Arvostelu: Anger Management (2003)

ANGER MANAGEMENT

Ohjaus: Peter Segal

Pääosissa: Adam Sandler, Jack Nicholson, Marisa Tomei, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones, Jonathan Loughran, Allen Covert, Kurt Fuller, Lynne Thigpen, Woody Harrelson, Nancy Carell, John C. Reilly ja Harry Dean Stanton

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Anger Management on Adam Sandlerin ja Jack Nicholsonin tähdittämä komediaelokuva. Leffan idea lähti liikkeelle entisen jalkapalloilija Conrad Gooden baaritappelusta, minkä pohjalta David S. Dorfman työsti käsikirjoituksen vihaongelmaisesta miehestä, joka joutuu terapiaan. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2002 ja lopulta Anger Management sai maailmanensi-iltansa 5. maaliskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin Anger Managementin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

Lentokoneessa sattuneen väärinkäsityksen vuoksi yleensä ujo ja rauhallinen Dave Buznik määrätään kuukauden mittaiseen kiukkuterapiaan. Hänen terapeuttinaan toimii eksentrinen tohtori Buddy Rydell, joka koettelee Daven hermoja päivä päivältä enemmän.

Pääroolissa Dave Buznikina nähdään Adam Sandler, joka voi tuntua monista heti luotaantyöntävältä ajatukselta, mutta Sandlerin mukanaolon ei kannata antaa häiritä. Anger Management on yksi Sandlerin parhaista elokuvista ja Sandler tekee leffassa yhden parhaista roolitöistään - luultavasti sen takia, ettei kyseessä varsinaisesti ole Sandlerin oma elokuva, hän vain näyttelee siinä. Sandler tekeekin huomattavasti tavanomaista rauhallisempaa työtä ja vaikka mukana onkin hahmon äkillisiä kiukunpurkauksia, ei homma äidy Sandlerin puolelta miksikään typeräksi pelleilyksi. Hahmona Dave on varsin pidettävä tyyneydessään ja onkin huvittavaa, että juuri hän joutuu kiukkuterapiaan. Davella on muuten yksi leffahistorian veikeimmistä ammateista: hän suunnittelee vaatteita lihaville kissoille!

     Toinen elokuvan tähti on Jack Nicholson, joka näyttelee tohtori Buddy Rydelliä, Daven terapeuttia, jolla on hyvin omanlaiset ja kummalliset tavat hoitaa potilaitaan. Mahtava Nicholson revittelee veijarimaisesti läpi elokuvan ja hän tekee Buddystä mulkeron, josta ei voi olla tykkäämättä. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät hyvin yhteen ja kaksikon erilaisia terapiapuuhia on hilpeää katsoa.

Elokuvassa nähdään myös Marisa Tomei Daven tyttöystävänä Lindana, Kurt Fuller Daven pomona Frankina, Allen Covert Lindan perään haikailevana Daven työkaverina Andrew'na, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones ja Jonathan Loughran Buddyn muina potilaina Raivotaistelijat-kiukkuterapiaryhmässä, Woody Harrelson prostituoituna Galaxiana ja John C. Reilly Daven lapsuudenkiusaajana Arniena. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin, erityisesti Turturro äkkipikaisena Chuckina.

Anger Management toimi minulle paremmin toisella katselukerralla. Sandler on komediatähtenä itsellenikin hieman ailahteleva tapaus ja suuri osa hänen filmeistään kallistuu kehnon puolelle. Hän kuitenkin näyttää osaavansa, kun ei ole itse ohjaksissa millään lailla ja sama tapahtuu myös tässä. Hänen ja Nicholsonin kohtauksia on ilo seurata. Elokuvan premissi tyynestä miehestä, joka päätyy kiukkuterapiaan on veikeä ja siitä on saatu aikaan oikein kelpo hyvän mielen leffa. Ihan loppuhuipennuksessaan elokuva äityy turhan siirappiseksi ja suureksi, mutta ennen sitä elokuva on parhaimmillaan jopa todella hyvä.

Ei kyseessä mikään erityisen hulvaton komedia ole, mutta sen aikana pääsee hekottelemaan aina silloin tällöin ja hymähtelemään tyytyväisenä. Miellyttävä yleishenki pitää hymyä katsojan kasvoilla. On jo hupaisaa, mistä koko homma lähtee liikkeelle ja osuvaa, kuinka väärinkäsitys paisutellaan sivustaseuraajien ja median puolesta kohtuuttomiin mittoihin. On vielä hilpeämpää, kuinka agitaattori-Buddyn terapiasessiot muuttuvat yhä vain pahemmiksi yrityksiksi saada Dave kiehumaan raivosta ja sitä kautta erilaisiksi opetusnäpäytyksiksi. Buddy pistää Daven vähän väliä ahtaalle ja seuraa sitten sivusta, kuinka Dave toimii näissä tilanteissa. Davea käy sääliksi, mutta samalla katsojakin huvittuu tapahtumista. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Segal, jonka aiemmat työt Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994) ja Pähkähullu professori 2: Klumpit (Nutty Professor II: The Klumps - 2000) eivät ole mitään erityisiä taidonnäytteitä. Anger Management onkin niitä selvästi laadukkaampi teos, Segalin tehdessä jotain omaa jatko-osien sijaan. David S. Dorfmanin käsikirjoitus on mainio ja hän on keksinyt vekkulimaisia skenaarioita Daven päänmenoksi. Leffa on myös sujuvasti kuvattu ja leikattu. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on toimivasti rakennettu, Teddy Castelluccin musiikkien lisätessä leffan kepeää ilmapiiriä.

Yhteenveto: Anger Management on kelpo komediaelokuva, jonka veikeä premissi vie mukavasti mukanaan. Adam Sandler tekee yhden uransa parhaista roolitöistä leffan pääosassa Davena, mutta Jack Nicholson varastaa toki show'n terapeutti Buddynä. On hilpeää seurata, kuinka tyyni Dave joutuu kiukkuterapiaan ja kuinka omalaatuinen Buddy riepottelee tätä mielensä mukaan. Tämä johtaa moniin hassuihin hetkiin, joskin mistään hulvattoman hauskasta leffasta ei voida puhua. Pääasiassa homma toimii erittäin oivallisesti, mutta loppuhuipennus lässähtää hieman siirappisuutensa ja turhan massiivisuutensa kanssa. Peter Segalin ohjaus toimii ja teknisiltäkin ansioiltaan leffa on pätevästi tehty. Anger Management on vekkuli leffa, jonka katselua suosittelen, jos etsit helppoa hyvän mielen hömppää elokuvailtaasi. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät täysillä yhteen ja kaksikon kommelluksia on viihdyttävää seurata. Elokuvan pohjalta tehtiin kymmenisen vuotta myöhemmin televisiosarjasovitus Terapian tarpeessa (Anger Management - 2012-2014), mutta heikolla menestyksellä ja sarja lopetettiinkin kesken kaiken jo kahden tuotantokauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anger Management, 2003, Happy Madison Productions, Revolution Studios, Jack Giarraputo Productions, Anger Management LLC

Arvostelu: Spider-Man: No Way Home (2021)

SPIDER-MAN: NO WAY HOME

Ohjaus: Jon Watts

Pääosissa: Tom Holland, Zendaya, Jacob Batalon, Benedict Cumberbatch, Marisa Tomei, Jon Favreau, Alfred Molina, Willem Dafoe, Jamie Foxx, J. K. Simmons, Thomas Haden Church, Tony Revolori, Angourie Rice ja Rhys Ifans

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: No Way Home on Marvelin elokuvauniversumin 27. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2019 ilmestyneen Spider-Man: Far From Homen jälkeen Marvel Studios, Disney ja Sony ryhtyivät suunnittelemaan kolmatta Spider-Man -elokuvaa, mutta ongelmia syntyi, kun Disneyn ja Sonyn sopimus hahmon käytöstä raukesi. Disney pyysi enemmän rahaa uusien elokuvien lipputuloista, mihin hahmon elokuvaoikeudet omistava Sony ei suostunut ja päätti lähteä omille teilleen. Kuitenkin fanien sekä päätähti Tom Hollandin painostuksen ansiosta studiot päättivät neuvotella uudestaan ja pääsivät diiliin, joka sopi molemmille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja nyt Spider-Man: No Way Home saapuu elokuvateattereihin. Suurena Spider-Man -fanina olin tietty todella innoissani ja innostustani ovat vain lisänneet monet hurjat huhut, sekä leffan trailerit. Olinkin lähestulkoon epäuskoinen, kun vihdoin istahdin katsomaan Spider-Man: No Way Homea sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Spider-Manin henkilöllisyys on paljastunut maailmalle ja nurkkaan ajettu Peter Parker kääntyy viimeisenä toivonaan Doctor Strangen puoleen, pyytäen tätä tekemään loitsun, mikä saisi kaikki unohtamaan, kuka Spider-Man on. Loitsun epäonnistuessa, Peter joutuu kohtaamaan täysin uusia vastuksia eri maailmoista... jotka taas vaikuttavat pitävän Spider-Mania arkkivihollisenaan.

