Arvostelu: Eternity (2025)

ETERNITY

Ohjaus: David Freyne

Pääosissa: Elizabeth Olsen, Miles Teller, Callum Turner, Da'Vine Joy Randolph, John Early, Olga Merediz, Barry Primus ja Betty Buckley

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Eternity on uusi romanttinen draamakomedia. Pat Cunnane keksi elokuvan idean ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen. Hänen tekstinsä pyöri vuonna 2022 Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. A24 nappasi projektin itselleen, David Freyne valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024. Nyt Eternity on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin leffasta heti, kun luin sen omaperäisestä juonesta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Eternityn sen ensi-iltapäivänä.

Kun Joan kuolee ja päätyy tuonpuoleiseen, hänen täytyy valita viettääkö hän ikuisuutensa ensimmäisen aviomiehensä, sodassa kuolleen Luken, vai toisen aviomiehensä, jääräpää Larryn kanssa.

Elokuvan keskiössä on kolmiodraama, johon kuuluvat Elizabeth Olsenin näyttelemä Joan, Miles Tellerin esittämä Larry ja Callum Turnerin näyttelemä Luke. Joan ja Luke olivat nuoria rakastavaisia, jotka menivät naimisiin, mutta joiden yhteinen elämä katkesi kuin seinään, kun Luke lähti sotaan ja kuoli rintamalla. Leskeksi jäänyt Joan avioitui lopulta uudelleen, Larryn kanssa. Kun Joan ja Larry lopulta menehtyvät ja päätyvät tuonpuoleiseen, Joan kohtaa jälleen Luken, joka on odottanut häntä kuolemastaan asti. Nainen pistetäänkin vaikean valinnan äärelle. Jatkaako suhdetta Larryn kanssa myös kuoleman jälkeen, vai palatako alkuperäisen rakkautensa luokse? Olsen, Teller ja Turner ovat kaikki mainioita rooleissaan ja jokaisen hahmo on oivallinen. Kaikkia kolmea käy sääliksi tässä hankalassa tilanteessa, vaikka samalla jokaisen toiminta tilanteen tiimoilta ärsyttää jossain kohtaa.

     Elokuvassa nähdään myös Da'Vine Joy Randolph ja John Early Annana ja Ryanina, tuonpuoleisen koordinaattoreina, joiden tehtävänä on ottaa vastaan juuri kuolleet ja kaupata heille heidän ikuisuutensa. Tuonpuoleisessa on kyllä vaihtoehtoja mistä valita, mutta koukkuna on, että valintaa ei voi enää vaihtaa, vaan oma ikuisuus on sitten vietettävä alkuperäisessä valinnassa. Randolph on oivallinen Larryn koordinaattorina, joka ei aina vaikuta täysin pätevältä hommaansa. Early on vekkulissa vedossa tämän kilpakumppanina, Lukea edustavana Ryanina. Anna ja Ryan aloittavatkin kilpailun, kumpi pystyy myymään Joanille paremmin ajatuksen ikuisuudesta edustamansa miehen kanssa.

Kuten olen aiemminkin turhautuneena todennut, moderni elokuvakeskustelu on täynnä puhetta siitä, että nykypäivänä ei keksittäisi enää uusia ideoita, vaan kaikki olisi muka pelkkää jatko-osaa ja uudelleenfilmatisointia. Eternity on jälleen hyvä osoitus siitä, että näin ei suinkaan ole asian laita ja kyseessä onkin yksi omaperäisimmistä ideoista romanttiseen draamakomediaan, minkä olen aikoihin nähnyt. Elokuvassa on todella veikeä lähestymistapa kolmiodraamaan ja on aidosti kiinnostavaa seurata, kuinka hommassa käy. Valitseeko Joan yhä Larryn vuosikymmenten suhteen jälkeen, vai haluaako hän viedä loppuun suhteensa Luken kanssa, joka on kuin romanttinen märkä päiväuni? Joanin kokemat rakkaudet näiden miesten kanssa ovat hyvin erilaisia. Luken kanssa jäätiin vielä siihen vaiheeseen, kun ei nähty muuta kuin kaikki ihanat puolet, oli kukkia ja suklaarasioita sun muuta. Larryn kanssa taas rakkaus meni paljon syvemmälle tasolle ja yhdessä on pysytty senkin jälkeen, kun suunnilleen joka toinen asia mitä mies tekee, ärsyttää Joania.

