Pääosissa: Tom Holland, Daisy Ridley, Mads Mikkelsen, Demián Bichir, Nick Jonas, David Oyelowo, Kurt Sutter, Cynthia Erivo ja Ray McKinnon
Genre: scifi, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12
Chaos Walking perustuu Patrick Nessin kirjoittaman samannimisen kirjasarjan ensimmäiseen osaan The Knife of Never Letting Go vuodelta 2008. Syksyllä 2011 Lionsgate hankki kirjasarjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Charlie Kaufman palkattiin elokuvan käsikirjoittajaksi, mutta mutta hän jätti projektin ja tekstiä on kirjoittanut uusiksi useampi henkilö Jamie Lindenistä Gary Spinelliin ja John Lee Hancockista itse kirjailija Patrick Nessiin. Vihdoin kesällä 2017 teksti saatiin valmiiksi, työryhmä ja näyttelijät kasaan ja kuvaukset käyntiin. Studion tyytymättömyyden takia elokuvaa jouduttiin kuitenkin kirjoittamaan uudestaan ja sille vaadittiin lisäkuvauksia, jotka pystyttiin suorittamaan vasta keväällä 2019 päätähtien Tom Hollandin ja Daisy Ridleyn ollessa kiinni muissa projekteissa. Vasta tänä keväänä Chaos Walking sai vihdoin ja viimein ensi-iltansa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse en ole lukenut Nessin kirjaa, mutta kiinnostuin, kun kuulin Hollandin ja Ridleyn tähdittävän uutta scifiseikkailua. Tuotanto-ongelmat ja maailmalla saatu kehno palaute ovat kuitenkin latistaneet odotuksiani ja meninkin ristiriitaisin tuntein katsomaan Chaos Walkingia sen lehdistönäytökseen.
Vuonna 2257 ryhmä miehiä asuu Uudeksi maailmaksi nimetyllä planeetalla. Siellä kaikkien ajatukset ovat esillä muiden kuultavana ja nähtävänä, mitä kutsutaan "meluksi". Kun planeetalle pakkolaskeutuu nuori nainen, paikallisen Todd-nuorukaisen täytyy yrittää suojella häntä planeettansa vaaroilta.
Spider-Man -tähti Tom Holland nähdään Todd Hewittina, Uuden maailman nuorimpana poikana, sillä planeetalla asuvat olennot ovat tappaneet ihmisyhteisön kaikki naiset, eikä uusia voi siis syntyä. Nuoruutensa vuoksi Todd ei vielä hallitse "meluaan", eli hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa esillä muiden kuultavaksi, halusi Todd sitä tai ei. Holland osoittaa jälleen omaavansa ainesta nuoreksi päänäyttelijäksi, mutta ei vakuuta niin hyvin kuin häneltä voisi odottaa. Kenties koska elokuvaa kuvatessa hänellä oli useampi Spider-Maniin liittyvä projekti meneillään tai kenties häneltä hiipui mielenkiinto myöhäisten uusintakuvausten aikana.
Uusista Star Wars -elokuvista tuttu Daisy Ridley taas näyttelee nuorta naista, joka tekee aluksellaan pakkolaskun Uuteen maailmaan ja joutuu heti paikallisten jahdin kohteeksi. Hollandin tavoin Ridleykin tekee kelvollista työtä, mutta myös hänestä olisi parempaan. Parasta tietty on, että Hollandin ja Ridleyn kemiat kohtaavat ja he toimivat parivaljakkona. Siinä, missä Toddin ajatukset ovat kaiken aikaa esillä, naisten ajatukset eivät muodostu "meluksi", jolloin Ridleyn täytyy enemmän hyödyntää näyttelemistään tuodakseen hahmonsa tunteet ja mietteet esiin.
Lisäksi elokuvassa nähdään Mads Mikkelsen paikallisen yhteisön pormestarina, Nick Jonas hänen poikanaan, Demián Bichir ja Kurt Sutter Toddin kasvattavina adoptio-isinä, sekä David Oyelowo syvästi uskovana saarnaajana. Harmillisesti sivunäyttelijät eivät vakuuta lainkaan. Mikkelsenin kyvyt haaskataan tylsässä antagonistihahmossa, jota katsoessa itseäni huvitti ja hämmensi kaiken aikaa, että hänet oli puettu kuin parittaja. Jonas jää yllättävänkin pieneen rooliin - johtuuko se sitten lisäkuvauksista, sitä en tiedä. Oyelowo yrittää parhaansa raamatullista sanomaansa mahtipontisesti julistavana saarnaajana, mutta totaalisen yksiulotteinen hahmo käy lopulta tylsäksi.
Vaikka en olekaan kirjaa lukenut, uskoisin, että Chaos Walkingin idea siitä, että miesten ajatukset nousevat esille kaikkien muiden kuultaviksi, toimii paremmin tekstinä kuin visuaalisena kikkana elokuvassa. Tämä on mielenkiintoinen ja veikeä konsepti, jota onnistutaan välillä hyödyntämään hyvin leffassa, mutta samalla se todella jää lähinnä vain mielenkiintoiseksi konseptiksi. Parhaimmillaan se toimii silloin, kun Toddin pitäisi salata jotain, mutta hän ei pysty hallitsemaan "meluaan", minkä takia hän joutuu helposti vaikeuksiin. Lisäksi sillä tuodaan hieman toimivaa huumoria mukaan, kun Toddin on vaikea pitää ajatuksiaan kurissa tavatessaan nuoren naisen. Muuten elokuva on täynnä hetkiä, joiden aikana en voinut olla miettimättä, että ajatukset eivät ihan toimi noin ja että välillä kikkailu oli turhan häiritsevä. Ajatuksia yritetään visualisoida värikkäällä pilvellä, joka leijuu ajattelijan pään ympärillä, mikä ei ole erityisen vaikuttava tai kiinnostava efekti.
Elokuvan ongelma ei kuitenkaan ole sen takeltelu mielenkiintoisen "melu"-idean kanssa, vaan sen käsikirjoitus ja ohjaus. Koska kirjoittajia ehti loppupeleissä ole mukana aikamoinen määrä, eivätkä yhden käden sormetkaan riitä heidän laskemiseksi, on vaikea sanoa, missä kohtaa mentiin vikaan. Tähän kun vielä lisätään päälle lisäkuvaukset, joissa vieläpä toimi eri ohjaaja, on lopputuloksena aika heikko scifiraina. Tarinankerronta ei tunnu sulavalta, eikä ohjaaja Doug Liman (tai lisäkuvauksista vastannut Fede Álvarez) saa mukaan mitään potkua. Tavallaan elokuvassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta elokuva ei onnistunut koskaan nappaamaan minua mukaansa, jolloin toimintakohtaustenkin aikana tuntui siltä, ettei ruudulla ole meneillään mitään kiinnostavaa. Jännitettä ei löydy, kun parittajaksi pukeutunut pormestari-Mikkelsen ei tarjoa tarpeeksi uhkaa. Käsikirjoituksessa myös esitellään asioita, jotka yhtäkkiä vain unohdetaan. Paikallisista olennoista ei irtoa lopulta mitään. Kenties niitä säästeltiin mahdollista jatko-osaa varten. Näillä lipputuloilla jatkosta on kuitenkin turha haaveilla.
Sentään Chaos Walking on pätevästi kuvattu. Itse Uusi maailma ei kuitenkaan ole erityisen erikoinen paikka mitä kuvata, sillä metsämaisemat ovat turhankin tuttuja näin suomalaiselle. Lavasteet ovat hyvin rakennetut, puvustajat tehneet Mikkelsenin asua lukuunottamatta hyvää työtä ja maskeeraajat peittävät päätähdet kaikenlaisiin likoihin ja naarmuihin läpi leffan. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma toimii mainiosti. Marco Beltramin ja Brandon Robertsin yhdessä säveltämät musiikit taitavat olla jopa parasta elokuvassa. Oivallisesti jumputtaen ne yrittävät tuoda energiaa muuten aika tylsähköön scifiseikkailuun, josta puuttuu seikkailuhenki täysin.
Yhteenveto: Chaos Walking on heikko scifielokuva, jonka mielenkiintoisessa ideassa olisi potentiaalia parempaan. Harmillisesti filmin ajautuminen tuotantohelvettiin, useat käsikirjoittajat ja eri ohjaajan työstämät lisäkuvaukset paistavat pahasti läpi, tehden lopputuloksesta todella epätasaisen. Siitä löytyy muutamia hyviä puolia (päätähdet Tom Holland ja Daisy Ridley toimivat hyvin yhdessä ja välillä ajatusmelua hyödynnetään oivallisesti), mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan kokonaisuutta. Jonkin sortin sutenööriksi puettu Mads Mikkelsen ei saa mitään aikaiseksi pahishahmollaan. Nick Jonas tuntuu jopa ihmettelevän kameran edessä täysin tyhjänpäiväistä rooliaan. Uusi maailma -planeetan paikalliset avaruusolennot unohdetaan hämmentävän nopeasti. Vaikka leffassa toisaalta tapahtuu kaiken aikaa jotain, ei meininki koskaan nappaa mukaansa. Takaa-ajoista puuttuu jännite ja planeetan tutkimisesta kiehtovuus ja seikkailun henki. Kaiken kaikkiaan Chaos Walking on epäonnistunut yritys herättää suosittua kirjasarjaa henkiin elokuvamuodossa, enkä usko, että elokuva tulee saamaan jatkoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chaos Walking, 2021, 3 Arts Entertainment, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Quadrant Pictures
Ohjaus: J. J. Abrams Pääosissa: Daisy Ridley, Adam Driver, John Boyega, Oscar Isaac, Carrie Fisher, Anthony Daniels, Joonas Suotamo, Naomie Ackie, Domhnall Gleeson, Richard E. Grant, Lupita Nyong'o, Keri Russell, Kelly Marie Tran, Billy Dee Williams, Dominic Monaghan ja Ian McDiarmid Genre: seikkailu, scifi, toiminta Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
George Lucasin avaruusseikkailu Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo(Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli jättimenestys, jolloin Lucas pääsi jatkamaan kauan suunnittelemaansa sarjaa. Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku(Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) järisytti maailmaa suurella paljastuksellaan, kun taas Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu(Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) vei trilogian eeppiseen päätökseensä. Elokuvien menestyksen myötä sarjaa jatkettiin kirjojen, pelien, sarjakuvien ja ties minkä voimalla. Lucas itse päätti palata sarjassa ajassa taaksepäin ja teki esiosatrilogian. Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka(Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) oli ilmestymisvuotensa odotetuin elokuva, mutta se sai todella tylyn vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys(Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ei pärjännyt sen paremmin, mutta Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005) otettiin jo huomattavasti paremmin vastaan. Sen myötä Lucas ilmoitti, että saaga oli siinä, kunnes Disney-yhtiö osti sarjan häneltä vuonna 2012 ja alkoi suunnittelemaan uusia leffoja. Vuonna 2015 ilmestynytStar Wars: The Force Awakens aloitti uuden trilogian ja se oli suurenmoinen hitti, tienaten yli 2 miljardia dollaria. Sen jatko-osa Star Wars: The Last Jedi (2017) oli myös valtava menestys, mutta se jakoi fanikunnan rajusti kahtia. Jotkut rakastavat sitä, jotkut taas vihaavat. Lisäksi tässä välissä on ilmestynyt myös kaksi lisäosaleffaa, Rogue One: A Star Wars Story (2016) ja ikävästi kesken jäänyt Solo: A Star Wars Story (2018). Nyt uusi trilogia viedään päätökseen Star Wars -saagan yhdeksännen episodin, The Rise of Skywalkerin voimin ja pakko myöntää, että olin peloissani elokuvan näkemisestä. Itse pidin erittäin paljon sekä The Force Awakensista että The Last Jedistä ja näiden parin vuoden aikana äänekäs faniviha on latistanut intoani saagaa kohtaan huomattavasti. Jotkut toksiset fanit saivat suuni loksahtamaan usein auki, mm. kiusatessaan näyttelijöitä ulos sosiaalisesta mediasta, leikatessaan leffoista versioita ilman naisia ja vähemmistöjen edustajia, sekä lähettäessään tappouhkauksia niille, jotka pitävät uusista Star Wars -elokuvista. Intoni alkoi kuitenkin kasvamaan leffan ilmestymisen lähestyessä ja sydämeni hakkasikin innon ja jännityksen sekaisesta tunteesta, kun kävin katsomassa Star Wars: The Rise of Skywalkerin sen lehdistönäytöksessä Finnkino Itiksen upeassa IMAX-salissa.