Tom Holland nähdään jo kuudetta kertaa Peter Parkerin, eli Spider-Manin roolissa, esiinnyttyään Spider-Man: Homecomingin (2017) ja Spider-Man: Far From Homen lisäksi myös Marvelin elokuvissa Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Holland on onnistunut omimaan roolin täysin itselleen ja nyt hän tekee parasta ja monipuolisinta työtään ikonisena seittisinkona. Hän tulkitsee yllättävänkin hyvin Peterin monimutkikkaita tuntemuksia, kun hahmo ajetaan todella vaikeaan paikkaan. Far From Homen päätteeksi Mysterio (Jake Gyllenhaal) onnistui paljastamaan koko maailmalle Spider-Manin henkilöllisyyden ja Peteristä muovautuu valtava kohu mediassa - erityisesti mahtavan J. K. Simmonsin näyttelemän J. Jonah Jamesonin toimesta. Ai että J. Jonah Jameson, kuinka olinkaan sinua kaivannut.

     Elokuvassa nähdään myös Zendaya Peterin tyttöystävänä MJ:nä, Jacob Batalon Peterin parhaana kaverina Nedinä, Marisa Tomei Peterin tätinä Mayna, Jon Favreau Mayn kanssa tapailevana Happyna, sekä Benedict Cumberbatch Doctor Strangena, jonka puoleen Peter kääntyy, toiveenaan, että tämä voisi jotenkin loitsia ihmiset unohtamaan kuka Spider-Man on. Sivunäyttelijätkin tekevät varsin mainiota työtä, Zendayan ja Tomein tuodessa tiettyä rauhallisuutta, hellyyttä ja draamapuolta, kun Batalon ja Favreau hoitavat komediaosastoa. Cumberbatch on jälleen karismaattinen Doctor Strangena, muttei onneksi vie valokeilaa pääsankarilta.

Voi apua, en muistakaan, milloin viimeksi olisi ollut näin vaikea kirjoittaa arvostelua paljastamatta elokuvasta oikeastaan mitään. Ennen elokuvaa meille lehdistöyleisölle jopa näytettiin Hollandin, Zendayan ja Batalonin videotervehdys siitä, että muistetaanhan pitää mölyt mahassa ja aion toki kunnioittaa sitä. Joten mitenköhän lähtisi purkamaan elokuvaa, josta ei oikein voi sanoa mitään... Aloitetaan siitä, että pidin Spider-Man: No Way Homesta todella paljon. Se on aivan loistavaa supersankariviihdettä - varsinaista eskapismia, jonka aikana unohtaa tosielämän ongelmat täysin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Martin Scorsese vertasi kerran (jos toisenkin) supersankarielokuvia huvipuistolaitteisiin ja vaikka hän sanoikin sen aika negatiiviseen sävyyn, en voi muuta kuin ylistää No Way Homea mitä innostavimpana ja hulppeimpana huvipuistokyytinä.

Elokuva on tunneskaalaltaan aikamoinen pläjäys ja sitä katsoessa voikin huomata käyneensä vähän kaikenlaisia tuntemuksia läpi ilosta suruun ja riemusta jännitykseen - fanina nämä tunteet kokee vielä moninkertaisina ja faneille tämä todella onkin tehty. Hyvä, etten itse tärissyt penkissäni läpi leffan. Filmi kulkee varsin ripeästi eteenpäin, ollen samalla äärimmäisen mukaansatempaava. Kahden ja puolen tunnin kesto on ohi nopeammin kuin haluaisi ja itse olisin mielelläni katsonut vaikka vartin lisää. Erityisesti muutamat kohtaukset olivat niin hyviä, että haluaisin nähdä niistä pidennetyt leikkaukset. Elokuvan alkupäässä ripeä tahditus tosin koituu pieneksi kompastuskiveksi. Peterin elämän syöksyessä pois raiteiltaan, homma hoidetaan jopa aika pikakelauksella. Muuten vauhti ei pahemmin haittaa ja kyllä leffa osaa tarpeen vaatiessa rauhoittuakin. Toimintaa ei leffasta puutu ja taistelut ovat toinen toistaan parempia. Loppuskaba on yksi Marvel-historian parhaista.

Jon Watts tuntuu vain parantavan tasoaan Spider-Man -elokuvien suhteen. Watts on nyt ohjannut Hollandin kaikki kolme Hämis-sooloseikkailua ja jokainen on mielestäni edeltäjäänsä parempi. Tämän leffan myötä Wattsille on tarjoutunut mahdollisuuksia toteuttaa varsinaisia fanipojan unelmia ja se näkyy lopputuloksessa. Elokuva on niin innolla ja rakkaudella tehty, että sama tunne tarttuu katsojaankin. No Way Home on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset. Puvustustiimi on päässyt suunnittelemaan jälleen uusia asuja Spider-Manille (joista pari voikin nähdä yllä olevista kuvista), jotta lelumyyntiä saisi kasvatettua erityisesti näin joulun alla. Erikoistehosteet ovat upeat, kuten megabudjetin Marvel-spektaakkelilta voikin odottaa ja niitä on tukemassa jyrisevä äänimaailma. Säveltäjänä toimii edellisten Spider-Manien tapaan Michael Giacchino, jonka tapa hyödyntää erilaisia melodioita nostaa parhaimmillaan ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Spider-Man: No Way Home on mahtava supersankarielokuva, joka tarjoaa faneille paljon herkkua, vaikka joidenkin kohdalla ei välttämättä pettymyksiltä vältytä. Nopeatempoinen filmi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa ja vaikka alkupää onkin turhan kiirehtivä, vauhti toimii vahvasti, eikä tylsää hetkeä löydy. Oikeissa hetkissä leffa osaa onneksi rauhoittua hieman. Elokuva ei edes tunnu kahden ja puolen tunnin pituiselta ja sitä voisikin jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Toimintaa on varsin riittävästi ja taistelukohtaukset ovat läpikotaisin innostavia ja jännittäviä. Dramaattisuus ja komedia kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä ja kaikin puolin filmi tarjoaa aikamoisen tunnevyöryn. Tom Holland tekee tähän asti parasta työtään Spider-Manina, tehden hahmosta monipuolisemman kuin aiemmin. Kaikin puolin Spider-Man: No Way Home edustaa oman genrensä vahvinta osastoa ainakin tältä vuodelta, enkä malta odottaa sen näkemistä uudestaan... ja minähän olen siis menossa heti aamun ensimmäiseen IMAX-näytökseen katsomaan sen toistamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä kaksi kohtausta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: No Way Home, 2021, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures

Arvostelu: The First Purge (2018)

THE FIRST PURGE

Ohjaus: Gerard McMurray
Pääosissa: Y'lan Noel, Lex Scott Davis, Joivan Wade, Kristen Solis, Lauren Vélez, Marisa Tomei, Patch Darragh, Rotimi Paul ja Ian Blackman
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

