Näytetään tekstit, joissa on tunniste John Turturro. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste John Turturro. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. maaliskuuta 2023

Arvostelu: Anger Management (2003)

ANGER MANAGEMENT



Ohjaus: Peter Segal
Pääosissa: Adam Sandler, Jack Nicholson, Marisa Tomei, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones, Jonathan Loughran, Allen Covert, Kurt Fuller, Lynne Thigpen, Woody Harrelson, Nancy Carell, John C. Reilly ja Harry Dean Stanton
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Anger Management on Adam Sandlerin ja Jack Nicholsonin tähdittämä komediaelokuva. Leffan idea lähti liikkeelle entisen jalkapalloilija Conrad Gooden baaritappelusta, minkä pohjalta David S. Dorfman työsti käsikirjoituksen vihaongelmaisesta miehestä, joka joutuu terapiaan. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2002 ja lopulta Anger Management sai maailmanensi-iltansa 5. maaliskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin Anger Managementin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

Lentokoneessa sattuneen väärinkäsityksen vuoksi yleensä ujo ja rauhallinen Dave Buznik määrätään kuukauden mittaiseen kiukkuterapiaan. Hänen terapeuttinaan toimii eksentrinen tohtori Buddy Rydell, joka koettelee Daven hermoja päivä päivältä enemmän.




Pääroolissa Dave Buznikina nähdään Adam Sandler, joka voi tuntua monista heti luotaantyöntävältä ajatukselta, mutta Sandlerin mukanaolon ei kannata antaa häiritä. Anger Management on yksi Sandlerin parhaista elokuvista ja Sandler tekee leffassa yhden parhaista roolitöistään - luultavasti sen takia, ettei kyseessä varsinaisesti ole Sandlerin oma elokuva, hän vain näyttelee siinä. Sandler tekeekin huomattavasti tavanomaista rauhallisempaa työtä ja vaikka mukana onkin hahmon äkillisiä kiukunpurkauksia, ei homma äidy Sandlerin puolelta miksikään typeräksi pelleilyksi. Hahmona Dave on varsin pidettävä tyyneydessään ja onkin huvittavaa, että juuri hän joutuu kiukkuterapiaan. Davella on muuten yksi leffahistorian veikeimmistä ammateista: hän suunnittelee vaatteita lihaville kissoille!
     Toinen elokuvan tähti on Jack Nicholson, joka näyttelee tohtori Buddy Rydelliä, Daven terapeuttia, jolla on hyvin omanlaiset ja kummalliset tavat hoitaa potilaitaan. Mahtava Nicholson revittelee veijarimaisesti läpi elokuvan ja hän tekee Buddystä mulkeron, josta ei voi olla tykkäämättä. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät hyvin yhteen ja kaksikon erilaisia terapiapuuhia on hilpeää katsoa.




Elokuvassa nähdään myös Marisa Tomei Daven tyttöystävänä Lindana, Kurt Fuller Daven pomona Frankina, Allen Covert Lindan perään haikailevana Daven työkaverina Andrew'na, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones ja Jonathan Loughran Buddyn muina potilaina Raivotaistelijat-kiukkuterapiaryhmässä, Woody Harrelson prostituoituna Galaxiana ja John C. Reilly Daven lapsuudenkiusaajana Arniena. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin, erityisesti Turturro äkkipikaisena Chuckina.

Anger Management toimi minulle paremmin toisella katselukerralla. Sandler on komediatähtenä itsellenikin hieman ailahteleva tapaus ja suuri osa hänen filmeistään kallistuu kehnon puolelle. Hän kuitenkin näyttää osaavansa, kun ei ole itse ohjaksissa millään lailla ja sama tapahtuu myös tässä. Hänen ja Nicholsonin kohtauksia on ilo seurata. Elokuvan premissi tyynestä miehestä, joka päätyy kiukkuterapiaan on veikeä ja siitä on saatu aikaan oikein kelpo hyvän mielen leffa. Ihan loppuhuipennuksessaan elokuva äityy turhan siirappiseksi ja suureksi, mutta ennen sitä elokuva on parhaimmillaan jopa todella hyvä.




Ei kyseessä mikään erityisen hulvaton komedia ole, mutta sen aikana pääsee hekottelemaan aina silloin tällöin ja hymähtelemään tyytyväisenä. Miellyttävä yleishenki pitää hymyä katsojan kasvoilla. On jo hupaisaa, mistä koko homma lähtee liikkeelle ja osuvaa, kuinka väärinkäsitys paisutellaan sivustaseuraajien ja median puolesta kohtuuttomiin mittoihin. On vielä hilpeämpää, kuinka agitaattori-Buddyn terapiasessiot muuttuvat yhä vain pahemmiksi yrityksiksi saada Dave kiehumaan raivosta ja sitä kautta erilaisiksi opetusnäpäytyksiksi. Buddy pistää Daven vähän väliä ahtaalle ja seuraa sitten sivusta, kuinka Dave toimii näissä tilanteissa. Davea käy sääliksi, mutta samalla katsojakin huvittuu tapahtumista. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Segal, jonka aiemmat työt Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994) ja Pähkähullu professori 2: Klumpit (Nutty Professor II: The Klumps - 2000) eivät ole mitään erityisiä taidonnäytteitä. Anger Management onkin niitä selvästi laadukkaampi teos, Segalin tehdessä jotain omaa jatko-osien sijaan. David S. Dorfmanin käsikirjoitus on mainio ja hän on keksinyt vekkulimaisia skenaarioita Daven päänmenoksi. Leffa on myös sujuvasti kuvattu ja leikattu. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on toimivasti rakennettu, Teddy Castelluccin musiikkien lisätessä leffan kepeää ilmapiiriä.




Yhteenveto: Anger Management on kelpo komediaelokuva, jonka veikeä premissi vie mukavasti mukanaan. Adam Sandler tekee yhden uransa parhaista roolitöistä leffan pääosassa Davena, mutta Jack Nicholson varastaa toki show'n terapeutti Buddynä. On hilpeää seurata, kuinka tyyni Dave joutuu kiukkuterapiaan ja kuinka omalaatuinen Buddy riepottelee tätä mielensä mukaan. Tämä johtaa moniin hassuihin hetkiin, joskin mistään hulvattoman hauskasta leffasta ei voida puhua. Pääasiassa homma toimii erittäin oivallisesti, mutta loppuhuipennus lässähtää hieman siirappisuutensa ja turhan massiivisuutensa kanssa. Peter Segalin ohjaus toimii ja teknisiltäkin ansioiltaan leffa on pätevästi tehty. Anger Management on vekkuli leffa, jonka katselua suosittelen, jos etsit helppoa hyvän mielen hömppää elokuvailtaasi. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät täysillä yhteen ja kaksikon kommelluksia on viihdyttävää seurata. Elokuvan pohjalta tehtiin kymmenisen vuotta myöhemmin televisiosarjasovitus Terapian tarpeessa (Anger Management - 2012-2014), mutta heikolla menestyksellä ja sarja lopetettiinkin kesken kaiken jo kahden tuotantokauden jälkeen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Anger Management, 2003, Happy Madison Productions, Revolution Studios, Jack Giarraputo Productions, Anger Management LLC


perjantai 23. joulukuuta 2022

Arvostelu: Guillermo del Toron Pinokkio (Guillermo del Toro's Pinocchio - 2022)

GUILLERMO DEL TORON PINOKKIO

GUILLERMO DEL TORO'S PINOCCHIO



Ohjaus: Guillermo del Toro ja Mark Gustafson
Pääosissa: Gregory Mann, David Bradley, Ewan McGregor, Christoph Waltz, Tilda Swinton, Ron Perlman, Finn Wolfhard, Cate Blanchett, Burn Gorman, John Turturro, Tim Blake Nelson ja Tom Kenny
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 7

Guillermo del Toron Pinokkio perustuu Carlo Collodin klassikkosatuun Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useita elokuvasovituksia, tunnetuimpana Walt Disneyn animaatio Pinocchio vuodelta 1940. Ohjaaja Guillermo del Toro oli ollut lapsesta asti kiehtoutunut Pinokkion tarinasta ja koki, että hänen olisi ennemmin tai myöhemmin pakko tehdä oma filmatisointinsa. Kun hän 2000-luvun alussa näki Gris Grimslyn kuvittaman painoksen Collodin kirjasta, del Toro tiesi, että hänen elokuvansa tulisi visuaalisesti olemaan sen näköinen ja alkoi suunnitella leffaa. Hänen käsikirjoituksensa pohjalta itse Grimsly hyppäsi ohjaajaksi, yhdessä Mark Gustafsonin kanssa, mutta lopulta del Toro korvasi Grimslyn ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin tuotantohelvettiin rahaongelmien takia ja alustavat suunnitelmat vuoden 2013 tai 2014 ensi-illasta kaatuivat. Del Toro pyrki useamman vuoden ajan saada rahoitusta elokuvalle ja vihdoin vuonna 2018 Netflix suostui antamaan tukensa. Näyttelijät valittiin esittämään roolinsa ja pitkä stop-motion -animointiprosessi käynnistyi. Nyt Guillermo del Toron Pinokkio -nimen saanut elokuva on julkaistu Netflixissä ja itse odotin leffan näkemistä kovasti. Siinä, missä muutama kuukausi sitten ilmestynyt Disneyn sieluton uudelleenkierrätyselokuva Pinocchio (2022) piirrosklassikkonsa pohjalta oli helppo tuomita jo etukäteen epäonnistumiseksi, del Toron elokuva upeiden visuaalisuuksien kanssa puhutteli minua suuresti. Katsoinkin Guillermo del Toron Pinokkion heti julkaisupäivänä Netflixistä.

Menetettyään poikansa ensimmäisessä maailmansodassa, surun musertama ja alkoholiin turvautunut puuseppä Geppetto päättää rakentaa itselleen uuden pojan puusta. Yöllä mystinen haltija herättää puisen pojan, Pinokkion eloon, jonka täytyy ymmärtää elämän merkitys muuttuakseen oikeaksi pojaksi.




Elokuvan päähenkilö on tietty nimen mukaisesti puuseppä Geppetton (äänenä David Bradley) rakentama puinen poikanukke Pinokkio (Gregory Mann), jonka hyvä haltija (Tilda Swinton) loihtii eläväksi, ilahduttamaan surun musertamaa seppää, jonka oikea poikalapsi Carlo (myös Mann) kuoli muutamia vuosia sitten ensimmäisen maailmansodan pommituksessa. Eloon herännyt nukkepoika on kuvainnollisesti sinisilmäinen ja lapsenmielisen innokas kaikesta. Riemukkaan Pinokkion matkaa on ilo seurata, vaikka tunnetusti puupää ei aina tee ihan fiksuimpia päätöksiä naiivin luonteensa takia ja voi siksi käydä myös hieman hermoille. Tämä matka on tietty täynnä monia opetuksia, jotka ovat hyviä niin päähenkilölle, lapsikatsojille, sekä myös monille aikuisille, jotka tuppaavat unohtaa käytöstapoja sun muuta tärkeää. Tässä elokuvassa katsoja on myös erityisen kiintynyt Geppettoon, jonka aiemmin kohtaamaan tragediaan perehdytään liikuttavasti. Masentunut mies saa heti sympatiat puolelleen ja katsojalle herää monenlaisia tunteita, katsoessaan puusepän ja tämän luomuksen muovautuvaa isä-poika-suhdetta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat matkaava runosielu Sebastian S. Sirkka (Ewan McGregor), tivolia pyörittävä kreivi Volpe (Christoph Waltz) ja tämän apina-assistentti Spazzatura (Cate Blanchett), sekä... fasismin perustaja Benito Mussolini (Tom Kenny) ja tätä seuraava upseeri Podestà (del Toron luottonäyttelijä Ron Perlman)? Lisäksi jo valmiiksi nimekästä näyttelijäkaartia ovat täydentämässä John Turturro paikallisena tohtorina, Burn Gorman paikallisena pappina, Finn Wolfhard upseeri Podestàn poikana Kynttilänä ja Tim Blake Nelson tuonpuoleisessa uhkapeliä takovina kaniineina. Tilda Swinton kuullaan hyvän haltijan lisäksi myös tämän sisarena, tuonpuoleista hallitsevana Kuolemana. Siis mikä ihme tämä Pinokkio-tulkinta oikein on?




