Michael (2026) - elokuva-arvostelu

MICHAEL

Ohjaus: Antoine Fuqua

Näyttelijät: Jaafar Jackson, Colman Domingo, Juliano Krue Valdi, Nia Long, Laura Harrier, KeiLyn Durrel Jones, Miles Teller, Jamal R. Henderson, Tre Horton, Rhyan Hill, Joseph David-Jones, Jessica Sula, Kendrick Sampson, Larenz Tate, Deon Cole ja Mike Myers

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

Michael perustuu tositapahtumiin laulaja Michael Jacksonin noususta maailmanluokan superstaraksi. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että Queen-yhtyeestä kertovan Bohemian Rhapsody -elokuvan (2018) tuottaja Graham King oli ryhtynyt tekemään seuraavaksi elokuvaa Jacksonista. Kuvausten oli määrä alkaa kesällä 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakkojen takia ne saatiin käyntiin vasta tammikuussa 2024. Kuitenkin kun lakitekniset seikat estivät tekijöitä käyttämästä alun perin suunnittelemaansa lopetusta, elokuvan julkaisua jouduttiin siirtämään ja kesällä 2025 elokuvalle tehtiin täysin uusi finaali. Nyt Michael on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja vaikken olekaan artistin fani, minua kiinnosti nähdä, millainen hänestä kertova leffa tulisi olemaan. Kävinkin uteliaana katsomassa Michaelin pari päivää sen ensi-illan jälkeen.

Michael Jackson on jo lapsena heitetty lavoille esiintymään veljiensä kanssa, miellyttääkseen isäänsä, joka haluaa hyötyä heidän menestyksestään. Varttuessaan Michael haluaa kuitenkin luoda oman uransa ja miehen sooloalbumi ampaiseekin hänet kertaheitolla megatähdeksi.

Pääroolissa Michael Jacksonina nähdään itse laulajan veljenpoika Jaafar Jackson, joka on tehnyt uraa muusikkona ja tanssijana, mutta joka tekee tässä leffassa näyttelijädebyyttinsä. Michael Jackson ei ole roolihahmona helpoimmasta päästä ja moni näyttelijäkonkarikaan ei välttämättä pärjäisi tänä popin kuninkaana. Vaikka nepotismilla on varmasti ollut osuutta roolivalintaan, Jacksonin perikunnan ollessa tiiviisti kiinni elokuvan teossa, on pakko kuitenkin myöntää, että Jaafar muovautuu ällistyttävän vakuuttavasti sedäkseen. Hän on treenannut ikoniset tanssiliikkeet niin, että osaisi ne unissaankin ja onnistuu toistamaan Michaelin pehmeän puheäänen muuttumatta miksikään karikatyyrihahmoksi. Jaafar kanavoi myös hyvin laulajan tiettyä sinisilmäisyyttä, sekä päättäväisyyttä nousta koko maailman isoimmaksi artistiksi. Maininnan arvoinen on myös lapsi-Michaelia näyttelevä Juliano Krue Valdi, joka näyttää, että nämä lahjat ovat olleet olemassa jo ihan pienestä pitäen.

     Elokuvassa nähdään myös Colman Domingo Michaelin isänä Josephina ja Nia Long äiti Katherinena, Jamal R. Henderson, Tre Horton, Rhyan Hill ja Joseph David-Jones Michaelin isoveljinä Jermainena, Marlonina, Titona ja Jackiena, Laura Harrier Michaelin bongaavana levy-yhtiön edustajana Suzanne de Passena, Miles Teller manageri John Brancana, KeiLyn Durrel Jones Michaelin henkivartijana Bill Brayna, Kendrick Sampson tuottaja Quincy Jonesina, sekä Mike Myers CBS Records -yhtiön johtaja Walter Yetnikoffina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Domingo Michaelin inhottavana isänä, joka haluaa lapsistaan tähtiä vain nauttiakseen heidän tuomasta menestyksestä.

Tässä kohtaa on varmaan pakko nostaa kissa pöydälle ja mainita seikka, joka on varjostanut Michael-elokuvaa samalla lailla kuin se varjosti itse Michael Jacksonin uraa myöhempinä vuosina, eli laulajaan kohdistuneet pedofiilisyytökset. Näitähän ei käsitellä elokuvassa millään lailla, mikä on herättänyt paljon keskustelua ja ollut yksi isoimmista kritiikin aiheista. Alun perin elokuvan oli tarkoitus loppua siihen, kun ensimmäiset syytökset katkaisevat Jacksonin uran nousukiidon ja tahraavat miehen maineen pysyvästi. Mutta kun Jacksonin perikunta hoksasi, että laki esti heitä esittämästä syytökset tehnyttä Jordan Chandleria elokuvassa, koko leffan lopetus piti miettiä uusiksi. Nähtävästi yksi aiemmista käsikirjoitusvedoksista olisi jopa alkanut sillä, kun poliisit saapuvat Neverland Ranchille pidättämään Jacksonia.