James DeMonacon jännityselokuva Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli kriitikoiden negatiivisesta palautteesta huolimatta suuri menestys, jolle päätettiin heti tehdä jatkoa. Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014) oli vielä isompi hitti, mille kriitikotkin olivat hieman lempeämpiä. Suomentamatta jäänyt The Purge: Election Year (2016) menestyi jälleen vielä paremmin, joten neljännen osan teko lähti liikkeelle. DeMonaco ei kuitenkaan halunnut jatkaa ohjaajana, joten hänet korvattiin Gerard McMurraylla ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017. Lopulta The First Purgeksi nimetty esiosaelokuva ilmestyi Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä 2018. Jälleen kerran kriitikot antoivat ristiriitaista palautetta, mutta lippuluukuilla filmi menestyi edeltäjiään paremmin. Itse olin aiemmin nähnyt vain kaksi ensimmäistä Purge-leffaa, kun vuokrasin ne serkkujeni kanssa vuonna 2015. En pitänyt niistä, enkä katsonut myöhemmin julkaistuja osia tai The Purge -televisiosarjaa (2018-2019). Kuitenkin nyt kun sarja on taas saamassa jatkoa elokuvalla The Forever Purge (2021), päätin antaa koko hommalle uuden mahdollisuuden. En vieläkään lämmennyt leffoille, mutta katsoin silti The First Purgen jo muutama päivä The Purge: Election Yearin jälkeen.

Vuonna 2017 Yhdysvaltojen johtoon on noussut uusi puolue, Amerikan uudet perustajaisät, jotka päättävät testata sosiaalista koetta rikoksen, työttömyyden ja köyhyyden poistamiseksi maasta: Puhdistuksen yön. Kokeen ensimmäisenä vuonna New Yorkin Staten Island suljetaan 12 tunniksi, jolloin kaikki rikokset, mukaanlukien murha, ovat sallittuja.

Joivan Wade näyttelee Isaiahia, nuorta miehenalkua, joka on rahan kaipuussa päätynyt huumebisnekseen omaa aluettaan johtavan Dmitrin (Y'lan Noel) hommiin. Lex Scott Davis taas näyttelee Isaiahin siskoa, Dmitrin ex-tyttöystävä Nyaa, joka on huolissaan veljestään. Yllättävää kyllä, veljen ja siskon välit ovat sujuvasti kirjoitetut ja heidän suhteensa muovautuu uudelleen Puhdistuksen yön alkaessa. Nya vastustaa koko ideaa, kun taas Isaiah haluaisi kokeilla "puhdistumista". Dmitri sen sijaan on aika kehno tapaus, josta yritetään kehitellä toimintasankaria. Hahmoa ei kuitenkaan halua kannustaa, sillä elokuvassa nostetaan usein esille, kuinka monen nuoren elämät Dmitri on pilannut huumebisneksellään. Sankarikuvio ei edes toimi hahmon yrityksenä parantaa itsensä ihmisenä, vaan hän lähinnä pyrkii kostamaan Yhdysvalloille, jotka ovat ajaneet köyhät tietyille poluille. Kolmikon näyttelijät ovat kuitenkin kaikki kelpo valintoja rooleihinsa. Ainakin he ajavat asiansa paremmin kuin monet aiemmat elokuvasarjan pahvisista hahmoista ja puisista näyttelijöistä.

Nimensä mukaisesti The First Purgen tarkoituksena on avata katsojille, mistä koko Puhdistuksen yö on saanut alkunsa. Kyseessä on siis esiosa aiemmille leffoille, eikä jatkotarina. Vaikka aiemmat Purget eivät ole olleet kovin hyviä (Puhdistuksen yö: Anarkia oli ainoa ihan kiva leffa), on sarjasta löytynyt alusta asti kiehtovaa yhteiskuntakritiikkiä Yhdysvaltojen menoa kohtaan. Onkin siis oiva idea palata ajassa taaksepäin ja näyttää koko homman alku. Noh, eipä sellaista oikeastaan lopulta nähdä kuin parin lyhyen uutislähetyksen verran, sillä kohdeyleisöä luultavasti kiinnostaa vain älyvapaa mähinä, eikä niinkään fiksu poliittinen trilleri ja satiiri Yhdysvaltojen vääryyksistä. Jo aiempien osien aikana sarjan kritiikki kääntyi aseihannoinnista ja ihmisen piilotetuista haluista maan rasismiin ja tämä leffa panostaa juurikin jälkimmäiseen. Anarkiassa näytettiin ensimmäisen kerran, että Puhdistuksen yössä onkin enemmän kyse valtion tavasta poistaa köyhiä ja muita, jotka vain aiheuttavat kuluja valtiolle. The First Purgessa tämä viedään siihen, että valkoinen ylivalta yrittää poistaa tummaihoiset maasta, saamalla heidät tappamaan toisiaan rahapalkkioiden toivossa. Sarjan muiden teemojen tavoin tämäkin on karmiva ajatus, mutta jälleen aika kömpelösti ja pinnallisesti toteutettu.

Mielenkiintoisen ja uudenlaisen puolen The First Purgeen tuovat kohtaukset, joissa sairaan kokeen luojat (Marisa Tomei ja Patch Darragh) katsovat valvontakameroiden ja puhdistautujien piilolinssikameroiden kautta kaduille vähitellen syntyvää mähinää. Samalla käy ilmi, ettei koe ole sen luojienkaan mielestä välttämättä moraalisesti oikein - etenkään kun Amerikan uudet perustajaisät eivät ole rehellisiä sen käytöstä. Muuten tämä Puhdistuksen yö on hyvin pitkälti samaa mättöä kuin sarjan kaksi edellistä osaa. On jopa hieman hölmöä, kuinka nopeasti yö muuttuu valtavaksi kaaokseksi. Koska kyseessä on ensimmäinen Puhdistuksen yö, mielestäni sen pitäisi vielä olla edes jotenkin maltillinen. Tässä leffassa tämä on vasta koe, mutta puhdistautujat käyttäytyvät kuin yö olisi heille se jokavuotinen perinne, mitä se on aiemmissa leffoissa ollut. Sekopäisten naamioiden sun muiden pitäisi tapahtua vasta myöhemmin, kun tästä sairaasta kokeesta muodostuu uusi amerikkalaisjuhla. Mutta koska elokuvasarjojen uusia osia täytyy tehdä periaatteella "enemmän on paremmin", ei tältä leffalta voi odottaa, että se osaisi hillitä itseään.

Ohjausvastuu on vaihtunut James DeMonacolta Gerard McMurraylle, joka ei valitettavasti ole sen parempi ohjaaja kuin DeMonaco. Tosin elokuvan heikkous johtuu myös siitä, että kömpelösti tekstiä vääntävä DeMonaco toimii edelleen käsikirjoittajana. Välillä vaikuttaisi siltä, että DeMonaco haluaisi viedä filmejä syvällisempään suuntaan, mutta tuntee luultavasti kohdeyleisönsä tarpeeksi hyvin, jotta pitää homman puhtaasti viihteellisenä. Tekniseltä toteutukseltaan elokuva on onneksi parannus verrattuna paikoitellen halvalta TV-tuotannolta näyttäneeseen The Purge: Election Yeariin, mutta on silti aika epätasainen. Kuvaus on välillä sujuvaa ja välillä taas turhan heiluvaa. Kameran linssiin osuvat digiveret ovat korni ratkaisu. Valaisu on suurimmaksi osaksi oivallista, mutta loppuhuipennuksen valokikkailu äityy todella ärsyttäväksi. Ääniefektit ovat menevät, mutta eipä uusi säveltäjä Kevin Lax onnistu tuomaan sarjaan mitään sen enempää kuin edeltäjänsä Nathan Whitehead.

