Näyttelijät: George Clooney, Adam Sandler, Laura Dern, Billy Crudup, Riley Keough, Grace Edwards, Stacy Keach, Patrick Wilson, Jim Broadbent, Greta Gerwig, Charlie Rowe, Louis Partridge, Eve Hewson, Alba Rohrwacher, Josh Hamilton, Emily Mortimer, Sadie Sandler, Isla Fisher ja Jamie Demetriou
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 13
Jay Kelly on Noah Baumbachin uusi elokuva. Baumbach oli tehnyt Netflixin kanssa diilin useammasta elokuvasta ja vuonna 2023 hän ryhtyi kynäilemään uutta tarinaa Emily Mortimerin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Jay Kelly sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla. Lopulta elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Itse kiinnostuin, kun luin noin vuosi sitten Baumbachin tehneen elokuvan George Clooneyn ja Adam Sandlerin kanssa. Kun Jay Kelly saapui vihdoin Netflixiin ja sai parhaan miespääosan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin katsoa leffan.
Tavattuaan vuosikymmenten jälkeen vanhan ystävänsä, jonka kautta hän päätyi elokuvatähdeksi, kuuluisa Hollywood-näyttelijä Jay Kelly matkustaa Italiaan vastaanottamaan kunnianosoituspalkintoa urastaan ja pohtimaan samalla uraansa ja elämäänsä.
Pääroolissa kuuluisana Hollywood-näyttelijä Jay Kellynä nähdään George Clooney, joka tekee elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Clooney istuu toki täydellisesti ikääntyneeksi kuuluisaksi Hollywood-tähdeksi, onhan hän sellainen tosielämässäkin. Hänestä löytyy oikeaa karismaa ja charmia kuten Clooneylta voikin odottaa, mutta tässä elokuvassa mies tuo esiin muita, herkempiä ja jotenkin raadollisempia puolia, jotka tekivät suuren vaikutuksen. Jay Kelly on erittäin menestynyt urallaan, mutta perhe-elämä on jäänyt kiireiden takia hataralle pohjalle ja vaikka Jay on koko ajan ihmisten ympäröimä, kokee hän olonsa kaiken aikaa yksinäiseksi. Asiaa ei auta, kun Jay tapaa vuosikymmenten jälkeen pitkästä aikaa vanhan ystävänsä Timothyn (Billy Crudup), eikä voi olla miettimättä, veikö hän Timothylle kuuluneen uran.
Elokuvassa nähdään myös Riley Keough ja Grace Edwards Jayn tyttärinä Jessicana ja Daisyna, Stacy Keach Jayn isänä, Adam Sandler Jayn managerina Ronina, Greta Gerwig hänen vaimonaan Loisina ja Sandlerin tytär Sadie heidän tyttärenään Viviennenä, Laura Dern Jayn tiedottajana Lizinä, Emily Mortimer Jayn hiustenmuotoilijana Candyna, Jim Broadbent elokuvaohjaaja Peter Schneiderinä, Patrick Wilson näyttelijä Ben Alcockina ja Isla Fisher hänen vaimonaan Melaniena, sekä Eve Hewson näyttelijä Daphne Spenderinä, jonka kanssa Jaylla oli aikoinaan salasuhde. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Isoin yllättäjä on Adam Sandler, joka väläyttää jälleen osaavansa ihan aidosti oikeasti näytellä, tarjottuaan käsittämättömän laiskan suorituksen viime kesänä ilmestyneessä Happy Gilmore 2:ssa (2025).
Jay Kelly osoittautui erittäin mainioksi ja yllättävän tunteikkaaksikin draamakomediaksi. Elokuva voitti minut heti puolelleen - olenhan aina ollut lumoutunut siitä, mitä elokuvien taustalla tapahtuu ja kiinnostunut siitä, millaisia elokuvia tekevien ihmisten elämät ovat. Jay Kellyllä vaikuttaisi pintapuoleisesti olevan kaikki kunnossa. Glamouria, rahaa, faneja... mutta silti miestä vaivaa monikin asia, jotka nousevat tosissaan pintaan vanhan ystävän jälleennäkemisen myötä. Perustuuko Jayn koko ura sittenkin selkäänpuukotukselle? Ansaitseeko mies mitään siitä maineesta ja mammonasta, mitä hän on vuosien varrella saanut? Nämä ajatukset syövät Jayn mieltä, samalla kun hän lähtee Italiaan vastaanottamaan palkintoa urastaan.
Itse matka on täynnä monenlaista tapahtumaa, jotka alkavat muovata Jayta ihmisenä, ystävänä ja isänä. Lisäksi matkan varrella näemme takaumien kautta, kuinka Jay muistelee uransa alkuaikoja ja elämänsä muita käännekohtia, toisinaan haikeasti, toisinaan katuen. Elokuva on hyvin sentimentaalinen, kenties joillekin katsojista jopa hitusen imelä, mutta itseeni tunnelataus tehosi, erityisesti finaalissa. Tunnepuolta tasapainottaa oiva huumori, jota on ripoteltu sulavasti läpi keston. Tökkimään jäi lähinnä Ron-managerin ja Liz-tiedottajan välille kirjoitettu vanhan suhteen muistelu, joka tuntui lopulta turhalta. Ymmärrän, että sillä haetaan sitä, kuinka kummankin elämät pyörivät liikaa Jayn ympärillä, mutta tämä pointti käy selväksi Ronin kohdalla jo muutenkin.
Noah Baumbachin ohjaus on vähemmän yllättäen taidokasta ja hän rakentaa tunnelmaa onnistuneesti, saaden näyttelijät heittäytymään vakuuttavasti. Hänen ja Emily Mortimerin työstämä käsikirjoitus on myös mainio ja täynnä oivaa dialogia. Lisäksi Jay Kelly on pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on hyvin kasattu Nicholas Britellin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Näyttelijät: George Clooney, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Juliette Lewis, Ernest Liu, Salma Hayek, Brenda Hillhouse, Cheech Marin, Michael Parks, Danny Trejo, Tom Savini ja Fred Williamson
Genre: rikos, kauhu, toiminta, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16
From Dusk Till Dawn, eli suomalaisittain Hämärästä aamunkoittoon on Robert Rodriguezin elokuva. Robert Kurtzman keksi idean leffaan jo vuonna 1988, luodakseen töitä perustamalleen efektifirma KNB EFX Groupille. Vuonna 1990 Kurtzman teki Quentin Tarantinon kanssa diilin, jossa Tarantino kirjoittaisi hänen ideansa pohjalta elokuvan käsikirjoituksen ja vastapalveluna KNB tekisi efektit Tarantinon esikoiselokuvaan Reservoir Dogsiin (1992). Reservoir Dogsin ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta-leffan (Pulp Fiction - 1994) menestyksen myötä Tarantino vei Kurtzmanin idean pohjalta laatiman tekstinsä Miramax-yhtiölle, missä tartuttiin projektiin. Tarantino ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, vaan pyysi pestiin kaverinsa Robert Rodriguezin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1995 ja lopulta Hämärästä aamunkoittoon sai maailmanensi-iltansa 17. tammikuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, sekä huonoimman miessivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse katsoin leffan jo nuorempana, jolloin pidin sitä varsin viihdyttävänä. Kun huomasin Hämärästä aamunkoittoon viettävän 30-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.
Veljekset Seth ja Richie Gecko ovat ryöstäneet pankin, tappaneet useamman ihmisen ja yrittävät nyt paeta Meksikoon. Matkallaan he törmäävät lomailevaan perheeseen, jonka he ottavat panttivangikseen ja vetäytyvät yöksi Titty Twistersin majataloon, tietämättä mikä siellä odottaa...
Päärooleissa Seth ja Richie Geckona nähdään George Clooney ja käsikirjoittaja Quentin Tarantino, joka taisi vängätä itsensä rooliin, kirjoitettuaan Richielle kohtauksen, missä hän imuttelee Salma Hayekin varpaita. Tuolloin lähinnä hurmurirooleista tunnettu Clooney ja lähinnä kameran takana viihtynyt, mutta satunnaisia pikkurooleja tehnyt Tarantino tuntuvat kummatkin todella erikoisilta valinnoilta, mutta kenties juuri siksi homma toimii ja molemmat pääsevät irrottelemaan eri tavalla kuin ennen. He sopivat täydellisesti osiinsa rikollisveljeksiksi, jotka ovat juuri ryöstäneet pankin ja kaahaavatkin nyt kohti Meksikon rajaa. Hahmoina veljekset ovat onnistuneen erilaisia, joskin molemmat ovat varsin häikäilemättömiä paskiaisia. Seth on kaksikon aivot, kun taas Richie on huomattavasti arvaamattomampi tyyppi. Veljesten matkaa seuraa yllättävänkin kiinnostuneena, siitä huolimatta, että katsojan on vaikea tykätä näistä tyypeistä.
Elokuvassa nähdään myös Harvey Keitel Jacob Fullerina, entisenä pastorina, joka on menettänyt uskonsa, jäätyään vaimonsa kuoleman myötä yksinhuoltajaisäksi kahdelle lapselleen, Katelle (Juliette Lewis) ja Scottille (Ernest Liu), Brenda Hillhouse veljesten panttivankina pitävänä pankkivirkailija Gloria Hillinä, Danny Trejo Titty Twister -strippikapakan baarimikkona, sekä Salma Hayek tanssija Santanico Pandemoniumina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin karismaattinen Keitel perheenisänä, joka yrittää suojella lapsiaan, kun Geckot päättävät hyödyntää heidän asuntoautoaan rajan ylittämiseen.
