Arvostelu: Orion ja Pimeys (Orion and the Dark - 2024)

ORION JA PIMEYS

ORION AND THE DARK

Ohjaus: Sean Charmatz

Pääosissa: Jacob Tremblay, Paul Walter Hauser, Mia Akemi Brown, Angela Bassett, Natasia Demetriou, Golda Rosheuvel, Nat Faxon, Ike Barinholtz, Aparna Nancherla, Colin Hanks, Carla Gugino, Matt Dellapina, Jack Fisher ja Werner Herzog

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Orion and the Dark, eli suomalaisittain Orion ja Pimeys perustuu Emma Yarlettin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 2014. DreamWorks-yhtiöllä kiinnostuttiin Yarlettin kirjasta ja yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet animaatioadaptaatiota varten. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Orion ja Pimeys on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Yarlettin kirja ei ole tuttu, mutta innostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Katsoinkin Orionin ja Pimeyden Netflixistä heti sen julkaisupäivänä.

Nuori Orion-poika pelkää aika lailla kaikkea, eritoten pimeää. Eräänä yönä hän joutuu kohtaamaan pelkonsa, kun itse Pimeys saapuu hänen luokseen ja pyytää Orionia viettämään yön hänen seurassaan, nähdäkseen, ettei pimeässä ole oikeasti mitään pelättävää.

Elokuvan keskiössä ovat sen nimen mukaisesti aika lailla kaikkea pelkäävä poika Orion (äänenä Jacob Tremblay) ja itse Pimeys (Paul Walter Hauser), joka yhtenä yönä saapuu Orionin huoneeseen, kyllästyneenä pojan jokailtaiseen valitukseen pimeästä. Orion on hupaisa ja monille myös enemmän tai vähemmän samaistuttava hahmo, neuroottisen pojan ahdistuessa ties mistä luokan edessä puhumisesta puhelimien radiosäteilyyn, meressä uiviin haikaloihin ja kesken matkan potentiaalisesti hajoaviin luokkaretkibusseihin. Pimeys taas on rento heppu, joka haluaa näyttää Orionille, ettei pimeässä ole mitään pelättävää. Tämän pidettävän kaksikon yölliseen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pimeyden kanssa öisin kulkevat Nukku (Natasia Demetriou), joka pistää ihmiset unten maille, Unetar (Angela Bassett), joka loihtii ihmisten unet, Rauha (Aparna Nancherla), joka yrittää varmistaa hiljaisuuden öisin, heidän työtään häiritsevät Unettomuus (Nat Faxon), joka saapuu juuri nukahtamisen hetkellä kuiskailemaan ihmisten korviin ahdistuksen aiheita, jotka takuulla valvottavat kuulijaansa ja Selittämättömät äänet (Golda Rosheuvel), joka on omiaan lietsomaan Orionin kaltaisten lasten pimeänpelkoa. Ja sitten on myös koko poppoon arkkivihollinen, eli Valo (Ike Barinholtz). Sivuhahmoista tulee herkästi mieleen Pixarin Inside Out - Mielen sopukoissa -elokuvan (Inside Out - 2015) monenkirjava joukko ja vaikka etenkin Nukun kyseenalaiset metodit tarjoavat hyvää huumoria, jää poppoo hieman tylsäksi.

Orion ja Pimeys on tähän mennessä alkuvuoden isoin pettymys itselleni. Kaikki vaikutti ennakkoon lupaavalta ja ensimmäisen puoliskonsa ajan leffa on oikein mainio. On huvittavaa ja paikoin samaistuttavaa kuunnella Orionin kertojaääntä, tämän avatessa erilaisia fobioitaan. Homma menee aavistuksen pidemmälle kuin lastenleffoissa yleensä ja elokuva tarttuu kypsemmin esimerkiksi ahdistukseen. Kun Pimeys saapuu ja nappaa Orionin mukaansa yölliseen seikkailuun, meno viihdyttää mukavasti. Sen enempää ei kannata kaiken logiikkaa jäädä pohtimaan, mutta homma toimii menevästi.

Sitten suurin piirtein puolen välin paikkeilla jotain tapahtuu ja oivallisesti käynnistynyt elokuva tekee aikamoisen mahalaskun. Varsin suoraviivaisesti edennyt leffa lähtee kikkailemaan kerronnallaan ja kohtaus kohtaukselta kadottaa punaista lankaansa. Kaikki on sujunut hyvin ja Orion alkaa vähitellen hoksaamaan Pimeyden pointtia, mutta sitten mukaan on täytynyt kirjoittaa konflikti ja siinä kohtaa leffa kaatuu. Konflikti on heitetty mukaan kehnosti, vieden hahmojen kehitystä roimasti taaksepäin. Siitä eteenpäin leffa muuttuu totaaliseksi tajunnanvirtaryöpytykseksi, jota katsoessa ei voi kuin toivoa, että tekijät saisivat palautettua homman takaisin raiteilleen. Näin ei kuitenkaan käy, vaan leffa puskee mukaan toinen toistaan tyhmempiä vetoja. Sekava kerronta yhdistettynä kädenlämpöiseen ja kömpelöön filosofisuuteen eksistentiaalisista asioista tuntuu kuin köyhän miehen Charlie Kaufmanilta, enkä voinut uskoa silmiäni elokuvan päätyttyä, kun lopputeksteissä seisoo, että käsikirjoitus on itse Kaufmanin käsialaa. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Kaufmanin töistä Tahrattomasta mielestä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) nukkeanimaatio Anomalisaan (2015) ja myöskin Netflixissä julkaistuun I'm Thinking of Ending Thingsiin (2020). Orionia ja Pimeyttä katsoessani olin pöyristynyt Kaufmanin käsikirjoituksen kasvavasta kehnoudesta.