Yhteenveto: The First Purge hukkaa potentiaalinsa jo alkumetreillä, kun se ei tarjoakaan katsojalle sitä, mitä se lupailee, eli Puhdistuksen yön todellista syntytarinaa. Alkuperä käydään pikaisesti läpi parilla nopealla uutislähetyksellä, mutta sitten meno onkin sitä ihan samaa mähinää kuin parissa edellisessä filmissä. Itseäni häiritsi suuresti, kuinka nopeasti meininki äityy samaan hulluuteen kuin aiemmissa osissa, sillä kyseessä pitäisi olla ihka ensimmäinen Puhdistuksen yö, jolloin tämä sekoilu ei ole vielä perinne amerikkalaisille. Mutta koska jatko-osiahan täytyy tehdä ajatuksella "enemmän on paremmin", ei elokuvalta voi odottaa tällaista loogisuutta. Elokuva yrittää sanoa jotain Yhdysvaltojen johtoon pinttyneestä rasismista, mutta kompastelee kehnon ja pinnallisen käsikirjoituksensa takia. Sentään päähenkilöt ovat jokseenkin mielenkiintoisia ja näyttelijät tekevät hieman parempaa työtä kuin edellisissä elokuvissa. Lopputuloksena on joka tapauksessa heikko raina, joka varmasti tyydyttää sarjan vannoutuneita faneja, mutta jättää luultavasti muut kylmäksi. On varmaankin turha odottaa, että ensi vuodelle siirretty The Forever Purge tulisi sisältämään yhtään mitään erityisempää. Tässä välissä käydään kuitenkin The Purge -televisiosarjan pariin ja katsotaan, toimiiko konsepti paremmin sarjan muodossa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The First Purge, 2018, Blumhouse Productions, Perfect World Pictures, Platinum Dunes

Arvostelu: Spider-Man: Far From Home (2019)

SPIDER-MAN: FAR FROM HOME

Ohjaus: Jon Watts
Pääosissa: Tom Holland, Jake Gyllenhaal, Zendaya, Jacob Batalon, Samuel L. Jackson, Jon Favreau, Angourie Rice, Tony Revolori, Martin Starr, J. B. Smoove, Marisa Tomei, Cobie Smulders ja Peter Billingsley
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

HUOM! Jos et ole vielä nähnyt Avengers: Endgamea (2019), älä lue tätä arvostelua!

Spider-Man: Far From Home on Marvelin elokuvauniversumin 23. elokuva. Leffa pohjautuu tietty Marvelin sarjakuviin Spider-Man-, eli suomalaisittain Hämähäkkimies-supersankarista. Hahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1962 ja on sen jälkeen vain kasvattanut suosiotaan. Nykypäivänä Spider-Man on yksi tunnetuimmista pop-kulttuurihahmoista. Hahmon suosiota ovat tietty kasvattaneet hänestä tehdyt filmatisoinnit. Jo 1970-luvulla Spider-Manista yritettiin tehdä elokuvia, mutta kehnolla menestyksellä ja hahmo pääsi kunnolla valkokankaille vasta vuoden 2002 filmissä Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man). Sen jälkeen hahmo on esiintynyt kyseisen filmin kahdessa jatko-osassa, leffoissa The Amazing Spider-Man (2012) ja The Amazing Spider-Man 2 (2014) ja animaatiossa Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018). Ensiesiintymisensä Marvelin elokuvauniversumissa Spider-Man teki filmissä Captain America: Civil War (2016) ja vuotta myöhemmin hän sai oman elokuvansa Spider-Man: Homecoming (2017). Sen jälkeen hahmo näyttäytyi supersankarispektaakkeleissa Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame, ja nyt hän saa toisen soololeffansa Marvelin elokuvauniversumin sisällä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Spider-Man: Far From Home on ilmestynyt teattereihin. Itse olin tietty äärimmäisen innostunut leffan näkemisestä, sillä Spider-Man on yksi suosikkihahmoistani ja koska pidin todella paljon Spider-Man: Homecomingista. Innostustani vain lisäsi, kun pääsin katsomaan Spider-Man: Far From Homen päivää ennakkoon Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Kuvasimme elokuvan jälkeen arvostelun yhdessä, minkä voi katsoa tästä.

Peter Parkerin luokka lähtee retkelle Eurooppaan ja Peter päättää jättää sankarihommat loman ajaksi sikseen ja keskittyä pitämään hauskaa ystäviensä kanssa. Ongelmia kuitenkin syntyy, kun Nick Fury tarvitsee Spider-Manin apua.

Tom Holland osoittaa nyt jo viidettä kertaa olevansa täydellinen valinta Peter Parkerin eli Spider-Manin rooliin. Holland on mahtava niin vitsejä heittävänä supersankarina kuin hieman nolona teininörttinä. Yksi ehdottomista suosikkipuolistani Spider-Manissa on aina ollut se, kuinka - toisin kuin muut supersankarit - Peter joutuu tosissaan tasapainottelemaan oikean elämän ja sankarielämänsä välillä ja paikoitellen hänen arkensa kamppailut saattavat jopa olla vaikeampia vastuksia kuin superviholliset. Tämä tuodaan jälleen hienosti esiin, minkä lisäksi Peterille on kirjoitettu mitä erinomaisin kasvutarina. Captain America: Civil Warissa Peter pääsi Spider-Manina oikeasti tositoimiin Iron Manin, eli Tony Starkin (Robert Downey Jr.) avustuksella ja Tony onkin viime leffoissa toiminut Peterin mentorina. Avengers: Endgamessa Tony uhrasi itsensä pelastaakseen maailman, millä on nyt todella suuri vaikutus Peteriin. On kiehtovaa seurata, kuinka Peter yrittää olla paras mahdollinen seuraaja Iron Manille ja todistaa Tonylle lahjansa vielä Tonyn kuoleman jälkeen. Tonyn kuolemaa muistellaan muutenkin filmissä paljon, joten jos et ole vielä päässyt siitä yli, kannattaa varautua kyynelvirtaan parissa kohtaa.

Spider-Man: Homecomingista tutut Peterin luokkalaiset tekevät paluun ja heistä saadaan vielä enemmän irti kuin viimeksi. Vain Peterin vanha ihastuksenkohde Liz loistaa poissaolollaan, mutta hänet on jo unohdettu ja tällä kertaa Peter on iskenyt silmänsä Zendayan näyttelemään MJ:hin. Vaikkei kyseessä ole se oikea Mary Jane, pidän tästä MJ:stä erittäin paljon. Kyseessä ei todellakaan ole mikään avuton neito pulassa, vaan MJ on omatoiminen ja päättäväinen nuori nainen. Ja mikä parasta, kuten Homecomingissa kävi selväksi, hän on sarkastinen, kyyninen, jopa hieman töykeä ja kettuileva, mutta silti hurmaava, jotta katsoja ymmärtää, mitä Peter näkee hänessä. MJ on todella poikkeava tapaus perinteisistä supersankarileffojen naishahmoista ja Zendaya sopii rooliin kuin valettu. Jacob Batalonin esittämä Peterin paras ystävä Ned on tietenkin mukana ja tarjoaa jälleen useat naurut. Muutkin luokkalaiset, kuten koulun uutisia tekevä Betty (Angourie Rice) ja mulkvisti Flash (Tony Revolori) tekevät paluun, ja luokkaretkeä lähtevät valvomaan hulvattomat opettajat Harrington (Martin Starr) ja Dell (J. B. Smoove).
     Muitakin vanhoja tuttuja hahmoja nähdään filmissä, kuten Peterin täti May (Marisa Tomei), Tonyn entinen henkivartija Happy (Jon Favreau), sekä agentit Nick Fury (Samuel L. Jackson) ja Maria Hill (Cobie Smulders). Jackson vetää Nick Furyn roolin tutulla ja varmalla otteella. Smulders ja Tomei jäävät hieman taustalle, mutta Favreau saa omat hetkensä tarjota osuvat naurun hörähdykset. Kaikki näyttelijät tekevät kuitenkin oivallista työtä, kuten yleensä.
     Uutena tulokkaana esitellään erikoisia voimia omaava Mysterio, jota näyttelee fantastinen Jake Gyllenhaal. Fanit ovat pitkään toivoneet näkevänsä Mysterion valkokankailla, vaikka monia onkin mietityttänyt, miltä hahmon ikoninen kalanmalja-kypärä näyttäisi elokuvamuodossa. Hahmo on onneksi päheä niin ulkoisesti kuin kirjoitettuna hahmona, vaikka olen jo nyt varma, että tulee olemaan paljon faneja, jotka eivät pidä ratkaisuista, joita Mysterion kanssa on tehty. Itse taas pidin tekijöiden päätöksistä ja pidin Mysteriota erittäin hyvänä hahmona, mitä vain paransi Gyllenhaalin karismaattinen roolityö.