Kuten on jo voinut ehkä päätellä, Guillermo del Toron Pinokkio ei Netflixin antamasta K7-ikärajasta huolimattakaan ole mikään ihan koko perheen animaatioelokuva, vaan enemmän aikuiseen makuun tehty sovitus klassikkosadusta. Elokuva uiskentelee paikoitellen yllättävänkin synkissä vesissä (enkä tarkoita vain merellä tapahtuvaa finaalia jättiläiskalan kanssa) ja käsittelee aiheitaan ja teemojaan kypsästi. Muun muassa elämän ja kuoleman merkitys, oman tien löytäminen ja sitä kulkemisen tuomat vastuut ja vaikeudet ovat mukana, ja niitä käsitellään monipuolisesti ja useampien hahmojen kautta. Pinokkio etsii paikkaansa maailmassa ja pohtii, haluaako olla Geppettolle mieleen ja mahdollisimman samanlainen kuin tämän menettämä poika, vai löytäisikö hän sittenkin omat kutsumuksensa, silläkin uhalla, ettei puuseppä piittaa niistä? Kuuliaisen seuraamisen ja oman reittinsä luomisen risteyksessä elämäänsä pohtivat myös Kynttilä-poika, jonka olisi määrä taistella Italian ja fasismiaatteen puolesta, sekä jopa Spazzatura-apina, joka on kyllästynyt rääkkäävään kreiviomistajaansa.

Elokuvan tarina etenee pääasiassa tuttuja latuja, mutta ravistelee pakkaa siirtämällä kertomusta muutaman vuosikymmenen eteenpäin 1930-luvulle, jossa puidaan yhä ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeja, samalla kun toinen maailmansota alkaa nostella päätään. Vaikka alkuperäiskirjan lukeneet tai Disneyn piirrosklassikon nähneet tuntevatkin kertomuksen, eivät pintapuolisesti tuttujen kohtausten läpikäynti tunnu koskaan pakkopullalta, vaan kaikkia puolia seuraa lumoutuneena, sillä kaikkeen tuodaan mukaan omat käänteensä ja mausteensa. Aikuismaisempi ote ja erityisesti häikäisevä visuaalinen toteutus perustelevat Guillermo del Toron Pinokkion olemassaoloa, eikä piristävä, edukseen erottuva ja mieleenpainuva elokuva ole vain yksi klassikkosadun filmatisointi muiden joukossa, kuten Disneyn oma näytelty uusintaversio. Toisin kuin siinä, del Toron sovituksessa sykkii suuri sydän. Ohjaajan into ja rakkaus projektia kohtaan huokuu kaikesta ruudulla nähtävästä läpi elokuvan. Liki parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla, vaikka leffasta löytyykin paljon rauhallisempia ja pohdiskelevampia hetkiä.




Visuaaliselta anniltaan Guillermo del Toron Pinokkio on suorastaan mykistävän kaunis teos. Erilaisten ja eri tilanteita vaatien erikokoisten nukkejen ja häikäisevän yksityiskohtaisten taustojen kanssa toteutettu stop-motion -animaatio on läpikotaisin ihailtavan komeaa katseltavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti, ruudulla tapahtuu kaiken aikaa jotain myös taustoilla ja monella elokuvantekijällä nousisi hikipisarat ohimolle jo pelkästään pohtiessaan, kuinka lähtisi toteuttamaan tätä kaikkea. Del Toron ja aiemmin animaattorin hommia tehneen kakkosohjaaja Mark Gustafsonin käsissä elokuva on kuitenkin varmalla ammattitaidolla työstetty. Hienoa animointia tukee vahva äänimaailma ja Alexandre Desplatin säveltämät nätisti maalailevat musiikit. Sekaan on myös heitetty muutama musikaalinumero, joiden laulut ovat kyllä mainioita, mutta joita ilmankin elokuva pärjäisi passelisti.

Yhteenveto: Guillermo del Toron Pinokkio on kaunis ja sydämellinen tulkinta klassikkosadusta, joka vetää vertoja jopa Disneyn animaatioklassikolle. Ihan mihinkään koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen filmi ei kuitenkaan istu, sillä niin synkäksi se toisinaan äityy. Ensimmäisen maailmansodan traumat ja toisen maailmansodan käynnistely istuvat yllättävänkin hyvin tarinaan. Kertomus kulkee pitkälti tuttuja latuja, mutta tällaisia toimivia lisämausteita ja käänteitä on ripoteltu toimivasti mukaan. Mukaan mahtuu myös hyviä teemoja muun muassa elämänvalinnoista; seuratako vanhempien asettamaa polkua vai luodako jotain omaa? Elokuvasta löytyy paljon sydäntä ja se herkistää katsojansa muutamaankin otteeseen. Välillä jo leffan visuaalinen anti on niin mykistävän nättiä, että tippa saattaa mennä linssiin - puhumattakaan Alexandre Desplatin herkistä sävelmistä. Animaattorit ovat tehneet huikeaa työtä sulavasti liikkuvien hahmojen ja yksityiskohtaisten miniatyyrilavasteiden kanssa. Del Toron ja Mark Gustafsonin ohjaus on erinomaista ja ääninäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan. Lopputuloksena on hieno teos, joka pieksee monet tulkinnat Collodin sadusta mennen tullen. Suosittelen Guillermo del Toron Pinokkiota erittäin lämpimästi katsottavaksi ja todella toivon, että elokuva voittaa parhaan animaatioelokuvan palkinnot kaikissa tulevissa gaaloissa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Guillermo del Toro's Pinocchio, 2022, Netflix, Netflix Animation, The Jim Henson Company, Pathé, ShadowMachine, Double Dare You, Necropia Entertainment


maanantai 28. helmikuuta 2022

Arvostelu: The Batman (2022)

THE BATMAN



Ohjaus: Matt Reeves
Pääosissa: Robert Pattinson, Zoë Kravitz, Jeffrey Wright, Paul Dano, Colin Farrell, Andy Serkis, John Turturro, Peter Sarsgaard, Jayme Lawson ja Alex Ferns
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Batman perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoon Batmaniin, joka teki ensiesiintymisensä maaliskuussa 1939. Vuosien varrella hahmo on noussut yhdeksi maailman suosituimmaksi popkulttuurin edustajaksi ja Batman on nähty televisiosarjoissa, animaatioissa ja elokuvissa mm. Adam Westin, Michael Keatonin, Kevin Conroyn ja Christian Balen esittämänä. Vuonna 2013 Ben Affleck valittiin Batmaniksi esiintymään elokuvissa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016) ja Justice League (2017/2021). Samalla Affleck alkoi työstämään omaa sooloelokuvaansa hahmona, aikeenaan myös ohjata elokuva. Vuonna 2017 Affleck kuitenkin ilmoitti, ettei ohjaisi leffaa, vaan ainoastaan tähdittäisi sitä. Matt Reeves valittiin ohjaajaksi ja vaikka hän piti Affleckin ja kumppaneiden työstämästä käsikirjoituksesta, hänellä oli oma visionsa nuoresta Batmanista, jonka ympärille hän ryhtyi kirjoittamaan tekstiään. Vuonna 2018 Affleck lähti vieroitukseen alkoholiongelmansa vuoksi, jolloin ilmoitettiin, että Reevesin elokuvassa nähtäisiin uusi näyttelijä Batmanin roolissa, eikä elokuva tulisi liittymään meneillä olevaan DC:n elokuvauniversumiin. Batmaniksi valittiin Twilight-elokuvista (2008-2012) tuttu Robert Pattinson, mikä aiheutti raivoa fanien keskuudessa ja jopa internetvetoomuksia Pattinsonin erottamiseksi. Siitä huolimatta kuvaukset käynnistyivät Pattinsonin kanssa tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kesällä 2020 kuvauksia päästiin jatkamaan hetkellisesti, mutta pian Pattinson sai koronatartunnan. Syksyllä Pattinson palasi kuvauksiin ja elokuva saatiin tehtyä valmiiksi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2021, mutta viivästysten takia sen ensi-ilta siirrettiin ensin syksylle ja lopulta tämän vuoden maaliskuulle. Nyt The Batman saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani... joskin olin aluksi skeptinen. Minua harmitti, että Affleckilta evättiin mahdollisuus näytellä hahmoa soololeffassa, enkä lämmennyt Pattinsonin valitsemiselle. Kuitenkin elokuvan ensimmäinen traileri vakuutti minut täysin puolelleen ja siitä asti olen odottanut leffaa yhä vain innokkaammin. Olinkin todella jännittynyt mennessäni katsomaan The Batmanin sen lehdistönäytökseen IMAX-salissa noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun sarjamurhaaja ottaa kohteekseen Gotham Cityn poliittisesti merkittäviä henkilöitä, toista vuotta kaupungin suojelijana toimivan Batmanin täytyy ratkoa rikospaikoille jätetyt arvoitukset pysäyttääkseen mielipuolen.




Robert Pattinsonin roolittaminen miljardööri Bruce Waynen, eli naamiokostaja Batmanin rooliin silitti monia faneja pahasti vastakarvaan. Twilight-leffoista tuttua Pattinsonia pidettiin välittömästi elokuvan epäonnistumisen merkkinä ja kun erottamista koskevia nettivetoomuksia ei kuunneltu, moni fani jopa ilmoitti boikoitavansa leffaa näyttelijän takia. Tunnustan olleeni todella epäileväinen, kun luin roolituksesta ja pelänneeni pahinta, mutta parin viime vuoden aikana olen ehtinyt lämmetä idealle ja nyt kun olen oikeasti nähnyt Pattinsonin Batmanina, voin huojennuksekseni todeta, että hän on nappivalinta rooliin. Pattinson tulkitsee erinomaisesti viittasankaria, joka on hakannut rikollisia Gothamin yössä vasta vähän päälle vuoden ajan. Hän on yhä nuori ja aloittelija, mutta sitäkin sinnikkäämpi ja vimmaisempi hommassaan. Tämä Batman on niinkin hurahtanut lepakkoleikkeihin, että Pattinsonia hädin tuskin nähdään ihan vain Bruce Waynena, koska hahmo ei halua olla Bruce Wayne. Vaikka Batman on vuosien saatossa nähty monen näyttelijän tulkitsemana monessa eri projektissa, on hienoa, että hahmosta voidaan yhä saada aikaiseksi hyvin erilainen ja virkistävä versio, jota ainakin itse haluaisin nähdä äärimmäisen mielelläni lisää.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Brucen uskollinen hovimestari Alfred Pennyworth (Andy Serkis), joka saa harmillisen vähän ruutuaikaa, komisario James Gordon (Jeffrey Wright), joka on Gothamin poliiseista ainoa, joka uskoo Batmaniin, pikkurikollinen Selina Kyle eli Kissanainen (Zoë Kravitz), joka herättää Batmanissa monenlaista kiinnostusta, rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro), joka yhdessä Pingviinin (arpiselta Robert De Nirolta näyttävä Colin Farrell) kanssa johtaa Gothamin huumebisneksiä, sekä kaupungin johdon polvilleen pistävä mysteerimies Arvuuttaja (Paul Dano), joka ryhtyy hyytävään leikkiin Batmanin kanssa. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti. Dano on suorastaan karmiva psykopaattina, jonka katalat suunnitelmat pistävät Batmanin kyvyt todelliseen koetukseen. Pelottavaa Arvuuttajassa on, että tällainen tyyppi voisi olla ihan oikeastikin olemassa.