Tämän lisäksi on myös erittäin mielenkiintoista tutustua Eternityn visioon kuoleman jälkeisestä elämästä ja tästä revitäänkin irti runsaasti hyvää huumoria. Mesta on täynnä myyntikojuja, joiden työntekijät yrittävät kaupitella omia ikuisuuksiaan juuri kuolleille ja niitä on tosiaan joka lähtöön ikuisesta rantalomasta loputtomaan museokierrokseen ja avaruusmatkaan. Katsoja pohtii hahmojen kanssa näitä vaikeita valintoja ja niiden parissa elokuva kulkee pääasiassa kuin hujauksessa. Vasta viimeisen puolen tunnin kohdalla Eternity kokee vaikeuksia kuljettaa kertomustaan loppuun, aivan kuin se ei uskaltaisi pitää kiinni yhdestä valinnastaan ja haluaakin näyttää katsojalle kaikki mahdolliset skenaariot.

Elokuvan on ohjannut David Freyne, joka tekee pätevää työtä ilmapiirin kanssa. Freyne on myös auttanut idean isää, Pat Cunnanea käsikirjoituksen lopullisessa muokkauksessa. Cunnanen idea on loistava, mutta tarinan lopetusta ja etenkin sen venytystä olisi voinut vielä miettiä uusiksi. Teknisesti Eternity on hyvin tehty. Leffa on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eternity, 2025, A24, Star Thrower Entertainment

Arvostelu: The Holdovers (2023)

THE HOLDOVERS

Ohjaus: Alexander Payne

Pääosissa: Paul Giamatti, Dominic Sessa, Da'Vine Joy Randolph, Carrie Preston, Brady Hepner, Michael Provost, Ian Dolley, Jim Kaplan, Andrew Garman, Naheem Garcia, Tate Donovan, Gillian Vigman ja Stephen Thorne

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

The Holdovers on ohjaaja Alexander Paynen uusi elokuva. Payne sai idean elokuvaan nähtyään ranskalaisen elokuvan Merlusse (1935). Hän otti yhteyttä käsikirjoittaja David Hemingsoniin, joka oli työstänyt tekstin sisäoppilaitokseen sijoittuvasta televisiosarjasta, jonka Payne oli lukenut. Hemingson ryhtyi muovaamaan tekstiä elokuvaksi Paynen vision mukaan ja Miramax-yhtiö nappasi elokuvan itselleen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2022 ja lopulta The Holdovers sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin mielenkiinnolla sen näkemistä. Maailmalta kantautuneet kehut olivat herättäneet huomioni ja kävinkin uteliain mielin katsomassa The Holdoversin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1970 Bartonin sisäoppilaitoksessa historianopettaja Paul Hunham joutuu jäämään jouluksi kampukselle vahtimaan nuoria opiskelijoita, joilla ei ole paikkaa, minne mennä joululoman ajaksi.