2019 on elokuvavuotena osoittautunut itselleni aikamoiseksi pettymykseksi isojen Hollywood-tuotantojen osalta. Avengers: Endgame oli kyllä unelmieni täyttymys, kymmenen vuoden mittaisen saagan täydellinen huipentuma ja aivan mieletön kokemus, mutta muut leffat eivät ole nousseet odotusteni tasolle. Alita: Battle Angel (2019) oli todella laiska animetulkinta, Disney-klassikkoiden päivitetyt versiot Dumbo (2019) ja Aladdin (2019) olivat keskinkertaisia, kuten olivat myös hirviörymistely Godzilla II: King of the Monsters (2019), hittipeleihin pohjautuva Pokémon Detective Pikachu (2019) ja uusien näyttelijöiden tähdittämä Men in Black: International (2019), eivätkä Shazam! (2019) tai Captain Marvelkaan (2019) saavuttaneet potentiaaliansa. Sarjakuviin perustuvat X-Men: Dark Phoenix (Dark Phoenix - 2019) ja etenkin Hellboy (2019) olivat taas vain huonoja. Onneksi Spider-Man: Far From Home ei vajoa näiden elokuvien joukkoon, vaan vihdoin sain odotuksilleni ja innostukselleni vastinetta. Kyseessä on kevyesti kesän paras blockbuster ja mitä mahtavin supersankaripläjäys.

Spider-Man: Far From Home on nerokas yhdistelmä road trip -komediaa, teiniromantiikkaa ja näyttäviä taisteluja. Elokuva nappaa mukaansa välittömästi ja varsinkin ensimmäisen puolen tunnin aikana katsoja saa nauraa maha kipeänä hulvattomille vitseille, joita revitään myötähäpeällisistä hahmoista ja noloista tilanteista. Leffa on jo puhtaana komediana niin valloittava, että olisin voinut sujuvasti katsoa elokuvan Peterin luokkaretkestä Euroopassa ilman mitään yliluonnollisuuksia tai sankarihommia. Silti on tosin pakko todeta, että kun ne sankarijutut alkavat, ovat vauhdikkaat toimintakohtaukset koukuttavia ja jopa hieman jännittäviä. Etenkin yksi taistelu on huikean kekseliäästi toteutettu ja mitä pidemmälle se menee, sitä vain erikoisemmaksi ja hienommaksi se muuttuu. Taistelut ovat myös tarpeeksi erilaisia toisistaan, jolloin aika ei kertaakaan käy pitkäksi. Spider-Manin kykyjä käytetään erittäin hyvin hyödyksi toimintakohtauksissa ja on aina yhtä riemukasta nähdä, kuinka tämä verkkoveikkonen kulkee ympäri kaupunkia seittiensä varassa heiluen. Romanttinen puoli taas on yllättävän hyvällä maulla tehty, eikä Peterin ihastus MJ:hin ole siirappinen tai väkisin väännetty. Hollandilta ja Zendayalta löytyy kemiaa ja huvittavaa kyllä huomasin jännittäväni enemmän, onnistuuko Peter valloittamaan MJ:n sydämen kuin miten Spider-Man selviää taisteluista hengissä.

Kaiken viihdyttävän toiminnan ja hulvattoman huumorin keskellä pidin leffassa eniten siitä, kuinka hahmovetoinen kertomus se lopulta onnistuu olemaan. Peterin kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu ja vaikka filmin tarina on enemmän jatkumoa Avengers: Endgamelle kuin Spider-Man: Homecomingille, on tämä siinä mielessä selvää jatkoa Homecomingille, että Peterin henkinen matka jatkuu loogisella tavalla. Homecomingissa Peter yritti todistaa kykynsä Tonylle ja päästä mukaan isojen poikien leikkiin, ja nyt hänen täytyy todistaa itsensä maailmalle ja ennen kaikkea itselleen. Erittäin kiehtovana pidin myös sitä, kuinka leffassa näytetään, miten maailma on muuttunut eräiden sormien napsuttelujen seurauksena. Iron Man on näkyvissä kaikkialla, minne ikinä reissu luokkaa viekin, minkä lisäksi elokuvan alkupäässä näytetään erilaisista vinkkeleistä, kuinka normaalit ihmiset reagoivat siihen, kun viisi vuotta aiemmin osa heidän tutuistaan katosi kuin savuna ilmaan ja on nyt ilmestynyt takaisin. Jotkut ovat onnistuneet jatkamaan elämäänsä, mikä on aiheuttanut vaikeita tilanteita niille, jotka ovat "palanneet kuolleista". Marvelin maailmaa onnistutaan jälleen tekemään rikkaammaksi monin eri tavoin, kuten lentokoneen ruudulla nopeasti vilahtavan "Finding Wakanda" -dokumentin kautta. Näiden ansiosta rakastan tätä elokuvauniversumia joka leffan myötä yhä vain enemmän.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Spider-Man: Homecomingin ohjannut Jon Watts, mikä on mahtava päätös, sillä Watts selvästi tietää, mitä tehdä Spider-Manin kanssa. Watts tasapainottelee loistokkaasti komedian, draaman, romantiikan ja taisteluiden kanssa, ja onnistuu aika lailla kaikessa kenties jopa edellistä leffaa paremmin. Käsikirjoituksen taas on työstänyt Chris McKenna ja Erik Sommers, jotka ovat tuoneet mukaan hyvin rohkeita ja yllättäviä puolia, mitkä herättävät varmasti paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Kaksikko pistää parastaan henkilöjen ja huumorin kanssa, sekä saa aikaiseksi mielenkiintoisen kertomuksen. Teknisesti Spider-Man: Far From Home on tietysti vaikuttava. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi efektitiimi on tehnyt upeaa työtä Spider-Manin kohtaamien uhkien kanssa. Puvustajat ovat päässeet tekemään useammankin asun Spider-Manille, minkä lisäksi he saavat Mysterion näyttämään todella tyylikkäältä. Ääniefektit ovat hyvin luotuja ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit säestävät mainiosti kohtauksia ja tuovat lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Spider-Man: Far From Home on loistava supersankariseikkailu ja mitä parasta blockbuster-viihdettä tälle muuten jatkuvia pettymyksiä tarjonneelle leffakesälle. Elokuva on veikeä yhdistelmä road trip -komediaa, teiniromantiikkaa ja vauhdikkaita taistelukohtauksia, ja yllättäen paketti toimii erinomaisesti, luoden jälleen yhden omalaatuiselta tuntuvan filmin mukaan kaiken aikaa kasvavaan Marvelin elokuvauniversumiin. Leffauniversumin maailmaa laajennetaan ja syvennetään hienosti, ja on kiehtovaa seurata, kuinka parin viimeisimmän Avengers-elokuvan tapahtumat ovat vaikuttaneet tähän maailmaan. Leffa nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa useita hullun hauskoja hetkiä. Romanttinen puoli ei äidy ällön siirappiseksi, vaan se on erittäin hyvin kirjoitettu osa tarinaa. Erityisen hienoa on, että kyseessä on todella hahmovetoinen kertomus, missä päästään hyvin Peterin pään sisälle. Hahmon kehityskaari on mielenkiintoinen ja se tuo mukaan oivaa draamaa. Toimintakohtaukset ovat tietty näyttäviä ja erittäin viihdyttäviä. Yllätyksiä on luvassa ja jotkut ratkaisut synnyttävät varmasti paljon kiivasta keskustelua fanien keskuudessa. Näyttelijät ovat erittäin mainioita - etenkin Tom Holland, joka voisi minun puolestani näytellä Spider-Mania vielä ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Teknisesti leffa on todella vaikuttava ja Jon Watts pitää eri genrejä vakuuttavasti yhdessä. Toivonkin hänen tekevän seittisinkoilijan tulevat soololeffat. Spider-Man: Far From Home on todellinen piristysruiske ja sitä jälkikäteen mielessä nousee aina hymy huulille. Supersankarileffojen faneille tämä on tietty pakkokatsottavaa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset ja nyt tosissani painotan: jääkää katsomaan ne, sillä varsinkin ensimmäinen niistä on todella, todella tärkeä palanen Marvelin tulevaisuudessa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Spider-Man: Far From Home, 2019, Marvel Studios, Columbia Pictures, Pascal Pictures