Lisäsyy näiden syytösten leikkaamiselle on se, että koska elokuvan alkuperäinen leikkausversio kesti nähtävästi lähemmäs neljää tuntia, ovat tekijät halunneet halkaista Jacksonin tarinan kahteen leffaan. Tämä ensimmäinen käsittelee Michaelin lapsuutta hänen isänsä luomassa The Jackson 5 -poikabändissä ja siitä irtautumista omalle soolouralle, sekä toki sen soolouran räjähtämistä tähtitaivaallisiin huippulukemiin. Elokuvan menestyksestä riippuen tehtävä jatko-osa puolestaan käsittelisi sitten näiden syytösten myötä miehen uran synkemmän loppusuoran. Jatko-osaa jääkin kaipaamaan, etenkin koska nyt leffa loppuu hassusti melkein kuin seinään.

Tämä kahdeksi elokuvaksi jakaminen olikin se seikka, minkä takia olen itse lopulta sinut sen kanssa, että nämä hurjemmat jutut Jacksonin elämästä ja urasta jäivät pois tästä kyseisestä leffasta. Ongelmani Michaelin kanssa onkin lopulta se, että kyseessä on aika pintapuoleiseksi jäävä kuvaus miehen ampaisusta superstaraksi. Jehovantodistajana lapsuutensa viettäneestä ja aikamoisesta perfektionistiluonteesta olisi varmasti voitu saada ammennettua enemmän, mutta onneksi Michaelin ja hänen isänsä välinen vaikea suhde tuo sekaan oivaa draamaa. Tämä konflikti onkin elokuvan merkittävä puoli ja tuo nimikkohahmolle muutakin kehityskaarta kuin huimat unelmat.

Oli Michael Jacksonista näin jälkikäteen mitä mieltä tahansa ihmisenä, ei käy kieltäminen, että suosionsa huipulla hän oli artistina täysin omissa sfääreissään ja kenties juuri siksi onkin hieman harmi, että leffa jää lopulta näin kädenlämpöiseksi. Laulajan faneja tuskin haittaa, että elokuva on lähinnä pikakelaus miehen uran noususta ja toki täynnä Jacksonin hittibiisejä Beat Itistä Billie Jeaniin ja Thrillerista Badiin. Konserttikohtaukset ovat toinen toistaan häikäisevämmin toteutettuja ja tanssijalka alkaa väkisinkin vipattaa myös yleisön puolella. Näitä eri artisteista kertovia elokuvia on kuitenkin viime vuosina tehty kuin liukuhihnalla ja koska itse en ole mikään Michael Jacksonin fani, minulle elokuva hieman hukkuu tähän tulvaan, johon kuuluvat vaihtelevasti onnistuneet Elvis (2022), Back to Black (2024), Bob Marley: One Love (2024), A Complete Unknown (2024), Better Man (2024), Springsteen: Deliver Me from Nowhere (2025), sekä kotimainen Kaunis rietas onnellinen (2026).

Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, jonka aiempiin töihin kuuluvat Training Day (2001) ja The Equalizer (2014), kun taas käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka on aiemmin kirjoittanut muun muassa Gladiatorin (2000) ja Skyfallin (2012). Michael ei kuulu kummankaan parhaimpien aikaansaannosten joukkoon, mutta olisi toki erittäin kiinnostavaa nähdä, millainen kaksikon aiempi visio olisi ollut, ennen pakon sanelemia uudelleenkirjoituksia ja -kuvauksia. Teknisesti Michael on kuitenkin mainio, vaikka osa tietokonetehosteista, kuten digitaalisesti loihditut Michaelin eksoottiset lemmikit ja suuret yleisömassat pistävätkin ajoittain silmään. Leffa on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus erittäin tyylikästä Michaelin monenlaisia asuja myöten. Sen sijaan maskeerausten taso on hieman ailahtelevaa Domingon ja Tellerin kohdalla ja äänityksestä kuulee toisinaan taustakohinan jopa hieman häiritsevästi. Musiikkipuoli on toki kohdillaan, vaikka itseäni jäi harmittamaan, ettei omaa Michael Jackson -suosikkiani, eli Smooth Criminalia kuulla elokuvassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Michael, Yhdysvallat, 2026, Lionsgate, GK Films, Universal Pictures

Arvostelu: BlacKkKlansman (2018)

BLACKKKLANSMAN

Ohjaus: Spike Lee
Pääosissa: John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier, Jasper Pääkkönen, Ryan Eggold, Topher Grace, Paul Walter Hauser, Robert John Burke, Michael Buscemi, Ashlie Atkinson, Corey Hawkins ja Alec Baldwin
Genre: komedia
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16