Paul Giamatti on vuosien varrella osoittanut taipuvansa vaikka minkälaisiin rooleihin. Mies on nähty niin draamoissa, komedioissa, seikkailuleffoissa kuin myös kiusallisena venäläisgangsteri-karikatyyrinä The Amazing Spider-Man 2:ssa (2014). The Holdoversissa Giamatti taitaa tarjota koko uransa parhaan roolityön. Hän on häikäisevässä vedossa Paul Hunhamina, tiukkana historianopettajana, joka ei ole järin pidetty opiskelijoiden tai opettajienkaan keskuudessa ja joka on saanut haukkumanimekseen "Mulkosilmä" vaihtelevasti ulospäin pullahtelevien silmiensä takia. Hunham on niitä hahmoja, joiden kanssa voisi tosielämässä olla hyvin haastavaa olla tekemisissä, mutta joka toimii elokuvassa katseltuna erinomaisesti. Tämä sanavalmis ja sääntöjä tarkkaan noudattava opettaja muuttuu kohtaus kohtaukselta pidettävämmäksi ja kun hänestä alkaa pikkuhiljaa aukeamaan muita puolia, Giamatti pääsee tosissaan valloilleen.

     Kun joululoman alkaessa muut nuoret matkaavat takaisin koteihinsa, löytyy Bartonin koulusta muutama opiskelija, joilla ei ole paikkaa minne mennä. Niinpä he jäävät kahdeksi viikoksi koululle Hunhamin valvonnan alle. Näitä hahmoja ovat toisiaan vihaavat Tully (Dominic Sessa) ja Kountze (Brady Hepner), sporttinen Jason (Michael Provost) ja lapset Alex (Ian Dolley) ja Ye-Joon (Jim Kaplan). Nuorista Angus Tully nousee parhaiten esille ja elokuvadebyyttinsä tekevä Sessa tekee hienoa työtä vaativassa roolissa. Tullykin olisi herkästi hahmo, josta on vaikea pitää ja Sessa tasapainottelee jatkuvasti ihailtavasti siinä rajalla, toimiiko lopputulos vai ei. Koululle jää myös vastikään lapsensa menettänyt kokki Mary, jota näyttelevä Da'Vine Joy Randolph on aivan fantastinen osassaan. Randolph ei ole aiemmin juuri säväyttänyt minua, mutta The Holdoversissa hän tulkitsee hahmonsa surua onnistuneen sydäntä särkevästi, enkä ihmettele, jos hän nappaa työllään parhaan naissivuosan Oscarin.

Eipä ole The Holdoversia turhaan kehuttu mahdolliseksi tulevaksi jouluklassikoksi. Vaikka onkin hassua, että tämä jouluelokuva tuodaan Suomeen vasta nyt vuodenvaihteen jälkeen, on vaikea kuvitella parempaa elokuvaa, jolla aloittaa tämä leffavuosi. Kyseessä on erinomainen draamakomedia, jossa molemmat lajityypit kulkevat täydellisesti käsi kädessä ja joka tarjoaakin aikamoista tunteiden vuoristorataa edetessään. Vielä elokuvan alussa on vaikea sanoa, mitä kaikesta olisi mieltä, sillä hahmot ovat omilla tavoillaan niin luotaantyöntäviä persoonia. Kuitenkin kun Hunhamin ja näiden opiskelijoiden yhteinen joulunvietto kampuksella käynnistyy, The Holdovers nappaa tosissaan mukaansa. Hunhamiin ja Tullyyn tykästyy kaiken aikaa enemmän, samalla kun nämä toisiaan enemmän tai vähemmän inhoavat opettaja ja opiskelija alkavat hiljalleen lämmetä toisilleen.

Siitä huolimatta, että hahmot ovat vähän väliä kiroilemassa ja haukkumassa toisiaan, Alexander Payne on saanut luotua hämmentävänkin lämpimän, sydämellisen ja ajoittain suorastaan ihanan hyvän mielen elokuvan, josta voi täysin ymmärrettävästi muodostua joillekin katsojille uusi joulunajan perinne. Vaikka elokuva onkin yhdysvaltalainen, ei Payne tee siitä millään tavalla perinteistä jenkkihöttöä. Hän luo herttaisuutta ja tunteikkuutta omilla tavoillaan, saaden lopputuloksesta vahvemman kuin monista muista lajityypin edustajista. The Holdoversin aikana pääsee nauramaan makeasti ja pidättelemään kyyneleitä moniulotteisten hahmojen takia. Tämä on niitä elokuvia, joiden jälkeen teatterista poistuessa tuntuu siltä kuin olisi uudistunut ihminen ja näkisi maailman erilaisessa valossa. Hymy huulilla ja onnen kyyneleet silmillä tehokkaan katkeransuloisen filmin ansiosta.