Arvostelu: Spider-Man: Homecoming (2017)

SPIDER-MAN: HOMECOMING

Ohjaus: Jon Watts
Pääosissa: Tom Holland, Michael Keaton, Jacob Batalon, Laura Harrier, Marisa Tomei, Jon Favreau, Zendaya, Tony Revolori, Bokeem Woodbine, Michael Chernus, Logan Marshall-Green ja Robert Downey Jr.
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

Spider-Man, eli suomeksi Hämähäkkimies on Marvelin suosituin sarjakuvahahmo, joka teki ensiesiintymisensä vuoden 1962 sarjakuvassa "Amazing Fantasy #15" ja on siitä lähtien kasvattanut suosiotaan. Megasuosion kautta hahmo on tietty siirtynyt valkokankaillekin. Kolmen epäonnistuneen Hämis-leffan jälkeen seittiveikko räjäytti pankin Sam Raimin ohjaamassa Spider-Man - Hämähäkkimiehessä (Spider-Man - 2002), jossa hahmoa esitti Tobey Maguire, joka nähtiin myös kahdessa jatko-osassa. Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 (Spider-Man 3 - 2007) haukuttiin kuitenkin lyttyyn, jolloin Maguiren Hämähäkkimiehen tarina päättyi ja koko homma aloitettiin alusta The Amazing Spider-Manilla (2012), jonka pääroolia näytteli Andrew Garfield. The Amazing Spider-Man 2 (2014) kärsi kuitenkin saman kohtalon kuin Spider-Man 3, jolloin tämäkin sarja päättyi. Vaikka pidin sarjaa lupaavana, olin myös iloinen, sillä viimein mahdollistui se, että Spider-Man pääsisi mukaan Marvel Studiosin aloittamaan elokuvauniversumiin, jossa yhtiön sankarit esiintyivät sekä omissa että yhteisteoksissaan. Uudeksi Hämikseksi valittiin Tom Holland ja hänen versionsa hahmosta nähtiin ensimmäisen kerran viime vuonna Captain America: Civil Warissa (2016). Vaikka Spider-Man olikin mukana vain parikymmentä minuuttia, ihmiset innostuivat suuresti ja alkoivat odottamaan hahmon uutta sooloseikkailua, minä mukaan lukien. Spider-Man: Homecoming oli eniten odottamani supersankaripätkä tältä vuodelta, enkä malttanut odottaa sen ilmestymistä. Lähes viikkoa ennen ensi-iltaa koittikin lehdistönäytös ja innokkaasti odotin ovilla jo lähes puoli tuntia ennen elokuvan alkamista, mukanani vanha Hämis-pehmoni. Innostukseni oli vieläkin suurempi, sillä näytös oli Tennispalatsin Scape-salissa 3D:nä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n elokuvaa Captain America: Civil War!

Supersankarien välisen taistelun jälkeen Peter Parker/Spider-Man kokee itsensä täysin hyödyttömäksi ja yrittää kaikkensa osoittaakseen Avenger-aineksensa. Tähän tulee hyvä tilaisuus, kun Peter alkaa tutkia alienteknologian laitonta myymistä rikollisille, joka johtaa hänet erään Adrian Toomesin jäljille...

Captain America: Civil Warin jälkeen olin vielä ihan pienesti epäilevä, mutta nyt olen täysin varma asiasta: Tom Holland on suosikkini Peter Parkerin/Spider-Manin näyttelijöistä! Olen lukenut Hämis-sarjakuvia ja tämä versio on mielestäni vihdoin juuri se oikea, jota olen toivonut näkeväni pitkään. Hollandista löytyy aivan järjetön määrä energiaa rooliin ja hänestä paistaa koko elokuvan läpi innostus roolia kohtaan, jolloin katsojille välittyy vieläkin parempi tunnelma hahmon esiintyessä ruudulla. Myös Peter on innoissaan, kokeillessaan pukunsa uusia vempaimia ja noustessaan ihmisten suosioon. Hahmo on kunnon hölösuu ja puhuu lähes kaiken aikaa pitäessään asua päällään, kuten kuuluukin. Peterinä Holland on muuten vakuuttava nörtti, mutta paikoitellen jää ihmettelemään, mikseivät tytöt ole kiinnostuneet hänestä, sillä ulkoisesti Holland näyttää koulunsa atleettisimmalta pojalta. Homecoming osoittaa täydellisesti, miksi Hämis on niin suosittu hahmo, sillä Peter ei ole mikään miljonääri tai supersotilas, vaan tavallinen kundi, joka joutuu selviämään tavallisista ongelmista, minkä lisäksi hän on supersankari. Tämän takia hän on selvästi samaistuttavampi hahmo kuin esimerkiksi Thor tai Hulk ja leffa tuo tämän hienosti esille.

Elokuvan pahista, eli Adrian Toomesia/Vulturea esittää Batmanin roolista parhaiten tunnettu Michael Keaton. MCU-leffoissa on ollut ikävä tapa alikäyttää pahishahmoja ja tehdä niistä joko todella unohdettavia tai yliampuvia. Onneksi Adrian toimii hyvin ja hänelle on jopa luotu sisältöä sekä ymmärrettäviä motiiveja. Hahmossa on uhkaavuutta ja tekijät ovat saaneet Vulturen mekaaniset siivet toimimaan hienosti, mitä ennakkoon hieman jännitin. Keaton on mainio pahiksena ja toivon, että hän pystyisi tekemään kunnon paluun elokuviin.
     Sarjakuvista tuttua Peterin ystävä Harry Osbornia ei leffassa nähdä, vaan sen sijaan leffassa esiintyy Ned (Jacob Batalon), hieman pulska nörtti, joka on täpinöissään supersankareista. Ned on se "pakollinen" komediasivuhahmo, joka on kyllä hauska, mutta välillä hän tuntuu olevan mukana liikaa, jolloin hän muuttuu aika ärsyttäväksi. Peterin perinteisiä ihastuksen kohteitakaan (Mary Jane Watson ja Gwen Stacy) ei ole mukana, vaan tällä kertaa sankari on lätkässä Laura Harrierin esittämään Liziin. Vaikka yhdessä kohtaa Liz onkin avuton neito hädässä, ei hahmo ole sitä kuitenkaan kaiken aikaa. Valitettavasti Liz on pienessä roolissa ja hahmona hän on todella tylsä, sillä hänelle ei ole vaivauduttu luomaan persoonaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Peterin täti May (Marisa Tomei), koulun angstityttö Michelle (laulaja Zendaya), Peterin kiusaaja Flash (Tony Revolori), sekä Adrianin apurit Shocker (Logan Marshall-Green), Mason (Michael Chernus) ja Herman (Bokeem Woodbine). Elokuvassa nähdään myös Robert Downey Jr:n esittämä Tony Stark/Iron Man, kuten lähes kaikissa mainoksissa on näytetty, mutta yllättävää kyllä, hahmo ei esiinny leffassa kovin paljoa. Sen sijaan Starkin avustaja Happy (Jon Favreau) nähdään useasti, minkä lisäksi leffassa saattaa esiintyä pari muutakin tuttua naamaa... Stan Lee tekee tietty lyhyen cameonsa.

