraavaan suuntaan. Kiirehdintä tarinassa vaikuttaa myös siihen, että monia reittejä oikaistaan ja hahmot tekevät välillä asioita ihan vain siksi, että heillä on tunne, että niin pitää tehdä. The Force Awakens on mielestäni näistä uusista parhaiten rytmitetty, kun taas The Last Jedi ei tarvinnut kahden ja puolen tunnin kestoa, ja Rogue One lähinnä laahasi ensimmäiset puolitoista tuntia. The Rise of Skywalker kaipaisi ainakin puoli tuntia lisää, jotta se voisi kulkea maltillisemmin.
Yksittäisenä avaruusseikkailuna kyseessä on kelpo teos, mutta oman trilogiansa, sekä yhdeksän elokuvan mittaisen Skywalker-saagan päätöksenä The Rise of Skywalker tuntuu harmillisen antiklimaattiselta. Sen loppuhuipennus aiheutti itselleni pettymyksen, sillä suuren pohjustuksen jälkeen valtavia avaruusalusten armadoja ei edes käytetä mihinkään. Tiettyjen hahmojen kuviot viedään hyvin päätökseensä, mutta yleisesti elokuvalla on suuria vaikeuksia tarjota niin eeppistä ja mahtipontista lopetusta kuin millaisena se selkeästi kuvittelee itseään. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Avengers: Endgamen (2019) eeppisyys oli niin omaa luokkaansa ja sen mahti on vielä niin suuri, että Star Wars: The Rise of Skywalker tyytyy kiltisti jäämään sen varjoon. Välillä leffa onnistuu nostamaan ihon kananlihalle, mutta se tapahtuu lähinnä säveltäjä John Williamsin upeiden musiikkien ansiosta. Williams on tällä kertaa päässyt aika helpolla, sillä lähinnä hän kierrättää sävelmiä aiemmista episodeista.
The Force Awakensissa minua ei erityisemmin haitannut, kuinka vahvasti sen tarina oli otettu alkuperäisestä Tähtien sodasta. Ohjaaja J. J. Abrams osasi mielestäni tyylikkäästi yhdistää nostalgiaa ja jotain uutta pakettiinsa. Mutta vaikka pidin The Force Awakensista, tiedostan kyllä, että Abrams pelasi hyvin turvallisesti. Rian Johnson taas koetteli rajojaan The Last Jedillä, mikä tosiaan jakoi mielipiteitä. Abramsia on tainnut pelottaa kokevansa fanien vihan ja onkin yrittänyt tehdä leffan, mikä miellyttäisi niitä, jotka pitivät The Last Jedistä sekä niitä jotka eivät. Lopputulos voi olla sellainen, mikä ei miellytä oikein ketään. Mielenkiinnolla odotankin, kuinka leffaan reagoidaan tulevien viikkojen aikana. Abramsin ja Chris Terrion työstämä käsikirjoitus on turvallisen lisäksi kömpelö. Voi olla, että käsikirjoitus on ollut maltillisempi ja vasta leikkauksessa rytmitys on muuttunut näin pikaiseksi. Käsikirjoituksessa ongelmani onkin lähinnä dialogi. Star Warsissa on alusta asti ollut kökköä dialogia, mutta The Rise of Skywalkerissa replikointi on välillä hämmentävän töksähtelevää. Itseäni häiritsi etenkin, kuinka hahmojen on koko ajan pakko kertoa, miltä heistä tuntuu. Abrams ääninäyttelee uutta droidia, D-O:ta, joka kirjaimellisesti sanoo lähinnä tunnetiloja. Abramsilla on myös ongelmana, ettei hän osaa viedä asioita loppuun. Yksi hahmoista sanoo yhdessä kohtaa, että hänellä on tärkeää asiaa jollekulle ja vaikka tähän tavallaan palataan läpi leffan, jää asia lopulta kertomatta.
Visuaalisesti The Rise of Skywalker näyttää tietty aivan mielettömän hyvältä. Elokuva on kuvattu upeasti ja siinä käytetään värejä ja valoja vaikuttavasti hyödyksi. Suomenkin teattereihin on asetettu varoituskylttejä, että filmi voi aiheuttaa valoherkille epilepsiakohtauksen, eikä varoitus ole turha, vaan joissakin kohtauksissa välkkyy kyllä aikamoisesti. Lavasteet ovat näyttävät ja asut sekä maskeeraukset taidokkaasti luotuja. On äärimmäisen hienoa nähdä vanhanaikaisin keinoin toteutettuja avaruuden olentoja. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja on mahtavaa päästä jälleen kuulemaan valomiekkojen, laserammusten, TIE-hävittäjien sun muiden Star Wars -juttujen ikonisia ääniefektejä.
Yhteenveto: Star Wars: The Rise of Skywalker on harmillisen vaisu päätösosa sekä omalle trilogialleen että yhdeksän episodin pituiselle saagalle. Elokuvalla tuntuu olevan aivan järjetön kiire, jolloin siihen voi olla hyvin vaikea hypätä mukaan. Tunnepuoli voi tämän vuoksi jättää kylmäksi. Suurta loppuhuipennusta pohjustetaan leffan alusta asti, mutta se vasta tuottaakin pettymyksen, kun suuria armeijoita ei hyödynnetäkään. Elokuva tuntui itsestäni antiklimaattiselta. Reyn ja Kylo Renin tarinoita on kiehtovaa seurata, mutta muut hahmot eivät tee erityistä vaikutusta, vaikka näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Erään hahmon paluu aiheuttaa itsessäni edelleen ristiriitaisia tunteita ja niin tekee leffa muutenkin. Rytmityksen lisäksi myös dialogi on usein kömpelöä. Visuaalisesti filmi on tietty todella upea ja näyttävä, minkä lisäksi John Williamsin musiikit toimivat aina. Mammuttimaisen saagan päättäminen on kuitenkin ollut J. J. Abramsille liian iso pala purtavaksi. Hän hoitaa homman mahdollisimman turvallisin keinoin, yrittäen miellyttää sekä niitä jotka pitivät The Last Jedistä että niitä jotka eivät. Minua kiinnostaakin, millaisia reaktioita Star Wars: The Rise of Skywalker tulee aiheuttamaan. Kun kyseessä on iso franchise-teos, mielipiteet vaihtelevat varmasti ääripäästä toiseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Star Wars: The Rise of Skywalker, 2019, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Bad Robot
Ohjaus: Steven S. DeKnight Pääosissa: John Boyega, Cailee Spaeny, Scott Eastwood, Burn Gorman, Charlie Day, Jing Tian, Adria Arjona, Ivanna Sakhno ja Rinko Kikuchi Genre: scifi, toiminta Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 12
Guillermo del Toron scifitoimintateos Pacific Rim - Hyökkäys Maahan (Pacific Rim - 2013) oli pidetty menestys, joten tietty sille päätettiin tehdä jatkoa. Vuonna 2014 Del Toro ilmoitti ohjaavansa toisen osan ja sen kuvausten oli tarkoitus alkaa syksyllä 2015, mutta kun Universal Pictures ja Legendary Entertainment tulivat riitoihin keskenään, leffan tuotanto pysäytettiin ja Del Toro poistui ohjaajan hommista tehdäkseen The Shape of Waterin (2017). Alkuvuodesta 2016 yhtiöt olivat tehneet sopimuksen ja filmin työstäminen jatkui uusien tekijöiden kanssa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt Pacific Rim: Kapina on vihdoin saanut ensi-iltansa. Ja itseäni ei oikeastaan kiinnosta. Omasta mielestäni Pacific Rim on kenties heikoin Del Toro -leffa, minkä olen nähnyt. Vaikka se on ihan kiva, tuntui se saaneen tarinansa päätökseen tarpeeksi hyvin, jottei jatkoa tarvitsisi. Ja nyt kun jatkoa on tullut, eikä siinä ole mukana Del Toroa eikä lähes ketään alkuperäisen elokuvan näyttelijöistä, en uskonut filmin olevan kovin hyvä. Trailerit näyttivät mielestäni ihan viihdyttäviltä, mutta niitä katsoessani en voinut olla miettimättä, että on suuri mahdollisuus siihen, ettei tämä leffa toimi. Meninkin hyvin varautuneena katsomaan leffan ja pahimmat pelkoni kävivät toteen. Kyseessä on myötähäpeällisen typerä ja huono tekele.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pacific Rim - Hyökkäys Maahan! Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Kaiju-hirviöt saatiin pysäytettyä, auktoriteettiongelmainen Jake ja nuori Amara värvätään Jäger-robottipiloteiksi - eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä hirviöt ovat tekemässä paluuta...
Edellisen osan päätähti Charlie Hunnam oli kiireinen King Arthur: Legend of the Swordin (2017) kuvauksissa, joten hänen hahmonsa on kirjoitettu ulos tarinasta ja uutena sankarina nähdään uusista Star Wars -leffoista tutun John Boyegan esittämä Jake. Tavallaan ratkaisu ei haittaa itseäni, sillä Boyega on mielestäni parempi näyttelijä kuin Hunnam, minkä lisäksi hahmo on kirjoitettu mukaan oivallisella tavalla. Jake on kapinahenkinen heppu, joka tekisi mieluummin mitä ikinä huvittaa kuin tottelisi sääntöjä ja ohjaisi jättimäistä taistelurobottia. Hänen matkansa urheaksi sankariksi on siis kiinnostava, vaikkakin hieman liian kiirehtivä. Jakea kiinnostavampi hahmo on nuori tyttö Amara, jota esittää uusi tulokas Cailee Spaeny. Debyyttiroolinsa tekevä Spaeny yllättää positiivisesti ja tekee kenties koko leffan parhaan roolisuorituksen (mikä ei tosin vaadi paljoa). Hänen hahmonsa on uhmakas ja jääräpäinen, muttei muutu koskaan ärsyttäväksi. Amara on kekseliäs ja taitava - jopa niinkin taitava, että hän on kyennyt rakentamaan oman mini-Jägerinsä, Scrapperin. Spaenyn ja Boyegan välinen kaverikemia toimii, jolloin Jaken ja Amaran kahdenkeskeiset kohtaukset ovat filmin parasta antia. Jostain syystä tekijät ovat pitäneet fiksuna ratkaisuna, että ainoat edellisestä osasta tutut hahmot, jotka tekevät paluun, ovat ne ärsyttävimmät, eli tutkijat Geiszler (Charlie Day) ja Gottlieb (Burn Gorman). Edellinen naissankari Mako Morikin (Rinko Kikuchi) tosin nähdään uudelleen, mutta hänen roolinsa on niin mitättömän pieni, ettei häntä oikeastaan voi laskea. Tohtori Gottliebista on onneksi älytty tehdä hieman hillitympi tapaus, vaikka Gorman päätyykin välillä näyttämään tuttuja karikatyyrimäisiä puoliaan. Tohtori Geiszlerin kanssa on kuitenkin tehty niin hölmöjä ratkaisuja, että katsojaa oikein hävettää. Dayn roolisuoritus on niin nolo, että katsojana ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa? Muita hahmoja elokuvassa ovat Jäger-pilotti Lambert (tylsän kehno Scott Eastwood), omia Jäger-robottejaan rakentava Shao (Jing Tian), kolmiodraamaa välillä luova mutta usein täysin unohdettava Jules (Adria Arjona), sekä tympeä Jäger-kadetti Viktoria (Ivanna Sakhno), jolle on luotu outoa draamailua Amaran kanssa.
Alkuperäisen Pacific Rimin idea oli todella hölmö: suuret robotit taistelivat suuria hirviöitä vastaan. Idea oli kuitenkin toteutettu ihan liian vakavasti, jolloin se ei löytänyt tasapainoa sille, onko se vain hölmöä viihdettä vai syvällisempää draamaa. Pacific Rim - Kapina unohtaa syvällisyydet ja turhan vakavuuden, ja pistää vain haisemaan kaikella hölmöydellään. Valitettavasti lopputuloksena ei silti ole sellainen älyvapaa popcornviihdeteos, joka lämmittelisi tulevaa elokuvakesää. Kyseessä on selkeästi edeltäjäänsä kehnosti leffa, vaikka joitain parannuksia tästä kuitenkin löytyy. Mielestäni isot taistelukohtaukset olivat paljon paremmin toteutettuja ja viihdyttävämpiä kuin viime filmissä. Tällä kertaa Jägerit eivät tee kaikkea käsittämättömän hitaasti, vaan niistä löytyy nopeutta ja ketteryyttä. Toimintakohtauksia ei myöskään häiritse jatkuva sade ja synkkyys, mitkä ärsyttivät paljon edellisessä osassa. Onkin siis harmi, että ensimmäisen Kaijun ilmestymistä täytyy odotella jopa tunti ja kymmenen minuuttia. Viimeinen puolituntinen on aika lailla pelkkää mätkintää ja tuhoa, mutta sitä edeltävä aika käytetään hahmojen esittelyyn ja heidän välisten suhteiden muodostamiseen, sekä pitkään pohjustukseen. Ei siinä mitään, jos hahmoista olisi tehty kiinnostavia. Vain Jaken ja Amaran väleistä on saatu aikaiseksi jotain, mutta heidätkin pidetään liian usein erossa toisistaan.
Minulla ei ole mitään niitä elokuvia vastaan, jotka on tehty täysin viihteellisessä tarkoituksessa. Minun mielestäni esimerkiksi Transformers (2007) on todella hyvä filmi, vaikka se onkin erittäin hölmö. Pidän myös todella paljon Transformers: Kuun pimeästä puolesta (Transformers: Dark of the Moon - 2011), vaikka se on vielä hölmömpi. Siitä kuitenkin löytyy tiettyä tunnetta, mikä tästä puuttuu kokonaan. Tämä ei myöskään ole yhtään niin cool kuin se elokuva. Läpi Pacific Rim - Kapinan en voinut edes käsittää, kuinka typerä ja urpo tekele se on. Usein se on jopa todella laiska, minkä takia onkin ihme, etteivät tekijät päättäneet pistää Kaijuja peliin jo aiemmin. Siistien taisteluiden sijaan joutuu kuuntelemaan sitä, kuinka Jake kehuu vähän väliä omaa ulkonäköään. Jos se oli vitsi, niin se meni kyllä koko yleisöltä ohi. Hän myös kehuu Lambert-pilotin ulkonäköä, mikä on outoa. Ei siinä mitään, jos heidän välille olisi luotu pientä homoromanssia, muttei filmillä tietenkään ole munaa tehdä niin, etenkään kun se on pääasiassa suunnattu Kiinan markkinoille, missä homoutta ei vieläkään katsota hyvällä. Kiinan ansiosta edellinen Pacific Rim muodostui hitiksi, joten jatko-osahan tietty tapahtuu pääasiassa siellä ja Japanissa. Komediaa on myös yritetty vääntää pikkutuhmilla repliikeillä, joissa viitataan, että mitä isompi peni... eikun Jäger, sen parempi. Kaikkein myötähäpeällisin hetki on kuitenkin, kun Jägerit lähtevät taisteluun ja yksi hahmoista pistää tsemppimusiikiksi "Trolololo"-biisin, koska miksipä ei?
Loppujen lopuksi Pacific Rim - Kapina on huono elokuva. Vaikka viimeinen puolituntinen on viihdyttävää mäiskettä, ei se pelasta leffaa tarpeeksi, jotta se olisi ihan ok tai edes heikko. Taistelu myös muuttuu jopa liian pitkäksi, jolloin se alkaa toistaa itseään, eikä loppuratkaisu enää kiinnosta. Jossain kohtaa aloin vain miettimään, että kylläpäs sankarit rohkeasti romuttavat kaupunkia, vaikkei heillä voi olla täyttä varmuutta, että pilvenpiirtäjät olisivat tyhjiä ihmisistä. Leffassa kuolee tuhansia, mutta se ei uskalla ollenkaan tuoda tällaista dramaattisuutta esille, eikä se pistä hahmoja miettimään tekojensa seurauksia tai moraalisia puolia. Käsikirjoittajanelikko Emily Carmichael, Kira Snyder, T. S. Nowlin ja Steven S. DeKnight ovat tehneet kehnoa ja todella laiskaa työtä tarinan kanssa. Repliikit ovat usein huonoja tai myötähäpeällisiä. Edellisen osan tapahtumat kiireesti kertaava kertojaääni tuntuu kuin jostain televisiosarjasta repäistyltä. Leffa voisikin alkaa sanoilla "viime Pacific Rim -jaksossa tapahtunutta..." Tämä ei toisaalta tule ihmeenä, sillä DeKnight on tätä ennen ohjannut televisiosarjoja. Vaikka hänen työstämä Daredevil-sarjansa (2015-) onkin huikea, ei hänestä löydy ainesta ison tehosteleffan tekijäksi. DeKnightilla ei ole samanlaista visiota kuin edeltäjällään Guillermo del Torolla, eikä myöskään Transformers-ohjaaja Michael Bayn oikeaa henkeä.
Tekninen toteutus on sentään onnistunutta, vaikka leikkaus onkin toimintakohtauksissa usein liian nopeatempoista, eivätkä jotkut kohtaukset täysin yhdisty toisiinsa. Leffa on kuitenkin kuvattu hyvin, minkä lisäksi sen puvustus, maskeeraus ja lavastus ovat tyylikkäitä. Valaisussa filmistä on onneksi tehty kirkkaampi kuin edeltäjästään. Äänimaailma on upea ja visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Uusi säveltäjä Lorne Balfe ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi yhtä toimivaa musiikkia kuin edellisen osan säveltänyt Ramin Djawadi. Djawadin säveltämä tunnusmusiikki kuullaan tietty tässäkin ja se on edelleen rautainen.
Yhteenveto:Pacific Rim - Kapina on huono elokuva, joka heittää kaikki syvällisyydet hukkaan ja pistää vain haisemaan typeryydellään. Leffa on täynnä yhä vain hölmömpiä hetkiä, repliikkejä ja juonenkäänteitä, mutta se ei löydä niistä tarpeeksi viihdearvoa, jotta elokuvan katselusta voisi nauttia. Filmin ensimmäinen tunti ja vähän päälle käytetään kehnosti huonojen vitsien heittelyyn ja hahmojen esittelyyn, joista katsojana ei kuitenkaan ikinä välitä. John Boyegan ja Cailee Spaenyn esittämien hahmojen väleistä on saatu aikaiseksi jotain, mutta sitäkään ei jakseta viedä kunnolla loppuun. Vasta viimeisten kolmen vartin aikana leffa lähtee oikeasti käyntiin ja sitten se onkin pelkkää aivotonta mäiskettä robottien ja hirviöiden välillä. Kuoleeko taistelun tuoksinnassa tuhansia ihmisiä? Varmasti, mutta ketään ei näytä kiinnostavan. Onneksi koko leffan ajan ei kuitenkaan vain sada masentavasti, vaan se on kirkas ja siinä mielessä sitä on jokseenkin miellyttävä tuijottaa. Pacific Rim - Kapina on tehty vain ja ainoastaan yläasteikäisille lapsille, jotka haluavat katsoa, kun tapahtuu hirveästi kaikkea, millä ei loppujen lopuksi ole yhtään mitään merkitystä. Suosittelen kuitenkin säästämään viikkorahanne ensi kuulle, kun Avengers: Infinity War (2018) vihdoin ilmestyy. Toivon, että Pacific Rim - Kapina floppaa, jotta sen lupailemaa vielä hölmömpää jatko-osaa ei koskaan nähdä. Ja ai niin, jos teistä tuntuu lopuksi siltä, että elokuva tuntui oudon tutulta, olette varmaan nähneet Independence Day: Uuden uhkan (Independence Day: Resurgence - 2016).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Pacific Rim: Uprising, 2018, Universal Pictures, Twisted Media, Perfect World Pictures, Legendary Entertainment, Double Negative, Double Dare You
Ohjaus: Rian Johnson Pääosissa: Daisy Ridley, Mark Hamill, Adam Driver, Oscar Isaac, John Boyega, Carrie Fisher, Andy Serkis, Kelly Marie Tran, Laura Dern, Benicio del Toro, Domhnall Gleeson, Joonas Suotamo, Anthony Daniels, Gwendoline Christie ja Lupita Nyong'o Genre: scifi, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
Star Wars on yksi kaikkien aikojen isoimmista ilmiöistä. Näin ei ollut kuitenkaan vielä alkuperäistä elokuvaa tehdessä. Lähes kaikki - jopa elokuvan tekijät - eivät uskoneet filmin onnistumiseen. Kuitenkin kun Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) sai ensi-iltansa, se nousi heti ilmestymisvuotensa isoimmaksi hitiksi, johon sekä kriitikot että tavalliset katsojat lapsista isovanhempiin rakastuivat. Leffa sai jatkoa seuraavien vuosien aikana elokuvilla Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983), joista ensimmäistä kehutaan yhä sarjan parhaaksi. Vasta yli kymmenen vuoden jälkeen leffasarjaa jatkettiin kolmella esiosalla, Tähtien sota: Episodi I - Pimeällä uhkalla (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999), Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksellä (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja STähtien sota: Episodi III - Sithin kostolla (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005), jotka olivat menestyksiä, mutteivät muuten kovin pidettyjä. Kolmikosta viimeisen ilmestyessä elokuvaa mainostettiin koko sarjan viimeisenä, mutta kun Star Warseja tekevä Lucasfilm myytiin Walt Disneylle, ilmoitettiin heti että uusia filmejä oli tulossa. Star Wars: The Force Awakens (2015) jatkoi ensimmäisen trilogian tarinaa, kun taas Rogue One: A Star Wars Story (2016) kertoi tapahtumista juuri ennen alkuperäisen elokuvan alkua. Nyt ilmestyvä Star Wars: The Last Jedi jatkaa The Force Awakensin tarinaa ja koska olen iso fani, ei ole varmaan yllätys, etten odottanut mitään muuta elokuvaa tältä vuodelta yhtä paljon kuin tätä. The Force Awakens kuuluu mielestäni sarjan parhaimmistoon, joten en malttanut odottaa, että sille ilmestyisi jatkoa. Innostuneena odotin uutta elokuvaa yhä vain enemmän ja enemmän, mitä lähemmäs ensi-ilta tuli. Aluksi minua jännitti hieman, olisivatko odotukseni jopa liian korkealla, mutta kun luin ylistävät ennakkoreaktiot, olin todella huojentunut. Silti minua jännitti mennessäni katsomaan elokuvaa sen ensi-iltapäivänä yhdessä tyttöystäväni kanssa.
Ensimmäisen ritarikunnan hyökätessä vastarintaliikkeen kimppuun, Rey yrittää saada Luke Skywalkerin palaamaan taisteluun.
Pääsankari Reyn roolissa nähdään toistamiseen Daisy Ridley, joka osoittaa jälleen kerran olevansa äärimmäisen lupaava uusi näyttelijä. Tässä Rey on hieman kokeneempi, joten hänestä on tietty muokattu isompi sankari kuin aiemmin. Hahmo ei täysin kuitenkaan tiedä, mitä reittiä kulkea, mikä tekee hänestä kiehtovan. Toinen erittäin kiehtova asia hahmossa on tietenkin se, ketkä hänen vanhempansa ovat...
Reyn lisäksi muutkin The Force Awakensissa esitellyt sankarit tekevät paluun. John Boyegan esittämä Finn on kunnolla jättänyt Ensimmäisen ritarikunnan taakseen, minkä lisäksi Oscar Isaacin näyttelemä Poe Dameron pääsee esittelemään lentotaitojaan pariinkin otteeseen. Finnille on luotu oma sivujuoni ja hän pääsee jälleen hauskuuttamaan. Poeltakin löytyy useita hauskoja hetkiä ja hän pääsee suurempaan johtoasemaan vastarinnassa. Isaac ja Boyega ovat yhä erittäin oivallisia, ja viimeistään tässä he ja Ridley todella muodostavat Star Wars -saagan uuden pääkolmikon, vaikkei heillä ole yhteisiä kohtauksia lähes lainkaan. Mukana kulkee tietty ihastuttava BB-8 -droidi, joka on yksi suosikkihahmoistani. Olinkin todella iloinen, että BB-8 on yhä todella paljon mukana ja hahmosta on luotu paikoitellen jopa kunnon äijä! Mark Hamill pääsee tällä kertaa tekemään Luke Skywalkerina muutakin kuin seisomaan vaivaantuneena hetken kallionkielekkeellä leffan lopussa. Luken hahmo on muuttunut upeasti vuosien varrella ja minun on pakko sanoa, että Hamill tekee tässä ehkä parhaan roolisuorituksensa jedimestarina. Hän ei ole mikään sankari enää, vaan hänen synkistelystään saa oivan kuvan siitä, miksi hän jätti kaiken taakseen ja erakoitui muinaiseen jeditemppeliin. Luken lisäksi alkuperäisestä trilogiasta paluun tekevät hänen siskonsa kenraali Leia (viime vuonna menehtynyt Carrie Fisher, jonka muistolle elokuva on omistettu), wookiee Chewbacca (suomalainen Joonas Suotamo), sekä droidit C-3PO (Anthony Daniels) ja R2-D2 (Jimmy Vee). Hamillin tavoin Fisherkin pääsee paremmin oikeuksiinsa tässä elokuvassa kuin edellisessä osassa. Aluksi teki tietty hieman pahaa nähdä Leia, sillä tämä jäi Fisherin viimeiseksi roolisuoritukseksi, mutta iloksi voin sanoa, että Fisher on todella mainio osassaan. Harmillisesti Chewbaccan osuus jää pieneksi. Häneltä löytyy pari selkeää hetkeä, mutta muuten karvaturri vain roikkuu mukana. Täydellisen BB-8:n takia C-3PO ja R2-D2 eivät enää oikein tunnu miltään. R2-D2:n osuus jää myös pieneksi, ja vaikka C-3PO on jälleen oma pöhkö itsensä, ei hänestä jää muuta mieleen kuin mihin hänen punainen kätensä katosi? Uusina vastarintaliikkeen (tai noh, kapinallisten kuten heitä leffassa pääasiassa kutsutaan) hahmoina esitellään Kelly Marie Tranin näyttelemä Rose ja Laura Dernin esittämä vara-amiraali Holdo. Rose vaikuttaa aluksi mainiolta lisäykseltä, sillä huoltohommissa toimiva hahmo ei ole tyypillinen kapinallissankari. Valitettavasti hahmon taustat luodaan liian hätäisesti, eikä hän tarjoa kovin paljoa muuta elokuvaan kuin herättää ihmisten mielenkiinnon Aasiassa. Vara-amiraali Holdo taas on lähinnä ärsyttävä tapaus, eikä Dern saa katsojaa pitämään hänestä koko elokuvan aikana.
Monet pettyivät The Force Awakensissa, kun uusi siisti pahis Kylo Ren (Adam Driver) paljastuikin hädintuskin aikuiseksi Ben Soloksi, joka ei ollut lainkaan uskottava ilman hienoa naamiotaan. Itse kuitenkin pidin todella paljon ratkaisusta, sillä hänestä tulee hieman mieleen Marvelin sarjakuvahahmo Peter Parker, joka on normaalisti epävarma ja kömpelö, mutta hän saa kerättyä henkistä voimaa pukeutuessaan Spider-Maniksi. Mielestäni oli upeaa, että mahtava paha onkin todellisuudessa epävarma nuorukainen, joka etsii paikkaansa maailmassa. Tässä ajatusta on viety vielä pidemmälle, jolloin hänestä löytyy samaa henkeä kuin Reystä, mutta eri tavalla tutkittuna. Filmissä puhutaan hyvän ja pahan tasapainosta, ja Rey ja Kylo Ren ovat juuri täydelliset esittämään tätä tasapainoa ja miten eri puolilta löytyy samanlaisuuksia. Driver parantaa roolisuoritustaan ja hän on todella väkevä läpi leffan. Hän tuo loistokkaasti esille Kylo Renin kokeman sisäisen kamppailun. Muutkin Ensimmäisen ritarikunnan pahikset tekevät paluun, mutta he ovat paljon tylsempiä kuin Kylo Ren. Kenraali Huxille (ylinäyttelevä Domhnall Gleeson) on luotu joitain ihan hauskoja hetkiä, mutta lähinnä hän vain rasittaa. Ylivaltias Snoke (Andy Serkis) nähdään vihdoin muunakin kuin hologrammina, mutta hän tuntuu vain laimealta Keisari-kopiolta. Jotenkin ihmeellisesti kapteeni Phasma (Gwendoline Christie) selvisi The Force Awakensin tapahtumista ja hänet on tuotu takaisin. Sanon kuitenkin suoraan, että on turha odottaa häneltä mitään ihmeellistä. Hänellä on ruutuaikaa ihan yhtä paljon kuin viimeksikin. Elokuvassa nähdään myös Benicio del Toro nimettömänä hakkerina, joka on Rosen tavoin tavallaan hyvä lisäys, mutta tavallaan hän ei myöskään toimi erityisen hyvin, sekä Lupita Nyong'o pienessä roolissa oranssina Maz Kanatana, jonka olisi voinut jättää kokonaan pois filmistä.
Star Wars: The Force Awakensia kritisoitiin siitä, että se on liian samanlainen kuin alkuperäinen Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo. Sen takia näiden kahden vuoden ajan internetissä on vain heitetty vitsiä siitä, että Star Wars: The Last Jedi olisi kopio Imperiumin vastaiskusta. Näin ei kuitenkaan ole. Toki niistä kahdesta löytyy samankaltaisuuksia, kuten se, että vanha jedimestari kouluttaa uutta sankaria (mikä ei kuitenkaan mene lainkaan samalla tavalla, miten Yoda opetti aikoinaan Lukea) ja että kapinalliset pakenevat pahiksia avaruudessa (mistä puuttuu kokonaan asteroidikenttä). Trailereissa nähty toimintakohtaus, jossa kiiturit taistelevat jättimäisiä kävelijöitä vastaan muistuttaa kyllä visuaalisesti Imperiumin vastaiskun Hoth-taistosta, mutta siitäkin on tehty oivasti erilainen. Todellisuudessa Star Wars: The Last Jedi on itse asiassa erittäin yllättävä elokuva. Mukana on useita hetkiä, jolloin katsojana luulee tietävänsä mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta filmi onnistuukin toimimaan eri tavalla. Kun näin käy tarpeeksi usein, katsojana ei enää yritä arvella tulevia tapahtumia, vaan jää jännityksellä odottamaan, mitä muita yllätyksiä elokuvalla on tarjottavanaan. Ja voi pojat, että mukana on joitain täysin odottamattomia juttuja! Star Wars: The Last Jedi ei ole mielestäni ihan niin hyvä elokuva kuin The Force Awakens, mutta se on selvästi parempi kuin viime vuoden Rogue One: A Star Wars Story, jonka hahmojen kohtalot eivät voineet vähempää kiinnostaa. Se, miksei tämä pääse The Force Awakensin tasolle, johtuu siitä, ettei tämä ole yhtä viihdyttävä, eikä leffa nosta välitöntä halua katsoa filmiä uudestaan. Muutamien kohtausten aikana mietin kyllä, etten malta odottaa, että näen ne uudelleen, mutta kokonaisuus on harmillisesti liian pitkä. Kyseessä on sarjan pisin osa, minkä kyllä huomaa. Siitä olisi ihan hyvin voinut leikata noin vartin pois, jotta sen rytmitys pysyisi eheämpänä. Pituuden huomaa lähinnä leffan puolessa välissä, johon on tungettu oudon väkinäinen seikkailu kasinolla, joka on tavallaan mielenkiintoinen idea, mutta joka ei sovi elokuvaan yhtään. Se osio ei vain tuntunut samalta filmiltä. Kai sen on tarkoitus tuoda hieman monipuolisuutta aika simppeliin juoneen, mutta siinä se ei onnistu. Elokuva on ihan tarpeeksi monipuolinen muutenkin.
Alussa leffa nappaa tietysti heti mukaansa alkutekstien aikana (mikä on jo yksinään huomattava parannus Rogue Oneen, jonka aloituksesta en pidä yhtään), mikä johtaa yhteen tyylikkäimmistä avaruustaisteluista Star Warsin historiassa. Toimintakohtaukset ovat tietty erittäin viihdyttäviä ja tyylikkäitä, sekä oivallisen erilaisia, jolloin ne eivät käy pitkäveteisiksi. Filmiin on myös saatu onnistuneesti epätoivon tunnetta, sillä vaikuttaa todella siltä, etteivät kapinalliset pääsisi Ensimmäistä ritarikuntaa pakoon. Kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin seurata Reyn matkaa. Läpi leffan katsojana yrittää pohtia, ketkä hänen vanhempansa voisivat olla, minkä lisäksi on mielenkiintoista nähdä, kun hän alkaa oppimaan asioita Voimasta. Kiehtovinta Reyn matkassa on hänen yhteytensä Kylo Reniin. Ne kohtaukset ovat erinomaisia ja ennen kaikkea tärkeitä, sillä ne osoittavat, mikseivät hahmot ole niin erilaisia toisistaan. Elokuvaan on luotu mahtava jännite, saako Rey käännettyä Kylo Renin hyvien puolelle, vai houkutteleeko pimeä puoli sittenkin Reyn puolelleen...
Jännittäviä hetkiä löytyy muutenkin kuten myös synkkyyttä, jolloin täydelliseksi vastapainoksi on lisätty tottakai paljon huumoria. Leffan aikana saakin nauraa useaan otteeseen. Olen todella iloinen, sillä ennakkoon ristiriitaisia tunteita herättäneet porg-linnut ovatkin todella hauskoja tapauksia, joita katsoisi mielellään lisää. Ne eivät todellakaan ole ärsyttäviä, kuten edellisen trilogian Jar Jar Binks tai Jedin paluun ewok-nallekarhut. Vaikka vitsit toimivatkin, on mukana joitain typerän naurettavia hetkiä, jolloin päässäni pyöri lähinnä Han Solon lausahdus edellisestä osasta: "Ei se Voima noin toimi!" Silti filmin erilaiset tunnelmat ovat taidokkaasti luotuja ja ne on saatu hyvin tasapainoon, mistä elokuvassa puhutaankin paljon. Tasapainon lisäksi toinen erinomainen teema on se, etteivät hyvät ja pahat ole selkeästi juuri tietynlaisia, vaan niistä löytyy erilaisia puolia. Tämä käy esimerkiksi selväksi siitä, että kummatkin osapuolet ostavat sotavarusteita samoilta laittomilta kauppiailta.
Sarjan ohjaus on vaihtunut J. J. Abramsilta Rian Johnsoniin, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi scifileffan Looper (2012). Sen nähneenä huomaakin, miten Johnson on tuonut hieman realismia todella epärealistiseen elokuvasarjaan. Synkkyys ja vakavuus hoituvat häneltä myös hyvin, mutta käsikirjoittajana Johnson olisi voinut hieman tiivistää tarinaa ja keksiä keinon poistaa laahaava kasino-osio pois. Leikkausvaiheessa ainakin joitain hetkiä olisi pitänyt tiivistää. Visuaalisesti kyseessä on tietysti aivan mielettömän upea kokonaisuus. Ensinnäkin leffa on kuvattu todella taidokkaasti, minkä lisäksi tehosteista ei tällä kertaa löydy moitittavaa. Avaruustaistelut ja -maisemat, sekä erilaiset olennot sun muut näyttävät todella hienoilta, ja elokuva myös kuulostaa todella hyvältä äänitehosteista John Williamsin musiikkeihin (mikä on jälleen parannus Rogue Oneen, jonka musiikit kuulostivat lähinnä laimeilta kopioilta Williamsin melodioista). Tuttuja teemoja on tietty mukana, mutta Williams on saanut luotua uusiakin sävellyksiä ja tekee tässä mielestäni parempaa työtä kuin The Force Awakensissa. Harmillisesti kasinolla soiva musiikki tuntuu ihan liikaa kömpelöltä yritykseltä luoda Uuden toivon ikoninen kanttiinakappale uudestaan muka-huomaamattomasti. Sävel on melkein sama, joten olisi voinut edes näyttää, että bändi on myös sama. Puvustus-, maskeeraus- ja lavastustiimit ovat jälleen tehneet erinomaista työtä. Toivonkin todella, että tällä kertaa Star Warsia ei unohdeta teknisen puolen Oscar-palkintoja jaettaessa.
Yhteenveto: Star Wars: The Last Jedi on erittäin hyvä, vaikkakin turhan pitkä jatko-osa saagalle. Kasino-osuuden olisi voinut kirjoittaa jollain tavalla pois elokuvasta, sillä se ei vain sovi mukaan kokonaisuuteen. Muutamia muitakin hetkiä olisi voinut tiivistää, minkä lisäksi mukaan mahtuu pari kömpelömpää ratkaisua. Muuten kyseessä on erittäin mukaansatempaava seikkailu, joka tarjoaa jännitystä, toimintaa ja oivallisen hauskaa huumoria. Etukäteen ärsyttäviksi pelätyt porg-linnut ovatkin erinomainen lisäys. Valitettavasti muuten uudet hahmot jäävät aika laimeiksi, eivätkä pärjää mitenkään edellisessä osassa esitellyille tai alkuperäisille hahmoille. Mark Hamill ja Carrie Fisher loistavat Lukena ja Leiana, minkä lisäksi myös Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac ja Adam Driver tekevät loistotyötä. Reyn ja Kylo Renin hahmoja tuodaan hienosti esille, ja heidän yhteiset hetkensä ovatkin filmin parhaimmistoa. Toimintakohtaukset ovat tietty tyylikkäitä, etenkin alun avaruustaistelu. Visuaalisesti filmi on puhdasta silmäkarkkia ja John Williamsin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Ohjaaja Rian Johnson on tehnyt loistotyötä, mutta silti olen tavallaan iloinen, että Abrams ohjaa trilogian päätösosan. Suosittelen Star Wars: The Last Jediä lämpimästi kaikille Star Wars -faneille. Siinä on mukana paljon tuttua, mutta myös paljon yllätyksiä. Jos aiempia osia ei ole nähnyt, niin ne kannattaa tietty vilkaista ensin. Vaikka Johnson onnistui tässä, ei elokuva saa innostumaan ilmoitetusta Star Wars -trilogiasta, jonka Johnson tulevaisuudessa ohjaa. Tämän trilogian päätösosaa jää kuitenkin todella innokkaasti odottamaan. Valitettavasti tässä välissä ilmestyy tuotantohelvetissä pyörinyt Solo: A Star Wars Story(2018), jota en odota lähes ollenkaan. Star Wars: Episode IX:n (2019) näkemiseen voisin kuitenkin jo laskea päiviä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuva juliste www.starwars.com
Star Wars: The Last Jedi, 2017, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Ram Bergman Productions
Ohjaus: James Ponsoldt Pääosissa: Emma Watson, Tom Hanks, Karen Gillan, Glenne Headly, Bill Paxton, John Boyega, Ellar Coltrane ja Patton Oswalt Genre: trilleri Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 12
The Circle on futuristinen jännityselokuva, joka perustuu Dave Eggersin samannimiseen kirjaan vuodelta 2013. Elokuvan teko alkoi loppuvuodesta 2014 ja se sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa jo huhtikuussa 2017. Meille Suomeen elokuva saapuu vasta kolme kuukautta myöhemmin ja on jokseenkin ihme, että leffa edes nähdään Suomen teattereissa, sillä se sai vastaansa murskakritiikkiä, eikä se menestynyt hyvin USA:ssa. Heikosti leffa tulee luultavasti täälläkin menestymään, vaikka se sisältääkin tunnettuja nimiä, minkä lisäksi kyseessä on näyttelijä Bill Paxtonin viimeinen elokuvarooli ennen kuolemaansa aiemmin tänä vuonna. Omat odotukseni The Circleä kohtaan eivät olleet korkealla. Olin kuullut, ettei leffa ollut menestynyt ja ettei se olisi kovin kummoinen. Kävinkin katsomassa elokuvan vain näyttelijöiden takia, enkä edes lukenut etukäteen juonikuvausta. Etukäteen parasta koko hommassa oli nähdä leffa yli kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa. Hauskana faktana kerron, että meidän näytöksestämme puuttuivat tekstitykset kokonaan, joten täytyi käyttää kielitaitoa.
Mae Holland saa työpaikan jättiyhtiö Circlestä, joka yrittää saada ihmiset paljastamaan kaiken itsestään avoimesti ja toimimaan paremmin yhdessä. Jossain kohtaa kuitenkin menee raja, kuinka paljon yksityisyyttä voi rikkoa, mutta Circle on valmis jatkamaan siitä rajasta vieläkin pidemmälle...
Pääosassa Mae Hollandina nähdään Harry Potter -sarjasta (2001-2011) tuttu Emma "Hermione" Watson, joka esitti pääroolia aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Beauty and the Beastissa (2017). Watson osoittaa jälleen olevansa oivallinen näyttelijä ja sopii täysin päärooliin, mutta valitettavasti hahmo on paikoitellen kirjoitettu kehnosti. Maen motiivit ja tunteet Circleä kohtaan tuntuvat vaihtelevan läpi leffan. Välillä hänen mielestään yhtiö tunkeutuu liikaa ihmisten yksityiselämään ja välillä hän on taas täysin valmis antamaan miljoonien ihmisten katsoa livenä hänen elämäänsä ympäri vuorokauden. Muuten Mae on ihan mielenkiintoinen tapaus, mutta hänen ajatuksiaan olisi voinut selventää hieman enemmän. Circlen johtajaa, Eamon Baileyta näyttelee todella mainio Tom Hanks, joka tuo erittäin hyvin energiaa mukaan rooliinsa. Hanks on täysin uskottava yhtiön pomona, jota ihmiset kuuntelevat mielellään, sillä Hanks osaa olla miellyttävä persoona pehmeän äänensä kanssa. Vaikka johtaja Bailey tuntuu mukavalta, on hän jopa liian hyvältä persoonalta tuntuva, ollakseen oikeasti hyvä. Ensiesiintymisestään lähtien katsoja alkaa epäillä Baileyn todellisia tarkoitusperiä, hahmon esitellessä yhä vain uudempaa teknologiaa, jolla ihmisten pienimmätkin salaisuudet saadaan avattua maailmalle. Karen Gillan esittää Maen ystävää Annieta, joka saa päähenkilön mukaan Circleen. Aluksi hahmo lähinnä ärsyttää, ollessaan liiankin innoissaan kaikesta, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä vähemmän hahmo rasittaa ja hänestä tulee loppupäässä huomattavasti pidettävämpi tapaus. Gillan ei erityisemmin häikäise taidoillaan, mutta on usein ihan toimiva osassaan. Maen vanhempina nähdään Glenne Headly ja Bill Paxton, joka tosiaan menehtyi helmikuun lopussa. En ole aiemmin oikein välittänyt Paxtonista, sillä hän tuntui olevan lähes aina sama hölösuu, kaikissa leffoissa, jotka olen häneltä nähnyt. Etenkin Aliensissa (1986) Paxton käy nopeasti rasittavaksi. Olinkin todella yllättynyt, kuinka hyvän suorituksen hän esittää The Circlessä. Maen isällä on hermostosairaus, jonka takia hänen liikkumisensa on vaivaalloista ja tavalliset arkityöt aiheuttavat hänelle vaikeuksia. Paxton tuo hahmoon koskettavuutta ja isä tuo toimivan lisäsisällön Maen elämään. Glenne Headlyn äitihahmo ei kuitenkaan jää erityisemmin mieleen. Elokuvassa nähdään myösStar Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu John "Finn" Boyega yhtenä Circlen tärkeimpänä työntekijänä Ty Lafittena, Boyhoodin (2014) pääosassa nähty Ellar Coltrane Maen taitelijaystävä Mercerinä ja Patton Oswalt Circlen operatiivisena johtajana Tom Stantonina.
The Circle sisältää erittäin mielenkiintoisen idean ja elokuva tuntuu nykypäivänä oleelliselta, kun siinä viitataan vahvasti siihen, että mitä esimerkiksi Google tai Facebook tietävätkään meistä kaikista? Nämä jättiyhtiöt ovat palveluita, joita käytämme joka päivä, mutta entä jos ne käyttävätkin meitä? Jotkut ihmiset ovat asiasta niin vainoharhaisia, etteivät suostu käyttämään tietokoneita, puhelimia jne. ollenkaan, kun taas jotkut esimerkiksi peittävät tietokoneessaan olevan pienen kameran siinä pelossa, että joku tarkkailee heitä kaiken aikaa. The Circle vie tällaiset ideat äärimmäisyyksiin, kun yhtiö asentaa kaikkialle pienen pieniä, huomaamattomia kameroita tarkkailemaan kaikkia tai luo sovelluksia, joilla voi paikantaa kenet tahansa mistä tahansa hetkessä. Yhtiö perustelee toimintaansa sillä, että näin rikollisuuden voi ehkäistä kokonaan ja terroristit tai kidnapatut löydetään minuuteissa, jolloin maailma olisi parempi paikka. Mutta kun yhtiön johtajien taustat jäävät epäselviksi, alkaa pelottaa, minne kaikki tieto meneekään? Lisäksi kummastuttaa myös, että Maeta painostetaan liittymään vähän kaikkeen, joka johtaa siihen, että kaikkea hänestä voidaan seurata tietokoneella, jopa sykettä ja hengitystä. Tällainen tuntuisi oikeasti pelottavalta ja se olisi äärimmäisen karmivaa, jos tapaa jonkun ensimmäistä kertaa ja tämä tietää sinusta aivan kaiken.
Valitettavasti leffan ideat eivät pääse kunnolla oikeuksiinsa elokuvassa ja niitä hyödynnetään paikoitellen typerien tapojen kautta. Tuntuu myös hieman kummalliselta, että suuri osa väestöstä hyväksyisi Circlen toiminnan, kun todellisessa maailmassa epäilijöitä olisi paljon enemmän. Onneksi epäilyksiä alkaa vähitellen heräämään, mitä karmivammaksi teknologia muuttuu. Valitettavasti Maen epäilysten syntyminen ja katoaminen ovat hätäisesti lisätty mukaan, jolloin katsojan on vaikea pysyä kärryillä, onko hahmo Circlen puolella vai Circleä vastaan? Elokuva myös tuntuu välillä kiertävän kehää, eikä etene muutamaan otteeseen mihinkään. Paikoitellen taas tarina tuntuu hyppivän oudosti ja yhtäkkiä kerrotaan, että aikaa onkin kulunut jo kuukausia. Maen lisäksi muista hahmoista ei ole saatu persoonallisia, jolloin on vaikea pitää ketään tavallisena ihmisenä. John Boyegan kyvyt valuvat ihan hukkaan roolissa, jossa hän vain käy välillä seisoskelemassa taustalla. Hänen hahmonsa on myös todella oudosti kirjoitettu, eikä katsojana välillä tajua yhtään, mitä hän edes tekee Circlellä enää. Suurin pettymys on kuitenkin loppuhuipennus, joka vaikuttaa aluksi lupaavalta, mutta joka on todella iso antikliimaksi. Tavallaan on hienoa, ettei lopetus ole liiallisuuksiin menevä, mutta jotain paljon enemmän jää silti kaipaamaan. Lopputuloksena on keskinkertainen teos, joka sisältää paljon hyviä juttuja, mutta myös ainakin saman määrän heikkouksia. En kuitenkaan ymmärrä, miksi se on täysin haukuttu useissa paikoissa, sillä mukana on tosiaan niitä hyviä hetkiä.
Elokuvan on ohjannut James Ponsoldt, joka on myös käsikirjoittanut teoksen yhdessä "The Circle" -kirjan kirjoittaneen Dave Eggersin kanssa. Leffa olisi varmasti onnistunut paremmin, jos Ponsoldt olisi pysynyt vain ohjaajana, eikä Eggers olisi saanut muokata kirjaansa elokuvaksi. Visuaalisesti The Circle on kuitenkin tyylikäs. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti - etenkin pitkät kuvat, jotka suorastaan liukuvat hahmojen välistä ja päältä, ovat upeita. Leikkauksessa on välillä menty vähän miten sattuu ja mukana on paikoitellen tarpeettomia leikkauksia. Efekteinä nähdään lähinnä tekstejä, jotka ilmestyvät ruutuun Maen kuvatessa elämäänsä ja ihmisten kommentoidessa sitä kovalla tahdilla. Valaisu on toteutettu mainiosti ja elokuva on todella miellyttävän kirkas. Musiikista vastaa Danny Elfman, joka on tehnyt hyvää työtä sävellystensä kanssa. Leffassa kuullaan klassisempia sävellyksiä hienovaraisesti yhdistettynä tietokonejumputuksiin, mikä toimii.
Yhteenveto: The Circle sisältää todella mielenkiintoisen idean, mutta itse elokuva jää vain ihan hyväksi heikkouksiensa takia. Leffa saa katsojan hienosti miettimään, mitäköhän Twittereiden, Instagramien, Bingien sun muiden nettijuttujen takana oikeasti pyörii ja kuinka paljon omat yksityisasiat ovat levinneet internetiin? Elokuva ei kuitenkaan hyödynnä ideoitaan kunnolla ja tekee monet asiat hätäisesti. Emma Watson on mainio pääosassa, vaikka hahmon ajatustyö tapahtuu usein oudosti. Tom Hanks ja Bill Paxton ovat todella hyviä, mutta valitettavasti John Boyega ei tarjoa mitään. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs ja hyvin kuvattu. Ruudulle ilmestyvät tekstit eivät häiritse ja niissä esiintyviä kommentteja on kiinnostavaa lukea. Danny Elfmanin musiikki on toimivaa. Jos The Circle kiinnostaa, niin kannattaa se käydä katsomassa. Monet eivät ole siitä pitäneet, mutta omasta mielestäni se oli ihan kiva. Ei sitä välttämättä tarvitse leffateatteriin asti lähteä katsomaan ja voi hyvin odottaa sen ilmestymistä vuokralle tai internetin striimipalveluun... jos sellaista uskaltaa enää käyttää! Mitä lie salaisuuksia Netflix tai Viaplay on meistä urkkinut...
Kirjoittanut: Joonatan, 23.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.marieclaire.com
The Circle, 2017, Imagenation Abu Dhabi FZ, Likely Story, Parkes+MacDonald Image Nation, Playtone, Route One Entertainment
Ohjaus: J.J. Abrams Pääosissa: Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, Harrison Ford, Carrie Fisher, Lupita Nyong'o, Andy Serkis, Domhnall Gleeson, Anthony Daniels, Peter Mayhew, Gwendoline Christie ja Mark Hamill Genre: scifi, seikkailu Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
Star Wars: The Force Awakens oli viime vuoden odotetuin elokuva. Ei vain omalta osaltani, vaan maailmanlaajuisesti. Vaikka se on tehosteseikkailu, niin se sai myös kriitikot innostumaan, sillä kyseessä on kuitenkin Star Wars. Elokuvaa odotettiin todella ristiriitaisin tuntein. Innostus oli suuri, mutta epäilykset korkealla, sillä edellinen trilogia, Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999), Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002 ja Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto(Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005) ei ollut miellyttänyt valtaosaa faneista. Mainokset saivat ihmiset innostumaan elokuvasta ja pakko sanoa, etten ole ikinä nähnyt ja kokenut samanlaista fanitusodotusta mitään muuta kohtaan yhtä paljon kuin The Force Awakensin kohdalla. Sosiaalinen media oli täynnä Tähtien sotaa. Kun innostus on suuri, niin silloin myös odotukset ovat todella korkeat ja pettymyksen mahdollisuuskin nousee huomattavasti. Kyllähän sitä yrittää pitää odotukset matalina, ettei lähtisi teatterista ulos miettien, että katsoisi mieluummin uudestaan Pimeän uhkan. Mainoksissa ei näytetty Luke Skywalkeria ollenkaan, mikä nosti suuren haloon, mutta minua se ei niinkään kiinnostanut, sillä uudet hahmot vaikuttivat mielenkiintoisilta. Kävin ensi-iltana katsomassa saagan seitsemännen osan sydän pamppaillen. Lopputuloshan oli se, että kävin katsomassa The Force Awakensin parin viikon sisällä kolme kertaa elokuvateatterissa.
Luke Skywalker on kadonnut. Imperiumia ihannoiva First Order on noussut orjuuttamaan galaksia. Kenraali Leia lähettää Poe Dameronin Jakku-planeetalle hakemaan karttaa, joka johtaisi Luken luo. Samaan seikkailuun päätyvät myös entinen stormtrooper Finn ja romunkerääjä Rey.
Daisy Ridley on aivan loistava löytö Reyksi. Vaikka Ridleyllä on muutamia samanlaisia piirteitä kuin Keira Knightleylla, niin hän on paljon, paljon parempi näyttelijä. Toivottavasti näen Ridleyn jatkossa vielä useassa elokuvassa, sillä hän vakuutti minut lahjoillaan jo elokuvan alussa. Hänessä on ainesta isommaksikin tähdeksi ja hän vetää roolinsa yhtenä päähenkilöistä aivan nappiin. John Boyega oli minulle entuudestaan tuttu kasvo vuoden 2011 scifipätkästä Attack the Block. Kesti kuitenkin hetken, ennen kuin tajusin, että hän oli kyseessä, kun mainokset ilmestyivät. Boyega esittää Finniä, eli entistä stormtrooperia FN-2187. Boyega on todella pidettävä tyyppi ja niin on myös Finn. Hän on onnistuneesti elokuvan vitsailija, joka kuitenkin tilanteen vaatiessa osaa vakavana tarttua aseeseen ja käydä taistoon.
Poe Dameronia näyttelee Oscar Isaac. Isaacin olin tietämättäni nähnyt aika monessa elokuvassa ennen tätä ja luulinkin, että näkisin hänet tässä ensimmäistä kertaa. Isaac vetää toimintasankarin roolin hyvin, vaikka hän jää hieman taka-alalle loppua kohden. Kun Rey muistuttaa Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon(Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) jedikokelas-Lukea, niin Poe muistuttaa lentäjä-Lukea. Uutena pahiksena on Kylo Ren, jota näyttelee Adam Driver. Jälkeenpäin olen nähnyt Driverin hyvin kummallisissa rooleissa, minkä takia onkin hieman outoa, että hänet on valittu tähän elokuvaan. Kun Kylo Ren ottaa maskinsa pois, hän ei ole enää kovin uhkaava hahmo (mitä hän on naamio päässään), mutta elokuvan mennessä eteenpäin tulee selkeäksi, ettei hahmon kuulukaan olla uhkaava. Ensimmäisessä kohtauksessa, jossa hahmo esiintyy ilman kypäräänsä, niin mieleeni tuli Javier Bardemin Silva-hahmo elokuvasta Skyfall (2012), puhetavan takia. Kylo Renin valomiekka on erilainen ja siinä on pari ns. lisäterää, joita hahmo hyödyntää toimivasti elokuvan loppupuolella. Kylo Ren on Darth Vaderin jälkeen Star Wars -saagan toiseksi paras pahis. Harrison Ford palaa Han Solona ja Peter Mayhew palaa hänen uskollisena Chewbaccana. Chewbaccaa esittää myös suomalainen Joonas Suotamo! Ford vetää roolinsa yhtä legendaarisesti kuin ennenkin ja hänen vanhempi Han-hahmonsa muistuttaa hieman Uuden toivon Obi-Wan Kenobia. Chewbacca pääsee hyvin esille tässä elokuvassa. Leiaa näyttelevä Carrie Fisher on vanhentunut todella paljon. Syynä on varmaankin heroiini ja muut huumeet, mitä näyttelijä on käyttänyt. Leia ei pääse elokuvassa toimintaan ja tulee mukaan vasta elokuvan puolen välin jälkeen. Fisherin puheesta ei välillä saa tolkkua ja tekee hieman pahaa nähdä, millaiseen kuntoon hän on itsensä saanut. Droidit C-3PO ja R2-D2 ovat tietysti mukana, vaikka vain hieman. Anthony Danielsin esittämä C-3PO ei ärsytä, koska hän esiintyy todella vähän elokuvassa. C-3PO:lla on punainen käsi, mitä ei pahemmin selitellä. R2-D2 ei esiinny melkein ollenkaan, eikä kumpaakaan oikeastaan kaipaa, sillä mukana on BB-8.
BB-8 on nimittäin yksi parhaista uutuuksista sarjassa. Pallodroidi saa saagan aiemmat droidit tuntumaan tarpeettomilta ja köykäisiltä. BB-8 on aivan ihana. Sille on saatu luotua persoonallisuus ja eleitä, mistä sen tunnetilat voi aistia. Ja kyseessä on oikea robotti! Tahtoo oman BB-8:n!! Lisäyksenä sarjaan on myös Maz Kanata, porkkanan näköinen alien, jota esittää Lupita Nyong'o. Ensimmäisillä katselukerroilla en oikein tiennyt, pidinkö hahmosta, mutta nyt olen tottunut hänen mukanaoloon. Pahiksia elokuvassa ovat myös Supreme Leader Snoke, kenraali Hux ja kapteeni Phasma. Snoke on tavallaan Keisari 2.0, sillä hahmo tuntuu todella samanlaiselta. Snokea esittää Andy Serkis, joten tottakai hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla. Domhnall Gleeson esittää Huxia, jossa parasta on hänen pitämänsä puhe, minkä aikana hän muistuttaa nuorta Hitleriä tai vastaavaa. Game of Thrones (2011-2019) -tähti Gwendoline Christie esittää stormtroopereiden johtajaa, kapteeni Phasmaa. Hahmo on tyylikäs, mutta todella alikäytetty. Toivottavasti hänelle löytyy enemmän puuhaa seuraavassa elokuvassa. Mark Hamillin esittämä Luke Skywalker esiintyy kyllä elokuvassa, mutten kerro, millainen osa hänellä on tässä leffassa. Mukana on myös kolme vaikeasti tunnistettavaa isoa nimeä. Näistä isoin rooli on Simon Peggillä, jonka hahmo on Jakku-planeetalla elävä Unkar Plutt. Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluussa(Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) ewokkia näytellyt Warwick Davis esittää tässä Wollivania. Isoin cameo on kuitenkin James Bond -tähti Daniel Craigillä, joka esittää tässä stormtrooperia kohtauksessa, jossa Rey on vankina.
Monet ovat valittaneet, että elokuva muistuttaa liikaa Uutta toivoa. Toki tässäkin on droidi, jolla on jotain tärkeää sisällään, minkä pahikset haluavat. Ja toki tässä on orpo päähenkilö aavikkoplaneetalla. Tietenkin pahiksella on pelottava musta kypärä. Ja mutta totta kai mukana on iso ase, jolla pahikset voivat tuhota kokonaisia planeettoja. Kun prequel-trilogia ilmestyi, niin valitettiin, että se oli liian erilainen kuin alkuperäiset elokuvat. Nyt kun tämä ilmestyi, niin valitetaan siitä, kuinka tämä on liian samanlainen kuin alkuperäiset elokuvat. Nykypäivänä tuntuu, ettei faneja vain kykene miellyttämään. Minua elokuva miellytti suuresti, eikä minua kiinnosta, onko se liian samanlainen kuin saagan aloittanut elokuva.
The Force Awakens jatkaa tarinaa 30 vuotta siitä, mihin Jedin paluu päättyi. Olisi voinut luulla, että Imperiumin tuhon jälkeen kaikki olisi kivasti galaksissa, mutta olisihan tämä aika tylsä elokuva ilman vaaroja. Siksipä mukana on uusnatsimainen First Order, joka pyrkii samaan kuin Imperiumi. Kapinaliitto on muuttunut Vastarinnaksi ja Leian arvonimi on vaihtunut prinsessasta kenraaliksi. Luke Skywalker on alkanut kouluttaa uusia jedejä ja tietty siinäkin meni jokin pieleen. Hanin ja Leian välit eivät ole kovin lämpimät ja Han on palannut samoihin puuhiin, mitä hän teki ennen esittelyään Uudessa toivossa.
Muistan elokuvateatterissa ensi-illassa, kun kaikessa hiljaisuudessa ruutuun tuli Lucasfilmin logo ja tajusin, että elokuva alkaisi vihdoin. Tuttu sininen "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa..." -teksti tulee ruutuun ja jännitys tiivistyy. Ensimmäinen ääni lähtee, kun Star Wars -logo ampaisee avaruuden halki tunnarin säestämänä ja perinteinen alkuselitysteksti lähtee rullaamaan. Ja koko sali taputtaa innostuneena. Star Wars on palannut. Olin siitä asti aivan myyty. Elokuvan alku on todella huikea, vaikkakin yksinkertainen. Alussa esitellään toimivasti lähes kerralla uudet hahmot; Poe, Kylo Ren, Finn ja Rey. Elokuvassa on otettu iso riski, että tiedostetusti Han Solon ja kumppaneiden ilmestymistä katsoja joutuu odottelemaan. Uusi loistava näyttelijäkaarti pitää kuitenkin katsojaa onnistuneesti otteessaan heti alusta lähtien.
Uusien hahmojen lisäksi myös uusia paikkoja on paljon elokuvassa. Alussa oleva Jakku muistuttaa monella tapaa aiempien osien aavikkoplaneetta Tatooinea. Maz Kanata asustaa Takodanalla, jossa on metsikköä ja Kanatan tyylikäs linnoitus. Vastarinnan päämajaplaneetta D'Qar ei näy kovin paljoa, mutta sekin näyttäisi olevan vehreä paikka. Tasavallan uusi pääplaneetta Hosnian Prime vilahtaa elokuvassa, mikä on toimiva pätkä, sillä se lisää tähän elokuvaan yhteen kohtaukseen tunnetta, mikä puuttui Uuden toivon Alderaanista. Viimeisimpänä uutuutena on planeettaan First Orderin rakentama Starkiller Base, jonka tuhovoima on paljon voimakkaampi kuin Death Starin. Se on myös paljon massiivisempi, sillä onhan koolla kai väliä tässäkin asiassa. Uusina olentoina nähdään muun muassa rathtareja, jotka muistuttavat hieman Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstun (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest - 2006) Krakenia. Tämä on ehdottomasti saagan hauskin elokuva. Vaikka The Force Awakens on paikoitellen todella synkkä, niin se onnistuu hauskuuttamaan erittäin simppeleillä asioilla läpi elokuvan. Varsinkin Finn ja BB-8 saavat useassa kohtaa nauramaan ääneen. Myös Han Solon ja Chewbaccan keskustelut ovat hauskoja. Elokuva onnistuu olemaan vakava oikeissa kohdissa, mutta koominen kun on tarvetta, eikä vakaviä pätkiä heitetä läskiksi vitseillä.
The Force Awakens on mahtava aloitus uudelle trilogialle, sillä se herättää useita kysymyksiä katsojissa. Ketkä ovat Reyn vanhemmat? Mitä Kylo Renille oikeasti kävi? Mitä kaikkea Finn näki, mikä sai hänet pelkäämään First Orderia niin paljon? Miksi Maz Kanatalla on Luken vanha valomiekka? Miksi C-3PO:lla on punainen käsi? Ja sitten on tietenkin kysymys R2-D2:sta koskien elokuvan loppua, mitä en nyt tosin paljasta. Elokuva jättää katsojan haluamaan lisää ja pitää otteessaan loppuun asti. Se oli hirveä tunne, kun tajusin, että joutuisin odottamaan vielä kaksi vuotta ennen Episode VIII:ä. Noh, onneksi tässä välissä tulee Rogue One: A Star Wars Story (2016), mutta se ei kuitenkaan vastaa kysymyksiin, eikä jatka uusien hahmojen seikkailua.
Kun ilmoitettiin, että J.J. Abrams ohjaa uuden Star Warsin, niin en aluksi pitänyt ideasta, sillä se tarkoitti, että hän ei tekisi kolmatta Star Trekiä. Tiesin kuitenkin, että hän onnistuisi elokuvan kanssa, sillä en ole nähnyt yhtään huonoa elokuvaa häneltä (eipä hän tosin ole tehnyt montaa leffaa ja omistan niistä kaikki). Nyt kun olen nähnyt The Force Awakensin, niin ärsyttää vain, ettei hän ohjaa seuraavaa episodia. Jos hän sitten palaisi tekemään Star Trek 4:sen... jooko? Abramsin tavaramerkkinä tunnettuja linssiheijastuksia ei kovin paljoa elokuvassa nähdä, enimmäkseen alussa, eivätkä ne ole häiritseviä. Abramsin toinen tavaramerkki, eli nimen "Kelvin" käyttö, tulee kohtauksessa, jossa Rey ja BB-8 tapaavat.
Elokuva on kuvattu hienosti. Abramsin tyyliin osa kuvista alkaa sillä, että kamera osoittaa seinää, mistä se panoroi nopeasti hahmoihin. Muutenkin panorointeja on elokuvassa useita ja ne toimivat erittäin hyvin. Tutut siirtymäleikkaukset Star Warsista ovat käytössä tietysti myös tässä ja ne ovat jopa läpeensä toimivia. Elokuva on paikoitellen todella synkkä, mutta usein myös erittäin valoisa. Takodanan vihreä metsä näyttää kivan värikkäältä. Äänimaailma on todella perinteistä Star Warsia. Vanhat tutut ääniefektit ovat yhä käytössä ja tietysti myös Wilhelm-huuto esiintyy elokuvan alkupuolella. Kylo Renin valomiekan ääni on uudenlainen ja todella hyvä. Se on saatu onnistuneesti kuulostamaan hieman siltä, että se saattaisi jopa räjähtää minä hetkenä hyvänsä.
Tehosteet elokuvassa ovat lähes täydellisiä. Tietokonetehosteet ovat huikeita, kuten myös lavasteet ja pienoismallit. Ainoana ongelmana ovat motion capture -tekniikalla toteutetut Supreme Leader Snoke ja Maz Kanata, jotka erottuvat selkeästi tietokonehahmoina. Massiiviset kuvat, joissa näkyy raunioituneita Imperiumin aluksia hautautuneina hiekkaan jne, ovat karkkia silmille. Vielä pitää antaa plussaa ja hehkuttaa sitä, että BB-8 on oikea robotti. Taistelut ovat näyttäviä, niin maankamaralla kuin avaruudessakin. Minusta on suuri vääryys, ettei tämä voittanut Oscar-palkintoa parhaista tehosteista.
Kuten aiempienkin saagan elokuvien kohdalla, niin myös tämän elokuvan musiikista vastaa John Williams. The Force Awakensin musiikki on todella hienoa ja se on selkeä paluu Star Warsiin. Ainoa miinus on, ettei samanlaisia uutuuksia kuin Pimeän uhkan "Duel of the Fates" tai Sithin koston"Battle of the Heroes" löydy tästä. Parhaat uutuudet elokuvan soundtrackilla (jota muuten kuuntelen juuri nyt) ovat Reyn teema, Kylo Renin teema, Vastarinnan tunnari ja loppukohtauksissa soiva musiikki. Toivottavasti seuraavasta osasta löytyy jo jotain aivan huikeaa uutuutta. Tosin ei minua haittaisi, jos vivahteita kahdesta prequel-trilogian esimerkkikappaleesta löytyisi... Lopputekstien ihan lopussa kuullaan hieman Disney-henkinen versio Star Wars -tunnarista.
Elokuvassa on easter eggsejä, eli viittauksia saagan aiempiin osiin. Esimerkiksi Millenium Falconista löytyy yhä sama robottipallo, jolla Luke treenasi valomiekkataitojaan Uudessa toivossa. Erikoinen pelilauta näkyy myös hetken ja se on toteutettu aivan samanlaiseksi kuin Episodi IV:ssä. Yodan ja Obi-Wanin äänetkin voi kaiketi laskea viittauksiksi. Ne voi kuulla Reyn hallusinaatioiden aikana.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietysti täydellinen. Kaksilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää lisämateriaalina poistettuja kohtauksia ja pätkät "Secrets of The Force Awakens: A Cinematic Journey", "The Story Awakens: The Table Read", "Building BB-8", "Crafting Creatures", "Blueprint of a Battle: The Snow Fight", "The Visual Magic of the Force", "John Williams: The Seventh Symphony" ja "Force for Change".
Yhteenveto:Star Wars: The Force Awakens on mielestäni aivan mahtava elokuva! Se ottaa alkuperäisen trilogian ja prequel-trilogian parhaat puolet, tuo mukaan uutta, ja pistää sen kaiken kasaan yhdeksi paketiksi, joka on erittäin toimiva elokuva. Se jatkaa saagaa tyylillä ja jättää katsojan odottamaan tulevaa suurella mielenkiinnolla. Tämä elokuva sopii alkuperäisen trilogian faneille, prequel-trilogian faneille ja se saa varmasti uudet ihmiset innostumaan Star Warsista. Uudet näyttelijät ovat loistavia ja he toimivat hyvin vanhan legendaarisen näyttelijäporukan kanssa. Visuaalisesti filmi on pelkkää silmäkarkkia ja muutenkin se pitää tiukasti mukanaan. En malta odottaa, että Episodi VIII ilmestyy ja saattaa olla, että katson tämän uudestaan jo ensi viikolla...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.com
Star Wars: The Force Awakens, 2015, Lucasfilm Ltd