Rey jatkaa jeditaitojen opettelua, kun muu vastarinta kerää joukkojaan viimeiseen taisteluun Ensimmäistä ritarikuntaa vastaan.
Uuden trilogian tutut hahmot tekevät paluun vielä kolmatta kertaa. Daisy Ridley osoittaa jälleen lahjansa Reynä, jedinä, joka joidenkin mielestä osaa liian paljon liian nopeasti. John Boyegan näyttelemä Finn ei enää pakene sotaa, vaan lähtee taistoon urhoollisesti. Oscar Isaacin esittämä Poe Dameron on oppinut kuuntelemaan ohjeita, eikä painele menemään yhtä impulsiivisesti kuin ennen. Vaikka kolmikko ei ole läheskään yhtä legendaarinen kuin alkuperäisen trilogian Luke Skywalker (Mark Hamill), Leia Organa (Carrie Fisher) ja Han Solo (Harrison Ford), on trion seikkailuja ollut mukavaa seurata, etenkin nyt kun kolmikko on kunnolla vihdoin kasassa - Poe ja Reyhän tapasivat vasta The Last Jedin lopussa. Ridley, Boyega ja Isaac ovat kaikki oivallisia osissaan.
Myös vanhemmat tutut, kuten droidit C-3PO (Anthony Daniels), R2-D2 - unohtamattakaan aivan mahtavaa BB-8:a - karvaturri Chewbacca (suomalainen Joonas Suotamo, jonka haastattelun voit lukea tästä), sekä kenraali Leia (edesmennyt Carrie Fisher, osittain arkistomateriaalista kaiveltuna ja osittain digitaalisesti tehtynä) palaavat. C-3PO saa eniten hauskoja repliikkejä ja on myös hienoa nähdä, kuinka paljon Suotamo pääsee esille Chewiena. Monet fanit luultavasti huojentuvat siitä, ettei Kelly Marie Tranin näyttelemä Rose ole läheskään yhtä paljon esillä kuin The Last Jedissä. Lisäksi fanit innostuvat siitä, että Billy Dee Williams palaa vihdoin ja viimein Lando Calrissianiksi ja hänessä on edelleen sitä tiettyä tyylikkyyttä tallella. Uusiakin tuttavuuksia tehdään, kuten avaruushevosella ratsastava Jannah (Noamie Ackie) ja taisteleva Zorri (Keri Russell), mutta he ovat aika tylsiä ja nopeasti unohdettavia. Adam Driverin näyttelemä pahis Kylo Ren sanoi The Force Awakensissa vievänsä loppuun sen, minkä Darth Vader aloitti. The Last Jedissä hän kukisti johtajansa Snoken ja on nyt noussut Ensimmäisen ritarikunnan uudeksi yksinvaltiaaksi, tehden siis sen, mitä Darth Vader aina uhkasi, eli syrjäytti pomonsa. Ristiriitaisten tunteiden myllerryksen piinaama Kylo Ren saattaa jopa olla suosikkihahmoni tästä trilogiasta ja on jälleen kiehtovaa seurata, mitä hahmo seuraavaksi päättää tehdä. Driver on yhä intensiivinen osassaan. Paluun tekee myös eräs hahmo, joka on paljastettu jo mainoksissa ja trailereissa, mutta jos olet kovasti vältellyt niitä, en paljasta kenestä on kyse. Hän on kuitenkin niin isossa roolissa tässä elokuvassa, että haluan puhua hänestä hieman. Lähinnä siitä, että etukäteen en oikein tiennyt, mitä olisin mieltä hahmon paluusta ja nyt nähtyäni leffan täytyy todeta, etten vieläkään oikein tiedä. Tavallaan hän ajoi asiansa, mutta samalla pidin hahmoa aika tylsänä lisäyksenä.
Hahmon käytön lisäksi en oikein tiedä, mitä mieltä olen itse elokuvasta. Lopputekstien alkaessa olin erittäin hämmentynyt, sillä tunteeni olivat niin ristiriitaiset. Joissakin kohdissa pidin Star Wars: The Rise of Skywalkerista todella paljon, kun taas joissakin kohdissa täytyy myöntää, etten erityisemmin pitänyt leffasta. Nykyään näiden isojen franchise-elokuvien kohdalla mielipiteiden tuntuu aina olevan pakko edustaa jompaakumpaa ääripäätä: joko rakastat tai vihaat. Siksi onkin outoa, jos itse putoaakin siihen väliin, eikä kallistu kumpaankaan suuntaan. Minulla on ongelmani The Force Awakensin ja The Last Jedin kanssa, mutta pääasiassa pidän molemmista. The Rise of Skywalkerin kohdalla minulla taitaa olla positiivisia ja negatiivisia mietteitä yhtä paljon.
Isoin ongelmani elokuvan kanssa on sen rytmitys. Elokuvalla on nimittäin aivan kauhea kiire. Se painelee menemään liiankin kovaa vauhtia, eikä se osaa rauhoittua ja keskittyä johonkin tärkeään juttuun kunnolla. Leffa loikkii planeetasta toiseen, kohtauksesta seuraavaan ja isoja tapahtumia vyörytetään katsojan päälle sellaiseen tahtiin, että massiivisen avaruustaistelun alkaessa voi olla jo pieni ähky. Kiirehdinnän vuoksi koin vaikeuksia saada kunnon otetta tarinasta ja myös tunnepuoli jätti minut etäiseksi. Vitseille kyllä naurahtelee (joita ei muuten ole läheskään yhtä paljon kuin The Last Jedissä), mutta koskettaviksi tarkoitetut hetket eivät onnistu iskemään, kun leffa lähtee jo seuraavaan suuntaan. Kiirehdintä tarinassa vaikuttaa myös siihen, että monia reittejä oikaistaan ja hahmot tekevät välillä asioita ihan vain siksi, että heillä on tunne, että niin pitää tehdä. The Force Awakens on mielestäni näistä uusista parhaiten rytmitetty, kun taas The Last Jedi ei tarvinnut kahden ja puolen tunnin kestoa, ja Rogue One lähinnä laahasi ensimmäiset puolitoista tuntia. The Rise of Skywalker kaipaisi ainakin puoli tuntia lisää, jotta se voisi kulkea maltillisemmin.
Yksittäisenä avaruusseikkailuna kyseessä on kelpo teos, mutta oman trilogiansa, sekä yhdeksän elokuvan mittaisen Skywalker-saagan päätöksenä The Rise of Skywalker tuntuu harmillisen antiklimaattiselta. Sen loppuhuipennus aiheutti itselleni pettymyksen, sillä suuren pohjustuksen jälkeen valtavia avaruusalusten armadoja ei edes käytetä mihinkään. Tiettyjen hahmojen kuviot viedään hyvin päätökseensä, mutta yleisesti elokuvalla on suuria vaikeuksia tarjota niin eeppistä ja mahtipontista lopetusta kuin millaisena se selkeästi kuvittelee itseään. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Avengers: Endgamen (2019) eeppisyys oli niin omaa luokkaansa ja sen mahti on vielä niin suuri, että Star Wars: The Rise of Skywalker tyytyy kiltisti jäämään sen varjoon. Välillä leffa onnistuu nostamaan ihon kananlihalle, mutta se tapahtuu lähinnä säveltäjä John Williamsin upeiden musiikkien ansiosta. Williams on tällä kertaa päässyt aika helpolla, sillä lähinnä hän kierrättää sävelmiä aiemmista episodeista.
The Force Awakensissa minua ei erityisemmin haitannut, kuinka vahvasti sen tarina oli otettu alkuperäisestä Tähtien sodasta. Ohjaaja J. J. Abrams osasi mielestäni tyylikkäästi yhdistää nostalgiaa ja jotain uutta pakettiinsa. Mutta vaikka pidin The Force Awakensista, tiedostan kyllä, että Abrams pelasi hyvin turvallisesti. Rian Johnson taas koetteli rajojaan The Last Jedillä, mikä tosiaan jakoi mielipiteitä. Abramsia on tainnut pelottaa kokevansa fanien vihan ja onkin yrittänyt tehdä leffan, mikä miellyttäisi niitä, jotka pitivät The Last Jedistä sekä niitä jotka eivät. Lopputulos voi olla sellainen, mikä ei miellytä oikein ketään. Mielenkiinnolla odotankin, kuinka leffaan reagoidaan tulevien viikkojen aikana. Abramsin ja Chris Terrion työstämä käsikirjoitus on turvallisen lisäksi kömpelö. Voi olla, että käsikirjoitus on ollut maltillisempi ja vasta leikkauksessa rytmitys on muuttunut näin pikaiseksi. Käsikirjoituksessa ongelmani onkin lähinnä dialogi. Star Warsissa on alusta asti ollut kökköä dialogia, mutta The Rise of Skywalkerissa replikointi on välillä hämmentävän töksähtelevää. Itseäni häiritsi etenkin, kuinka hahmojen on koko ajan pakko kertoa, miltä heistä tuntuu. Abrams ääninäyttelee uutta droidia, D-O:ta, joka kirjaimellisesti sanoo lähinnä tunnetiloja. Abramsilla on myös ongelmana, ettei hän osaa viedä asioita loppuun. Yksi hahmoista sanoo yhdessä kohtaa, että hänellä on tärkeää asiaa jollekulle ja vaikka tähän tavallaan palataan läpi leffan, jää asia lopulta kertomatta.
