Michael (2026) - elokuva-arvostelu

MICHAEL

Ohjaus: Antoine Fuqua

Näyttelijät: Jaafar Jackson, Colman Domingo, Juliano Krue Valdi, Nia Long, Laura Harrier, KeiLyn Durrel Jones, Miles Teller, Jamal R. Henderson, Tre Horton, Rhyan Hill, Joseph David-Jones, Jessica Sula, Kendrick Sampson, Larenz Tate, Deon Cole ja Mike Myers

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

Michael perustuu tositapahtumiin laulaja Michael Jacksonin noususta maailmanluokan superstaraksi. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että Queen-yhtyeestä kertovan Bohemian Rhapsody -elokuvan (2018) tuottaja Graham King oli ryhtynyt tekemään seuraavaksi elokuvaa Jacksonista. Kuvausten oli määrä alkaa kesällä 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakkojen takia ne saatiin käyntiin vasta tammikuussa 2024. Kuitenkin kun lakitekniset seikat estivät tekijöitä käyttämästä alun perin suunnittelemaansa lopetusta, elokuvan julkaisua jouduttiin siirtämään ja kesällä 2025 elokuvalle tehtiin täysin uusi finaali. Nyt Michael on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja vaikken olekaan artistin fani, minua kiinnosti nähdä, millainen hänestä kertova leffa tulisi olemaan. Kävinkin uteliaana katsomassa Michaelin pari päivää sen ensi-illan jälkeen.

Michael Jackson on jo lapsena heitetty lavoille esiintymään veljiensä kanssa, miellyttääkseen isäänsä, joka haluaa hyötyä heidän menestyksestään. Varttuessaan Michael haluaa kuitenkin luoda oman uransa ja miehen sooloalbumi ampaiseekin hänet kertaheitolla megatähdeksi.

Pääroolissa Michael Jacksonina nähdään itse laulajan veljenpoika Jaafar Jackson, joka on tehnyt uraa muusikkona ja tanssijana, mutta joka tekee tässä leffassa näyttelijädebyyttinsä. Michael Jackson ei ole roolihahmona helpoimmasta päästä ja moni näyttelijäkonkarikaan ei välttämättä pärjäisi tänä popin kuninkaana. Vaikka nepotismilla on varmasti ollut osuutta roolivalintaan, Jacksonin perikunnan ollessa tiiviisti kiinni elokuvan teossa, on pakko kuitenkin myöntää, että Jaafar muovautuu ällistyttävän vakuuttavasti sedäkseen. Hän on treenannut ikoniset tanssiliikkeet niin, että osaisi ne unissaankin ja onnistuu toistamaan Michaelin pehmeän puheäänen muuttumatta miksikään karikatyyrihahmoksi. Jaafar kanavoi myös hyvin laulajan tiettyä sinisilmäisyyttä, sekä päättäväisyyttä nousta koko maailman isoimmaksi artistiksi. Maininnan arvoinen on myös lapsi-Michaelia näyttelevä Juliano Krue Valdi, joka näyttää, että nämä lahjat ovat olleet olemassa jo ihan pienestä pitäen.

     Elokuvassa nähdään myös Colman Domingo Michaelin isänä Josephina ja Nia Long äiti Katherinena, Jamal R. Henderson, Tre Horton, Rhyan Hill ja Joseph David-Jones Michaelin isoveljinä Jermainena, Marlonina, Titona ja Jackiena, Laura Harrier Michaelin bongaavana levy-yhtiön edustajana Suzanne de Passena, Miles Teller manageri John Brancana, KeiLyn Durrel Jones Michaelin henkivartijana Bill Brayna, Kendrick Sampson tuottaja Quincy Jonesina, sekä Mike Myers CBS Records -yhtiön johtaja Walter Yetnikoffina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Domingo Michaelin inhottavana isänä, joka haluaa lapsistaan tähtiä vain nauttiakseen heidän tuomasta menestyksestä.

Tässä kohtaa on varmaan pakko nostaa kissa pöydälle ja mainita seikka, joka on varjostanut Michael-elokuvaa samalla lailla kuin se varjosti itse Michael Jacksonin uraa myöhempinä vuosina, eli laulajaan kohdistuneet pedofiilisyytökset. Näitähän ei käsitellä elokuvassa millään lailla, mikä on herättänyt paljon keskustelua ja ollut yksi isoimmista kritiikin aiheista. Alun perin elokuvan oli tarkoitus loppua siihen, kun ensimmäiset syytökset katkaisevat Jacksonin uran nousukiidon ja tahraavat miehen maineen pysyvästi. Mutta kun Jacksonin perikunta hoksasi, että laki esti heitä esittämästä syytökset tehnyttä Jordan Chandleria elokuvassa, koko leffan lopetus piti miettiä uusiksi. Nähtävästi yksi aiemmista käsikirjoitusvedoksista olisi jopa alkanut sillä, kun poliisit saapuvat Neverland Ranchille pidättämään Jacksonia.

Lisäsyy näiden syytösten leikkaamiselle on se, että koska elokuvan alkuperäinen leikkausversio kesti nähtävästi lähemmäs neljää tuntia, ovat tekijät halunneet halkaista Jacksonin tarinan kahteen leffaan. Tämä ensimmäinen käsittelee Michaelin lapsuutta hänen isänsä luomassa The Jackson 5 -poikabändissä ja siitä irtautumista omalle soolouralle, sekä toki sen soolouran räjähtämistä tähtitaivaallisiin huippulukemiin. Elokuvan menestyksestä riippuen tehtävä jatko-osa puolestaan käsittelisi sitten näiden syytösten myötä miehen uran synkemmän loppusuoran. Jatko-osaa jääkin kaipaamaan, etenkin koska nyt leffa loppuu hassusti melkein kuin seinään.

Tämä kahdeksi elokuvaksi jakaminen olikin se seikka, minkä takia olen itse lopulta sinut sen kanssa, että nämä hurjemmat jutut Jacksonin elämästä ja urasta jäivät pois tästä kyseisestä leffasta. Ongelmani Michaelin kanssa onkin lopulta se, että kyseessä on aika pintapuoleiseksi jäävä kuvaus miehen ampaisusta superstaraksi. Jehovantodistajana lapsuutensa viettäneestä ja aikamoisesta perfektionistiluonteesta olisi varmasti voitu saada ammennettua enemmän, mutta onneksi Michaelin ja hänen isänsä välinen vaikea suhde tuo sekaan oivaa draamaa. Tämä konflikti onkin elokuvan merkittävä puoli ja tuo nimikkohahmolle muutakin kehityskaarta kuin huimat unelmat.

Oli Michael Jacksonista näin jälkikäteen mitä mieltä tahansa ihmisenä, ei käy kieltäminen, että suosionsa huipulla hän oli artistina täysin omissa sfääreissään ja kenties juuri siksi onkin hieman harmi, että leffa jää lopulta näin kädenlämpöiseksi. Laulajan faneja tuskin haittaa, että elokuva on lähinnä pikakelaus miehen uran noususta ja toki täynnä Jacksonin hittibiisejä Beat Itistä Billie Jeaniin ja Thrillerista Badiin. Konserttikohtaukset ovat toinen toistaan häikäisevämmin toteutettuja ja tanssijalka alkaa väkisinkin vipattaa myös yleisön puolella. Näitä eri artisteista kertovia elokuvia on kuitenkin viime vuosina tehty kuin liukuhihnalla ja koska itse en ole mikään Michael Jacksonin fani, minulle elokuva hieman hukkuu tähän tulvaan, johon kuuluvat vaihtelevasti onnistuneet Elvis (2022), Back to Black (2024), Bob Marley: One Love (2024), A Complete Unknown (2024), Better Man (2024), Springsteen: Deliver Me from Nowhere (2025), sekä kotimainen Kaunis rietas onnellinen (2026).

Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, jonka aiempiin töihin kuuluvat Training Day (2001) ja The Equalizer (2014), kun taas käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka on aiemmin kirjoittanut muun muassa Gladiatorin (2000) ja Skyfallin (2012). Michael ei kuulu kummankaan parhaimpien aikaansaannosten joukkoon, mutta olisi toki erittäin kiinnostavaa nähdä, millainen kaksikon aiempi visio olisi ollut, ennen pakon sanelemia uudelleenkirjoituksia ja -kuvauksia. Teknisesti Michael on kuitenkin mainio, vaikka osa tietokonetehosteista, kuten digitaalisesti loihditut Michaelin eksoottiset lemmikit ja suuret yleisömassat pistävätkin ajoittain silmään. Leffa on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus erittäin tyylikästä Michaelin monenlaisia asuja myöten. Sen sijaan maskeerausten taso on hieman ailahtelevaa Domingon ja Tellerin kohdalla ja äänityksestä kuulee toisinaan taustakohinan jopa hieman häiritsevästi. Musiikkipuoli on toki kohdillaan, vaikka itseäni jäi harmittamaan, ettei omaa Michael Jackson -suosikkiani, eli Smooth Criminalia kuulla elokuvassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Michael, Yhdysvallat, 2026, Lionsgate, GK Films, Universal Pictures

Arvostelu: Eternity (2025)

ETERNITY

Ohjaus: David Freyne

Pääosissa: Elizabeth Olsen, Miles Teller, Callum Turner, Da'Vine Joy Randolph, John Early, Olga Merediz, Barry Primus ja Betty Buckley

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Eternity on uusi romanttinen draamakomedia. Pat Cunnane keksi elokuvan idean ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen. Hänen tekstinsä pyöri vuonna 2022 Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. A24 nappasi projektin itselleen, David Freyne valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024. Nyt Eternity on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin leffasta heti, kun luin sen omaperäisestä juonesta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Eternityn sen ensi-iltapäivänä.

Kun Joan kuolee ja päätyy tuonpuoleiseen, hänen täytyy valita viettääkö hän ikuisuutensa ensimmäisen aviomiehensä, sodassa kuolleen Luken, vai toisen aviomiehensä, jääräpää Larryn kanssa.