Jos menee katsomaan The Batmania, odottaen toiminnantäyteistä supersankariseikkailua, tulee luultavasti pettymään ja pahasti. The Batman on täysin erilainen kuin muut supersankarielokuvat - niinkin erilainen, että sitä on vaikea kutsua sellaiseksi. Kyseessä on enemmänkin David Fincherin Seitsemän-trillerin (Se7en - 1995) jalanjäljissä kulkeva synkkä murhaajajahti, joka miellyttää luultavasti enemmän aikuisyleisöä kuin nuorempia katsojia - vähän niin kuin muutaman vuoden takainen Joker (2019). Toimintaa on kyllä seassa ja Batman hakkaa rikollisia sairaalakuntoon useaan otteeseen, mutta pääasiassa leffa on enemmänkin rauhassa eteenpäin liikkuva rikosdraama, jossa päähenkilö nyt sattuu pukeutumaan lepakoksi.

Itse olin heti ensiminuuteista täysin myyty ja mykistynyt näkemästäni. The Batman imaisi minut välittömästi mukaansa tummasävyiseen, sateiseen ja likaiseen kuvaukseen korruptoituneesta kaupungista, jota yksi oman käden oikeutta harjoittava naamiomies yrittää saada puhdistettua. Filmi nostattaa jännitteen välittömästi korkealle, eikä suostu päästämään katsojaa irti painostavasta otteestaan, ennen kuin lopputekstit lähtevät rullaamaan. Ja vielä senkin jälkeen elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Ennakkoon pelkäämäni kolmen tunnin kesto meni yllättävänkin nopeasti. Esimerkiksi viimevuotinen, puolet lyhyempi sarjisleffa Venom: Let There Be Carnage (2021) tuntui pitkäveteisemmältä kuin tämä erinomaisesti rakennettu rikostarina.




Kuten olette varmaan huomanneet, olen käyttänyt elokuvasta ilmaisuja "rikosdraama" ja "rikostarina", sillä The Batman todella on enemmän noir-tyylinen rikostrilleri kuin perinteinen sarjakuvafilmatisointi. Sen sijaan, että filmissä taisteltaisiin jotain maailmanvalloitustoiveissa olevaa superpahista vastaan, elokuva kertoo sekopäisen, mutta samalla pelottavan nerokkaan sarjamurhaajan metsästämisestä. Ja siitä päästäänkin nimikkohahmoon liittyvään puoleen, joka on jäänyt aiemmissa elokuvasovituksissa todella vähälle huomiolle. Batman on sarjakuvissa usein tituleerattu maailman parhaaksi etsiväksi ja juuri sitä hän on tässä leffassa: etsivä. Komisario Gordonin kanssa Batman muodostaa mainion kaksikon ja heidän kohtauksiaan rikospaikoilla on vangitsevaa seurata.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Matt Reeves, joka on tunnettu esimerkiksi katastrofileffa Cloverfieldin (2008) ja Apinoiden planeetan vallankumouksen (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja Sodan apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017) tekijänä. Reevesillä on ollut vahva visio siitä, kuinka hän haluaa tuoda yön ritarin valkokankaille ja hänen työstä uhkuu intohimo projektia kohtaan. Reevesin rakentama tunnelma on todella upea ja hän pitää jännitettä taiturimaisesti yllä läpi pitkän keston. Lisäksi Reevesin ja Peter Craigin työstämä käsikirjoitus on erittäin laadukas. Seasta löytyy oikeastaan vain muutama tönkkö ja turha repliikki, jotka olisi voinut karsia pois - erityisesti kun elokuva onnistuu muuten käyttämään esimerkillisen hienosti sanatonta viestintää hahmojen katseiden kautta. En muistakaan, milloin jossain leffassa olisi viimeksi hyödynnetty näin hyvin hahmojen katseita. Se, miten Batman katsoo muita ja miten muut katsovat häntä, on vaikuttava tehokeino.




The Batman on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja filmin synkkyydessä on ahdistavuudenkin keskellä jotain aika kaunista. Valaisua ja värejä (ja värittömyyttä) käytetään taidokkaasti. Leikkaus on onnistunutta niin, ettei elokuva tunnu lähes kolmetuntiselta. Elokuva saa edetä rauhassa, mutta koukuttavuus ei pääse herpaantumaan. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot, vaikka etukäteen olinkin epäileväinen Batmanin ja Arvuuttajan toteutuksista. Maskeeraukset ovat myös hyvin hoidetut, joskin ihmettelen päätöstä saada Colin Farrell näyttämään arpiselta Robert De Nirolta. Efektit ovat oivalliset, joskin huomattavasti pienimuotoisemmat kuin nykypäivän sarjakuvaelokuvissa yleensä. Äänimaailma on myös onnistuneesti rakennettu Michael Giacchinon lumoavasti tunnelmia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Batman on erinomainen ja poikkeuksellinen sarjakuvafilmatisointi, joka tuntuu enemmän rikosjännäriltä kuin supersankarielokuvalta. Toimintaa on seassa ja tappelut ovat varsin tylyjä, mutta pääasiassa elokuva keskittyy sarjamurhaajan hitaan piinaavaan jahtaamiseen, kaupungin korruption paljastamiseen ja päähenkilön omien ongelmien ratkomiseen. Robert Pattinson voittaa nopeasti puolelleen Batmanin roolissa, tarjoten uudenlaisen tulkinnan hahmosta. Batmanin etsiväpuoleen on panostettu enemmän ja rikospaikkatutkinnat Gordonin kanssa ovat koukuttavaa katseltavaa. Muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Paul Danon Arvuuttaja on hyytävä pahis, erityisesti kun tällainen sekopää voi olla ihan oikeastikin olemassa. Elokuvan liki kolmetuntinen kesto menee yllättävän vauhdilla. Matt Reevesin ohjaus ja käsikirjoitus ovat erittäin vahvoja ja Reeves onnistuu pitämään katsojaa tiukasti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava. The Batman ei välttämättä innosta nuorta yleisöä, jotka kaipaavat supersankarielokuvilta lähinnä näyttävää toimintaspektaakkelia. Aikuiseen makuun filmi voi kuitenkin kolahtaa todella isosti. Jatko-osa on jo suunnitteilla ja odotan sitä suurella innolla. En kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut Gothamin poliisivoimista ja Farrellin Pingviinistä kertovista televisiosarjoista, joita HBO Maxiin parhaillaan työstetään...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Batman, 2022, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, 6th & Idaho Productions


keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Arvostelu: Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou? - 2000)

VOI VELJET, MISSÄ LIENET?

O BROTHER, WHERE ART THOU?



Ohjaus: Joel Coen
Pääosissa: George Clooney, John Turturro, Tim Blake Nelson, Chris Thomas King, Frank Collison, John Goodman, Charles Durning, Michael Badalucco, Holly Hunter, Stephen Root, Wayne Duvall, Ray McKinnon, Daniel von Bargen ja Lee Weaver
Genre: komedia, rikos, seikkailu
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

O Brother, Where Art Thou? eli suomalaisittain Voi veljet, missä lienet? on Coenin veljesten elokuva, mikä pohjautuu löyhästi Homeroksen Odysseiaan yli kahden ja puolen tuhannen vuoden takaa. Coenin veljekset Joel ja Ethan alkoivat käsikirjoittamaan elokuvaa jo jouluna 1997 ja pari vuotta myöhemmin kuvaukset alkoivat. Elokuvan kuvauspaikat olivat todella vehreät, mutta Coenit halusivat elokuvan olevan kellertävämpi, joten sen värimaailmaa täytyi käsitellä vahvasti jälkituotannossa. Elokuvasta tulikin ensimmäinen Hollywood-teos, mikä värimääriteltiin kokonaan digitaalisesti. Lopulta Voi veljet, missä lienet? sai maailmanensi-iltansa 13. toukokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen hitti, mutta erikoista kyllä, sen soundtrack nousi suurempaan suosioon. Levyä myytiin yli 5 miljoonaa kappaletta, se voitti viisi Grammy-palkintoa, sille tehtiin kaksi jatkoalbumia ja sille jopa pidettiin pari kiertuettakin! Itse elokuvakin oli ehdolla useista palkinnoista, kuten kahdesta Oscarista (paras käsikirjoitus ja paras kuvaus, joita se ei kuitenkaan voittanut), sekä kahdesta Golden Globesta (paras komedia/musikaalielokuva ja paras miespääosa, joista se voitti jälkimmäisen). Itse näin Voi veljet, missä lienet? joitakin vuosia sitten isoäitini kanssa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen jo pitkään halunnut katsoa sen uudestaan, mutta koska elokuvan Blu-ray -julkaisua on erittäin vaikea löytää, on tämä jäänyt pelkäksi haaveeksi. Kun huomasin, että Voi veljet, missä lienet? täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että minun täytyi saada elokuva jostain käsiini. Riemastuinkin, kun bongasin sen Netflixin valikoimasta, mistä katsoin sen heti.

Vuonna 1937 Mississippillä kolme vankia karkaavat kaivaakseen ylös varastamansa saaliin, ennen kuin se peitetään tekojärven alle.

Elokuvan kolme vankikarkuria ovat George Clooneyn näyttelemä Ulysses Everett McGill, John Turturron esittämä Pete Hogwallop ja Tim Blake Nelsonin näyttelemä Delmar O'Donnell, jotka muodostavat aivan fantastisen kolmikon. Everett on porukan määrätietoinen johtohahmo, joka on jatkuvasti kiinnostunut siitä, miltä hänen hiuksensa näyttävät. Pete taas on äkkipikainen persoona, joka vetää herneen helposti nenäänsä. Delmar ei ole kovin fiksu, mutta sitäkin hyväsydämisempi... jos ei siis laske sitä, että kyseessä on varas. Clooney, Turturro ja Nelson suorastaan loistavat rooleissaan - jopa Clooney, josta en yleensä välitä näyttelijänä. Tässä Clooney uhkuu karismaa, ollessaan samalla myös hupaisa veikkonen. Turturrolle sopii erittäin hyvin hahmonsa uhmakas luonne, kun taas Nelson onnistuu jo ilmeillään viestimään, ettei hänen hahmonsa ole penaalin terävin kynä.




Matkallaan Everett, Pete ja Delmar kohtaavat paljon erilaisia henkilöitä, kuten mystisen sokean miehen (Lee Weaver), joka näkee enemmän kuin monet, sekä sokean radioaseman johtajan (Stephen Root), kitaristi Tommy Johnsonin (Chris Thomas King), Peten serkun (Frank Collison), silmälappuisen Raamattu-myyjä Iso-Danin (John Goodman), pankkirosvo George Nelsonin (Michael Badalucco), sekä kilpailevat kuvernööriehdokkaat Pappy O'Danielin (Charles Durning) ja Homer Stokesin (Wayne Duvall). Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla kotiin, mutta kaikki (jopa mahtava Goodman) jäävät lopulta täysin pääkolmikon varjoon.

Voi veljet, missä lienet? herättää kiinnostuksen välittömästi karun kauniilla kuvastolla toisiinsa kahlituista ja hoilaavista vangeista hakkaamassa kiveä, kunnes se vaihtaa kevyempään henkeen, kun käy selväksi, että kolme vankia puuttuu rivistä. Tästä sitten alkaakin heti äärimmäisen hilpeä, kiehtova, viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, missä päähenkilöt kohtaavat ties mitä erikoista. Tylsää hetkeä ei todellakaan ole luvassa, vaan leffa tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta ja mielenkiintoista mukaan. Vain öisin pysähdytään nuotion äärelle, jolloin hahmoja syvennetään mm. kertomalla, mitä he aikovat tehdä, kun saavat aarteensa kaivettua ylös. Hyvin nopeasti katsojalle käy kuitenkin selväksi, ettei elokuvassa todellakaan ole tärkeintä määränpää, vaan se matka. On paljon mielenkiintoisempaa ja hauskempaa nähdä, mihin kaikkeen vankikarkurit joutuvatkaan mukaan seikkailullaan. Elokuva tarjoaa toinen toistaan mahtavampia kohtauksia, eikä sen aikana voi koskaan arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu.