Visuaalisesti The Rise of Skywalker näyttää tietty aivan mielettömän hyvältä. Elokuva on kuvattu upeasti ja siinä käytetään värejä ja valoja vaikuttavasti hyödyksi. Suomenkin teattereihin on asetettu varoituskylttejä, että filmi voi aiheuttaa valoherkille epilepsiakohtauksen, eikä varoitus ole turha, vaan joissakin kohtauksissa välkkyy kyllä aikamoisesti. Lavasteet ovat näyttävät ja asut sekä maskeeraukset taidokkaasti luotuja. On äärimmäisen hienoa nähdä vanhanaikaisin keinoin toteutettuja avaruuden olentoja. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja on mahtavaa päästä jälleen kuulemaan valomiekkojen, laserammusten, TIE-hävittäjien sun muiden Star Wars -juttujen ikonisia ääniefektejä.
Yhteenveto: Star Wars: The Rise of Skywalker on harmillisen vaisu päätösosa sekä omalle trilogialleen että yhdeksän episodin pituiselle saagalle. Elokuvalla tuntuu olevan aivan järjetön kiire, jolloin siihen voi olla hyvin vaikea hypätä mukaan. Tunnepuoli voi tämän vuoksi jättää kylmäksi. Suurta loppuhuipennusta pohjustetaan leffan alusta asti, mutta se vasta tuottaakin pettymyksen, kun suuria armeijoita ei hyödynnetäkään. Elokuva tuntui itsestäni antiklimaattiselta. Reyn ja Kylo Renin tarinoita on kiehtovaa seurata, mutta muut hahmot eivät tee erityistä vaikutusta, vaikka näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Erään hahmon paluu aiheuttaa itsessäni edelleen ristiriitaisia tunteita ja niin tekee leffa muutenkin. Rytmityksen lisäksi myös dialogi on usein kömpelöä. Visuaalisesti filmi on tietty todella upea ja näyttävä, minkä lisäksi John Williamsin musiikit toimivat aina. Mammuttimaisen saagan päättäminen on kuitenkin ollut J. J. Abramsille liian iso pala purtavaksi. Hän hoitaa homman mahdollisimman turvallisin keinoin, yrittäen miellyttää sekä niitä jotka pitivät The Last Jedistä että niitä jotka eivät. Minua kiinnostaakin, millaisia reaktioita Star Wars: The Rise of Skywalker tulee aiheuttamaan. Kun kyseessä on iso franchise-teos, mielipiteet vaihtelevat varmasti ääripäästä toiseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Star Wars: The Rise of Skywalker, 2019, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Bad Robot
Ohjaus: Will Gluck Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Margot Robbie, Daisy Ridley, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Rose Byrne, Ewen Leslie, Sia, Will Reichelt, Marianne Jean-Baptiste, David Wenham ja Sam Neill Genre: seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 7
Petteri Kaniini perustuu englantilaisen Beatrix Potterin lastenkirjoihin (1902-1973) maaseudun eläimistä. Kirjojen pohjalta tehtiin useita oheistuotteita, kuten animaatiosarjat Petteri Kaniini ja hänen ystävänsä (The World of Peter Rabbit and Friends - 1992-1995) ja Peter Rabbit (2012-2016), mutta tätä ennen Petteristä ja hänen kavereistaan ei ole vielä tehty elokuvaa. Sony-yhtiö ilmoitti leffasta joulukuussa 2016 ja kuvaukset lähtivät käyntiin tammikuussa 2017. Vaikka leffa tapahtuu Iso-Britanniassa, se kuvattiin Australiassa. Lopulta Petteri Kaniini sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2018. Itse en mennyt katsomaan leffaa, kun se saapui teattereihin Suomessa, sillä siitä oli saatavilla vain suomeksi dubattu versio, joita en voi sietää. Päätinkin odottaa elokuvan kanssa sitä mahdollisuutta, että vuokrausversiosta löytyisi alkuperäinen englanninkielinen versio. Ja niin onneksi myös kävi. Katsoin Petteri Kaniinin Viaplaysta helmikuun alussa ja yllätyin positiivisesti näkemästäni, sillä odotukseni olivat aika alhaiset.
Huoleton, kujeileva ja siniseen takkiin pukeutuva kaniini Petteri elää unelmaansa maaseudulla, leikkien ystäviensä kanssa ja kähveltäen ruokaa puutarhasta. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun maaseudulle muuttaa herra Vänskä, joka ei voi sietää eläimiä. Näin alkaa taistelu puutarhan herruudesta.
Omaa televisio-ohjelmaansa juontava James Corden kuullaan itse Petteri Kaniinin äänenä. Cordenin roolittamista paheksuttiin alusta alkaen, mutta omasta mielestäni hänen veikeä äänensä sopii tälle Petteri-versiolle erittäin hyvin. Petteri on villi tapaus, joka ei kuuntele järjen ääntä, vaan painelee vain täysillä menemään, pohtimatta sen kummemmin seurauksia. Hän haluaa olla vapaa ja tehdä mitä lystää, missä lystää. Tämä piirre tekee hänestä usein hilpeän, mutta välillä myös rasittavan, kun hän miettii pelkästään itseään. Petterin eläinystäviä ovat mm. hänen kolmossiskonsa Kuhnastelija (Margot Robbie), Nykerönenä (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (Daisy Ridley), heidän serkkunsa Penna (Colin Moody), syöpöttelevä possu (Ewen Leslie), pöhkö mäyrä (Sam Neill), ajovaloista turhankin kiinnostunut peura (Christian Gazal), kalastava sammakko (Domhnall Gleeson), aamuja kummasteleva kukko (Will Reichelt) ja hömelö siili (laulaja Sia). Jokaiselle eläinhahmoista on luotu omanlaisensa persoona ja jokainen saa oman hetkensä loistaa. Kolmossiskojen kinastelu on kenties tylsintä huumoripuolella, eikä Pennakaan erityisemmin naurata, mutta etenkin kukon ihmettely siitä, kuinka aurinko nousee joka aamu, vaikka hän oli täysin varma, että auringonlasku merkitsi maailmanloppua, on saatu yllättävänkin hupaisaksi. Leffassa on mukana ihmishahmojakin, joista tärkeimmät ovat Domhnall Gleesonin esittämä herra Vänskä, tarkka ja tärkeilevä nuorimies, joka haluaa avata oman lelukauppaketjunsa, ja Rose Byrnen näyttelemä Bea, erikoisia kuvia maalaava ja eläimiä rakastava taiteilija. Bean nimi on selvä viittaus Petteri Kaniinin luojaan, Beatrix Potteriin, minkä lisäksi leffassa nähdään muitakin viittauksia kirjailijaan. Harmillisesti Bea jää aika yksiulotteiseksi hahmoksi ja hän on lähinnä poikien kinastelun kohde. Herra Vänskä ihastuu Beaan heti ensisilmäyksellä ja Petteri pitää Beaa kuin äitinään ja uskoo Vänskän varastavan hänet Petteriltä. Herra Vänskä on yllättävänkin toimivasti kirjoitettu hahmo, sillä vaikka hän onkin tarinan "pahis", yrittäessään jahdata puutarhaansa päätyviä eläimiä, ovat hänen toimensa jollain tavalla jopa ymmärrettäviä. Petteri esitetään usein kiusantekijänä, jolloin ei ole mikään ihme, että Vänskä haluaa päästä eroon hänestä. Elokuva saakin katsojan välillä hämilleen, kun kyseessä ei ole päivänselvä hyvän ja pahan kohtaaminen kuten yleensä, vaan molemmissa hahmossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Gleeson on oiva valinta osaansa ja Byrne tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle antaa. Elokuvassa nähdään myös Marianne Jean-Baptiste herra Vänskän pomona ja Sam Neill Vänskän isosetänä.
Petteri Kaniini on todella modernisoitu versio Beatrix Potterin klassikkosaduista. Siinä, missä sadut olivat lyhyitä ja opetuspainotteisia, eikä niissä seikkailtu hurjaa vauhtia, elokuva päivittää ne nykypäivän lapsikatsojille, jotka vaikuttavat tarvitsevan yhä villimpää menoa ja meininkiä. Ymmärrän siis oikein hyvin, että Potterin kirjoja rakastaville leffa on pyhäinhäväistys, mutta samalla myös ymmärrän studiota, että he eivät voi vuonna 2018 tehdä lapsille elokuvaa, joka olisi täysi kopio Potterin satavuotiaista kirjoista. Vauhtia siis riittää, mutta onneksi leffaan on myös saatu mukaan sydäntä ja tiettyjä opetuksia, mitkä tuovat elokuvaan omaa syvyyttään. Kyseessä ei ole mikään erityisen ihmeellinen teos, eikä Petteri Kaniini millään nouse esimerkiksi lähivuosina ilmestyneiden Paddington-filmien (2014/2017) tasolle, mitkä onnistuivat modernisoimaan klassiset lähtökohtansa, säilyttäen silti lähdemateriaalinsa sydämen. Silti minun täytyy todeta, että minulla oli oikein lystiä viettäessäni tämän puolitoista tuntia Petterin ja kumppaneiden kanssa.
Odotin elokuvan olevan todella keskinkertainen lastenkohellus, mutta yllätyin, kuinka nokkelia juttuja leffaan onkaan istutettu. Huumoria riittää hyvin kaikenikäisille ja mukana on niin koheltamista lapsille kuin hieman aikuismaisempaa vitsailua vanhemmille. Kulmani kohosivat muutamaankin otteeseen hämmästyksestä, millaisia vitsejä elokuvaan on kirjoitettu - enkä tarkoita tätä pahalla. Tasaisin väliajoin tulevat vitsit pitävät aikuiskatsojankin viihdytettynä ja pari kohtaa saattavat tuottaa vanhemmille vaikeuksia olla hykertelemättä, jotta heidän ei tarvitse vielä selittää lapsilleen, mikä jossain lauseessa oli niin hauskaa. Mukana on myös yksi aivan hulvaton sähköön liittyvä pätkä, minkä aikana nauroin niin kovaa, että meinasin tipahtaa sohvalta! Jotkut vitsit eivät osu maaliinsa, mutta elokuva onnistuu tarjoamaan tarpeeksi hupia, jotta se viihdyttää koko kestonsa läpi.