Elokuvan keskiössä on kolmiodraama, johon kuuluvat Elizabeth Olsenin näyttelemä Joan, Miles Tellerin esittämä Larry ja Callum Turnerin näyttelemä Luke. Joan ja Luke olivat nuoria rakastavaisia, jotka menivät naimisiin, mutta joiden yhteinen elämä katkesi kuin seinään, kun Luke lähti sotaan ja kuoli rintamalla. Leskeksi jäänyt Joan avioitui lopulta uudelleen, Larryn kanssa. Kun Joan ja Larry lopulta menehtyvät ja päätyvät tuonpuoleiseen, Joan kohtaa jälleen Luken, joka on odottanut häntä kuolemastaan asti. Nainen pistetäänkin vaikean valinnan äärelle. Jatkaako suhdetta Larryn kanssa myös kuoleman jälkeen, vai palatako alkuperäisen rakkautensa luokse? Olsen, Teller ja Turner ovat kaikki mainioita rooleissaan ja jokaisen hahmo on oivallinen. Kaikkia kolmea käy sääliksi tässä hankalassa tilanteessa, vaikka samalla jokaisen toiminta tilanteen tiimoilta ärsyttää jossain kohtaa.

     Elokuvassa nähdään myös Da'Vine Joy Randolph ja John Early Annana ja Ryanina, tuonpuoleisen koordinaattoreina, joiden tehtävänä on ottaa vastaan juuri kuolleet ja kaupata heille heidän ikuisuutensa. Tuonpuoleisessa on kyllä vaihtoehtoja mistä valita, mutta koukkuna on, että valintaa ei voi enää vaihtaa, vaan oma ikuisuus on sitten vietettävä alkuperäisessä valinnassa. Randolph on oivallinen Larryn koordinaattorina, joka ei aina vaikuta täysin pätevältä hommaansa. Early on vekkulissa vedossa tämän kilpakumppanina, Lukea edustavana Ryanina. Anna ja Ryan aloittavatkin kilpailun, kumpi pystyy myymään Joanille paremmin ajatuksen ikuisuudesta edustamansa miehen kanssa.

Kuten olen aiemminkin turhautuneena todennut, moderni elokuvakeskustelu on täynnä puhetta siitä, että nykypäivänä ei keksittäisi enää uusia ideoita, vaan kaikki olisi muka pelkkää jatko-osaa ja uudelleenfilmatisointia. Eternity on jälleen hyvä osoitus siitä, että näin ei suinkaan ole asian laita ja kyseessä onkin yksi omaperäisimmistä ideoista romanttiseen draamakomediaan, minkä olen aikoihin nähnyt. Elokuvassa on todella veikeä lähestymistapa kolmiodraamaan ja on aidosti kiinnostavaa seurata, kuinka hommassa käy. Valitseeko Joan yhä Larryn vuosikymmenten suhteen jälkeen, vai haluaako hän viedä loppuun suhteensa Luken kanssa, joka on kuin romanttinen märkä päiväuni? Joanin kokemat rakkaudet näiden miesten kanssa ovat hyvin erilaisia. Luken kanssa jäätiin vielä siihen vaiheeseen, kun ei nähty muuta kuin kaikki ihanat puolet, oli kukkia ja suklaarasioita sun muuta. Larryn kanssa taas rakkaus meni paljon syvemmälle tasolle ja yhdessä on pysytty senkin jälkeen, kun suunnilleen joka toinen asia mitä mies tekee, ärsyttää Joania.

Tämän lisäksi on myös erittäin mielenkiintoista tutustua Eternityn visioon kuoleman jälkeisestä elämästä ja tästä revitäänkin irti runsaasti hyvää huumoria. Mesta on täynnä myyntikojuja, joiden työntekijät yrittävät kaupitella omia ikuisuuksiaan juuri kuolleille ja niitä on tosiaan joka lähtöön ikuisesta rantalomasta loputtomaan museokierrokseen ja avaruusmatkaan. Katsoja pohtii hahmojen kanssa näitä vaikeita valintoja ja niiden parissa elokuva kulkee pääasiassa kuin hujauksessa. Vasta viimeisen puolen tunnin kohdalla Eternity kokee vaikeuksia kuljettaa kertomustaan loppuun, aivan kuin se ei uskaltaisi pitää kiinni yhdestä valinnastaan ja haluaakin näyttää katsojalle kaikki mahdolliset skenaariot.

Elokuvan on ohjannut David Freyne, joka tekee pätevää työtä ilmapiirin kanssa. Freyne on myös auttanut idean isää, Pat Cunnanea käsikirjoituksen lopullisessa muokkauksessa. Cunnanen idea on loistava, mutta tarinan lopetusta ja etenkin sen venytystä olisi voinut vielä miettiä uusiksi. Teknisesti Eternity on hyvin tehty. Leffa on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eternity, 2025, A24, Star Thrower Entertainment

Arvostelu: The Gorge (2025)

THE GORGE

Ohjaus: Scott Derrickson

Pääosissa: Miles Teller, Anya Taylor-Joy, Sigourney Weaver, Sope Dirisu ja William Houston

Genre: jännitys, scifi, romantiikka, toiminta

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

The Gorge on Miles Tellerin ja Anya Taylor-Joyn tähdittämä kauhua ja romantiikkaa yhdistelevä toimintaelokuva. Zach Dean kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo vuosia sitten ja yritti saada sitä kaupaksi. Vuonna 2020 teksti äänestettiin Hollywoodin mustalle listalle tykätyimmistä käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty filmiä. Vuonna 2022 Skydance Media hankki tekstin itselleen ja Scott Derrickson pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja lopulta The Gorge saapui Apple TV+ -palveluun ystävänpäivänä 2025. Itse kiinnostuin elokuvasta heti sen päätähtien ja premissin takia ja katsoinkin The Gorgen pian sen julkaisun jälkeen.

Kaksi huippuampujaa pestataan vartioimaan salaperäistä rotkoa - ei estämään kenenkään pääsyä rotkoon, vaan estämään sen, mikä vaanii rotkossa, pääsemistä ulos.

Miles Teller näyttelee Levi Kanea, amerikkalaista huippuampujaa, joka saa erikoisen työkeikan. Hänen tehtävänään on majoittua vuodeksi länsitorniin vahtimaan rotkoa, keskellä ei-mitään. Anya Taylor-Joy taas esittää Drasaa, liettualaista tarkka-ampujaa, joka saa vastaavan työkaiken, mutta rotkon itätornissa. Kumpikin saa ehdottoman määräyksen, että he eivät saisi olla missään tekemisissä keskenään, mutta päivien muuttuessa viikoiksi ja sitten kuukausiksi, Levi ja Drasa keksivät tietty keinon kommunikoida ja vähitellen hommassa alkaa olla tunteitakin pelissä... Teller ja Taylor-Joy ovat tuttuun tapaansa hyvässä vedossa ja näyttelijöiden väliltä löytyy vieläpä hyvää kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Sigourney Weaver Levin tehtävälleen lähettävänä Bartholomew'na, jonka todellisen merkityksen leffassa arvaa nopeasti. On sääli, että Alien-elokuvista (1979-1997) tuttu Weaver joutuu tyytymään näin kehnoihin rooleihin ja vaikka Weaverista löytyy arvokkuutta, mitä rooli vaatii, on hahmo tylsästi rustattu.

The Gorge osoittautui yllättävänkin toimivaksi elokuvaksi, joka yhdistelee pätevästi niin toimintaa, monsterikauhua kuin myös romantiikkaa. Leffan perusidea on erittäin mainio ja sen lisäksi, että katsoja haluaa nähdä, mitä mysteerisessä rotkossa oikein lymyilee, on pääparin tunteiden muodostumista aidosti kivaa seurata. Erityisen hilpeää on montaasikohtaus, jossa näytetään, kuinka hahmot kuluttavat aikaansa ja luvassa on putkeen veikeät viittaukset Tellerin tähdittämään Whiplash-elokuvaan (2014) ja Taylor-Joyn tähdittämään Musta kuningatar -minisarjaan (The Queen's Gambit - 2020).

Mutta vaikka Levin ja Drasan välien lämpenemistä on miellyttävää seurata ja rotko tarjoaa onnistuneesti erilaisia ja mielikuvituksellisia vaaroja, sekä jännittäviä tilanteita, The Gorge jää kokonaisuutena hieman vajaaksi. Jo tällaisenaan leffa on oikein kelvollinen, mutta aineksia ja potentiaalia olisi parempaankin. Sen lisäksi, että loppuhuipennus tuntuu kaiken kasvattelun jälkeen aikamoiselta antikliimaksilta, elokuvan tapa paljastaa totuus rotkosta hoidetaan sillä kaikista tylsimmällä tavalla, eli hahmot löytävät filmikelan, johon on nauhoitettu selitys koko hommasta. Joku muu olisikin voinut hioa Zach Deanin lupaavat lähtökohdat sisältävää käsikirjoitusta ennen kuvausten alkua.