Leffan tunnelma on täydellisesti rakennettu. Elokuva pitää kaiken aikaa hymyn katsojan huulilla, sillä näiden persoonien seuraaminen on niin hilpeää puuhaa. Jopa rankemmista tilanteista onnistutaan löytämään huumoria ja usein naureskellaan, kuinka absurdeja tilanteita leffaan onkaan saatu mukaan. Parissa kohtaa elokuva onnistuu oikein yllättämään, kuinka paljon katsoja onkaan alkanut välittämään näistä hahmoista ja siten loppupään draamakohtaukset iskevät hyvin. Samoin myös onnen hetket tarjoavat aitoa riemua myös katsojalle ja joinain hetkinä tekisi mieli hurrata. On myös hauskaa huomata, mitä kaikkea vankikarkurit aiheuttavat täysin tietämättään. Voi veljet, missä lienet? jaksaa todella ilahduttaa koko kestonsa ajan aina ihan loppuun saakka. Homeroksen Odysseian tuntijoille elokuva tarjoaa vielä lisäiloa, kun voi tulkita, miten Coenin veljekset ovat hyödyntäneet tätä antiikin Kreikan runoelmaa kertomuksessaan vankikarkureista.

Coenin veljekset tekevätkin huikeaa työtä elokuvan kanssa. Heidän käsikirjoituksensa on napakka ja täynnä mielikuvituksellisia tapahtumia. Coenit ovat kuitenkin parhaimmillaan dialogin kanssa ja elokuvan repliikit ovatkin kautta linjan erinomaisia. Kolmikon väliset sanailut ovat usein simppeleillä tavoilla hulvattomia ja jokainen repliikki on kuin hiottu loppuun saakka, mutta silti täysin luonnollinen näyttelijän sanomana. Elokuvan ohjauksesta vastaa vain Joel Coen, Ethanin toimiessa tuottajana. Joel luo tunnelmaa mestarillisesti ja saa näyttelijät antamaan kaikkensa. Suorastaan täydellistä on myös filmin kuvaus, mutta voiko mitään muuta odottaakaan, kun kuvaajana toimii legendaarinen Roger Deakins? Deakinsin kuvat ovat läpi elokuvan kuin taideteoksia. Kameran liike, kuvan sommittelu, etu- ja taka-alan käyttö, sekä valaisu (etenkin nuotiokohtauksissa) - kaikki ovat äärimmäisen tarkkaan mietittyjä ja lopputulos näyttääkin mielettömän hyvältä. Elokuvan värimaailma on myös viimeisen päälle tuunattu ja sen kellertävyys istuu leffaan paljon paremmin kuin jos esimerkiksi lehdet olisivat vihreitä kuten kuvaustilanteessa. Lavastus- ja puvustustiimi ovat tehneet upeaa työtä luodessaan 1930-luvun ajankuvaa. Ääniefektitkin ovat todella mainiosti rakennetut. Musiikki on erittäin tärkeässä asemassa leffassa ja erilaiset laulut säestävät tarinaa fantastisesti. Elokuvan jälkeen tekee vain mieli pistää Kosteiden pohjanpoikien hoilaama I Am a Man of Constant Sorrow pyörimään yhä uudestaan ja uudestaan, ja pistää tanssijalalla koreasti.




Yhteenveto: Voi veljet, missä lienet? on erinomainen ja veijarimainen seikkailuelokuva. Leffa nappaa heti mukaansa ja pitää viihdyttävän tiukasti otteessaan koko kestonsa ajan mitä mahtavimman pääkolmikon ansiosta. George Clooney, John Turturro ja Tim Blake Nelson muodostavat erinomaisen trion, jonka matkaa seuraa erittäin mielellään. Matkan varrella nähdään ja koetaankin kaikenlaista hilpeää, hullunkurista, lumoavaa ja jännittävää, eikä aika käy koskaan pitkäksi. Tunnelma on kaikin puolin upeasti rakennettu. Elokuva on täynnä toinen toistaan loistokkaampia kohtauksia, oli kyse sitten lauluista, keskusteluista iltanuotiolla tai vauhdikkaista takaa-ajoista. Coenin veljekset ovat taas kerran hioneet leffansa lähes täydelliseksi asti käsikirjoitusta ja ohjausta myöten. Roger Deakinsin kuvaus on taianomaista. Visuaalinen ilme on muutenkin kaunis ja musiikit säestävät seikkailua riemastuttavasti. I Am a Man of Constant Sorrow -kappaletta kuuntelee elokuvan katsomisen jälkeen yhä vain uudestaan. Voi veljet, missä lienet? kuuluu niihin elokuviin, joita voi suositella aivan kaikille. Vaikka Coenin veljekset ovat urallaan tehneet monia todella hyviä filmejä, kuten Fargon (1996) ja The Big Lebowskin (1998), Voi veljet, missä lienet? taitaa olla suosikkini kaksikon teoksista!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
O Brother, Where Art Thou?, 2000, Touchstone Pictures, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Mike Zoss Productions


lauantai 22. heinäkuuta 2017

Arvostelu: Cars 2 / Autot 2 (2011)

CARS 2 (2011)

AUTOT 2



Ohjaus: John Lasseter ja Brad Lewis
Pääosissa: Larry the Cable Guy, Owen Wilson, Michael Caine, Emily Mortimer, John Turturro, Eddie Izzard, Thomas Kretschmann, Tony Shalhoub, Guido Quaroni, Bonnie Hunt, Paul Dooley, Lloyd Sherr, Jason Isaacs ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 2006 Cars, eli suomalaisittain Autot oli suuri menestys ja kriitikot pääasiassa pitivät elokuvasta. Leffan oheistuotteina tehdyt autolelut yms. myivät myös erinomaisesti, joten animaation tehneellä Pixar-yhtiöllä ei rahasta ollut pulaa. Jatkoa oli siis tietysti luvassa. Toinen osa ilmoitettiin vuonna 2008 ja sen oli tarkoitus ilmestyä vasta vuonna 2012, mutta julkaisua päätettiin aikaistaa vuodella. Cars 2, eli suomeksi Autot 2 saikin ensi-iltansa kesällä 2011 ja oli myös iso kassamagneetti. Vaikka elokuva tienasi enemmän kuin edeltäjänsä, ei se saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Kriitikot lähinnä haukkuivat leffaa ja se onkin saanut tittelin "huonoin Pixar-elokuva". Itse en ole koskaan ymmärtänyt vihaa, joka kohdistuu Autot-elokuvia kohtaan. Ensimmäinen on mielestäni jopa todella hyvä. Olen kyllä sitä mieltä, että Autot 2 kuuluu Pixarin heikoimpien osien joukkoon, muttei se tee siitä huonoa pätkää. En tosin käynyt katsomassa elokuvaa leffateatterissa, enkä edes muista, missä ja miten näin sen ensimmäisen kerran, mutta olen kuitenkin katsonut sen muutamaan otteeseen ja omistan sen Blu-rayna. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa filmillä Cars 3 (Autot 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa Autot 2 ja arvostella se. Lisämainintana vielä, että haastoin suuren Walt Disney -fanin, eli Rinki tinki tinki -blogin Annan kilpailuun siitä, kumpi ehtii julkaista Autot 2 -arvostelun ensin. Häviäjä joutuisi mainostamaan toisen sivua omalla sivullaan. Hän sai arvionsa ulos jo eilen, mikä tarkoittaa, että minä valitettavasti hävisin. Jos siis Disneyn (tai Pixarin) animaatiot innostavat teitä, niin kannattaa todellakin käydä lukemassa hänen arvostelujaan, sillä niistä huokuu rakkaus kyseisiä filmejä kohtaan! Mukana on myös paljon kirjoituksia Disney-leffojen musiikeista, hahmoista ja tunteista, minkä lisäksi hänellä on toinenkin sivu, Ihmeiden aukio, jonne hän kirjoittaa mm. Disneyn näytellyistä elokuvista ja oheistuotteista, joten sivut sisältävät paljon tutkittavaa moneksi päiväksi. Nyt takaisin Autot 2:n pariin; tämä arvostelu on omistettu sinulle Rinki tinki tinkin Anna!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Autot!

Matkatessaan Salama McQueenin kanssa uudessa World Grand Prix -kilpailussa, hinausauto Martti päätyy mukaan agenttitehtävään, kun kaksi brittivakoojaa luulevat hänenkin olevan agentti.

Salama McQueen (Owen Wilson) on löytänyt täydellisen tasapainon rauhallisen elämänsä ja kuuluisuutensa välille. Kun hän on käynyt voittamassa pari kilpailua, hän palaa aina Syylari Cityyn viettämään aikaa ja arvostamaan hiljaisuutta. Salama onkin kulkenut kehityskaarensa läpi, eikä hänelle tapahdu oikeastaan mitään uutta. Mukaan on kuitenkin lisätty ylimielinen formula-auto Francesco Bernoulli (John Turturro), joka käy jatkuvasti itsekkyytensä takia Salaman hermoille, jolloin hänen on pakko pystyä voittaa Francesco. Muuten hän jää selkeämmin sivurooliin.
     Elokuvan pääosassa nähdäänkin nimittäin hinausauto Martti (Larry the Cable Guy), mikä on mitä luultavimmin suurin syy siihen, miksei leffasta pidetä. Lapsille Martti on tietysti hassu toilailija, mutta aikuiskatsojat pitävät häntä aika varmasti vain rasittavana. Martti oli mielestäni toimiva hölmöilijäsivuhahmo edellisessä osassa ja sellaiseksi hänen olisi pitänyt jäädä, sillä onhan se pakko myöntää, että hän on aika ärsyttävä. Martti ei kuitenkaan pilaa teosta, mutta vie siitä silti hieman makua, ollessaan jatkuvasti täysi tollo.
     Brittiläiset vakoojat ovat James Bondia paljon muistuttava Finn McMissile (Michael Caine) ja kokelas Holli Shiftwell (Emily Mortimer). Molemmat omaavat erilaisia taitoja; toinen on fiksumpi tietokonehommissa ja toinen on parempi taistelemisessa. Kummatkin on varusteltu erilaisilla agenttilaitteilla, jotka myös tuovat mieleen 007:n. Finn on herrasmies, joka on hoitanut alansa hommia jo vuosia, kun taas Holli ei ole aiemmin erityisemmin ollut mukana kenttätyössä. Molemmille on onneksi saatu luotua tähtihetkiä, jolloin he pääsevät loistamaan myös yksinään. Agenttihommissa nähdään mukana nopeasti myös vakoojalentokone Siddeley (Jason Isaacs) ja amerikkalaisagentti Leland Turbo (myös Isaacs).
     Elokuvassa nähdään tuttuja hahmoja edellisestä osasta. Syylari Cityn tutut Salaman tyttöystävä Salli-neiti (Bonnie Hunt), ferrari-intoilija Luigi (Tony Shalhoub) ja tämän ystävä Guido (Guido Quaroni), hippi Klainari (Lloyd Sherr), sota-auto Kessu (Paul Dooley), kahvilaa pitävä Floora (Jenifer Lewis), elvistelevä Ramone (Cheech Marin) ja ikivanha Lizzie (Katherine Helmond) tekevät paluun, mutta he eivät ole kovin isoissa rooleissa. Doc Hudsonia ja paloauto Punaa ei nähdä lainkaan, sillä heidän ääninäyttelijänsä menehtyivät ennen elokuvan tekoa. Myös Salaman kuljetusrekka Make (kaikissa Pixar-elokuvissa ääninäyttelevä John Ratzenberger) esiintyy lyhyesti.
     Finnin ja Hollin lisäksi uusia hahmoja ovat World Grand Prixin perustanut sir Miles Axlerod (Eddie Izzard) ja paha professori Zündapp (Thomas Kretschmann). Ilkikurinen professori lisää James Bond -henkeä.