Hämärästä aamunkoittoon on ehdottomasti niitä elokuvia, jotka kannattaa katsoa tietämättä niiden sisällöstä kovinkaan paljoa etukäteen. Leffa lähtee liikkeelle perinteisempänä rikostarinana, mutta puolen välin tietämillä se kiskaisee maton todella reippaasti katsojan jalkojen alta ja lähtee täysin uudenlaiseen suuntaan, vaihtamalla myös lajityyppiä täysin. En nyt lähde sen enempää paljastamaan, mitä salaisuuksia Titty Twisteristä löytyy, mutta sanon vain, että sen myötä elokuva pääsee kokonaan uudelle tasolle pitämään hauskaa.
Kyseessä on kokonaisuutena aivan mahtava ja täysin omalaatuinen genreblenderi, joka toimii vakuuttavasti niin rikostarinana kuin, noh, mitä ikinä elokuvan toinen puolisko tarjoaakaan. On jo valmiiksi jännittävää seurata, kuinka veljesten pakomatka etenee, mutta myöhemmin meno äityy niin villiksi, että takaa-ajajatkin pääsevät unohtumaan. Jännittävän menon ja kekseliään yllättävien käänteiden lisäksi Hämärästä aamunkoittoon on myös todella hauska elokuva. Tarantino on mestari keksimään nasevaa dialogia, joka tarjoaa jo omat hupinsa, mutta sen myötä, kun leffa kääntää kaiken päälaelleen, ohjaaja Robert Rodriguez ymmärtää pitää kielen poskessa. Lopputuloksena on täysin omanlaisensa eri lajityyppejä tyylikkäästi yhdistelevä paketti, joka kannattaa ehdottomasti vilkaista. Sen käänne voi tuntua joidenkin katsojien mielestä typerältä ja luotaantyöntävältä, mutta omasta mielestäni tämä täysin puskista tuleva muutos vain parantaa leffaa ja sementoi elokuvan aseman omanlaisenaan klassikkona.
Hämärästä aamunkoittoon on teknisiltä ansioiltaan pääasiassa mainio, joskin sen parit tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo aikoja sitten. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain varsin tyylikkäitä otoksia. Titty Twisterin lavasteet ovat hienot ja puvustajat ovat tehneet oivaa työtä. Maskeeraukset ovat vekkulit, eikä tekoveressä todellakaan säästellä sitten, kun toiminta käynnistyy. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Graeme Revellin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
From Dusk Till Dawn, Yhdysvallat, 1996, Dimension Films, A Band Apart, Los Hooligans Productions, Miramax
Pääosissa: Cailey Fleming, Ryan Reynolds, Steve Carell, Phoebe Waller-Bridge, John Krasinski, Fiona Shaw, Louis Gossett Jr., Alan Kim, Liza Colón-Zayas, Awkwafina, Emily Blunt, George Clooney, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Richard Jenkins, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sebastian Maniscalco, Christopher Meloni, Matthew Rhys, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Bobby Moynihan, Catharine Daddario ja Brad Pitt
Genre: fantasia, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7
IF - Ihmeelliset frendit on John Krasinskin ohjaama koko perheen elokuva. Krasinski ja Ryan Reynolds ideoivat elokuvan yhdessä, minkä pohjalta Krasinski työsti käsikirjoituksen. Studiot kilpailivat elokuvan oikeuksista ja lopulta Paramount Pictures nappasi leffan itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja alun perin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo viime syksynä, mutta viimevuotinen näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko Hollywoodissa viivästytti julkaisua. Nyt IF - Ihmeelliset frendit on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Halusin nähdä, mitä Krasinski saa aikaan lastenleffan kanssa, hänen ohjattua aiemmin Hiljainen paikka -kauhuelokuvat (A Quiet Place - 2018-2021). Kävinkin katsomassa IF - Ihmeelliset frendit heti elokuvan ensi-iltapäivänä.
Bea-tyttö hoksaa omaavansa kyvyn nähdä muiden lasten mielikuvitusystäviä ja päätyy auttamaan saman kyvyn omaavaa naapuriaan Calia, joka yrittää löytää unohdetuille mielikuvitusystäville uudet lapset.
The Walking Dead -televisiosarjasta (2010-2022) tuttu Cailey Fleming näyttelee Beaa, nuorta tyttöä, joka painiskelee ikävien asioiden äärellä. Bean äiti (Catharine Daddario) menehtyi joitain vuosia aiemmin ja nyt hänen isänsä (John Krasinski) on sairaalassa sydänvikansa vuoksi. Bea muuttaa tilapäisesti isoäitinsä (Fiona Shaw) luokse asumaan, missä hän hoksaa omaavansa kyvyn nähdä mielikuvitusystäviä, joita leffassa kutsutaan simppelisti "ifeiksi". Bea tapaa naapurinsa Calin (Ryan Reynolds), joka omaa samanlaisen kyvyn ja yhdessä he ryhtyvät auttamaan unohdettuja mielikuvitusystäviä löytämään uudet lapset ja samalla itselleen uuden merkityksen. Fleming on roolissaan varsin passeli, kanavoiden hyvin hahmonsa monimutkikkaita tunnetiloja. Yleensä hauska Reynolds hoitaa tonttinsa sen sijaan aika laiskasti, eikä hän juuri koskaan vaikuta siltä, että hän olisi oikeasti täysillä mukana. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja John Krasinski taas on kirjoittanut isähahmolleen kaikista hauskimmat jutut, mutta harmillisesti hänen ruutuaikansa jää aika vähäiseksi. Shaw istuu hyvin osaansa huolehtivana isoäitinä.
Bea ja Cal kohtaavat leffassa monenkirjavan mielikuvitusystävien joukon, joista tärkeimmät ovat liila karvaturri Blue (äänenä Steve Carell) ja perhosmainen Blossom (äänenä Phoebe Waller-Bridge). Hupsu Blue nousee helposti suosikiksi hahmoista, mutta on lämmin Blossomkin oiva tapaus. Muina ifeinä kuullaan muun muassa Emily Blunt, George Clooney, Awkwafina, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Brad Pitt ja Louis Gossett Jr., joka valitettavasti menehtyi vain pari kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.
Siis mitä ihmettä, vuonna 2024 ilmestyy koko perheen elokuva, joka ei perustu kirjaan, sarjakuvaan tai peliin, ei ole jatko-osa, esiosa, lisäosa tai uudelleenfilmatisointi? Voiko tämä edes olla totta... vai onko se pelkkää mielikuvitustani? Noh, vitsit sikseen, mutta ihan tosissaankin täytyy sanoa, että on kyllä piristävää, että kaiken maailman Itse ilkimys 4:n (Despicable Me 4 - 2024) ja Inside Out - mielen sopukoissa 2:n (Inside Out 2 - 2024) rinnalle mahtuu edes yksi täysin uusi lastenleffa - ihan sama, vaikkei lopputulos olisikaan mitenkään erityisen (hehe) ihmeellinen. Okei, nyt ihan oikeasti lopetan.
IF - Ihmeelliset frendit on oikein passeli ja kivan sympaattinen tapaus koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Sen idea on veikeä ja juoni menevä, mutta viimeinen silaus jää kuitenkin uupumaan, jotta elokuva saavuttaisi todellisen potentiaalinsa. Elokuvassa on runsaasti hyviä ideoita, mutta samalla se jää myös hieman puolitiehen monella osa-alueella, erityisesti temaattisissa syvyyksissään. Mielikuvituksen ympärillä pyörivä leffa kaipaisi hieman enemmän juuri sitä mielikuvitusta. Ajoittain leffa nappaa oivallisesti mukaansa ja puolen välin paikkeilla nähdään riemastuttava pidempi pätkä, jossa ifit esitellään, mutta toisinaan leffa myös tuntuu hidastelevan turhaan. Loppupäässä pistetään toki tunteikkuudet peliin ja osalla katsojista voikin aueta kyynelhanat finaalissa. Heikkouksineenkin IF - Ihmeelliset frendit on kelvollinen koko perheen elokuva, jonka katsoo sujuvasti ainakin kerran.
John Krasinskia täytyy kyllä kehua siitä, kuinka kokeilunhaluinen tyyppi hän onkaan. Sen lisäksi, että hänet tunnetaan näyttelijänä parhaiten joko komedian puolelta Konttori-sarjasta (The Office - 2005-2013) tai toiminnan puolelta Jack Ryan -sarjasta (2018-2023), hän on nyt ohjaajana osoittanut, ettei aio jämähtää tekemään vain yhtä ja tiettyä juttua. Krasinskin esikoisohjaus Hiljainen paikka(A Quiet Place - 2018) oli kauhuleffa ja nyt IF - Ihmeelliset frendit onkin perheystävällinen seikkailu. Uutuus ei ole Hiljaisen paikan tasoinen napakymppi genressään, mutta ihailen kuitenkin Krasinskin reipasta yritystä ohjaajana. Ongelmaksi muodostuukin enemmän Krasinskin käsikirjoitus, joka jää paikoitellen raakileeksi ja olisi kaivannut lisäviilausta. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii menevästi. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja pääasiassa ifit näyttävät hyviltä. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
IF, 2024, Paramount Pictures, Platinum Dunes, Maximum Effort, Sunday Night, Québec Production Services Tax Credit
Pääosissa: George Clooney, Julia Roberts, Kaitlyn Dever, Maxime Bouttier, Billie Lourd, Lucas Bravo, Dorian Djoudi, Ifa Barry ja Cintya Dharmayanti
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7
Ticket to Paradise on George Clooneyn ja Julia Robertsin tähdittämä uutuuskomedia. Ol Parker ja Daniel Pipski kirjoittivat elokuvan käsikirjoituksen ja saivat Universal Picturesin kiinnostumaan leffasta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021 ja nyt Ticket to Paradise on saapunut elokuvateattereihin. Itse en pahemmin innostunut, kun aloin nähdä elokuvan traileria yhä uudestaan ja uudestaan, osaten sen repliikitkin pian ulkoa. Päätin silti käydä katsomassa Ticket to Paradisen ja pääsinkin näkemään sen ennakkoon Finnkinon järjestämässä Lab-asiakkaiden After Work -ennakkonäytöksessä.
