Arvostelu: See How They Run (2022)

SEE HOW THEY RUN

Ohjaus: Tom George

Pääosissa: Sam Rockwell, Saoirse Ronan, Adrien Brody, David Oyelowo, Ruth Wilson, Reece Shearsmith, Harris Dickinson, Tim Key, Charlie Cooper, Pippa Bennett-Warner, Pearl Chanda, Jacob Fortune-Lloyd, Paul Chahidi, Lucian Msamiti ja Shirley Henderson

Genre: rikos, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

See How They Run on Sam Rockwellin ja Saoirse Ronanin tähdittämä murhamysteerielokuva. 20th Century Fox ryhtyi suunnittelemaan filmiä jo viitisen vuotta sitten, jolloin sen päärooleja oli alun perin tarkoitus esittää Hugh Grant ja Keira Knightley. Ideat kuitenkin muuttuivat Disneyn ostettua Foxin ja projekti siirtyi Searchlight Picturesille uusien näyttelijöiden kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja nyt See How They Run saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Rockwellin ja Ronanin tähdittävän uutta murhamysteeriä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa See How They Runin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1953 Lontoossa Agatha Christien kirjaan perustuvaa näytelmää, Hiirenloukkua esitetään sadatta kertaa. Kun näytelmästä elokuvasovitusta työstävä ohjaaja Leo Kopernick löydetään kuolleena jatkojuhlien päätteeksi, komisario Stoppard ja konstaapeli Stalker ryhtyvät selvittämään, kuka on murhan takana.

Sam Rockwell ja Saoirse Ronan näyttelevät komisario Stoppardia ja konstaapeli Stalkeria, jotka päätyvät tekemään yhteistyötä, selvittääkseen Lontoon West Endillä Ambassadors-teatterissa tapahtuneen murhan. Stoppard on jo konkari urallaan, selvitettyään useita rikoksia ja hoitaakin työnsä rauhassa ja hissuksiin. Stalker taas on tulokaspoliisi, joka haluaa todistaa kykynsä ja on innokkaasti ryhtymässä tositoimiin ensimmäistä kertaa. Hahmot muodostavat veikeän kaksikon ja Rockwellin ja Ronanin kemiat osuvat erinomaisesti yhteen. Näyttelijät tulkitsevat onnistuneesti hahmojaan ja kumpikin saa hyvin aikaa loistaa.

     Kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Adrien Brody Hollywood-ohjaaja Leo Kopernickinä, joka löydetään kuolleena, sekä David Oyelowo käsikirjoittaja Mervyn Cocker-Norrisina, Harris Dickinson ja Pearl Chanda Hiirenloukkua tähdittävinä näyttelijöinä Richard Attenboroughina ja Sheila Siminä, Ruth Wilson impressaari Petula Spencerinä, Reece Shearsmith tuottaja John Woolfina ja Pippa Bennett-Warner tämän rakastajatt... sihteerinä Annina, Charlie Cooper teatterin vahtimestari Denniksenä, Tim Key poliisipäällikkö Scottina ja Shirley Henderson itse legendaarisena rikoskirjailija Agatha Christienä. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin mainiota työtä. Parhaiten sivunäyttelijöistä suoriutuu Brody, joka istuu täydellisesti ylimielisen ohjaajan osaan ja siksi onkin jopa hieman sääli, että juuri hänen hahmonsa kuolee elokuvan alussa.

Siinä, missä juuri ilmestynyt, aikamoisen näyttelijäkaartin omannut murhamysteerielokuva Amsterdam (2022) tuotti pettymyksen, See How They Run osoittautui erittäin mainioksi ja vekkulimaiseksi. Siitä löytyy klassiset agathachristiemäiset piirteet, mutta elokuva tuo sekaan omat hilpeät vivahteensa. Elokuva kulkee aikamoisilla metatasoilla, tarjoten lystikästä menoa kieli poskessa tehtynä. Pientä jännitettä mahtuu mukaan, mutta pääasiassa murhaa selvitellään huumorin kautta. Mistään hillittömän hulvattomasta filmistä ei ole kyse, vaan pikemminkin hyvän mielen hömpästä - kevyestä viihteestä, joka levittää vähän väliä katsojan kasvoille hymyn ja saa hymähtelemään tyytyväisesti ihan nokkelille vitseille.

Vain vähän päälle puolentoista tunnin kestossa kyseessä on onnistuneen napakka paketti, josta ei pahemmin ylimääräistä löydy. Ei kestä kauaa, kun ohjaaja Kopernick löydetään kuolleena ja katsoja ryhtyy mielenkiinnolla selvittämään, kuka on murhan takana ja miksi? Elokuvan aikana ehtii epäillä itse kutakin teatteripoppoosta ja leffa johtaa vähän väliä katsojaa ovelasti harhaan. Samalla elokuva myös vihjailee katsojaa kekseliäästi tulevista jutuista. Tästä huolimatta itselleni murhaajan henkilöllisyys tuli kerrankin yllätyksenä. Loppuhuipennus on tehokas ja vaikka meno vakavoituukin, ei huumoripuolta unohdeta.

Elokuvan on ohjannut Tom George, joka on aiemmin tehnyt vain televisiosarjoja ja lyhytelokuvia. See How They Run on Georgen ensimmäinen koko illan elokuva. Ensikertalaiseksi hän suoriutuu hommastaan taidokkaasti, vaikka lainaileekin muilta tekijöiltä, kuten esimerkiksi Wes Andersonilta. Käsikirjoituksen taas on laatinut Mark Chappell, joka on keksinyt veijarimaisen rikostarinan todellisen näytelmän ja sen tehneen työryhmän ympärille. Chappellin kirjoittama dialogi on jatkuvasti lystikästä kuunneltavaa. Leffa on myös tyylikkäästi kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavastus- ja puvustustiimi tekevät hienoa työtä herättäessään 1950-luvun alkua takaisin henkiin ja äänimaailma on oivallisesti rakennettu Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: See How They Run on erittäin mainio ja lystikäs murhamysteerielokuva. Leffa rakentuu veikeästi todellisten tapahtumien ja henkilöiden, Agatha Christien tekstien ja metatasojen varaan, tarjoten ilahduttavan omanlaisensa tapauksen ratkottavaksi. Katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan kaiken aikaa, samalla kun elokuva myös antaa vihjeitä tulevasta. Pientä jännitystä on mukana, mutta pääasiassa murhatutkimus esitetään huumorin kautta. Ei elokuva mikään hulvaton komedia ole, mutta sen näppärä sanailu ja oivaltava koheltaminen huvittavat läpi filmin ja pitävät hymyä huulilla. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan taidokkaasti ja tekniseltä puoleltaan elokuva on vakuuttavasti toteutettu. Ensikertalaisohjaaja Tom George hoitaa pätevästi hommansa, vaikka hänen työssään on selvää lainailua ilmassa. Suosittelen See How They Runia Christien murhamysteereistä pitäville. Kaveriporukalla leffa on varmaan paras katsoa, kun elokuvan jälkeen voi vaikkapa ruokaillessa käydä yhdessä läpi, arvasiko kukaan tekijää ennakkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

See How They Run, 2022, Searchlight Pictures

Arvostelu: Piiat (The Help - 2011)

PIIAT

THE HELP

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Viola Davis, Emma Stone, Octavia Spencer, Bryce Dallas Howard, Jessica Chastain, Allison Janney, Ahna O'Reilly, Sissy Spacek, Chris Lowell ja David Oyelowo
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 7

"You is kind. You is smart. You is important."

The Help, eli suomalaisittain Piiat perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Jo ennen kirjan ilmestymistä Tate Taylor hankki sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia DreamWorksin ja 1492-yhtiön avulla. Kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2010 ja lopulta Piiat sai maailmanensi-iltansa 9. elokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai mm. neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naispääosa), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, naispääosa ja laulu), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse näin Piiat pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun se näytettiin meille koulussa historian tunnilla. Pidin elokuvasta todella paljon ja olenkin nähnyt sen pari kertaa uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1963 Jacksonissa, Mississippissä nuori Skeeter päättää tehdä kirjan mustien piikojen elämistä ja kohtelusta rasistisessa valtiossa.

Nuorta Eugenia "Skeeter" Phelania näyttelee Emma Stone, joka oli tässä kohtaa uraansa vasta nousemassa tunnetuksi tähdeksi ja osoittaa jälleen kerran, miksi hän on nykyään niin arvostettu. Stone on todella hyvä hahmona, joka on alkanut hoksaamaan kotikaupunkinsa rasistisuuden ja päättää yrittää tehdä asialle jotain. Hän kokeekin kirjan olevan paras ratkaisu, sillä siten saisi piikojen äänet kuuluviin anonyymisti. Stone pursuaa energiaa ja tekee erityisen hyvää työtä silloin, kun hänen hahmonsa ymmärtää yhä vain paremmin, millaista piikojen elämä todellisuudessa on.

Elokuvan todelliset tähdet ovat kuitenkin kahta tarinan tärkeintä piikaa, Aibileenia ja Minnyä näyttelevät Viola Davis ja Octavia Spencer, jotka ovat molemmat mielettömän hyviä. Spencer jopa voitti niin Oscarin kuin BAFTA:n ja Golden Globen roolisuorituksellaan! Hahmot ovat todella mielenkiintoisia tapauksia ja persoonia, niin yksin kuin yhdessä. Kummankin juonikuvioita seuraa tarkkaan ja on sekä surullista että paikoitellen myös hauskaa, kun he yhdessä ollessaan kertovat päivistään. Spencerin näyttelemä Minny on huomattavasti äkkipikaisempi kuin Davisin rauhallinen ja sympaattinen Aibileen.
     Lisäksi filmissä nähdään myös mm. Bryce Dallas Howard omaa rasistista joukkoaan johtavana neiti Hillynä, jonka perheelle Minny työskentelee, Ahna O'Reilly neiti Elizabethina, jonka lasta Aibileen hoitaa, Allison Janney Skeeterin äitinä, sekä Jessica Chastain Celia Footena, joka haluaisi kovasti kuulua neiti Hillyn porukkaan, mutta jota neiti Hilly ja muut kohtelevat ikävästi. Näyttelijäsuoritukset ovat läpikotaisin mahtavia. Dallas Howard oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan, kun taas Janney onnistuu naurattamaan sarkastisella luonteellaan, vaikka hänenkin hahmoltaan löytyy ärsyttävät hetkensä. Nykyään huomattavasti tunnetumpi Chastain katoaa täysin blondattujen hiusten ja hömelön luonteen taakse. Minulta kesti aika kauan, että hoksasin Chastainin näyttelevän Celiaa.