BlacKkKlansman perustuu Ron Stallworthin omaelämäkerralliseen kirjaan "Black Klansman" vuodelta 2014. Elokuvatuottaja Shaun Redick innostui Stallworthin tarinasta ja vuonna 2015 hän osti kirjan elokuvaoikeudet. Kun käsikirjoitus ja työryhmä saatiin kasaan, kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Lopulta BlacKkKlansman sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla aiemmin tänä vuonna ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä välittömästi, kun kuulin siitä, sillä elokuvan juoni vaikutti todella kiinnostavalta ja hauskalta. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan BlacKkKlansmanin lehdistönäytökseen ja lähdin pois entistäkin positiivisena.

1970-luvulla Colorado Springsin ensimmäinen musta poliisi Ron Stallworth soluttautuu paikalliseen Ku Klux Klan -rasistiryhmään.

Pääroolissa Ron Stallworthina nähdään John David Washington, joka sopii erittäin hyvin osaansa. Washington on vakuuttava alokaspoliisina, joka pyrkii todistamaan kykynsä, minkä lisäksi hän on useissa kohtauksissa myös hyvin hauska ja paikoitellen yllättävänkin "cool". Ronilla on lystikäs tapa puhua ja Washington höpöttää vuorosanansa juuri oikein. Hahmosta alkaa pitämään heti alusta alkaen ja katsojana suuttuu hänen kanssaan, kun monet kohtelevat häntä kuin roskaa - jopa jotkut poliiseista!
     Vaikka Ron alkaakin tutkimaan Ku Klux Klania, hän ei voi ihonvärinsä takia mennä paikanpäälle tapaamaan ryhmää. Tämän takia kuvaan astuu poliisi Flip Zimmerman, jota näyttelee uusista Star Warseista (The Force Awakens, 2015 ja The Last Jedi, 2017) tuttu Adam "Kylo Ren" Driver. Siinä missä Ron puhuu klaanin kanssa puhelimitse ja luo yhteyksiä, Flip näyttelee Ronia tavatessaan klaanin jäseniä. Ron ja Flip ovat hyvin erilaiset persoonat ja onkin hauska seurata, miten he yrittävät esittää samaa henkilöä. Driver on muutaman viime vuoden aikana osoittanut lahjakkuutensa ja tekee sen myös tässä. Hän ja Washington ovat erinomaisia etenkin yhdessä ja he luovat vallan mainion kyttäkaverikaksikon.

Elokuvassa nähdään tietty Ku Klux Klanin jäseniä ja heistä viisi nousevat oikein kunnolla esille. Ryan Eggold näyttelee Walteria, Colorado Springsin klaaniliikkeen puheenjohtajaa. Eggold on mainio roolissa ja on mielenkiintoista, ettei hahmo osoita erityistä aggressiivisuutta, vaan häneltä löytyy aina rauhallisuutta jopa puhuessaan kamalia asioita. Samaa rauhallisuutta löytyy myös Topher Gracen näyttelemästä Ku Klux Klanin johtohahmosta David Dukesta, jonka ajatusmaailma on kauhea, mutta joka vaikuttaa usein aidolta herrasmieheltä. Grace sopii Davidin rooliin täydellisesti ja hän jopa näyttää yllättävän paljon todelliselta herra Dukelta! Paul Walter Hauser sen sijaan on porukan vitsiniekka. Hänen hahmonsa Ivanhoe on kummallinen ja tarjoaa useat naurut oudoilla repliikeillään. Ashlie Atkinsonin näyttelemä Connie taas on siinä mielessä hyvin mielenkiintoisesti ja hauskasti kirjoitettu, että hänkin puhuu kauheita asioita, kuten kuinka ihanaa olisi tappaa juutalaisia ja mustia, mutta samalla hän vaikuttaa lämpöiseltä äidiltä, joka leipoo joka päivä pullaa sun muita herkkuja. Ku Klux Klanin jäsenillä osoitetaan hyvin, että kauheiden aatteiden takana löytyy kuitenkin muuten tavallisia ihmisiä.
     Mutta tietysti mukana täytyy olla se aggressiivinenkin jäsen ja kyseessä on Connien aviomies Felix, jota näyttelee suomalainen Jasper Pääkkönen. Felix suorastaan vihaa kaikkia muita kuin valkoisia kristittyjä, eikä hän vain puhu kauheita, vaan hän on selkeästi valmis tekemään hirveyksiä. Pääkkönen on nappivalinta inhottavan paskiaisen rooliin ja hän on jopa aidosti pelottava, sillä Felix on ennalta-arvaamaton tapaus, joka saattaa käydä kimppuun minä hetkenä hyvänsä. On kuitenkin hienoa, ettei Felixkään ole pelkkä yksiulotteinen paha, vaan klaanin jäsenille ja Connielle hän on mukava kaveri ja rakastava aviomies.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. mustien oikeuksia ajava Patrice (oivan roolityön tekevä Laura Harrier), johon Ron iskee silmänsä, sekä poliisipäällikkö Bridges (mainio Robert John Burke) ja Flipin aiempi työpari Jimmy (Michael Buscemi).