Asiaa ei varmasti auta, että ohjaajana toimii ensikertalainen Sean Charmatz. Kaufmanin tekstit voivat olla haasteellisia kokeneemmallekin tekijälle ja osaamattomissa käsissä potentiaalisesti laadukaskin kirjoitus voi romahtaa toteutusvaiheessa. Oli syypää Kaufman tai Charmatz tai molemmat, lopputulos tuntuu samanaikaisesti turhan monimutkikkaalta ja sekavalta lapsille, että hieman liian lapselliselta ja pliisulta aikuisille. Sentään Orion ja Pimeys on visuaalisesti miellyttävä alusta loppuun. Animaatiojälki mukailee lasten satukirjojen kuvituksia. Luonnosteleva piirrostyyli yhdistettynä oivaan värienkäyttöön ja kekseliäisiin yksityiskohtiin ihastuttaa silloin, kun tarinalliset ratkaisut turhauttavat. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu sen rinnalle ja Kevin Laxin ja Robert Lydeckerin säveltämät musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orion and the Dark, 2024, DreamWorks Animation, Mikros Animation

Arvostelu: Jack Reacher / Jack Reacher: Tappajan jäljillä (2012)

JACK REACHER (2012)

JACK REACHER: TAPPAJAN JÄLJILLÄ

Ohjaus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Tom Cruise, Rosamund Pike, David Oyelowo, Jai Courtney, Richard Jenkins, Alexia Fast, Robert Duvall, Joseph Sikora ja Werner Herzog
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun kuulin, että Jack Reacherista tehdään elokuva, nimi ei sanonut minulle mitään, ennen kuin sain selville, että kyseessä on Lee Childin kirjojen (1997-) päähenkilö. Itse en ole kirjoja lukenut, mutta tiesin kyseessä olevan jonkinlaisia jännäreitä. Mielenkiintoni heräsi, kun Tom Cruise kiinnitettiin pääosaan ja siinä kohtaa halusin varmasti nähdä elokuvan. Katsoinkin Jack Reacherin ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten. Nyt kun elokuva saa jatko-osan Jack Reacher: Never Go Back (2016), niin täytyi tietysti virkistää muistia ja katsoa valmistautumiseksi ensimmäinen elokuva uudestaan ja arvostella se. Tämä kyseinen elokuva perustuu Childin kirjaan "One Shot" (2005).

Viisi ihmistä ammutaan ja väärää henkilöä syytetään tapoista. Mies nimeltä Jack Reacher saapuu paikalle tutkimaan tapausta.

Tom Cruise on oikein mainio toimintatähti ja omasta mielestäni sopii päärooliin Jack Reacheriksi. Kirjojen fanit taas eivät voi sietää ratkaisua, sillä Cruise on aivan liian lyhyt verrattuna kirjojen kuvaukseen hahmosta. Silti Cruise osaa olla juuri oikeanlainen heppu ja kykenee esittämään olevansa todellakin kova äijä. Muuten hän ei vedä erityisemmin hienoa suoritusta ja onkin aika samanlainen kuin esimerkiksi elokuvassa Knight and Day (2010). Cruise toimii elokuvassa myös tuottajana.
     Reacheria tutkinnassa auttaa Rosamund Piken näyttelemä asianajaja Helen Rodin. Helen yrittää saada todistettua, että tapoista syytetty mies James Barr onkin syytön. Pike on ihan hyvä roolissaan, muttei erityisemmin vakuuta, eikä jää mieleen. Hahmon isänä, piirisyyttäjä Rodinina nähdään Richard Jenkins. Helenin isä yrittää saada Barrin vankilaan.
     David Oyelowo nähdään etsivä Emersonina, joka yrittää myös selvittää tapausta, eikä oikeastaan lämpene ajatukselle, että Reacher "pyörii jaloissa". Hahmo on alkupuolella aika tylsä, mutta onneksi häneen saadaan lisäsisältöä lopussa. Oyelowo sopii osaansa.
     En erityisemmin välitä Jai Courtneysta näyttelijänä. Hän on vain yhdessä elokuvassa - Suicide Squad (2016) - saanut minut vakuutettua, että hän kuuluisi elokuviin, mutta muuten hän on pääasiassa vain heikko tai huono. En edes muistanut, että Courtney esiintyy elokuvassa ja aluksi en oikein pitänyt siitä, mutta loppujen lopuksi hän toimi ihan hyvin roolissaan. Courtney nähdään elokuvan todellisena tappajana.
     Elokuvassa nähdään myös Alexia Fast nuorena naisena Sandyna, joka liikkuu hieman väärissä porukoissa; Robert Duvall Martin Cashina, josta on Reacherille apua; sekä Joseph Sikora syytettynä James Barrina, joka ei kovin paljoa esiinny elokuvassa. Myös pääasiassa ohjaustöitä tehnyt Werner Herzog esiintyy elokuvassa ja kirjailija Lee Child tekee cameon.