Petteri Kaniinia on kritisoitu vahvasti siitä, kuinka se muka ihannoi väkivaltaisuutta ja ajaa lapset pahoille teille. Onhan elokuvassa useita hetkiä, jolloin itsekin kummastelin, että yrittävätkö nämä puput ja herra Vänskä ihan oikeasti tappaa toisensa, mutta väkivalta on niin yliampuvaa ja sarjakuvamaista, että kritiikki tuntuu enemmän joidenkin katsojien pakottavalta tarpeelta pahoittaa mielensä. Mielestäni on muutenkin hassua, kuinka ne, jotka kasvoivat väkivaltaisten piirrettyjen, kuten Looney Tunesin (1930-) parissa, pelkäävät nykyään lastensa aivojen pilaantuvan ties mistä vähänkin "vaarallisesta". Kritiikkiä on eritoten saanut kohtaus, jossa puput heittelevät karhunvatukoita Vänskää päin, joka on allerginen niille. Jotkut sanovat elokuvan kannustavan kiusaamiseen ja minä veikkaan, että he ovat varmaan lähteneet teatterista heti kohtauksen jälkeen, eivätkä nähneet loppua, missä tietysti tulee kaikki lapsille tärkeät opetukset käyttäytymisestä sun muusta. On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni lapsi lähtisi yrittämään tämän elokuvan asioita, sillä kyllä lapsikin tunnistaa, mikä on vain elokuvahuumoria ja miten pitää käyttäytyä oikeassa elämässä. Ainakin pitäisi tunnistaa. Jos ei, niin sitten kannattaa vain jättää tällaiset filmit näyttämättä. Tai sitten kyse on siitä, ettei aikuinen erota näitä asioita toisistaan... Petteri Kaniinista kyllä löytyy ongelmansa, mutta itselleni ne eivät johtuneet sen "hurjasta väkivaltaisuudesta".
Elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka on tehnyt kelpo työtä leffan tunnelman kanssa, vaikka hän olisikin voinut luottaa vähemmän koheltamiseen ja eläinten bailaamiseen. Hänen ja Rob Lieberin työstämä käsikirjoitus sisältää useita kliseitä, mutta ne on korvattu aidosti hauskoilla jutuilla. Teknisesti Petteri Kaniini on taidokkaasti tehty. Filmi on mainiosti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi maalaismaiseman lavasteet ovat kauniit. Häikäisevintä teknisessä puolessa ovat digitehosteet, mitkä näyttävät erinomaisilta. Puhuvat digieläimet koituisivat helposti leffan kohtaloksi, mutta niihin on onneksi panostettu ja eläimet näyttävät tarpeeksi aidoilta - jopa puhuessaan. Ja voi että leffan puput ovatkaan suloisia! Äänimaailma on oivallisesti rakennettu, mutta säveltäjä Dominic Lewisin työ ei pääse millään lailla esiin, sillä filmin musiikit luottavat ihan liikaa jo olemassa oleviin lauluihin.
Yhteenveto:Petteri Kaniini on kelpo eläinseikkailu koko perheelle. Se nappaa mukaansa heti alussa ja pitää otteessaan veikeän tunnelmansa ja mainioiden päähahmojensa kanssa. Petteri ja herra Vänskä ovat erinomaiset vastukset toisillensa ja heidän taistoistaan kiinnostavinta tekee se, että katsojana voi ymmärtää molempien näkökulmat, eikä leffa selkeästi painota, että herra Vänskä olisi paha, vaan molempien persoonista löytyy hyviä ja huonoja puolia. Paikoitellen nämä taistot tuntuvat muuttuvan jopa tapon yritykseksi, mutta elokuva onnistuu pitämään väkivallan yliampuvan sarjakuvamaisena ja tarjoamaan kunnon röhönaurut muutamaankin otteeseen. Itse tarina on hyvin kliseinen, mutta todella hauskat jutut pitävät filmin jokseenkin raikkaana kokemuksena. Visuaalisesti leffa on myös erittäin hieno kauniiden maalaismaisemiensa ja upeasti toteutettujen digieläintensä kanssa. Ei Petteri Kaniini mikään ihmeellinen elokuva ole, mutta se onnistuu viihdyttämään hyvin läpi kestonsa. Tietyt modernisoinnit ovat elokuvan isoin miinus ja paikoitellen meno muuttuu jopa turhankin villiksi, eikä leffa varmasti sovi alkuperäisten Beatrix Potterin satujen faneille. Muuten leffa sopii kuitenkin oivallisesti koko perheen yhteiseen leffahetkeen... jos siis vanhemmat enää edes uskaltavat näyttää lapsilleen mitään näin "hurjaa". Elokuvalle on lupailtu jatkoa vuonna 2020 ja itse palaan mielelläni Petterin ja kavereiden kommelluksiin. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä kannattaa jäädä katsomaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Peter Rabbit, 2018, Columbia Pictures Corporation, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic Entertainment, Animal Logic, Olive Bridge Entertainment, Screen Australia, Screen NSW
Ohjaus: Rian Johnson Pääosissa: Daisy Ridley, Mark Hamill, Adam Driver, Oscar Isaac, John Boyega, Carrie Fisher, Andy Serkis, Kelly Marie Tran, Laura Dern, Benicio del Toro, Domhnall Gleeson, Joonas Suotamo, Anthony Daniels, Gwendoline Christie ja Lupita Nyong'o Genre: scifi, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
Star Wars on yksi kaikkien aikojen isoimmista ilmiöistä. Näin ei ollut kuitenkaan vielä alkuperäistä elokuvaa tehdessä. Lähes kaikki - jopa elokuvan tekijät - eivät uskoneet filmin onnistumiseen. Kuitenkin kun Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) sai ensi-iltansa, se nousi heti ilmestymisvuotensa isoimmaksi hitiksi, johon sekä kriitikot että tavalliset katsojat lapsista isovanhempiin rakastuivat. Leffa sai jatkoa seuraavien vuosien aikana elokuvilla Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983), joista ensimmäistä kehutaan yhä sarjan parhaaksi. Vasta yli kymmenen vuoden jälkeen leffasarjaa jatkettiin kolmella esiosalla, Tähtien sota: Episodi I - Pimeällä uhkalla (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999), Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksellä (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja STähtien sota: Episodi III - Sithin kostolla (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005), jotka olivat menestyksiä, mutteivät muuten kovin pidettyjä. Kolmikosta viimeisen ilmestyessä elokuvaa mainostettiin koko sarjan viimeisenä, mutta kun Star Warseja tekevä Lucasfilm myytiin Walt Disneylle, ilmoitettiin heti että uusia filmejä oli tulossa. Star Wars: The Force Awakens (2015) jatkoi ensimmäisen trilogian tarinaa, kun taas Rogue One: A Star Wars Story (2016) kertoi tapahtumista juuri ennen alkuperäisen elokuvan alkua. Nyt ilmestyvä Star Wars: The Last Jedi jatkaa The Force Awakensin tarinaa ja koska olen iso fani, ei ole varmaan yllätys, etten odottanut mitään muuta elokuvaa tältä vuodelta yhtä paljon kuin tätä. The Force Awakens kuuluu mielestäni sarjan parhaimmistoon, joten en malttanut odottaa, että sille ilmestyisi jatkoa. Innostuneena odotin uutta elokuvaa yhä vain enemmän ja enemmän, mitä lähemmäs ensi-ilta tuli. Aluksi minua jännitti hieman, olisivatko odotukseni jopa liian korkealla, mutta kun luin ylistävät ennakkoreaktiot, olin todella huojentunut. Silti minua jännitti mennessäni katsomaan elokuvaa sen ensi-iltapäivänä yhdessä tyttöystäväni kanssa.
Ensimmäisen ritarikunnan hyökätessä vastarintaliikkeen kimppuun, Rey yrittää saada Luke Skywalkerin palaamaan taisteluun.
Pääsankari Reyn roolissa nähdään toistamiseen Daisy Ridley, joka osoittaa jälleen kerran olevansa äärimmäisen lupaava uusi näyttelijä. Tässä Rey on hieman kokeneempi, joten hänestä on tietty muokattu isompi sankari kuin aiemmin. Hahmo ei täysin kuitenkaan tiedä, mitä reittiä kulkea, mikä tekee hänestä kiehtovan. Toinen erittäin kiehtova asia hahmossa on tietenkin se, ketkä hänen vanhempansa ovat...
Reyn lisäksi muutkin The Force Awakensissa esitellyt sankarit tekevät paluun. John Boyegan esittämä Finn on kunnolla jättänyt Ensimmäisen ritarikunnan taakseen, minkä lisäksi Oscar Isaacin näyttelemä Poe Dameron pääsee esittelemään lentotaitojaan pariinkin otteeseen. Finnille on luotu oma sivujuoni ja hän pääsee jälleen hauskuuttamaan. Poeltakin löytyy useita hauskoja hetkiä ja hän pääsee suurempaan johtoasemaan vastarinnassa. Isaac ja Boyega ovat yhä erittäin oivallisia, ja viimeistään tässä he ja Ridley todella muodostavat Star Wars -saagan uuden pääkolmikon, vaikkei heillä ole yhteisiä kohtauksia lähes lainkaan. Mukana kulkee tietty ihastuttava BB-8 -droidi, joka on yksi suosikkihahmoistani. Olinkin todella iloinen, että BB-8 on yhä todella paljon mukana ja hahmosta on luotu paikoitellen jopa kunnon äijä! Mark Hamill pääsee tällä kertaa tekemään Luke Skywalkerina muutakin kuin seisomaan vaivaantuneena hetken kallionkielekkeellä leffan lopussa. Luken hahmo on muuttunut upeasti vuosien varrella ja minun on pakko sanoa, että Hamill tekee tässä ehkä parhaan roolisuorituksensa jedimestarina. Hän ei ole mikään sankari enää, vaan hänen synkistelystään saa oivan kuvan siitä, miksi hän jätti kaiken taakseen ja erakoitui muinaiseen jeditemppeliin. Luken lisäksi alkuperäisestä trilogiasta paluun tekevät hänen siskonsa kenraali Leia (viime vuonna menehtynyt Carrie Fisher, jonka muistolle elokuva on omistettu), wookiee Chewbacca (suomalainen Joonas Suotamo), sekä droidit C-3PO (Anthony Daniels) ja R2-D2 (Jimmy Vee). Hamillin tavoin Fisherkin pääsee paremmin oikeuksiinsa tässä elokuvassa kuin edellisessä osassa. Aluksi teki tietty hieman pahaa nähdä Leia, sillä tämä jäi Fisherin viimeiseksi roolisuoritukseksi, mutta iloksi voin sanoa, että Fisher on todella mainio osassaan. Harmillisesti Chewbaccan osuus jää pieneksi. Häneltä löytyy pari selkeää hetkeä, mutta muuten karvaturri vain roikkuu mukana. Täydellisen BB-8:n takia C-3PO ja R2-D2 eivät enää oikein tunnu miltään. R2-D2:n osuus jää myös pieneksi, ja vaikka C-3PO on jälleen oma pöhkö itsensä, ei hänestä jää muuta mieleen kuin mihin hänen punainen kätensä katosi? Uusina vastarintaliikkeen (tai noh, kapinallisten kuten heitä leffassa pääasiassa kutsutaan) hahmoina esitellään Kelly Marie Tranin näyttelemä Rose ja Laura Dernin esittämä vara-amiraali Holdo. Rose vaikuttaa aluksi mainiolta lisäykseltä, sillä huoltohommissa toimiva hahmo ei ole tyypillinen kapinallissankari. Valitettavasti hahmon taustat luodaan liian hätäisesti, eikä hän tarjoa kovin paljoa muuta elokuvaan kuin herättää ihmisten mielenkiinnon Aasiassa. Vara-amiraali Holdo taas on lähinnä ärsyttävä tapaus, eikä Dern saa katsojaa pitämään hänestä koko elokuvan aikana.