The Gorgen ohjauksesta vastaa aika ailahtelevan filmografian tehnyt Scott Derrickson, joka onnistuu tunnelman luomisessa hyvin, sekä näyttelijöiden parissa, mutta jonka kompastuskiveksi muodostuu Deanin loppua kohti latteneva käsikirjoitus. Elokuva on pätevästi kuvattu ja itse rotkossa värien käyttö on näyttävän tyyliteltyä. leikkaus olisi kaivannut viilausta, sillä näin simppelin premissin kanssa yli kahden tunnin kesto tuntuu liialliselta. Leffa olisi voinut hypätä nopeammin itse rotkolle saapumiseen, sillä elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia jättävät vielä hieman kylmäksi. Lavasteet ovat komeat ja maskeerauksin, asuin ja efektein luodut mörököllit karmivia ilmestyksiä. Muuten elokuvan tietokonetehosteet jättävät toivomisen varaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Trent Reznorille ja Atticus Rossille ominainen elektroninen musiikki särähtää aluksi korvaan, mutta alkaa hissuksiin istua menoon mukaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Gorge, 2025, Skydance Media, Crooked Highway, Lit Entertainment Group

Arvostelu: Fantastic Four (2015)

FANTASTIC FOUR

Ohjaus: Josh Trank

Pääosissa: Miles Teller, Kate Mara, Michael B. Jordan, Jamie Bell, Reg E. Cathey, Toby Kebbell, Tim Blake Nelson ja Dan Castellaneta

Genre: scifi, jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Fantastic Four - tai kuten se yleensä tunnetaan nimellä "Fant4stic" - perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Ryhmästä oli jo tehty useampi elokuvasovitus, The Fantastic Four (1994), jota ei kuitenkaan koskaan virallisesti julkaistu, sekä Fantastic Four (2005) ja sen jatko-osa Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007). 2000-luvun alun leffat eivät ihan olleet toivottuja hittejä ja niinpä alun perin ideoitu kolmososa peruttiin ja 20th Century Fox päättikin aloittaa koko homman alusta. Jeremy Slater pestattiin käsikirjoittajaksi ja Josh Trank ohjaajaksi, mutta Trank ei pitänyt yhtään Slaterin teksteistä, jolloin tämä potkittiin pihalle tuotannosta ja korvattiin Simon Kinbergillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja läpi tuotannon Trankin ja studion eriävät mielipiteet elokuvasta paisuivat ilmiriidoiksi. Studio ei ollut tyytyväinen Trankin työhön ja leikkasi leffaa mieleisekseen ilman ohjaajan tietämystä, minkä myötä Trank kirjoitti Twitterissä päivää ennen ensi-iltaa, että vuosi sitten hänellä oli käsissään hieno elokuva, jota kukaan ei tulisi näkemään Foxin takia. Fantastic Four sai ensi-iltansa elokuussa 2015 ja se oli kriitikoiden ja katsojien lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja rebootin Razzie-palkinnot. Itse kävin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä ja olin ristiriitaisissa tunteissa sen päätyttyä. Vuosien varrella mielipiteeni elokuvaa kohtaan on muovautunut vain negatiivisempaan suuntaan. Nyt kun ryhmästä on tekeillä uusi elokuva The Fantastic Four: First Steps (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset leffat uudestaan, etenkin kun vuoden 2005 Fantastic Four ja tämä vuoden 2015 Fantastic Four juhlivat nyt merkkivuosiaan.

Tiedemiesten ryhmä onnistuu rakentamaan portaalin toiseen maailmaan, mutta siellä he altistuvat vieraalle energialle, joka antaa heille erilaisia voimia.

Fantastic Four: Hopeasurffarin taloudellisen kömmähdyksen jälkeen Fox-studio päätti kolmosleffan sijaan käynnistää koko homman uusiksi ja niinpä näyttelijäkaartikin pistettiin vaihtoon. Tekijät päättivät kokeilla uudenlaista lähestymistapaa ja tehdä hahmoista nuoria, tieteestä intoilevia opiskelijoita. Miles Teller näyttelee Reed Richardsia, joka on lapsesta asti rakentanut portaalia toiseen todellisuuteen ja kun tohtori Franklin Storm (Reg E. Cathey) näkee hänen keksintönsä, Reed pääsee kunnon tutkimuslaitokseen jatkamaan projektiaan. Tiimiinsä Reed saa tohtori Stormin lapset, Suen (Kate Mara) ja Johnnyn (Michael B. Jordan), lapsuudenystävänsä Ben Grimmin (Jamie Bell), sekä Victor Von Doomin (Toby Kebbell). Valitettavasti niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä eivät liiemmin vakuuta, eikä heidän välilleen muodostu juuri minkäänlaista kemiaa, mikä olisi toki tärkeää tällaisessa tiimileffassa. Teller tekee Reedistä omahyväisen ja vaikeasti pidettävän, Mara on tylsä Suena, Bell ei alun jälkeen pääse vauhtiin Beninä ja moni fani närkästyi ihan syystä, kun yhdestä Marvelin sarjakuvahistorian parhaista pahiksista, Tohtori Doomista tehtiin angstinen teini, joka lähinnä haluaa kapinoida koko maailmaa vastaan. Fanit eivät myöskään innostuneet siitä, että sarjakuvissa valkoihoisen Johnny Stormin rooliin palkattiin tummaihoinen Jordan. Jordan omaa toisaalta hahmolle ominaista kapinahenkeä, mutta valinta tuntuu kieltämättä väkinäiseltä, etenkin kun hänen siskonsa Sue on pidetty valkoisena.

     Elokuvassa nähdään myös Tim Blake Nelson tutkimusprojektia johtavana tohtori Allenina ja Homer Simpsonin ääninäyttelijä Dan Castellaneta Reedin opettajana.

Pyörää ei aina tarvitsisi yrittää keksiä uudelleen, etenkään jos sen tekee niin väkinäisesti, että lopputulos muistuttaa pikemminkin kuutiota, jonka on turha edes odottaa rullaavan eteenpäin. Juuri tällainen tapaus on Fantastic Four vuosimallia 2015. Tai no vitut. Kutsutaan leffaa nyt Fant4sticiksi, sillä niin myös elokuvan julisteessa seisoo. Fant4stic on aivan käsittämätön räpellys, jota katsoessa on vaikea sanoa, missä mentiin vikaan. Ohjaaja Josh Trank on todennut, ettei lopputulos vastaa hänen visiotaan, mutta on vaikea kuvitella, että studiopamputkaan olisivat leffaa näin tosissaan paskoneet. Kyseessä on supersankarielokuva, jossa ei nähdä supersankarointia oikeastaan lainkaan ja jonka ainoa toimintakohtaus on sen lopputaistelu, joka on todellinen antikliimaksi.

Pari edellistä Fantastic Four -elokuvaa eivät olleet ihmeellisiä, mutta sentään ne olivat viihdyttäviä ja vauhdikkaita supersankariseikkailuja, joissa toimi se tärkein juttu, eli nimikkonelikon ryhmädynamiikka. Fant4sticissa kaikki tällainen loistaa poissaolollaan. Elokuva ei toisaalta ole mitään muuta kuin pitkää rakentelua huipennusta kohti, mutta tässä vain rakennellaan juonentapaista, ei hahmoja tai heidän välejään. Siinä, missä vuoden 2005 Fantastic Fourissa hahmot saivat voimansa ensimmäisen vartin jälkeen, Fant4sticissa tätä joutuu odottamaan ja odottamaan ja odottamaan. Jossain kohtaa saattaa jopa unohtaa, mitä leffaa onkaan katsomassa, sillä elokuvaa työstetään kuin jotain tieteisjännäriä.

Kun hahmot vihdoin saavat voimansa, on luvassa elokuvan huippuhetki, joka rakentuu kuin body horror -kohtaus, hahmojen kauhistellessa sitä, kuinka raajat venyvät yli-inhimillisesti, keho muuttuu näkymättömäksi, syttyy tuleen tai peittyy kiviin. Ja sitten elokuvan todellinen alamäki alkaa. Sen sijaan, että elokuva perehtyisi siihen, kuinka hahmot opettelevat käyttämään voimiaan ja työskentelemään tiiminä maailman hyväksi, leffa vain hyppää vuodella ajassa eteenpäin, jonka jälkeen tuntuu siltä kuin katsoisi jo jatko-osaa. Liekö sitten käsikirjoittajien inspiraatio loppunut kesken tai Foxin rahahanat pistetty kiinni, mutta piiiiitkän pohjustuksen jälkeen loppuleffa viedään juostenkusten maaliin.

Ja kuten jo totesin, kaiken kasvattelun jälkeen lopputaistelu on totaali lässähdys. Kohtaus on jännityksetön ja innoton. Elokuva sanoo, että maailman ja kaikkien ihmisten kohtalo olisi nyt vaakalaudalla, mutta kun tappelu koostuu vain päänelikosta antamassa ja ottamassa turpaan tylsästi toteutetulta Tohtori Doomilta tylsän viimeistelemättömän näköisessä digiympäristössä, supersankarileffakliseen, eli sinisen säteen ampuessa kohti taivasta, ei millään oikein tunnu olevan väliä ja lopputekstejä alkaa odottamaan yhä vain enemmän. Loppukohtaus on sanoinkuvailemattoman kökkö ja korni, eikä ihme, että sen pökkelö yritys olla päheä on edelleen elossa olevaa meemimateriaalia. Lähes täysin huumorittomassa elokuvassa hauskinta on se, että tekijät ihan oikeasti luulivat, että tämän haisevan roskakasan jälkeen kukaan haluaisi tälle jatkoa. Fox peruikin kesälle 2017 suunnittelemansa "Fant4stic 2:n" vähin äänin pian fiaskoensi-illan jälkeen.