Upeat näyttelijäsuoritukset ovat vain yksi osa Piiat-elokuvan hienoutta. Kyseessä on todella monisävyinen teos, mikä tarjoaa valtavan tunneskaalan katsojalleen. Elokuva onnistuu koskettamaan syvästi ja siitä löytyy useampikin aidosti liikuttava hetki. Piikojen elämä saa niin surulliseksi kuin vihaiseksi. Tuohon aikaan monet Yhdysvaltojen eteläosavaltiot käyttivät mustia yhä hyväkseen kuin orjia ja nämä olivat vain lain silmissä vapaita. Läpi elokuvan nähdäänkin raivostuttavia tilanteita, joissa juuri neiti Hillyn ryhmä keskustelee muka-hienostuneesti hirveistä asioista ruokapöydässä. He esittävät olevansa hyviä ja reiluja mustia kohtaan, mutta tekevät silti häijyn selväksi, kuinka paljon alempiarvoisina he mustia pitävät. Ja yleensä nämä keskustelut käydään tietty, kun joku piioista on kuuloetäisyydellä. Mustien lisäksi he onnistuvat myös painamaan kenkänsä alle ne valkoiset, jotka haluaisivat parantaa mustien asemaa. Aivan mahtavaa onkin, kun joku piioista pääsee vihdoin näpäyttämään takaisin. Etenkin yksi piirakkaan liittyvä kohtaus on erittäin palkitseva kaiken jälkeen.

Karuista puolista huolimatta elokuvassa on jotain hyvin kaunistakin. Kaikki koskettavuus ei johdu vain traagisista tilanteista. Aibileenin ja Elizabethin tyttären Mae Mobleyn (Emma ja Eleanor Henry) välit muistuttavat enemmän äidin ja tyttären kuin piian ja hoidettavan lapsen suhdetta. Elizabethin laiminlyödessä tytärtään, on ihanaa, kun Aibileen saapuu lohduttamaan. Tunnelma on muutenkin taidokkaasti rakennettu. Vaikka elokuva onkin pääasiassa draamapainotteinen, mukaan mahtuu yllättävässäkin määrin huumoria. Vaikka rasistiset jutut lähinnä suututtavat, ovat jotkut valkoisten teot jopa naurettavia kaikessa typeryydessään. Hienojen näyttelijöiden, tunnelman ja iskevän kertomuksen takia elokuvaan todella uppoutuu ja sen lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee nopeasti. Vain parissa kohtaa sitä olisi voitu typistää hieman. Sitten taas leffa voisi vähän vielä enemmän keskittyä itse piikoihin sen sijaan, että se näyttää niin paljon heidän rasistisia työnantajiaan.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Tate Taylor, jonka työstä näkyy kiehtomus Kathryn Stockettin kirjaa kohtaan. Hän luo tunnelmaa hienosti ja onnistuu mainiosti myös käsikirjoituksen kanssa. Piiat on tekniseltä toteutukseltaankin oivallisesti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja ajankuva on erinomaisesti toteutettu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänitehosteet ovat mainiosti luodut ja säveltäjä Thomas Newman tunnelmoi lumoavasti musiikkiensa kanssa.

Yhteenveto: Piiat on hieno ja liikuttava elokuva, joka onnistuu monisävyisesti kertomaan aiheestaan ja hahmoistaan. Filmi osaa olla niin herkkä ja ikävä kuin myös hauska ja hyväntuulinen. Piikojen kohtelu suututtaa, jolloin virne leviääkin kasvoille, kun piiat onnistuvat näpäyttämään takaisin. Kauniita hetkiä on myös luvassa ja erityisesti Aibileenin ja Mae Mobleyn välisessä äiti-tytärmäisessä suhteessa on jotain todella suloista. Elokuva onnistuu vakuuttavasti tasapainottelemaan useiden juonikuvioiden kanssa, yhdistäen kaikki tarinat ja hahmot saumattomasti toisiinsa. Hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia tyyppejä (niin hyvässä kuin pahassa) ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistavia. Stone, Davis, Spencer, Howard, Janney ja Chastain ovat kaikki nappivalintoja osiinsa ja jo heidän lahjojensa ansiosta filmiä seuraa mielellään. Tähän kun lisää vielä päälle mielenkiintoisen aiheen, onnistuneen toteutuksen sen pohjalta, voimakastunteisen ohjauksen ja upeasti luodun ajankuvan, on Piiat vaikuttava elokuva, joka kannattaisi edes kerran elämässään katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Help, 2011, DreamWorks, Reliance Entertainment, Participant, 1492 Pictures, Harbinger Pictures, Imagenation Abu Dhabi FZ

Arvostelu: Chaos Walking (2021)

CHAOS WALKING

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Tom Holland, Daisy Ridley, Mads Mikkelsen, Demián Bichir, Nick Jonas, David Oyelowo, Kurt Sutter, Cynthia Erivo ja Ray McKinnon

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Chaos Walking perustuu Patrick Nessin kirjoittaman samannimisen kirjasarjan ensimmäiseen osaan The Knife of Never Letting Go vuodelta 2008. Syksyllä 2011 Lionsgate hankki kirjasarjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Charlie Kaufman palkattiin elokuvan käsikirjoittajaksi, mutta mutta hän jätti projektin ja tekstiä on kirjoittanut uusiksi useampi henkilö Jamie Lindenistä Gary Spinelliin ja John Lee Hancockista itse kirjailija Patrick Nessiin. Vihdoin kesällä 2017 teksti saatiin valmiiksi, työryhmä ja näyttelijät kasaan ja kuvaukset käyntiin. Studion tyytymättömyyden takia elokuvaa jouduttiin kuitenkin kirjoittamaan uudestaan ja sille vaadittiin lisäkuvauksia, jotka pystyttiin suorittamaan vasta keväällä 2019 päätähtien Tom Hollandin ja Daisy Ridleyn ollessa kiinni muissa projekteissa. Vasta tänä keväänä Chaos Walking sai vihdoin ja viimein ensi-iltansa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse en ole lukenut Nessin kirjaa, mutta kiinnostuin, kun kuulin Hollandin ja Ridleyn tähdittävän uutta scifiseikkailua. Tuotanto-ongelmat ja maailmalla saatu kehno palaute ovat kuitenkin latistaneet odotuksiani ja meninkin ristiriitaisin tuntein katsomaan Chaos Walkingia sen lehdistönäytökseen.

Vuonna 2257 ryhmä miehiä asuu Uudeksi maailmaksi nimetyllä planeetalla. Siellä kaikkien ajatukset ovat esillä muiden kuultavana ja nähtävänä, mitä kutsutaan "meluksi". Kun planeetalle pakkolaskeutuu nuori nainen, paikallisen Todd-nuorukaisen täytyy yrittää suojella häntä planeettansa vaaroilta.

Spider-Man -tähti Tom Holland nähdään Todd Hewittina, Uuden maailman nuorimpana poikana, sillä planeetalla asuvat olennot ovat tappaneet ihmisyhteisön kaikki naiset, eikä uusia voi siis syntyä. Nuoruutensa vuoksi Todd ei vielä hallitse "meluaan", eli hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa esillä muiden kuultavaksi, halusi Todd sitä tai ei. Holland osoittaa jälleen omaavansa ainesta nuoreksi päänäyttelijäksi, mutta ei vakuuta niin hyvin kuin häneltä voisi odottaa. Kenties koska elokuvaa kuvatessa hänellä oli useampi Spider-Maniin liittyvä projekti meneillään tai kenties häneltä hiipui mielenkiinto myöhäisten uusintakuvausten aikana.

     Uusista Star Wars -elokuvista tuttu Daisy Ridley taas näyttelee nuorta naista, joka tekee aluksellaan pakkolaskun Uuteen maailmaan ja joutuu heti paikallisten jahdin kohteeksi. Hollandin tavoin Ridleykin tekee kelvollista työtä, mutta myös hänestä olisi parempaan. Parasta tietty on, että Hollandin ja Ridleyn kemiat kohtaavat ja he toimivat parivaljakkona. Siinä, missä Toddin ajatukset ovat kaiken aikaa esillä, naisten ajatukset eivät muodostu "meluksi", jolloin Ridleyn täytyy enemmän hyödyntää näyttelemistään tuodakseen hahmonsa tunteet ja mietteet esiin.

Lisäksi elokuvassa nähdään Mads Mikkelsen paikallisen yhteisön pormestarina, Nick Jonas hänen poikanaan, Demián Bichir ja Kurt Sutter Toddin kasvattavina adoptio-isinä, sekä David Oyelowo syvästi uskovana saarnaajana. Harmillisesti sivunäyttelijät eivät vakuuta lainkaan. Mikkelsenin kyvyt haaskataan tylsässä antagonistihahmossa, jota katsoessa itseäni huvitti ja hämmensi kaiken aikaa, että hänet oli puettu kuin parittaja. Jonas jää yllättävänkin pieneen rooliin - johtuuko se sitten lisäkuvauksista, sitä en tiedä. Oyelowo yrittää parhaansa raamatullista sanomaansa mahtipontisesti julistavana saarnaajana, mutta totaalisen yksiulotteinen hahmo käy lopulta tylsäksi.

Vaikka en olekaan kirjaa lukenut, uskoisin, että Chaos Walkingin idea siitä, että miesten ajatukset nousevat esille kaikkien muiden kuultaviksi, toimii paremmin tekstinä kuin visuaalisena kikkana elokuvassa. Tämä on mielenkiintoinen ja veikeä konsepti, jota onnistutaan välillä hyödyntämään hyvin leffassa, mutta samalla se todella jää lähinnä vain mielenkiintoiseksi konseptiksi. Parhaimmillaan se toimii silloin, kun Toddin pitäisi salata jotain, mutta hän ei pysty hallitsemaan "meluaan", minkä takia hän joutuu helposti vaikeuksiin. Lisäksi sillä tuodaan hieman toimivaa huumoria mukaan, kun Toddin on vaikea pitää ajatuksiaan kurissa tavatessaan nuoren naisen. Muuten elokuva on täynnä hetkiä, joiden aikana en voinut olla miettimättä, että ajatukset eivät ihan toimi noin ja että välillä kikkailu oli turhan häiritsevä. Ajatuksia yritetään visualisoida värikkäällä pilvellä, joka leijuu ajattelijan pään ympärillä, mikä ei ole erityisen vaikuttava tai kiinnostava efekti.