Monet pettyivät The Force Awakensissa, kun uusi siisti pahis Kylo Ren (Adam Driver) paljastuikin hädintuskin aikuiseksi Ben Soloksi, joka ei ollut lainkaan uskottava ilman hienoa naamiotaan. Itse kuitenkin pidin todella paljon ratkaisusta, sillä hänestä tulee hieman mieleen Marvelin sarjakuvahahmo Peter Parker, joka on normaalisti epävarma ja kömpelö, mutta hän saa kerättyä henkistä voimaa pukeutuessaan Spider-Maniksi. Mielestäni oli upeaa, että mahtava paha onkin todellisuudessa epävarma nuorukainen, joka etsii paikkaansa maailmassa. Tässä ajatusta on viety vielä pidemmälle, jolloin hänestä löytyy samaa henkeä kuin Reystä, mutta eri tavalla tutkittuna. Filmissä puhutaan hyvän ja pahan tasapainosta, ja Rey ja Kylo Ren ovat juuri täydelliset esittämään tätä tasapainoa ja miten eri puolilta löytyy samanlaisuuksia. Driver parantaa roolisuoritustaan ja hän on todella väkevä läpi leffan. Hän tuo loistokkaasti esille Kylo Renin kokeman sisäisen kamppailun. Muutkin Ensimmäisen ritarikunnan pahikset tekevät paluun, mutta he ovat paljon tylsempiä kuin Kylo Ren. Kenraali Huxille (ylinäyttelevä Domhnall Gleeson) on luotu joitain ihan hauskoja hetkiä, mutta lähinnä hän vain rasittaa. Ylivaltias Snoke (Andy Serkis) nähdään vihdoin muunakin kuin hologrammina, mutta hän tuntuu vain laimealta Keisari-kopiolta. Jotenkin ihmeellisesti kapteeni Phasma (Gwendoline Christie) selvisi The Force Awakensin tapahtumista ja hänet on tuotu takaisin. Sanon kuitenkin suoraan, että on turha odottaa häneltä mitään ihmeellistä. Hänellä on ruutuaikaa ihan yhtä paljon kuin viimeksikin. Elokuvassa nähdään myös Benicio del Toro nimettömänä hakkerina, joka on Rosen tavoin tavallaan hyvä lisäys, mutta tavallaan hän ei myöskään toimi erityisen hyvin, sekä Lupita Nyong'o pienessä roolissa oranssina Maz Kanatana, jonka olisi voinut jättää kokonaan pois filmistä.
Star Wars: The Force Awakensia kritisoitiin siitä, että se on liian samanlainen kuin alkuperäinen Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo. Sen takia näiden kahden vuoden ajan internetissä on vain heitetty vitsiä siitä, että Star Wars: The Last Jedi olisi kopio Imperiumin vastaiskusta. Näin ei kuitenkaan ole. Toki niistä kahdesta löytyy samankaltaisuuksia, kuten se, että vanha jedimestari kouluttaa uutta sankaria (mikä ei kuitenkaan mene lainkaan samalla tavalla, miten Yoda opetti aikoinaan Lukea) ja että kapinalliset pakenevat pahiksia avaruudessa (mistä puuttuu kokonaan asteroidikenttä). Trailereissa nähty toimintakohtaus, jossa kiiturit taistelevat jättimäisiä kävelijöitä vastaan muistuttaa kyllä visuaalisesti Imperiumin vastaiskun Hoth-taistosta, mutta siitäkin on tehty oivasti erilainen. Todellisuudessa Star Wars: The Last Jedi on itse asiassa erittäin yllättävä elokuva. Mukana on useita hetkiä, jolloin katsojana luulee tietävänsä mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta filmi onnistuukin toimimaan eri tavalla. Kun näin käy tarpeeksi usein, katsojana ei enää yritä arvella tulevia tapahtumia, vaan jää jännityksellä odottamaan, mitä muita yllätyksiä elokuvalla on tarjottavanaan. Ja voi pojat, että mukana on joitain täysin odottamattomia juttuja! Star Wars: The Last Jedi ei ole mielestäni ihan niin hyvä elokuva kuin The Force Awakens, mutta se on selvästi parempi kuin viime vuoden Rogue One: A Star Wars Story, jonka hahmojen kohtalot eivät voineet vähempää kiinnostaa. Se, miksei tämä pääse The Force Awakensin tasolle, johtuu siitä, ettei tämä ole yhtä viihdyttävä, eikä leffa nosta välitöntä halua katsoa filmiä uudestaan. Muutamien kohtausten aikana mietin kyllä, etten malta odottaa, että näen ne uudelleen, mutta kokonaisuus on harmillisesti liian pitkä. Kyseessä on sarjan pisin osa, minkä kyllä huomaa. Siitä olisi ihan hyvin voinut leikata noin vartin pois, jotta sen rytmitys pysyisi eheämpänä. Pituuden huomaa lähinnä leffan puolessa välissä, johon on tungettu oudon väkinäinen seikkailu kasinolla, joka on tavallaan mielenkiintoinen idea, mutta joka ei sovi elokuvaan yhtään. Se osio ei vain tuntunut samalta filmiltä. Kai sen on tarkoitus tuoda hieman monipuolisuutta aika simppeliin juoneen, mutta siinä se ei onnistu. Elokuva on ihan tarpeeksi monipuolinen muutenkin.
Alussa leffa nappaa tietysti heti mukaansa alkutekstien aikana (mikä on jo yksinään huomattava parannus Rogue Oneen, jonka aloituksesta en pidä yhtään), mikä johtaa yhteen tyylikkäimmistä avaruustaisteluista Star Warsin historiassa. Toimintakohtaukset ovat tietty erittäin viihdyttäviä ja tyylikkäitä, sekä oivallisen erilaisia, jolloin ne eivät käy pitkäveteisiksi. Filmiin on myös saatu onnistuneesti epätoivon tunnetta, sillä vaikuttaa todella siltä, etteivät kapinalliset pääsisi Ensimmäistä ritarikuntaa pakoon. Kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin seurata Reyn matkaa. Läpi leffan katsojana yrittää pohtia, ketkä hänen vanhempansa voisivat olla, minkä lisäksi on mielenkiintoista nähdä, kun hän alkaa oppimaan asioita Voimasta. Kiehtovinta Reyn matkassa on hänen yhteytensä Kylo Reniin. Ne kohtaukset ovat erinomaisia ja ennen kaikkea tärkeitä, sillä ne osoittavat, mikseivät hahmot ole niin erilaisia toisistaan. Elokuvaan on luotu mahtava jännite, saako Rey käännettyä Kylo Renin hyvien puolelle, vai houkutteleeko pimeä puoli sittenkin Reyn puolelleen...
Jännittäviä hetkiä löytyy muutenkin kuten myös synkkyyttä, jolloin täydelliseksi vastapainoksi on lisätty tottakai paljon huumoria. Leffan aikana saakin nauraa useaan otteeseen. Olen todella iloinen, sillä ennakkoon ristiriitaisia tunteita herättäneet porg-linnut ovatkin todella hauskoja tapauksia, joita katsoisi mielellään lisää. Ne eivät todellakaan ole ärsyttäviä, kuten edellisen trilogian Jar Jar Binks tai Jedin paluun ewok-nallekarhut. Vaikka vitsit toimivatkin, on mukana joitain typerän naurettavia hetkiä, jolloin päässäni pyöri lähinnä Han Solon lausahdus edellisestä osasta: "Ei se Voima noin toimi!" Silti filmin erilaiset tunnelmat ovat taidokkaasti luotuja ja ne on saatu hyvin tasapainoon, mistä elokuvassa puhutaankin paljon. Tasapainon lisäksi toinen erinomainen teema on se, etteivät hyvät ja pahat ole selkeästi juuri tietynlaisia, vaan niistä löytyy erilaisia puolia. Tämä käy esimerkiksi selväksi siitä, että kummatkin osapuolet ostavat sotavarusteita samoilta laittomilta kauppiailta.
Sarjan ohjaus on vaihtunut J. J. Abramsilta Rian Johnsoniin, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi scifileffan Looper (2012). Sen nähneenä huomaakin, miten Johnson on tuonut hieman realismia todella epärealistiseen elokuvasarjaan. Synkkyys ja vakavuus hoituvat häneltä myös hyvin, mutta käsikirjoittajana Johnson olisi voinut hieman tiivistää tarinaa ja keksiä keinon poistaa laahaava kasino-osio pois. Leikkausvaiheessa ainakin joitain hetkiä olisi pitänyt tiivistää. Visuaalisesti kyseessä on tietysti aivan mielettömän upea kokonaisuus. Ensinnäkin leffa on kuvattu todella taidokkaasti, minkä lisäksi tehosteista ei tällä kertaa löydy moitittavaa. Avaruustaistelut ja -maisemat, sekä erilaiset olennot sun muut näyttävät todella hienoilta, ja elokuva myös kuulostaa todella hyvältä äänitehosteista John Williamsin musiikkeihin (mikä on jälleen parannus Rogue Oneen, jonka musiikit kuulostivat lähinnä laimeilta kopioilta Williamsin melodioista). Tuttuja teemoja on tietty mukana, mutta Williams on saanut luotua uusiakin sävellyksiä ja tekee tässä mielestäni parempaa työtä kuin The Force Awakensissa. Harmillisesti kasinolla soiva musiikki tuntuu ihan liikaa kömpelöltä yritykseltä luoda Uuden toivon ikoninen kanttiinakappale uudestaan muka-huomaamattomasti. Sävel on melkein sama, joten olisi voinut edes näyttää, että bändi on myös sama. Puvustus-, maskeeraus- ja lavastustiimit ovat jälleen tehneet erinomaista työtä. Toivonkin todella, että tällä kertaa Star Warsia ei unohdeta teknisen puolen Oscar-palkintoja jaettaessa.
