Arvostelu: Hurja jengi 2 (The Bad Guys 2 - 2025)

HURJA JENGI 2

THE BAD GUYS 2

Ohjaus: Pierre Perifel

Pääosissa: Sam Rockwell, Craig Robinson, Marc Maron, Awkwafina, Anthony Ramos, Zazie Beetz, Danielle Brooks, Natasha Lyonne, Maria Bakalova, Alex Borstein, Richard Ayoade, Lilly Singh ja Omid Djalili

Genre: animaatio, rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Aaron Blabeyn lastenkirjoihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Hurja jengi (The Bad Guys - 2022) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty tulossa. Ääninäyttelijät nauhoittivat uudet repliikit ja animaattorit kävivät töihin, samalla kuin toinen tiimi työsti Netflixiin jouluteemaisen lyhytelokuvan Hurja jengi: Hurjaa joulua! (The Bad Guys: A Very Bad Holiday - 2023) ja halloweenteemaisen lyhytelokuvan Hurja jengi: Kummituskeikka (The Bad Guys: Haunted Heist - 2024). Nyt Hurja jengi 2 on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin sen näkemistä ihan positiivisin mielin. Pidin niin ensimmäisestä elokuvasta kuin myös Netflix-lyhäreistä ja kävinkin katsomassa Hurja jengi 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.

Lain kaidalle tielle siirtynyt Hurja jengi yrittää aloittaa uuden, rehellisen elämän, mutta heidän rikollinen taustansa palaa kummittelemaan, kun joku lavastaa heidät ryöstövyyhdistä.

Hurjan jengin tuttu rosvoviisikko herra Susi (äänenä Sam Rockwell), herra Hai (Craig Robinson), herra Käärme (Marc Maron), herra Piraija (Anthony Ramos) ja neiti Tarantella (Awkwafina) tekevät paluun, joskin he eivät ole enää rosvoja. Ykkösleffan päätteeksi hahmot päättivät nimittäin jättää rikollisen elämän taakseen ja aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Tämä koituu kuitenkin odotettua haastavammaksi, kun esimerkiksi mikään paikka ei suostu palkkaamaan heitä töihin, heidän ryöstettyä kyseisen paikan joskus aiemmin. Hahmot ovat pääasiassa tutut mainiot itsensä, uudesta suunnastaan huolimatta. Susi yrittää pitää pakkaa kasassa, Tarantella hoitaa tekniset hommat edelleen, samalla kun Hai ja Piraija tarjoavat hyvää komediaa sekaan. Vain herra Käärme on muuttunut kummalliseksi, aloitettuaan ties mitä uusia harrastuksia, joita entinen herra Käärme olisi inhonnut.

     Myös Suden ihastuksenkohde Diana (Zazie Beetz) on jättänyt murtovarkaudet taakseen ja hän on onnistunut nousemaan kuvernööriksi. Poliisipäällikkö Luggins (Alex Bornstein) taas on saanut ylennyksen poliisikomentajaksi. Mutta eipä leffassa juuri tarinaa olisi, jos kaikki olisivat hyviksiä ja niinpä sekaan heitetään uusi konnakolmikko, johon kuuluvat lumileopardi Kitty Kat (Danielle Brooks), korppi Kuolo (Natasha Lyonne) ja villisika Saparo (Maria Bakalova), jotka lavastavat Suden, Hain, Käärmeen, Piraijan ja Tarantellan uuden rikosaallon aiheuttajiksi. Diana ja Luggins pysyvät oivallisina hahmoina ja uusina tuttavuuksina esiteltävä trio toimii myös mainiosti.

Hurja jengi 2 on jälleen osoitus siitä, että tässä on DreamWorksin se tämänhetkinen franchise, johon yhtiön kannattaa panostaa tosissaan ja unohtaa vaikkapa kehnot Trolls-rainat (2016-2023), Kung Fu Panda -sarjan (2008-) uudelleenlämmittelyn, sekä erityisesti Näin koulutat lohikäärmeesi -leffojen (How to Train Your Dragon - 2010-2019) tekemisen näyteltyinä versioina. Mielestäni Hurja jengi 2 on vielä edeltäjäänsä lystikkäämpi koko perheen elokuva, joka onnistuu tarjoamaan runsaasti vauhdikasta menoa ja meininkiä, ilman että homma muuttuu missään kohtaa aivottomaksi koheltamiseksi ja melskaamiseksi, mitä vastikään ilmestynyt ärsyttävä Smurffit-elokuva (Smurfs - 2025) edusti. Vitsejä tarjotaan kaikenikäisille, oli kyse sitten visuaalisista hauskuutteluista tai hilpeistä repliikeistä. Tai yllättävänkin huvittavasta pieruepisodista. Itse elokuvaihmisenä hykertelin kuitenkin eniten sitä, että hahmojen jahtaama "MacGuffin" oli kirjaimellisesti nimetty macguffiniitiksi. 

On kiinnostavaa seurata, kuinka Susi, Hai, Käärme, Piraija ja Tarantella yrittävät päästä tavalliseen työelämään ja kuinka maailma ei ole valmis antamaan viisikolle anteeksi näiden aiempia tekoja. Kun heidät lavastetaan rikoksista, leffa lähtee vielä paremmin käyntiin, tarjoten monenmoista tapahtumaketjua, joista pari (alun takaa-ajo Kairossa ja myöhemmin karkumatka naurettavan yliampuvaksi äityvältä väkijoukolta) ovat todella mukaansatempaavaa seurattavaa. Loppuhuipennus paisuu todella lennokkaaksi ja sitä seuratessa kannattaa olla miettimättä, minkä villien asioiden toteutuminen olisi todellisuudessa täyttä mahdottomuutta. Loppupää vielä vihjailee kolmosleffasta, joka on jo työn alla ja minä sanon vain, että "antakaa palaa". Käyn mielelläni katsomassa Hurja jengi 3:n, kun sellainen saapuu teattereihin.

Visuaalisesti Hurja jengi 2 tarjoaa aikamoista silmäkarkkia, vaikka nykypäivälle ominainen "papu-suu" -tyyli vaivaa osaa ihmishahmoista. Eläinhahmot näyttävät kuitenkin hyviltä ja liikkuvat sulavasti. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja tosissaan animaattorit pääsevät valloilleen suurten toimintakohtausten aikana. Ykkösosan tapaan leffa myös yhdistelee hieman kaksi- ja kolmiulotteisuutta, mikä luo elokuvasarjalle kivan ulkoasun. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös tyylikästä. Lisäksi äänityöskentely on oivaa ja Daniel Pembertonin musiikit säestävät menoa toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bad Guys 2, 2025, DreamWorks Animation, Scholastic Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Linnunradan käsikirja liftareille (The Hitchhiker's Guide to the Galaxy - 2005)

LINNUNRADAN KÄSIKIRJA LIFTAREILLE

THE HITCHHIKER'S GUIDE TO THE GALAXY

Ohjaus: Garth Jennings

Pääosissa: Martin Freeman, Mos Def, Zooey Deschanel, Sam Rockwell, Alan Rickman, Warwick Davis, John Malkovich, Anna Chancellor, Ian McNeice, Richard Griffiths, Helen Mirren, Bill Nighy ja Stephen Fry

Genre: scifi, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, eli suomalaisittain Linnunradan käsikirja liftareille perustuu Douglas Adamsin samannimiseen tarinaan, joka esitettiin ensin radiokuunnelmana vuonna 1978 ja sitten julkaistiin kirjana vuonna 1979. Teoksen pohjalta oli jo vuonna 1981 tehty televisiosarja, minkä lisäksi siitä ryhdyttiin jo tuolloin suunnittelemaan elokuvasovitusta. Aluksi Adams teki diilin Ivan Reitmanin, Joe Medjuckin ja Michael C. Grossin kanssa, mutta kun Reitman päättikin tehdä Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984), projekti jäi limboon lähes pariksi vuosikymmeneksi. Vuonna 2001 Jay Roach lähestyi Adamsia adaptaatioidean kanssa ja Adams ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta elokuvalle. Adams ei kuitenkaan saanut tekstiä valmiiksi, sillä hän menehtyi toukokuussa 2001. Roach päätti tehdä kaikkensa viedäkseen projektin loppuun ja pestasi Karey Kirkpatrickin työstämään käsikirjoituksen päätökseen. Työryhmä kasattiin, näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2004. Lopulta Linnunradan käsikirja liftareille sai maailmanensi-iltansa 20. huhtikuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, joka sai kriitikoilta kädenlämpöisen vastaanoton. Itse olen pitänyt leffasta, nähtyäni sen ensi kertaa lapsena vuokralta tai televisiosta. Luinpa myös Adamsin kirjan ala-asteella. Olen katsonut elokuvan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Kun huomasin Linnunradan käsikirja liftareille -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Eräänä torstaiaamuna muuan Arthur Dent päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänen ystävänsä paljastuu avaruusolennoksi ja he liftaavat kyydin pois Maasta, joka on päätetty tuhota hyperavaruuden pikatien tieltä.

Myöhemmin Hobitti-trilogian (The Hobbit - 2012-2014) Bilbo Reppulina ja Uusi Sherlock -televisiosarjan (Sherlock - 2010-2017) tohtori Watsonina tunnetuksi noussut Martin Freeman näyttelee Arthur Dentiä, aivan tuiki tavallista mattimeikäläistä, josta muodostuu silmänräpäyksessä uhanalaiseksi lajiksi muodostuvien ihmisten edustaja, kun Maapallo räjäytetään, jotta sen tilalle saataisiin rakennettua hyperavaruuden pikatie. Freeman istuu rooliinsa passelisti, joskin Arthurin tehtäväksi jää lähes koko leffan ajan vain kummastella kaikkea ympärillään, kun hahmo ajautuu hullunkuriselle seikkailulle halki galaksin.

     Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Mos Def Fordina, Maahan Linnunradan käsikirja liftareille -opusta työstämään saapunutta avaruusolentoa, joka ystävystyi Arthurin kanssa ja päättääkin pelastaa tämän hengen maailmanlopun koittaessa, Sam Rockwell Linnunradan eksentrisenä presidenttinä, Zaphod Beeblebroxina, Zooey Deschanel tämän kanssa matkustavana Trillianina, Anna Chancellor varapresidentti Questularina, John Malkovich aivastuskulttia johtavana Humma Kavulana ja Bill Nighy planeettasuunnittelija Slartibartfastina, minkä lisäksi leffassa kuullaan Stephen Fry kertojaäänenä, Helen Mirren supertietokone Syvänä Mietteenä ja Richard Griffiths vogoni-olento Jeltzinä. Sivuhahmot ovat toinen toistaan yliampuvampia ja lystikkäämpiä tyyppejä, joiden näyttelijät ovat vekkulissa vedossa. Etenkin Rockwell irrottelee hauskasti presidenttiroolissaan. Suosikkini koko poppoosta on kuitenkin masentunut tekoälyrobotti Marvin, jonka puvussa hikoilee Warwick Davis ja jonka äänenä toimii edesmennyt Alan Rickman, jonka ääni on aivan täydellinen sarkastisessa alakuloisuudessaan.

Ei ole mikään ihme, että jo 1970-luvun lopusta lähtien Linnunradan käsikirja liftareille on sekä kerännyt vannoutuneet faninsa kuin myös tuntunut joistakin totaalisen luotaantyöntävältä. Kyseessä on täysin omalaatuisensa scifiseikkailu, jossa mikään idea ei tunnu liian hölmöltä ja joka ei todellakaan pelkää kulkea varsin epätavallisia latuja. Vai miltä kuulostaa elokuva, joka käynnistyy delfiinien esittämällä musikaalinumerolla ja jonka seikkailuun kuuluu niin masentunutta robottia ja aivastuskulttia kuin tulkkaavia kaloja, huokaisevia ovia, epätodennäköisyysmoottoreita ja perimmäistä kysymystä elämästä, universumista ja kaikesta? Jos et innostunut, leffa tuskin iskee sinuun, mutta jos kiinnostuksesi heräsi, kannattaa Linnunradan käsikirja liftareille pistää pyörimään.

Kyseessä ei mielestäni ole mikään järisyttävän vaikuttava tieteiselokuva, mutta se on ilahduttavan uniikki tapauksensa genressään ja yhä vuosia myöhemmin se jaksaa viihdyttää. Elokuva vaatii kyllä katsojaltaan oikeanlaisen mielentilan, jotta sen kyytiin voi hypätä, mutta oikeassa mielentilassa leffa onkin sitten erittäin mainio. Sen hupsu mielikuvituksellisuus jaksaa yllättää ja hauskuuttaa kohtaus ja jopa katselukerta toisensa perään. Leffan aikana pääsee nauramaan totaalisen hölmöiltä vaikuttaville jutuille, mutta samanaikaisesti siitä voi kaivaa jos jonkinlaisia syväanalyysejä. Kuten elokuvan hahmotkin, leffa itsessään pohtii syntyjä syviä elämän tarkoituksesta. Linnunradan käsikirja liftareille voi mieltää parodiaksi scifigenrestä tai vaikkapa satiiriksi maailman menosta. Tai sitten katsojana voi olla aivan totaalisen pihalla siitä, mitä ruudulla oikein tapahtuu, mutta silti kummasti kyllä elokuva viehättää.

Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi Garth Jennings, joka ei ollut aiemmin ohjannut elokuvia. Linnunradan käsikirja liftareille on omituisuudessaan niin haastava tapaus, että sen parissa voisi kokeneemmallakin tekijällä mennä pupu pöksyyn, mutta ensikertalainen Jennings hoitaa tonttinsa pääasiassa mallikkaasti. Douglas Adamsin työstämä ja Karey Kirkpatrickin viimeistelemä käsikirjoitus ei vajoa miksikään tyypilliseksi Hollywood-hötöksi tai muutu liikaa helpommin lähestyttäväksi, vaan pitää Adamsin teksteille ominaisen pilkkeen silmäkulmassaan. Elokuva on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat oivat ja puvustus vekkulia. Olen niin iloinen, että etenkin vogonit on toteutettu hieman kömpelöillä asuilla tietokonetehosteiden sijaan, jo sen takia että leffan digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Onneksi niitä kuitenkin hyödynnetään säästeliäästi, eikä elokuva luota pelkkien tehosteiden voimaan. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja Joby Talbotin musiikit säestävät seikkailua vekkulisti. Parhaiten musiikkipuolelta mieleen jää toki delfiinien laulama So Long, and Thanks for All the Fish.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 2005, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, Everyman Pictures, Hammer & Tongs

Arvostelu: IF - Ihmeelliset frendit (IF - 2024)

IF - IHMEELLISET FRENDIT

IF

Ohjaus: John Krasinski

Pääosissa: Cailey Fleming, Ryan Reynolds, Steve Carell, Phoebe Waller-Bridge, John Krasinski, Fiona Shaw, Louis Gossett Jr., Alan Kim, Liza Colón-Zayas, Awkwafina, Emily Blunt, George Clooney, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Richard Jenkins, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sebastian Maniscalco, Christopher Meloni, Matthew Rhys, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Bobby Moynihan, Catharine Daddario ja Brad Pitt

Genre: fantasia, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

IF - Ihmeelliset frendit on John Krasinskin ohjaama koko perheen elokuva. Krasinski ja Ryan Reynolds ideoivat elokuvan yhdessä, minkä pohjalta Krasinski työsti käsikirjoituksen. Studiot kilpailivat elokuvan oikeuksista ja lopulta Paramount Pictures nappasi leffan itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja alun perin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo viime syksynä, mutta viimevuotinen näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko Hollywoodissa viivästytti julkaisua. Nyt IF - Ihmeelliset frendit on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Halusin nähdä, mitä Krasinski saa aikaan lastenleffan kanssa, hänen ohjattua aiemmin Hiljainen paikka -kauhuelokuvat (A Quiet Place - 2018-2021). Kävinkin katsomassa IF - Ihmeelliset frendit heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Bea-tyttö hoksaa omaavansa kyvyn nähdä muiden lasten mielikuvitusystäviä ja päätyy auttamaan saman kyvyn omaavaa naapuriaan Calia, joka yrittää löytää unohdetuille mielikuvitusystäville uudet lapset.

The Walking Dead -televisiosarjasta (2010-2022) tuttu Cailey Fleming näyttelee Beaa, nuorta tyttöä, joka painiskelee ikävien asioiden äärellä. Bean äiti (Catharine Daddario) menehtyi joitain vuosia aiemmin ja nyt hänen isänsä (John Krasinski) on sairaalassa sydänvikansa vuoksi. Bea muuttaa tilapäisesti isoäitinsä (Fiona Shaw) luokse asumaan, missä hän hoksaa omaavansa kyvyn nähdä mielikuvitusystäviä, joita leffassa kutsutaan simppelisti "ifeiksi". Bea tapaa naapurinsa Calin (Ryan Reynolds), joka omaa samanlaisen kyvyn ja yhdessä he ryhtyvät auttamaan unohdettuja mielikuvitusystäviä löytämään uudet lapset ja samalla itselleen uuden merkityksen. Fleming on roolissaan varsin passeli, kanavoiden hyvin hahmonsa monimutkikkaita tunnetiloja. Yleensä hauska Reynolds hoitaa tonttinsa sen sijaan aika laiskasti, eikä hän juuri koskaan vaikuta siltä, että hän olisi oikeasti täysillä mukana. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja John Krasinski taas on kirjoittanut isähahmolleen kaikista hauskimmat jutut, mutta harmillisesti hänen ruutuaikansa jää aika vähäiseksi. Shaw istuu hyvin osaansa huolehtivana isoäitinä.

     Bea ja Cal kohtaavat leffassa monenkirjavan mielikuvitusystävien joukon, joista tärkeimmät ovat liila karvaturri Blue (äänenä Steve Carell) ja perhosmainen Blossom (äänenä Phoebe Waller-Bridge). Hupsu Blue nousee helposti suosikiksi hahmoista, mutta on lämmin Blossomkin oiva tapaus. Muina ifeinä kuullaan muun muassa Emily Blunt, George Clooney, Awkwafina, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Brad Pitt ja Louis Gossett Jr., joka valitettavasti menehtyi vain pari kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.

Siis mitä ihmettä, vuonna 2024 ilmestyy koko perheen elokuva, joka ei perustu kirjaan, sarjakuvaan tai peliin, ei ole jatko-osa, esiosa, lisäosa tai uudelleenfilmatisointi? Voiko tämä edes olla totta... vai onko se pelkkää mielikuvitustani? Noh, vitsit sikseen, mutta ihan tosissaankin täytyy sanoa, että on kyllä piristävää, että kaiken maailman Itse ilkimys 4:n (Despicable Me 4 - 2024) ja Inside Out - mielen sopukoissa 2:n (Inside Out 2 - 2024) rinnalle mahtuu edes yksi täysin uusi lastenleffa - ihan sama, vaikkei lopputulos olisikaan mitenkään erityisen (hehe) ihmeellinen. Okei, nyt ihan oikeasti lopetan.