Toisiaan inhoava ex-pariskunta David ja Georgia päättävät tehdä yhteistyötä, estääkseen tyttärensä aikomukset mennä naimisiin miehen kanssa, jonka hän on juuri tavannut Balilla.
George Clooney ja Julia Roberts näyttelevät David ja Georgia Cottonia, yli kymmenen vuotta sitten eronnutta avioparia, jotka kantavat edelleen valtavaa kaunaa toisiaan kohtaan. Exien pitää kuitenkin haudata sotakirveensä, yrittäessään kääntää tyttärensä, mahtavassa Booksmart-komediassa (2019) taitonsa näyttäneen Kaitlyn Deverin esittämän Lilyn mielen, kun tämä ilmoittaa menevänsä naimisiin vastikään Balilla tapaamansa nuorukaisen, Geden (Hollywood-debyyttinsä tekevä Maxime Bouttier) kanssa. Clooney ja Roberts ovat loistovireessä ja heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa - onhan Ticket to Paradise jo konkarinäyttelijöiden viides yhteiselokuva Ocean's Eleven - korkeiden panosten(Ocean's Eleven - 2001), Salaisen agentin tunnustusten (Confessions of a Dangerous Mind - 2002), Ocean's Twelven (2004) ja Money Monsterin (2016) jälkeen. Dever on myös mainio ja Bouttier istuu hyvin juuri asianajajaksi itsensä opiskelleen Lilyn sydämen vieneeksi Gedeksi.
Elokuvassa nähdään myös mm. prinsessa Leian, eli Carrie Fisherin tytär Billie Lourd Lilyn parhaana ystävänä Wreninä ja Netflixin Emily in Paris -komediasarjasta (2020-) tuttu Lucas Bravo Georgian uutena mielitiettynä, lentäjä Paulina. Lourd ja Bravo ovat hilpeät omissa osissaan, mutta Lourdin Wren-hahmo jää hieman alikehitetyksi. Elokuvasta käy ilmi, etteivät hänen kotiolonsa ja perheensä ole kehuttavat, mutta asiaa ei koskaan syvennetä sen enempää.
Ticket to Paradise onnistui yllättämään minut positiivisesti. Ei kyseessä ole mikään tajuntaa räjäyttävä uusi komediagenren mestariteos tai tuleva klassikko, mutta filmi on huomattavasti parempi kuin odotin - odotuksenani oli siis keskinkertainen ja väsähtänyt huttu. Elokuva on kuitenkin aidosti hauska komedia, joka viihdyttää todella mukavasti läpi kestonsa ja saa jopa nauramaan useampaan otteeseen ääneen. Leffan tarina on hyvin ennalta-arvattava, mutta tämä on niitä kertoja, kun arvattavuus ei oikeastaan haittaa. Hymy pysyy lähes kaiken aikaa katsojan kasvoilla, paitsi toki pakollisissa nyyhkykohtauksissa, joissa paratiisisaarellakin alkaa yllättäen satamaan kaatamalla, tehostamaan tilanteen dramaattisuutta.
Kuten jo sanoin, Clooneyn ja Robertsin kemiat pelaavat täydellisesti yhteen ja on erittäin lystikästä kuunnella hahmojen naljailua - etenkin kun he yrittävät esittää tyttärelleen olevansa ylimmät ystävät. Yhteenottojen ja syyttelyjen ohessa hahmot ryhtyvät myös pohtimaan, että mikä oikeasti tuhosi heidän suhteensa ja johti heidän eroonsa yli kymmenen vuotta sitten. Samalla leffasta löytyy vähitellen teemoja vanhempien suhteesta lapsiinsa ja kuinka jossain kohtaa pitäisi uskaltaa päästää lintu lentämään ulos pesästään. Sen sijaan, että yrittäisi suojella lasta mahdollisilta samanlaisilta virheiltä, mitä itse tuli tehtyä nuorena, pitäisi uskaltaa luottaa. Ticket to Paradise on varsinaista hömppää, mutta juuri sopivan sympaattista sellaista, että elokuvan tarjoama hyvä mieli pysyy vielä pitkään leffateatterista poistuttua.
Elokuvan ohjaajana ja toisena käsikirjoittajana toimii Ol Parker, jonka aiempiin töihin kuuluu musikaalihitin jatko-osa Mamma Mia! Here We Go Again (2018). Parkerin rakentama tunnelma on onnistuneen hilpeä. Dramaattisista hetkistä hän tekee ylidramaattisia, mutta romanttisen puolen hän saa pidettyä suloisena, menemättä kuitenkaan siirappiseksi. Ticket to Paradise on myös hyvin kuvattu ja Balin virkaa toimittavan Australian kauniita maisemia kelpaa katsella isolta kankaalta. Leikkaus on muuten sulavaa, mutta paikoitellen suikaleiksi jakautuva kuva häiritsi itseäni. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailma toimivasti rakennettu. Lorne Balfen säveltämät musiikit tuovat kelpo lisänsä tunnelmaan.
Yhteenveto:Ticket to Paradise on yllättävän mainio ja hauska komedia. George Clooney ja Julia Roberts ovat mahtavassa vireessä läpi leffan ja kaksikon esittämää toisilleen naljailevaa ex-pariskuntaa on lystikästä seurata. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan passelisti, mutta jäävät toki Hollywoodin konkariduon varjoon. Tarina vie hyvin mukanaan ja elokuva viihdyttää läpi kestonsa. Leffan aikana saa nauraa useammankin kerran ääneen ja vähintään se onnistuu levittämään katsojan kasvoille hymyn, joka ei ihan heti lähde. Tekniseltä puoleltaan filmi on oivallinen ja kauniita paratiisimaisemia kelpaa kyllä katsella kateellisena, Suomen sään muuttuessa yhä vain syksyisemmäksi. Ticket to Paradise on puhdasveristä hömppää, jota voi suositella lämpimästi päänäyttelijöiden faneille ja hyväntuulisten komedioiden ystäville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ticket to Paradise, 2022, Universal Pictures, Working Title Films, Smokehouse Pictures, Red Om Films
Ohjaus: Joel Coen Pääosissa: George Clooney, John Turturro, Tim Blake Nelson, Chris Thomas King, Frank Collison, John Goodman, Charles Durning, Michael Badalucco, Holly Hunter, Stephen Root, Wayne Duvall, Ray McKinnon, Daniel von Bargen ja Lee Weaver Genre: komedia, rikos, seikkailu Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 12
O Brother, Where Art Thou? eli suomalaisittain Voi veljet, missä lienet? on Coenin veljesten elokuva, mikä pohjautuu löyhästi Homeroksen Odysseiaan yli kahden ja puolen tuhannen vuoden takaa. Coenin veljekset Joel ja Ethan alkoivat käsikirjoittamaan elokuvaa jo jouluna 1997 ja pari vuotta myöhemmin kuvaukset alkoivat. Elokuvan kuvauspaikat olivat todella vehreät, mutta Coenit halusivat elokuvan olevan kellertävämpi, joten sen värimaailmaa täytyi käsitellä vahvasti jälkituotannossa. Elokuvasta tulikin ensimmäinen Hollywood-teos, mikä värimääriteltiin kokonaan digitaalisesti. Lopulta Voi veljet, missä lienet? sai maailmanensi-iltansa 13. toukokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen hitti, mutta erikoista kyllä, sen soundtrack nousi suurempaan suosioon. Levyä myytiin yli 5 miljoonaa kappaletta, se voitti viisi Grammy-palkintoa, sille tehtiin kaksi jatkoalbumia ja sille jopa pidettiin pari kiertuettakin! Itse elokuvakin oli ehdolla useista palkinnoista, kuten kahdesta Oscarista (paras käsikirjoitus ja paras kuvaus, joita se ei kuitenkaan voittanut), sekä kahdesta Golden Globesta (paras komedia/musikaalielokuva ja paras miespääosa, joista se voitti jälkimmäisen). Itse näin Voi veljet, missä lienet? joitakin vuosia sitten isoäitini kanssa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen jo pitkään halunnut katsoa sen uudestaan, mutta koska elokuvan Blu-ray -julkaisua on erittäin vaikea löytää, on tämä jäänyt pelkäksi haaveeksi. Kun huomasin, että Voi veljet, missä lienet? täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että minun täytyi saada elokuva jostain käsiini. Riemastuinkin, kun bongasin sen Netflixin valikoimasta, mistä katsoin sen heti.
Vuonna 1937 Mississippillä kolme vankia karkaavat kaivaakseen ylös varastamansa saaliin, ennen kuin se peitetään tekojärven alle.