Elokuvan ongelma ei kuitenkaan ole sen takeltelu mielenkiintoisen "melu"-idean kanssa, vaan sen käsikirjoitus ja ohjaus. Koska kirjoittajia ehti loppupeleissä ole mukana aikamoinen määrä, eivätkä yhden käden sormetkaan riitä heidän laskemiseksi, on vaikea sanoa, missä kohtaa mentiin vikaan. Tähän kun vielä lisätään päälle lisäkuvaukset, joissa vieläpä toimi eri ohjaaja, on lopputuloksena aika heikko scifiraina. Tarinankerronta ei tunnu sulavalta, eikä ohjaaja Doug Liman (tai lisäkuvauksista vastannut Fede Álvarez) saa mukaan mitään potkua. Tavallaan elokuvassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta elokuva ei onnistunut koskaan nappaamaan minua mukaansa, jolloin toimintakohtaustenkin aikana tuntui siltä, ettei ruudulla ole meneillään mitään kiinnostavaa. Jännitettä ei löydy, kun parittajaksi pukeutunut pormestari-Mikkelsen ei tarjoa tarpeeksi uhkaa. Käsikirjoituksessa myös esitellään asioita, jotka yhtäkkiä vain unohdetaan. Paikallisista olennoista ei irtoa lopulta mitään. Kenties niitä säästeltiin mahdollista jatko-osaa varten. Näillä lipputuloilla jatkosta on kuitenkin turha haaveilla.

Sentään Chaos Walking on pätevästi kuvattu. Itse Uusi maailma ei kuitenkaan ole erityisen erikoinen paikka mitä kuvata, sillä metsämaisemat ovat turhankin tuttuja näin suomalaiselle. Lavasteet ovat hyvin rakennetut, puvustajat tehneet Mikkelsenin asua lukuunottamatta hyvää työtä ja maskeeraajat peittävät päätähdet kaikenlaisiin likoihin ja naarmuihin läpi leffan. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma toimii mainiosti. Marco Beltramin ja Brandon Robertsin yhdessä säveltämät musiikit taitavat olla jopa parasta elokuvassa. Oivallisesti jumputtaen ne yrittävät tuoda energiaa muuten aika tylsähköön scifiseikkailuun, josta puuttuu seikkailuhenki täysin.

Yhteenveto: Chaos Walking on heikko scifielokuva, jonka mielenkiintoisessa ideassa olisi potentiaalia parempaan. Harmillisesti filmin ajautuminen tuotantohelvettiin, useat käsikirjoittajat ja eri ohjaajan työstämät lisäkuvaukset paistavat pahasti läpi, tehden lopputuloksesta todella epätasaisen. Siitä löytyy muutamia hyviä puolia (päätähdet Tom Holland ja Daisy Ridley toimivat hyvin yhdessä ja välillä ajatusmelua hyödynnetään oivallisesti), mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan kokonaisuutta. Jonkin sortin sutenööriksi puettu Mads Mikkelsen ei saa mitään aikaiseksi pahishahmollaan. Nick Jonas tuntuu jopa ihmettelevän kameran edessä täysin tyhjänpäiväistä rooliaan. Uusi maailma -planeetan paikalliset avaruusolennot unohdetaan hämmentävän nopeasti. Vaikka leffassa toisaalta tapahtuu kaiken aikaa jotain, ei meininki koskaan nappaa mukaansa. Takaa-ajoista puuttuu jännite ja planeetan tutkimisesta kiehtovuus ja seikkailun henki. Kaiken kaikkiaan Chaos Walking on epäonnistunut yritys herättää suosittua kirjasarjaa henkiin elokuvamuodossa, enkä usko, että elokuva tulee saamaan jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chaos Walking, 2021, 3 Arts Entertainment, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Quadrant Pictures

Arvostelu: Petteri Kaniini: Kani karkuteillä (Peter Rabbit 2: The Runaway - 2021)

PETTERI KANIINI: KANI KARKUTEILLÄ

PETER RABBIT 2: THE RUNAWAY

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Rose Byrne, Margot Robbie, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Aimee Horne, Lennie James, David Oyelowo, Sam Neill, Sia, Damon Herriman, Hayley Atwell, Rupert Degas ja Ewen Leslie
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Beatrix Potterin lastenkirjoihin perustuva elokuva Petteri Kaniini (Peter Rabbit - 2018) oli iso hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirrelty moneen otteeseen. Ensi-ilta on siirtynyt alkuvuodesta kesään, sitten jouluun, sitten alkuvuoteen 2021, sitten takaisin jouluun 2020 ja sitten taas keväälle 2021 ja nyt vihdoin ja viimein Petteri Kaniini: Kani karkuteillä saa ensi-iltansa Suomessakin. Itse pidin ensimmäistä Petteri Kaniinia oikein viihdyttävänä koko perheen hömppänä ja ajattelin mielelläni katsovani jatkoa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä paria päivää ennen ensi-iltaa.

Bea ja Tuomas ovat menneet naimisiin ja Bea on kirjoittanut kirjan Petteri Kaniinin seikkailuista. Kun Petterille selviää, että hänet kuvataan kirjassa ilkikurisena ja pahantahtoisena, hän päättää lähteä omille teilleen. Lontoossa hän kohtaa Barnabas-kanin, joka oli Petterin edesmenneen isän hyvä ystävä.

Talkshow-juontaja James Corden palaa Petteri Kaniinin ääneksi ja hän taisi saada edellisen filmin roolityöstään kritiikkiä, sillä nyt Petteri kyselee vähän väliä leffan aikana muilta, kokevatko he hänen äänensä ärsyttäväksi. Juuri niinä hetkinä täytyy myöntää, että kyllä, kyllä koin. Muuten Corden jatkaa vekkulimaista työtään ja jänöjussin uusia seikkailuja ryhtyy katsomaan ihan mielellään. Petteriä tietty seuraavat uskollisesti kanit Penna (Colin Moody), Nykerö (Margot Robbie), Kuhnastelija (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (ääninäyttelijä vaihtunut Daisy Ridleystä Aimee Horneen). Sivuhahmoillekin - tai siis sivupupuille - keksitään tekemistä ja heidän väliltä löytyy ihan hauskoja juttuja.

     Tutut ihmishahmotkin edellisestä osasta tekevät paluun. Rose Byrnen näyttelemä Bea ja Domhnall Gleesonin esittämä Tuomas ovat nyt naimisissa ja Beasta on tullut kotikaupunkinsa julkimo kaniensa ja niistä kertovan kirjansa kanssa. David Oyelowo taas tuodaan uutena mukaan esittämään kustantaja Nigel Basil-Jonesia, joka kiinnostuu Bean työstä ja tarjoaa tälle sopimusta laajentaa Petteri Kaniini -kirjat isommaksi franchiseksi. Oyelowo sopii osaansa oivallisesti, kuten myös Gleeson ja Byrne, joskin jälkimmäisen osuus jää hieman vaisuksi, vaikka tarinan kannalta Bea on merkittävä henkilö. Lähinnä Bea joutuu vain olemaan jälleen riitelevien Petterin ja Tuomaksen erottajana.

     Uusina hahmoina Nigelin lisäksi elokuvassa nähdään myös Petterin isän vanha ystävä Barnabas-jänis (Lennie James), sekä tämän kaverit, rotta Samuli Viiksinen (Rupert Degas) ja kissat Tomi (Damon Herriman) ja Myssykkä (Hayley Atwell). Hahmot toimivat ja tarjoavat hilpeän lisänsä, joskin aikuiskatsoja voi helposti arvata, mitä heidän kohdalla tehdään leffassa.

Valitettavasti Petteri Kaniini: Kani karkuteillä ei saavuta ensimmäisen elokuvan mainiota tasoa, vaan se jää hyvin keskinkertaiseksi ja lähinnä kerran mulkaistavaksi perherainaksi. Siitä löytyy hyvät puolensa, mutta myös selkeät kehnoutensa, minkä vuoksi jouduin pidemmän aikaa pohtimaan, pidinkö näkemästäni vai en? Lopulta tulin siihen tulokseen, että sentään viihdyin hetkittäin tarpeeksi passelisti. Elokuvassa on muutamia hauskoja vitsejä, sekä parissa kohtaa ihan hilpeää fyysistä komediaa. Aika ajoin leffa äityy turhauttavaksi kohellukseksi ja mekastukseksi, mutta uskoisin, että kohdeyleisö, eli lapset tulevat viihtymään elokuvan parissa oikein iloisina. Itse jäin kaipaamaan kaiken sen hölmöilyn keskeltä sitä tiettyä Beatrix Potterin alkuperäistöiden sydäntä, lämpöä ja hurmaavuutta, jota löytyi edes hetkellisesti ensimmäisestä elokuvasta. Jatko-osa on lähinnä puolentoista tunnin ajan vauhdikasta menoa ja meininkiä, joka saa silloin tällöin hymähtämään, mutta hieman useammin lähinnä kiusalliseksi huonoista heitoista.

Minua ei vielä yksinään häiritse se, että näistä elokuvista löytyy paljon enemmän vauhtia ja kommellusta kuin alkuperäisistä saduista. Onhan se ymmärrettävää, että nykylapsille halutaan tehdä erilaista sisältöä kuin Potter kirjoitti noin vuosisata sitten. Lähinnä minua häiritsee se, kuinka leffa tuntuu jopa nauravan sille, kuinka isosti se eroaa Potterin töistä. Minä suorastaan rakastan itseironista huumoria ja meta-tason vitsejä silloin, kun ne ovat onnistuneesti tehtyjä. Tässä pilkka osuu kuitenkin täysin elokuvan omaan nilkkaan. Leffassa Bea (eli siis kirjailija Beatrix Potter) sanoo usein, ettei halua, että hänen kirjoistaan tehtäisiin mitään kapitalistisia kohelluksia, jotta niillä voitaisiin miellyttää isompaa yleisöä. Hän jopa sanoo, että kääntyisi haudassaan, jos hänen kirjoista tehtäisiin aivottomia Hollywood-elokuvia, minkä perään yksi kaneista kääntyy kohti kameraa ja iskee silmää. Tuntuu kuin leffantekijät näyttäisivät keskisormea Potterin töiden faneille, jotka olivat pettyneitä jo ensimmäiseen elokuvaan. Tällaisia vitsejä on enemmänkin leffassa ja läpikotaisin koin ne todella mauttomiksi ja epäkunnioittaviksi.