007-viittaukset ovatkin niitä, joiden takia vanhempikin voi katsoa tämän lastensa kanssa, sillä pääasiassa tämä on lähinnä perheen pienille suunnattu. Vitsit ovat suurimmaksi osaksi lapsellisia, vaikka muutamia kohtia on mukana aikuisempaankin makuun. Esimerkiksi lentokenttäkohtauksessa yksi pahisautoista putoaa jäteauton säiliöön, joka voi olla lapsista koomisen näköistä, mutta aikuiset voivat löytää siitä enemmän riemua, tajutessaan, mitä säiliö on todellisuudessa täynnä. Suurimmaksi osaksi Autot 2:n hauskuus syntyy Martista ja jos häntä pitää sietämättömänä, niin leffan katsominen voi tuottaa suuria vaikeuksia. Leffassa luotetaan siihen, että katsojaa naurattaa Martin hölmöilyjen lisäksi hänen hassu puhetapansa ja tyhmyytensä. Ja noh, kyllähän se on ihan huvittavaa, kunhan se ei mene liiallisuuksiin asti... mihin se pariin otteeseen valitettavasti menee. Onneksi itse kuitenkin pidän useita typeryyksiä ihan koomisina, jolloin elokuva tarjoaa muutamat naurut. Jotkut vitsit taas aiheuttavat lähinnä myötähäpeän tunnetta, eivätkä valitettavasti hyvällä tavalla.

Agenttiteos kun on kyseessäAutot 2 sisältää paljon toimintaa. Tarkoitan siis erittäin paljon toimintaa, mikä on yllättävää, etenkin kun muu kokonaisuudesta on niin lapsiystävällistä meininkiä. Nopeatempoisessa aloituskohtauksessa nähdään jopa suuren luokan räjähdys, jossa aivan varmasti tuhoutuu useita autoja! Elokuvan ikäraja oli itse asiassa aiemmin S, eli sallittu, mutta usean vanhemman valittaessa toiminnasta, sitä piti nostaa korkeammaksi. Räjähdysten lisäksi mukana on muutamia kohtauksia, jotka sisältävät paljon ammuskelua. Ei kuitenkaan hätää, kenellekään ei näytä käyvän mitään pahaa ja kohdat on yritetty saada hauskoiksi, joten lapsille tämä ei mitä luultavimmin aiheuta painajaisia. Toimintakohdissa ei ole kuitenkaan mitään erityistä, vaan ne ovat vain lähinnä jokseenkin viihdyttäviä, kuten on myös koko agenttisekoilu, kun Finn ja Holli eivät vain tunnu tajuavan, että Martti todella on pelkkä hinausauto. Pariin otteeseen vakoojahommat käyvät kuitenkin tylsiksi, kun lastenleffa ei kykene löytämään lajityypille tyypillisiä potentiaaleja, kun sitä rajoittaa lapsiystävällisyys. Parhaita hetkiä leffassa ovatkin World Grand Prix -kisat, joihin on saatu mukaan oivallista jännitettä ja jotka on upeasti saatu muistuttamaan todellisia autokilpailuita. Etenkin Japanin kisan aikana nähtävät kuvat autoista kaahailemassa ovat suurimmaksi osaksi oikeista ajoista kopioitua, jolloin niissä on todellinen henki mukana. Heti Salaman ja muiden ampaistessa vauhtiin lähtöruudulta, teos kiskaisee napakasti mukaansa. Valitettavasti jokaisen kisan aikana tapahtuu agenttihommia, jolloin ne tunkevat kilpailujen päälle kaiken aikaa.

Hienointa koko filmissä on kuitenkin nähdä lisää autojen maailmaa, sillä kisojen nimen mukaisesti elokuvassa vieraillaan muissakin maissa kuin Yhdysvalloissa, jonne edellinen osa sijoittui. Japanin lisäksi leffassa käydään Ranskassa, Italiassa ja Isossa-Britanniassa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla, miten ihmisten kulttuuria on muutettu autokulttuuriin. Varsinkin Japanin pääkaupunki Tokiota esitellään paljon ja mukaan on otettu tuttuja juttuja, kuten räikeät mainostaulut kaduilla, sumopainijat ja kummalliset huipputeknologiset vessat. Italian kisoja taas on katsomassa paaviauto ja Lontoossa järjestettävän kisan yleisössä on mukana tietty kuningatar. Olisi erittäin kiehtovaa tietää, millaista olisi tämän automaailman viidakoissa tai kehitysmaissa, joissa on karut oltavat. Millainen olisi Suomen automaailma? Tällaiset asiat rikastuttavat elokuvaa todella paljon, mutteivät valitettavasti nosta tasoa korkeammaksi, sillä mukana ei ole samanlaisia oivallisia teemoja ja pohdintoja elämän tärkeistä asioista, joita ensimmäisessä osassa oli. Martti ei hahmona tunnu kehittyvän lähes ollenkaan elokuvan aikana, vaikka pientä syvällisyyttä onkin mukaan yritetty tunkea.

Mitään pahaa ei voi kuitenkaan sanoa elokuvan animoinnista, joka on erinomaisen upean näköistä! Jos useista laajoista kaupunkikuvista otettaisiin autot pois, voisi kuvitella katsovansa oikeaa videokuvaa! Eri kaupungit on saatu siirrettyä mielettömän hienosti animaatioksi ja mukana on erittäin paljon pieniä yksityiskohtia. Ei voi muuta kuin ihailla uskomatonta työtä, jonka animaattorit ovat tehneet Pixarilla. Autot 2 on monessa kohtaa visuaalisesti kaunis elokuva. Ohjauksesta vastaa tässäkin John Lasseter, jota on ollut auttamassa Brad Lewis. Harmillisesti Lasseter ei ole tällä kertaa ihan onnistunut kokonaisuuden kanssa, vaikka mukana onkin monia yksittäisiä hyviä juttuja. Lasseter myös ääninäyttelee todella lyhyesti esiintyvää hahmoa John Lassetire. Hän ja Lewis ovat olleet luomassa elokuvan tarinaa, mutta käsikirjoituksen on työstänyt Ben Queen. Hänkään ei ole onnistunut erityisen hyvin. Todella toimiva idea leffan pohjalla kuitenkin on. Musiikit on tällä kertaa säveltänyt Michael Giacchino, joka on tehnyt useassa kohtaa mainiota työtä, mutta leffan läpi kulkeva agenttiteema ei ole kovin ihmeellinen.

Tämäkin Pixar-elokuva sisältää "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 nähdään jälleen Martin rekisterinumerona, mutta myös vakoojalentokone Siddeleyn sivuperäsimessä. Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto nähdään myös kaksi kertaa, ensin alun televisio-ohjelmassa ja toisen kerran lopun kisassa. The Incrediblesiin (Ihmeperhe - 2004) viitataan leffanäytöskyltillä, jossa mainostetaan elokuvaa "The Incredimobiles"Ratatouilleen (Rottatouille - 2007) viitataan Gusteau's -ravintolalla, jonka nimi on muutettu Gastow'siksi. Bravesta (Urhea - 2012) tuttu perhepotrettikangas vilahtaa erään pubin seinällä. Lopputeksteissä on kuva "Luxo Jr." -lyhärin nimikkolampusta.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Valitettavasti lisämateriaalina Blu-raylla on vain Toy Story -lyhytelokuva "Hawaiian Vacation" ja "Martin Tarinatalli" -jakso "Air Mater", joka mainostaa sarjan lisäosaa Planes (Lentsikat - 2013). Jostain syystä Blu-rayn tekstitykset ovat isot ja keltaiset, mikä aluksi hieman häiritsee katselukokemusta.

Yhteenveto: Autot 2 on ihan kiva agenttihölmöily, mutta siitä puuttuu tietty henki, joka teki ensimmäisestä osasta niin hyvän. Elokuva on selvästi lapsiystävällisempi, minkä huomaa toilailuhuumorista, Martin tehdessä typeryyksiä läpi elokuvan. Kuitenkin leffassa on paljon enemmän toimintaa, räjähdyksiä ja ampumista kuin animaatioissa yleensä, mikä rikkoo lastenelokuvatunnelmaa ja tarjoaa vanhemmillekin jotain. Vakoojaseikkailut ovat ihan viihdyttäviä, mutta parasta on kuitenkin katsoa Salama McQueenin kisoja, sekä miten eri maiden kulttuurit on muutettu automaailmaan sopiviksi. Elokuvan aikana ei valitettavasti tapahdu erityistä kehittymistä päähahmoille, vaan sekä Salama että päähenkilönä toimiva Martti ovat aika lailla samanlaiset lopussa kuin alussakin. Visuaalisesti teos on kuitenkin huikean hieno. Animointi on upeaa ja mukana on useita kohtia, joissa ei voisi olla varma, onko kyseessä animaatio vai valokuva, jos autot poistettaisiin kuvista. Jos pidit edellisestä osasta, niin vilkaise myös Autot 2. Se ei ole yhtä hyvä, mutta ihan kiva kuitenkin. Lapsille tämä toimii varmasti parhaiten ja leffan jälkeen vanhemmat pääsevät jälleen ostamaan uusia autoleluja jälkikasvuilleen. Syvällisiä Pixar-elokuvia fanittavat luultavasti pettyvät tähän. Vaikka kyseessä on ehkä jopa yhtiön heikoin teos, ei se kuitenkaan huono ole ja mielenkiinnolla jään odottamaan Autot 3:a...




Kirjoittanut: Joonatan, 15.7.2017 - Muokattu 22.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Cars 2, 2011, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Arvostelu: Transformers: The Last Knight / Viimeinen ritari (2017)

TRANSFORMERS: THE LAST KNIGHT (2017)

TRANSFORMERS: VIIMEINEN RITARI



Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Mark Wahlberg, Laura Haddock, Josh Duhamel, Anthony Hopkins, Peter Cullen, Isabela Moner, Jim Carter, Jerrod Carmichael, Frank Welker, Ken Watanabe, John Goodman, John DiMaggio, Omar Sy, Tom Kenny, Steve Buscemi, Gemma Chan, John Turturro, Glenn Morshower, Liam Garrigan ja Stanley Tucci
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 12

Supersuosittuihin leluihin perustuva elokuva Transformers (2007) oli iso menestys, vaikkei voittanutkaan kriitikoita puolelleen. Leffan jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) oli vielä isompi hitti, mutta kriitikoiden lisäksi monet fanitkin vihasivat teosta. Sarjan kolmas osa Transformers: Dark of the Moon (2011) otettiin hieman paremmin vastaan, mutta sekään ei ollut erityisen pidetty. Neljäs osa Transformers: Age of Extinction (2014) oli suuresti vihattu teos, vaikka se tienasikin hullun summan rahaa. Ja koska rahaa on tullut yhteensä lähes neljä miljardia dollaria, jatkoa on tietty jälleen luvassa. Nopeasti Age of Extinctionin jälkeen ilmoitettiin, että viides osa oli tekeillä ja vaikka aluksi ohjaaja Michael Bay oli jälleen sitä mieltä, että jättäisi sarjan, päätti hän lopulta jatkaa robottien parissa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja nyt Transformers: The Last Knight, eli suomalaisittain Transformers: Viimeinen ritari on saapunut leffateattereihin. Jo ennen neljännen osan näkemistä arvasin, että viides osa tulisi jossain kohtaa ja olin täysin sinut sen kanssa, sillä olin pitänyt edeltäjiä viihdyttävinä. Heti kun varmistus viidennestä leffasta julkistettiin, innostukseni alkoi kasvaa. Innostukseni tosin laski, kun katsoin sarjan aiemmat osat uudestaan tyttöystäväni kanssa, eikä Age of Extinction ollutkaan niin menevä pätkä kuin muistin. Kuitenkin päivää ennen ensi-iltaa näin The Last Knightin julisteen bussipysäkillä, jolloin aloin taas odottaa sen näkemistä. Minulla oli kyllä ristiriitaisia tunteita, mennessäni katsomaan elokuvaa, sillä pelkäsin, että pituuden takia tämäkin sarjan osa muuttuisi viihdyttävästä aika puuduttavaksi. Toivoin, että kyseessä olisi edes ihan kiva pätkä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers, Transformers: Revenge of the Fallen, Transformers: Dark of the Moon ja Transformers: Age of Extinction!