Kuten jo sanoin, BlacKkKlansmanin juonikuvaus herätti välittömästi mielenkiintoni, sillä se kuulostaa niin käsittämättömältä: musta poliisi soluttautuu Ku Klux Klaniin. Tästä saisi aikaiseksi todella mainion tarinan ja hommaahan vain parantaa se, että juttu perustuu tositapahtumiin. Tarina on niin älytön, ettei se voi olla muuta kuin totta. Ja on erittäin hienoa, että ohjaajana toimii Spike Lee, sillä ei näin älyttömän hauskaa tarinaa voi kertoa muuten kuin komedian voimin. Ensiminuuteista lähtien elokuva tarjoaa oikein kunnon mustaa huumoria ja revittelee täysillä herkullisella tarinallaan. Lee ymmärtää todella hyvin, milloin kannattaa lisätä mukaan komediaa ja milloin kannattaa vain käsitellä vakavia aiheita vakavasti. Lee myös yhdistelee näitä puolia taidokkaasti ja mukana on todella synkistä jutuista väännettyä vitsejä, mikä tulee varmasti jakamaan yleisöä kahtia. Jotkut tulevat loukkaantumaan filmistä pahasti, kun taas toiset nauravat paikoitellen jopa hulvattomille heitoille. On myös mahtavaa, että kun BlacKkKlansman tapahtuu 1970-luvulla, Lee on onnistunut tuomaan mukaan aikakauteen täydellisesti sopivaa blaxploitaatio-henkeä ja -tyyliä, mitä ei muuten enää näe tänä päivänä. Lee kikkailee muutamassa kohtaa hauskoilla visuaalisuuksilla, jotka eivät välttämättä toimisi ilman tätä henkeä.

Elokuva ei kuitenkaan vain kerro hauskan kiehtovaa tositarinaa ja näytä, millaisia kauheuksia tummaihoiset ovat joutuneet kestämään (ja yhä joutuvat). Filmi sisältää yllättävänkin paljon yhteiskuntakritiikkiä tästä päivästä ja Yhdysvaltain nykymeiningistä. Elokuvassa ei pelkästään käydä keskustelua siitä, että eiväthän yhdysvaltalaiset voi olla niin urpoja, että äänestäisivät Valkoiseen taloon rasistin, vaan siinä myös käytetään otteita ja lausahduksia Donald Trumpin puheista. Ku Klux Klanin jäsenet sanovat useaan kertaan "make America great again" sun muita tämän hetken presidentin kyseenalaisia lausuntoja. Tämäkin jakaa varmasti katsojia etenkin Yhdysvalloissa, mutta mielestäni se on vain ja ainoastaan hienoa. Yhteiskuntakritiikki ja poliittiset sanomat on hienosti ujutettu mukaan ja vasta muutaman viimeisen minuutin aikana ne muuttuvat hieman saarnaaviksi. Vaikka viime minuutit sisältävätkin hyvää asiaa, tuntuu se hieman päälleliimatulta ja itse olisin leikannut sen pois. Shokeeraava lopetus on mukana vain shokeeratakseen ja siksi se syö hieman muun elokuvan tunnelmaa.

Viimeisiä minuutteja lukuunottamatta BlacKkKlansman on aivan mahtava teos. Loistohuumoria siinä tosiaan piisaa, minkä lisäksi elokuva saa katsojan aidosti jännittämään pääkaksikon puolesta. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä useammin tulee tilanteita vastaan, jolloin Ronin ja Flipin tutkimus voi paljastua, eikä sitä edes uskalla ajatella, mitä heille käy, jos niin tapahtuu. Vaikka elokuva kestää selkeästi yli kaksi tuntia, ei se tunnu kovin pitkältä. Vain parissa kohdassa tapahtumat voisivat edetä hieman nopeammin ja kliimaksin jälkeistä loppua olisi voinut typistää, mutta muuten leffa vie täysillä mukanaan. Siinä tasapainotellaan hienosti viihteen ja painavan asian välillä, minkä lisäksi elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Mukana on loistavia hetkiä ja kaiken karuudenkin keskellä siitä jää hyvä fiilis. On hyvin todennäköistä, että BlacKkKlansman tulee löytymään ainakin omalta listaltani tämän vuoden parhaimpien elokuvien joukosta!