IF - Ihmeelliset frendit on oikein passeli ja kivan sympaattinen tapaus koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Sen idea on veikeä ja juoni menevä, mutta viimeinen silaus jää kuitenkin uupumaan, jotta elokuva saavuttaisi todellisen potentiaalinsa. Elokuvassa on runsaasti hyviä ideoita, mutta samalla se jää myös hieman puolitiehen monella osa-alueella, erityisesti temaattisissa syvyyksissään. Mielikuvituksen ympärillä pyörivä leffa kaipaisi hieman enemmän juuri sitä mielikuvitusta. Ajoittain leffa nappaa oivallisesti mukaansa ja puolen välin paikkeilla nähdään riemastuttava pidempi pätkä, jossa ifit esitellään, mutta toisinaan leffa myös tuntuu hidastelevan turhaan. Loppupäässä pistetään toki tunteikkuudet peliin ja osalla katsojista voikin aueta kyynelhanat finaalissa. Heikkouksineenkin IF - Ihmeelliset frendit on kelvollinen koko perheen elokuva, jonka katsoo sujuvasti ainakin kerran.

John Krasinskia täytyy kyllä kehua siitä, kuinka kokeilunhaluinen tyyppi hän onkaan. Sen lisäksi, että hänet tunnetaan näyttelijänä parhaiten joko komedian puolelta Konttori-sarjasta (The Office - 2005-2013) tai toiminnan puolelta Jack Ryan -sarjasta (2018-2023), hän on nyt ohjaajana osoittanut, ettei aio jämähtää tekemään vain yhtä ja tiettyä juttua. Krasinskin esikoisohjaus Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018) oli kauhuleffa ja nyt IF - Ihmeelliset frendit onkin perheystävällinen seikkailu. Uutuus ei ole Hiljaisen paikan tasoinen napakymppi genressään, mutta ihailen kuitenkin Krasinskin reipasta yritystä ohjaajana. Ongelmaksi muodostuukin enemmän Krasinskin käsikirjoitus, joka jää paikoitellen raakileeksi ja olisi kaivannut lisäviilausta. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii menevästi. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja pääasiassa ifit näyttävät hyviltä. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

IF, 2024, Paramount Pictures, Platinum Dunes, Maximum Effort, Sunday Night, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: Argylle (2024)

ARGYLLE

Ohjaus: Matthew Vaughn

Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Sam Rockwell, Bryan Cranston, Catherine O'Hara, Henry Cavill, John Cena, Ariana DeBose, Samuel L. Jackson, Dua Lipa, Sofia Boutella, Rob Delaney, Richard E. Grant ja Louis Partridge

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 12

Argylle on Matthew Vaughnin uusi agenttielokuva, joka väitetysti perustuu Elly Conwayn samannimiseen kirjasarjaan. Vaughn oli suunnitellut elokuvaa jo pidemmän aikaa ja sai Apple Studiosin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2021 ja nyt Argylle on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta, olinhan pitänyt valtavasti Vaughnin aiemmasta agenttileffasta Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014). Odotuksiani latisti hieman kriitikoiden nuiva vastaanotto, mutta kävin silti positiivisin mielin katsomassa Argyllen heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Huippusuosittujen Argylle-agenttiromaanien kirjailija Elly Conway päätyy keskelle todellisten vakoojien selkkausta, kun hänen uusin kirjansa liippaa hämmästyttävän läheltä todellisia tapahtumia ja itse kukin haluaa saada Ellyn käsiinsä.

Bryce Dallas Howard näyttelee Elly Conwayta, josta on muodostunut menestyskirjailija suursuosiota nauttivien Argylle-agenttikirjojensa ansiosta. Ellyn elämä kääntyy päälaelleen, kun hän joutuu ihka aitojen agenttien kohteeksi, jotka haluavat tietää, miksi Ellyn kirjat liippaavat niin läheltä todellisuutta. Jotkut jopa puhuvat Ellystä kuin tämä osaisi ennustaa tulevaa. Howard on pitkään mainio roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa paniikkia, kun tämä ajautuu keskelle vakoojaselkkausta. Kun Elly alkaa hiljalleen saada otetta vakoojaseikkailusta, Howardin roolityö alkaa ailahdella.

     Elokuvassa nähdään Howardin ohella aikamoinen näyttelijäkaarti, kuten Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990) tuttu Catherine O'Hara Ellyn äitinä, Sam Rockwell tosielämän vakoojana Aidanina, Bryan Cranston pahaa Divisioona-järjestöä johtavana Ritterinä, Samuel L. Jackson ex-CIA-agentti Solomonina, sekä Henry Cavill, John Cena ja Ariana DeBose Ellyn kirjoissa seikkailevina agentti Argyllenä ja tämän tiimikavereina. Laulaja Dua Lipa ja vastikään Netflixin Rebel Moon - Part One: A Child of Fire -scifimekastusta (2023) tähdittänyt Sofia Boutella tekevät pikaiset roolit, eikä pidä tietenkään unohtaa Chipiä, eli Ellyn suloista Alfie-kissaa. Näyttelijäkaartista parasta työtä tekee Rockwell energisenä ja vekkulina agenttina, joka nappaa Ellyn mukaansa. Cavillilta löytyy hyvää pilkettä silmäkulmasta fiktiivisenä Argylle-agenttina - hieman samaahan mies näytti jo liki kymmenen vuoden takaisessa Koodinimi U.N.C.L.E. -leffassa (The Man from U.N.C.L.E. - 2015). Monelle saattaa tulla pettymyksenä, kuinka pieni rooli Cavillilla lopulta onkaan, hänen oltua markkinoinnissa hyvin keskeisessä roolissa. Breaking Badista (2008-2013) ansaitusti palkintoja kahminut Cranston on sen sijaan hämmentävän heikossa vedossa pahisroolissa.

Argylle osoittautui pettymykseksi, mutten suhtautunut siihen yhtä negatiivisesti kuin monet kriitikot. Vastassani oli epätasainen ja ylipitkä, mutta silti plussan puolelle pääsevä vakoojaleffa, joka käynnistyy erittäin mainiosti. Vaikkei lähtökohta olekaan täysin omaperäinen ja hieman samanlaista kirjailijan ja tämän kirjojen aiheuttamaa sekaannusta nähtiin parin vuoden takaisessa The Lost Cityssä (2022). Tarina on kuitenkin agenttigenrelle vekkuli twisti. Alussa kirjahommalla kikkaillaan veikeästi, kun Elly ei meinaa keksiä, kuinka viedä uutta kirjaansa eteenpäin. Näemme Cavillin näyttelemän Argyllen kautta, kuinka kohtausta kirjoitetaan uudestaan ja kuinka lopulta Cavill jämähtää vain paikoilleen, osaamatta sanoa tai tehdä mitään, koska Elly ei tiedä, millä tavalla jatkaa tarinaa.

Elokuvan ensimmäinen tunti on erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä, mutta sitten ongelmat alkavat nostella päätään. Leffa käyttää parhaita paukkujaan liian aikaisin ja sen toimintakohtaukset ovat heti niin lennokkaita, että kun päästään ylipitkään loppuhuipennukseen, menee homma jo älyvapaaksi koheltamiseksi. Agenttileffalle perinteikkääseen tapaan Argyllessa matkataan maasta toiseen ja samalla menoon mahtuu mukaan jos jonkinlaista yllättävää käännettä - jopa ähkyyn asti. Toisen puoliskonsa aikana leffa pyrkii liiankin usein vetelemään mattoa katsojan jalkojen alta. Merkittävin käänne oli mielestäni tehokas ja hyvä yllätys, mutta monet sen jälkeisistä jäävät vaisuiksi. Viime minuuttien jatkoa pohjustava käänne ei edes enää tunnu käyvän järkeen. Sen sijaan tarinan ulkopuolinen käänne julkaista tosielämässä Argylle-kirjoja elokuvan rinnalle on veijarimainen markkinointikikka ja hyvä yritys luoda illuusiota kuin leffan tapahtumat olisivat todellisia. Vielä ei ole tietoa, kuka kirjailijanimi Elly Conwayta käyttävä kirjoittaja todellisuudessa on. Jotkut ovat veikanneet jopa laulaja Taylor Swiftiä.

Matthew Vaughn näyttää jälleen osaavansa tarjota sähäkkää ja räiskyvää toimintaa. Junatappelu, jonka aikana Elly tapaa Aidanin ensi kertaa, on elokuvan selkeitä huippuhetkiä. Vaughn kuitenkin ampuu yli leffan loppupäässä ja täysin naurettavaa menoa katsellessa alkaa jo toivoa, että elokuva osaisi päättyä. Vaughn toistelee samoja temppuja kuin jo kymmenen vuoden takaisessa ensimmäisessä Kingsman-leffassa. Argylle ei kuitenkaan yllä lähellekään sen loistokkuutta. En tiedä, kenen päätöksen myötä Argyllestä päätettiin tehdä huomattavasti perheystävällisempi kuin Vaughnin aiemmista vakoojaleffoista. Verta on tuskin lainkaan, eikä Kingsmanien rohkeasta häröilystä ole tietoakaan. Argylle ei ole niin hauska kuin trailerit antoivat ymmärtää, mutta kyllä sen pöhköys muutamat huvittuneet hörähdykset ja hymähdykset saa aikaiseksi.