Ihmiset ja transformerit ovat sodassa keskenään. Robotteja auttava Cade Yeager alkaa uusien tuttavuuksiensa kanssa selvittämään transformerien historiaa Maassa, mikä on vastaus siihen, miksi robotteja saapuu ihmisten planeetalle jatkuvasti. Samaan aikaan Nemesis Primeksi muuttunut Optimus on matkalla tuhoamaan maapallon...

Mark Wahlberg palaa sarjan pääosaan keksijä Cade Yeagerina, joka on sodan aikana noussut Autobotien ja muutaman ihmisen luoman vastarintajengin johtajaksi. Cade yrittää auttaa robotteja kaikilla tavoilla ja pelastaa mahdollisimman monta uutta Autobotia. Samaan aikaan hänellä on huolia koskien tytärtään. Hahmo tarttuu jälleen avaruusaseisiin ja käy sankarillisesti taisteluun, mutta siihen se valitettavasti jää. Elokuvan kulkiessa eteenpäin Cade muuttuu lähes sisällöttömäksi hahmoksi, joka vain juoksee paikasta A paikkaan B. Wahlbergista näkee, että hän osaa, mutta hänen osaamisensa menee hukkaan läpi leffan.
     Isabela Moner esittää Izabellaa, rohkeaa tyttöä, joka on elänyt kaupungin raunioissa kauan. Izabella haluaa auttaa Autoboteja ja yrittääkin korjailla pientä Sqweeks-robottia (Reno Wilson). Alkupäässä Izabella vaikuttaa tärkeältä hahmolta ja olisi mielenkiintoista nähdä hänen kasvavan taistelijaksi, mutta jossain kohtaa hän vain tuntuu katoavan koko tarinasta.
     Sen sijaan tärkeäksi naishahmoksi nousee Viviane Wembly, jota näyttelee Laura Haddock. Viviane on opiskellut itsensä kaiken maailman tohtoriksi, psykologiksi ja professoriksi, mikä voisi tehdä hänestä ensimmäisen oikeasti viisaan naisen Transformers-sarjassa. Valitettavasti hän ei kuitenkaan välillä tunnu olevan viisaimmasta päästä. Hänen kohdallaan käy juuri toisin päin kuin Izabellan kanssa, jolloin aluksi hän tuntuu vain nopeasti nähtävältä sivuhahmolta, mutta muuttuukin yhtäkkiä elokuvan naispäähahmoksi. Haddock ei erityisemmin vakuuta roolissaan, eikä hahmo ole kovin muistettava.
     Jostain syystä sarjaan on lähtenyt mukaan suuri Anthony "Hannibal" Hopkins, joka näyttelee sir Edmund Burtonia, transformer-tutkijaa, joka on selvittänyt robottien menneisyyden. Hahmosta on yritetty tehdä koominen ja Hopkins pääseekin kunnolla revittelemään roolissaan, mutta se ei oikein toimi. Hopkins sopii arvokkaaksi englantilaisherraksi, mutta hassu sivuhahmo ei häneltä luonnistu. Sir Burtonilla on avustajina kolme transformeria: näsäviisas Cogman (Jim Carter) - josta on pyritty saamaan aikaiseksi Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) droidihahmo K-2SO:ta muistuttava tyyppi, mutta siinä on epäonnistuttu täysin - sekä ranskalaisaksentilla höpisevä Hot Rod (mahtava Omar Sy) ja ikivanha Bulldog (Mark Ryan).
     Elokuvassa nähdään vanhoja tuttuja kolmesta ensimmäisestä Transformersista. Josh Duhamel palaa Lennoxina, joka toimii sotilaana uudessa robotteja jahtaavassa TRF-tiimissä. John Turturro nähdään hölösuu Simmonsina ja Glenn Morshower esittää kenraali Morshoweria, joka esiintyi Revenge of the Fallenissa ja Dark of the Moonissa. On hienoa nähdä vanhojen tuttujen palaavan sarjaan, mutta valitettavasti heille ei ole keksitty kunnon käyttöä, etenkään Simmonsille, joka nähdään vain lyhyesti, eikä hän tee mitään merkittävää koko elokuvan aikana.
     Muita leffan ihmishahmoja ovat Cadea auttava Jimmy (Jerrod Carmichael), joka tuntuu vain roikkuvan välillä mukana, sekä kuningas Arthur (Lia Garrigan) ja velho Merlin (edellisessä leffassa Joshua Joycea esittänyt Stanley Tucci). Kyllä, luitte oikein. Tässä elokuvassa ihan oikeasti nähdään legendojen kuningas Arthur ja tämän maagisia voimia osaava ystävä Merlin.
     Edellisestä osasta tutut Autobotit palaavat. Bumblebee on noussut johtoon Optimus Primen ollessa poissa, mistä samurai Drift (Ken Watanabe), ase-ekspertti Hound (John Goodman) ja Crosshairs (John DiMaggio) eivät erityisemmin välitä. Uutena Autobotina esitellään robokamaa keräilevä Daytrader, jota ääninäyttelee ärsyttävä Steve Buscemi. Leffassa nähdään myös Revenge of the Fallenista tuttu miniformer Wheelie (Tom Kenny). Ja onhan se Optimus Primekin (Peter Cullen) mukana, mutta tosiaan Nemesis Primeksi muuttuneena ja hänellä on ruutuaikaa ehkä vartin verran, minkä aikana hän ehtii sanoa nimensä ties kuinka monta kertaa.
     Transformers-sarjasta ei taida paljoa pahiksia löytyä, sillä Decepticoneja johtaa yhä jo kaksi kertaa tapettu Megatron (ääninäyttelijä vaihtunut Hugo Weavingista Frank Welkeriin). Valitettavasti Megatronista on vaikea ottaa mitään tolkkua ja hänen ulkonäköään on muutettu niin voimakkaasti, että useasti unohtaa, kuka taustalla liikkuvista pahisformereista hän edes on. Megatronin mukana liikkuu robokätyreitä, kuten ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuntautuva Barricade (Jess Harnell), mutta heistä ei vaivauduttu tekemään minkäänlaisia persoonia, vaikka jokaiselle onkin lyhyt esittely kornien pysäytyskuvien ja nimikylttien kera. Uutena pahiksena nähdään Quintessa, muinainen cybertronialainen olento, joka on luonut transformereita. Hänestäkään ei ole vaivauduttu tekemään minkäänlaista kunnon hahmoa.

Kuten Transformers-sarjassa on tullut tavaksi, myös tämä osa alkaa sillä, että selitetään uusi hetki sille, kun ihmiset kohtasivat muukalaisrobotit ensimmäisen kerran. Tällä kertaa tämä tapahtuu keskiaikana Englannissa, kun kuningas Arthur ja pyöreän pöydän ritarit käyvät taistoon transformerien avustuksella. Prologi on ehkä kirjoitettuna vaikuttanut ihan hassulta idealta, mutta lopputulos on lähinnä kiusallinen. Onneksi tästä päästään nopeasti nykyaikaan ja kertojaäänen selitykseen siitä, että vaikka edellisen leffan lopussa kaikki näytti olevan ihan hyvin, on maailma ajautunut suureen sotaan robottien ja ihmiskunnan välille. Tässä kohtaa saattaa olla hieman hämillään ja tuntuu siltä kuin jotain todella tärkeää olisi vain poistettu tarinasta, mutta koska tämä sota kuulostaa kiehtovalta, pystyy tämän katsomaan sormien läpi. Hämmentävintä on kuitenkin, että kertojaäänenä ei toimikaan tuttuun tapaan Optimus Prime, sillä tämä on jäänyt leijumaan jonkinlaisessa avaruuskoomassa johonkin toiseen galaksiin. Mutta yhtäkkiä Optimus onkin ihan kunnossa ja saapuu Cybertronille, jossa hän yrittää toteuttaa uhkauksensa Age of Extinctionin lopussa ja tappaa luojansa. Mutta tämä luoja sanookin "Hei, mee tuhoo maapallo" ja Optimus onkin sillee "Aa okei". Ja näin syntyy Nemesis Prime. Ja katsojana alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, että nyt on menty todella pahasti pieleen.

Transformers: The Last Knight on täynnä tällaisia hetkiä, joissa jollakulla hahmolla on voimakas mielipide jostain asiasta, mutta joku toinen sanoo eri mielipiteen, jolloin se ensimmäinen hahmo vain hyväksyy tämän ja alkaa tekemään niin kuin se toinen sanoi. Koskaan ei nähdä mitään oikeaa hetkeä, joka tarjoaisi hahmoilla motiiveja tehdä jotain. Yhdessä kohtaa kaksi eri hahmoa ovat kavereita ja yhtäkkiä he ovatkin toisiaan vastaan. Toisessa kohtaa taas kaksi eri hahmoa ovat taistossa keskenään, mutta yhtäkkiä he ovatkin kavereita. Kaikki asiat ratkeavat niin nopeasti ja helposti, ettei mukana ole minkäänlaista jännitettä. Jopa loppupäässä, kun on yritetty luoda maailmanlopun tunnelmaa, ei tämä tunnu miltään, sillä se käydään niin nopeasti läpi, että koko homma jää pariin laimeaan suurkaupungin tuhoutumiskuvaan. Koko elokuva hyppii tällä lailla asiasta toiseen ilman, että se antaa syitä tapahtumille. Uusia muka-tärkeitä keskusteluita kyllä käydään ja kaiken aikaa tuodaan jokin uusi "huipputärkeä" asia mukaan tarinaan, jolla pitäisi olla jotain merkitystä, mutta kaikki selitetään niin nopeasti, ettei katsojana pääse koskaan mukaan tarinaan. Tärkeiden keskusteluiden kuuluisi kai olla hengähdystaukoja kaiken toiminnan välissä, mutta ne käydään niin nopeasti läpi (yhdessä kohtaa hahmot jopa puhuvat päällekäin), että ne hengästyttävät katsojia yhtä paljon kuin takaa-ajokohtaukset. Etenkin kun uutta informaatiota tykitetään katsojille lähes tauotta, on lähes kaiken aikaa täysin pihalla siitä, mitä hahmot edes yrittävät löytää tai saada aikaiseksi tällä kertaa? Mihinkään tunteeseen ei pääse käsiksi, vaikka niitä on pyritty luomaan läpi leffan. Monet ovat valittaneet siitä, että aiemmissa Transformers-leffoissa ei ole ollut kunnon tarinankerrontaa, mutta tässä sellainen turhuus on jätetty kokonaan pois.