Yhteenveto: Star Wars: The Last Jedi on erittäin hyvä, vaikkakin turhan pitkä jatko-osa saagalle. Kasino-osuuden olisi voinut kirjoittaa jollain tavalla pois elokuvasta, sillä se ei vain sovi mukaan kokonaisuuteen. Muutamia muitakin hetkiä olisi voinut tiivistää, minkä lisäksi mukaan mahtuu pari kömpelömpää ratkaisua. Muuten kyseessä on erittäin mukaansatempaava seikkailu, joka tarjoaa jännitystä, toimintaa ja oivallisen hauskaa huumoria. Etukäteen ärsyttäviksi pelätyt porg-linnut ovatkin erinomainen lisäys. Valitettavasti muuten uudet hahmot jäävät aika laimeiksi, eivätkä pärjää mitenkään edellisessä osassa esitellyille tai alkuperäisille hahmoille. Mark Hamill ja Carrie Fisher loistavat Lukena ja Leiana, minkä lisäksi myös Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac ja Adam Driver tekevät loistotyötä. Reyn ja Kylo Renin hahmoja tuodaan hienosti esille, ja heidän yhteiset hetkensä ovatkin filmin parhaimmistoa. Toimintakohtaukset ovat tietty tyylikkäitä, etenkin alun avaruustaistelu. Visuaalisesti filmi on puhdasta silmäkarkkia ja John Williamsin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Ohjaaja Rian Johnson on tehnyt loistotyötä, mutta silti olen tavallaan iloinen, että Abrams ohjaa trilogian päätösosan. Suosittelen Star Wars: The Last Jediä lämpimästi kaikille Star Wars -faneille. Siinä on mukana paljon tuttua, mutta myös paljon yllätyksiä. Jos aiempia osia ei ole nähnyt, niin ne kannattaa tietty vilkaista ensin. Vaikka Johnson onnistui tässä, ei elokuva saa innostumaan ilmoitetusta Star Wars -trilogiasta, jonka Johnson tulevaisuudessa ohjaa. Tämän trilogian päätösosaa jää kuitenkin todella innokkaasti odottamaan. Valitettavasti tässä välissä ilmestyy tuotantohelvetissä pyörinyt Solo: A Star Wars Story(2018), jota en odota lähes ollenkaan. Star Wars: Episode IX:n (2019) näkemiseen voisin kuitenkin jo laskea päiviä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuva juliste www.starwars.com
Star Wars: The Last Jedi, 2017, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Ram Bergman Productions
Ohjaus: Kenneth Branagh Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Daisy Ridley, Leslie Odom Jr., Josh Gad, Michelle Pfeiffer, Judi Dench, Derek Jacobi, Willem Dafoe, Penélope Cruz, Olivia Colman, Manuel Garcia-Rulfo, Lucy Bounton, Sergei Polunin, Marwan Kenzari ja Johnny Depp Genre: draama, mysteeri Kesto: 1 tunti 54 minuuttia Ikäraja: 12 Murder on the Orient Express, eli suomalaisittain Idän pikajunan arvoitus perustuu Agatha Christien samannimiseen kirjaan vuodelta 1934. Kirja on osa laajempaa "Hercule Poirot" -kirjasarjaa, jonka nimikkohenkilö on yksi maailman tunnetuimmista etsivähahmoista. Kirjasta on vuosien varrella tehty jo pari elokuvasovitusta; vuoden 1974 Murder on the Orient Express, jossa Poirotia näytteli Albert Finney, ja suoraan televisioon tehty Murder on the Orient Express (2001), jossa salapoliisia näytteli Alfred Molina. Tunnetussa "Agatha Christie's Poirot" -sarjassa (1989-2013) tehtiin kirjan pohjalta jakso vuonna 2010 ja Japanissa tehtiin vuonna 2015 lähes viisi tuntia kestävä minisarja "Orient Kyuukou Satsujin Jiken". Tämän uuden filmatisoinnin suunnittelu alkoi vuonna 2013 ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin marraskuussa 2016. Murder on the Orient Express sai ensi-iltansa Isossa-Britanniassa marraskuun alussa ja nyt se ilmestyy Suomeen. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin elokuvasta. En ole lukenut ainuttakaan Christien kirjaa, enkä ole nähnyt niistä tehtyjä elokuvia. Olen kuitenkin katsonut pätkiä "Agatha Christie's Poirot" -sarjasta ja jo pelkästään niiden pätkien takia olin sitä mieltä, ettei elokuvaa tarvitsisi tehdä. Elokuva alkoi kuitenkin herättämään mielenkiintoani näyttelijäkaartillaan ja mitä vähemmän aikaa ensi-iltaan oli, sitä innostuneempi olin leffan näkemistä. Kun huomasin, ettei filmi ollut saanut kovin kehuvia arvosteluja, minua alkoi hieman jännittää, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan elokuvan.
Kekseliäs salapoliisi Hercule Poirot viettää vapaa-aikaansa matkustamalla Idän pikajunalla. Hänen rauhansa kuitenkin keskeytyy, kun yksi matkustajista murhataan ja hänen täytyy selvittää, kuka on syyllinen? Belgialaisetsivä Hercule Poirotin roolissa nähdään Kenneth Branagh, joka ei sovi rooliin lainkaan. En tiedä, millainen Poirotin tarkalleen ottaen kuuluisi olla, mutta Branaghin versio muistuttaa lähinnä Steve Martinin etsivä Clouseauta elokuvasta The Pink Panther (2006). Ylikorostettu aksentti löytyy, kuten myös ylinäyttelemistä. Kohellus tosin puuttuu, mutta silti Poirot vaikuttaa välillä oudon komedialliselta muuten aika vakavassa elokuvassa. Kaikkein koomisinta hahmossa ovat hänen typerät monikerroksiset viiksensä, jotka eivät näytä lainkaan aidoilta. Branagh ei myöskään saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että hän olisi äärimmäisen älykäs. Parasta hänen roolisuorituksessaan ovat ne kerrat, kun hän lukee kirjaa ja kikattelee sen vitseille. Ne hetket nostivat hymyn huulilleni, mutta muuten Branagh ei ollut kovin hääppöinen roolissaan. Idän pikajunan matkustajia näyttelevät tosiaan isot tähdet.Pirates of the Caribbeaneista (2003-) tuttu Johnny Depp näyttelee taiteen parissa työskentelevää herra Ratchettia. Josh Gad on kelpo valinta hänen apulaisekseen, Hector MacQueeniksi. Judi Dench sopii äärimmäisen hyvin arvokkaan prinsessa Dragomiroffin rooliin. Olivia Colman taas esittää hänen apulaistaan, neiti Schmidtiä. Penélope Cruz jää muiden varjoon uskonnollisena Pilar Estravadosina. Willem Dafoe on rasistinen tekniikan professori Gerhard Hardmanina. Leslie Odom Jr. näyttelee tohtori Arbuthnotia. Star Wars: The Force Awakensilla(2015) kuuluisuuteen noussut Daisy "Rey" Ridley nähdään kotiopettajatar Mary Debenhamina. Michelle Pfeiffer on oiva valinta uutta aviomiestä etsivän neiti Hubbardin rooliin. Sergei Polunin ja Lucy Bounton esittävät arvokkaita kreivi ja kreivitär Andrenyitä. Manuel Garcia-Rulfo näyttelee autojen kanssa työskentelevää herra Marquezia. Konduktööri Michelin roolissa nähdään Marwan Kenzari. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan paremmin kuin Branagh Poirotin osasta, mutta yksikään näyttelijöistä ei tee kovin ihmeellistä roolityötä. Joitakin hahmoja korostetaan enemmän ja paremmin kuin toisia, jolloin pienemmissä osissa olevat henkilöt jäävät todella unohdettaviksi. Elokuvassa nähdään myös Tom Bateman Hercule Poirotin ystävänä, junan johtaja Boucina, joka yrittää auttaa Poirotia selvittämään tapauksen. Bouc on aika unohdettava hahmo, mutta Bateman on ihan toimiva osassaan. Harmillisesti Murder on the Orient Express oli minulle iso pettymys. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta kyllä se silti jää valitettavan kauas siitä, että sitä voisi kutsua oikeasti hyväksi teokseksi. Tämän huomaa jo aloituksessa, kun Hercule Poirot selvittää toista rikosta, jonka tarkoitus on näyttää, kuinka hyvä hän on työssään, mutta jota ei enää myöhemmin mainita. Aloitus on jo hieman laimea ja katsojana huomaa odottavansa, että tarina etenisi jo Idän pikajunaan. Silloin elokuva tuntuu vasta lähtevän liikkeelle ja aika kuluu nopeasti, kun hahmoja esitellään. Kaikkein mielenkiintoisin osa alkaa, kun murha tapahtuu, jolloin varmasti suurin osa katsojista yrittää tarkkaan pohtia, kuka on kaiken takana. Monet varmasti pyrkivät saamaan murhaajan henkilöllisyyden selville ennen Hercule Poirotia, kokeillakseen ovatko yhtä fiksuja tai jopa nokkelampia. Valitettavasti murhan jälkeen elokuva kulkee aika laiskasti eteenpäin; Hercule Poirot vain kuulustelee matkustajia, kunnes saa selville, kuka on murhaaja ja siinä se. Mukana ei ole kunnon jännitystä siitä, että murhaaja saattaisi iskeä uudestaan, eikä siinä ole kunnon mysteeriä. En sano olevani terävin kynä penaalissa, mutta minä arvasin murhaajan henkilöllisyyden ennen kuin Hercule Poirot paljasti sen. Ja lähinnä vain toivoin, että olisin väärässä, sillä filmin ratkaisu on aika kehno.
Elokuva tuntuu voimakkaasti siltä kuin se olisi televisiosarjan jakso, joka on väkisin venytetty tuntiin ja kolmeen varttiin, täytetty tunnetuilla näyttelijöillä ja tehty huomattavasti isommalla budjetilla. Sen huomaa jo siitä, että kestää jopa neljäkymmentä minuuttia ennen kuin itse murha tapahtuu ja alkuun on täytynyt tunkea hieman lisää materiaalia. Filmissä ei vaikuta olevan tarpeeksi tarinaa kerrottavanaan, jotta sen keston pitäisi lähennellä kahta tuntia. Myös kömpelö rytmitys vaikuttaa tähän, sillä paikoitellen elokuva tuntuu hidastelevan turhaan, kun taas välillä se kiirehtii eteenpäin ja jotkut jutut ratkeavat turhankin helposti. On mukana kyllä onnistuneitakin juttuja ja ilman tönkköä loppuratkaisua olisin antanut leffalle yhden pisteen enemmän ja kutsunut sitä ihan kivaksi. Tällaisenaan se kuitenkin jättää mitäänsanomattoman tunteen. Murder on the Orient Express on hukkaan heitettyä potentiaalia, sillä olisi ollut kiehtovaa, jos Hercule Poirot olisi tuotu valkokankaille samojen tekijöiden voimin muutamaankin otteeseen. Tämä teos ei saanut ainakaan minua toivomaan jatkoa, vaan lähinnä toivoisin, että Hercule Poirotin seikkailut alkaisivat joskus vuosien päästä uudelleen eri henkilöiden työstämänä. Vaikka seuraava tarina voisi olla parempi tai elokuva toimivampi, itse päätähti ei vakuuta lähes yhtään, joten jo sen takia toivon, että Branaghin Poirotit päättyvät tähän.