Elokuvan kolme vankikarkuria ovat George Clooneyn näyttelemä Ulysses Everett McGill, John Turturron esittämä Pete Hogwallop ja Tim Blake Nelsonin näyttelemä Delmar O'Donnell, jotka muodostavat aivan fantastisen kolmikon. Everett on porukan määrätietoinen johtohahmo, joka on jatkuvasti kiinnostunut siitä, miltä hänen hiuksensa näyttävät. Pete taas on äkkipikainen persoona, joka vetää herneen helposti nenäänsä. Delmar ei ole kovin fiksu, mutta sitäkin hyväsydämisempi... jos ei siis laske sitä, että kyseessä on varas. Clooney, Turturro ja Nelson suorastaan loistavat rooleissaan - jopa Clooney, josta en yleensä välitä näyttelijänä. Tässä Clooney uhkuu karismaa, ollessaan samalla myös hupaisa veikkonen. Turturrolle sopii erittäin hyvin hahmonsa uhmakas luonne, kun taas Nelson onnistuu jo ilmeillään viestimään, ettei hänen hahmonsa ole penaalin terävin kynä.
Matkallaan Everett, Pete ja Delmar kohtaavat paljon erilaisia henkilöitä, kuten mystisen sokean miehen (Lee Weaver), joka näkee enemmän kuin monet, sekä sokean radioaseman johtajan (Stephen Root), kitaristi Tommy Johnsonin (Chris Thomas King), Peten serkun (Frank Collison), silmälappuisen Raamattu-myyjä Iso-Danin (John Goodman), pankkirosvo George Nelsonin (Michael Badalucco), sekä kilpailevat kuvernööriehdokkaat Pappy O'Danielin (Charles Durning) ja Homer Stokesin (Wayne Duvall). Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla kotiin, mutta kaikki (jopa mahtava Goodman) jäävät lopulta täysin pääkolmikon varjoon.
Voi veljet, missä lienet? herättää kiinnostuksen välittömästi karun kauniilla kuvastolla toisiinsa kahlituista ja hoilaavista vangeista hakkaamassa kiveä, kunnes se vaihtaa kevyempään henkeen, kun käy selväksi, että kolme vankia puuttuu rivistä. Tästä sitten alkaakin heti äärimmäisen hilpeä, kiehtova, viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, missä päähenkilöt kohtaavat ties mitä erikoista. Tylsää hetkeä ei todellakaan ole luvassa, vaan leffa tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta ja mielenkiintoista mukaan. Vain öisin pysähdytään nuotion äärelle, jolloin hahmoja syvennetään mm. kertomalla, mitä he aikovat tehdä, kun saavat aarteensa kaivettua ylös. Hyvin nopeasti katsojalle käy kuitenkin selväksi, ettei elokuvassa todellakaan ole tärkeintä määränpää, vaan se matka. On paljon mielenkiintoisempaa ja hauskempaa nähdä, mihin kaikkeen vankikarkurit joutuvatkaan mukaan seikkailullaan. Elokuva tarjoaa toinen toistaan mahtavampia kohtauksia, eikä sen aikana voi koskaan arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Leffan tunnelma on täydellisesti rakennettu. Elokuva pitää kaiken aikaa hymyn katsojan huulilla, sillä näiden persoonien seuraaminen on niin hilpeää puuhaa. Jopa rankemmista tilanteista onnistutaan löytämään huumoria ja usein naureskellaan, kuinka absurdeja tilanteita leffaan onkaan saatu mukaan. Parissa kohtaa elokuva onnistuu oikein yllättämään, kuinka paljon katsoja onkaan alkanut välittämään näistä hahmoista ja siten loppupään draamakohtaukset iskevät hyvin. Samoin myös onnen hetket tarjoavat aitoa riemua myös katsojalle ja joinain hetkinä tekisi mieli hurrata. On myös hauskaa huomata, mitä kaikkea vankikarkurit aiheuttavat täysin tietämättään. Voi veljet, missä lienet? jaksaa todella ilahduttaa koko kestonsa ajan aina ihan loppuun saakka. Homeroksen Odysseian tuntijoille elokuva tarjoaa vielä lisäiloa, kun voi tulkita, miten Coenin veljekset ovat hyödyntäneet tätä antiikin Kreikan runoelmaa kertomuksessaan vankikarkureista.
Coenin veljekset tekevätkin huikeaa työtä elokuvan kanssa. Heidän käsikirjoituksensa on napakka ja täynnä mielikuvituksellisia tapahtumia. Coenit ovat kuitenkin parhaimmillaan dialogin kanssa ja elokuvan repliikit ovatkin kautta linjan erinomaisia. Kolmikon väliset sanailut ovat usein simppeleillä tavoilla hulvattomia ja jokainen repliikki on kuin hiottu loppuun saakka, mutta silti täysin luonnollinen näyttelijän sanomana. Elokuvan ohjauksesta vastaa vain Joel Coen, Ethanin toimiessa tuottajana. Joel luo tunnelmaa mestarillisesti ja saa näyttelijät antamaan kaikkensa. Suorastaan täydellistä on myös filmin kuvaus, mutta voiko mitään muuta odottaakaan, kun kuvaajana toimii legendaarinen Roger Deakins? Deakinsin kuvat ovat läpi elokuvan kuin taideteoksia. Kameran liike, kuvan sommittelu, etu- ja taka-alan käyttö, sekä valaisu (etenkin nuotiokohtauksissa) - kaikki ovat äärimmäisen tarkkaan mietittyjä ja lopputulos näyttääkin mielettömän hyvältä. Elokuvan värimaailma on myös viimeisen päälle tuunattu ja sen kellertävyys istuu leffaan paljon paremmin kuin jos esimerkiksi lehdet olisivat vihreitä kuten kuvaustilanteessa. Lavastus- ja puvustustiimi ovat tehneet upeaa työtä luodessaan 1930-luvun ajankuvaa. Ääniefektitkin ovat todella mainiosti rakennetut. Musiikki on erittäin tärkeässä asemassa leffassa ja erilaiset laulut säestävät tarinaa fantastisesti. Elokuvan jälkeen tekee vain mieli pistää Kosteiden pohjanpoikien hoilaama I Am a Man of Constant Sorrow pyörimään yhä uudestaan ja uudestaan, ja pistää tanssijalalla koreasti.
Yhteenveto:Voi veljet, missä lienet? on erinomainen ja veijarimainen seikkailuelokuva. Leffa nappaa heti mukaansa ja pitää viihdyttävän tiukasti otteessaan koko kestonsa ajan mitä mahtavimman pääkolmikon ansiosta. George Clooney, John Turturro ja Tim Blake Nelson muodostavat erinomaisen trion, jonka matkaa seuraa erittäin mielellään. Matkan varrella nähdään ja koetaankin kaikenlaista hilpeää, hullunkurista, lumoavaa ja jännittävää, eikä aika käy koskaan pitkäksi. Tunnelma on kaikin puolin upeasti rakennettu. Elokuva on täynnä toinen toistaan loistokkaampia kohtauksia, oli kyse sitten lauluista, keskusteluista iltanuotiolla tai vauhdikkaista takaa-ajoista. Coenin veljekset ovat taas kerran hioneet leffansa lähes täydelliseksi asti käsikirjoitusta ja ohjausta myöten. Roger Deakinsin kuvaus on taianomaista. Visuaalinen ilme on muutenkin kaunis ja musiikit säestävät seikkailua riemastuttavasti. I Am a Man of Constant Sorrow -kappaletta kuuntelee elokuvan katsomisen jälkeen yhä vain uudestaan. Voi veljet, missä lienet? kuuluu niihin elokuviin, joita voi suositella aivan kaikille. Vaikka Coenin veljekset ovat urallaan tehneet monia todella hyviä filmejä, kuten Fargon (1996) ja The Big Lebowskin (1998), Voi veljet, missä lienet? taitaa olla suosikkini kaksikon teoksista!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
O Brother, Where Art Thou?, 2000, Touchstone Pictures, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Mike Zoss Productions
Ohjaus: Joel Schumacher Pääosissa: George Clooney, Chris O'Donnell, Arnold Schwarzenegger, Uma Thurman, Alicia Silverstone, Michael Gough, Pat Hingle, Elle Macpherson, Robert Swenson, John Glover ja Elizabeth Sanders Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: 12
Batman, eli Lepakkomies on Bob Kanen luoma DC Comics -hahmo, joka on noussut yhdeksi kaikkien aikojen suosituimmista sankarihahmoista. Aluksi Batman esiintyi vain sarjakuvissa, mutta on vuosien varrella siirtynyt myös esimerkiksi peleihin, kirjoihin ja tietty elokuviin. Ensimmäinen kunnon filmatisointi oli Adam Westin tähdittämä Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966). Parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi Tim Burtonin ohjaama Batman (1989), jossa pääosaa esitti Michael Keaton ja joka vei hahmon vakavampaan tunnelmaan kuin hölmö Westin leffa. Keaton näytteli hahmoa myös Batman - paluussa (Batman Returns - 1992), mutta kun Burton lopetti sarjan ohjaamisen, ei Keatonkaan enää jatkanut. Batman Foreverin(1995) pääroolissa nähtiin Val Kilmer, mutta hän ei halunnut jatkaa esittämistä, sillä hänellä oli paljon ongelmia uuden ohjaajan Joel Schumacherin kanssa. Uuden Batman-leffan teko alkoi kuitenkin heti, kun Forever huomattiin hitiksi. Lepakkomieheksi valittiin George Clooney, kuvaukset alkoivat syksyllä 1996 ja Batman & Robin sai ensi-iltansa kesällä 1997. Elokuva oli menestys, mutta kovin moni ei siitä pitänyt. Leffa keräsi todella paljon haukkuja, etenkin liioitellun kevyen teemansa takia. Jotkut ovat sitä mieltä, että kyseessä on ihan harmiton hömppä, mutta pääasiassa fanit inhoavat leffaa. Teos on usein valittu yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista supersankarielokuvista. Usein kun ilmestyy uusi supersankarileffa, josta ei erityisemmin pidetä, internetistä voi löytää kommentteja, joissa puolustellaan, ettei se ollut sentään yhtä huono kuin Batman & Robin. Itse näin elokuvan ala-asteella serkkujeni kanssa, kun olin nähnyt Batman Foreverin. Lapsena tietty pidin filmistä (sillä en tiennyt paremmasta), mutta vuosien varrella olen huomannut, kuinka kehno tekele on kyseessä. Viimeksi katsoin leffan kesällä 2015 ja silloin mietin, etten halua nähdä sitä enää uudestaan, mutta kun päätin arvostella vanhat Batman-elokuvat vuodelle 2019, huomasin eräänä aamuna katsovani jälleen Batman & Robinia. Katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa ja jo ennen loppuhuipennusta hän kysyi, että ei kai hänen tarvitse katsoa sitä enää ikinä uudestaan? Niin kökkö tämä elokuva on.