Ensimmäisen osan tavoin elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka luottaa liikaa koheltamiseen, menettäen jotain tärkeää viime kerrasta. Gluckin ja Patrick Burleighin käsikirjoitus sisältää aidosti ihan menevän tarinan, mutta kaksikon työstämä komedia ampuu itseään usein jalkaan tai kompastelee hauskuuden puutteeseen. Teknisiltä ansioiltaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on menevä teos. Se on kelvollisesti kuvattu, joskin liiankin lähelle kameraa tunkevat eläinhahmot ovat välillä häiritsevä kikka - erityisesti, kun filmiä ei ole tarkoitettu 3D:ksi. Edellisen leffan tavoin puput ovat upeat tietokoneluomukset ja muutkin eläimet toimivat sujuvasti. Kahdessa kohtaa nähdään kuitenkin niin selvä tietokoneella tehty ihminen, että nämä kohdat olivat hulvattomia lähinnä kökköjen efektiensä takia. Lavasteista parhaiten toimivat tietty idylliset maalaismaisemat. Äänimaailma on hyvin hektinen, kuten leffa muutenkin ja Dominic Lewisin menevät musiikit hukkuvat usein leffassa käytettyjen hittikappaleiden alle. 

Yhteenveto: Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on harmillisen keskinkertainen jatko-osa ja muutenkin vaisu perhe-elokuva. Ensimmäisen elokuvan tietty sydän, lämpö ja sielu ovat kadoksissa ja leffa on lähinnä tyhjänpäiväistä mekastusta ja kohellusta. Paikoitellen filmi onnistuu herättämään naurut aikuiskatsojassakin muutaman hyvän vitsin ja parin surkuhupaisan huonon tietokonetehosteen ansiosta. Lapset luultavasti kokevat elokuvasta suurta riemua. Vaikka kirjoittajat ovat keksineet ihan kelpo tarinan uudeksi seikkailuksi, he epäonnistuvat täysin yrityksissään työstää mukaan itseironista huumoria. Lähinnä elokuva tuntuu vain pilkkaavan Beatrix Potteria ja nauravan sen kustannuksella, että Potterin kirjoista tehtiin juuri sellaisia leffoja, joita Potter olisi luultavasti inhonnut. Jos jo ensimmäinen leffa silitti Potterin faneja vastakarvaan, voin vain kuvitella, kuinka suuttuneita he ovat tämän jälkeen. Itse koin nämä vitsit epäkunnioittaviksi ja mauttomiksi. Tiettyjen aidosti hauskojen juttujen, tarpeeksi mielenkiintoisen juonen ja varmaan ennen kaikkea visuaalisesti suloisten pupuhahmojen vuoksi Petteri Kaniini: Kani karkuteillä tuijottaa aikuisena kerran läpi, mutta tuskin sitä enää jaksaa katsoa toistamiseen. Lapsille kyseessä on varmasti hyvin erilainen kokemus ja jos he pitävät leffasta, niin heille on luvassa ilouutisia, sillä Will Gluck on käyttänyt korona-ajan kolmannen Petteri Kaniini -elokuvan kirjoittamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Peter Rabbit 2: The Runaway, 2020, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic, Animal Logic Entertainment, Olive Bridge Entertainment

Arvostelu: The Cloverfield Paradox (2018)

THE CLOVERFIELD PARADOX

Ohjaus: Julius Onah
Pääosissa: Gugu Mbatha-Raw, David Oyelowo, Daniel Brühl, Chris O'Dowd, John Ortiz, Zhang Ziyi, Aksel Hennie, Elizabeth Debicki, Roger Davies ja Donal Logue
Genre: scifi, kauhu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuoden 2008 hirviöfilmi Cloverfield jätti ihmiset ihmettelemään, sillä elokuva ei tarjonnut selityksiä tapahtumilleen, vaan piti asiat mysteerinä. Vuonna 2016 sille ilmestyi yllättäen jatko-osa nimeltä 10 Cloverfield Lane, joka oli aiemmin kulkenut nimellä "The Cellar". Sekin leffa jätti ihmiset hämmästyneiksi, sillä elokuva ei tuntunut liittyvän mitenkään edellisen osan tapahtumiin. Samalla ilmoitettiin, että tällaisia erikoisia jatko-osia olisi tulossa lisääkin ja nyt onkin ilmestynyt kolmas filmi, The Cloverfield Paradox, minkä teko alkoi nimellä "God Particle". Se oli Oren Uzielin kirjoittama scifitarina, joka ei vielä muutama vuosi sitten liittynyt millään lailla Cloverfield-leffoihin. Kuitenkin kun Paramount ja Bad Robot -yhtiöt ostivat oikeudet käsikirjoitukseen, he keksivät tavan linkittää tarinan aiempiin filmeihin ja se lisättiin elokuvasarjan kolmanneksi osaksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2017, mutta sen julkaisua siirrettiin jostain syystä jatkuvasti eteenpäin. Kun teatterijulkaisua ei vaikuttanut tapahtuvan, Paramount myi filmin Netflixille, jossa sen voisi pistää katsottavaksi välittömäksi. Netflix päättikin yllättää kaikki ja kun yhtiö julkaisi leffan ensimmäisen trailerin Super Bowlin yhteydessä, siinä paljastettiin, että itse elokuvakin ilmestyisi samana päivänä. Ihmiset innostuivat ja pitivät kovasti yllätyksestä... noin muutaman tunnin ajan, kunnes he näkivät itse elokuvan. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt internetinnostuksen jotain kohtaan katoavan niin nopeasti kuin tämän leffan kanssa. The Cloverfield Paradox sai murska-arviot ja monet edellisten osien fanit ilmaisivat syvää pettymystä. Tämän takia en itse halunnut katsoa leffaa heti, vaan odotin parin viikon ajan, kunnes "tilanne" rauhoittui. Ystävänpäivänä päätimme tyttöystäväni kanssa vihdoin katsoa elokuvan ja koska kirjoitin arviot kahdesta edellisestä osasta, päätin kirjoittaa arvion myös tästä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Cloverfield ja 10 Cloverfield Lane!

Avaruusasema Cloverfieldin miehistö yrittää selvittää ratkaisua Maan energiakriisiin. Heidän kokeensa menee kuitenkin pieleen ja pian asemalla alkaa tapahtua kummia.

Cloverfield-avaruusaseman miehistöön kuuluvat menneisyytensä traumoista kärsivä Ava (Gugu Mbatha-Raw), komentaja Kiel (David Oyelowo), fyysikko Schmidt (Daniel Brühl), hassutteleva Mundy (Chris O'Dowd), lääkäri Monk (John Ortiz), tympeä Volkov (Aksel Hennie) ja kiinaa puhuva insinööri Tam (Zhang Ziyi). Valitettavasti päähenkilö Avaa lukuunottamatta muille miehistön jäsenille ei ole kirjoitettu mitään mielenkiintoista sisältöä. He ovat vain hahmoja tekemässä työtään ja yrittämässä ratkaista tilannetta, mutta katsojana ei saa heistä irti oikeastaan mitään. Mundysta on helppo pitää O'Dowdin miellyttävän persoonan takia, mutta muuten he eivät erityisemmin kiinnosta. Näyttelijät tekevät parhaansa sen perusteella, mitä heille on kirjoitettu, mutta yksikään heistä ei tee mitään ihmeellistä. Hahmoja jaksaa seurata, mutta heidän kohtaloillaan ei ole mitään väliä.
     Muita henkilöitä leffassa ovat Maahan jäävä Avan mies Michael (Roger Davies), salaliittoteorioita kertova Mark Stambler (Donal Logue), sekä erikoinen insinööri Mina (Elizabeth Debicki). Näistä hahmoista Michael ja Mina ovat kiinnostavia - jopa kiinnostavampia kuin suurin osa Cloverfield-asemalla työskentelevistä.

The Cloverfield Paradoxin parasta antia ovat sen yhteydet kahteen edelliseen Cloverfield-elokuvaan. Tässä leffassa nimittäin selitetään vihdoin, miksi ensimmäisessä osassa nähtiin jättimäinen hirviö, kun taas toisessa osassa esiintyi avaruusolioiden armeija. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata myös pieniä viittauksia edellisiin osiin, kuten Kelvin-huoltoaseman, sekä puheen räjähdyksestä, josta puhuttiin 10 Cloverfield Lanessa. Silti olen lukenut paljon kommentteja internetistä, joissa ihmiset sanovat, etteivät vielä tämänkään leffan jälkeen kyenneet yhdistämään näitä kolmea elokuvaa toisiinsa, mikä ihmetytti minua. Suosittelenkin siis olemaan tarkkana kuin porkkana filmin alkupäässä, sillä siinä eräs hahmo oikein selittää muille hahmoille ja katsojille, miten Cloverfield-elokuvauniversumin voi yhdistää. Tavallaan kyseessä on kekseliäs ratkaisu, joka tarjoaa tekijöille mahdollisuuden tehdä ties mitä sarjan parissa, mutta samalla se on myös hieman liian helppo idea. Se kuitenkin jättää hauskasti miettimään, mikä on hienoa.