Paynen apuna toimii David Hemingsonin upea käsikirjoitus täynnä tarkkaan kirjoitettuja hahmoja, väkevää kerrontaa, hienosti rakennettuja kohtauksia ja herkullisen napakkaa dialogia. Hahmojen väliset keskustelut ovat toinen toistaan kiinnostavampia ja parempia, ja niiden kautta hahmoista selviää monenlaisia asioita, mikä auttaa katsojaa syventymään kaikkeen. Jokaisella on omat suojakuorensa, joiden läpi päästyään katsoja voi ymmärtää heidän motiiveja ja käytöstapojaan. The Holdovers on myös teknisiltä ansioiltaan taitavasti tehty. Se on hyvin kuvattu ja visuaalista ilmettä vahvistaa tietty vanhanaikaisuus. Leffaa katsoessa unohtaa herkästi, että se on tehty 2020-luvulla, sillä se näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi oikeasti tehty vuonna 1970. Lavasteet ja asut ovat vakuuttavat ja maskeeraajat ovat saaneet Giamattin näyttämään onnistuneesti hieman tärähtäneeltä. Vasemmalta oikealle vaihteleva tekosilmä on hupaisa lisävitsi läpi leffan. Äänimaailmakin on oivallisesti työstetty ja Mark Ortonin säveltämät musiikit vahvistavat tunnelmaa. Kaikin puolin siis todella hieno teos, joka kannattaa käydä katsomassa, jos kaipaa lämpöä näinä hyytävinä talvipäivinä. Ihan viimeistään ensi jouluna jokaisen kannattaa katsoa The Holdovers.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Holdovers, 2023, Miramax, CAA Media Finance

Arvostelu: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022)

SAAPASJALKAKISSA: VIIMEINEN TOIVOMUS

PUSS IN BOOTS: THE LAST WISH

Ohjaus: Joel Crawford

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Harvey Guillén, Florence Pugh, Olivia Colman, Ray Winstone, Samson Kayo, John Mulaney, Wagner Moura, Da'Vine Joy Randolph, Anthony Mendez, Kevin McCann, Conrad Vernon ja Cody Cameron

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin Shrek-animaatioelokuville (2001-2010) lisäosana toiminut leffa Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011) oli kehuttu menestys, joka kilpaili parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Alun perin "Puss in Boots 2: Nine Lives & 40 Thieves" -nimellä kulkeneen jatko-osan teko lähtikin heti liikkeelle. Projekti joutui kuitenkin jatkuviin ongelmiin, kun ohjaaja vaihtui pariin otteeseen ja käsikirjoitusta kirjoitettiin uudestaan kerta toisensa perään. Paul Fisher ja Tommy Swerdlow saivat kuitenkin lopulta kasaan kaikkia tyydyttäneen tekstin ja Joel Crawfordin ohjauksessa ääninäyttelijöiden esiintymisen nauhoitus ja elokuvan animointi käynnistyivät keväällä 2021. Nyt Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen lapsesta asti pitänyt Shrek-leffoista ja selvästi enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostuin tietty Saapasjalkakissasta hahmona. Pidin paljon hahmon omasta elokuvasta ja olen siitä asti odottanut jatko-osaa. Juuri kun ehdin jo menettää toivoni, jatko-osa varmistui. Vaikka olinkin skeptinen uudenlaisen animaatiotyylin takia, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta heti ensi-iltapäivänä.

Saapasjalkakissa on seikkailujen varrella menettänyt lähes kaikki yhdeksän elämäänsä ja nyt hänellä on enää yksi elämä jäljellä. Katti lähtee etsimään legendaarista toivomustähteä, saadakseen elämänsä takaisin. Avukseen hän tarvitsee vanhaa liittolaistaan Kitty Pehmotassua ja uutta tuttavuuttaan Perrito-koiraa.