Batman ja Robin saavat vastaansa uuden pahiksen, Mr. Freezen, joka aikoo jäädyttää Gotham Cityn. Päänvaivaa duolle tuottavat myös ilkeitä suunnitelmia kehittelevä Myrkkymuratti ja tämän apuri Bane. Samalla pitää myös pähkäillä, voiko vierailulle tulleen Alfredin siskontyttären ottaa mukaan sankarihommiin?
Batmanin, eli Bruce Waynen roolissa nähdään tosiaan George Clooney, joka on täysin väärä valinta rooliin. Waynena Clooney on vielä ihan menevä, sillä hänestä löytyy rikkaan miehen tyylikkyyttä, mutta viittasankariksi hän ei istu missään kohtaa. Clooney tekee Batmanista tylsän ja yllättävän kömpelön hahmon. Hänessä ei ole lainkaan sitä iskua, mitä rooli tarvitsisi. Onneksi Bruce Wayne ei enää erityisemmin murehdi vanhempiensa kuolemaa ja on päässyt elämässä eteenpäin. Hän on kuitenkin yhä tarkka säännöistään ja välillä vaikuttaa siltä, että hän haluaisi edelleen toimia yksin sankarihommissa. Chris O'Donnell jatkaa Dick Graysonin/Robinin roolissa, eikä vieläkään oikein vakuuta, mutta sopii tarpeeksi hyvin rooliinsa energiansa ansiosta. Valitettavasti Robin muuttuu aika ärsyttäväksi, mitä pidemmälle leffa kulkee, kun hän alkaa kyllästyä Batmanin sääntöihin, haluaa Robinille oman signaalin taivaalle ja haluaisi varmaan leffankin kulkevan nimellä "Robin & Batman". Siinä kohtaa toivoisi, että Batman potkisi nokkavan nulikan pois ja jatkaisi sooloseikkailijana. Terminatorin roolista parhaiten tunnettu Arnold Schwarzenegger näyttelee Mr. Freezeä, eli suomalaisittain Pakkasherraa (tai Jäämiestä, kuten leffassa suomennettiin), joka pitää todella paljon jäästä ja kylmyydestä. Mistä tiedän? Koska läpi elokuvan hän heittää typeriä repliikkejä kuten: "Cool party!" "You're not sending me to the cooler." "Everything freezes." ja tietty kaikkein legendaarisin: "What killed the dinosaurs? The ice age!" Leffasta saisi erinomaisen juomapelin, jossa täytyy ottaa huikka aina kun Mr. Freeze puhuu jäästä, kylmyydestä tai jostain sellaiseen viittaavasta. Itse laskin, että näitä repliikkejä oli mukana noin 30, eli ei kannata kaikkein väkevimmän litkun kanssa pelata. Kuitenkin kun kaikki idioottimaiset vitsit unohtaa, taustalla on mainio hahmo. Mr. Freezen vaimo on nimittäin vakavasti sairas ja hän yrittää pelastaa tämän hengen. On harmi, että hahmo on pilattu täysin ja katsojana kokee suurta myötähäpeää Schwarzeneggeriä kohtaan.
Myrkkymurattia/tohtori Pamela Isleya esittää Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994) tuttu Uma Thurman, joka vetää koko roolinsa pahasti yli. Siinä missä Mr. Freeze on vielä ihan koominen jääläppänsä kanssa, ei Myrkkymuratti toimi lainkaan. Hahmo nimittäin puhuu ihan kaiken aikaa. Välillä voi olla, että hän selittää "nerokasta" suunnitelmaansa tyhmälle kätyrilleen Banelle (edesmennyt Robert Swenson), mutta suurimmaksi osaksi ajasta hän vain höpisee yksinään ja kertoo kaikki ajatuksensa suoraan katsojille sen sijaan, että ne esitettäisiin jotenkin muuten. Jo hahmon ensiesiintyminen tapahtuu niin, että tohtori Isley selittää kuka hän on, mitä hän tekee ja mitä hänen mielessään liikkuu. Thurmanin kyvyt menevät täysin hukkaan, eikä hän tiedä yhtään, mitä tekee. Niin ja se Bane on oikeasti totaalinen urpo... Kolmessa edellisessä osassa Brucen hovimestari Alfredia esittänyt Michael Gough nähdään hahmona jälleen ja Alfredille on saatu mainiosti enemmän ruutuaikaa. Hahmolle on luotu sivujuoni, joka on itse asiassa oikeasti kiinnostava ja katsojana haluaisi tietää siitä lisää sen sijaan, että joutuisi katsomaan muita kohtia leffasta. Sivujuonta parantaa se, että Gough on ainoa leffassa, joka ei epäonnistu roolissaan ja on hyvä näyttelijä. Hän on yhä sama sympaattinen hovimestari, joka hän oli Tim Burtonin Batmanissa. Uutena hahmona pahisten lisäksi esitellään Alfredin siskontyttö Barbara, jota näyttelee Alicia Silverstone. Barbara tulee käymään tapaamassa Alfredia ja fanit arvaavat helposti, mihin visiitti johtaa. Hahmo on tavallaan ihan kiva lisäys sarjaan, mutta kun hänelle ei ole oikein mitään käyttöä ennen loppuhuipennusta, tuntuu hän jotenkin ylimääräiseltä täytteeltä jo muutenkin pahanmakuisessa kakussa. Asiaa ei helpota, että Silverstone ei ole yhtään luonteva kameran edessä ja hän on läpi teoksen todella puinen. Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisistä osista tuttu poliisimestari Gordon (Pat Hingle) ja Batman Foreverista tuttu Juoru-Gerty (Elizabeth Sanders), sekä Brucen uusi tyttöystävä Julie (Elle Macpherson), joka on täysin turha hahmo, sillä hän esiintyy vain muutaman minuutin ajan, eikä hänellä ole mitään vaikutusta tarinaan ja hullu tohtori Woodrue (John Glover), joka on niin kehnosti näytelty, ettei voi muuta kuin olla iloinen, että hänenkin osuutensa kestää vain pari minuuttia. Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Coolio pienessä roolissa.
Jo hyvin nopeasti elokuvan alussa tajuaa, että nyt ei ole kovin hyvä pätkä kyseessä. Leffa alkaa samalla tavalla kuin Batman Forever, eli sankarit pukevat asunsa päälleen, jolloin nähdään parista ruumiinosasta kuvaa, joita ei haluaisi nähdä. Jos tämä ei jo viesti, että aloit katsomaan surkeaa elokuvaa, niin ehkä ensimmäisten repliikkien kohdalla ymmärrät. Robin: "Mä haluan Bat-auton. Tytsyt diggaa autosta." Batman: "Tämän takia Superman työskentelee yksin..." En ihan oikeasti tiedä huonompia ensirepliikkejä mistään elokuvasta. Seuraavaksi kaksikko lähtee taistelemaan Mr. Freezeä vastaan, kun poliisimestari Gordon soittaa Batmanille ja kertoo, että sellanen jääheppu tekee pahuuksia museossa. Ja kun Batman saapuu paikalle, hän sanoo: "Moikka Freeze, mä oon Batman." Jos et tässä kohtaa edes harkitse pistäväsi elokuvaa pois, niin en ymmärrä. Alun toimintakohtaus Mr. Freezen eskimojoukkoja vastaan on mitäänsanomaton ja se sisältää muutamia typeriä juttuja, kuten Bat-luistimet ja liitelyä taivaalla laattojen päällä. Siitä sitten Myrkkymuratin esittelyyn, kun hän tosiaan kertoo katsojille kaikki tarvittavat faktat tyylillä: "Olen kasvitieteilijä, joka yrittää saada aikaiseksi tieteellisen jutun, mutta pomoni tekee epäilyttäviä kokeita. Mitäköhän pomo puuhailee? Otetaanpa selvää!"
Vaikka Batman Forever oli jo huono teos, sen tarinaa kuljetettiin toimivasti eteenpäin samalla tyylillä kuin Batmanissa ja Batman - paluussa, jolloin pahikset esitellään kunnolla, jotta he tuntuvat oikeilta persoonilta, eivätkä vain tylsiltä konnilta, jotka ovat pahoja, koska se on kivaa. Tässä on menty ihan toiseen suuntaan tarinankuljetuksessa. Pamela Isley ehtii olla ruudulla ehkä kaksi minuuttia, kun hän jo muuttuu Myrkkymuratiksi; Bane ehkä puoli minuuttia. Mr. Freeze onkin superpahis jo alusta alkaen, mutta hänelle on onneksi luotu oivallinen taustatarina. Toinen iso muutos on se, että ensimmäistä kertaa sarjassa on mukana pahiksia, joilla todella on yliluonnollisia voimia, mikä vie tietyn realismin pois kokonaan. Ei siinä sinänsä mitään, eivät minua yliluonnollisuudet haittaa, mutta ne eivät ole hyvin toteutettuja tässä. Realismia vie myös pois elokuvan värikkyys. Sarjassa ei ole enää oikein mitään jäljellä Burtonin synkästä maailmasta, vaan kaikki on todella räikeää, jopa ärsyttävyyteen asti. Tämän lisäksi mukana on niin paljon huumoria ja tyhmiä vitsejä, että teos on enemmänkin komedia kuin toiminnallinen sankaritarina. Leffaan on yritetty saada aikaan sarjakuvamaista tunnelmaa ja samaa camp-henkeä kuin Adam Westin Batmanissa, mutta siinä on epäonnistuttu täysin ja lopputulos on myötähäpeällistä paskaa.