Harmillisesti elokuvan tarina ei ole yhtä kiehtova kuin sen yhteydet edellisiin osiin. Aluksi koko homma tuntuu kyllä mielenkiintoiselta, sillä vaikka edellisetkin osat ovat olleet scifielokuvia, tämä on sarjasta ensimmäinen, mikä tapahtuu oikeasti avaruudessa. Energiakokeen mennessä pieleen, alkaa elokuva vaikuttamaan Ridley Scottin Alien - kahdeksas matkustaja -elokuvan (Alien - 1979) ja John Carpenterin The Thing - "se" jostakin -leffan (The Thing - 1982) yhdistelmältä ilmapiirinsä ja kummallisten tapahtumiensa takia. Nämä kummallisuudet ovat kyllä kiehtovia ja ne ovat hienosti erilaisia toisistaan, jolloin jokainen uusi juttu tulee yllätyksenä, eikä katsoja osaa odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Valitettavasti on kuitenkin arvattavissa, kun jollekin hahmoista tapahtuu jotain, vaikkei tiedä varmasti että mitä. Tunnelma vain muuttuu sellaiseksi, että voi arvata, ettei tälle tyypille käy nyt hyvin. Onneksi elokuvasta kuitenkin puuttuu tyypillinen kliseekohtaus, jossa joku hahmoista esittelee muille lapsensa kuvia ja kertoo kuinka ikävöi heitä. Sellainen tuppaa aina sinetöimään hahmon kohtalon. Itse en ole kauhuleffoissa sellainen, joka huutelee elokuvan aikana asioita kuten "älä mene tuonne" tai "juokse nyt äkkiä karkuun, äläkä jää tuijottamaan", vaan yleensä sanon vain: "Voi miksi sinun täytyi näyttää lastesi kuva? Nyt sinä varmasti kuolet!"

Onkin oikeasti suuri harmi, että hahmot ovat tylsiä, jolloin heidän kohtalonsa eivät vain jaksa kiinnostaa. Siinä missä filmin pitäisi saada katsojat kannustamaan miehistöä selviytymään, se saa heidät lähinnä odottamaan, milloin seuraavalle henkilölle-jonka-nimeä-ei-muista käy jotain pahaa, sillä silloin elokuva onnistuu viihdyttämään. Siksi on myös valitettavaa, että jossain kohtaa kummallisuudet vain loppuvat, aivan kuin ne olisivat unohtuneet käsikirjoittajalta ja loppu alkaa keskittyä eri juttuihin. Kokonaisuudessaan kyseessä on aika tyhjentävä tekele, josta ei paljoa muista enää seuraavana päivänä. Kuitenkin kun sitä katsoo, se onnistuu viihdyttämään, jännittämään ja pohtimaan Cloverfield-kytköksiä, jolloin sitä voi pitää ihan menevänä scifipätkänä. The Cloverfield Paradox ei ole mielestäni läheskään niin huono kuin monet kriitikot ovat sanoneet, mutta olisihan se toki voinut olla paljon parempikin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa lähes tuntematon nimi Julius Onah, joka on aiemmin ohjannut vain lyhytfilmejä, sekä koko illan elokuvan The Girl is in Trouble (2015), joka ei alle tuhannen IMDb-käyttäjäarvionsa perusteella vaikuta siltä, että oikeastaan kukaan tietäisi siitä. Onah on tehnyt ihan hyvää työtä pitääkseen Oren Uzielin jokseenkin sekavan käsikirjoituksen kasassa. Jotkut repliikeistä eivät ole parhaimmasta päästä, mutta on Uziel saanut mukaan toimiviakin juttuja. The Cloverfield Paradox on oivasti kuvattu, mutta leikkauksessa se kaipaisi hieman enemmän hengähdystaukoja, sillä siihen on tungettu niin paljon asioita mukaan. Valaisu on mainiosti toteutettu, eikä elokuva sorru liikaan synkkyyteen. Puvustus on tehty taidokkaasti ja leffan lavasteet ovat näyttävät. Myös visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa erittäin tyylikkäät - jopa paremmat kuin olin odottanut. Äänimaailma on myös hyvin luotu. Valitettavasti säveltäjä Bear McCreary ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella.

Yhteenveto: The Cloverfield Paradox on kerran katsottava scifikauhuraina, joka viihdyttää kun sitä katsoo, mutta josta ei muista paljoa jälkikäteen. Parasta leffassa ovat sen kytkökset aiempiin Cloverfield-elokuviin ja vaikka elokuvan ratkaisu filmien yhdistymiseen on jokseenkin laiska ja helppo, tarjoaa se kuitenkin katsojalle pohdittavaa ja se luo rajattomasti mahdollisuuksia tuleville osille. Onkin siis harmi, että itse tarina ei erityisemmin jaksa kiinnostaa, mikä johtuu lähinnä tylsästi kirjoitetuista hahmoista. Näyttelijät eivät millään lailla pääse oikeuksiinsa tyhjien hahmojensa kanssa, vaan tekevät läpi leffan aika mitäänsanomatonta työtä. Tylsät hahmot vievät paljon pois kohtauksista, jotka voisivat olla aidosti jännittäviä paremmin toteutettuina. Paikoitellen leffa onnistuu jännittämään kummallisuuksiensa takia, mutta nekin vain unohdetaan jossain kohtaa. Visuaalisesti kyseessä on yllättävän tyylikäs leffa, muttei se riitä tekemään The Cloverfield Paradoxista oikeasti hyvää elokuvaa. Suosittelenkin katsomaan tämän vain, jos Cloverfield-universumi kiehtoo teitä tai jos pidätte tällaisista kertakäyttöviihteistä, jotka kopioivat Alienia ja The Thingiä. Mitään erityisen laadukasta on turha odottaa. Saa nähdä, mitä Cloverfield-leffasarjalle tämän jälkeen käy ja millainen myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä, tällä hetkellä "Overlord"-nimellä kulkeva filmi tulee olemaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Cloverfield Paradox, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot

Arvostelu: Apinoiden planeetan synty (Rise of the Planet of the Apes - 2011)

APINOIDEN PLANEETAN SYNTY

RISE OF THE PLANET OF THE APES

Ohjaus: Rupert Wyatt
Pääosissa: James Franco, Andy Serkis, Freida Pinto, John Lithgow, David Oyelowo, Tyler Labine, Brian Cox, Tom Felton, Jamie Harris, Karin Konoval, Terry Notary ja Christopher Gordon
Genre: draama, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

"La Planète des Singes", eli suomeksi "Apinoiden planeetta", on Pierre Boullen tieteiskirja vuodelta 1963. Kirja herätti huomiota Yhdysvalloissa ja sen pohjalta tehtiin elokuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes) vuonna 1968. Elokuva oli menestys ja kriitikot ihastuivat siihen, joten jatkoa tietenkin ilmestyi. Jatko-osia tuli jopa neljä kappaletta, mutta kun sarjan viides osa, Taistelu apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes - 1973) ei saanut hyvää vastaanottoa, ei leffoja tehty enää lisää. Tarinaa kuitenkin jatkettiin televisiosarjalla Planet of the Apes, joka pyöri vuonna 1974. Tämän lisäksi vuonna 1975 ilmestyi animaatiosarja Return to the Planet of the Apes, mutta sen jälkeen ei apinasarjasta kuulunut kovin paljoa mitään, kunnes vuonna 2001 Tim Burton ohjasi uuden version Apinoiden planeetasta, jonka tarkoituksena oli aloittaa sarja alusta. Teos sai kuitenkin heikon vastaanoton, eikä jatkoa ilmestynyt. Kesti jälleen muutama vuosi, kunnes 2006 Rick Jaffa sai idean tarinasta, joka keskittyi apinoihin ja niiden väleihin ihmisten kanssa. Hyvin nopeasti Jaffa tajusi, että hänen ideansa voisi yhdistää Apinoiden planeettaan ja kertoa näin alkutarina koko saagalle. Twentieth Century Fox innostui tarinasta ja leffan teko lähti liikkeelle. Rise of the Planet of the Apes, eli suomalaisittain Apinoiden planeetan synty sai ensi-iltansa elokuussa 2011 ja sekä kriitikot, että tavalliset katsojat pitivät siitä paljon. Itse myös näin elokuvan (syntymäpäivänäni!), kun se ilmestyi ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan, viimeksi alle vuosi sitten. Nyt kun leffan aloittama uusi sarja on saamassa jatkoa teoksella Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017), oli aika katsoa Apinoiden planeetan synty uudestaan ja arvostella se.

Will Rodman on keksinyt lääkeaineen, jolla uskoo voivansa parantaa Alzheimerin taudin. Lääkettä testataan apinoilla ja yksi apinoista, Caesar päätyy poikasena Willin hoteisiin. Vuosien kuluessa Caesarin älykkyys kehittyy yhä vain enemmän ja hän alkaa miettiä paikkaansa maailmassa, joka näkee hänet pelkkänä vaarallisena eläimenä.

Will Rodmania esittää James Franco, joka ei yleisesti tunnu kovin ihmeelliseltä näyttelijältä, mutta tässä elokuvassa hän suoriutuu roolistaan mainiosti. Will on pitkään työskennellyt projektinsa parissa ja kun hänellä on mahdollisuus jatkaa tutkintaansa ikioman simpanssin kautta, pääsevät hänen aivonsa kunnolla töihin. Williä painaa jatkuvasti huoli eri asioista, muttei halua näyttää sitä muille, joten kaikki näkevät hänet reippaana työntekijänä. Tämä luo hahmoon toimivaa syvyyttä, etenkin kun alkaa miettiä, mitä hän ajattelee eläinkokeista, kun hän itse saa hoidettavaksi simpanssin, jonka huomaa hyvinkin ihmismäiseksi. Franco on jokseenkin uskottava tiedemiehenä, mutta paremmin hän onnistuu ollessaan vain Caesarin isähahmo.
     Itse Caesaria näyttelee Andy Serkis, joka on aivan mieletön roolissaan! Caesar ei ole vain tietokoneella tehty apina, vaan Serkis on esittänyt hahmon kaikki liikkeet ja ilmeet, sekä tehnyt joitain ääntelyjä ja hänen näyttelemisensä pohjalta on luotu digiapina. Leffan aikana ei kuitenkaan koskaan ajattele, etteikö Caesar olisi oikea, sillä niin vakuuttavaa ja täydellistä Serkisin työ on. Serkis on aiemmin työskennellyt samalla tavalla Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna ja King Kongissa (2005) nimikkohahmona, joten esiintymistapa hänelle on todella tuttua puuhaa. Hahmona Caesar on äärimmäisen mielenkiintoinen. Aluksi hän tuntuu pelkältä apinalta, mutta leffan aikana hän alkaa muistuttaa enemmänkin todella karvaista ihmistä. Kuitenkin Caesarin alkaessa pohtia, kuka hän oikeasti on, alkaa apinapuoli nousta enemmän esille. Vaikkei Caesar puhu (jos nyt viittomakieltä ei laske mukaan), koko hänen ajatusmaailmansa välittyy kunnolla katsojille, jolloin on täysin perillä, miksi hän tekee eri asioita. Caesarin upeasti luotujen tunteiden ansiosta hän ei ole vain apina, vaan kunnon hahmo muiden joukossa.

Alzheimerin taudin parantaminen on Willille äärettömän tärkeää, sillä hänen isänsä (John Lithgow) sairastaa sitä. Tämä tuo oivallisen lisän Willin hahmoon ja tämän takia hänen tekonsa ovat kaiken aikaa ymmärrettäviä, minkä lisäksi katsojana haluaa nähdä Willin onnistuvan. Charles-isä ei ole onneksi pelkkä potilashahmo, vaan hänestä on tehty tyyppi, josta näkyy oikeita tunteita; rakkautta poikaansa ja perheen uutta tulokasta kohtaan. Lithgow on erittäin sympaattinen roolissaan, jolloin hänestä alkaa välittämään hyvinkin nopeasti.
     Freida Pinto esittää Willin tyttöystävä Carolinea, joka työskentelee eläinlääkärinä. Valitettavasti alun lyhyttä kohtausta lukuunottamatta hänen ammattinsa ei nouse esille, eikä häneen luoda muuta lisäsisältöä. Caroline on Willin tukena ja leikkii innoissaan Caesarin kanssa, mutta siihen se jää. Hahmo roikkuu poikaystävänsä mukana ja heittää välillä osuvia tai fiksuja repliikkejä, mutta muuten Carolinella ei ole mitään merkitystä tarinan etenemisen kannalta.
     Elokuvassa nähdään myös David Oyelowo Willin pomona herra Jacobsina, Tyler Labine Willin työkaveri Franklinina, Brian Cox tunteettomana eläinsuojan omistajana, Tom Felton suojan inhottavana työntekijä Landonina, Jamie Harris suojan kivana työntekijä Rodneyna ja David Hewlett Willin naapurina, joka ei voi sietää Caesaria. Muuten sivunäyttelijät hoitavat hommansa toimivasti, etenkin Oyelowo varakkaana yhtiön johtajana, joka ei tosin ymmärrä apinoista mitään, mutta Harry Potterista (2001-2011) tuttu Tom Felton vetää aika heikon Draco Malfoy -kopion, mikä on erikoista, sillä hän esitti kymmenen vuotta kyseistä hahmoa ja näytti osaavansa Pottereissa.

Caesarin lisäksi leffassa esiintyy myös muitakin apinoita. Koba (Christopher Gordon) on häijynnäköinen simpanssi, joka on viettänyt elämänsä laboratorioissa tutkittavana ja nopeasti huomaa, ettei Koba ole pitänyt elämästään yhtään. Maurice (Karin Konoval) on suloinen iso oranki, joka ottaa rennosti ja seurailee tilanteita taustalla. Rocket (Terry Notary) on eläinsuojan apinoiden johtaja. Buck (Richard Ridings) on suurikokoinen gorilla, jota muut apinat pelkäävät. Muutkin apinahahmot on toteutettu samalla tavalla kuin Caesar ja jokaista esittää joku henkilö. Näin muidenkin apinoiden tunteet nousevat hienosti esille ja vaikka he eivät puhu muuten kuin omilla ääntelyillään, katsojana on silti täysin perillä heidän mietteistään.

Apinoiden planeetan synty ei ole kovin tavallinen ison budjetin tehoste-elokuva. Vaikka rahaa on selvästi mennyt apinoiden luomiseen ja suureen loppuhuipennukseen, on kyseessä lähinnä draamateos, jossa käsitellään hahmojen tunteita ja ajatuksia, sekä pohdiskellaan, millaista olisi olla, kun ei apinana kuulu ihmisten joukkoon, mutta todella älykkäänä apinana ei kuulu edes omiensa pariin? Tarina kertoo siitä, millaista on, kun lähellä on henkilöitä, jotka rakastavat sinua, mutta olet silti hylkiö ja miten sellainen vaikuttaa sinuun. Caesarin matka on kerrottu hienosti ja rauhallisesti, jolloin hänen kasvava vihansa tuntuu oikeasti ymmärrettävältä. Aluksi teos tuntuu kertovan Willistä, vaikkakin Caesar on vahvasti läsnä, mutta jossain kohtaa tarina uskaltaa vaihtaa päähenkilöksi apinan, joka ei sano mitään. Yksi suuri ero perinteisiin megaleffoihin on se, että mukana on useita kohtauksia, joissa ei puhuta ollenkaan, vaan asioita näytetään ja katsojien annetaan päätellä, mitä on tapahtumassa. Tämä on iso riski ja on olemassa monia, jotka eivät näistä dialogittomista kohtauksista pidä, mutta minusta on upeaa, että riski on otettu. Hieman kuitenkin harmittaa, että asioiden näyttäminen kertomisen sijaan ei päde läpi leffan ja mukana on muutamia kohtia, joissa Willin ääni selittää asioita katsojille, jotka voisi ihan hyvin nähdä kuvinakin. Onneksi nämä repliikit eivät vie makua kokonaisuudesta kuin vain hieman, jolloin teoksesta nauttii kunnolla tällaisenaankin.

Mukana on tosiaan iso finaali, jota kohti tarina kaiken aikaa vie katsojia, mutta sen lisäksi toimintaa ei erityisemmin ole mukana. Tarina kulkeekin rauhallisesti eteenpäin, vaikka rytmi nopeutuu hieman, mitä pidemmälle päästään, jolloin jännitekin kasvaa. On todella mahtavaa, että elokuva saa katsojan hämilleen siitä, kumpaa lajia pitäisi kannustaa voittoon. Tavallaan haluaisi olla ihmisten puolella, sillä alkuperäisessä tarinassa haluaa nähdä ihmisen päihittävän apinoiden perustaman sivilisaation, mutta tällä kertaa apinoihin on saatu niin paljon tunnetta, että he muuttuvat enemmän ihmisiksi kuin ihmiset ja haluaa nähdä tarinan vievän apinat voittoon. Elokuvan nimi ei ole kovin salaileva ja monet tietävät alkuperäisen Apinoiden planeetan, jolloin loppuratkaisu ei tule minään yllätyksenä. Kuitenkin teos saa pidettyä katsojan mielenkiinnon yllä täysillä, jolloin ei edes haittaa, että lopputuloksen tietää etukäteen. Alkuperäisen teoksen faneille on luvassa paljon viittauksia, joista monet voivat riemastua. Itse en ole alkuperäistä nähnyt, mutta tiedän monia juttuja, mitä siinä tapahtuu. Tim Burtonin Apinoiden planeetan olen nähnyt ja olenkin kiitollinen, että saimme tämän sarjan sen sijaan, että Burtonin tarinaa olisi jatkettu.

Vaikka Apinoiden planeetan synty on jo tällaisenaan erittäin hyvä teos, on tarinaan laitettu mukaan sivujuoni koskien Willin kehittelemää ALZ-113 -lääkettä, joka tuntuu aluksi aika pieneltä jutulta, mutta lopputekstien kohdalla tajuaa viimeistään, että tämä sivujuoni olikin erittäin tärkeä. Leffan aikana kannattaakin keskittyä kunnolla, sillä muuten voi olla, ettei huomaa tärkeää hetkeä, joka pohjustaa seuraavan elokuvan lähtökohtia. Sivujuoni on kirjoitettu mukaan erinomaisesti ja se nostaa leffan laatua hieman, jolloin kyseessä on loistava teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa aika tuntematon Rupert Wyatt, joka oli tätä ennen ohjannut vain elokuvan The Escapist (2008). Wyatt kuitenkin osoittaa taitonsa erinomaisesti ja hän on saanut mukaan hienon tunnelman, jolloin haluaisi nähdä lisää hänen teoksiaan. Käsikirjoituksesta vastaavat idean isä Rick Jaffa ja hänen vaimonsa Amanda Silver, jotka ovat kynäilleet loistokkaan tarinan. Kaksikko olisi kuitenkin voinut poistaa muutamia tarpeettomia repliikkejä tai ne olisi voinut älytä poistaa leikkausvaiheessa. Muuten leikkaus on erittäin hyvää, kuten myös kuvaus. Lavasteet ovat mainiot, etenkin eläinsuojassa. Visuaalisesti Apinoiden planeetan synty on aivan tajuttoman hieno! Vain muutamissa kuvissa apinat näyttävät digitaalisilta, mutta muuten on vaikea uskoa, että kyseessä on ihmisnäyttelijä, jota on muokattu tietokoneella. Apinat ovat uskomattoman aidon näköisiä, jolloin niiden olemassaolon uskoo ja jotkut voivat ehkä ihmetellä, miten apinat saatiin koulutettua noin hyvin. Ääniefektit ovat erinomaisia, minkä lisäksi säveltäjä Patrick Doyle on tehnyt todella mainiota työtä musiikkien kanssa. Elokuvan musiikilliset pääteemat ovat jopa kauniita.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on trailereita, poistettuja kohtauksia, kuvagallerioita, sarjan historiasta lyhyesti kertova Mythology of the Apes, elokuvan teosta kertovat pätkät A New Generation of Apes ja Breaking Motion Capture Boundaries, musiikista kertova Composing the Score with Patrick Doyle, apinoista kertova kolmiosainen The Great Apes ja Andy Serkisin roolityöstä Caesarina kertova The Genius of Andy Serkis. Katsottavaa on yhteensä noin puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: Apinoiden planeetan synty on aivan mahtava elokuva. Tarinankerronta on rauhallista ja jännitettä kasvatetaan hienosti, jolloin loppuhuipennus on erittäin pysäyttävä. Mukaan on myös saatu todella mainio sivujuoni, joka on loppujen lopuksi hyvinkin tärkeä seuraavien osien kannalta. Apinoihin on saatu kunnolla mukaan tunteita, jolloin heistä välittää ja heitä kannustaa. Andy Serkis on täydellinen Caesarina, eikä kukaan muu voisi suoriutua roolista yhtä loistokkaasti kuin hän. Muutkin näyttelijät ovat pääasiassa hyviä, vaikka Tom Felton onkin aika rasittava ilkeänä nuorena. Mukana on useita kohtia, joissa ei puhuta mitään ja näin katsojat saavat päätellä asioita itse, mikä on erinomaista. Valitettavasti mukaan on lisätty tarpeettomia repliikkejä toisiin kohtauksiin, joita elokuva ei tarvitse onnistuakseen. Visuaalisesti teos on äärimmäisen näyttävä ja muutamia kuvia lukuun ottamatta apinat näyttävät täysin aidoilta. Tekninen toteutus on muutenkin onnistunut. Alkuperäisten elokuvien fanien kannattaa katsoa Apinoiden planeetan synty, sillä sen lisäksi, että se on erinomainen elokuva, mukana on paljon viittauksia alkuperäiseen teokseen, sekä se aloittaa kertomuksen siitä, miten päästään siihen vaiheeseen saagaa, että alkuperäinen elokuva tapahtuu. Muutenkin suosittelen katsomaan leffan, vaikka epäilisitte sen toimivuutta, kun kyseessä on syntytarina vanhalle klassikolle. Myös ne, jotka eivät isoista tehostepätkistä välitä, voivat kokea tästä riemua, sillä kyseessä on erilainen ja syvällinen teos. Lopputekstien alussa nähdään vielä lyhyt kohtaus, joka todella kannattaa katsoa, sillä se pohjustaa sarjan seuraavaa osaa, Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste flickfeast.co.uk
Rise of the Planet of the Apes, 2011, Twentieth Century Fox Film Corporation, Dune Entertainment, Chernin Entertainment, Ingenious Media, Big Screen Productions, Ingenious Film Partners, Dune Entertainment III

Arvostelu: A United Kingdom (2016)

A UNITED KINGDOM (2016)

Ohjaus: Amma Asante
Pääosissa: David Oyelowo, Rosamund Pike, Jack Davenport, Tom Felton, Laura Carmichael, Terry Pheto, Vusi Kunene ja Nicholas Lyndhurst
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

A United Kingdom perustuu tositapahtumiin suhteesta, joka muutti erästä Afrikan maata erittäin paljon. Itse en ollut aiemmin kuullutkaan tällaisesta tapahtumasta ja kun näin leffan julisteen ensimmäisen kerran, ajattelin kyseessä olevan normaali romanttinen draamaelokuva muiden joukossa. Kuitenkin kun tutkin asiaa, huomasin, että leffalla olisi muutakin tarjottavanaan ja että se pohjautuu oikeisiin tapahtumiin. Kiinnostukseni heräsi hieman, mutten ollut kuitenkaan suunnitellut meneväni katsomaan elokuvaa. Kuitenkin viimeistä lehdistönäytöstä edeltävänä iltana huomasin, että seuraavana päivänä minulla olisi juuri sopiva kolo käydä katsomassa A United Kingdom, joten päätin tietty mennä katsomaan sen.

1940-luvulle sijoittuva tarina mustan miehen ja valkoisen naisen rakkaudesta. Kumpikin joutuu kohtaamaan rasismia; mies naisen kotimaassa ja nainen miehen kotimaassa. Pahat katseet eivät kuitenkaan ole ainoa ongelma pariskunnalle, sillä mies on kotimaansa päällikön perillinen, eikä suhde ole poliittisesti hyväksytty.

Mustaa miestä, eli Betsuanamaan päällikön perillistä Seretse Khamaa näyttelee David Oyelowo, joka ei aluksi täysin vakuuta, mutta pitäessään hienoa puhetta, hänestä löytyy oikeaa asennetta roolia varten, joka jatkuu loppuelokuvan ajan. Seretsen huoli kotimaataan kohtaan välittyy hyvin, minkä lisäksi hän myös selvästi rakastaa tyttöystäväänsä Ruthia. Katsojana tekee pahaa nähdä, kuinka Seretse joutuu henkisesti kamppailemaan Ruthin ja kansansa välillä, sillä hänelle ei anneta mahdollisuutta valita molempia.
     Valkoisena naisena, eli Ruth Williamsina nähdään Rosamund Pike, joka on väärä valinta rooliin. Piken esiintyminen tuntuu väkinäiseltä ja vaikka hän kuinka yrittää näyttää tunteita, hän vaikuttaa todella usein elottomalta, mikä syö uskottavuutta päähenkilöiden rakkaudesta. Vain Gone Girlissä (2014) Pike on ollut oikeasti mainio, esittäessään aika psykoottista tapausta, mutta muuten hän ei oikein tunnu osaavan. Ruth on tavallinen virkailija ja hänen elämänsä kokeekin suuren muutoksen, kun hän pääsee matkustamaan Seretsen kotimaahan. Vaikka Pike ei täysin vakuuta, niin tuntuu silti aika pahalta, kun näkee, miten häntä ei hyväksytä Betsuanamaassa.
     Ensimmäisistä Pirates of the Caribbeaneista (2003-2007) tuttu Jack Davenport näyttelee sir Alistair Canningia, joka tuntuu yrittävän kaikkensa, jotta Seretsen ja Ruthin suhde ei onnistuisi. Sir Canning yrittää olla ystävällinen ja esittää uhkauksensa hienostuneesti, mutta tyylikkään ulkokuoren alta pilkistää kaiken aikaa suuri ääliö. Hahmoa alkaa pikkuhiljaa inhoamaan, mutta on silti pakko myöntää, että Davenport on todella hyvä osassaan.
     Betsuanamaan päällikköä, eli Seretsen setä Tshekediä esittää Vusi Kunene, josta välittyy arvokkuus heti, kun hän ilmestyy ruudulle. Valitettavasti Tshekedikään ei pidä Seretsen naisvalinnasta, minkä takia päähenkilöille aiheutuu vielä enemmän ongelmia. Kunene sopii hyvin rooliinsa, minkä takia on harmi, ettei hahmo esiinny kovin paljoa elokuvassa.
     Elokuvassa nähdään myös Harry Potter -leffasarjasta (2001-2011) tuttu Tom "Draco Malfoy" Felton komissaari Rufus Lancasterina, josta ei täysin tiedä, kenen puolella hän on, Laura Carmichaelin esittämä Ruthin sisko Muriel, joka pelkää pariskunnan puolesta, Nicholas Lyndhurstin esittämä Ruthin isä George, joka on täysin Seretseä vastaan, Terry Pheton näyttelemä Seretsen sisko Naledi, joka ei täysin pidä Ruthista ja Abena Ayivorin näyttelemä Tshekedin vaimo, joka ei pidä Ruthista yhtään.

A United Kingdomin alku tuntuu lähinnä kiirehtivältä romanttiselta elokuvalta, jossa ei ole mitään ihmeellistä. Sellainen tavallinen romanttinen pätkä, jossa nainen ja mies tapaavat, rakastuvat, jotain tapahtuu ja leffa viihdyttää kestonsa läpi, muttei jää erityisemmin mieleen. Sellainen, mutta nopeutettuna. Aluksi lähinnä miettii, että onpas leffassa kehno rytmitys ja että tätäkö pitäisi nyt katsoa vielä vähän yli puolitoista tuntia? Onneksi kun Seretse paljastaa todellisen henkilöllisyytensä Ruthille ja hahmot päättävät muuttaa Betsuanamaahan, elokuvan tempo rauhoittuu. Aivan kuin tekijät olisivat odottaneet sitä hetkeä, kun Lontoosta päästään pois, jolloin koko Lontoo-osuus on tiivistetty hölmösti. Samalla alkaa ilmestyä erilaisia ongelmia, kun pariskunnan suhdetta ei hyväksytä. Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle, jolloin tummaihoisten asema ei ollut monissa maissa kovin erityinen, joten vaikka monet hyväksyvät Seretsen, monet myös katsovat häntä pahasti ja huutelevat hänen peräänsä törkeitä. Sen lisäksi, että Ruth joutuu kuuntelemaan, kuinka kaduilla liikkuvat tuntemattomat huutelevat pariskunnalle, kun he ovat ulkona, hän joutuu myös kestämään isäänsä, joka ei hyväksy Seretseä ollenkaan, eikä suostu pitää Ruthia tyttärenään, jos hän valitsee mustan miehen. Tässä kohtaa luulisi, että kaikki muuttuisi paremmaksi, kun päästään Betsuanamaahan.

Mutta ei. Ruth on joutunut näkemään rasismia koko elämänsä, mutta hän ei ole koskaan ollut se, jota halveksutaan ihonvärin takia. Betsuanamaan kansa ei hyväksy Ruthia ollenkaan ja he suostuvat puhumaan hänelle tai auttamaan häntä vain, jos Seretse käskee heitä tekemään niin. Yhtäkkiä Ruthia vastaan tuntuu olevan satoja ihmisiä, minkä lisäksi hänen kotimaassaan on tärkeitä henkilöitä, jotka tekevät kaikkensa estääkseen suhteen jatkumisen. Katsojana käy hyvin nopeasti sääliksi pariskuntaa ja haluaa todella tietää, miten tilanne ratkeaa? Vaikka rasismi on kauhea asia, on hienoa, että leffassa se esitetään kumpaankin suuntaan, jolloin kumpikaan osapuoli ei oikeastaan ole toista hyväksyvämpi ja inhimmillisempi. Vaikka elokuvasta löytyykin näitä todella mainioita teemoja ja asioita, niin valitettavasti elokuva tuntuu välillä hieman junnaavan paikoillaan, eikä tarina oikein etene. Loppuosio leffasta ei enää pidä samalla lailla mukanaan, jolloin elokuva ei pääse hienouteensa, jota se on tavoitellut. Tämän lisäksi myös kohtaukset, joissa Ruth esiintyy ilman Seretseä, eivät oikein tunnu miltään Piken esiintymisen takia, jolloin elokuvasta puuttuu oikeaa tunnetta. Lopputuloksena on hyvä, mutta hieman epätasapainossa heiluva rakkaustarina, jonka olisi voinut tehdä paremmin muutamilla muutoksilla.