Spike Lee teki tosiaan hienoa työtä ohjaajana tunnelman kanssa, minkä lisäksi hän pitää hienosti tarinaa kasassa yhtenä käsikirjoittajista. Hän, David Rabinowitz, Charlie Wachtel ja Kevin Willmott ovat saaneet aikaiseksi upeaa replikointia ja hauskaa dialogia, sekä erinomaisesti kulkevan juonen, mitä tukee taiturimainen leikkaus. Vaikka puheluiden aikana jakautuva kuva onkin hauska leikkauskikka, ehdottomasti parasta editointia löytyy pätkästä, jossa leikataan juhlivien Ku Klux Klanin jäsenien ja hirveistä asioista keskustelevien mustien välillä. Samalla kun Ku Klux Klan katsoo innoissaan klassikkoleffaa Kansakunnan syntyminen (The Birth of a Nation - 1915) ja hurraa aina, kun valkoiset tekevät jotain kauheaa, tummaihoiset kauhistelevat menneisyyttä ja keräävät itsessään voimaa parantaakseen asemaansa tulevaisuudessa. Nämä kaksi kohtausta tukevat toisiaan täydellisesti ja ne on mestarillisesti leikattu yhteen. BlacKkKlansman on myös taidokkaasti kuvattu ja vinoja kuvakulmia on hauskasti käytetty hyödyksi. Puvustuksella ja lavastuksella on onnistuttu luomaan hyvin uskottava 1970-luvun maailma, mitä vahvistaa Terence Blanchardin säveltämä mainio musiikki.

Yhteenveto: BlacKkKlansman on aivan mahtava ja todella hauska teos, mikä ottaa hyvin kantaa sekä menneiseen että nykypäivän tilanteeseen. Ohjaaja Spike Lee on tehnyt loistotyötä tunnelman kanssa ja on erittäin hauskaa, että hän on ujuttanut mukaan 1970-luvun henkeen sopivaa blaxploitaatio-meininkiä. Lee tasapainottelee hyvin karkean huumorin ja aidon asian kanssa. Tarina kulkee hyvin mielenkiintoisesti ja paikoitellen jopa jännittävästi eteenpäin. Näyttelijät tekevät erinomaista työtä, etenkin päärooleissa nähtävät John David Washington ja Adam Driver, eikä Jasper Pääkkönen todellakaan jää isompien Hollywood-starojen varjoon. Vasta ihan viimeiset minuutit tuntuvat päälleliimatun saarnaavilta, mutta muuten kyseessä on erittäin hieno teos. Suosittelenkin kaikkia katsomaan BlacKkKlansmanin jo ihan sen takia, että sen juoni on hulvaton ja se vieläpä perustuu tositapahtumiin! Ja koska kyseessä on yksi tämän vuoden parhaista elokuvista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
BlacKkKlansman, 2018, 40 Acres & A Mule Filmworks, Blumhouse Productions, Legendary Entertainment, Monkeypaw Productions, Perfect World Pictures, QC Entertainment

Arvostelu: Spider-Man: Homecoming (2017)

SPIDER-MAN: HOMECOMING

Ohjaus: Jon Watts
Pääosissa: Tom Holland, Michael Keaton, Jacob Batalon, Laura Harrier, Marisa Tomei, Jon Favreau, Zendaya, Tony Revolori, Bokeem Woodbine, Michael Chernus, Logan Marshall-Green ja Robert Downey Jr.
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

Spider-Man, eli suomeksi Hämähäkkimies on Marvelin suosituin sarjakuvahahmo, joka teki ensiesiintymisensä vuoden 1962 sarjakuvassa "Amazing Fantasy #15" ja on siitä lähtien kasvattanut suosiotaan. Megasuosion kautta hahmo on tietty siirtynyt valkokankaillekin. Kolmen epäonnistuneen Hämis-leffan jälkeen seittiveikko räjäytti pankin Sam Raimin ohjaamassa Spider-Man - Hämähäkkimiehessä (Spider-Man - 2002), jossa hahmoa esitti Tobey Maguire, joka nähtiin myös kahdessa jatko-osassa. Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 (Spider-Man 3 - 2007) haukuttiin kuitenkin lyttyyn, jolloin Maguiren Hämähäkkimiehen tarina päättyi ja koko homma aloitettiin alusta The Amazing Spider-Manilla (2012), jonka pääroolia näytteli Andrew Garfield. The Amazing Spider-Man 2 (2014) kärsi kuitenkin saman kohtalon kuin Spider-Man 3, jolloin tämäkin sarja päättyi. Vaikka pidin sarjaa lupaavana, olin myös iloinen, sillä viimein mahdollistui se, että Spider-Man pääsisi mukaan Marvel Studiosin aloittamaan elokuvauniversumiin, jossa yhtiön sankarit esiintyivät sekä omissa että yhteisteoksissaan. Uudeksi Hämikseksi valittiin Tom Holland ja hänen versionsa hahmosta nähtiin ensimmäisen kerran viime vuonna Captain America: Civil Warissa (2016). Vaikka Spider-Man olikin mukana vain parikymmentä minuuttia, ihmiset innostuivat suuresti ja alkoivat odottamaan hahmon uutta sooloseikkailua, minä mukaan lukien. Spider-Man: Homecoming oli eniten odottamani supersankaripätkä tältä vuodelta, enkä malttanut odottaa sen ilmestymistä. Lähes viikkoa ennen ensi-iltaa koittikin lehdistönäytös ja innokkaasti odotin ovilla jo lähes puoli tuntia ennen elokuvan alkamista, mukanani vanha Hämis-pehmoni. Innostukseni oli vieläkin suurempi, sillä näytös oli Tennispalatsin Scape-salissa 3D:nä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n elokuvaa Captain America: Civil War!