Batman & Robinista on todella vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Alfred tosiaan toimii, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Jotkut jäävitseistä ovat ihan hassuja ja on kiva nähdä nopeasti Arvuuttajan ja Kaksinaaman asut Arkhamin mielisairaalassa. Mutta kun mukana on asioita, kuten Bat-luottokortti, surkeaa näyttelemistä, älykkyysosamäärää vähentävää dialogia ja juonikuvioita, jotka eivät johda mihinkään, niin ei tätä voi millään kutsua hyväksi. Parhaimmillaan elokuva on, kun se on niin käsittämättömän typerä ja huono, että se muuttuukin ihan huvittavaksi. Ei sen takia, että sen huumori olisi hauskaa, vaan koska se on niin helvetin kehno. Yksi hauskimmista asioista on se, että Mr. Freeze aikoo jäädyttää maailman, kun taas Myrkkymuraatti aikoo täyttää Maan kokonaan kasveilla ja sitten pahiskaksikko tuumii, että olisi loogista tehdä yhteistyötä. Tarinassa on mukana useita urpoja juttuja, joita ei ole viitsitty miettiä loppuun saakka. Kuitenkin vaikka leffa on täynnä hölmöyksiä ja aivottomia kohtia, on se myös yllättävän pitkäveteinen. Vaikka toimintakohdat ovat täynnä tyhmyyksiä, ei niissä ole mitään jännitettä ja stuntit ovat todella kömpelön näköisiä, jolloin katsojana lähinnä puutuu. Syvällisyyttä on yritetty luoda Batmanin ja Robinin ystävyydestä, joka on kuin veljeyttä, mutta se ei saa liikutettua katsojaa millään lailla. Elokuva kestää vähän yli kaksi tuntia, mikä on aivan liian pitkä kesto näin kauhealle tekeleelle. Siitä ei ole saatu kaikessa älyttömyydessään edes viihdyttävää ja se jos mikä on suuri saavutus. Ei siinä mitään, jos kyseessä oikeasti olisi komedia, mutta kun ei ole.
Ohjaaja Joel Schumacheria ei olisi ikinä saanut päästää tekemään näitä elokuvia. Hän ei ole tiennyt yhtään, millainen Batmanin pitäisi olla, vaan on mennyt säheltämään ties mitä kuraa, koska yhtiö sanoi, että kevyempi lähestymistapa olisi kiva. Lopputulos muistuttaa erittäin huonoa piirrettyä. On myös ihme, että käsikirjoittaja Akiva Goldsman saa yhä töitä, kun dialogi on tasoa: "Ei näy lumimiestä." "Ehkä hän suli?" "Ei, hän on vain talviunilla." Mitä vittua? Kuka Warner Brosilla antoi tämän käsikirjoituksen mennä tuotantoon? Eikö kukaan koskaan muka vähääkään vihjaissut, että teksti on skeidaa? Ei varmaan. Kuvauskin on useassa kohtaa heikkoa ja leikkauspöydälle olisi pitänyt jättää ties mitä turhaa (eli kaikki muu paitsi Alfredin kohtaukset). Lavasteet ovat yliampuvan teatraalisia ja puvustukset sekä maskeeraukset aika typerän näköisiä. Miksi Batmanin ja Robinin asuissa on yhä nännit?! Ai niin, koska Schumacherin mielestä se oli loistava idea. Visuaaliset tehosteetkaan eivät ole parhaasta päästä ja vihreän taustakankaan käytön huomaa usein. Ääniefektit ovat kuitenkin ihan kivoja ja säveltäjä Elliot Goldenthal on paikoitellen jopa onnistunut musiikeissa. Valaisu on sentään parempaa kuin Batman Foreverissa, eikä tämä leffa näytä yhtä musiikkivideomaiselta.
Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on trailer, poistettu kohtaus, musiikkivideoita ja pätkiä, jotka kertovat hahmoista, puvuista, maskeerauksesta, laitteista, lavasteista ja erikoistehosteista, sekä elokuvan teosta kertova "Shadows of the Bat: The Cinematic Saga of the The Dark Knight Part 6: Batman Unbound", joka on lystikästä katsottavaa, kun tekijät hieman häpeillen pahoittelevat sitä, millainen lopputuloksesta tuli. Yhdessä kohtaa ohjaaja Schumacher ihan oikeasti pyytää anteeksi ja Chris O'Donnell kuvailee elokuvaa lelumainokseksi. Eräs tekijöistä jopa sanoo, että leffassa on mukana juttuja ihan vain siksi, että niistä voisi tehdä lisää leluja.
Yhteenveto: Batman & Robin on järkyttävän surkea elokuva, jonka ainoat hyvät hetket ovat niitä, jolloin leffan surkeus on huvittavaa. Alfredin sivujuoni on toimiva, sekä häntä esittävä Michael Gough on hyvä, mutta siihen se jää. Muuten näyttelijätyö on kuraa, mitä ei yhtään paranna todella kauhea käsikirjoitus, joka on täynnä kamalia repliikkejä. Tarinankerronta ei toimi, eikä mihinkään kohtaan ole saatu onnistunutta tunnelmaa mukaan. Toimintakohdat eivät ole edes viihdyttäviä. Huumoria on paljon, mutta elokuva ei oikein naurata. Lähinnä vain itkettää, varsinkin jos on kovan luokan Batman-fani. Voi Schumacher, minkä rikoksen ihmiskuntaa kohtaan teit! Visuaalinenkaan puoli ei toimi, joten kovin montaa positiivista juttua ei leffa sisällä. Silti jostain syystä olen nähnyt tämän yli viisi kertaa. Ehkä en tämän jälkeen tätä enää katso. Koskaan ei tosin pitäisi sanoa "ei koskaan"... En todellakaan suosittele katsomaan tätä elokuvaa, mutta samalla toivoisin, että kaikki Batman- ja supersankarileffojen fanit näkisivät tämän, ihan vain tietääkseen, millaista paskaa jostain hyvästä saa aikaan. Lapsille tämä toimii paremmin ja olen myös kuullut, että tämän taso nousee, kun katsojana on pienessä humalassa. Itse en osaa sanoa, kun en juo, mutta suosittelen kokeilemaan ehdottamaani juomapeliä jäävitseistä. Siihen mukaan vielä kaikki Myrkkymuratin selostukset, puiset näyttelyhetket ja typerät kohdat, niin aikamoinen krapula on tiedossa seuraavana päivänä! Noh, jotain hyvää tästä leffasta seurasi. Koska tämä oli kuraa, ei sarjaa enää jatkettu, kuten oli suunniteltu, vaan se päätettiin aloittaa alusta, jolloin Batman Begins(2005) ilmestyi. Se tietty johti omaan suosikkiteokseeni Yön ritari (The Dark Knight - 2008)!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.batman.wikia.com
Batman & Robin, 1997, Warner Bros. Pictures, PolyGram Filmed Entertainment
Ohjaus: Steven Soderbergh Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Al Pacino, Don Cheadle, Casey Affleck, Bernie Mac, Scott Caan, Eddie Jemison, Shaobo Qin, Carl Reiner, Andy García, Ellen Barkin, David Paymer, Elliott Gould, Eddie Izzard, Bob Einstein ja Vincent Cassel Genre: rikos, komedia Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 7
Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) oli kehuttu menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ocean's Twelve (2004) ei kuitenkaan ollut kovin kehuttu, mutta se menestyi tarpeeksi, jotta tekijät saivat tehdä kolmannenkin osan. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2006 ja lopulta Ocean's Thirteen sai ensi-iltansa kesällä 2007. Vaikkei elokuva tienannut yhtä paljon kuin edelliset osat, se oli menestys ja kriitikot kehuivat sitä Ocean's Twelveä paremmaksi leffaksi. Itse tutustuin elokuvasarjaan kesällä 2015, kun katsoin Ocean's Eleven - korkeat panokset kaverini kanssa keskellä yötä. Luultavasti suuren väsymyksen vuoksi en pitänyt leffasta, enkä katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin kun ilmoitettiin, että leffa saa lisäosan Ocean's 8 (2018), ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Ja kun Ocean's 8 oli vihdoin ilmestynyt vuokrattavaksi, katsoin sarjan edelliset osat läpi. Pidin ensimmäisestä osasta paljon enemmän kuin aiemmin, mutta Ocean's Twelve tuotti pettymyksen. Aloinkin katsomaan Ocean's Thirteeniä hieman epäileväisin mielin...
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ocean's Eleven - korkeat panokset ja Ocean's Twelve!
Reubenin saadessa sydänkohtauksen, kun varakas Willy Bank huijaa häneltä kasinon itselleen, Danny Ocean ja hänen tiiminsä päättävät antaa Bankille opetuksen ja varastaa kasinon rahat avajaisiltana.