Minun on vaikea kuvitella, että Trankilla olisi ollut hyvä elokuva hyppysissään, vaikka Fox ei olisikaan häirinnyt leffan tekoa ja kuvannut ja leikannut sitä uuteen uskoon. Man of Steeliä (2013) matkien Trank lähti tekemään synkistelevää sarjakuvafilmatisointia, Zack Snyderin tavoin ymmärtämättä juuri yhtään lähdemateriaalia. Murjottaminen synkkyyksissä ei sovi Ihmenelosiin ja jo ilmapiirinsä puolesta leffaa on ankea seurata. Fant4stic on sentään kelvollisesti kuvattu ja Marco Beltramin ja Philip Glassin säveltämät musiikit ovat mukiinmenevät. Puvustuksessa on kuitenkin menty mönkään ja pahasti, eivätkä tietokonetehosteet ole häävit. Möykky on toimiva digiolento, mutta siihenpä efektirahat on selvästi tuhlattu, jolloin kaikki muu visuaalisuudessa ontuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Four, 2015, Twentieth Century Fox, Marvel Entertainment, Constantin Film, TSG Entertainment, Marv Films, Kinberg Genre, Genre Films, Moving Picture Company

Arvostelu: Whiplash (2014)

WHIPLASH

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Miles Teller, J. K. Simmons, Paul Reiser, Melissa Benoist, Austin Stowell, Nate Lang ja Chris Mulkey

Genre: musiikki, draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Whiplash on Damien Chazellen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Yrittäessään saada musikaalielokuvaansa La La Land (2016) tehtyä, Chazelle työsti tarinan omien kokemustensa pohjalta Princetonin koulussa, missä hänen musiikinopettajansa oli erittäin vaativa ja häijy persoona. Saadakseen rahoituksen täyspitkään elokuvaan, Chazelle tiivisti käsikirjoituksensa pohjalta 18-minuuttisen lyhytelokuvan, joka esitettiin tammikuussa 2013 Sundancen elokuvajuhlilla. Siellä lyhäristä innostuttiin niin paljon, että Chazelle sai kerättyä tuotantotiimin ympärilleen ja täyspitkän leffan teko käynnistyi. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin syyskuussa 2013 ja lopulta Whiplash sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 16. tammikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Hiljalleen leffa sai festivaalien lisäksi kunnon teatterikierroksen ja Suomeen filmi saapui vasta alkuvuodesta 2015. Elokuva oli ylistetty menestys, joka sai muun muassa viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja sovitettu käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan, leikkauksen ja äänen palkinnot, sekä parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon ja parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse katsoin Whiplashin vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.

Andrew Neiman opiskelee Shafferin konservatoriossa New Yorkissa, haaveenaan nousta seuraavaksi rumpalisuuruudeksi. Hän pääsee osaksi arvostetun, mutta julman opettajan, Terence Fletcherin bändiä, missä hänen haaveensa joutuu todelliselle koetukselle.

Pääroolissa rumpalipyrkyri Andrew Neimanina nähdään Miles Teller, joka tekee elokuvassa uransa tähän asti parhaan roolisuorituksensa. Teller on aivan mahtava itseään ääriraajoille puskevana nuorukaisena, jonka matka alkaa varsin sinisilmäisenä haaveilijana, mutta joka muovautuu elokuvan edetessä onnistuneesti hurjempaan suuntaan. Teinistä asti rumpuja soittanut Teller hikoilee ja hakkaa menemään rumpusetin äärellä läpi leffan ja voin kuvitella, että pitkien, itseään toistavien kuvauspäivien jälkeen hänen kätensä olivat oikeastikin verillä.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin J. K. Simmons, joka voitti roolityöllään parhaan miessivuosan palkinnot muun muassa Oscar-, Golden Globe-, BAFTA-, Satellite- ja Screen Actors Guild -gaaloissa, ihan vain muutaman merkittävimmän mainitakseni - ja kaikki täysin ansaitusti. Simmons on häkellyttävän upeassa vedossa, näytellessään Shafferin konservatoriossa jazz-bändiä opettavaa Terence Fletcheriä, jonka metodit ovat lievästi sanottuna kyseenalaisia, käyttäytyminen vähätellysti ilmaistuna tökeröä ja ego niin iso, ettei huoneeseen toista vastaavaa mahtuisi. Ravintolaohjelmien kokki-ikoni Gordon Ramsayta hieman muistuttava Fletcher on aivan hirvittävä mulkero, joka ei kuitenkaan muutu millään lailla vihattavaksi, pääasiassa Simmonsin ansiosta. Simmons suoltaa aikamoisia kamaluuksia oppilailleen ja vieläpä aikamoisella tahdilla, eikä katsojana voi muuta kuin pöyristyä ja nauraa. Simmons herkuttelee inhottavalla hahmollaan oikein tosissaan, vetäen menon niin intensiiviseksi, että kotikatsomossakin nousee hiki ohimoille. Fletcheriin on onneksi kirjoitettu muitakin puolia, jotka inhimillistävät muuten mahdollisesti liian hirviömäistä kusipäätä.

Näiden kahden hahmon välisen vastakkainasettelun ympärille on rakennettu aivan fantastinen elokuva, joka säväyttää katselukerta toisensa jälkeen. Whiplash nappaa heti mukaansa kohtauksella, jossa Fletcher sattuu bongaamaan Andrew'n harjoittelemassa rumpusooloaan ja rakentuu siitä sitten yhä vain koukuttavammaksi tahtojen taisteluksi, joka käy ajoittain jopa psykologisen jännärin rajoilla. Kaikki rakentuu tehokkaasti kuin kaiken aikaa menoaan kasvatteleva kappale, johtaen lopulta täydelliseen finaaliin, jossa näiden hahmojen vaikea suhde huipennetaan päräyttävästi. Se on esimerkillisen onnistunut nostatus, jonka päätteeksi katsojan on helppo sanoa hymyssä suin, että "Huh huh, mikä leffa!" Finaali haastaa myös katsojansa moraalin. Fletcher perustelee kyseenalaisia toimintatapojaan, joilla on useanlaisia vaikutuksia. Onko oikein rikkoa nuorten mieliä kerta toisensa perään, kunnes seasta löytyy se lannistumaton lahjakkuus, jolla on potentiaalia saavuttaa korkeudet?

Huipennuksen lisäksi elokuva on täynnä muitakin täydellisyyteen asti hiottuja kohtauksia, joista tunnetuin on takuulla ensimmäinen treenisessio Fletcherin bändin kanssa, jonka aikana opettaja paljastaa todellisen luonteensa. Yhä vain intensiivisemmäksi nouseva kohtaus on ensimmäinen osoitus siitä, kuinka hyvää työtä Miller ja Simmons tekevät ja kuinka täydellisesti heidän kemiansa kohtaavat. Näyttelijäsuorituksia vain vahvistaa Damien Chazellen erinomainen käsikirjoitus, joka on täynnä nasevaa dialogia ja sellainen määrä erilaisia solvauksia, että niistä olisi riittänyt useampaankin leffaan. Simmonsin ärjymistä olisi helposti voinut katsoa yksinään parin tunnin ajan. Chazellen tekstin ainoa kauneusvirheeksi laskettava puoli on hieman turhalta tuntuva romanssi Andrew'n ja Supergirl-sarjasta (2015-2021) tutun Melissa Benoistin esittämän elokuvateatterityöntekijän kanssa. Sitä lukuun ottamatta Whiplash on aika lailla täydellinen elokuva.

Käsikirjoituksen lisäksi Chazellen ohjaus on erittäin väkevää ja vaikka miehellä oli taustalla vain yksi täyspitkä filmi, lähes täysin unholaan jäänyt indie-elokuva Guy and Madeline on a Park Bench (2009), Chazelle suoriutuu kuin kokenut ammattilainen. Chazelle ällistyttää monella tapaa ja hänellä on myös silmää vahvoille visuaalisuuksille ja korvaa voimakkaalle äänimaailmalle. Whiplash on todella tyylikkäästi kuvattu ja kuvaaja Sharone Meir uskaltaa mennä lähelle kohteitaan, tehden filmistä entistä intiimimmän ja jännittävämmän. Loppuhuipennuksen kamerapyöritykset ovat myös vakuuttavaa seurattavaa. Leffa on onnistuneesti leikattu ja rytmitetty - pakkohan sen on olla, jos Chazelle on täyttänyt käsikirjoituksensa repliikillä "not quite my tempo". Puitteet ovat mainiot, valaisu tyylikästä, värimäärittely räikeän leikittelevä ja äänimaailma tietty täynnä rumpujen hengästyttävää pauketta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Whiplash, 2014, Bold Films, Blumhouse Productions, Right of Way Films, Sierra / Affinity

Arvostelu: Top Gun: Maverick (2022)

TOP GUN: MAVERICK

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Tom Cruise, Miles Teller, Jennifer Connelly, Jon Hamm, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Charles Parnell, Jay Ellis, Danny Ramirez, Greg Tarzan Davis, Jack Schumacher, Bob Stephenson, Lyliana Wray, Ed Harris ja Val Kilmer

Genre: toiminta, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Tom Cruisen tähdittämä Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986) oli suuri taloudellinen menestys saamastaan kritiikistä huolimatta. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana kasariklassikkona. Vuonna 2010 Paramount Pictures otti yhteyttä ohjaaja Tony Scottiin ja tuottaja Jerry Bruckheimeriin, kysellen heiltä jatko-osaa Top Gunille. Vaikka kaksikko ryhtyi suunnittelemaan jatkoa yhdessä, projekti jäi tauolle Scottin tehtyä itsemurhan vuonna 2012. Bruckheimer jatkoi elokuvan työstöä ja uudeksi ohjaajaksi ilmoitettiin Joseph Kosinski. Päätähti Cruisen pidettyä muille näyttelijöille kolmen kuukauden lentäjäkurssin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2018. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo heinäkuussa 2019, mutta tuotannon monimutkikkuuden vuoksi julkaisua piti siirtää vuodella eteenpäin. Koronaviruspandemian takia filmiä on siirrelty sen jälkeen useasti, mutta nyt, vihdoin ja viimein Top Gun: Maverick -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Top Gunista, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Olin jopa peloissani, että niin voimakkaasti kasaria huokuvalle elokuvalle ei edes voisi tehdä jatkoa tänä päivänä. Yllätyinkin, kun elokuva alkoi kerätä suuria ylistyksiä maailmalta ja menin uteliain mielin katsomaan Top Gun: Maverickin lehdistönäytökseen IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kommodori Pete "Maverick" Mitchell saa komennon palata takaisin Top Guniin, kouluttamaan uusia hävittäjälentäjiä suorittamaan vaarallisen tehtävän.