Supersankarien välisen taistelun jälkeen Peter Parker/Spider-Man kokee itsensä täysin hyödyttömäksi ja yrittää kaikkensa osoittaakseen Avenger-aineksensa. Tähän tulee hyvä tilaisuus, kun Peter alkaa tutkia alienteknologian laitonta myymistä rikollisille, joka johtaa hänet erään Adrian Toomesin jäljille...

Captain America: Civil Warin jälkeen olin vielä ihan pienesti epäilevä, mutta nyt olen täysin varma asiasta: Tom Holland on suosikkini Peter Parkerin/Spider-Manin näyttelijöistä! Olen lukenut Hämis-sarjakuvia ja tämä versio on mielestäni vihdoin juuri se oikea, jota olen toivonut näkeväni pitkään. Hollandista löytyy aivan järjetön määrä energiaa rooliin ja hänestä paistaa koko elokuvan läpi innostus roolia kohtaan, jolloin katsojille välittyy vieläkin parempi tunnelma hahmon esiintyessä ruudulla. Myös Peter on innoissaan, kokeillessaan pukunsa uusia vempaimia ja noustessaan ihmisten suosioon. Hahmo on kunnon hölösuu ja puhuu lähes kaiken aikaa pitäessään asua päällään, kuten kuuluukin. Peterinä Holland on muuten vakuuttava nörtti, mutta paikoitellen jää ihmettelemään, mikseivät tytöt ole kiinnostuneet hänestä, sillä ulkoisesti Holland näyttää koulunsa atleettisimmalta pojalta. Homecoming osoittaa täydellisesti, miksi Hämis on niin suosittu hahmo, sillä Peter ei ole mikään miljonääri tai supersotilas, vaan tavallinen kundi, joka joutuu selviämään tavallisista ongelmista, minkä lisäksi hän on supersankari. Tämän takia hän on selvästi samaistuttavampi hahmo kuin esimerkiksi Thor tai Hulk ja leffa tuo tämän hienosti esille.

Elokuvan pahista, eli Adrian Toomesia/Vulturea esittää Batmanin roolista parhaiten tunnettu Michael Keaton. MCU-leffoissa on ollut ikävä tapa alikäyttää pahishahmoja ja tehdä niistä joko todella unohdettavia tai yliampuvia. Onneksi Adrian toimii hyvin ja hänelle on jopa luotu sisältöä sekä ymmärrettäviä motiiveja. Hahmossa on uhkaavuutta ja tekijät ovat saaneet Vulturen mekaaniset siivet toimimaan hienosti, mitä ennakkoon hieman jännitin. Keaton on mainio pahiksena ja toivon, että hän pystyisi tekemään kunnon paluun elokuviin.
     Sarjakuvista tuttua Peterin ystävä Harry Osbornia ei leffassa nähdä, vaan sen sijaan leffassa esiintyy Ned (Jacob Batalon), hieman pulska nörtti, joka on täpinöissään supersankareista. Ned on se "pakollinen" komediasivuhahmo, joka on kyllä hauska, mutta välillä hän tuntuu olevan mukana liikaa, jolloin hän muuttuu aika ärsyttäväksi. Peterin perinteisiä ihastuksen kohteitakaan (Mary Jane Watson ja Gwen Stacy) ei ole mukana, vaan tällä kertaa sankari on lätkässä Laura Harrierin esittämään Liziin. Vaikka yhdessä kohtaa Liz onkin avuton neito hädässä, ei hahmo ole sitä kuitenkaan kaiken aikaa. Valitettavasti Liz on pienessä roolissa ja hahmona hän on todella tylsä, sillä hänelle ei ole vaivauduttu luomaan persoonaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Peterin täti May (Marisa Tomei), koulun angstityttö Michelle (laulaja Zendaya), Peterin kiusaaja Flash (Tony Revolori), sekä Adrianin apurit Shocker (Logan Marshall-Green), Mason (Michael Chernus) ja Herman (Bokeem Woodbine). Elokuvassa nähdään myös Robert Downey Jr:n esittämä Tony Stark/Iron Man, kuten lähes kaikissa mainoksissa on näytetty, mutta yllättävää kyllä, hahmo ei esiinny leffassa kovin paljoa. Sen sijaan Starkin avustaja Happy (Jon Favreau) nähdään useasti, minkä lisäksi leffassa saattaa esiintyä pari muutakin tuttua naamaa... Stan Lee tekee tietty lyhyen cameonsa.