Oceanin tiimin tutut hahmot Danny Ocean (George Clooney), Rusty (Brad Pitt), Linus (Matt Damon), Basher (Don Cheadle), Frank (Bernie Mac), Malloyn veljekset (Casey Affleck ja Scott Caan), Livingston (Eddie Jemison), Yen (Shaobo Qin) ja Saul Bloom (Carl Reiner) tekevät paluun kolmatta ja viimeistä kertaa. Vaikka joskus tehtäisiinkin "Ocean's Fourteen", olisi mahdotonta saada koko vanhaa tiimiä takaisin, sillä Bernie Mac valitettavasti menehtyi vuosi tämän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tiimiläiset ovat jälleen kerran veikeät ja heidän puuhasteluaan on jännä seurata, mutta heitä on loppujen lopuksi aika vaikea kutsua kunnon henkilöiksi, sillä jokaisessa on niin minimaalisesti sisältöä. Tiimiläiset ovat enemmänkin nappuloita pelissä, jotka ajavat tarkoituksensa, mutta joista ei lopulta jää mitään käteen. Jo Ocean's Eleven - korkeat panokset -arvostelussani totesin, että hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta kehuin, kuinka jokaiselle on onnistuttu luomaan selkeä tarkoitus tarinassa ja jokainen saa hyvin ruutuaikaa. Ocean's Twelvessä näin ei tapahtunut ja jotkut hahmoista tuntuivat enemmänkin roikkuvan mukana ja tätä elokuvaa vaivaa sama asia. Näyttelijät tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta se on todella, todella vähän. Lähinnä vain Linus kehittyy leffan aikana, kun hän haluaa olla isommin ryöstössä mukana. Affleckin esittämälle Virgil Malloylle on onnistuttu kehittämään ihan hassu sivujuoni, kun hänen täytyy tehdä töitä meksikolaistehtaassa, mutta siinäpä se. Elokuvan todellinen tähti on Al Pacino, joka näyttelee Willy Bankia, todella itsekeskeistä ja enemmän rahaa kuin ihmisiä arvostavaa bisnesmiestä, joka omistaa suuren osan Las Vegasin kasinoista. Pacino sopii osaansa kuin valettu ja vaikkei hänen hahmonsa ole erityisen pidettävä, tarjoaa Pacino ihan kelpo komediaa näyttelemisensä kautta. Muita hahmoja leffassa ovat potilaana makaava Reuben (Elliott Gould), edellisistä osista tuttu julma bisnesmies Terry Benedict (Andy García), Oceanin tiimiä auttava Roman (Eddie Izzard), Willy Bankin assistentti Abigail (Ellen Barkin), FBI-agentti Caldwell (tammikuussa menehtynyt Bob Einstein), sekä Ocean's Twelvestä tuttu Francois Toulour (Vincent Cassel). Hahmoista paras on yllättäen Bankin kasinon tarkastaja (David Paymer), joka tarjoaa hyvää huumoria mukaan. Julia Robertsia ja Catherine Zeta-Jonesia ei tällä kertaa nähdä lainkaan, sillä he eivät suostuneet jatkamaan sarjan parissa. He eivät suostuneet olemaan Ocean's Twelven kuvauksissa samaan aikaan paikalla, joten kenties onkin ihan hyvä, etteivät he olleet tämän leffan kuvauksissa tuomassa turhaa draamaa mukaan.
Ocean's Thirteen on kuin yhdistelmä Ocean's Eleveniä ja Ocean's Twelveä. Sen kasinonryöstämis-juoni on hyvin samanlainen kuin ensimmäisessä elokuvassa, mutta valitettavasti sen kerrontatapa on otettu Ocean's Twelvestä. Tarinassa on vaikea pysyä mukana, sillä tuntuu siltä kuin tekijät eivät haluaisi katsojaa hahmojen mukaan. Ensimmäisessä elokuvassa tuntui siltä kuin olisi itse yksi tiimiläisistä ja oli hauska juonitella ryöstöä Terryn pään menoksi, mutta tässä asioita vain tapahtuu, eikä katsojille vaivauduta avaamaan, miksi niitä tapahtuu ja miten hahmot päätyivät näihin ratkaisuihin. Leffassa tapahtuu todella paljon kaiken aikaa, eikä siitä löydy hengähdystaukoja, mikä tekee katselukokemuksesta jopa uuvuttavan. Minä pidän paljon hyvin rakennetuista ja nokkelista, keskittymistä vaativista elokuvista, mitkä haastavat katsojan, mutta tämän leffan seuraaminen oli paikoitellen liiankin iso urakka, ottaen huomioon, kuinka viihdyttäväksi se on selvästi tarkoitettu.
Onneksi elokuvasta löytyy niitä viihdyttäviäkin hetkiä ja edellisistä osista tuttua nokkelaa dialogia, mikä onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä muuten aika tylsässä tarinassa. Hahmojen välisiä keskusteluja tietty parantaisi se, jos hahmoihin olisi panostettu, mutta tekijät varmaankin olettivat, ettei sitä tarvitse tehdä enää tässä vaiheessa sarjaa. Loppua kohti Ocean's Thirteenin taso paranee ja filmin huipennus on sen parasta antia. Tekijöillä on valitettavasti ollut selkeät paineet edellisten elokuvien juonenkäänteiden ylittämisestä, eivätkä he osu maaliin uuden twistinsä kanssa. Hahmoille ei myöskään tunnu olevan kunnon haasteita ryöstöreissun aikana, jolloin jännitystäkään ei löydy. Loppujen lopuksi Ocean's Thirteen on siis hyvin keskinkertainen tekele, minkä katsoo kerran ihan sujuvasti, mutta minkä aikana jää lähinnä kaipaamaan Ocean's Elevenin nerokkuutta.
Ohjaaja Steven Soderbergh on saanut mukaan omaa hauskaa tyyliään mm. kamerakikkailujen ja nokkelan dialogin kautta, mutta muuten hänen taitonsa eivät pääse kunnolla esille Brian Koppelmanin ja David Levienin työstämän kömpelön käsikirjoituksen vuoksi. Kaksikko on saanut aikaiseksi huvittavaa sanailua, mutta he eivät ole saaneet kerrottua tarinaa kunnolla, eivätkä he ole vaivautuneet panostamaan hahmoihin lainkaan. Ocean's Thirteen on kuitenkin suurimmaksi osaksi kelvollisesti kuvattu. Leikkaus on aika sotkuista, mutta jälkitöissä tehty kikkailu, missä nähdään useampi kuva samaan aikaan ruudulla, on hauska. Sen sijaan kuvan saturaation korottaminen on ollut virhe, sillä hahmojen naamat muuttuvat usein oranssiksi, mikä tekee leffasta paikoitellen visuaalisesti tökerön. Lavasteena rakennettu kasino on kuitenkin todella näyttävä ja puvustajat ovat tehneet hyvää työtä tyylikkäiden pukujen kanssa. Äänimaailma on ihan kelvollisesti luotu ja David Holmes on säveltänyt mukaan mainioita melodioita.
Yhteenveto:Ocean's Thirteen on parempi elokuva kuin Ocean's Twelve, mutta harmillisesti vain hieman, eikä leffa pääse lähellekään Ocean's Eleven - korkeat panokset -elokuvan tasoa. Kyseessä on valitettavan keskinkertainen ja kummallisen pitkäveteinen filmi, vaikka tarina liikkuukin kuin pikakelauksella eteenpäin. Nokkela dialogi ja hauska kikkailu jälkitöissä ei enää riitä, kun tarina ei millään nappaa mukaansa, hahmot ovat onttoja ja koko ryöstöstä ei löydy mitään jännitettä. Joitain hauskoja hetkiä on luvassa ja loppua kohti elokuvan taso paranee, mutta silti kyseessä on aika lattea lopetus erittäin mainiosti alkaneelle trilogialle. Näyttelijät tekevät hyvää työtä sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta valitettavasti se ei ole kovin paljon. Al Pacino on kenties jopa elokuvan parasta antia ylimielisenä kasinonomistajana. Jos Ocean's Twelve tuntui sekavalta, ei tämä ole kummoinen parannus siihen verrattuna, mutta jos taas pidit Twelven tarinankerronnasta, iskee Ocean's Thirteenkin luultavasti hyvin. Saa nähdä, miten käy Ocean's 8:n kanssa, kun työryhmä ja näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon... Siitä lisää ensi viikolla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's Thirteen, 2007, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, Jerry Weintraub Productions, Section Eight
Ohjaus: Steven Soderbergh Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Catherine Zeta-Jones, Vincent Cassel, Julia Roberts, Don Cheadle, Casey Affleck, Scott Caan, Shaobo Qin, Bernie Mac, Eddie Jemison, Carl Reiner, Elliott Gould, Albert Finney, Andy Garcia, Robbie Coltrane ja Bruce Willis Genre: trilleri, komedia Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: S
Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset(Ocean's Eleven - 2001) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa alettiin tietty suunnittelemaan. Ohjaaja Steven Soderbergh palasi ideoimaan jatko-osaa ja päätti myös ohjata sen. Kuvaukset alkoivat keväällä 2004 ja lopulta Ocean's Twelve sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli hitti, vaikkei päässytkään edellisen osan lipputulolukemiin. Filmi ei myöskään ollut yhtä pidetty kuin Ocean's Eleven - korkeat panokset kriitikoiden ja katsojien keskuudessa, eikä se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin edeltäjänsä. Itse en ole koskaan aiemmin nähnyt Ocean's Twelveä. Näin muutama kesä sitten sarjan aloitusosan, mistä en erityisemmin pitänyt (näin jälkikäteen olen varma, että tämä johtui siitä, että olin todella väsynyt katsoessani elokuvaa aamuyöllä), joten en jaksanut katsoa sen jatko-osia. Kuitenkin kun Ocean's-sarja sai jatkoa lisäosaleffalla Ocean's 8 (2018), ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Kun Ocean's 8 ilmestyi vuokrattavaksi, katsoin Ocean's Eleven - korkeat panokset uudestaan ja koska pidin siitä huomattavasti enemmän kuin aiemmin, katsoin Ocean's Twelven jo pari päivää myöhemmin.