Elokuva kulkee pääasiassa siten, että hahmojen pitää mennä jonnekin, missä joku tyyppi sanoo, että seuraavaksi teidän pitää mennä tuonne. Ja sitten hahmot menevät sinne ja siellä joku heppu sanoo, että seuraavaksi teidän täytyy toimia näin. Ja katsojana yrittää parhaansa mukaan pysyä perässä, samaan aikaan kun aivot alkavat valua korvista ulos, kun ne ylikuormittuvat ja sulavat. Joidenkin mielestä aiemmat sarjan leffat ovat olleet sekavia, mutta nehän vasta yksinkertaisia olivat! Tämäkin tuntuu yksinkertaiselta, mutta se muuttuu sekavaksi ihan hirveän tarinankerronnan takia. Olen ihan varma siitä, että The Last Knight on joskus ollut viisi tuntia pitkä ja joku studiopomo on katsonut sen ja todennut, että tuo pitää tiivistää puolella. Leikkaajat yrittävät vakuutella, että aiemmin leffa kesti jopa kahdeksan tuntia, mutta lopulta he pätkivät paljon pois. Seuraavan kerran kun studiopomot katsovat elokuvan, yksi heistä kauhistelee, että onpas hirveää paskaa, mihin toinen toteaa: "Noh, kyllä se kuitenkin jonkun miljardin tienaa." Filmistä on pilkottu todella paljon juttuja pois, mutta valitettavasti mukaan on silti jäänyt tarpeettomia hetkiä, tyhmiä vitsejä ja tuotesijoittelua, joihin käytetään sen verran aikaa, että ne olisi voinut korvata kunnon selityksillä, jolloin leffassa olisi edes hieman enemmän tolkkua. Mukana ei ole kuin muutama kohtaus, jotka eivät tunnu pikakelaukselta. Sen siitä saa, kun väkisin pitää tiivistää... Voisi luulla, että näin aika ei käy pitkäksi, kun koko ajan tapahtuu ja tapahtuu. Yllättävää kyllä, teos todella tuntuu lyhyemmältä kuin se oikeasti on, mutta kun kaiken aikaa tapahtuu, niin siihen alkaa puutua. Lopputaistelun aikana on vaikea seurata tapahtumia, sillä aivot ovat niin mössöä, ettei vain kykene enää keskittymään. Leffaa eivät edes pelasta tyylikkäät taistelukohtaukset, eikä se muutu niiden kautta harmittomaksi viihteeksi kuten edeltäjänsä, vaan se todella on aivan totaalinen pohjanoteeraus ja tajuttoman surkea megaroska.

Niin ja jos teos ei jo näin tuntuisi vaikealta seurata, kun mukana on liikaa tärkeitä esineitä, hahmoja, robotteja ja tapahtumia, niin jonkun fiksu idea on ollut, että elokuvan kuvasuhde muuttuu vähän väliä. Kyseessä ei siis ole, että jotkut isot kohtaukset olisi kuvattu IMAXina, jolloin kuva laajenisi niiden ajaksi, vaan mukana on kolme erilaista kuvakokoa ja ne vaihtelevat ihan tauotta. Eri kuviin on valittu sellaiset kuvakoot, mitkä nyt niihin kuviin istuvat parhaiten. Vaikea kuvitella, ettei kukaan olisi jälkituotannossa vilkaissut puolta minuuttia elokuvasta ja sanonut, että hyi helvetti, miten rumalta tuo näyttää! Jotkut eivät tätä huomaa ja joitakin se ei häiritse, mutta minua tämä kikkailu työnsi pois leffasta kaiken aikaa.

Sarjan ohjaajana toimii yhä Michael Bay ja leffasta huokuu se, että hän on yrittänyt jo muutaman kerran päästä pois robottien parista. Ehkä hän halusi tehdä tästä niin kauhean teoksen, että studio jopa erottaisi hänet, ken tietää. Näyttäviä kohtia Bay osaa kyllä luoda, mutta siihen se jää. Välillä tuntuu siltä, että käsikirjoittajat Art Marcum, Matt Holloway ja Ken Nolan eivät ole edes vaivaantuneet katsomaan aiempia osia, sillä mukana on useita hetkiä, joissa saatu tieto ei vastaa sitä, mikä edellisissä osissa on kuultu. Kolmikon käsikirjoitus ei tosin muutenkaan toimi, eikä toimi myöskään leikkaus, josta on vastannut jopa kuusi henkilöä. He ovat pätkineet huoneissaan eri kohtaukset kasaan ja liimanneet ne yhteen, toivoen, että lopputulosta voisi kutsua joksikin sellaiseksi kuin "elokuva". Suuri osa kohtauksista on silputtu kulkemaan mahdollisimman nopeasti. Onneksi kuvaus on sentään ihan toimivaa ja tehosteet ovat tietysti upeita. Visuaalisesti The Last Knight on huikean näköinen ja se auttaa jaksamaan loppuun asti. Ääniefektit toimivat myös ja Steve Jablonskyn musiikit ovat mainiot. Yllättävää kyllä, jopa 3D-tehoste toimi!

Yhteenveto: Transformers: The Last Knight on aivan järkyttävän hirveä elokuva. Ja tämä lause tulee sellaiselta, joka ihan oikeasti pitää sarjan ensimmäistä ja kolmatta osaa todella mainioina viihdeleffoina ja kahta muuta enemmän tai vähemmän harmittomina pätkinä, joten jossain on menty todella pahasti pieleen. Elokuvan tarinankerronta on todella huonoa ja tarina kulkee eteenpäin pomppien kuin joku olisi pistänyt sen pikakelaukselle. Toimintakohtausten väliin tungetut keskustelukohtaukset olisivat tarvittavia hengähdystaukoja, mutta dialogit käydään niin nopealla temmolla, että aivojen täytyy työskennellä todella nopeasti, jotta ymmärtää kaiken. Mukaan on tungettu paljon kaikkea, jolloin mikään ei tunnu miltään ja kaikki ratkeaa äärimmäisen helposti ja nopeasti. Mukana ei ole mitään jännitettä ja leffaa katsoessa lähinnä puutuu. Heti lopputaistelun jälkeen leffa vain päättyy ja koko suurella megamätöllä ei tunnukaan olevan minkäänlaista merkitystä. Näyttelijät eivät onnistu rooleissaan, sillä heidän hahmonsa on pätkitty täysin turhiksi. Visuaalisesti teos on tietty silmäkarkkia - jos ei laske mukaan häiritsevästi vaihtelevaa kuvasuhdetta. Leikkauksessa on epäonnistuttu totaalisesti ja käsikirjoitus on huono. Ohjaaja Michael Bayta ei selvästi kiinnosta robotit enää. Älkää menkö katsomaan Transformers: The Last Knightia. Jotkut siitä varmasti pitävät ja lapsille se voi toimia, mutta vaikka pitäisit aiemmista osista, niin ei kannata. Kovat Transformers-fanit luultavasti itkevät itsensä uneen tämän nähtyään. Jos kaipaat leffalta vain paljoa kaikkea siistiä, niin vilkaise ihmeessä, mutta suosittelen katsomaan tämän vasta vuokralta. Toivon, ettei tämä menestyisi, jotta sarja päättyisi, sillä tämän jälkeen ei haluaisi nähdä yhtä ainoaa Transformersia lisää. Mutta tietenkin tämä menestyy ja näitä tulee lisää sekä jatko-osien että lisäosien muodossa. Ensi vuonna pitäisi ilmestyä Bumblebeen oma elokuva, minkä lisäksi suunnitteilla on yksitoista muuta robottipätkää. YKSITOISTA! Lopputekstien aikana nähdäänkin lyhyt kohtaus, jossa pohjustetaan sarjan seuraavaa osaa. Pitkään aikaan en ole pettynyt näin pahasti ja Transformers: The Last Knight ansaitsee paikkansa vuoden 2017 huonoimpien elokuvien joukossa.




Kirjoittanut: Joonatan, 25.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Transformers: The Last Knight, 2017, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Huahua Media, Ian Bryce Productions, Tom DeSanto/Don Murphy Production

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Arvostelu: Transformers: Dark of the Moon / Kuun pimeä puoli (2011)

TRANSFORMERS: DARK OF THE MOON (2011)

TRANSFORMERS: KUUN PIMEÄ PUOLI



Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Rosie Huntington-Whiteley, Peter Cullen, Josh Duhamel, John Turturro, Tyrese Gibson, Frances McDormand, Patrick Dempsey, Leonard Nimoy, Alan Tudyk, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Ken Jeong ja John Malkovich
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuosittuun Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers (2007) oli suuri menestys ja pääasiassa pidetty elokuva, vaikka saikin myös kritiikkiä niskaansa. Sen jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) ei ollut erityisen pidetty, mutta tienasi vielä enemmän kuin ensimmäinen osa, joten kolmannen osan teko lähtikin käyntiin nopeasti. Ongelmia syntyi, kun yksi sarjan isoimmista tähdistä, Megan Fox erotettiin projektista, verratessaan ohjaaja Michael Bayta usein Hitleriksi, jolloin uusi naispääosa täytyi löytää. Foxin tilalle kirjoitettiin Victoria's Secret -malli Rosie Huntington-Whiteley, mikä aiheutti kohua. Kuvaukset alkoivat loppukeväästä 2010 ja lopulta Transformers: Dark of the Moon, eli suomalaisittain koomiselta kuulostava Transformers: Kuun pimeä puoli ilmestyi teattereihin kesällä 2011. Se oli suuri hitti ja sai hieman positiivisemmat arviot kuin edeltäjänsä. Kävin katsomassa elokuvan ensi-iltanapäivänä ja muistan kokemuksen hyvin, sillä suuren lopputaistelun alussa vedin karkin väärään kurkkuun. Sain kyllä yskittyä sen sieltä pois, mutta loppuleffan ajan kurkussani oli ikävä tunne. Elokuvasta pidin kyllä todella paljon ja kävinkin katsomassa sen toistamiseen kuukautta myöhemmin. Olen nähnyt leffan jälkikäteen muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017) oli jälleen aika katsoa Dark of the Moon ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers ja Transformers: Revenge of the Fallen!

Sam Witwicky turhautuu, kun hänen aiemmilla sankariteoillaan ei tunnu olevan merkitystä ja hän on jälleen yksi nuori muiden joukossa. Ei aikaakaan, kun Samin täytyy jälleen nousta sankariksi, Decepticonien ottaessa Maan valtaansa. Alkaa suuri sota ihmiskunnan selviämisestä.

Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa Sam Witwickynä ja elokuva tuo hyvin esille hahmon turhautumisen. Sam on kaksi kertaa pelastanut maailman, mutta hän ei silti pääse taistelemaan Decepticoneja vastaan Autobotien rinnalla, vaan joutuu etsimään tavallista työtä. Juoksupojan hommat eivät tietenkään kuulosta entisen sankarin korvaan kovin edustavilta. On hienoa, miten Sam pistetään jälleen mahdollisimman tavalliseksi hepuksi, jotta hänen nousemisensa sarjan sankariksi tuntuisi uudestaan loistokkaalta. Sam on selkeästi vakavampi kuin aiemmin, mutta häneltä löytyy myös vitsikkäitä hetkiä.
     Samin uutena tyttöystävänä, Carlyna nähdään tosiaan Rosie Huntington-Whiteley, jonka roolitusta ei oikein ymmärrä. Hollywood on jo täynnä hyviä naisnäyttelijöitä sekä innokkaita näyttelijänalkuja, joten miksi ihmeessä tekijät päätyivät alusvaatemalliin? Kai tarkoituksena oli löytää mahdollisimman hyvännäköinen nuori nainen, mikä vetäisi lisää mieskatsojia teattereihin. Lähinnä sitä vain ihmettelee, että miten sosiaalisesti kömpelö ja hömelö Sam päätyy jatkuvasti yhteen malleilta näyttävien naikkosten kanssa? Huntington-Whiteley ei ole kovin kummoinen näyttelijä ja useasti leffan aikana kaipaisi Megan Foxia takaisin. On hänellä myös onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin. Carly tuntuu paikoitellen aika turhalta hahmolta.
     Josh Duhamelin esittämä eversti Lennox on hieman edellisiä osia pienemmässä roolissa, eikä hänen teoillaan ole samalla lailla merkitystä tarinalle. On kuitenkin hienoa, että tuttu naama johtaa ihmisiä edelleen ja Duhamel on yhä uskottava armeijan sotilaana. On myös miellyttävää nähdä Lennox ja Sam yhdessä taistelemassa.
     John Turturron näyttelemä ex-agentti Simmons on jälleen muuttunut paljon. Edellisten osien tapahtumien jälkeen hänestä on muodostunut ylimielinen kirjailija, joka yrittää varoittaa ihmisiä muukalaisroboteista. Turturron on kai tarkoitus hauskuuttaa, mutta siinä hän onnistuu vain muutamaan otteeseen. Lähinnä hän ärsyttää kovaäänisyydellään. Walt Disneyn animaatioiden vakioääneksi muodostuva Alan Tudyk esittää Simmonsin avustaja Dutchia, joka on pomonsa tavoin välillä ihan huvittava, mutta usein ärsyttävä.
     Samin, Lennoxin ja Simmonsin lisäksi edellisistä osista sarjaan palaavat Samin vanhemmat Judy (Julie White) ja Ron Witwicky (Kevin Dunn), joiden rooli on todella pieni, mutta he ehtivät silti hieman naurattaa ja antaa elämänohjeita pojalleen. Myös Tyrese Gibsonin näyttelemä kersantti Epps on mukana ja selvästi isommassa roolissa kuin Revenge of the Fallenissa.
     Uusina ihmishahmoina nähdään Carlyn ja Dutchin lisäksi itseään täynnä oleva Carlyn pomo Dylan Gould (Patrick Dempsey), joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella, ärsyttävä tiedustelupalvelujohtaja Charlotte Mearing (Frances McDormand), joka ei ole kertaakaan elokuvan aikana pidettävä, Samin pomo Bruce Brazos (legendaarinen John Malkovich), joka on hauska lisäys, sekä Samin kanssa samassa paikassa töitä tekevä Jerry Wang (The Hangover -sarjasta, 2009-2013, tuttu Ken Jeong), joka lähinnä ärsyttää, mutta jolla on onneksi todella pieni rooli.
     Tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), monien suosikki Bumblebee, asespesialisti Ironhide (Jess Harnell) ja lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ovat tietenkin mukana. Edellisestä osasta tutut rullailija Sideswipe (James Remar) ja pienikokoinen Wheelie (Tom Kenny) ovat myös leffassa. Bumblebee nousee helposti suosikiksi tässäkin osassa, mutta on upeaa, että edellisessä osassa pääasiassa kuolleena maannut Optimus nousee yhdeksi päähenkilöksi. Uusina hyvisformereina nähdään älykäs laitesuunnittelija Que (George Coe), teriä käyttävä punainen Dino (Francesco Quinn) ja pienikokoinen Brains (Reno Wilson), joka liikkuu yhdessä Wheelien kanssa. Tärkein uutuus on kuitenkin Leonard Nimoyn ääninäyttelemä vanha Autobot-johtaja Sentinel Prime, joka on mainiosti suunniteltu hahmo.
     Sarjan pääpahis, eli Decepticonien johtaja Megatron (Hugo Weaving) on yhä mukana, mutta hän jää usein todella paljon taka-alalle. Hänen oikea kätensä Starscream (Charlie Adler) ja ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuttuva Barricade (Frank Welker) tekevät myös paluun. Uusia Decepticoneja ovat mm. soluttautuva Soundwave (myös Welker), petolinnuksi muuttuva ilkikurinen Laserbeak (Keith Szarabajka) ja yksisilmäinen Shockwave (jälleen Welker), jolla on lemmikkinä todella suuri robomatoa muistuttava Driller.