Iron Manin vähäinen mukanaolo on mielestäni hyvä päätös, sillä pelkäsin etukäteen, että helposti huomion varastava Downey Jr. saisi teoksen tuntumaan enemmän uudelta yhteisseikkailulta, eikä Spider-Manin omalta leffalta. Homecoming on onneksi lähes kokonaan hahmon ikioma elokuva, joka ei yllättävästi edes pohjusta kovin paljoa tulevia filmejä, kuten MCU:n edellisillä pätkillä on ollut tapana tehdä, vaan se pystyy kunnolla keskittymään siihen, mikä on olennaisinta, eli omaan tarinaansa. Onneksi filmin juoni ei kierrätä tuttua kaavaa, jossa Peter saa voimansa ja kasvaa sankariksi Ben-sedän kuollessa, vaan hahmolla on kyvyt alusta alkaen. Kyseessä on kuitenkin siinä mielessä kasvutarina, että Peterin täytyy oppia hallitsemaan voimiansa ja miettimään tekojensa seurauksia.

Teos ei onneksi ole liian perinteinen supersankarileffa, vaan siihen on saatu paljon uusia sävyjä, mikä saa sen tuntumaan raikkaalta lajityypissään. Ensinnäkin Homecoming on todella hauska, parhaimmillaan jopa hulvaton. Elokuva on täynnä huumoria, mikä syntyy lähinnä Hämiksen heittämästä läpästä, sekä hahmon toilailuista. Tämä Spider-Man on usein aika kömpelö, eikä mikään tunnu onnistuvan ensimmäisellä yrityksellä. Civil Warin jälkeen internetissä naureskeltiin sitä, että onpas uusi May-täti nuorekas ja hyvännäköinen. Vitsit on selvästi koettu hauskoiksi myös Marvelilla, sillä Mayn ulkonäöstä hassutellaan muutamaankin otteeseen. Nedillä on tietty hauskoja hetkiä, minkä lisäksi erään supersankarin opetusvideot ovat aivan mahtavia. Suuret naurut sai myös Peterin videopäiväkirja, jota olisi toivonut mukaan enemmän. Loppupäässä teos muuttuu vakavammaksi, mutta pitää silti kevyen hengen yllä, kuten Spider-Manissa kuuluukin.

Toinen, mikä kuuluu Spider-Maniin ja minkä aiemmat leffat ovat melkein hypänneet kokonaan yli, on Peterin kouluelämä. Jotkut katsojista eivät tule pitämään high school -kohtauksista, mutta mielestäni ne sopivat mukaan erinomaisesti ja tarjosivat uutta lähestymistapaa MCU-pätkiin. Paikoitellen elokuva jopa tuntuu teinileffalta - tosin paljon normaalia paremmalta - josta löytyy noloja kohtia ja juhlimista. Filmissä käsitellään taitavasti sitä, miten nuori poika yrittää saada todella erilaiset minänsä kohtaamaan ja miten Peter voi luoda tasapainon koulun ja sankaruuden välille. Leffan erilaiset teemat on yhdistetty hienosti tavallisempaan supersankariviihteeseen, jossa naamiosankari taistelee pahiksia vastaan. Mukana on laseraseita sun muuta huipputeknologiaa, joita hyödynnetään hyvin läpi teoksen. Toimintapätkät ovat erittäin viihdyttävää katseltavaa; niissä on toimivaa jännitystä ja on niin upeaa, että lopputaistelua ei ole kasvatettu megalomaanisen suuriin sfääreihin, jossa ammutaan jonkinlainen säde taivaaseen ja toisesta ulottuvuudesta saapuu mörököllejä tuhoamaan maapalloa. Vaikka mukana onkin yliluonnollisia asioita, on Spider-Man: Homecoming selvästi "maanläheisempi" kuin monet muut MCU-teokset, mikä on täydellinen ratkaisu, sillä hahmo ei oikein kuulu galaksien välisiin sotiin ja avaruusolentojen hyökkäyksiin. Sellaista on kyllä tiedossa tulevissa leffoissa, mutta varsinkin näin alkuun on tärkeää, että kyseessä todellakin on naapuruston ystävällinen Hämähäkkimies.