Sen lisäksi, että Kenneth Branagh näyttelee Hercule Poirotia, hän on myös ohjannut elokuvan. Branagh on osannut luoda aikakauteen sopivan hengen, mutta muuten hänen pitäisi vain pysyä kameran edessä. Murder on the Orient Expressin lisäksi olen nähnyt Branaghilta neljä muuta ohjaustyötä - Mary Shelley's Frankenstein (1994), Thor(2011), Jack Ryan: Shadow Recruit (2014) ja Cinderella (2015) - eikä yksikään niistä ole oikeasti hyvä elokuva. Cinderella on ainoa, joka on lähellä ollakseen onnistunut filmi ja Thor on ihan kiva, mutta kaksi muuta ovat tätä huonompia. Leffan käsikirjoituksesta vastaa Michael Green, joka on Wikipediasta lukemani perusteella muuttanut Christien kirjan aika uskollisesti filmiksi, joten ei ole elokuvan tekijöiden syy, että loppuratkaisu on niin pöhkö. Mukaan on saatu pientä pohdiskelua siitä, voiko murha olla oikeasti perusteltu teko, mutta sitä ei ole hyödynnetty tarpeeksi hyvin, jotta se toimisi. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin ilahduttavaa katseltavaa. Filmi on taitavasti kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi junan lavasteet ja hahmojen asut ovat todella tyylikkäät. Paikoitellen juna ja maisemat näyttävät hieman digitaalisilta, mutta se ei erityisemmin häiritse. Leikkauksessa rytmitys on mennyt hieman sekaisin, mutta äänimaailma on oivallinen ja Patrick Doylen säveltämät musiikit toimivat mainiosti.
Yhteenveto:Murder on the Orient Express on valitettavasti aika laimea elokuva. Leffa tuntuu enemmän venytetyltä televisiosarjan jaksolta kuin kunnon filmiltä, minkä huomaa jo aloituksesta, jota ei mainita sanallakaan enää siinä kohtaa, kun päästään Idän pikajunaan. Vasta siinä vaiheessa leffa nappaa mukaansa ja aika kuluu nopeasti, kun yrittää muistaa kuka on kukin. Harmillisesti, kun kiinnostavin osuus, eli murhan tutkiminen alkaa, elokuva on vain aika pitkälti sitä, että Hercule Poirot kyselee matkustajilta ja mietiskelee. Ei filmin kovin toiminnallinen tarvitse olla, mutta jotain siihen kaipaisi. Itse Hercule Poirot ei toimi, sillä Kenneth Branagh ei sovi rooliin lainkaan. Hän on typerän koominen tyhmien viiksiensä kanssa, eikä vakuuta suuresta älykkyydestään. Muut näyttelijät ovat kuitenkin oivallisia. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs teos, jonka musiikit ovat mainiot, mutta jonka tunnelma ja rytmitys voisivat olla selvästi paremmat. Loppuratkaisu on todella kehno, eikä mukaan ole saatu luotua mitä parhainta mysteeriä. Jos fanitat Agatha Christietä ja Hercule Poirotia, niin kannattaahan Murder on the Orient Express vilkaista, sillä se on usein viihdyttävä. Tämän takia ei kuitenkaan tarvitse raahautua elokuvateatteriin asti. Elokuvan lopussa vihjataan hieman jatkosta, mikä kuulostaa siltä, että seuraavaksi olisi tekeillä filmatisointi "Death on the Nile" -kirjasta (1937), mutta kuten sanoin: tämän jälkeen ei jatkoa kaipaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Murder on the Orient Express, 2017, Twentieth Century Fox, Genre Films, Kinberg Genre, The Mark Gordon Company, Scott Free Productions, Latina Pictures, The Estate of Agatha Christie
Ohjaus: J.J. Abrams Pääosissa: Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, Harrison Ford, Carrie Fisher, Lupita Nyong'o, Andy Serkis, Domhnall Gleeson, Anthony Daniels, Peter Mayhew, Gwendoline Christie ja Mark Hamill Genre: scifi, seikkailu Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
Star Wars: The Force Awakens oli viime vuoden odotetuin elokuva. Ei vain omalta osaltani, vaan maailmanlaajuisesti. Vaikka se on tehosteseikkailu, niin se sai myös kriitikot innostumaan, sillä kyseessä on kuitenkin Star Wars. Elokuvaa odotettiin todella ristiriitaisin tuntein. Innostus oli suuri, mutta epäilykset korkealla, sillä edellinen trilogia, Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999), Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002 ja Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto(Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005) ei ollut miellyttänyt valtaosaa faneista. Mainokset saivat ihmiset innostumaan elokuvasta ja pakko sanoa, etten ole ikinä nähnyt ja kokenut samanlaista fanitusodotusta mitään muuta kohtaan yhtä paljon kuin The Force Awakensin kohdalla. Sosiaalinen media oli täynnä Tähtien sotaa. Kun innostus on suuri, niin silloin myös odotukset ovat todella korkeat ja pettymyksen mahdollisuuskin nousee huomattavasti. Kyllähän sitä yrittää pitää odotukset matalina, ettei lähtisi teatterista ulos miettien, että katsoisi mieluummin uudestaan Pimeän uhkan. Mainoksissa ei näytetty Luke Skywalkeria ollenkaan, mikä nosti suuren haloon, mutta minua se ei niinkään kiinnostanut, sillä uudet hahmot vaikuttivat mielenkiintoisilta. Kävin ensi-iltana katsomassa saagan seitsemännen osan sydän pamppaillen. Lopputuloshan oli se, että kävin katsomassa The Force Awakensin parin viikon sisällä kolme kertaa elokuvateatterissa.
Luke Skywalker on kadonnut. Imperiumia ihannoiva First Order on noussut orjuuttamaan galaksia. Kenraali Leia lähettää Poe Dameronin Jakku-planeetalle hakemaan karttaa, joka johtaisi Luken luo. Samaan seikkailuun päätyvät myös entinen stormtrooper Finn ja romunkerääjä Rey.
Daisy Ridley on aivan loistava löytö Reyksi. Vaikka Ridleyllä on muutamia samanlaisia piirteitä kuin Keira Knightleylla, niin hän on paljon, paljon parempi näyttelijä. Toivottavasti näen Ridleyn jatkossa vielä useassa elokuvassa, sillä hän vakuutti minut lahjoillaan jo elokuvan alussa. Hänessä on ainesta isommaksikin tähdeksi ja hän vetää roolinsa yhtenä päähenkilöistä aivan nappiin. John Boyega oli minulle entuudestaan tuttu kasvo vuoden 2011 scifipätkästä Attack the Block. Kesti kuitenkin hetken, ennen kuin tajusin, että hän oli kyseessä, kun mainokset ilmestyivät. Boyega esittää Finniä, eli entistä stormtrooperia FN-2187. Boyega on todella pidettävä tyyppi ja niin on myös Finn. Hän on onnistuneesti elokuvan vitsailija, joka kuitenkin tilanteen vaatiessa osaa vakavana tarttua aseeseen ja käydä taistoon.
Poe Dameronia näyttelee Oscar Isaac. Isaacin olin tietämättäni nähnyt aika monessa elokuvassa ennen tätä ja luulinkin, että näkisin hänet tässä ensimmäistä kertaa. Isaac vetää toimintasankarin roolin hyvin, vaikka hän jää hieman taka-alalle loppua kohden. Kun Rey muistuttaa Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon(Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) jedikokelas-Lukea, niin Poe muistuttaa lentäjä-Lukea. Uutena pahiksena on Kylo Ren, jota näyttelee Adam Driver. Jälkeenpäin olen nähnyt Driverin hyvin kummallisissa rooleissa, minkä takia onkin hieman outoa, että hänet on valittu tähän elokuvaan. Kun Kylo Ren ottaa maskinsa pois, hän ei ole enää kovin uhkaava hahmo (mitä hän on naamio päässään), mutta elokuvan mennessä eteenpäin tulee selkeäksi, ettei hahmon kuulukaan olla uhkaava. Ensimmäisessä kohtauksessa, jossa hahmo esiintyy ilman kypäräänsä, niin mieleeni tuli Javier Bardemin Silva-hahmo elokuvasta Skyfall (2012), puhetavan takia. Kylo Renin valomiekka on erilainen ja siinä on pari ns. lisäterää, joita hahmo hyödyntää toimivasti elokuvan loppupuolella. Kylo Ren on Darth Vaderin jälkeen Star Wars -saagan toiseksi paras pahis. Harrison Ford palaa Han Solona ja Peter Mayhew palaa hänen uskollisena Chewbaccana. Chewbaccaa esittää myös suomalainen Joonas Suotamo! Ford vetää roolinsa yhtä legendaarisesti kuin ennenkin ja hänen vanhempi Han-hahmonsa muistuttaa hieman Uuden toivon Obi-Wan Kenobia. Chewbacca pääsee hyvin esille tässä elokuvassa. Leiaa näyttelevä Carrie Fisher on vanhentunut todella paljon. Syynä on varmaankin heroiini ja muut huumeet, mitä näyttelijä on käyttänyt. Leia ei pääse elokuvassa toimintaan ja tulee mukaan vasta elokuvan puolen välin jälkeen. Fisherin puheesta ei välillä saa tolkkua ja tekee hieman pahaa nähdä, millaiseen kuntoon hän on itsensä saanut. Droidit C-3PO ja R2-D2 ovat tietysti mukana, vaikka vain hieman. Anthony Danielsin esittämä C-3PO ei ärsytä, koska hän esiintyy todella vähän elokuvassa. C-3PO:lla on punainen käsi, mitä ei pahemmin selitellä. R2-D2 ei esiinny melkein ollenkaan, eikä kumpaakaan oikeastaan kaipaa, sillä mukana on BB-8.
BB-8 on nimittäin yksi parhaista uutuuksista sarjassa. Pallodroidi saa saagan aiemmat droidit tuntumaan tarpeettomilta ja köykäisiltä. BB-8 on aivan ihana. Sille on saatu luotua persoonallisuus ja eleitä, mistä sen tunnetilat voi aistia. Ja kyseessä on oikea robotti! Tahtoo oman BB-8:n!! Lisäyksenä sarjaan on myös Maz Kanata, porkkanan näköinen alien, jota esittää Lupita Nyong'o. Ensimmäisillä katselukerroilla en oikein tiennyt, pidinkö hahmosta, mutta nyt olen tottunut hänen mukanaoloon. Pahiksia elokuvassa ovat myös Supreme Leader Snoke, kenraali Hux ja kapteeni Phasma. Snoke on tavallaan Keisari 2.0, sillä hahmo tuntuu todella samanlaiselta. Snokea esittää Andy Serkis, joten tottakai hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla. Domhnall Gleeson esittää Huxia, jossa parasta on hänen pitämänsä puhe, minkä aikana hän muistuttaa nuorta Hitleriä tai vastaavaa. Game of Thrones (2011-2019) -tähti Gwendoline Christie esittää stormtroopereiden johtajaa, kapteeni Phasmaa. Hahmo on tyylikäs, mutta todella alikäytetty. Toivottavasti hänelle löytyy enemmän puuhaa seuraavassa elokuvassa. Mark Hamillin esittämä Luke Skywalker esiintyy kyllä elokuvassa, mutten kerro, millainen osa hänellä on tässä leffassa. Mukana on myös kolme vaikeasti tunnistettavaa isoa nimeä. Näistä isoin rooli on Simon Peggillä, jonka hahmo on Jakku-planeetalla elävä Unkar Plutt. Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluussa(Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) ewokkia näytellyt Warwick Davis esittää tässä Wollivania. Isoin cameo on kuitenkin James Bond -tähti Daniel Craigillä, joka esittää tässä stormtrooperia kohtauksessa, jossa Rey on vankina.