Saapasjalkakissa tekee vihdoin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen paluun valkokankaille ja hahmon äänenä kuullaan tietty edelleen karismaattinen Antonio Banderas. Legendaarinen lainsuojaton ja seikkailusankari on vuosia nauranut päin kuoleman kasvoja, mutta kun Saapasjalkakissa saa tietää, että hänellä on vihoviimeinen elämä tassuissaan, muuttuu ääni kellossa. Myyttien toivomustähti pitää löytää mahdollisimman äkkiä ja uuden seikkailun varrella hahmo päätyy kokemaan varsinaisen henkisen kasvutarinan. Saapasjalkakissan matkaan tarttuvat ensimmäisestä elokuvasta tuttu viekas rosvo Kitty Pehmotassu (Salma Hayek), sekä uusi tuttavuus, innokas terapiakoira Perrito (Harvey Guillén), joka on aidosti sympaattinen ja hauska, vaikka hahmon kohdalla on iso riski, että hauva muuttuisi ärsyttäväksi.

      Oranssi kolli ei kuitenkaan ole ainoa toivomustähden perässä oleva, vaan Saapasjalkakissa, Kitty ja Perrito joutuvat matkansa varrella kohtaamaan taikaesineitä havittelevan Iso-Jaakko Person (John Mulaney), Kultakutrin (Florence Pugh) ja kolme karhua (Olivia Colman, Ray Winstone ja Samson Kayo), sekä palkkionmetsästäjäsuden (Wagner Moura), joka on ajoittain niin hurja ilmestys, ettei ihme, jos perheen pienimmät näkevät punasilmäisestä ja hyytävästi viheltelevästä sudesta painajaisia, sillä myös itse jännitin hahmon ollessa läsnä. Iso-Jaakko Perso taas on vekkulimpi pahis, joka on kylmäsydämisesti valmis pistämään alaisiaan lihoiksi saadakseen haluamansa. Kultakutria ja kolmea karhuakin hyödynnetään hyvin ja tämä erikoinen perhedynamiikka tuo lopulta yllättävää herkkyyttäkin mukaan.

Heti nähtyäni ensimmäisen Saapasjalkakissa-elokuvan ensimmäistä kertaa, olen toivonut sen saavan jatkoa. Jatko-osasta puhuttiin kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana niin vaihtelevaan sävyyn, että jossain kohtaa aloin jo menettää toivoani siitä, että se olisi koskaan tulossa. Olinkin jopa epäuskoinen ensi-iltapäivänä, astellessani elokuvasaliin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta. Samalla olin myös hieman pelokas, sillä vain viikkoa aiemmin ilmestynyt Avatar: The Way of Water (2022) oli osoittautunut valtavaksi pettymykseksi samanlaisen yli kymmenen vuoden odotuksen ja viivästymisten jälkeen. Ilokseni ja suureksi huojennuksekseni voin sanoa, että yhdentoista vuoden odotus todella palkitaan. Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus ei ole vain pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, vaan se myös päihittää ensimmäisen elokuvan! Kyseessä on myös viime aikoina aika yhdentekeviä tusinaleffoja ulos suoltaneen DreamWorks-animaatioyhtiön paras elokuva vuosiin.

Taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin viihdyttävä elokuva nappaa tiukasti mukaansa heti riemukkailla ensiminuuteillaan ja pitää otteessaan läpi vähän päälle puolitoistatuntisen keston. Vauhdikas seikkailu tarjoaa jatkuvasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, joissa on mietitty kaikenikäisiä. Osa huumorista naurattaa varmasti paremmin lapsikatsojia, kun taas jotkut komedialliset tilanteet kutkuttavat enemmän aikuisten nauruhermoja, varsinkin elämiensä menetyksestä masentuvan Saapasjalkakissan ylidramaattinen elämäkriisi. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja paikoitellen aidosti jännittäviä, erityisesti kun aiemmin mainitsemani susi astelee esiin varjoista. Menon ja meiningin keskellä elokuva osaa kuitenkin rauhoittua tarpeen vaatiessa ja syventyä hahmoihinsa ja etenkin heidän motiiveihinsa löytää toivomustähti ensimmäisenä. Elokuva hivuttautuu salakavalasti katsojan ihon alle ja muuttuukin ajoittain aidosti liikuttavaksi. Mukana on myös hyviä opetuksia siitä, että itse kunkin pitäisi välillä pysähtyä pohtimaan asioita, joita jo löytyy itseltä, sen sijaan että on jatkuvasti vain haalimassa ja haluamassa lisää.

Ennen elokuvaa olin varsin skeptinen sen visuaalisesta toteutuksesta. Tekijät ovat nimittäin hylänneet ensimmäisen Saapasjalkakissa-leffan, sekä samalla Shrek-elokuvien animaatiotyylin ja ovat halunneet tehdä Viimeisestä toivomuksesta enemmän Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffaa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) muistuttavan. Vaikka välillä elokuvaa katsoessani tuumin, että olisi ollut kiva, jos animaattorit olisivat pitäytyneet vanhassa tyylissä, lämpenin nopeasti uudelle ulkonäölle. Elokuva onkin lopulta visuaalisesti todella komeaa katseltavaa ja monet kuvat näyttävät suorastaan maalauksellisilta. Kaikki kuvasommittelusta värien ja valojen ja varjojen käyttöön on erittäin tyylikästä. Toimintakohtauksissa on välillä häiritsevää, kun kuvataajuutta vaihdellaan, jolloin välillä kuva liikkuu sulavasti, toisinaan hieman töksähtelevästi. Äänimaailma on myös mainio, vaikka Heitor Pereiran musiikit eivät olekaan yhtä riemastuttavaa rallatusta kuin Henry Jackmanin ykkösosassa. Joel Crawfordin ohjaus on sähäkkää ja Paul Fisherin ja Tommy Swerdlow'n käsikirjoitus on erittäin mainio tarinankerrontaa, replikointia ja hahmokäsittelyä myöten.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on riemastuttava ja suorastaan mahtava koko perheen seikkailu, joka päihittää edellisosan ja on DreamWorksin paras animaatioleffa vuosiin. Elokuva nappaa tiukasti mukaansa vauhdikkaan ja veikeän tarinansa kanssa, tarjoten paljon hupia kaikenikäisille. Aikuiskatsojat voivat huvittua Saapasjalkakissan elämäkriisistä, kun taas lapset voivat kikattaa hassujen hahmojen toilailuille. Huumorin vastapainona on yllättävänkin synkkiä juttuja ja sankaria jahtaava susi voi vihellyksineen ilmestyä vanhempienkin painajaisiin. Toimintaa ei puutu ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja sähäköitä, mutta onneksi leffa malttaa tasaisin väliajoin myös pysähtyä tutkimaan näitä hahmoja ja heidän motiivejaan toivomustähden kanssa. Elokuva onnistuu iskemään tunteisiin yllättävänkin lujaa. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia, vaikka toisinaan vaihteleva kuvataajuus voi häiritä tökkivyydellään. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus osoittautui yli vuosikymmenen odotuksen arvoiseksi leffaksi. Toivottavasti tämän myötä saamme myös vihdoin viidennen Shrek-elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Puss in Boots: The Last Wish, 2022, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: The Lost City (2022)

THE LOST CITY

Ohjaus: Adam Nee ja Aaron Nee

Pääosissa: Sandra Bullock, Channing Tatum, Daniel Radcliffe, Da'Vine Joy Randolph, Patti Harrison, Oscar Nuñez, Héctor Aníbal, Thomas Forbes-Johnson ja Brad Pitt