Tom Cruise palaa rooliinsa kommodori Pete Mitchellinä, eli Maverickina. Vaikka iän myötä hahmosta on kadonnut ensimmäisen filmin jatkuvasti virnuileva hurmuripuoli, on Maverick samanlainen säännöistä vähät välittävä hurjapää kuin millaisena hänet vuosikymmeniä sitten esiteltiin. Cruisesta huokuu into ja palo tätä elokuvaa kohtaan ja hän palaakin roolinsa tyylikkään karismaattisesti. Sen lisäksi, että hän hoitaa taidokkaasti draamapuolet, hän häikäisee lentokohtauksissa. Cruise ei tunnetusti sijaisnäyttelijöistä piittaa ja hänet nähdäänkin ihan oikeasti lentämässä hävittäjiä läpi leffan. Hän pitikin itse muiden lentäjien näyttelijöille muutaman kuukauden lentokurssin.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Miles Teller, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Jay Ellis, Charlie Parnell, Danny Ramirez ja Greg Tarzan Davis Maverickin kouluttamina pilotteina, Ed Harris amiraali Cainina, Jon Hamm vara-amiraali Cyclonena ja Jennifer Connelly Maverickin uutena heilana, baaria pyörittävänä sinkkuäiti Pennynä. Alkuperäisestä Top Gunista tuttu, kurkkusyöpää sairastava Val Kilmer tekee pikaisen paluun Icemaniksi. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti. Harrisista ja Hammista löytyy väkevyyttä korkea-arvoisten laivaston komentajien osiin. Teller on nappivalinta Roosteriksi, alkuperäisestä elokuvasta tutun Goosen pojaksi, joka kantaa kaunaa Maverickille isänsä kuolemasta.

Top Gun: Maverick on hieman paradoksaalinen elokuva siinä mielessä, että se on todellinen yllätys, mutta samalla myös täysin yllätyksetön teos. Itse kertomus kulkee juuri niitä teitä, mitkä katsoja mielessään luo heti filmin alkupäässä. Kaikenlaiset tarinalliset kikat osaa arvata jo kauan ennen kuin ne tapahtuvat. Se ei sinänsä kuitenkaan haittaa, sillä muuten Top Gun: Maverick on loistokas viihdepläjäys, joka loksauttaa yhä uudelleen ja uudelleen katsojan suun auki ällistyttävillä lentokohtauksillaan. Sen lisäksi, ettei Cruise piittaa sijaisnäyttelijöistä, ei hän myöskään pahemmin välitä taustakankaiden ja tietokone-efektien käytöstä. Hurjat ja vaativat lentokohtaukset on toteutettu oikeasti ja ne ovat läpikotaisin uskomattoman komeaa katseltavaa. Niinpä on myös hyvä, ettei Cruise piittaa suoratoistopalveluistakaan ja taisteli studiota vastaan parinkin vuoden ajan, jotta elokuva pääsisi teattereihin asti, eikä sitä dumpattaisi suoraan Paramount+ -palveluun. Tuntuisi suorastaan rikolliselta katsoa tämä leffa ensi kertaa vaikkapa läppärin ruudulta.

Vaikka tarinallisesti teos onkin varsin yllätyksetön, onnistuu elokuva silti olemaan todellinen jännityskyyti, joka vain tiukentaa otettaan katsojansa ympäriltä. Filmi voisi ihan hyvin olla osa Cruisen toista huippusuosittua leffasarjaa, Mission: Impossiblea (1996-), sillä hahmoille osoitettu tehtävä tuntuu heti paperilla tyystin mahdottomalta. Jo siihen valmistautuminen tarjoaa monta tiivistunnelmaista hetkeä. Niillä nostatetaan panoksia taidokkaasti kohti vangitsevaa finaalia, joka saa katsojan tuijottamaan valkokangasta koko keho jännittyneenä ja hikipisarat otsalla. Upeiden lentokohtausten väliin mahtuu hieman komiikkaa, kelvollista ihmisdraamaa ja romantiikkaa, sekä yllättävänkin haikeita hetkiä. Nostalgiannälkäiset katsojat saattavat herkistyä jo siitä, kun Kenny Logginsin mahtava Danger Zone pärähtää soimaan elokuvan alussa.

Alkuperäisen Top Gunin ohjaajan Tony Scottin tehtyä traagisesti itsemurhan kymmenen vuotta sitten, hänet jouduttiin korvaamaan Joseph Kosinskilla, joka on aiemminkin tehnyt toisen modernin jatko-osan kasarihitille - Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Kosinski hoitaa hommansa lahjakkaasti, nostaen tunnelman korkealle ja tarjoten useita voimakkaasti ohjattuja hetkiä. Ehren Krugerin, Eric Warren Singerin ja Christopher McQuarrien työstämä käsikirjoitus on oivallinen, vaikka se kulkeekin arvattavia latuja. Teknisiltä ansioiltaan Top Gun: Maverick on ensiluokkainen. Lentokohtaukset ovat huikeasti kuvattuja. Laajat otokset hävittäjistä ilmassa ovat jo näyttäviä, mutta omia suosikkejani ovat kuvat ohjaamojen sisältä, joissa näkee niin näyttelijän kuin taustalla maan ja ilman pyörivän välillä varsinkin villisti. Leffa on myös leikattu taidokkaasti, siitä löytyy hyviä lavasteita ja valaisua ja äänimaailma on läpikotaisin taidokkaasti rakennettu efektejä ja Harold Faltermeyerin, Lady Gagan, Hans Zimmerin ja Lorne Balfen musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Top Gun: Maverick on yllättävänkin onnistunut jatko-osa kasariklassikolle. Vaikka elokuvasta löytyykin paljon nostalgialla kosiskelua, pystyy filmi kertomaan oman uuden koukuttavan tarinansa, jonka parissa vähän päälle parin tunnin kesto kulkee vauhdilla. Lentäjille osoitettu tehtävä tuntuu suorastaan mahdottomalta ja sen seuraaminen on erittäin jännittävää ja vangitsevaa katseltavaa. Lentokohtaukset ovat läpikotaisin uskomattoman hienosti tehtyjä ja niitä tuijottaessa suu loksahtaa auki useaan kertaan. Tarina itsessään ei tarjoa erityisiä yllätyksiä, vaan juonenkäänteet ja tapahtumien kulun arvaa helposti jo leffan alkupäässä. Eipä tämä pahemmin haittaa, kun muuten elokuva toimii näin hyvin. Joseph Kosinskin ohjauksessa tunnelma on vähän väliä huipussaan ja Tom Cruise pistää parastaan kameran edessä ja hävittäjän ohjaamossa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on erittäin vakuuttava. Ennakkopelkoni osoittautuivat täysin turhiksi ja Top Gun: Maverick pääsi yllättämään minut toden teolla. Vaikka siitä uupuukin kasarijuustoisuus ja metaforat seksuaalisen suuntautumisen kanssa kamppailusta, jotka rikastivat alkuperäistä Top Gunia, uskaltaisin silti sanoa, että kerrankin yli 35 vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa on onnistunut päihittämään edeltäjänsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Top Gun: Maverick, 2022, Paramount Pictures, Skydance Media, Jerry Bruckheimer Films, New Republic Pictures, Tencent Pictures, TC Productions

Arvostelu: Bleed for This (2016)

BLEED FOR THIS (2016)

Ohjaus: Ben Younger
Pääosissa: Miles Teller, Aaron Eckhart, Ciarán Hinds, Katey Sagal, Amanda Clayton, Daniel Sauli ja Ted Levine
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

En ole erityisemmin kiinnostunut nyrkkeilyelokuvista - tai nyrkkeilystä ylipäätään. En tiedä, mikä lajissa on kierointa: se että kaksi henkilöä vapaaehtoisesti haluavat satuttaa toisiaan ja tietävät, että myös heitä itseään tulee sattumaan, vai että monet maksavat rahaa nähdäkseen, kun nämä kaksi mukiloivat toisensa sairaalakuntoon, vai että sillä tehdään tolkuttoman paljon rahaa? Joka tapauksessa kyseisestä urheilulajista on tehty useita elokuvia. Ensimmäisen Rockyn (1976) ja Clint Eastwoodin ohjaaman Million Dollar Babyn (2004) olen ainakin nähnyt, mutta esimerkiksi viime vuosina ilmestyneet Southpaw (2015) ja Creed (2015) jäivät minulta väliin. Kun näin Bleed for Thisin julisteen, en erityisemmin innostunut, mutta kiinnostuin kuitenkin hieman. Ja ehkä juuri sen takia, kun muut nyrkkeilypätkät olivat jääneet väliin, päätin antaa tälle elokuvalle mahdollisuuden.

1980-luvun lopulla auto-onnettomuuteen joutunut nyrkkeilijä Vinny Pazienze pyrkii palaamaan takaisin kehään.

Päärooli Vinny Pazienzea näyttelee Miles Teller, mikä ei välttämättä kerro hyvää elokuvasta. Yllättävää kyllä, Teller suoriutuu osastaan hyvin. Ehkä oikean ohjaajan kanssa Tellerista tulee esille hyvä näyttelijä, kuten Whiplash (2014) jo osoitti. Hänellä on kuitenkin tuttu ylimielisyys mukana, mutta tässä elokuvassa Tellerin tyyli toimii. Vinny on nimittäin aika itseään täynnä oleva egopullistelija, joka tuntuu uskovan olevansa paras. Nyrkkeily on hänelle kaikki kaikessa ja onnettomuuteen joutuminen tuntuu pilaavan hänen elämänsä totaalisesti. Kenties hauskinta koko elokuvassa on, että Vinnyn viikset pysyvät aina samanlaisina, vaikka elokuva kertookin tarinan pidemmältä ajanjaksolta.
     Aaron Eckhart esittää Kevin Rooneyta, ex-nyrkkeilijää, joka alkoi kouluttamaan Vinnya. Rooneylla on ongelmia alkoholin kanssa, mikä tulee esille muutamaan otteeseen elokuvan aikana. Hänestä tuntuu välillä löytyvän syvyyttä, mutta joskus taas hahmo tuntuu aika ontolta. Eckhart on ihan toimiva roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Ciarán Hinds ja Katey Sagal Vinnyn vanhempina, Amanda Clayton Vinnyn siskona Doreenina ja Daniel Sauli Doreenin Jon-miehenä. Hindsin esittämä Angelo-isästä saa helposti sellaisen käsityksen, että hän välittää enemmän poikansa urasta kuin pojasta itsestään.