Elokuvan on ohjannut Amma Asante, joka on aiemmin ohjannut vain pari elokuvaa, minkä lisäksi hän on näytellyt televisiosarjoissa. Asante on saanut useasti tuotua elokuvaan kauneutta sekä henkisesti että visuaalisesti, mutta jotain siitäkin jää uupumaan. Guy Hibbertin kynäilemä käsikirjoitus tarjoaa välillä hieman kummallisen kuuloisia repliikkejä, jotka eivät tunnu kovin luonnollisilta. A United Kingdom on kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa rytmitys tuntuu heittelevän oudosti. Ajankuva on saatu hyvin luotua puvustuksen kautta. Myös lavasteet ovat mainioita. Patrick Doylen säveltämä musiikki ei erityisemmin pääse esille, eikä jää mieleen.

Yhteenveto: A United Kingdom on hyvä elokuva, mutta siitä jää uupumaan vielä paljon, jotta se olisi hieno. Aluksi se tuntuu lähinnä tavalliselta romanttiselta leffalta, joka vain hyppii kohtauksesta toiseen oudon kiirehtivästi. Vasta kun päästään Afrikkaan, elokuva alkaa vihdoin rauhoittua ja tarinaan pääsee paremmin mukaan. Päähenkilöiden parisuhteesta tulee uskottavampi ja leffasta nauttii paremmin. Vaikka rasismi on hirveä asia, niin on tavallaan hienoa, että se näytetään myös toisinpäin, Ruthin huomatessa, että Betsuanamaan asukkaat eivät hyväksy häntä, koska hän on valkoinen. Valitettavasti Ruthia esittävä Rosamund Pike on väärä valinta rooliin ja hän on läpi elokuvan todella eloton, eikä hänestä erityisemmin voi nähdä aidon tuntuisia tunteita. David Oyelowo sen sijaan on mainio osassaan Seretsenä, etenkin pitäessään vaikuttavaa puhetta, minkä lisäksi oli hienoa nähdä Jack Davenport ja Tom Felton pitkästä aikaa. Jos elokuvan aihe kiinnostaa, niin kannattaa se käydä katsomassa, sillä siitä löytyy todella hyviä juttuja. Valitettavasti lopputulos on useaan otteeseen hieman vaisu, jolloin A United Kingdom ei tunnu osuvan maalitauluunsa - ainakaan kovin keskelle.

Kirjoittanut: Joonatan, 17.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
A United Kingdom, 2016, Pathé, BBC Films, Ingenious Media, British Film Institute, Yoruba Saxon Productions, Harbinger Pictures, Perfect Weekend, Film United

Arvostelu: Jack Reacher / Jack Reacher: Tappajan jäljillä (2012)

JACK REACHER (2012)

JACK REACHER: TAPPAJAN JÄLJILLÄ

Ohjaus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Tom Cruise, Rosamund Pike, David Oyelowo, Jai Courtney, Richard Jenkins, Alexia Fast, Robert Duvall, Joseph Sikora ja Werner Herzog
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun kuulin, että Jack Reacherista tehdään elokuva, nimi ei sanonut minulle mitään, ennen kuin sain selville, että kyseessä on Lee Childin kirjojen (1997-) päähenkilö. Itse en ole kirjoja lukenut, mutta tiesin kyseessä olevan jonkinlaisia jännäreitä. Mielenkiintoni heräsi, kun Tom Cruise kiinnitettiin pääosaan ja siinä kohtaa halusin varmasti nähdä elokuvan. Katsoinkin Jack Reacherin ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten. Nyt kun elokuva saa jatko-osan Jack Reacher: Never Go Back (2016), niin täytyi tietysti virkistää muistia ja katsoa valmistautumiseksi ensimmäinen elokuva uudestaan ja arvostella se. Tämä kyseinen elokuva perustuu Childin kirjaan "One Shot" (2005).

Viisi ihmistä ammutaan ja väärää henkilöä syytetään tapoista. Mies nimeltä Jack Reacher saapuu paikalle tutkimaan tapausta.

Tom Cruise on oikein mainio toimintatähti ja omasta mielestäni sopii päärooliin Jack Reacheriksi. Kirjojen fanit taas eivät voi sietää ratkaisua, sillä Cruise on aivan liian lyhyt verrattuna kirjojen kuvaukseen hahmosta. Silti Cruise osaa olla juuri oikeanlainen heppu ja kykenee esittämään olevansa todellakin kova äijä. Muuten hän ei vedä erityisemmin hienoa suoritusta ja onkin aika samanlainen kuin esimerkiksi elokuvassa Knight and Day (2010). Cruise toimii elokuvassa myös tuottajana.
     Reacheria tutkinnassa auttaa Rosamund Piken näyttelemä asianajaja Helen Rodin. Helen yrittää saada todistettua, että tapoista syytetty mies James Barr onkin syytön. Pike on ihan hyvä roolissaan, muttei erityisemmin vakuuta, eikä jää mieleen. Hahmon isänä, piirisyyttäjä Rodinina nähdään Richard Jenkins. Helenin isä yrittää saada Barrin vankilaan.
     David Oyelowo nähdään etsivä Emersonina, joka yrittää myös selvittää tapausta, eikä oikeastaan lämpene ajatukselle, että Reacher "pyörii jaloissa". Hahmo on alkupuolella aika tylsä, mutta onneksi häneen saadaan lisäsisältöä lopussa. Oyelowo sopii osaansa.
     En erityisemmin välitä Jai Courtneysta näyttelijänä. Hän on vain yhdessä elokuvassa - Suicide Squad (2016) - saanut minut vakuutettua, että hän kuuluisi elokuviin, mutta muuten hän on pääasiassa vain heikko tai huono. En edes muistanut, että Courtney esiintyy elokuvassa ja aluksi en oikein pitänyt siitä, mutta loppujen lopuksi hän toimi ihan hyvin roolissaan. Courtney nähdään elokuvan todellisena tappajana.
     Elokuvassa nähdään myös Alexia Fast nuorena naisena Sandyna, joka liikkuu hieman väärissä porukoissa; Robert Duvall Martin Cashina, josta on Reacherille apua; sekä Joseph Sikora syytettynä James Barrina, joka ei kovin paljoa esiinny elokuvassa. Myös pääasiassa ohjaustöitä tehnyt Werner Herzog esiintyy elokuvassa ja kirjailija Lee Child tekee cameon.

Jack Reacherissa on tehty hieman erilainen ratkaisu ja todellinen tappaja paljastetaan heti elokuvan alussa. Tappajan jättämä hylsy yhdistetään James Barriin, joka vangitaan. Kun häntä kuulustellaan, Barr pyytää poliiseja etsimään Reacherin. Kyseinen henkilö saapuukin yllättäen paikalle ja on aivan varma Barrin syyllisyydestä. Kun todisteet alkavatkin vaikuttaa siltä, ettei Barr olekaan oikea tappaja, Reacher alkaa yhdessä Helenin kanssa etsiä tappajaa ja he yrittävät selvittää motiivia tapoille.

Omasta mielestäni on toimiva ratkaisu, että tappaja paljastetaan jo alussa, jolloin haluaa nähdä, miten päähenkilö selvittää tappajan henkilöllisyyden, jonka itse tietää jo. Tavallaan tätä voi verrata "spoileri paradoksiin", jossa tarinan seuraaminen on miellyttävämpää, jos tietää etukäteen ratkaisun. Onneksi elokuvasta löytyy myös jonkinlainen yllätyskäänne, vaikka senkin voi helposti arvata, jos on katsonut tällaisia elokuvia paljon. Elokuvan rakenne toimii mainiosti ja kyseessä on oikein kelpo jännityselokuva. Toimintaa löytyy, lähinnä lähitaisteluita, joissa mätkitään nyrkeillä turpaan. Onhan se hienoa nähdä, kuinka pätkä-Cruise pistää isokokoisia äijiä kumoon muutamalla lyönnillä. Välillä Cruise heittää väliin toimivaa läppää, jotka saavat katsojan vähintään hymähtämään ja välillä jopa naurahtamaan. Tappelukohtaukset ovat kekseliäästi toteutettuja, etenkin kohta, jossa kaksi toheloa hyökkää Reacherin kimppuun ja lähinnä vain telovat toisiaan, samalla kun Reacher seuraa hämmentyneenä vierestä. Elokuvasta löytyy myös ammuskelua ja ihan menevä autotakaa-ajo. Lopussa nähdään aika turha nyrkkimätkintä, kun jostain kumman syystä pitää ottaa miehestä mittaa kunnolla, eikä luoti päähän yksinkertaisesti riitä. Kovin ihmeellinen pätkä ei ole kyseessä, mutta kyllä se jaksaa helposti viihdyttää läpi kestonsa, vaikka joitain hitaampiakin kohtia on mukana.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Christopher McQuarrie, joka on tätä ennen ohjannut vain elokuvan The Way of the Gun (2000). Hänellä on selkeästi enemmän kokemusta kirjoittamisesta, mutta suoriutuu ohjauksestakin mallikkaasti. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Etenkin toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäästi kuvattuja, eikä ärsyttävää, heiluvaa kameratyöskentelyä ole nähtävissä. Visuaalisia tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta äänimaailmalla on tuotu lisää voimaa nyrkkitappeluihin ja räiskintäosioihin. Jack Reacherin musiikista vastaa Joe Kraemer ja vaikka musiikki säestää ihan toimivasti elokuvaa, niin jälkikäteen se ei jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Jack Reacher on kelpo toimintajännäri. Se ei ole ihmeellinen, mutta ihan viihdyttävä silti. Vaikka Tom Cruisen esittämänä Reacher ei olekaan sellainen kuin kirjat antavat ymmärtää, niin hän toimii pääosassa mainiosti. Toimintapätkät ovat hyvin toteutettuja ja kekseliäitä. Lopun lähitappelu on aika tarpeeton, mutta kyllähän se menee muun elokuvan ohessa. Huumoria on mukana juuri sopivasti ja on mielestäni toimiva ratkaisu paljastaa tappaja jo ensiminuuteilla. Jos Lee Childin kirjat uppoavat, niin kannattaa tämä katsoa - kunhan pääsee yli Cruisen koosta. Jännityselokuvien ystäville suosittelen tätä. Jack Reacher oli hieman parempi elokuva kuin muistin ja odotan kyllä näkeväni uuden Jack Reacher: Never Go Backin.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jack Reacher, 2012, Paramount Pictures, Skydance Pictures, Mutual Film Company, TC Productions