Genre: seikkailu, komedia, toiminta, romantiikka

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lost City on Sandra Bullockin ja Channing Tatumin tähdittämä seikkailuelokuva. Leffa lähti liikkeelle Seth Gordonin ideasta, jota hän yritti pitkään myydä studioille. Paramount Pictures tarttui projektiin, mutta filmi pysyi silloinkin muutamia vuosia suunnitteluvaiheessa, kunnes sen kuvaukset käynnistyivät vihdoin toukokuussa 2021. Nyt The Lost City saapuu elokuvateattereihin ja itse en ollut etukäteen erityisen innoissani filmistä. Sen juliste näytti aikamoiselta Photoshop-kammotukselta, eikä trailerikaan oikein vakuuttanut. Päätin silti toki käydä katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa ja täytyy heti sanoa, että kyseessä on tähän asti yksi vuoden ilahduttavimmista yllättäjistä. Ja nyt ei ole kyse mistään myöhäisestä aprillipilasta, vaan ihan oikeasti tarkoitan tätä. The Lost City on erittäin viihdyttävä seikkailupläjäys.

Romanttisia seikkailukirjoja kirjoittava Loretta Sage ja hänen kirjojensa kansikuvamallina toimiva Alan päätyvät itse seikkailuun, kun Loretta siepataan auttamaan miljonääri Abigail Fairfaxia löytämään myyttisen Tulikruunun D:n kadonneesta kaupungista ja Alan lähtee pelastamaan häntä.

Sandra Bullock näyttelee Loretta Sagea, aikoinaan arkeologiasta kiinnostunutta naista, joka aviomiehensä kuoleman jälkeen päätyikin kirjoittamaan menestyksekkäitä (ja kiihkeitä) seikkailukirjoja pariskunnasta Angelasta ja Dashista, jotka päätyvät milloin mihinkin ongelmiin erilaisia aarteita etsiessään. Channing Tatum taas esittää Alania, joka toimii Lorettan kirjojen kansikuvien mallina Dashille. Kumpikaan ei ole todellisuudessa seikkailijaa nähnytkään ja niinpä onkin lystikästä seurata kaksikkoa, kun heidät vedetään väkisin mukaan aarteenmetsästysretkelle. Viime vuosien aikana isoissa leffoissa varsin vähän esiintyneet Bullock ja Tatum tekevät mainion paluun. Näyttelijöiden kemiat kohtaavat täydellisesti ja he ovat todella hilpeitä rooleissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Da'Vine Joy Randolph Lorettan kustantajana Bethinä, Patti Harrison Lorettan somepuolta hoitavana Allisonina, Daniel Radcliffe Lorettan sieppaavana miljonääri Abigail Fairfaxina, Héctor Aníbal ja Thomas Forbes-Johnson tämän kätyreinä, sekä Brad Pitt ex-soturi Jack Trainerina, joka lähtee Alanin kanssa etsimään Lorettaa. Radcliffe heittäytyy hauskasti eksentrisen miljonäärin osaan, jolle ei kelpaa "ei" vastaukseksi, jos hän jotain haluaa ja Pitt on suorastaan hulvaton todellisena toimintasankarina. Muutkin sivunäyttelijöistä suoriutuvat passelisti osistaan.

En tosiaan odottanut The Lost Citystä mitään ihmeellistä, kun menin sitä katsomaan ja voi pojat, kun elokuva onnistuikin yllättämään positiivisesti. Se on todella viihdyttävä ja hauska seikkailuleffa, joka pitää hyvin mukanaan alusta loppuun. Pääparin kommelluksia seuraa hymy huulilla, kummankin ollessa viidakossa kuin kalat kuivalla maalla. Vaikka vauhtia ei todellakaan puutu, meno ei koskaan äidy miksikään päättömäksi kohellukseksi, joka alkaisi ärsyttämään, vaan fyysinen komedia riemastuttaa kerta toisensa perään. Lisäksi hahmoille on kirjoitettu kosolti hupaisia repliikkejä ja vuoropuheluja. 