Bleed for This perustuu tositapahtumiin ja muistuttaa siitä tietysti heti elokuvan alussa isoin kirjaimin. Alkupuoli menee vielä ihan sujuvasti, kun hahmot esitellään ja näkee nyrkkeilijät kehässä. Sen jälkeinen koulutusosio alkaa esitellä elokuvan oikeaa tunnelmaa, mikä on aika... noh, laimea. Vaikka Vinnyn ja Kevinin kohtauksia on ihan kiva seurata, ja Teller ja Eckhart toimivat yhdessä, jotain elokuvasta selkeästi puuttuu. Tarina tuntuukin lähtevän käyntiin vasta, kun auto-onnettomuus tapahtuu. Se tulee vasta joskus puolen välin kohdalla, jolloin katsojana on saattanut jopa unohtaa, että sellainen on tiedossa. Aluksi Vinnyn kohtalo tuntuu traagiselta; hän ei kykene enää tekemään sitä ainoaa asiaa, mitä hän rakastaa maailmassa, eli nyrkkeillä. Eivätkä naisetkaan erityisemmin innostu hänestä, kun hänen päätään koristaa kummallinen metallihäkkyrä, joka pitää hänen niskansa jollain lailla kasassa. Tunnelma katoaa, kun elokuvasta katoaa onnettomuuden jälkeen samalla tapahtumat.

Jos elokuvaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin se olisi varmaan "puuduttava". Nyrkkeilypätkät ovat toimivia, mutta muuten elokuva vain enemmän tai vähemmän junnaa paikoillaan. Eikä sellaista oikein jaksa katsoa. Ihan hauskana lisänä on, että mukana on aitoja uutiskuvia Vinnyn teoista, mutta eivät ne tietenkään riitä pelastamaan kokonaisuutta. Tekijät eivät selkeästi halunneet tehdä Vinnyn takaisinnoususta eeppistä kuvausta, vaan kaikki tapahtuu ankeasti ja hitaasti, jolloin katsojalle alkaa olla ihan sama, mikä lopputulos on. Ja jos lopputuloksen tietää, niin lähinnä toivoisi, että siihen pääsisi jo. Viihdyttävien osuuksien takia elokuva ei ole huono ja on siinä hyviäkin juttuja, mutta parhaimmillaan Bleed for This on lähinnä vain "ihan kiva". Lopputuloksena on heikko esitys ja kiinnostukseni nyrkkeilyelokuvia kohtaan vain väheni. Voihan se olla, että jonkun mielestä tämä on kova tekele, mutta itselleni se ei vain kolahtanut.

Elokuvan on ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut Ben Younger, joka on tätä ennen ohjannut lyhytelokuvien lisäksi vain elokuvat Boiler Room (2000) ja Prime (2005). Niitä en ole nähnyt, eikä Bleed for This saa minua kiinnostumaan muista Youngerin töistä, sillä paikoitellen tuntuu, ettei hänellä ole oikein silmää elokuvien tekoon. Kuvaus elokuvassa on paikoitellen ihan kauheaa, eikä staattisia kuvia ole kovin montaa. Kamera ei pelkästään heilu, vaan useat kuvakulmat ja kameran asemoinnit ovat huonon näköisiä. Leikkauskaan ei ole mitä parhaimmasta päästä ja joskus leikkaukset ovat todella tönkköjä. Visuaalisia tehosteita ei erityisemmin ole käytetty, mutta äänitehosteilla on tuotu toimivaa tunnetta nyrkkeilyn iskuihin. Musiikista vastaa Julia Holter, mutta kuten hieman arvata saattaa, elokuvan musiikit eivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Bleed for This on heikko ja puuduttava tekele. Sen nyrkkeilykohtaukset ovat elokuvan parasta antia, mutta harmi vain niitä tulee vain muutama ja ne ovat alussa ja lopussa. Tarina tuntuu lähtevän "käyntiin" vasta onnettomuuden tapahtuessa, mutta siinä kohtaa puuduttavuus vasta alkaakin. Lopputulos ei erityisemmin enää kiinnosta katsojaa. Miles Teller on hyvä pääroolissa ja muut menevät siinä sivussa. Kuvaus ja leikkaus ovat vähän sinne päin toteutettuja, eikä ohjaaja Youngerin visio tunnu oikein pääsevän esille. Jos nyrkkeilypätkät uppoavat, niin voihan Bleed for Thisin vilkaista, mutta leffateatteriin en suosittele menemään tämän takia.

Kirjoittanut: Joonatan, 29.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blackfilm.com
Bleed for This, 2016, Verdi Productions, Magna Entertainment, Bruce Cohen Productions, Sikelia Productions, Younger Than You

Arvostelu: War Dogs (2016)

WAR DOGS (2016)

Ohjaus: Todd Phillips
Pääosissa: Miles Teller, Jonah Hill, Ana de Armas, Shaun Toub, Kevin Pollak ja Bradley Cooper
Genre: draama, trilleri
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

En ollut nähnyt War Dogsin mainosta, enkä tiennyt sen tarinaa, kun menin katsomaan sitä. Tiesin, että siinä on pääosassa Miles Teller ja Jonah Hill, ja että sitä mainostettiin komediana, joten ajattelin voivani viihtyäkin elokuvan parissa. Loppujen lopuksi viihdyin, mutten siksi että elokuva olisi muka komedia, vaan siksi, että se on kiinnostava tarina.

Efraim Diveroli houkuttelee vanhan ystävänsä David Packouzin mukaan asekauppiasbisnekseen. Vaikka rahaa virtaa taskuihin, ei kyseinen elämä ole helppoa.

Isoimmassa roolissa nähdään David Packouz, jota näyttelee inhokkini The Divergent Seriesistä (2014-), eli Miles Teller. Tiedän kyllä, että Telleriltä löytyy taitoa, kun ei suostu roskaan, kuten Fantastic Four (2015). Whiplashissa (2014) hän oli oikein mainio ja niin hän on myös tässä. Kyllä Telleristä löytyisi potentiaalia, mutta tuntuu, ettei hän yritä vielä ihan täysillä.
     Efraim Diverolina nähdään Jonah Hill, joka jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Hill toimii komedioissa joskus ja joskus jättää kylmäksi. Yleensä hän joutuu esittämään aika samanlaista roolia, mutta esimerkiksi Superbadissa (2007) ja 21 Jump Streetissa (2012) hän on hyvä. The Wolf of Wall Streetissa (2013) hän todisti, että hänestä löytyisi potentiaalia muuhunkin ja tässä todistaa sen myös. Hillin suoritus hieman itseään täynnä olevana Efraimina on toimiva, mutta hänen hölmö naurunsa tuntui paikoitellen todella urpolta.
     Davidin tyttöystävää, Iziä, esittää Ana de Armas. Vaikka hahmo onkin aika perinteinen päähenkilön nainen, joka joutuu vain olemaan kotona, tietämättä kunnolla, missä hänen miehensä liikkuu, ovat hahmon motiivit etenkin lopussa erittäin ymmärrettäviä. En ole luultavasti nähnyt Ana de Armasia aiemmin, mutta tämän perusteella hän vaikuttaa lupaavalta näyttelijältä.
     Elokuvassa esiintyvät myös Shaun Toub salakuljettaja Marlborona, Kevin Pollak Ralphina, sekä Bradley Cooper Henrynä, jota pidetään asekauppiasbisneksen parhaimpana osaajana.

Kuten lähes kaikki elokuvat nykyään, jotka perustuvat tositapahtumiin, myös War Dogs alkaa tekstillä "Perustuu tositapahtumiin". Elokuvan alussa Davidin kertojaääni selittää katsojille, kuinka hän päätyi rikkaiden ihmisten hieromisesta lakanoiden myyjäksi ja siitä lopulta asekauppiaaksi. Tuttunsa hautajaisissa hän tapaa vanhan ystävänsä Efraimin ja tietenkin he kyselevät toisiltaan kuulumisia ja lopulta käy selville, että Efraim kauppaa aseita yhdysvaltain armeijalle lähi-itään. Efraim tarjoaa hänelle paikkaa yhtiössään ja vaikka aluksi David on ajatusta vastaan, niin suuret rahasummat houkuttelevat ja yhtäkkiä hän huomaakin olevansa Irakissa ja Albaniassa tekemässä asioita, joita ei olisi koskaan kuvitellut tekevänsä

Nimi "sotakoirat" ei tässä tapauksessa tule oikeista koirista sodassa, vaan on yksi nimitys näille asekauppiaille. Elokuvassa nimitys esitellään hieman haukkuvana, mutta Efraimia ja Davidia se ei kiinnosta, sillä mammonaa tulee aina vain lisää. Aluksi kyse on tuhansista ja kymppitonneista, mutta siitä se siirtyy satoihin tuhansiin ja miljooniin. Kun summat ovat jo kymmeniä ja satoja miljoonia, alkaa ihmisellä kasvaa suuruudenhulluus ja luulo, että olisi maailman yläpuolella. Muut ihmiset muuttuvat omissa silmissä vähäarvoisiksi, kun taas oma merkitys kasvaa. Vaikka rahaa olisikin jo niin paljon, että sillä elelisi tyylillä koko loppuelämänsä, niin eihän se ole enää tarpeeksi, kun sitä voi saada lisää. Jos jostain voi huijata huomaamattomasti niin, että itse jää voitolle, niin siten myös toimitaan. Ja kun köyhemmät ihmiset valittavat, niin rahalla heidät saa hiljaiseksi. Ostetaan hienot asunnot tyylikkäistä taloista ja urheiluautoja, ja kuvitellaan, ettei tilanne tulisi koskaan muuttumaan. Elokuvaa luokitellaan komediaksi, mutta sitä se ei omasta mielestäni ole. Siinä on kyllä hauskoja hetkiä, mutta se on silti tavallaan hyvin traaginen tarina. Katsoja kokee hieman ristiriitaisia tunteita siitä, pitäisikö hahmoja kannustaa, sillä tietää heidän tekevänsä väärin.