Vaikka leffa onkin pääasiassa oma tarinansa, mukana on tietysti viittauksia muihin sarjan hahmoihin ja tapahtumiin. High school -asetelma tarjoaa katsojille kunnon tilaisuuden nähdä, miten ihmiset suhtautuvat supersankareihin, joiden näkökulmasta yleensä kaikki näytetään. Nuoret heittävät vitsejä sankareista; tytöt miettivät, kenen kanssa mieluiten menisivät naimisiin; poikia ärsyttää, kun he eivät voi olla yhtä siistejä; ja kouluissa on alettu opettamaan asioita esimerkiksi Sokovian sopimuksesta, joka oli tärkeä asia Captain America: Civil Warin juonessa. Leffaa katsoessa ihailee muutamaankin otteeseen, miten salakavalasti Marvel on luonut leffamaailmansa ja kuinka se on saatu tuntumaan niin todelliselta, vaikka siinä nähdäänkin kymmeniä eri superheppuja.

Elokuvan ohjaajana toimii Jon Watts, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjojen jaksoja ja lyhytelokuvia, mutta myös pari koko illan leffaakin, kuten kauhupätkä Clownin (2014). Tässä Watts osoittaa osaavansa, vaikka onkin selvästi lähinnä vain tehnyt, mitä Marvel haluaa. Watts on toiminut myös yhtenä käsikirjoittajana ja yllättäen kuuden kirjoittajan tiimi on onnistunut pitämään tarinan kasassa. Spider-Man: Homecoming on kuvattu oivallisesti ja leikkaus on sujuvaa, etenkin alkupäässä nähtävässä koulumontaasissa. Spider-Manin puku on aivan mielettömän upea ja puvustustiimi on muutenkin tehnyt hienoa työtä. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja ääniefektit tuovat erinomaisen lisän huikeisiin tehosteisiin. Leffan musiikit on säveltänyt Michael Giacchino ja vaikka hänen työnsä toimiikin filmin aikana, eivät musiikit jää millään mieleen elokuvan päätyttyä.

Yhteenveto: Spider-Man: Homecoming singahtaa seittiensä kanssa suoraan MCU:n parhaimmistoon! Tämän tietää jo siitä, että kun lähtee salista, on päivä selvästi kirkkaampi ja kun teosta ajattelee, tulee vain todella hyvä mieli. Elokuva saa onneksi keskittyä (lähes) täysillä omaan tarinaansa, eikä se keskity pohjustamaan tulevia filmejä. Leffassa on yhdistelty hienosti tavallista supersankarimeininkiä, hulvatonta komediaa ja teinitunnelmaa, ja paketti on saatu pidettyä erinomaisesti kasassa. Teos ei koskaan muutu megalomaanisen isoksi, kuten suurin osa nykypäivän supersankaripätkistä, vaan pysyy jokseenkin "maanläheisissä" mitoissa. Tom Holland on täydellinen Spider-Man ja on upeaa nähdä, kuinka paljon hauskaa hänellä on roolin kanssa. Michael Keaton on mainio pahis ja hänen hahmoonsa on onnistuttu tuomaan toimivaa persoonaa ja hyviä motiiveja. Tony Stark ei onneksi ole kovin paljoa leffassa, jolloin Downey Jr. ei varasta huomiota itseensä. Vaikka Ned on ihan hassu sivuhahmo, on hän välillä ärsyttävä, minkä lisäksi leffan musiikit eivät ole kummoiset. Kovin paljoa muuta pahaa sanottavaa ei leffasta löydy ja sen haluaisi nähdä heti uudestaan. En muista, milloin viimeksi lehdistöyleisö olisi nauranut samalla lailla kuin tämän filmin aikana. Suosittelen käymään katsomassa Spider-Man: Homecomingin, jos olet hahmon tai supersankarijuttujen fani. Vaikka mukana on viittauksia muihin MCU-leffoihin, tämän voi hyvin katsoa myös omana kesäviihteenään. Muistakaa jäädä saliin istumaan vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista toinen pohjustaa seuraavaa Spider-Man -elokuvaa. Seuraava Hämis-pätkä nähdäänkin jo parin vuoden päästä ja ne, jotka eivät sitä malta odottaa (jälleen minä mukaan lukien), voivat olla huojentuneita siitä, että hahmo nähdään jo ensi vuoden Avengers: Infinity Warissa (2018).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Spider-Man: Homecoming, 2017, Marvel Studios, Columbia Pictures, Pascal Pictures