Iron Manin vähäinen mukanaolo on mielestäni hyvä päätös, sillä pelkäsin etukäteen, että helposti huomion varastava Downey Jr. saisi teoksen tuntumaan enemmän uudelta yhteisseikkailulta, eikä Spider-Manin omalta leffalta. Homecoming on onneksi lähes kokonaan hahmon ikioma elokuva, joka ei yllättävästi edes pohjusta kovin paljoa tulevia filmejä, kuten MCU:n edellisillä pätkillä on ollut tapana tehdä, vaan se pystyy kunnolla keskittymään siihen, mikä on olennaisinta, eli omaan tarinaansa. Onneksi filmin juoni ei kierrätä tuttua kaavaa, jossa Peter saa voimansa ja kasvaa sankariksi Ben-sedän kuollessa, vaan hahmolla on kyvyt alusta alkaen. Kyseessä on kuitenkin siinä mielessä kasvutarina, että Peterin täytyy oppia hallitsemaan voimiansa ja miettimään tekojensa seurauksia.

Teos ei onneksi ole liian perinteinen supersankarileffa, vaan siihen on saatu paljon uusia sävyjä, mikä saa sen tuntumaan raikkaalta lajityypissään. Ensinnäkin Homecoming on todella hauska, parhaimmillaan jopa hulvaton. Elokuva on täynnä huumoria, mikä syntyy lähinnä Hämiksen heittämästä läpästä, sekä hahmon toilailuista. Tämä Spider-Man on usein aika kömpelö, eikä mikään tunnu onnistuvan ensimmäisellä yrityksellä. Civil Warin jälkeen internetissä naureskeltiin sitä, että onpas uusi May-täti nuorekas ja hyvännäköinen. Vitsit on selvästi koettu hauskoiksi myös Marvelilla, sillä Mayn ulkonäöstä hassutellaan muutamaankin otteeseen. Nedillä on tietty hauskoja hetkiä, minkä lisäksi erään supersankarin opetusvideot ovat aivan mahtavia. Suuret naurut sai myös Peterin videopäiväkirja, jota olisi toivonut mukaan enemmän. Loppupäässä teos muuttuu vakavammaksi, mutta pitää silti kevyen hengen yllä, kuten Spider-Manissa kuuluukin.

Toinen, mikä kuuluu Spider-Maniin ja minkä aiemmat leffat ovat melkein hypänneet kokonaan yli, on Peterin kouluelämä. Jotkut katsojista eivät tule pitämään high school -kohtauksista, mutta mielestäni ne sopivat mukaan erinomaisesti ja tarjosivat uutta lähestymistapaa MCU-pätkiin. Paikoitellen elokuva jopa tuntuu teinileffalta - tosin paljon normaalia paremmalta - josta löytyy noloja kohtia ja juhlimista. Filmissä käsitellään taitavasti sitä, miten nuori poika yrittää saada todella erilaiset minänsä kohtaamaan ja miten Peter voi luoda tasapainon koulun ja sankaruuden välille. Leffan erilaiset teemat on yhdistetty hienosti tavallisempaan supersankariviihteeseen, jossa naamiosankari taistelee pahiksia vastaan. Mukana on laseraseita sun muuta huipputeknologiaa, joita hyödynnetään hyvin läpi teoksen. Toimintapätkät ovat erittäin viihdyttävää katseltavaa; niissä on toimivaa jännitystä ja on niin upeaa, että lopputaistelua ei ole kasvatettu megalomaanisen suuriin sfääreihin, jossa ammutaan jonkinlainen säde taivaaseen ja toisesta ulottuvuudesta saapuu mörököllejä tuhoamaan maapalloa. Vaikka mukana onkin yliluonnollisia asioita, on Spider-Man: Homecoming selvästi "maanläheisempi" kuin monet muut MCU-teokset, mikä on täydellinen ratkaisu, sillä hahmo ei oikein kuulu galaksien välisiin sotiin ja avaruusolentojen hyökkäyksiin. Sellaista on kyllä tiedossa tulevissa leffoissa, mutta varsinkin näin alkuun on tärkeää, että kyseessä todellakin on naapuruston ystävällinen Hämähäkkimies.

Vaikka leffa onkin pääasiassa oma tarinansa, mukana on tietysti viittauksia muihin sarjan hahmoihin ja tapahtumiin. High school -asetelma tarjoaa katsojille kunnon tilaisuuden nähdä, miten ihmiset suhtautuvat supersankareihin, joiden näkökulmasta yleensä kaikki näytetään. Nuoret heittävät vitsejä sankareista; tytöt miettivät, kenen kanssa mieluiten menisivät naimisiin; poikia ärsyttää, kun he eivät voi olla yhtä siistejä; ja kouluissa on alettu opettamaan asioita esimerkiksi Sokovian sopimuksesta, joka oli tärkeä asia Captain America: Civil Warin juonessa. Leffaa katsoessa ihailee muutamaankin otteeseen, miten salakavalasti Marvel on luonut leffamaailmansa ja kuinka se on saatu tuntumaan niin todelliselta, vaikka siinä nähdäänkin kymmeniä eri superheppuja.

Elokuvan ohjaajana toimii Jon Watts, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjojen jaksoja ja lyhytelokuvia, mutta myös pari koko illan leffaakin, kuten kauhupätkä Clownin (2014). Tässä Watts osoittaa osaavansa, vaikka onkin selvästi lähinnä vain tehnyt, mitä Marvel haluaa. Watts on toiminut myös yhtenä käsikirjoittajana ja yllättäen kuuden kirjoittajan tiimi on onnistunut pitämään tarinan kasassa. Spider-Man: Homecoming on kuvattu oivallisesti ja leikkaus on sujuvaa, etenkin alkupäässä nähtävässä koulumontaasissa. Spider-Manin puku on aivan mielettömän upea ja puvustustiimi on muutenkin tehnyt hienoa työtä. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja ääniefektit tuovat erinomaisen lisän huikeisiin tehosteisiin. Leffan musiikit on säveltänyt Michael Giacchino ja vaikka hänen työnsä toimiikin filmin aikana, eivät musiikit jää millään mieleen elokuvan päätyttyä.

Yhteenveto: Spider-Man: Homecoming singahtaa seittiensä kanssa suoraan MCU:n parhaimmistoon! Tämän tietää jo siitä, että kun lähtee salista, on päivä selvästi kirkkaampi ja kun teosta ajattelee, tulee vain todella hyvä mieli. Elokuva saa onneksi keskittyä (lähes) täysillä omaan tarinaansa, eikä se keskity pohjustamaan tulevia filmejä. Leffassa on yhdistelty hienosti tavallista supersankarimeininkiä, hulvatonta komediaa ja teinitunnelmaa, ja paketti on saatu pidettyä erinomaisesti kasassa. Teos ei koskaan muutu megalomaanisen isoksi, kuten suurin osa nykypäivän supersankaripätkistä, vaan pysyy jokseenkin "maanläheisissä" mitoissa. Tom Holland on täydellinen Spider-Man ja on upeaa nähdä, kuinka paljon hauskaa hänellä on roolin kanssa. Michael Keaton on mainio pahis ja hänen hahmoonsa on onnistuttu tuomaan toimivaa persoonaa ja hyviä motiiveja. Tony Stark ei onneksi ole kovin paljoa leffassa, jolloin Downey Jr. ei varasta huomiota itseensä. Vaikka Ned on ihan hassu sivuhahmo, on hän välillä ärsyttävä, minkä lisäksi leffan musiikit eivät ole kummoiset. Kovin paljoa muuta pahaa sanottavaa ei leffasta löydy ja sen haluaisi nähdä heti uudestaan. En muista, milloin viimeksi lehdistöyleisö olisi nauranut samalla lailla kuin tämän filmin aikana. Suosittelen käymään katsomassa Spider-Man: Homecomingin, jos olet hahmon tai supersankarijuttujen fani. Vaikka mukana on viittauksia muihin MCU-leffoihin, tämän voi hyvin katsoa myös omana kesäviihteenään. Muistakaa jäädä saliin istumaan vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista toinen pohjustaa seuraavaa Spider-Man -elokuvaa. Seuraava Hämis-pätkä nähdäänkin jo parin vuoden päästä ja ne, jotka eivät sitä malta odottaa (jälleen minä mukaan lukien), voivat olla huojentuneita siitä, että hahmo nähdään jo ensi vuoden Avengers: Infinity Warissa (2018).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Spider-Man: Homecoming, 2017, Marvel Studios, Columbia Pictures, Pascal Pictures

Arvostelu: Crazy, Stupid, Love. / Hölmö, hullu, rakkaus. (2011)

CRAZY, STUPID, LOVE. (2011)

HÖLMÖ, HULLU, RAKKAUS.