War Dogsin on ohjannut The Hangover -trilogian (2009-2013) ohjaaja Todd Phillips. Phillips on myös ohjannut esimerkiksi elokuvat Road Trip (2000) ja Starsky & Hutch (2004), joten ei mikään ihme, että monilla voi olla ennakkoluuloja elokuvaa kohtaan. Phillips todistaakin tässä kykenevänsä muuhunkin kuin hassutteluelokuviin, mikä on mielestäni hienoa. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä heiluukin hieman tarpeettomasti. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta parissa kohdassa yhden kuvan sisällä hypitään kummasti. Elokuvassa on käytetty useasti kikkaa, että kertojaäänen ajaksi kuva pysähtyy ja monta kertaa ruutu menee pimeäksi ja siihen tulee lyhyt teksti, joka myöhemmin osoittautuu jonkun (yleensä Efraimin) repliikiksi. Nämä tekstit tuntuvat jakavan elokuvan pienempiin jaksoihin. Äänitehosteet, etenkin aseiden laukaukset, kuulostavat hyviltä. Musiikkia on käytetty erittäin toimivasti elokuvassa.

Yhteenveto: War Dogs on positiivinen yllätys. Se ei ole komedia, niin kuin sitä ymmärtääkseni mainostetaan, vaan enemmänkin vakavampi draamatrilleri. Teller ja Hill vetävät hyvät roolisuoritukset, vaikka Hillin nauru hieman häiritseekin. Elokuvan tapa käsitellä sitä, miten raha muuttuu mielessä sairaudeksi, on todella hyvin mietitty. Useasti elokuvassa näkyvät tekstit mustaa ruutua vasten ovat ihan toimiva lisä, mutta paikoitellen Davidin kertojaääntä kuullaan liikaa. Huomasin, että tämä on Yhdysvalloissa "Rated R", eli suomeksi "alle seitsemäntoistavuotiaat eivät saa käydä katsomassa ilman täysi-ikäistä" -elokuva, mutta Suomessa tämä on kielletty alle 12-vuotiailta. Ero on todella suuri, mutta uskon Suomen ikärajan olevan alhaisempi, koska suurinta osaa kiroilusta ei ole joko käännetty suomeksi tai suomennoksessa on otettu käännösvapauksia "lieventämään" voimakkaimpien sanojen käyttöä. Jos kaipaatte jotain erilaista leffaa kaikkien mäiskimispätkien ohelle, niin tämä on oiva valinta. Sen parissa viihtyi mainiosti, mutten toisaalta usko, että kokisin suurta tarvetta nähdä sitä ainakaan vähään aikaan uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
War Dogs, 2016, Warner Bros, Green Hat Films, The Mark Gordon Company

Arvostelu: The Divergent Series: Allegiant / Outolintu-sarja: Uskollinen (2016)

THE DIVERGENT SERIES: ALLEGIANT (2016)

OUTOLINTU-SARJA: USKOLLINEN

Ohjaus: Robert Schwentke
Pääosissa: Shailene Woodley, Theo James, Miles Teller, Ansel Elgort, Naomi Watts, Octavia Spencer, Jeff Daniels ja Maggie Q
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Kirjasarjafilmatisointien trendiksi on tullut jakaa viimeinen teos kahteen osaan. Lähes tuhatsivuisessa Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjassa (2007) jakaminen tuntui järkevältä ajatukselta, mutta Twilight-sarjan neljännen osan; Aamunkoin (2008) ja Nälkäpeli: Matkijanärhen (2010) jakamiset tuntuivat hieman pakotetuilta ratkaisuilta. Divergent-kirjasarja (2011-2013) on vain trilogia, mutta tietysti elokuvia tulisi neljä (Noh, on olemassa sarjaan liittyvä neljäs kirja Four - 2014, mutta Divergent itsessään on trilogia). Onneksi kyseessä ei ole kuitenkaan "Allegiant - Part 1" ja "Allegiant - Part 2", vaan neljännen elokuvan nimi vaihdettiin Ascendantiksi (2017). Silti pelkäsin hieman, että Allegiantissa (2016) olisi kyse vain turhasta väliosasta, joka ainoastaan pohjustaa loppuskabailua. Kahden edellisen osan uudelleenkatsomisen jälkeen koin olevani valmis näkemään sarjan kolmannen osan ja tänään kävin katsomassa sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia, Divergent (2014) ja Insurgent (2015).

Jeanine on kuollut ja osastojärjestelmä on rikki. Oikeudenkäyntien alkaessa kansa jakaantuu kahteen ryhmään: Johannan uskollisiin ja Evelynin joukkoihin, jotka aloittavat taistelun Chicagon hallinnasta. Samaan aikaan Tris ja Four kumppaneineen päättävät lähteä etsimään kaupunkia ympäröivän aidan toiselta puolelta osastojärjestelmän perustajia.

Shailene Woodley ei pääse kunnolla esille tässä elokuvassa. Hänen hahmonsa Tris on muuttunut yhtäkkiä kansalaisten haluamaksi johtajaksi, mutta hän kuitenkin vetäytyy pois asemasta, ennen kuin hänelle sitä ehditään antaa. Suurimman osan elokuvan alusta Tris on kädet puuskassa ja katsoo maailmansa meininkiä tympeä ilme kasvoillaan. Vasta loppupuolella Tris pääsee jälleen olemaan tarinan päähenkilö.
     Allegiant on nimittäin pääasiassa Fourin show. Kahdessa edellisessä elokuvassa kylmäksi jättänyt Theo James vetää yhtäkkiä hyvin ja hänen hahmonsa mielenkiintoisuustaso nousee koko elokuvan ajan. Four on myös aika äijä vetäessään porukkaa turpaan läpi elokuvan. Toivottavasti seuraavassa elokuvassa Trisin ja Fourin asemat saadaan tasaisiksi, eikä katsojana jää miettimään, että kuka tässä olikaan päähahmo?
     Miles Teller... Miles v*tun Teller. Ihan oikeasti, jos hänen Peter-hahmonsa ei kuole seuraavassa osassa, niin haluan rahat takaisin.
     Ansel Elgortin hahmo Caleb pääsee vihdoin edes jotenkin vauhtiin, eikä enää tarvitse miettiä, miksi hahmo on tungettu mukaan sarjaan.
     Naomi Wattsin Evelyn-hahmo on vain korvike Kate Winsletin Jeanine-hahmolle, mutta se on varmaan tarkoituskin. Evelyn halusi ajaa Jeaninen alas hallitsijan paikalta, sillä hän ei usko siihen, mitä Jeanine edustaa... vain päätyäkseen kopioksi henkilöstä, jota hän niin vihasi.
     Octavia Spencerin Johanna-hahmo pääsee vihdoin hieman enemmän esille tässä elokuvassa. Spencer on oikein hyvä näyttelijä ja toimii tässä yhtä hyvin kuin kaikissa muissa rooleissa, jotka olen häneltä nähnyt. Hyvä Octavia!
     Isoimpana uutena hahmona on Jeff Danielsin esittämä David, joka johtaa Geneettisen hyvinvoinnin virastoa (tai jotain siihen suuntaan) aidan toisella puolella. Danielsin hahmo on todella ennalta-arvattava ja hänen roolituksensa on hyvin kyseenalainen. Itse ainakin mietin, kun hän ilmestyi ruudulle, että "älä ajattele Nuija ja tosinuijaa... älä ajattele Nuija ja tosinuijaa..." Sitä kun näkee jonkun hölmöilemässä Jim Carreyn kanssa (Dumb & Dumber - 1994), niin on häntä vaikea  ottaa tosissaan missään vakavammassa pätkässä.

Edellinen elokuva, eli Insurgent, jäi niin ikään The Maze Runnerin (2014) kaltaiseen cliffhangeriin, jossa jätettiin asiat pahasti kesken. Kaikki mitä Chicagossa tapahtui, osastojärjestelmä jne, olivat vain koe. Insurgentissa ratkaisu ärsytti, mutta onneksi Allegiant tekee siitä loogista ja tuo mukaan hyvää tarinaa, joka tekee koko Divergentin ideasta mielenkiintoisemman.

Allegiant vie muutenkin Divergentin tarinan uudelle tasolle. Elokuva on teemoiltaan paljon synkempi kuin edelliset osat. Alun julmat oikeudenkäynnit näyttävät, etteivät hyviksetkään ole täysin puhtoisia ja pääosien esittäjät näyttävät hyvin kasvoillaan, että heidän mielestään muiden toiminta heidän ympärillään on väärin. Elokuvassa näytetään, mitä on kaupunkia ympäröivän aidan takana ja kerrotaan koko jutun lähtökohdista tarkemmin. Tuntuu, että vasta nykyään elokuvien jatko-osissa käsitellään edellisen osan jättämiä jälkiä kunnolla. Ainoa ongelma jatkumolle on, että muuten tuntuu kuin Allegiant tapahtuisi vain hetken Insurgentin tapahtumien jälkeen, mutta Tris on yhtäkkiä omaksunut sankariroolin, mikä oli vielä hakusessa edellisen osan lopussa. Muuten ei ole alkupuolesta valitettavaa. Ongelmat tulevat vasta loppupuolella, mutta ne katsoja saa huomata itse.

Ohjaaja Robert Schwentke ja yhtiö Summit Entertainment ovat selkeästi vihdoin tietäneet, mitä haluavat The Divergent Seriesiltä ja varman otteen myös näkee. Harmi, että Schwentke ei ohjaa sarjan päätösosaa, kun hänellä on hyvä meno päällä ja harmi, että nyt kun varma ote on löytynyt niin sarja on jo loppumassa. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Musiikki on toimivaa, muttei jää mieleen. Tehosteet ovat myös sarjan parhaimmat, vaikka lentävät alukset näyttävät välillä hieman liian CGI-tehosteilta. Visuaalisesti maailma näyttää vihdoin siltä, miltä toivoisi. Harmi, ettei elokuva menestynyt kunnolla ja seuraavan osan budjettia on leikattu, jotta se toisi omansa takaisin ja yhtiö jäisi voitolle, eli samanlaisia efektejä ei ole varmaan odotettavissa.