Kasino-omistaja Terry Benedict jäljittää Danny Oceanin ja tämän rikoskumppanit, antaen heille kaksi viikkoa aikaa palauttaa varastamansa rahat tai muuten hän tappaa heidät. Tämä vaatii tietty uuden ryöstökeikan suunnittelun.
George Clooney nähdään toistamiseen Danny Oceanin roolissa ja vaikka hän tekee edelleen hyvää työtä näyttelijänä, ei hänen hahmonsa jaksa innostaa samalla lailla kuin ensimmäisessä osassa. Dannyn osuus on itse asiassa yllättävänkin pieni ja vaikka hän on jatkuvasti ruudulla, ei hän pääse tekemään mitään erityisen muistettavaa. Parissa kohtaa hänelle on annettu humoristisempia repliikkejä, mutta muuten Danny on aika unohdettava tapaus tällä kertaa. Muutkin "Oceanin yhdestätoista" tekevät paluun, mutta hekin tuottavat pääasiassa pettymyksen. Ocean's Eleven - korkeat panokset -arvostelussani kritisoin sitä, ettei hahmoille ole keksitty kunnollista sisältöä, mutta kehuin kuitenkin, että jokaisella on selvä tehtävä ryöstön aikana ja jokainen saa hyvin ruutuaikaa. Tässä leffassa näin ei tapahdu. Välillä joku hahmo saattaa olla niinkin kauan täysin minimaalisessa huomiossa, että hänet ehtii unohtaa kokonaan. Bernie Mac, Eddie Jemison ja Carl Reiner saavat harmillisen vähän tekemistä läpi leffan, eikä heidän hahmoille ole keksitty vieläkään lisäsisältöä. Malloyn veljekset (Casey Affleck ja Scott Caan) saavat enemmän puheenvuoroa, mutta samalla heidän hahmonsa tuntuvat täysin erilaisilta kuin viimeksi. Don Cheadle pääsee sentään ilahduttamaan hauskalla aksentillaan ja Shaobo Qin esittelee jälleen venyvyyttään. Matt Damonin Linus-hahmo on kirjoitettu aika ärsyttäväksi vinkuintiaaniksi ja Elliott Gouldin näyttelemä Reuben pysyy taka-alalla hoitamassa rahapuolta. Sentään Brad Pittin esittämä Rusty nousee isosti esille - hän tuntuu olevan jopa Dannya enemmän ruudulla. Rustyn menneisyyttä avataan hieman, mikä on omalla tavallaan hienoa, mutta samalla se vie myös liian paljon aikaa itse tarinasta. Näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä sillä, mitä heille on annettu, mutta se ei todellakaan ole paljon. Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Julia Robertsin näyttelemä Tess Ocean, joka nousee hauskalla tavalla esiin, sekä Andy Garcian esittämä Terry Benedict, josta ei ole saatu luotua yhtä uhkaavaa kuin edellisessä osassa. Uusina tärkeinä hahmoina esitellään Catherine Zeta-Jonesin näyttelemä rikosetsivä Isabel, joka pääsee Oceanin tiimin jäljille, ja Vincent Casselin esittämä paroni Francois Toulour, joka ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu tai näytelty hahmo.
Francoisin lisäksi itse elokuvakaan ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu.Ocean's Twelve ei ole läheskään yhtä hyvä filmi kuin edeltäjänsä ja ymmärrän hyvin, miksi elokuvaa on kritisoitu. Mielenkiintoisesta lähtökohdasta huolimatta itse tarina ei ole kovin kiinnostava, sillä sen kerronta on aika kömpelöä. Siinä, missä Ocean's Eleven - korkeat panokset nappasi heti mukaansa ja ryöstön suunnittelu aloitettin hyvin nopeasti, Ocean's Twelvellä kestää yllättävän kauan lähteä käyntiin. Uuden ryöstön suunnittelu on hätiköiden esitetty, uusia hahmoja tuodaan mukaan todella oudosti ja aina kun jotain kiinnostavaa on tapahtumassa, elokuva leikkaa johonkin muuhun. Tämän lisäksi sekaan on tungettu romanssi, mikä vie paljon aikaa, eikä luultavasti kiinnosta lähes ketään. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että tekijät ovat väkisin yrittäneet tehdä nokkelamman elokuvan kuin edeltäjästä, jolloin lopputulos ei ole läheskään yhtä sulava. Ocean's Eleven - korkeat panoksethan oli pohjimmiltaan hyvin simppeli filmi, mikä oli saatu kerrottua nokkelalla tavalla. Ocean's Twelve taas on turhan monimutkainen, eikä siten läheskään yhtä viihdyttävä tai koukuttava. Loppuun on tietty pitänyt tunkea suuri paljastus, kuten edellisessäkin osassa, mutta toisin kuin Ocean's Eleven, mikä sai katsojan haluamaan katsoa leffan uudestaan, jotta voisi löytää lisää vihjeitä loppuratkaisusta, Ocean's Twelve saa lähinnä miettimään, että olipa laiska ja kehnosti toteutettu huipennus.
En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono elokuva. Ei, ongelmistaan huolimatta Ocean's Twelve on loppujen lopuksi ihan kivaa viihdettä, sillä mukaan on saatu joitakin aidosti todella hyviä hetkiä. Esimerkiksi yhdessä kohtaa päähenkilöt odottelevat juna-asemalla ja alkavat keskustella siitä, kuinka vanhana he pitävät Danny Oceania. Toisessa kohtaa Danny ja Rusty vain katsovat televisiota todella väsyneinä. Mukana on tällaisia yksittäisiä aivan mahtavia hetkiä ja tilanteita, jotka eivät välttämättä edistä juonta, mutta saavat hahmot tuntumaan aidoilta kavereilta. On myös huvittavaa, kuinka filmin ikäraja on saatu mahdollisimman alhaiseksi (Suomessa Ocean's Twelve on jopa sallittu kaikenikäisille!) sensuroimalla kiroilut pistämällä puhelin pirisemään kirosanojen päälle. Lisäksi elokuvan toisella puoliskolla on yksi pidempi, jopa hulvaton tilanne, mikä tuntuu jopa liiankin hyvältä kuuluakseen muuten näin keskinkertaiseen tekeleeseen. Tämän kohtauksen hauskuuden ymmärtämiseksi täytyy tosin tietää, ketkä näyttelijät esiintyvät kyseisessä kohtauksessa, sillä muuten tilanne ei välttämättä naurata lainkaan. Kyseessä on siis hauskempi filmi kuin edeltäjänsä, mutta muuten Ocean's Twelve kompastelee pahasti, eikä pääse lähellekään sarjan aloitusosan tasoa.
Ohjaaja Steven Soderbergh ei onnistu tällä kertaa pitämään pakettia kovin kummoisesti kasassa, mitä ei yhtään helpota George Nolfin paikoitellen kehnosti kirjoitettu käsikirjoitus. Nolfi on saanut aikaiseksi hyviä ideoita ja hauskaa dialogia, mutta hänellä on suuria vaikeuksia kertoa kunnon tarinaa. Välillä hieman sekava leikkaus ei yhtään helpota katsojan urakkaa pysyä mukana tapahtumissa. Sentään Ocean's Twelve on kelvollisesti kuvattu, mutta valitettavasti jotkut kuvat menevät pilalle tökeröiden värikikkailujen vuoksi. Lavastus- ja puvustustiimit ovat kuitenkin tehneet oivallista työtä ja elokuvan äänimaailma on hyvin rakennettu. Musiikintekijä David Holmes on saanut aikaiseksi mainioita sävelmiä, mutta myös hieman heikompiakin melodioita. Se toisaalta kuvastaa hyvin leffan muutenkin epätasaista toteutusta.
Yhteenveto:Ocean's Twelve on harmillisen keskinkertainen jatko-osa kekseliäälle ryöstötarinalle. Ohjaaja Steven Soderberg ja käsikirjoittaja George Nolfi yrittävät aivan liikaa tehdäkseen leffasta nokkelamman kuin edeltäjästään ja onnistuvat tekemään siitä vain sekavan. Tarina on paikoitellen todella kömpelösti kerrottu, eikä tapahtumia ole erityisen mukava seurata, kun elokuva ei päästä katsojaa kunnolla mukaan varastiimin puuhailuun. Elokuva ei onnistu edes tekemään jokaisesta tiimin henkilöstä tärkeän tuntuista tai kiinnostavaa. Osa hahmoista tuntuu vain pyörivän mukana, koska he olivat edellisessäkin osassa. Uudet hahmot taas ovat hieman tylsiä ja Vincent Cassel tekee yllättävänkin kehnon roolisuorituksen. Elokuva onneksi sisältää muutamia mahtavia hetkiä, joiden ansiosta leffan taso nousee hieman. Silti Ocean's Twelve on pettymys erittäin hyvän Ocean's Eleven - korkeat panokset jälkeen. Jos pidit edellisestä osasta, voihan tämänkin vilkaista, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's Twelve, 2004, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, Jerry Weintraub Productions, Section Eight, WV Films III