Tekniseltä puoleltaan elokuva on myös ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvut tyylikkäät ja äänitehosteet rymistelevät oivallisesti. Lorne Balfen säveltämät musiikit säestävät menoa hyvin, mutta sen sijaan suuri osa eri artisteilta lainatuista kappalevalinnoista ovat kömpelösti istutettuja mukaan. Leikkaus kaipaisi tiivistämistä etenkin loppupäässä, jolloin kahden tunnin ja vartin kesto alkaa tuntua. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa kiusallisen kehnot. Kulkuneuvoista paistaa digitaalisuus, näyttelijöiden äärirajoista huomaa taustakankaan käytön ja räjähdykset näyttävät epäaidoilta. Elokuvan budjetiksi on ilmoitettu 200 miljoonaa dollaria, mutta se on tainnut mennä kovapalkkaisille näyttelijöille. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Argylle, 2024, Apple Studios, Apple Original Films, Marv Films, Cloudy Productions

Arvostelu: See How They Run (2022)

SEE HOW THEY RUN

Ohjaus: Tom George

Pääosissa: Sam Rockwell, Saoirse Ronan, Adrien Brody, David Oyelowo, Ruth Wilson, Reece Shearsmith, Harris Dickinson, Tim Key, Charlie Cooper, Pippa Bennett-Warner, Pearl Chanda, Jacob Fortune-Lloyd, Paul Chahidi, Lucian Msamiti ja Shirley Henderson

Genre: rikos, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

See How They Run on Sam Rockwellin ja Saoirse Ronanin tähdittämä murhamysteerielokuva. 20th Century Fox ryhtyi suunnittelemaan filmiä jo viitisen vuotta sitten, jolloin sen päärooleja oli alun perin tarkoitus esittää Hugh Grant ja Keira Knightley. Ideat kuitenkin muuttuivat Disneyn ostettua Foxin ja projekti siirtyi Searchlight Picturesille uusien näyttelijöiden kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja nyt See How They Run saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Rockwellin ja Ronanin tähdittävän uutta murhamysteeriä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa See How They Runin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1953 Lontoossa Agatha Christien kirjaan perustuvaa näytelmää, Hiirenloukkua esitetään sadatta kertaa. Kun näytelmästä elokuvasovitusta työstävä ohjaaja Leo Kopernick löydetään kuolleena jatkojuhlien päätteeksi, komisario Stoppard ja konstaapeli Stalker ryhtyvät selvittämään, kuka on murhan takana.

Sam Rockwell ja Saoirse Ronan näyttelevät komisario Stoppardia ja konstaapeli Stalkeria, jotka päätyvät tekemään yhteistyötä, selvittääkseen Lontoon West Endillä Ambassadors-teatterissa tapahtuneen murhan. Stoppard on jo konkari urallaan, selvitettyään useita rikoksia ja hoitaakin työnsä rauhassa ja hissuksiin. Stalker taas on tulokaspoliisi, joka haluaa todistaa kykynsä ja on innokkaasti ryhtymässä tositoimiin ensimmäistä kertaa. Hahmot muodostavat veikeän kaksikon ja Rockwellin ja Ronanin kemiat osuvat erinomaisesti yhteen. Näyttelijät tulkitsevat onnistuneesti hahmojaan ja kumpikin saa hyvin aikaa loistaa.

     Kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Adrien Brody Hollywood-ohjaaja Leo Kopernickinä, joka löydetään kuolleena, sekä David Oyelowo käsikirjoittaja Mervyn Cocker-Norrisina, Harris Dickinson ja Pearl Chanda Hiirenloukkua tähdittävinä näyttelijöinä Richard Attenboroughina ja Sheila Siminä, Ruth Wilson impressaari Petula Spencerinä, Reece Shearsmith tuottaja John Woolfina ja Pippa Bennett-Warner tämän rakastajatt... sihteerinä Annina, Charlie Cooper teatterin vahtimestari Denniksenä, Tim Key poliisipäällikkö Scottina ja Shirley Henderson itse legendaarisena rikoskirjailija Agatha Christienä. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin mainiota työtä. Parhaiten sivunäyttelijöistä suoriutuu Brody, joka istuu täydellisesti ylimielisen ohjaajan osaan ja siksi onkin jopa hieman sääli, että juuri hänen hahmonsa kuolee elokuvan alussa.

Siinä, missä juuri ilmestynyt, aikamoisen näyttelijäkaartin omannut murhamysteerielokuva Amsterdam (2022) tuotti pettymyksen, See How They Run osoittautui erittäin mainioksi ja vekkulimaiseksi. Siitä löytyy klassiset agathachristiemäiset piirteet, mutta elokuva tuo sekaan omat hilpeät vivahteensa. Elokuva kulkee aikamoisilla metatasoilla, tarjoten lystikästä menoa kieli poskessa tehtynä. Pientä jännitettä mahtuu mukaan, mutta pääasiassa murhaa selvitellään huumorin kautta. Mistään hillittömän hulvattomasta filmistä ei ole kyse, vaan pikemminkin hyvän mielen hömpästä - kevyestä viihteestä, joka levittää vähän väliä katsojan kasvoille hymyn ja saa hymähtelemään tyytyväisesti ihan nokkelille vitseille.

Vain vähän päälle puolentoista tunnin kestossa kyseessä on onnistuneen napakka paketti, josta ei pahemmin ylimääräistä löydy. Ei kestä kauaa, kun ohjaaja Kopernick löydetään kuolleena ja katsoja ryhtyy mielenkiinnolla selvittämään, kuka on murhan takana ja miksi? Elokuvan aikana ehtii epäillä itse kutakin teatteripoppoosta ja leffa johtaa vähän väliä katsojaa ovelasti harhaan. Samalla elokuva myös vihjailee katsojaa kekseliäästi tulevista jutuista. Tästä huolimatta itselleni murhaajan henkilöllisyys tuli kerrankin yllätyksenä. Loppuhuipennus on tehokas ja vaikka meno vakavoituukin, ei huumoripuolta unohdeta.

Elokuvan on ohjannut Tom George, joka on aiemmin tehnyt vain televisiosarjoja ja lyhytelokuvia. See How They Run on Georgen ensimmäinen koko illan elokuva. Ensikertalaiseksi hän suoriutuu hommastaan taidokkaasti, vaikka lainaileekin muilta tekijöiltä, kuten esimerkiksi Wes Andersonilta. Käsikirjoituksen taas on laatinut Mark Chappell, joka on keksinyt veijarimaisen rikostarinan todellisen näytelmän ja sen tehneen työryhmän ympärille. Chappellin kirjoittama dialogi on jatkuvasti lystikästä kuunneltavaa. Leffa on myös tyylikkäästi kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavastus- ja puvustustiimi tekevät hienoa työtä herättäessään 1950-luvun alkua takaisin henkiin ja äänimaailma on oivallisesti rakennettu Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: See How They Run on erittäin mainio ja lystikäs murhamysteerielokuva. Leffa rakentuu veikeästi todellisten tapahtumien ja henkilöiden, Agatha Christien tekstien ja metatasojen varaan, tarjoten ilahduttavan omanlaisensa tapauksen ratkottavaksi. Katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan kaiken aikaa, samalla kun elokuva myös antaa vihjeitä tulevasta. Pientä jännitystä on mukana, mutta pääasiassa murhatutkimus esitetään huumorin kautta. Ei elokuva mikään hulvaton komedia ole, mutta sen näppärä sanailu ja oivaltava koheltaminen huvittavat läpi filmin ja pitävät hymyä huulilla. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan taidokkaasti ja tekniseltä puoleltaan elokuva on vakuuttavasti toteutettu. Ensikertalaisohjaaja Tom George hoitaa pätevästi hommansa, vaikka hänen työssään on selvää lainailua ilmassa. Suosittelen See How They Runia Christien murhamysteereistä pitäville. Kaveriporukalla leffa on varmaan paras katsoa, kun elokuvan jälkeen voi vaikkapa ruokaillessa käydä yhdessä läpi, arvasiko kukaan tekijää ennakkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

See How They Run, 2022, Searchlight Pictures

Arvostelu: Hurja jengi (The Bad Guys - 2022)

HURJA JENGI

THE BAD GUYS

Ohjaus: Pierre Perifel

Pääosissa: Sam Rockwell, Marc Maron, Craig Robinson, Awkwafina, Anthony Ramos, Richard Ayoade, Zazie Beetz, Alex Borstein ja Lilly Singh

Genre: animaatio, komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

The Bad Guys, eli suomalaisittain Hurja jengi perustuu Aaron Blabeyn samannimiseen kirjasarjaan (2015-). Pian ensimmäisten kirjojen ilmestyttyä useampi studio alkoi kilpailla kirjojen elokuvaoikeuksien saamisesta ja lopulta DreamWorks nappasi ne itselleen. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Hurja jengi on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Blabeyn kirjat eivät ole tuttuja, mutta odotin silti elokuvaa positiivisin mielin - tosin lähinnä siksi, että halusin pitkästä aikaa katsoa DreamWorksilta leffan, joka ei ollut jatkoa jollekin studion aiemmalle teokselle, kuten studion neljä viimeisintä elokuvaa, Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020), Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021) ja The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business - 2021) ovat olleet. Kävinkin katsomassa Hurjan jengin heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä näytöksessä yhdessä Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa.

Hurjaksi jengiksi kutsuttu rosvoviisikko on vastuussa kaupungin suurimmista ryöstöistä ja huijauksista. Kun professori Marmeladi on saamassa arvostetun Kultaisen delfiinin hyväntekijäpalkinnon, Hurja jengi päättää varastaa pystin isoimpana keikkanaan ikinä.

Rikollisia puuhia tekevään Hurjaan jengiin kuuluvat mestaritaskuvaras herra Susi (äänenä Sam Rockwell), paikkoihin helposti luikerteleva herra Käärme (Marc Maron), naamioituja herra Hai (Craig Robinson), tekniikkavelho neiti Tarantella (Awkwafina) ja äkkipikainen herra Piraija (Anthony Ramos). Hahmot ovat veikeät rosvot, jotka toimivat hyvin niin yksilöinä kuin tiiminä. Persoonat ovat onnistuneen erilaiset ja siten hahmot tukevat toisiaan ja heidän keskusteluistaan on saatu hilpeitä. Viisikon kemiat osuvat yhteen ja Hurjan jengin katalia tekoja ryhtyy seuraamaan mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat kettukuvernööri Diane (Zazie Beetz), hyvää tekevä marsuprofessori Marmeladi (Richard Ayoade), sekä poliisipäällikkö Luggins (Alex Borstein) ja uutisreportteri Tiffany (Lilly Singh), joista kaksi jälkimmäistä ovat ihmisiä, eivätkä puhuvia eläimiä. Onkin hieman hassua, että vain Hurjan jengin rosvoviisikko, kuvernööri ja professori ovat eläimiä, mutta kaikki muut leffan hahmot ovat ihmisiä. On mukana eräs kissa, mutta se vaikuttaisi olevan ihan tavallinen maukuja. Ihmisten kieltä puhuvia ja ihmisten vaatteisiin pukeutuvia eläimiä ei kummastella lainkaan leffassa. Noh, ihmisiä taikka eläimiä, myös sivuhahmotkin toimivat oivallisesti. Hurjaa jengiä vuosi jahdannut poliisipäällikkö on varsinkin lystikäs tapaus.

Neljän peräkkäisen jatko-osan jälkeen DreamWorks on tosiaan vihdoin palannut uusien projektien pariin - tosin ei hätää ykkösosien kammoksujat, Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022) on tulossa loppuvuodesta! Hurja jengi on oikein mainio lisäys studion filmografiaan ja yksi studion parhaista teoksista viimeisen kymmenen vuoden aikana. Elokuva nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa aikuiskatsojiakin kosiskelevalla, hieman Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta -filmin (Pulp Fiction - 1994) alkua muistuttavalla kohtauksella ja viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Tarina tarjoaa toimivia käänteitä, joista kaikenikäiset voivat nauttia - joskin elokuvan ison twistin moni aikuiskatsoja arvaa varmaan jo leffan alkupäässä.

Hurja jengi tarjoaa tietty kosolti hauskoja hetkiä ja vitsejä. Naamioitumisen mestari herra Hai oli itselleni kenties koko joukon koomisin tapaus, mutta itse kukin rosvoviisikosta pääsee jossain kohtaa nauttimaan parrasvaloista huumorin saralla. Vauhtia ja vaaratilanteitakaan ei puutu ja perheen pienimmille katsojille erityisesti loppuhuipennus voi olla varsin jännittävää seurattavaa. Ryöstökohtaukset taas pitävät sopivan tiukasti ihan jokaisesta kiinni, saaden jännittämään, onnistuvatko rosvot operaatiossaan. Ja vaikka päähenkilöt ovatkin roistoja, vanhempien ei tarvitse huolestua, sillä elokuvassa kyllä tulee useamminkin selväksi, ettei rikollisuus kannata.

Elokuva on visuaalisesti todella tyylikkään näköinen. Se on tietokoneanimoitu, mutta kolmiulotteista animaatiota on tehostettu yksityiskohdilla, jotka näyttävät päälle käsin piirretyiltä, mikä luo leffalle veikeän ilmeen. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Elokuva on miellyttävän värikäs ja siinä hyödynnetään valaisua ja varjoja onnistuneesti. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu Daniel Pembertonin musiikkeja myöten, joskin lopulta jäi ihmetyttämään, että englanninkielisestä nimestä huolimatta Billie Eilishin bad guy -kappaletta ei ole hoksattu käyttämään leffassa. Ensikertalaisohjaaja Pierre Perifelin työ on energistä ja Etan Cohenin työstämä käsikirjoitus on oivallinen, joskin ei niin oivaltava kuin Cohen taitaa luulla.

Yhteenveto: Hurja jengi on mainio animaatiokomedia, jonka parissa kaikenikäiset voivat viihtyä. Ryöstötarina nappaa heti alussa hyvin mukaansa ja hauskuuttaa loppuun asti. Rosvot, herrat Susi, Käärme, Hai ja Piraija, sekä neiti Tarantella muodostavat veikeän viisikon, jonka puolesta jännittää, onnistuvatko he tavoitteissaan. Leffan opetuksena kuitenkin toki on, ettei rikos kannata. Tarina toimii varsin passelisti ja voi yllättää perheen pienemmät katsojat, mutta aikuiset luultavasti hoksaavat käänteet hyvissä ajoin etukäteen. Huumoria on vähän jokaiseen makuun ja elokuvan aikana saa naureskella useaan otteeseen. Itselleni pientä lisähupia tuotti pahasti araknofobisen ystäväni kiemurtelu penkissään lähes aina, kun neiti Tarantella oli ruudulla. Visuaalisesti filmi on tyylikäs, yhdistellessään hieman käsin piirrettyä jälkeä kolmiulotteiseen tietokoneanimaatioon. Jos haluat nähdä koko perheelle sopivan animaatioleffan ja olet toivonut viimeiset pari vuotta DreamWorksilta jotain uutta jatko-osien sijaan, Hurja jengi on tehty sinulle. Vaikka juuri kritisoinkin studion jatko-osien tulvaa, täytyy myöntää, ettei minua haittaisi, jos Hurja jengi saisi joku päivä jatkoa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bad Guys, 2022, DreamWorks Animation, Universal Pictures

Arvostelu: Cowboys & Aliens (2011)

COWBOYS & ALIENS

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Daniel Craig, Harrison Ford, Olivia Wilde, Sam Rockwell, Clancy Brown, Keith Carradine, Adam Beach, Paul Dano, Noah Ringer, Walton Goggins, Julio Cedillo ja Abigail Spencer
Genre: toiminta, western, scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Extended Director's Cut: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

Cowboys & Aliens perustuu Scott Mitchell Rosenbergin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 2006. Elokuvan työstäminen lähti kuitenkin käyntiin jo kauan ennen kuin sarjakuva edes julkaistiin. Vuonna 1997 Rosenberg kertoi Universal Picturesille ja DreamWorksille ideastaan ja studiot ostivat yhteistuumin tulevan sarjakuvan elokuvaoikeudet ennakkoon. Alun perin ohjaajaksi valittiin Steve Oedekerk, mutta hän päättikin tehdä uusintaversion vuoden 1964 elokuvasta The Incredible Mr. Limpet (mitä ei kuitenkaan koskaan tehty valmiiksi). Vuonna 2004 Cowboys & Aliensin oikeudet siirtyivät Universalilta ja DreamWorksilta Columbia Picturesille, mutta studiota ei lopulta kiinnostanutkaan viedä projektia eteenpäin, joten vuonna 2007 oikeudet palasivat takaisin aiemmille omistajille. Robert Downey Jr. oli tekijöiden toive päärooliin, noustuaan takaisin tähdeksi Iron Manin (2008) kautta. Kuvatessaan Iron Man 2:a (2010), Downey Jr. kertoi Cowboys & Aliensista ohjaaja Jon Favreaulle, joka kiinnostui ja päätti tehdä sen seuraavaksi. Downey Jr. päätti kuitenkin tehdä Sherlock Holmes: A Game of Shadowsin (2011) ja hänet korvattiin Daniel Craigilla. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Cowboys & Aliens sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se oli yksi vuoden pahimmista flopeista taloudellisesti. Kriitikotkaan eivät erityisemmin lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Cowboys & Aliensin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin ja pidin sitä ihan kelvollisena. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin Cowboys & Aliensin täyttävän nyt 10 vuotta, päätin sen kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen.

1800-luvun lopulla villissä lännessä muistinsa menettänyt mies herää keskeltä erämaata, kummallinen mekaaninen laite kiinni ranteessaan. Yrittäessään löytää vastauksia kysymyksiinsä, mies huomaa joutuneensa keskelle alkavaa sotaa lännen asukkien ja avaruudesta tulleiden muukalaisten välillä.

Muistinsa menettäneenä miehenä nähdään uusia James Bond -elokuvia (1962-) tähdittänyt Daniel Craig, joka on nappivalinta kylmäksi kivikasvoksi. Läpi leffan hahmosta selviää uusia puolia ja paikoitellen hänen taustansa onnistuvat olemaan kiinnostavammat kuin mitä elokuvassa muuten tapahtuu. Kyseessä ei ole mikään puhdas sankaritapaus ja se selvästi viehättää Craigia, joka ratsastaa karismaattisesti ja taistelee uskottavasti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. karjatilan rikas omistaja, eversti Dolarhyde (Harrison Ford), tämän hulttiopoika Percy (Paul Dano), matkusteleva Ella (Olivia Wilde), baarimikko Doc (Sam Rockwell), pappi Meacham (Clancy Brown), seriffi Taggart (Keith Carradine), hänen lapsenlapsensa Emmet (Noah Ringer), sekä Dolarhydea auttava alkuperäiskansalainen Nat (Adam Beach). Poikaansa häpeävää Dolarhydea lukuunottamatta sivuhahmot eivät ole kovinkaan kiinnostavia tapauksia, mutta heidän näyttelijänsä hoitavat hommansa sujuvasti. Indiana Jonesin ja Han Solon rooleista tuttu Ford on tietysti mahtava arvokkaana everstinä ja Dano revittelee tämän ylimielisenä poikana. Wilde vakuuttaa enemmän, mitä pidemmälle elokuva etenee, kun taas Rockwell on erikoisen pienimuotoisessa roolissa.

Kun elokuvalla on sellainen nimi kuin Cowboys & Aliens, lehmipojat ja avaruusolennot, sen katselemisen aloittaessa odottaa innokkaasti huikeaa lajityyppien yhteentörmäystä, kun avaruuden muukalaiset hyökkäävätkin villiin länteen. Kun ihmisiltä riisutaan nykypäivän aseet ja tieto, miten ihmeessä hevosilla ratsastavat, puutaloissa asuvat ja revolvereilla ammuskelevat heput voisivat voittaa laseraseilla ja lentävillä aluksilla varustetut oliot? Elokuvan premissi on erinomainen, minkä takia onkin niin harmillista, ettei toteutus millään yllä idean potentiaaliin. Kuinka näin herkullisesta aiheesta saakaan aikaiseksi näin innoton ja vaisu teos? Kun mukana on vieläpä niin James Bond kuin Indiana Jones, miten ihmeessä elokuva on näin keskinkertainen?

Elokuva lähtee kyllä erittäin lupaavasti liikkeelle ja vaikka katsoja nimen perusteella tietääkin, mistä on kyse, niin kummallisten asioiden alkaessa tapahtumaan villissä lännessä, mysteeriä ja jännitystä rakennetaan toimivasti. Kuitenkin avaruusolentojen ensimmäisen kunnon hyökkäyksen jälkeen leffa lähtee ratsastamaan kohti alamäkeä. Filmi onnistuu olemaan yllättävänkin pitkäveteinen, kun tarina käynnistyy kunnolla. Ihmisdraaman tunkeminen joka koloon voisi toimia, jos katsojana välittäisi muista hahmoista kuin Craigin ja Fordin esittämistä. Draamailut tekevät leffasta raskassoutuisen, kun se toimisi paremmin täysin puhtaana ja itsetietoisena hömppänä. Elokuva ottaa itsensä turhankin vakavasti, eikä osaa nauttia mahtavasta ideastaan. Viihdyttäviä hetkiä löytyy välillä, mutta liian harvoin. Kun leffa kadottaa katsojansa puolivälin paikkeilla, ei edes ihan viihdyttävä loppurähinä pelasta pakettia.

Jon Favreau on hyvin epätasainen ohjaajana. Hän on tehnyt urallaan erittäin mainioita filmejä, kuten ensimmäisen Iron Manin, ruokaleffa Chefin (2014) ja Viidakkokirja-uusintaversion (The Jungle Book - 2016), mutta hänen filmografiaansa mahtuu myös heikompia teoksia, kuten Iron Man 2, Leijonakuningas-uusintaversio (The Lion King - 2019), sekä tämä Cowboys & Aliens. Favreau on lähtenyt innoissaan projektiin, muttei lopulta tunnu tietävän, mitä tehdä idean kanssa. Niinpä lopputulos onkin valitettavan epätasainen. Tähän on luultavasti vaikuttanut myös se, että leffalla on viisi käsikirjoittajaa, jotka eivät myöskään hoksaa, kuinka paljon parempaan elokuvaan heillä on ainekset. Teknisesti kyseessä on kuitenkin onnistunut teos. Kuvaus on oivallista ja villin lännen maisemia esitellään upeilla laajoilla otoksilla. Avaruusolentojen ulkoasu on tyylikäs ja efektit näyttävät edelleen hyviltä. Kaupungin ja olentojen alusten lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt hyvää työtä asujen kanssa. Äänimaailmakin on iskevä, yhdistellen länkkäriä ja scifiä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät kelpo musiikitkin sisältävät vaikutteita molemmista genreistä.

Cowboys & Aliensista on olemassa noin vartin pidempi ohjaajan versio, missä on useita pidennettyjä, sekä muutamia kokonaan uusia kohtauksia, joita teatteriversiossa ei nähty. Päähenkilön tutustuminen pappi Meachamiin kestää kauemmin, kuten kestää myös kaupunkilaisten lähtö avaruusoliojahtiin. Jokilaivalla ja alkuperäiskansan kanssa vietetään enemmän aikaa. Loppukohtausta on pidennetty, näyttämään jälkimaininkia. Toimintakohtaukset ovat verisempiä ja ohjaaja Jon Favreaun voi bongata todella nopeasti etsintäkuulutus-julisteesta.

Yhteenveto: Cowboys & Aliens on veikeästä nimestään ja ideastaan huolimatta harmillisen vaisu ja hidastempoinen elokuva. Vielä alkupäässä rakennetaan hyvin jännitettä ja mysteeriä, mutta pian avaruusolentojen ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen filmin taso alkaa laskea. Tylsästi toteutettua ihmisdraamaa on liikaa ja näin pöljän idean kanssa elokuvan pitäisi osata ottaa paljon rennommin. Enemmän kieli poskessa tehtynä viihteenä elokuva toimisi huomattavasti paremmin. Silti sekaan mahtuu omat hyvät hetkensä ja loppuhuipennus on viihdyttävää seurattavaa. Daniel Craig istuu täydellisesti päärooliin ja Harrison Ford on loistava tympeänä everstinä. Visuaalisesti elokuva on kestänyt yllättävänkin hyvin aikaa. Ongelmat muodostuvat lähinnä liian monen käsikirjoittajan tekstistä ja Jon Favreaun hieman innottomasta ja suuntaansa hakevasta ohjauksesta. Vioistaan huolimatta Cowboys & Aliensin katsoo sujuvasti kerran, jos länkkärit ja scifi ovat lähellä sydäntä. Silti on varmaa, että näin hullunkurisen konseptin ympärille olisi saanut rakennettua iskevämmän elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cowboys & Aliens, 2011, Universal Pictures, DreamWorks, Reliance Entertainment, Relativity Media, Imagine Entertainment, K/O Paper Productions, Fairview Entertainment, Platinum Studios, K/O Camera Toys

Arvostelu: Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000)

CHARLIEN ENKELIT

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bill Murray, Sam Rockwell, Kelly Lynch, Tim Curry, Crispin Glover, Matt LeBlanc, Luke Wilson, Tom Green ja Melissa McCarthy
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Charlien enkelit pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan (Charlie's Angels), mikä pyöri televisioissa vuodesta 1976 vuoteen 1981. Sarjan suuren suosion vuoksi se päätettiin tietty kääntää elokuvamuotoon. Leffan teko ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Columbia Pictures -yhtiö ja ohjaajaksi valittu McG eivät olleet tyytyväisiä käsikirjoitusversioihin, joita tehtiin lopulta yli 30 ja joita työstivät yhteensä kahdeksantoista henkilöä. Lisäksi elokuvan kolmeen pääosaan oli vaikea löytää sopivat näyttelijät. Ehdolla olivat mm. Halle Berry, Helena Bonham Carter, Ashley Judd, Angelina Jolie, Jodie Foster, Gwyneth Paltrow, Uma Thurman, Kate Winslet, Reese Witherspoon, Penélope Cruz, Milla Jovovich, Jennifer Aniston, Ellen DeGeneres ja Julia Roberts, kunnes lopulta rooleihin valittiin Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu. Kuvauksissakin syntyi ongelmia, kun Liu ja McG eivät tulleet toimeen Ghostbusters - Haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tutun Bill Murrayn kanssa. Liu sanoi Murrayn haukkuneen häntä näyttelijänä, kun taas McG kertoi Murrayn käyneen hänen kimppuunsa fyysisesti. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Charlien enkelit sai ensi-iltansa 22. lokakuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ihan positiiviset arviot ja se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä teoksista. Itse näin leffan vasta muutama vuosi sitten, kun se tuli televisiosta ja minä suorastaan inhosin sitä. Leffan katsominen oli kuin tuskaa ja aika lailla yhtä kamalaa oli sen jatko-osan, Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003) katselu. Kun huomasin tämän elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin lopulta pitkän harkinnan jälkeen antaa tälle uuden mahdollisuuden - lähinnä, koska halusin käsitellä nämä kaksi teosta, ennen kuin katson ja arvostelen uuden, Suomessa teatterikierroksen väliin jättäneen Charlie's Angels -leffan (2019). 

Salaperäisen miljonääri Charlien kolme enkeleiksi kutsuttua huippuagenttia saavat tehtäväkseen etsiä siepatun ohjelmistonero Eric Knoxin, joka on kehittänyt järjestelmän, jolla voi paikantaa ihmisiä äänen perusteella.

Charlien enkeleinä, Nataliena, Dylanina ja Alexina nähdään tosiaan Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu, joista yksikään ei ole kovin hyvä näyttelijä. Olen Diazilta ja Barrymorelta nähnyt ehkä pari kelpo roolisuoritusta, mutta muuten he ovat usein aika kehnoja. Tässä leffassa he ovat kaikki kolme huonoja ja yhdistettynä välillä jopa sietämättömän surkeita. Kaikki kolme ylinäyttelevät minkä ehtivät ja hauskuuttamiseen sijaan lähinnä ärsyttävät. Heidän hahmonsakaan eivät ole mielenkiintoisia, vaan Natalie, Dylan ja Alex jäävät lopulta todella pinnallisiksi. Jos jotain kehuttavaa pitää sanoa, niin sentään Diaz, Barrymore ja Liu hyppäävät kaikki kolme täysillä mukaan toimintakohtauksissa.

     Elokuva pitää sisällään yllättävänkin isoja nimiä (joista osa on tosin tullut kuuluisaksi vasta vuosia leffan ilmestymisen jälkeen, kuten yhdessä kohtauksessa nopeasti esiintyvä Melissa McCarthy). Ghostbusters-tähti Bill Murray esittää John Bosleyta, Charlien jonkinsortin välikättä, joka lähettää enkelit tehtävilleen. Bosleyn on tarkoitus pitää kolmikosta huolta, mikä tosin paikoitellen näyttäytyy hieman pervomaisena "sugar daddy" -tyyppinä. Murray näyttää useaan otteeseen leffan aikana siltä, että olisi liian myöhään tajunnut, mihin on ryhtymässä, muttei voi enää purkaa sopimustaan (ei olekaan siis yllätys, ettei häntä tulla näkemään jatko-osassa).

Sam Rockwellkaan ei ole ollut vielä iso stara tätä elokuvaa tehdessään. Rockwell näyttelee Eric Knoxia, tietokoneneroa, jota enkelit etsivät. Kelly Lynch taas nähdään hänen assistenttinaan, Vivian Woodina. Tim Curry näyttelee enkeleiden pääepäiltyä, rikasta ja lipevää Roger Corwinia. Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta (Back to the Future - 1985) monille tuttu Crispin Glover esittää mystistä salamurhaajaa, kun taas Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Matt LeBlanc näyttelee Alexin poikaystävää, elokuvanäyttelijä Jasonia. Natalien kiinnostuksen kohteena nähdään Luke Wilson. Drew Barrymoren entinen mies, koomikko Tom Green nähdään nopeasti raivostuttavan Chadin roolissa. Glover sopii oikein passelisti hullun murhaajan osaan psykoottisten silmiensä kera ja Curry on uskottava miljonäärinä. Silti läpi leffan tuntuu siltä, että hyvien näyttelijöiden lahjoja haaskataan.

Mielipiteeni ei valitettavasti muuttunut Charlien enkeleistä: tämä elokuva on aivan järkyttävän huono. Jos siitä täytyy väkisin löytää jotain positiivista hyvien (mutta alikäytettyjen) näyttelijöiden lisäksi, niin siinä on kyllä muutamia tyylikkäitä stuntteja taistelukoreografioiden aikana. Taisteluista huomaa, että The Matrix (1999) ilmestyi vuotta aiemmin, sillä toimintakohtaukset yrittävät epätoivoisesti kopioida samaa tyyliä. Lisäksi näin suomalaiselle katsojalle elokuva sisältää yhden aivan hulvattoman kohtauksen, missä enkelit puhuvat toisilleen salakielellä, mikä muuten sattuu olemaan suomi! Olin unohtanut koko kohtauksen ja itselläni kesti hetken ennen kuin tajusin, että minähän muuten ymmärrän, mitä kolmikko puhuu - vaikkakin ääntäminen on Diazin kohdalla todella kehnoa (ja juuri siksi niin hauskaa). Entistä paremman tästä kohtauksesta tekee se, ettei tekstityksissä lukeva suomennos täsmää siihen, mitä hahmot sanovat suomeksi! Kun Barrymore selvästi sanoo "Ei tietenkään", tekstityksissä lukee "Hymyilkää. Asiakas pelästyy."

Kaikki muu leffassa sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni ja ainakin kymmenen minuutin välein tarkistamaan, kauanko elokuvaa on vielä jäljellä. Suomikohtausta lukuunottamatta elokuvan huumori on todella ala-arvoista ja myötähäpeällistä seurattavaa. Enkelit saavat itsensä usein näyttämään totaalisilta idiooteilta, mutta se enemmänkin nolottaa kuin naurattaa. Filmi yrittää parissa kohtaa liikkua jonkin sortin itsetietoisella meta-tasolla - esimerkiksi kun alussa hahmot katsovat televisiota ja toinen tokaisee "Taas on televisiosarjasta tehty leffa". Tämä on samalla varmasti viittaus muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Vaarallinen tehtävä -elokuvaan (Mission: Impossible - 1996), mikä perustui samannimiseen televisiosarjaan (1966-1973). Charlien enkelit kuvittelee paikoitellen olevansa kuin Vaarallinen tehtävä, mutta leffasta puuttuu täysin jännite. Ei vain sen takia, että elokuva yrittää liikaa huumorinsa kanssa, vaan koska mistään ei tunnu olevan haastetta päähenkilöille. Kun katsojasta ei koskaan tunnu siltä, että päähenkilöt voisivat epäonnistua, on kaikki liian helppoa, eikä mikään oikein tunnu miltään.

Lisäksi itseäni ärsyttää todella paljon, kuinka pinnallinen ja teennäinen filmi on kyseessä. Elokuva yrittää usein olla todella feministinen, mutta samalla se esineellistää päähenkilöitään vähän väliä. Filmissä miehet esitetään jatkuvasti pervoina ja enkelit hyödyntävätkin kaiken aikaa vartaloitaan ja ulkonäköään tehtäviensä aikana. Toisaalta tällainen sotku ei ole ihme, kun huomaa, että ohjaaja McG ja käsikirjoittajatiimi Ryan Rowe, Ed Solomon ja John August ovat kaikki miehiä. Heidän vuoksi elokuva tuntuu kaiken aikaa siltä kuin se yrittäisi kovasti olla kunnon mimmileffa, olematta sitä lopulta ikinä. Charlien enkelit on monin tavoin jopa säälittävä raina.

Tekniseltä toteutukseltaan Charlien enkelit muistuttaa enemmän MTV:n musiikkivideota kuin elokuvaa. Se on kuvattu ja leikattu samoilla tyyleillä kuin 2000-luvun alun musiikkivideot. Taistelukohtauksista löytyy myös videopelimäisiä vivahteita. Useaan otteeseen ruutua jaetaan moneen osaan, jotta näytetään, mitä enkelit tekevät eri paikoissa. Vaikka aiemmin hieman kehuin leffan stuntteja, on mukana myös selkeästi vaijereilla toteutettuja mätkimisiä, mitkä saavat katsojan kohottelemaan kulmia. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten, mutta sentään aidot räjähdykset näyttävät hyvältä. Äänimaailma on joissain kohdissa yliampuva niin efektiensä kuin jatkuvasti jumputtavien biisivalintojensa takia.

Yhteenveto: Charlien enkelit on kiusallisen myötähäpeällinen ja muutenkin surkea elokuva. Huumoripuoli saa lähinnä pyörittelemään silmiä, eivätkä toimintakohtauksetkaan muutamista tyylikkäistä stunteista huolimatta vakuuta. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä jännitettä löydy. Niinpä elokuva käy usein tylsyyden puolella ja jatkuvasti voi huomata vilkaisevansa kelloa. Tekninen toteutus muistuttaa enemmän musiikkivideota ja videopeliä kuin elokuvaa, mikä jo itsessään vaikeuttaa katselua. Pahinta on, että Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu ovat toinen toistaan huonompia pääosissa. He kyllä hyppäävät innolla mukaan kohtauksiin, mutta se johtaa jatkuvasti ylinäyttelemiseen, rasittavuuteen ja teennäisyyteen. Teennäisyys piinaa leffaa muutenkin läpikotaisin. Elokuva kuvittelee olevansa kovin feministinen ja rautainen mimmipläjäys, mutta miestekijöiden kautta toteutus kompastuu pahasti omaan nilkkaansa. Bill Murray, Crispin Glover, Sam Rockwell ja Tim Curry ovat kelvollisia osissaan, mutta heistä näkee välillä kauhistuksen, kun he ovat tajunneet, mihin kuraan ovatkaan ajautuneet. Charlien enkelit on yksi ilmestymisvuotensa huonoimmista teoksista ja kaikin tavoin nolo ja kehno ilmestys. Suomalaisille leffaa voi juuri ja juuri suositella salakielikohtauksen vuoksi, mutta senkin voi varmaan katsoa irrallisena YouTubesta, ilman että tarvitsee kärsiä läpi muuta elokuvaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2000, Columbia Pictures, Flower Films, Tall Trees Productions, Global Entertaiment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020)

TROLLS: MAAILMANKIERTUE

TROLLS WORLD TOUR

Ohjaus: Walt Dohrn
Pääosissa: Anna Kendrick, Justin Timberlake, Rachel Bloom, James Corden, Ron Funches, Sam Rockwell, Ozzy Osbourne, Karan Soni, Anderson Paak, George Clinton, Mary J. Blige, Kelly Clarkson, Kunal Nayyar, Jamie Dornan, J Balvin, Kenan Thompson, Walt Dohrn, Aino Jawo, Caroline Hjelt, Zooey Deschanel ja Christopher Mintz-Plasse
Genre: animaatio, musikaali, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Tanskalaisen Thomas Damin vuonna 1959 luomiin trolli-peikkonukkeihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Trolls (2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Näyttelijät palasivat äänittämään repliikkinsä ja animointi alkoi. Trolls: Maailmankiertueen oli tarkoitus saada ensi-iltansa tänä keväänä, mutta koronaviruksen takia elokuvateatterit suljettiin, eikä teatterilevitys ollut mahdollista. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa filmi julkaistiinkin suoraan vuokrattavaksi internetistä, mutta Suomessa olemme joutuneet odottamaan lähes puoli vuotta, sillä vasta nyt Trolls: Maailmankiertue saa meillä ensi-iltansa. Suomessa olemme tosin onnekkaita, sillä elokuvateatterimme ovat auki ja filmin pääsee näkemään valkokankaalta muun yleisön kanssa, eikä kotisohvalla televisiosta. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat, sillä en pitänyt ensimmäisestä Trolls-rainasta lähes lainkaan. Olen kuitenkin ihmetellyt kesäkuusta asti, kun leffateatterit taas aukesivat, että miksei filmiä päätetty heti julkaista teattereissa - olihan se pyörinyt monissa maissa jo pari kuukautta netissä. Kun Trolls: Maailmankiertue nyt vihdoin saapui Suomen teattereihin, päätin heti käydä katsomassa sen ensi-illassa.

Poptrollit Poppy ja Risu saavat selville, että on olemassa muitakin trolleja, jotka kaikki kuuntelevat eri musiikkia. Hevitrollien kuningatar Roxy on päättänyt tuhota muun musiikin ja yhdistää kaikki trollit rockin alle. Poppy ja Risu yrittävät saada muut trolliheimot yhdistymään hevitrolleja vastaan.

Tutut trollihahmot ensimmäisestä elokuvasta tekevät paluun ja he ovat yhtä iloisia, säihkyviä ja energisiä kuin viimeksikin - niin hyvässä kuin pahassa. Poppysta (äänenä Anna Kendrick) on tullut poptrollien kuningatar ja hänen isänsä Pepe (ääni vaihtunut ohjaaja Walt Dohrniin) seuraa ylpeänä sivusta. Poppy on heti valmis seikkailuun, eikä vieläkään anna minkään tulla hänen eteensä - ei edes viisaiden neuvojen. Risusta (Justin Timberlake) muovautui viime leffan lopussa rennompi ja iloisempi tyyppi, mutta tässä hän palaa aika samaksi araksi synkistelijäksi, mistä hänen hahmonsa lähti alunperin liikkeelle. Mukana ovat myös hieman ärsyttävä Biggie (James Corden) ja tämän herra Tinkle, omaa heimoaan etsivä Cooper (Ron Funches), kaksoset Satin ja Chenille (ruotsalaisduo Icona Pop), sekä glitterinen Kai Timantti (autotunetettu Kunal Nayyar) ja tämän uusi poika, yllättävän lystikäs Mini Timantti (Kenan Thompson).

     Elokuvassa esitellään poptrollien lisäksi uusia trolliheimoja, joiden piirteet tietty määräytyvät heidän fanittamansa musiikkilajityypin perusteella. On funktrolleja, klassisen musiikin trolleja, kantritrolleja, jazztrolleja, teknotrolleja, sekä hevitrolleja, joiden johtaja Thanos... ei kun siis Roxy (Rachel Bloom) yrittää kerätä kuusi värikästä ikuisuuskiveä... ei kun siis musiikkikieltä, jotta voi yhdistää ne ikuisuushanskaansa... ei kun siis kitaraansa ja muokata maailmaa tahtonsa mukaan. Roxy on paikoitellen hieman ärsyttävä tapaus, mutta siitä huolimatta pystyin samaistumaan hänen synkistelyynsä enemmän kuin poptrollien glitterhuumaan. Roxyn isän äänenä muuten kuullaan itse Ozzy Osbourne.

Kuten jo alussa totesin, odotukseni Trolls: Maailmankiertuetta kohtaan eivät olleet korkeat. Kenties juuri siksi poistuin teatterista positiivisesti yllättyneenä. Elokuva ei ollutkaan huono, vaan jopa parannus ensimmäiseen osaan verrattuna. Ei tämäkään filmi kovin kummoinen ole ja siitä löytyy paljon ongelmia, joille pudistelin päätäni pitkin filmiä, mutta minua ei ärsyttänyt elokuvan päätyttyä, kuten ensimmäisen Trollsin kohdalla kävi. Kyseessä on harmitonta viihdettä, mistä lapset voivat innostua ja minkä kappaleita vanhemmat joutuvat luultavasti kuuntelemaan vielä pitkään. Elokuvassa on kivaa ja tärkeää sanomaa lapsille siitä, että ei pitäisi olla ennakkoluuloinen, että erilaisuus on hieno juttu ja että maailma olisi mukavampi paikka, jos kaikki olisivat kivoja toisilleen. Periaatteessa sanoma on sama kuin viimeksi, mutta tällä kertaa toteutus on parempi. Ensimmäinen Trolls-leffa tuntui sanomansa kanssa liian naiivilta ja sinisilmäiseltä, mutta Trolls: Maailmankiertue osaa mennä vähän syvemmälle - etenkin kun painotetaan, etteivät poptrollit ole välttämättä olleet sen kivempia kuin hevitrollit. Viime vuosina isosti esillä ollut kulttuurillinen omiminenkin on pohdiskelussa.

Paria aikuisille suunnattua silmäniskua lukuunottamatta elokuva ei paljoa onnistunut itseäni naurattamaan. Ensimmäisen osan tavoin Trolls: Maailmankiertuekin on pääasiassa perheen pienimmille katsojille suunnattu. Lapsia filmin pöhköt hahmot takuulla ilahduttavat ja värikäs, tapahtumarikas seikkailu pitää innon korkealla. Itselleni elokuva tuntui paikoitellen pitkäveteiseltä, eikä tarina koskaan napannut minua mukaansa. Tämä johtuu luultavasti siitä, kuinka turvallisia latuja elokuva hiihtelee, mennen jatkuvasti aidan matalimmasta kohdasta. Alusta alkaen on selvää, miten homma ratkeaa, eikä yllätyksiä edes tarjoa se, miten lopputulokseen päädytään. Isoin harmi on, kuinka helposti asiat lopulta saadaankaan selvitettyä. Elokuva päättyy tietenkin yhteislauluun, missä kaikki musiikkigenret ovat esillä.

Edellisen osan tavoin Trolls: Maailmankiertuekin on musikaali. Toisin kuin edellisessä osassa, tästä ei kuitenkaan löydy samanlaista uutta megahittikappaletta, mitä soitettaisiin radiossa kyllästymiseen asti ja vielä satoja kertoja senkin jälkeen kuin Can't Stop the Feeling. Leffa luottaakin lähinnä jo olemassa oleviin biiseihin, luomatta oikein mitään uutta siihen sekaan. Elokuvassa kuullaan mm. Rock You Like a Hurricane, Wannabe, Party Rock Anthem, Crazy Train, Gangnam Style, Who Let the Dogs Out, sekä Girl Just Want to Have Fun - tosin muotoiltuna elokuvassa Trolls Just Want to Have Fun. Mukaan mahtuu myös useita lyhyitä pätkiä joistain biiseistä. Alussa peräkkäin kuultavat musikaalinumerot saivat kiusaantuneena ajattelemaan, että tätäkö tämä koko filmi nyt on? Onneksi elokuvasta löytyy lopulta oikeaakin sisältöä... edes jonkin verran.

Jos jostain elokuvassa ei löyty erityisemmin kritisoitavaa, niin sen animaatiolaadusta. Trolls: Maailmankiertue on visuaalisesti aikamoinen väripläjäys, täynnä upeita yksityiskohtia. En tiedä, huomasinko edes ensimmäistä elokuvaa katsoessani, että lähes kaikki trollien maailmassa on valmistettu villasta ja huovasta. Maa on täynnä täytettä kuin pehmolelut. Hahmot ovat veikeän näköiset ja heidän liikkeensä sulavat, vaikka mukana on myös muutama, stop motion -tyyliin tönkösti liikkuva hahmo. Tämänkertainen ohjaaja Walt Dohrn tekee parempaa työtä kuin edeltäjänsä ja käsikirjoittajakaksikko Jonathan Aibel ja Glenn Berger parantavat tasoaan. Silti on vielä matkaa, jotta he saisivat näistä trolleista oikeasti hyvää filmiä aikaiseksi.

Yhteenveto: Trolls: Maailmankiertue on keskinkertainen animaatioraina, mutta silti ensimmäistä osaa laadukkaampi teos. Sanoma erilaisuuden hyväksymisestä on aika pitkälti sama kuin viime leffassa, mutta nyt paremmin ja hieman syvällisemmin toteutettuna. Aikuiset voivat hoksata elokuvan kertomuksesta selviä viittauksia eri kulttuurien kohteluun vuosisatojen varrella ja kuinka historiaa kirjoitellaan uusiksi kertojan eduksi. Lapset varmasti viihtyvät filmin parissa, eikä seikkailusta vauhtia ja hölmöä huumoria puutu. Aikuiskatsojat meno voi silti jättää kylmäksi. Jokin leffan energisessä kimalleloistossa ja väripommituksessa, sekä isoissa musikaalinumeroissa on kamalan väsyttävää. Tarina on turhankin tuttu ja se kulkee helpoimpia reittejä maaliinsa. Animointi on kyllä erinomaista ja visuaalisesti filmi on näyttävä. Hahmot eivät tee kummoista vaikutusta, vaikka Marvel-fanille onkin hilpeää huomata yhtäläisyyksiä Roxyn ja Thanoksen välillä. Trolls: Maailmankiertuetta voikin suositella lähinnä vain lapsille, sekä niille aikuisille, jotka pitivät ensimmäisestä Trollsista. Itse pidin tätä siedettävänä parannuksena ensimmäiseen elokuvaan verrattuna, mutta enpä silti ala innoissani odottamaan mahdollista kolmososaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Trolls World Tour, 2020, DreamWorks Animation