Jack Reacherissa on tehty hieman erilainen ratkaisu ja todellinen tappaja paljastetaan heti elokuvan alussa. Tappajan jättämä hylsy yhdistetään James Barriin, joka vangitaan. Kun häntä kuulustellaan, Barr pyytää poliiseja etsimään Reacherin. Kyseinen henkilö saapuukin yllättäen paikalle ja on aivan varma Barrin syyllisyydestä. Kun todisteet alkavatkin vaikuttaa siltä, ettei Barr olekaan oikea tappaja, Reacher alkaa yhdessä Helenin kanssa etsiä tappajaa ja he yrittävät selvittää motiivia tapoille.

Omasta mielestäni on toimiva ratkaisu, että tappaja paljastetaan jo alussa, jolloin haluaa nähdä, miten päähenkilö selvittää tappajan henkilöllisyyden, jonka itse tietää jo. Tavallaan tätä voi verrata "spoileri paradoksiin", jossa tarinan seuraaminen on miellyttävämpää, jos tietää etukäteen ratkaisun. Onneksi elokuvasta löytyy myös jonkinlainen yllätyskäänne, vaikka senkin voi helposti arvata, jos on katsonut tällaisia elokuvia paljon. Elokuvan rakenne toimii mainiosti ja kyseessä on oikein kelpo jännityselokuva. Toimintaa löytyy, lähinnä lähitaisteluita, joissa mätkitään nyrkeillä turpaan. Onhan se hienoa nähdä, kuinka pätkä-Cruise pistää isokokoisia äijiä kumoon muutamalla lyönnillä. Välillä Cruise heittää väliin toimivaa läppää, jotka saavat katsojan vähintään hymähtämään ja välillä jopa naurahtamaan. Tappelukohtaukset ovat kekseliäästi toteutettuja, etenkin kohta, jossa kaksi toheloa hyökkää Reacherin kimppuun ja lähinnä vain telovat toisiaan, samalla kun Reacher seuraa hämmentyneenä vierestä. Elokuvasta löytyy myös ammuskelua ja ihan menevä autotakaa-ajo. Lopussa nähdään aika turha nyrkkimätkintä, kun jostain kumman syystä pitää ottaa miehestä mittaa kunnolla, eikä luoti päähän yksinkertaisesti riitä. Kovin ihmeellinen pätkä ei ole kyseessä, mutta kyllä se jaksaa helposti viihdyttää läpi kestonsa, vaikka joitain hitaampiakin kohtia on mukana.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Christopher McQuarrie, joka on tätä ennen ohjannut vain elokuvan The Way of the Gun (2000). Hänellä on selkeästi enemmän kokemusta kirjoittamisesta, mutta suoriutuu ohjauksestakin mallikkaasti. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Etenkin toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäästi kuvattuja, eikä ärsyttävää, heiluvaa kameratyöskentelyä ole nähtävissä. Visuaalisia tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta äänimaailmalla on tuotu lisää voimaa nyrkkitappeluihin ja räiskintäosioihin. Jack Reacherin musiikista vastaa Joe Kraemer ja vaikka musiikki säestää ihan toimivasti elokuvaa, niin jälkikäteen se ei jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Jack Reacher on kelpo toimintajännäri. Se ei ole ihmeellinen, mutta ihan viihdyttävä silti. Vaikka Tom Cruisen esittämänä Reacher ei olekaan sellainen kuin kirjat antavat ymmärtää, niin hän toimii pääosassa mainiosti. Toimintapätkät ovat hyvin toteutettuja ja kekseliäitä. Lopun lähitappelu on aika tarpeeton, mutta kyllähän se menee muun elokuvan ohessa. Huumoria on mukana juuri sopivasti ja on mielestäni toimiva ratkaisu paljastaa tappaja jo ensiminuuteilla. Jos Lee Childin kirjat uppoavat, niin kannattaa tämä katsoa - kunhan pääsee yli Cruisen koosta. Jännityselokuvien ystäville suosittelen tätä. Jack Reacher oli hieman parempi elokuva kuin muistin ja odotan kyllä näkeväni uuden Jack Reacher: Never Go Backin.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jack Reacher, 2012, Paramount Pictures, Skydance Pictures, Mutual Film Company, TC Productions