Ohjaus: Glenn Figarra ja John Requa
Pääosissa: Steve Carell, Ryan Gosling, Julianne Moore, Emma Stone, Analeigh Tipton, Jonah Bobo, Marisa Tomei ja Kevin Bacon
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Eräällä matematiikan tunnilla yläasteella opettajamme oli poissa ja meille tuli sijainen, joka ei selkeästi tiennyt matematiikasta sen enempää kuin mekään, joten kesti vain hetken, kun hän jo kysyi, haluammeko katsoa elokuvan. Tietenkin me halusimme, mutta yhden, kaikkia miellyttävän elokuvan löytäminen koitui vaikeaksi ja lopulta opettaja päätti, että katsomme elokuvan Crazy, Stupid, Love. Ennen en ollut kiinnostunut romanttisista elokuvista ja minulla oli ennakkoon sellainen olo, etten pitäisi Crazy, Stupid, Lovesta. Ehdimme katsoa elokuvaa vain vähän vaille puoli tuntia, ennen kuin oppitunti päättyi, mutta se johti lopulta siihen, että minun oli pakko vuokrata se ja nähdä loppuun asti. Nykyään jopa omistan Crazy, Stupid, Loven Blu-rayna.

Cal Weaverin vaimo Emily päättää erota Calista. Cal päätyy särkyneen sydämensä kanssa klubille, jossa hän tapaa naistenkaataja Jacob Palmerin. Jacob päättää tehdä hömelöstä isästä itsensä kaltaisen hurmurin.

Steve Carell on monen muun komedianäyttelijän tapaan henkilö, joka aiheuttaa erilaisia mielipiteitä ihmisten keskuudessa. Omasta mielestäni hän on oikein hyvä ja tavoitteenani on nähdä kaikki hänen elokuvansa. Monia varmasti myös ihmetytti hänen Oscar-ehdokkuutensa vuoden 2014 elokuvasta Foxcatcher. Crazy, Stupid, Lovessa hän esittää Cal Weaveria onnistuneesti. Carell taitaa oikeasti olla Calin kaltainen hieman hömelö hahmo, joten hän sopii osaan hyvin.
     Ryan Gosling näytti monelle jo The Notebookissa (2004) osaavansa esittää hurmuria, jota kuitenkin vaivaa jokin. Aika samalla lailla hän vetää tässäkin, mutta silti hyvin joka tapauksessa.
     Julianne Moore ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. En vain tiedä, mikä hänessä on, mutta minun on vaikea katsoa häntä missään elokuvassa. Samaa koskee Crazy, Stupid, Lovea, jossa hän esittää Calin vaimoa.
     Emma Stone esittää onnistuneesti Hannahia, joka on myös hieman hukassa, kuten muutkin hahmot. Ensimmäisen kerran taisin nähdä Stonen The Amazing Spider-Manissa (2012), joka kiinnitti huomioni häneen ja sai haluamaan nähdä lisää, sillä Stone on kaikissa elokuvissa, joissa olen hänet nähnyt, vetänyt hyvän suorituksen.
     Sivuhahmoina ovat Calin ja Emilyn poika Robbie (Jonah Bobo), joka on erittäin rakastunut lapsenvahtiinsa Jessicaan (Analeigh Tipton). Bobon suoritus ei ole päätähuimaava, mutta menettelee, samoin kuin Tiptonin veto. Kevin Baconilla on ärsyttävä hahmo ja hänen suorituksensa tekee hahmosta vielä ärsyttävämmän.

Tarinallisesti Crazy, Stupid, Love. on perinteistä romanttista komediaa. Kliseitä löytyy, esimerkiksi että surullisessa kohtauksessa alkaa sataa. Cal vielä toteaa siihen, että "Kuinka kliseistä." Elokuvassa on erittäin paljon asioita meneillään, jotka ovat loppua kohden saaneet sellaisen sotkun, että ei voi kuin nauraa. Täysin hauska elokuva ei kuitenkaan ole, vaan pysyy paljon draaman puolella. Dialogi on hyvin kirjoitettua ja hauskuus syntyy suhdesotkuista ja tilannekomediasta. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja visuaalisesti elokuvan parasta antia on pitkä kuva, jossa näkyy Cal iskemässä useita naisia ympäri klubia.

Nimensä mukaisesti elokuva käsittelee sitä, kuinka hullua ja tyhmää rakkaus on. Se viestittää samaan aikaan kuinka hirveää ja kuinka täydellistä se voi olla. Lopputuloshan on tietysti, että rakkaus on epätäydellisen täydellistä. Ihan loppu elokuvassa ei ole parhainta antia, kun sotkuja aletaan selvittelemään, mutta se on tietenkin tarinan kannalta tärkeää. Hölmöksi romanttiseksi komediaksi elokuvassa on kyllä hyviä pointteja ja siinä taitaa olla yksi syy, miksi elokuva on lemppareitani omassa kategoriassaan.

SPOILER-miete elokuvasta - jos et ole nähnyt elokuvaa, lue omalla vastuulla tai hyppää yli: "Isona paljastuksena" elokuvassa on, että Hannah on todellisuudessa Calin ja Emilyn tytär. Alkupuolella siihen kuitenkin viitataan nopeasti pariin otteeseen, joista tarkkaavaisimmat voivat tajuta asian. Myös Hannahin mukana oleminen alussa, kun hän ei liity oikeastaan muiden hahmojen elämiin, saa epäilemään, että hän on jollain tapaa vielä isossa roolissa muille päähenkilöille. Vaikka totuuden paljastuminen aiheuttaa yhden elokuvan parhaista kohtauksista, niin se myös pistää miettimään, että miksei Cal tai Emily puhu ollenkaan tyttärestään tai että tietääkö Hannah edes vanhempiensa erosta? Miksei Calilla ja Emilylla ole kuvia tyttärestään esillä? Hauska idea, mutta toteutus ei ollut välttämättä paras mahdollinen.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Koska elokuvassa ei ole visuaalisesti paljoa ihmeellistä, niin ei voi myöskään sanoa, että se näyttäisi erinomaiselta. Kuva on tarkka ja äänenlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on paljon poistettuja kohtauksia ja klipit "Steve And Ryan Walk Into A Bar" ja "The Player Meets His Match". Kumpikaan klipeistä ei ole kovin pitkä.

Yhteenveto: Crazy, Stupid, Love. on romanttisten komedioiden parasta antia. Se ei ole hulvaton, mutta tuo suurimmaksi osaksi hyvän mielen ja hauskoja asioita. Kuten genren muissakin elokuvissa, myös tässä kaunistellaan monia asioita ja monista kohtauksista tehdään ylidramaattisia, mutta se kuuluukin elokuviin. Uutta kyseiseen genreen Crazy, Stupid, Love. ei oikeastaan tuo, mutta on se silti oikein viihdyttävä elokuva. Oman rakkaan kanssa vietettävään elokuvailtaan elokuva sopii mainiosti tai treffeille - tai sitten ihan yksinkin vietettävään iltaan (ystävänpäivä on ihan kohta) tai aamuun, kuten omalla kohdalla.

Kirjoittanut: Joonatan, 12.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Crazy, Stupid, Love. 2011, Warner Bros. Entertainment Inc