Monet ovat valittaneet, että elokuva muistuttaa liikaa Uutta toivoa. Toki tässäkin on droidi, jolla on jotain tärkeää sisällään, minkä pahikset haluavat. Ja toki tässä on orpo päähenkilö aavikkoplaneetalla. Tietenkin pahiksella on pelottava musta kypärä. Ja mutta totta kai mukana on iso ase, jolla pahikset voivat tuhota kokonaisia planeettoja. Kun prequel-trilogia ilmestyi, niin valitettiin, että se oli liian erilainen kuin alkuperäiset elokuvat. Nyt kun tämä ilmestyi, niin valitetaan siitä, kuinka tämä on liian samanlainen kuin alkuperäiset elokuvat. Nykypäivänä tuntuu, ettei faneja vain kykene miellyttämään. Minua elokuva miellytti suuresti, eikä minua kiinnosta, onko se liian samanlainen kuin saagan aloittanut elokuva.
The Force Awakens jatkaa tarinaa 30 vuotta siitä, mihin Jedin paluu päättyi. Olisi voinut luulla, että Imperiumin tuhon jälkeen kaikki olisi kivasti galaksissa, mutta olisihan tämä aika tylsä elokuva ilman vaaroja. Siksipä mukana on uusnatsimainen First Order, joka pyrkii samaan kuin Imperiumi. Kapinaliitto on muuttunut Vastarinnaksi ja Leian arvonimi on vaihtunut prinsessasta kenraaliksi. Luke Skywalker on alkanut kouluttaa uusia jedejä ja tietty siinäkin meni jokin pieleen. Hanin ja Leian välit eivät ole kovin lämpimät ja Han on palannut samoihin puuhiin, mitä hän teki ennen esittelyään Uudessa toivossa.
Muistan elokuvateatterissa ensi-illassa, kun kaikessa hiljaisuudessa ruutuun tuli Lucasfilmin logo ja tajusin, että elokuva alkaisi vihdoin. Tuttu sininen "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa..." -teksti tulee ruutuun ja jännitys tiivistyy. Ensimmäinen ääni lähtee, kun Star Wars -logo ampaisee avaruuden halki tunnarin säestämänä ja perinteinen alkuselitysteksti lähtee rullaamaan. Ja koko sali taputtaa innostuneena. Star Wars on palannut. Olin siitä asti aivan myyty. Elokuvan alku on todella huikea, vaikkakin yksinkertainen. Alussa esitellään toimivasti lähes kerralla uudet hahmot; Poe, Kylo Ren, Finn ja Rey. Elokuvassa on otettu iso riski, että tiedostetusti Han Solon ja kumppaneiden ilmestymistä katsoja joutuu odottelemaan. Uusi loistava näyttelijäkaarti pitää kuitenkin katsojaa onnistuneesti otteessaan heti alusta lähtien.
Uusien hahmojen lisäksi myös uusia paikkoja on paljon elokuvassa. Alussa oleva Jakku muistuttaa monella tapaa aiempien osien aavikkoplaneetta Tatooinea. Maz Kanata asustaa Takodanalla, jossa on metsikköä ja Kanatan tyylikäs linnoitus. Vastarinnan päämajaplaneetta D'Qar ei näy kovin paljoa, mutta sekin näyttäisi olevan vehreä paikka. Tasavallan uusi pääplaneetta Hosnian Prime vilahtaa elokuvassa, mikä on toimiva pätkä, sillä se lisää tähän elokuvaan yhteen kohtaukseen tunnetta, mikä puuttui Uuden toivon Alderaanista. Viimeisimpänä uutuutena on planeettaan First Orderin rakentama Starkiller Base, jonka tuhovoima on paljon voimakkaampi kuin Death Starin. Se on myös paljon massiivisempi, sillä onhan koolla kai väliä tässäkin asiassa. Uusina olentoina nähdään muun muassa rathtareja, jotka muistuttavat hieman Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstun (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest - 2006) Krakenia. Tämä on ehdottomasti saagan hauskin elokuva. Vaikka The Force Awakens on paikoitellen todella synkkä, niin se onnistuu hauskuuttamaan erittäin simppeleillä asioilla läpi elokuvan. Varsinkin Finn ja BB-8 saavat useassa kohtaa nauramaan ääneen. Myös Han Solon ja Chewbaccan keskustelut ovat hauskoja. Elokuva onnistuu olemaan vakava oikeissa kohdissa, mutta koominen kun on tarvetta, eikä vakaviä pätkiä heitetä läskiksi vitseillä.
The Force Awakens on mahtava aloitus uudelle trilogialle, sillä se herättää useita kysymyksiä katsojissa. Ketkä ovat Reyn vanhemmat? Mitä Kylo Renille oikeasti kävi? Mitä kaikkea Finn näki, mikä sai hänet pelkäämään First Orderia niin paljon? Miksi Maz Kanatalla on Luken vanha valomiekka? Miksi C-3PO:lla on punainen käsi? Ja sitten on tietenkin kysymys R2-D2:sta koskien elokuvan loppua, mitä en nyt tosin paljasta. Elokuva jättää katsojan haluamaan lisää ja pitää otteessaan loppuun asti. Se oli hirveä tunne, kun tajusin, että joutuisin odottamaan vielä kaksi vuotta ennen Episode VIII:ä. Noh, onneksi tässä välissä tulee Rogue One: A Star Wars Story (2016), mutta se ei kuitenkaan vastaa kysymyksiin, eikä jatka uusien hahmojen seikkailua.
Kun ilmoitettiin, että J.J. Abrams ohjaa uuden Star Warsin, niin en aluksi pitänyt ideasta, sillä se tarkoitti, että hän ei tekisi kolmatta Star Trekiä. Tiesin kuitenkin, että hän onnistuisi elokuvan kanssa, sillä en ole nähnyt yhtään huonoa elokuvaa häneltä (eipä hän tosin ole tehnyt montaa leffaa ja omistan niistä kaikki). Nyt kun olen nähnyt The Force Awakensin, niin ärsyttää vain, ettei hän ohjaa seuraavaa episodia. Jos hän sitten palaisi tekemään Star Trek 4:sen... jooko? Abramsin tavaramerkkinä tunnettuja linssiheijastuksia ei kovin paljoa elokuvassa nähdä, enimmäkseen alussa, eivätkä ne ole häiritseviä. Abramsin toinen tavaramerkki, eli nimen "Kelvin" käyttö, tulee kohtauksessa, jossa Rey ja BB-8 tapaavat.
Elokuva on kuvattu hienosti. Abramsin tyyliin osa kuvista alkaa sillä, että kamera osoittaa seinää, mistä se panoroi nopeasti hahmoihin. Muutenkin panorointeja on elokuvassa useita ja ne toimivat erittäin hyvin. Tutut siirtymäleikkaukset Star Warsista ovat käytössä tietysti myös tässä ja ne ovat jopa läpeensä toimivia. Elokuva on paikoitellen todella synkkä, mutta usein myös erittäin valoisa. Takodanan vihreä metsä näyttää kivan värikkäältä. Äänimaailma on todella perinteistä Star Warsia. Vanhat tutut ääniefektit ovat yhä käytössä ja tietysti myös Wilhelm-huuto esiintyy elokuvan alkupuolella. Kylo Renin valomiekan ääni on uudenlainen ja todella hyvä. Se on saatu onnistuneesti kuulostamaan hieman siltä, että se saattaisi jopa räjähtää minä hetkenä hyvänsä.
Tehosteet elokuvassa ovat lähes täydellisiä. Tietokonetehosteet ovat huikeita, kuten myös lavasteet ja pienoismallit. Ainoana ongelmana ovat motion capture -tekniikalla toteutetut Supreme Leader Snoke ja Maz Kanata, jotka erottuvat selkeästi tietokonehahmoina. Massiiviset kuvat, joissa näkyy raunioituneita Imperiumin aluksia hautautuneina hiekkaan jne, ovat karkkia silmille. Vielä pitää antaa plussaa ja hehkuttaa sitä, että BB-8 on oikea robotti. Taistelut ovat näyttäviä, niin maankamaralla kuin avaruudessakin. Minusta on suuri vääryys, ettei tämä voittanut Oscar-palkintoa parhaista tehosteista.
Kuten aiempienkin saagan elokuvien kohdalla, niin myös tämän elokuvan musiikista vastaa John Williams. The Force Awakensin musiikki on todella hienoa ja se on selkeä paluu Star Warsiin. Ainoa miinus on, ettei samanlaisia uutuuksia kuin Pimeän uhkan "Duel of the Fates" tai Sithin koston"Battle of the Heroes" löydy tästä. Parhaat uutuudet elokuvan soundtrackilla (jota muuten kuuntelen juuri nyt) ovat Reyn teema, Kylo Renin teema, Vastarinnan tunnari ja loppukohtauksissa soiva musiikki. Toivottavasti seuraavasta osasta löytyy jo jotain aivan huikeaa uutuutta. Tosin ei minua haittaisi, jos vivahteita kahdesta prequel-trilogian esimerkkikappaleesta löytyisi... Lopputekstien ihan lopussa kuullaan hieman Disney-henkinen versio Star Wars -tunnarista.
Elokuvassa on easter eggsejä, eli viittauksia saagan aiempiin osiin. Esimerkiksi Millenium Falconista löytyy yhä sama robottipallo, jolla Luke treenasi valomiekkataitojaan Uudessa toivossa. Erikoinen pelilauta näkyy myös hetken ja se on toteutettu aivan samanlaiseksi kuin Episodi IV:ssä. Yodan ja Obi-Wanin äänetkin voi kaiketi laskea viittauksiksi. Ne voi kuulla Reyn hallusinaatioiden aikana.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietysti täydellinen. Kaksilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää lisämateriaalina poistettuja kohtauksia ja pätkät "Secrets of The Force Awakens: A Cinematic Journey", "The Story Awakens: The Table Read", "Building BB-8", "Crafting Creatures", "Blueprint of a Battle: The Snow Fight", "The Visual Magic of the Force", "John Williams: The Seventh Symphony" ja "Force for Change".
Yhteenveto:Star Wars: The Force Awakens on mielestäni aivan mahtava elokuva! Se ottaa alkuperäisen trilogian ja prequel-trilogian parhaat puolet, tuo mukaan uutta, ja pistää sen kaiken kasaan yhdeksi paketiksi, joka on erittäin toimiva elokuva. Se jatkaa saagaa tyylillä ja jättää katsojan odottamaan tulevaa suurella mielenkiinnolla. Tämä elokuva sopii alkuperäisen trilogian faneille, prequel-trilogian faneille ja se saa varmasti uudet ihmiset innostumaan Star Warsista. Uudet näyttelijät ovat loistavia ja he toimivat hyvin vanhan legendaarisen näyttelijäporukan kanssa. Visuaalisesti filmi on pelkkää silmäkarkkia ja muutenkin se pitää tiukasti mukanaan. En malta odottaa, että Episodi VIII ilmestyy ja saattaa olla, että katson tämän uudestaan jo ensi viikolla...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.com
Star Wars: The Force Awakens, 2015, Lucasfilm Ltd