Seikkailun henki on vahvasti läsnä filmissä ja vaikka ensimmäisellä puoliskolla suuri osa ajasta käytetään lähinnä pelastusoperaatioon, vähitellen myös päähahmoja alkaa kiinnostamaan legendojen Tulikruunun löytäminen ennen yhä vain häijymmäksi muuttuvaa Abigailia. Aika käy myös koko ajan vähiin, Tulikruunun ja D:n kadonneen kaupungin sijaitessa saarella, jonka tulivuori on purkautumassa minä hetkenä hyvänsä. Kunnon seikkailuelokuvien tavoin mukana on niin ikivanhojen merkintöjen tulkitsemista aarteen hautaamispaikan löytämiseksi, takaa-ajoja, viidakon keskellä rämpimistä kuin myös tietty orastelevaa romantiikkaa. Osalle loppuhuipennus voi tuottaa pettymyksen kaiken jälkeen, mutta itse pidin sitä mukavan raikkaana ratkaisuna. Leffasta löytyy kuitenkin joitain vikoja tai pikemminkin puutteita ja itse jäin kaipaamaan enemmän itse saaren tarjoamia vaaratilanteita. Nyt päähenkilöt kohtaavat lähinnä iilimatoja kliseisessä, joskin toki hauskassa kohtauksessa. Missä myrkylliset hämähäkit tai käärmeet ja ikivanhat ansat?

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Neen veljekset Adam ja Aaron, jotka pääsevät ensi kertaa tekemään ison luokan Hollywood-filmiä tunnettujen näyttelijöiden kera. Veljekset suoriutuvat hommastaan tyylikkäästi ja pitävät lystikästä tunnelmaa yllä kaiken aikaa. Neet ovat myös työstäneet käsikirjoituksen yhdessä Oren Uzielin ja Dana Foxin kanssa. Nelikon teksti pitää hyvin mukanaan ja sisältää paljon onnistuneita vitsejä. The Lost City on myös mainiosti kuvattu ja leikattu. Viidakkoseikkailujen oivana vastapainona toimivat kaupungissa tapahtuvat kohtaukset, joissa Lorettan kustantaja Beth panikoi kirjailijan löytämisestä, samalla kun Allison julkaisee sosiaaliseen mediaan postauksia #kadoksissa. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet ja erikoistehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma toimii efektejä ja Pinar Toprakin musiikkeja myöten. Elokuvan jälkeen kuitenkin päähän jää soimaan lähinnä Europen todellinen korvamato The Final Countdown.

Yhteenveto: The Lost City on yllättävän ilahduttava seikkailukomedia. Alusta asti saa nauraa yhä vain enemmän ja Lorettan ja Alanin seikkailu tarjoaa runsaasti hauskoja tilanteita. Sandra Bullock ja Channing Tatum ovat nappivalinnat päärooleihin ja heidän kemiansa kohtaavat täysillä. Daniel Radcliffe on veikeä roiston osassa ja Brad Pitt varastaa show'n pelastavana sankarisoturina. Viidakkomatkan varrelle mahtuu monenlaista kommellusta, joskin itse saaren toivoisi tarjoavan enemmän vaaratilanteita. Tämän lisäksi veikkaisin monen katsojan toivovan loppuhuipennukselta hieman enemmän, mutta itse pidin tästä ratkaisusta. Seikkailu pitää hyvin mukanaan läpi keston ja elokuvan voi mielellään katsoa uudelleenkin. Enkä välttämättä panisi pahakseni, jos The Lost City saisi joskus jatkoa. Jos siis kaipaatte energistä ja hauskaa seikkailuleffaa piristämään kevättä, suosittelen erittäin lämpimästi käymään katsomassa tämän elokuvan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost City, 2022, Paramount Pictures, 3dot productions, Exhibit A, Fortis Films