Yhteenveto: The Divergent Series: Allegiant on sarjan paras osa. Muutamia heikkoja asioita on mukana, muttei samalla lailla kuin edellisissä. Jos pidit edellisistä osista, niin tämä toimii varmasti. Toimintaa on vihdoin kunnolla - lähitaistelu- ja ampumiskohtaukset toimivat erittäin hyvin, etenkin kun on kyseessä teinihömppäleffa. Vaikka se on vain puolikas viimeisestä osasta, niin se tuntuu siltä, kuin se olisi oma kirjansa alunperin. Ymmärtääkseni elokuvan käsikirjoitus ottaa vapauksia kirjasta, juurikin jotta Allegiant tuntuisi kokonaisemmalta elokuvalta, eikä vain viimeisen osan mainokselta. Elokuva jää silti tietenkin kesken ja isoin taistelu on vielä edessä. Kesää 2017 ja Ascendantia odotellessa...

Kirjoittanut: Joonatan, 8.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.fashiongonerogue.com
The Divergent Series: Allegiant, 2016, Summit Entertainment

Arvostelu: The Divergent Series: Insurgent / Outolintu-sarja: Kapinallinen (2015)

THE DIVERGENT SERIES: INSURGENT (2015)

OUTOLINTU-SARJA: KAPINALLINEN

Ohjaus: Robert Schwentke
Pääosissa: Shailene Woodley, Theo James, Jai Courtney, Kate Winslet, Miles Teller, Ansel Elgort, Zoë Kravitz, Octavia Spencer, Maggie Q ja Naomi Watts
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun Divergent ilmestyi vuonna 2014, niin koko juttu ei oikein kiinnostanut minua, mutta silloin kun jatko-osa Insurgentin (2015) trailereita alkoi näkyä elokuvateattereissa, niin mietin, että näyttääpäs ihan viihdyttävältä teinitoimintahömpältä. Syy, miksi edes katsoin Divergentin oli, että voisin katsoa Insurgentin, ymmärtäenkin siitä jotain. Divergent oli mielestäni ihan kiva ja Insurgentin menin elokuvateattereihin asti katsomaan. Nyt ennen kolmannen osan, Allegiantin (2016), näkemistä, oli tietenkin hyvä virkistää muistia ja katsoa aikaisemmat osat.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa: Divergent.

Tris Prior, Four, Caleb ja Peter pakenevat divergenttejä jahtaavia Jeaninen joukkoja. Samaan aikaan Jeanine löytää osastojärjestelmän perustajien viestin, mutta sen voi avata vain divergentti ja hänen kohteenaan on tietenkin Tris.

Shailene Woodley on edelleen paras näyttelijä elokuvasarjassa. Valitettavasti suurimmaksi osaksi hänen hahmonsa (päähenkilö Tris) vain itkee, eikä pääse oikeuksiinsa elokuvassa. Itkemisen ymmärrän - Trishän menetti vanhempansa edellisessä elokuvassa, kuten myös ampui yhden ystävistään (mitä en edes muistanut, vaikka edellisen osan näkemisestä on kulunut vasta viikko), mutta olisi hahmo voinut tehdä enemmänkin ja muuallakin kuin vain simulaatiossa.
     Theo James on yhtä pöhkö Fourina kuin edellisessä elokuvassa. Hahmon tehtävänä on pääasiassa pelastaa Tris vaaratilanteista ja yrittää estää Trisiä leikkimästä sankaria.
     Jai Courtneyn Eric on yhä todella ärsyttävä hahmo. Tai sitten Courtney on vaan erittäin sietämätön näyttelijä. Ei näyttelijä, eikä myöskään hänen esittämänsä hahmo toimi minulle.
     Myös Miles Tellerin Peter-hahmo pysyy ärsyttävänä. Alussa toivoisi, että Tris oikeasti tappaisi hänet veitsellään ja katsojana pettyy, kun ei näekään k*sipään kuolevan. Myös hahmon tarkoitus elokuvassa on hieman epäselvä, sillä hän vaihtaa puolta kaiken aikaa ja itse ainakin pidin outona, että kukaan ylipäätään haluaa tehdä mitään hänen kanssaan.
     Ansel Elgortin hahmo Caleb tuntuu vielä turhemmalta ja kun hän poistuu yhdessä kohtaa elokuvasta, niin hänen mukanaolonsa unohtaa, kunnes hänet näkee taas seuraavan kerran.
     Mutta kaikkein turhin "tärkeä" hahmo on Kate Winsletin esittämä Jeanine. Suurimmaksi osaksi elokuvaa hahmo on tablettinsa takana, eikä häntä voi mitenkään ottaa uhkaavana. Asiat, joita hän pistää joukkonsa tekemään, tuntuvat kauheilta, mutta hahmo käskyjen takana tuntuu nopeasti luodulta.
     Uutena tuttavuutena on Naomi Watts, jonka hahmolla on jonkinlainen menneisyys Fourin kanssa... Tuolla lailla kirjoitettuna kuulostaa siltä, että kyseessä olisi suhde, mikä tulee Trisille yllätyksenä, mutta voin sen verran paljastaa, että siitä ei (onneksi) ole kyse.

Koko Divergent-sarja tuntuu siltä, että kirjailija Veronica Roth (jonka kirjoja en ole siis lukenut) näki The Matrixin (1999) ja The Hunger Gamesin (2012), ja päätti yhdistää ne. Joku fani voi rauhassa mussuttaa siitä, kuinka Divergent-kirja tuli ennen ensimmäistä Nälkäpeli-elokuvaa - kyseessä on nyt siitä, että miltä konsepti tuntuu minusta. Mukana on samanhenkisiä mielimanipulaatioita, teknologisia härpäkkeitä ja simulaatioita kuin Matrix-sarjassa (1999-2003) ja se on laitettu mukaan teiniseikkailuun, jossa on vahva naispääosa, vierellään huonosti näyttelevä "pretty boy". Vähän niin kuin Nälkäpeleissä. Hyvä puoli Divergentissa on, ettei siinä ole turhaa kolmiodraamaa, vaan rakkaustarina on hyvin selkeä, eikä onneksi ole liian painotettu elokuvassa. Divergent ei kuitenkaan toimi yhtä hyvin kuin Nälkäpelit (2012-2015), vaan on enemmänkin samaa tasoa Maze Runnereiden (2014-) kanssa.

Insurgent jatkuu siitä, mihin Divergent päättyi. Jatkumo on selkeä ja toimiva, vaikka en muistanut, että Peter olisi lähtenyt Trisin ja Fourin mukaan. Ehkä en vain kiinnittänyt tarpeeksi huomiota. Insurgent on toimivampi elokuva kuin Divergent, vaikka sen juoni onkin perinteinen väliosa-tarina. Asiat jatkuvat edellisestä osasta, mutta ne jätetään vielä pahemmin auki, jotta ne voi ratkoa seuraavassa. Tuntuu, ettei tarinassa ole ollut tarpeeksi sisältöä ja siksi mukaan on täytynyt tunkea turhia asioita, kuten Trisin hiustenleikkuu. Sille ei anneta kunnolla mitään selitystä - kunhan nyt vaan oli kiva muuttaa tyyliä. Elokuvaan oli varmasti tehty muitakin turhia asioita, mutta ne ovat onneksi jääneet leikkauspöydällä pois valmiista tuotoksesta ja löytyvät varmaan poistetuista kohtauksista. Voin tietenkin olla väärässä. Aiemmin mainitsemiani simulaatioita on elokuvassa jälleen todella paljon. Ne eivät ärsyttäisi samalla lailla, jos lähes jokaisessa ei yritettäisi vedättää katsojaa.

Elokuvasarjan ohjaus vaihtui Neil Burgerilta Robert Schwentkelle, joka ohjasi myös sarjan kolmannen osan. Schwente ei nimenä ole varmaan kovin tuttu, mutta hän on ohjannut elokuvia, kuten Flightplan (2005), RED (2010) ja R.I.P.D. - Rest In Peace Department (2013). Ohjaajan vaihdos ei tunnu kovin merkittävältä elokuvassa ja elokuvan tyylin on varmaan päättänyt tuotantoyhtiö. Tai sitten Schwentke on pystynyt kunnolla jäljittelemään Burgerin työtä. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Tehosteet eivät ole kovin päätähuimaavia, vaikka Insurgent näyttää ja tuntuu isomman luokan elokuvalta kuin edellinen osa. Musiikki soi taustalla toimivasti, muttei jää mieleen.

Yhteenveto: The Divergent Series: Insurgent on hieman parempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta silti vain "ihan kiva". Mukana on turhia juttuja, mutta paketti on toimivampi ja viihdyttävämpi kuin Divergent. Ehkä yksi syy siihen, että elokuva menee nopeammin eteenpäin on, että maailmaa ei tarvitse selittää alussa. Elokuva on noin 20 minuuttia lyhyempi kuin ensimmäinen osa ja sen myös huomaa, sillä tuntuu kuin elokuva loppuisi juuri, kun sitä on alkanut kunnolla katsomaan. Näyttelijäntyö ei ole erityistä - Woodley varastaa jälleen shown. Elokuvassa on myös paljon hyviä kohtauksia, esimerkiksi kaiken toiminnan ohessa oleva kohtaus, jossa Trisiin ja Fouriin käytetään totuusseerumia, mitä on todella mielenkiintoista katsoa. Loppu jättää hieman kylmäksi, mutta ehkä sitä selvennetään enemmän kolmannessa osassa.

Kirjoittanut: Joonatan, 7.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screencrush.com
The Divergent Series: Insurgent, 2015, Summit Entertainment