Minun on pakko myöntää, että Transformers: Dark of the Moon on edelleen mielestäni todella hyvä leffa. Se ei ole kovin älykäs elokuva, eikä sitä voisi kutsua taiteeksi millään tavalla. Sen näyttelijäsuoritukset eivät ole parhaimmasta päästä, sen juoni on yksinkertainen, eivätkä tarinan yllätykset erityisemmin hämmästytä ja siinä on paljon fysiikan lakeja vastustavia tapahtumia. Repliikit ovat paikoitellen kehnoja ja yhdessä kohtaa elokuvaa käydään katsojia tyhmentävä keskustelu, jossa pari hahmoa selventävät katsojille, mitä juuri äsken tapahtui, ettei kukaan olisi pihalla todella helposta tarinasta. Näiden lisäksi leffa on myös hieman liian pitkä. Nämä asiat eivät kuitenkaan vie pois siitä, että Dark of the Moon on viihdettä parhaimmillaan ja sitä se pyrkiikin olemaan. Se pitää otteessaan alusta loppuun asti ja kasvattaa hienosti eeppisyyttään, jolloin lähes tunnin mittainen lopputaistelu pitää katsojaa jännityksessä, vaikka lopputuloksen arvaakin etukäteen. Edellisen osan virheistä on opittu, eikä mukaan ole tungettu liikaa, vaan juttua on yksinkertaistettu. Eeppisyys on myös saatu oikeasti tuntumaan eeppiseltä ja hienolta, jolloin sarjan pääteema, eli sankarillisuus nousee erinomaisesti esille. Revenge of the Fallenin typerästä seksihuumorista on päästy eroon, eikä enää ole näkyvissä koiria nussimassa toisiaan. Samin vanhempien koirat eivät ole edes mukana elokuvassa! Myös idioottimaiset kaksosformerit on saatu pois, vaikka he näkyvätkin vilaukselta yhdessä kohtaa.

Tarinaltaan elokuva kulkee aika samanlaista kaavaa kuin kaksi edellistä, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä mukana on mainioita uutuuksia. Leffassa on kekseliäästi mietitty, että kaksi isoa tapahtumaa, ensimmäinen Kuussa käynti ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, johtuisivatkin transformereista. Samanlaista kekseliäisyyttä nähtiin myös samana vuonna elokuvassa X-Men: First Class (2011), jossa Kuuban ohjuskriisin aiheuttivatkin mutantit. Ensimmäistä tuntia kuljetetaan eteenpäin kuten edellistä osaa, eli välillä näytetään Autoboteista ja ihmisistä koostuvan NEST-iskuryhmän toiminnallisempaa menoa ja välillä taas nähdään Samin elämää. Suurimmaksi osaksi elokuva kulkee jälleen ihmishahmojen, etenkin Samin kautta, mutta loppupäässä robotit nousevat tärkeämpään osaan. Noin puolessa välissä elokuvaa sarja viedään ihan uudelle tasolle, kun Decepticonit ottavat vallan Maassa... tai noh, ainakin Chicagossa, mutta aikamoinen maailmanlopun meininki lähtee liikkeelle. Tässä kohtaa elokuva myös vakavoituu hienosti ja katsojana todella tajuaa, että on tosi kyseessä. Pahisformerit ammuskelevat ihmisiä kaduilla ja orjuuttavat kansaa omiin tarkoituksiinsa. Lopputaistelu tuntuu todella siltä, että nyt oikeasti taistellaan koko planeetan kohtalosta. Itse en voi muuta kuin nauttia ja saan joka katselukerralla kylmiä väreitä jossain kohtaa taistelun aikana. Lopun sota vaikuttaa siltä, mitä luultavasti tapahtuisi, jos jättimäiset robotit saapuisivat Maahan mätkimään toisiaan pataan.

Valitettavasti mukana on heikkouksia, jotka vievät leffasta makua. Dark of the Moonin suurimmat heikkoudet ovat jotkut sen näyttelijät. Rosie Huntington-Whiteleyn vaihtaisi tosiaan mielellään Megan Foxiin, mutta Ken Jeongin esittämän Jerry Wangin poistaisi mielellään ihan kokonaan tarinasta. Simmonsista ja Dutchista voisi tehdä siedettävämmät. Näin ihmishahmoilla olisi enemmän väliä katsojalle. Carlyn ja Samin suhde tuntuu paikoitellen jotenkin väkinäiseltä, eikä sen pohjustus ole kovin onnistuneesti tehty. Heti leffan alussa he ovat suhteessa ja Foxin esittämä Mikaela mainitaan vain nopeasti. Elokuvan lopetus on toteutettu todella hätäisesti, sillä heti kun suuri ja eeppinen sota on ohi, lopputekstit alkavat pyöriä, ilman sen kummempia selityksiä siitä, miten taistelu vaikutti hahmoihin ja maailmaan? Varsinkin kun tämän leffan jälkeen päähenkilöt vaihtuvat, olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää, mitä heille käy? Näitä asioita kun korjailisi ja muutaman minuutin sieltä täältä napsisi pois, olisi Transformers: Dark of the Moon parempi teos. Tällaisenaan se on kuitenkin jo todella hyvä tunnelmansa ja viihdyttävyysarvonsa ansiosta.

Dark of the Moonin ohjaajana toimii edellisten osien tapaan Michael Bay, jolla on silmää tyylikkyydelle ja upealle toiminnalle. Bay olisi halunnut pitää yhden välivuoden ennen tämän leffan tekoa, mutta Paramount Pictures ehti ilmoittaa leffan ilmestymisajankohdan kesälle 2011, joten Bay joutui heti palaamaan robottitaisteluiden pariin, kun Revenge of the Fallen ilmestyi teattereihin. Käsikirjoituksesta vastaa Ehren Kruger, joka tuli sarjaan mukaan edellisessä osassa. Kruger on päässyt keksimään hauskoja juonikuvioita, jotka yhdistävät transformerien maailmaan todelliseen maailmaan. Valitettavasti monet repliikit ovat typeriä ja kuten jo aiemmin mainitsin, yksi selityskeskustelu on todella tyhmentävä. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka mukana on myös heiluvia kuvia. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikka muutamia kohtia voisi pätkiä pois, minkä lisäksi muutamat hyppyleikkaukset kuvan sisällä ja parissa kohtaa jatkuva mustassa ruudussa käynti tuntuvat tarpeettomilta. Visuaalisesti Dark of the Moon on todellista silmäkarkkia alusta loppuun; etenkin suuri taistelu lopussa on erinomaisesti toteutettu. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä mukaan ja Steve Jablonskyn säveltämä musiikki nostattaa koko homman eeppisyyttä nerokkaasti. Tämän elokuvan Linkin Park -kappale on "Iridescent", joka ei valitettavasti ole kovin kummoinen kipale.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. Tässä tapauksessa etenkin Star Trekiin (1966-). Ensinnäkin Sentinel Primen äänenä kuullaan yhtä Star Trekin päähenkilöä, Spockia esittävä Leonard Nimoy, joka lausuu yhdessä kohtaa elokuvaa Spockin tunnetun lausahduksen "The needs of the many outweigh the needs of the few", eli karkeasti suomennettuna "Enemmistön tarpeet ovat tärkeämmät kuin vähemmistön". Leffan alussa Wheelie ja Brains katsovat Star Trek -sarjaa, jossa Spock näkyy ruudulla ja toinen heistä sanoo asian, joka paljastaa paljon, jos yhteyden tajuaa. Yhdessä kohtaa leffaa Sam myös kuvailee erästä rakennusta U.S.S. Enterprise -alukseksi. Elokuva sisältää tietty myös viittauksia vanhaan The Transformers -animaatiosarjaan (1984-1987).

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Valitettavasti yksikään Blu-ray -julkaisu ei sisällä lisämateriaalia elokuvalle.

Yhteenveto: Transformers: Dark of the Moon on todella mainio scifitoimintaleffa, joka osuu nappiin eeppisyydessään. Mukana on hölmöjä juttuja, typeriä repliikkejä, arvattavia yllätyksiä, kehnoa näyttelemistä, muutamia minuutteja liikaa pituutta ja fysiikan lakeja rikkovia hetkiä, mutta silti viihdyttävyysarvo nostaa leffan samalle tasolle kuin sarjan aloittaja. Huumoria on mukana aika sopiva määrä ja vakavampi henki toimii hienosti, kun kyseessä on robottien välinen sota. Tunnelma on osuvasti rakennettu ja jännitystä kasvatetaan hyvin. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja musiikit toimivat todella hyvin. Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa, mutta naistähtenä Rosie Huntington-Whiteley ei vakuuta. Optimus Primesta on tehty vihdoin todellinen sankari, jonka seikkailua on mukava seurata. Suosikkinani pysyy silti Bumblebee. Valitettavasti leffan lopetus on liian äkkinäinen ja katsojana jää kaipaamaan parempaa näyttöä siitä, miten sota vaikutti maailmaan ja ihmisiin. Jos pidit edellisistä sarjan osista tai jos eeppiset scifitoimintaleffat ovat juttunne, niin katso Transformers: Dark of the Moon. Jos taas kuulut niihin, joiden mielestä Transformersit ovat hirveintä ikinä, niin älä katso tätä. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata pistää leffaa pois.




Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Dark of the Moon, 2011, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes