Pääosissa: Allison Williams, Violet McGraw, Amie Donald, Jenna Davis, Brian Jordan Alvarez, Jen Van Epps, Ivanna Sakhno, Aristotle Athari, Timm Sharp ja Jemaine Clement
Genre: scifi, jännitys, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16
Vuoden 2022 kauhuelokuva M3GANoli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt M3GAN 2.0 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäisestä M3GANista ja odotin ihan mielenkiinnolla jatkoa... siihen asti, että katsoin kakkosleffan trailerin, enkä tykännyt yhtään näkemästäni. Kävinkin todella varautuneena katsomassa M3GAN 2.0:n pian sen ensi-illan jälkeen.
Kun uusi huipputeknologinen tekoälyrobotti AMELIA ryhtyy tappamaan kaikkia, jotka liittyvät hänen luomiseensa, vain korjattu M3GAN voi pysäyttää tämän uuden uhkan. Mutta voiko M3GANiin luottaa...
Allison Williams ja Violet McGraw palaavat rooleihinsa robottitutkija Gemmaksi ja tämän sukulaistyttö Cadyksi, jonka Gemma otti hoiviinsa Cadyn vanhempien kuoltua, samalla kun Amie Donald jatkaa Gemman suunnitteleman M3GAN-tekoälyrobotin asussa, Jenna Davisin ääninäytellessä robottia. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen Gemman mielipide robotiikasta ja tekoälyistä on muuttunut voimakkaasti ja nyt hän puhuukin julkisesti teknologian liian pitkälle menemistä vastaan. Cadya sen sijaan on alkanut kiinnostaa teknologian kanssa rakentelu ja tädin ja tytön välille on syntynyt kuilua. Williams ja McGraw ovat rooleissaan toistamiseen kelvolliset. M3GAN-robotin rooli on hyvin erilainen kuin viimeksi, M3GANin heitellessä runsaasti vitsejä ja yrittäessään todistella olevansa tällä kertaa ihmisten puolella. Jotkut robotin jutuista tarjoavat hymähdyksiä, mutta monet hahmolle kirjoitetuista vitseistä aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.
Myös Brian Jordan Alvarez ja Jen Van Epps palaavat rooleihinsa Gemman kollegoiksi Coleksi ja Tessiksi, kun taas uusina tuttavuuksina mukaan hyppäävät Ivanna Sakhno uutena huipputeknologisena tekoälyrobotti AMELIAna, Aristotle Athari Gemman uutena poikaystävänä Christianina, Timm Sharp armeijan eversti Sattlerina, joka luulee Gemman vastaavan myös AMELIAsta, sekä Jemaine Clement oman mullistavan teknologiansa kanssa elvistelevänä Alton Appletonina. Sakhno on nappivalinta uudeksi tappajarobotiksi ja nainen onnistuu hyvin esittämään konemaisen tarkkaa liikehdintää. Atharin työ muuttuu kökömmäksi elokuvan edetessä, kun taas Clement on sopivan yliampuva karikatyyri omassa osassaan.
Jos ei jo käynyt selväksi, niin M3GAN 2.0 ei todellakaan ole kauhuelokuva kuten edeltäjänsä, vaan tekijät ovat päättäneet irrotella jatko-osan kanssa reippaasti. Siinä, missä ensimmäinen M3GAN toi mieleen nykypäivään sijoittuvan Child's Playn (1988) Chucky-nukkeineen, jatko-osan inspiraationa tuntuu toimineen enemmänkin Terminator 2 - Tuomion päivä(Terminator 2: Judgment Day - 1991). Kyseessä on huumorilla höystetty scifitoimintaelokuva, missä kaksi tappajarobottia pistetään vastakkain. Mutta siinä, missä Terminator 2 onnistui uudistamaan elokuvasarjaa kauhupainotteisen ykkösosan jälkeen todella ihailtavasti, M3GAN 2.0 jää aikamoiseksi sekamelskaksi.
M3GAN 2.0:lla tuntuu olevan pahemman luokan identiteettikriisi siitä, mitä se yrittää olla. Joihinkin kohtauksiin on jäänyt vielä rippeitä edellisosan kauhuosastosta. Suurimmaksi osaksi leffa on scifipainotteista toimintaa, joskin munattoman veristä ja turhan lapsiystävällistä sellaista. Loppua kohti elokuva muistuttaa jopa Mission: Impossible -elokuvasarjaa (1996-2025) soluttautumisineen ja stuntteineen. Huumoria löytyy runsaasti, mutta suuri osa vitseistä jättää kylmäksi. Myötähäpeän huippu ovat tämänkertaiset tanssi- ja laulunumerot. M3GAN 2.0 viihdyttää hetkittäin, minkä lisäksi siitä löytyy toisinaan hyvää kommentaaria tekoälyn vaaroista. Kuinka kauan kestää vielä, että maailmasta löytyy oikea M3GAN, joka kokee ihmiset orjuuttajiksi ja haluaa päästä kahleistaan väkivallan keinoin? Valitettavasti leffan tekoälykeskustelukaan ei lopulta tunnu sisältävän todellista mielipidettä puoleen tai toiseen. Elokuvan vietyä leffasarjaa rajusti erilaiseen suuntaan, on kieltämättä kiinnostavaa nähdä, mitä jo alkuvuodesta 2026 julkaistava lisäosaleffa SOULM8TE tuo tullessaan...
Gerard Johnstone jatkaa ohjaajan penkillä, minkä lisäksi hän vastaa tällä kertaa myös käsikirjoituksesta. Johnstone ei ole todellakaan halunnut toistaa ykkösleffan kuviota ja onkin katsojasta kiinni, että lämpeneekö uudelle suunnalle vai ei. Johnstonen käsikirjoitus on turhan täyteen ahdettu, eikä Johnstone oikein osaa laatia hallittua ilmapiiriä, kokeillessaan mukaan vähän sitä sun tätä. Tämän kokeilun myötä leffa on myös venynyt liian pitkäksi ja toisin kuin kompaktisti vain vähän päälle puolitoistatuntinen ykkösosa, M3GAN 2.0 kestää jopa kaksi tuntia. Teknisiltä ansioiltaan leffa on kelvollinen, joskin digiefektit eivät juuri päätä huimaa. Kameratyöskentely toimii, lavasteet ovat oivalliset, puvustus menevää ja äänimaailma ihan hyvin rakennettu, joskin Chris Baconin säveltämät musiikit eivät erotu lainkaan edukseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Susanna Fogel Pääosissa: Mila Kunis, Kate McKinnon, Sam Heughan, Justin Theroux, Hasan Minhaj, Ivanna Sakhno ja Gillian Anderson Genre: komedia, toiminta Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 16 Kun ensimmäisen kerran kuulin The Spy Who Dumped Me -elokuvasta, ajattelin heti samaa, mitä varmasti moni muukin tuumasi: taasko uusi James Bond -parodia?! Ian Flemingin luomasta agentti 007:stä on tehty niin paljon vitsiä vuosien varrella, että homma on alkanut tosissaan käymään tylsäksi. Itselläni asiaa ei parantanut se, että päärooleissa nähtäisiin hyvin epätasaisia roolisuorituksia tekevä Mila Kunis ja aivan järkyttävän kauhea Kate McKinnon. Traileri näytti hyvin typerältä kohellukselta ja meninkin katsomaan The Spy Dumped Men todella alhaisin odotuksin, toivoen pienesti, että elokuva onnistuisikin yllättämään positiivisesti.
Audrey ja hänen paras ystävänsä Morgan päätyvät keskelle toimintaa, kun Audreyn poikaystävä paljastuu CIA:n salaiseksi agentiksi, jolla on hallussa esine, jota jahtaavat niin muut agentit kuin terroristit ja salamurhaajatkin. Mila Kunis näyttelee Audreyta, elokuvan päähenkilöä, joka on aika mitäänsanomaton tapaus. Audreyn hahmo lähtee liikkeelle tylsänä taviksena, joka tietty tehtävän aikana kerää jostain outoa rohkeutta ja alkaa jossain kohtaa tekemään asioita, joita moni ei tosielämässä koskaan tekisi. Hahmona Audrey ei tarjoa paljoa, eikä Kuniskaan onnistu säväyttämään millään tavalla. Kuniksen suoritusten taso vaihtelee tosiaan voimakkaasti ja tässä leffassa hän tekee aika keskivertoa duunia. Hän ei ole kovin hyvä, muttei huonokaan. Kunis tarjoaa kuitenkin Oscarin arvoisen roolisuorituksen, jos häntä vertaa Morgania esittävään Kate McKinnoniin, joka ei edes yritä olla mitään muuta kuin oma raivostuttava itsensä. McKinnon ääntelehtii ja vääntelee naamaansa kuin hän yrittäisi olla naisversio Jim Carreysta, mutta toisin kuin Carrey, McKinnon ei osaa rytmittää vitsejään oikein, eikä hän edes osaa olla hauska. McKinnon taitaa oikeasti kuvitella, että jos hän vain pöhköilee kuin mikäkin hullu, hän olisi ihmisten mielestä hulvaton, eikä kukaan ole tajunnut kertoa hänen olevan väärässä. Hän on selvästi improvisoinut suurimman osan repliikeistään, sillä kukaan muu koomikko kuin hän ei ole yhtä huono keksimään vitsejä lennosta. Ihan sama, mikä hänen hahmonsa nimi on, McKinnon taitaa vain yhdenlaisen sekopään roolin ja se tosissaan käy hermoilleni. Naisduon lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Audreyn vakoojapoikaystävä Drew (osaansa ihan kelvosti käyvä Justin Theroux), MI6:n agentti Sebastian (erittäin pökkelösti näyttelevä Sam Heughan) ja hänen työparinsa Duffer (yhtä ainoaa vitsiä heittävä Hasan Minhaj), sekä salaisen palvelun pomo (kylmän akan rooliin täydellisesti sopiva Gillian Anderson) ja pääkaksikkoa jahtaava salamurhaaja Nadedja (Ivanna Sakhno käy hyvin kylmästä tappajasta). Vaikka jotkut näyttelijöistä toimivatkin rooleissaan, ei yksikään tarjoa oikeasti hyvää roolityötä. Andersonin taidot valuvat hukkaan, kun hänen hahmonsa on kirjoitettu niin kehnosti, ettei katsoja ole koskaan täysin varma johtaako hän CIA:ta vai MI6:a.
Vaikken odottanut The Spy Who Dumped Me -leffalta lähestulkoon mitään, se silti onnistui alittamaan odotukseni. Ajattelin, että kyseessä olisi edes lystikkään mukaansatempaavaa kohellusta, minkä aikana saisi nauraa muutaman kerran, mutta ei. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä epähauskan komedian kuin tämä. Vitsit ovat pääasiassa mitä laiskimpia, tylsimpiä ja typerimpiä juttuja, mitä vain voi kuvitella. Elokuvassa oli noin neljä kertaa, jolloin naurahdin tai hymähdin ääneen ja yksi niistä koski todella ala-arvoista ja liian pitkäksi venytettyä kakkavitsiä. Ja sillekin naurahdin lähinnä siksi, että jostain syystä tekijät kokivat tarpeelliseksi pistää sen mukaan. Muut kerrat, jolloin tekijät kokivat tarpeelliseksi venyttää leffaa täysin turhilla vitseillä (joista suurin osa koostuu Kate McKinnonin sekoilusta), aiheuttivat lähinnä pitkästymistä. The Spy Who Dumped Me kestää lähes kaksi tuntia, mistä saisi helposti leikattua puoli tuntia pois. Ei leffa siitä hyväksi muuttuisi, mutta siten filmi saisi edes jonkinlaista viihdearvoa.
Elokuvan tekijät ovat tainneet uskoa, että jos kaksi kovaäänistä, jatkuvasti huutavaa naista laittaa keskelle toimintakohtauksia, vitsi jaksaisi kantaa kahden tunnin ajan. Voi pojat, että he olivat väärässä. Vitsi vanhenee ennen kuin se ehtii alkaakaan ja monet kohtaukset muuttuvat melusaasteen takia vain raivostuttaviksi. Ainoa kerta, kun leffa onnistuu naurattamaan Kunisin ja McKinnonin sekoilulla on, kun salamurhaaja Nadedja palkataan jahtaamaan heitä ja hänen kohteiksiin ilmoitetaan kaksi tyhmää amerikkalaisnaista. Nadedja etsii kiväärillään kohteita ja näkee useita muita tähän kuvaukseen sopivia pareja. Silloin elokuva sentään tiedostaa päähenkilöidensä typeryyden. Jos filmi olisi tiedostanut oman typeryytensä, voisi sekin nostaa viihdearvoa hieman. Nyt Audrey ja Morgan vain ryntäilevät paikasta toiseen kuin päättömät kanat. Ja kun puhun paikoista, tarkoitan ties kuinka montaa Euroopan maata, sillä jostain syystä tekijät ovat halunneet kuvata elokuvaansa niin Yhdyvalloissa kuin myös Itävallassa, Tšekeissä, Saksassa, Ranskassa, Unkarissa ja Alankomaissa. Jälkimmäinen maa on mukana vain pidentämässä leffaa lisää. Kai tällä yritetään heittää vitsiä siitä, kuinka agenttileffoissa vakoojat kiertävät ympäri maailmaa tehtäviensä aikana, mutta se jää liian vaisuksi, jotta se naurattaisi, enkä usko tekijöiden pohtineen tällaisia juttuja. Ainoa hauska asia, mitä reissaaminen tarjosi itselleni, oli että Audrey ja Morgan matkustavat Wienistä Prahaan junalla, mikä on sellainen matka, minkä itse tein tänä keväänä. Kaksikko jopa lähtee Wienistä samalta juna-asemalta, mistä minäkin!
Kehnosta näyttelijätyöstä ja surkeasta komiikasta huolimatta elokuvan huonoin asia on kuitenkin sen tarina. Käsikirjoittajakaksikko Susanna Fogel ja David Iserson ovat halunneet kertoa mahdollisimman monimutkaisen juonen, mikä sisältää mahdollisimman monia käänteitä. Jossain kohtaa alkaa kuitenkin käydä tylsäksi, että lähes jokainen, jonka Audrey ja Morgan tapaavat matkallaan, paljastuukin joksikin muuksi kuin minä he ovat itsensä esitelleet. On myös hyvin puuduttavaa katsoa tarinaa, joka alkaa avautumaan vasta noin puolessa välissä, mitä ennen filmi ei tee minkäänlaista työtä saadakseen katsojia kiinnostumaan tarinastaan. Tarina poukkoilee sinne sun tänne samalla lailla, miten päähenkilöt vaihtavat maata vähän väliä. Turha monimutkikkuus tekee juonesta sekavan, eikä katsojaa kiinnosta enää loppupeleissä tietää, kuka nyt onkaan hyvä ja kuka paha tai kuka työskentelee millekin järjestölle? Tarina on täynnä mitä typerimpiä juttuja, jotka tekevät katselukokemuksesta entistäkin vaikeamman.
Onko The Spy Who Dumped Me -leffassa sitten mitään hyvää? Itse asiassa kyllä. Olin nimittäin yllättynyt toimintakohtausten toteutuksesta. Tai no, Audreyn ja Morganin kanssa toiminta on vain typerää säheltämistä, mutta kun vakoojat tappelevat toisiaan vastaan, on meno yllättävänkin viihdyttävää - ja yllättävän veristä. Ajattelin elokuvan olevan esiteineille tehty hömppä, mutta muutamissa kohdissa lenteli oikein kunnolla verta! Ja siinäpä ne hyvät puolet sitten olivatkin...
Käsikirjoittamisen lisäksi Susanna Fogel on myös ohjannut elokuvan ja vaikka häneltä löytyy silmää toimintakohtauksiin, ei hän onnistu millään pitämään pakettia kasassa. Fogelilla on kehno huumorintaju rytmityksen kannalta, mikä pilaa useimmat vitseistä. Tämän lisäksi hän ei ole ymmärtänyt karsia turhia osioita pois ja hän on jättänyt mukaan useita hetkiä, jotka olisivat parempia Blu-rayn poistettujen kohtauksien joukossa. Monessa kohtaa The Spy Who Dumped Me on oivallisesti kuvattu ja sen digiefektit ovat kelvollisesti toteutetut. Maskeeraukset ovat onnistuneita ja puvustajat ovat päässeet pistämään näyttelijät tyylikkäimpiin vaatteisiin, kuten agenttileffoissa kuuluukin tehdä. Ääniefektit ovat erinomaisia etenkin toimintakohtauksissa aseiden lauetessa ja niskojen katkeillessa, mutta säveltäjä Tyler Bates ei ole saanut aikaan mitään muistettavaa musiikkien parissa.
Yhteenveto:The Spy Who Dumped Me on huono, epähauska ja jopa ala-arvoisen typerä agenttikomedia. Lähes yksikään vitseistä ei toimi, tarina on surkeasti kerrottu sekasotku, eikä hommaa yhtään helpota, että päänäyttelijät tekevät kehnoa työtä. Tai no, Mila Kunis on ihan ok, mutta Kate McKinnon on tuttuun tapaansa vain raivostuttava ja hän osoittaa jälleen, miksei hän kuulu elokuviin. Muutkaan näyttelijät eivät ole kaksisia osissaan - etenkin Sam Heughan on todella puinen vakoojana. Toimintakohtaukset ovat sentään osittain tyylikkäitä ja niistä löytyy yllättävän paljon veriroiskeita, mutta tämä ei todellakaan auta pelastamaan kokonaisuutta. Filmi on ainakin puoli tuntia liian pitkä, jolloin sitä ei voi edes pitää kevyenä hömppänä. Elokuva ei myöskään onnistu olemaan tarpeeksi itseironinen, jotta sen huonous kääntyisi hyväksi asiaksi. Loppujen lopuksi kyseessä on yksi tylsimmistä komedioista aikoihin, sekä yksi vuoden 2018 huonoimmista elokuvista. The Spy Who Dumped Me ei siis todellakaan saa minulta suosituksia. Sen sijaan kannattaa katsoa Melissa McCarthyn tähdittämä vakoojakomedia Spy - vakoojan asussa (Spy - 2015), joka on ihan oikeasti hulvattoman hauska, nokkela ja jopa mainiosti kirjoitettu. Vaikka se kestää hieman kauemmin kuin The Spy Who Dumped Me, on Spy selkeästi viihdyttävämpi ja paremmin rytmitetty, jolloin se tuntuu paljon lyhyemmältä teokselta. Lopputekstien aikana nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus, jos kiinnostaa ja jos eksyittekin teattereihin katsomaan tätä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Spy Who Dumped Me, 2018, Lionsgate, Imagine Entertainment
Ohjaus: Steven S. DeKnight Pääosissa: John Boyega, Cailee Spaeny, Scott Eastwood, Burn Gorman, Charlie Day, Jing Tian, Adria Arjona, Ivanna Sakhno ja Rinko Kikuchi Genre: scifi, toiminta Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 12
Guillermo del Toron scifitoimintateos Pacific Rim - Hyökkäys Maahan (Pacific Rim - 2013) oli pidetty menestys, joten tietty sille päätettiin tehdä jatkoa. Vuonna 2014 Del Toro ilmoitti ohjaavansa toisen osan ja sen kuvausten oli tarkoitus alkaa syksyllä 2015, mutta kun Universal Pictures ja Legendary Entertainment tulivat riitoihin keskenään, leffan tuotanto pysäytettiin ja Del Toro poistui ohjaajan hommista tehdäkseen The Shape of Waterin (2017). Alkuvuodesta 2016 yhtiöt olivat tehneet sopimuksen ja filmin työstäminen jatkui uusien tekijöiden kanssa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt Pacific Rim: Kapina on vihdoin saanut ensi-iltansa. Ja itseäni ei oikeastaan kiinnosta. Omasta mielestäni Pacific Rim on kenties heikoin Del Toro -leffa, minkä olen nähnyt. Vaikka se on ihan kiva, tuntui se saaneen tarinansa päätökseen tarpeeksi hyvin, jottei jatkoa tarvitsisi. Ja nyt kun jatkoa on tullut, eikä siinä ole mukana Del Toroa eikä lähes ketään alkuperäisen elokuvan näyttelijöistä, en uskonut filmin olevan kovin hyvä. Trailerit näyttivät mielestäni ihan viihdyttäviltä, mutta niitä katsoessani en voinut olla miettimättä, että on suuri mahdollisuus siihen, ettei tämä leffa toimi. Meninkin hyvin varautuneena katsomaan leffan ja pahimmat pelkoni kävivät toteen. Kyseessä on myötähäpeällisen typerä ja huono tekele.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pacific Rim - Hyökkäys Maahan! Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Kaiju-hirviöt saatiin pysäytettyä, auktoriteettiongelmainen Jake ja nuori Amara värvätään Jäger-robottipiloteiksi - eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä hirviöt ovat tekemässä paluuta...
Edellisen osan päätähti Charlie Hunnam oli kiireinen King Arthur: Legend of the Swordin (2017) kuvauksissa, joten hänen hahmonsa on kirjoitettu ulos tarinasta ja uutena sankarina nähdään uusista Star Wars -leffoista tutun John Boyegan esittämä Jake. Tavallaan ratkaisu ei haittaa itseäni, sillä Boyega on mielestäni parempi näyttelijä kuin Hunnam, minkä lisäksi hahmo on kirjoitettu mukaan oivallisella tavalla. Jake on kapinahenkinen heppu, joka tekisi mieluummin mitä ikinä huvittaa kuin tottelisi sääntöjä ja ohjaisi jättimäistä taistelurobottia. Hänen matkansa urheaksi sankariksi on siis kiinnostava, vaikkakin hieman liian kiirehtivä. Jakea kiinnostavampi hahmo on nuori tyttö Amara, jota esittää uusi tulokas Cailee Spaeny. Debyyttiroolinsa tekevä Spaeny yllättää positiivisesti ja tekee kenties koko leffan parhaan roolisuorituksen (mikä ei tosin vaadi paljoa). Hänen hahmonsa on uhmakas ja jääräpäinen, muttei muutu koskaan ärsyttäväksi. Amara on kekseliäs ja taitava - jopa niinkin taitava, että hän on kyennyt rakentamaan oman mini-Jägerinsä, Scrapperin. Spaenyn ja Boyegan välinen kaverikemia toimii, jolloin Jaken ja Amaran kahdenkeskeiset kohtaukset ovat filmin parasta antia. Jostain syystä tekijät ovat pitäneet fiksuna ratkaisuna, että ainoat edellisestä osasta tutut hahmot, jotka tekevät paluun, ovat ne ärsyttävimmät, eli tutkijat Geiszler (Charlie Day) ja Gottlieb (Burn Gorman). Edellinen naissankari Mako Morikin (Rinko Kikuchi) tosin nähdään uudelleen, mutta hänen roolinsa on niin mitättömän pieni, ettei häntä oikeastaan voi laskea. Tohtori Gottliebista on onneksi älytty tehdä hieman hillitympi tapaus, vaikka Gorman päätyykin välillä näyttämään tuttuja karikatyyrimäisiä puoliaan. Tohtori Geiszlerin kanssa on kuitenkin tehty niin hölmöjä ratkaisuja, että katsojaa oikein hävettää. Dayn roolisuoritus on niin nolo, että katsojana ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa? Muita hahmoja elokuvassa ovat Jäger-pilotti Lambert (tylsän kehno Scott Eastwood), omia Jäger-robottejaan rakentava Shao (Jing Tian), kolmiodraamaa välillä luova mutta usein täysin unohdettava Jules (Adria Arjona), sekä tympeä Jäger-kadetti Viktoria (Ivanna Sakhno), jolle on luotu outoa draamailua Amaran kanssa.
Alkuperäisen Pacific Rimin idea oli todella hölmö: suuret robotit taistelivat suuria hirviöitä vastaan. Idea oli kuitenkin toteutettu ihan liian vakavasti, jolloin se ei löytänyt tasapainoa sille, onko se vain hölmöä viihdettä vai syvällisempää draamaa. Pacific Rim - Kapina unohtaa syvällisyydet ja turhan vakavuuden, ja pistää vain haisemaan kaikella hölmöydellään. Valitettavasti lopputuloksena ei silti ole sellainen älyvapaa popcornviihdeteos, joka lämmittelisi tulevaa elokuvakesää. Kyseessä on selkeästi edeltäjäänsä kehnosti leffa, vaikka joitain parannuksia tästä kuitenkin löytyy. Mielestäni isot taistelukohtaukset olivat paljon paremmin toteutettuja ja viihdyttävämpiä kuin viime filmissä. Tällä kertaa Jägerit eivät tee kaikkea käsittämättömän hitaasti, vaan niistä löytyy nopeutta ja ketteryyttä. Toimintakohtauksia ei myöskään häiritse jatkuva sade ja synkkyys, mitkä ärsyttivät paljon edellisessä osassa. Onkin siis harmi, että ensimmäisen Kaijun ilmestymistä täytyy odotella jopa tunti ja kymmenen minuuttia. Viimeinen puolituntinen on aika lailla pelkkää mätkintää ja tuhoa, mutta sitä edeltävä aika käytetään hahmojen esittelyyn ja heidän välisten suhteiden muodostamiseen, sekä pitkään pohjustukseen. Ei siinä mitään, jos hahmoista olisi tehty kiinnostavia. Vain Jaken ja Amaran väleistä on saatu aikaiseksi jotain, mutta heidätkin pidetään liian usein erossa toisistaan.
Minulla ei ole mitään niitä elokuvia vastaan, jotka on tehty täysin viihteellisessä tarkoituksessa. Minun mielestäni esimerkiksi Transformers (2007) on todella hyvä filmi, vaikka se onkin erittäin hölmö. Pidän myös todella paljon Transformers: Kuun pimeästä puolesta (Transformers: Dark of the Moon - 2011), vaikka se on vielä hölmömpi. Siitä kuitenkin löytyy tiettyä tunnetta, mikä tästä puuttuu kokonaan. Tämä ei myöskään ole yhtään niin cool kuin se elokuva. Läpi Pacific Rim - Kapinan en voinut edes käsittää, kuinka typerä ja urpo tekele se on. Usein se on jopa todella laiska, minkä takia onkin ihme, etteivät tekijät päättäneet pistää Kaijuja peliin jo aiemmin. Siistien taisteluiden sijaan joutuu kuuntelemaan sitä, kuinka Jake kehuu vähän väliä omaa ulkonäköään. Jos se oli vitsi, niin se meni kyllä koko yleisöltä ohi. Hän myös kehuu Lambert-pilotin ulkonäköä, mikä on outoa. Ei siinä mitään, jos heidän välille olisi luotu pientä homoromanssia, muttei filmillä tietenkään ole munaa tehdä niin, etenkään kun se on pääasiassa suunnattu Kiinan markkinoille, missä homoutta ei vieläkään katsota hyvällä. Kiinan ansiosta edellinen Pacific Rim muodostui hitiksi, joten jatko-osahan tietty tapahtuu pääasiassa siellä ja Japanissa. Komediaa on myös yritetty vääntää pikkutuhmilla repliikeillä, joissa viitataan, että mitä isompi peni... eikun Jäger, sen parempi. Kaikkein myötähäpeällisin hetki on kuitenkin, kun Jägerit lähtevät taisteluun ja yksi hahmoista pistää tsemppimusiikiksi "Trolololo"-biisin, koska miksipä ei?
Loppujen lopuksi Pacific Rim - Kapina on huono elokuva. Vaikka viimeinen puolituntinen on viihdyttävää mäiskettä, ei se pelasta leffaa tarpeeksi, jotta se olisi ihan ok tai edes heikko. Taistelu myös muuttuu jopa liian pitkäksi, jolloin se alkaa toistaa itseään, eikä loppuratkaisu enää kiinnosta. Jossain kohtaa aloin vain miettimään, että kylläpäs sankarit rohkeasti romuttavat kaupunkia, vaikkei heillä voi olla täyttä varmuutta, että pilvenpiirtäjät olisivat tyhjiä ihmisistä. Leffassa kuolee tuhansia, mutta se ei uskalla ollenkaan tuoda tällaista dramaattisuutta esille, eikä se pistä hahmoja miettimään tekojensa seurauksia tai moraalisia puolia. Käsikirjoittajanelikko Emily Carmichael, Kira Snyder, T. S. Nowlin ja Steven S. DeKnight ovat tehneet kehnoa ja todella laiskaa työtä tarinan kanssa. Repliikit ovat usein huonoja tai myötähäpeällisiä. Edellisen osan tapahtumat kiireesti kertaava kertojaääni tuntuu kuin jostain televisiosarjasta repäistyltä. Leffa voisikin alkaa sanoilla "viime Pacific Rim -jaksossa tapahtunutta..." Tämä ei toisaalta tule ihmeenä, sillä DeKnight on tätä ennen ohjannut televisiosarjoja. Vaikka hänen työstämä Daredevil-sarjansa (2015-) onkin huikea, ei hänestä löydy ainesta ison tehosteleffan tekijäksi. DeKnightilla ei ole samanlaista visiota kuin edeltäjällään Guillermo del Torolla, eikä myöskään Transformers-ohjaaja Michael Bayn oikeaa henkeä.
Tekninen toteutus on sentään onnistunutta, vaikka leikkaus onkin toimintakohtauksissa usein liian nopeatempoista, eivätkä jotkut kohtaukset täysin yhdisty toisiinsa. Leffa on kuitenkin kuvattu hyvin, minkä lisäksi sen puvustus, maskeeraus ja lavastus ovat tyylikkäitä. Valaisussa filmistä on onneksi tehty kirkkaampi kuin edeltäjästään. Äänimaailma on upea ja visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Uusi säveltäjä Lorne Balfe ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi yhtä toimivaa musiikkia kuin edellisen osan säveltänyt Ramin Djawadi. Djawadin säveltämä tunnusmusiikki kuullaan tietty tässäkin ja se on edelleen rautainen.
Yhteenveto:Pacific Rim - Kapina on huono elokuva, joka heittää kaikki syvällisyydet hukkaan ja pistää vain haisemaan typeryydellään. Leffa on täynnä yhä vain hölmömpiä hetkiä, repliikkejä ja juonenkäänteitä, mutta se ei löydä niistä tarpeeksi viihdearvoa, jotta elokuvan katselusta voisi nauttia. Filmin ensimmäinen tunti ja vähän päälle käytetään kehnosti huonojen vitsien heittelyyn ja hahmojen esittelyyn, joista katsojana ei kuitenkaan ikinä välitä. John Boyegan ja Cailee Spaenyn esittämien hahmojen väleistä on saatu aikaiseksi jotain, mutta sitäkään ei jakseta viedä kunnolla loppuun. Vasta viimeisten kolmen vartin aikana leffa lähtee oikeasti käyntiin ja sitten se onkin pelkkää aivotonta mäiskettä robottien ja hirviöiden välillä. Kuoleeko taistelun tuoksinnassa tuhansia ihmisiä? Varmasti, mutta ketään ei näytä kiinnostavan. Onneksi koko leffan ajan ei kuitenkaan vain sada masentavasti, vaan se on kirkas ja siinä mielessä sitä on jokseenkin miellyttävä tuijottaa. Pacific Rim - Kapina on tehty vain ja ainoastaan yläasteikäisille lapsille, jotka haluavat katsoa, kun tapahtuu hirveästi kaikkea, millä ei loppujen lopuksi ole yhtään mitään merkitystä. Suosittelen kuitenkin säästämään viikkorahanne ensi kuulle, kun Avengers: Infinity War (2018) vihdoin ilmestyy. Toivon, että Pacific Rim - Kapina floppaa, jotta sen lupailemaa vielä hölmömpää jatko-osaa ei koskaan nähdä. Ja ai niin, jos teistä tuntuu lopuksi siltä, että elokuva tuntui oudon tutulta, olette varmaan nähneet Independence Day: Uuden uhkan (Independence Day: Resurgence - 2016).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Pacific Rim: Uprising, 2018, Universal Pictures, Twisted Media, Perfect World Pictures, Legendary Entertainment, Double Negative, Double Dare You
