The Last House (2026) - elokuva-arvostelu

THE LAST HOUSE

Ohjaus: Louis Leterrier

Näyttelijät: Wagner Moura, Greta Lee, Riley Chung, Noah Alexander Sosnowski, Emma Ho, Gabriel Chung, Arden Cho, Sid Edwards, Eveline Reynolds-Boison, Audrey Anderson ja Ali Asghar Shah

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 13

The Last House on Netflixin uusi jännityselokuva. Matthew Robinson kehitteli elokuvan idean ja työsti ideansa pohjalta käsikirjoituksen, joka kulki aluksi työnimellä "11817". Tammikuussa 2025 Netflix nappasi projektin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden huhtikuussa. Nyt The Last House on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin sen premissistä. Katsoinkin leffan pari päivää sen julkaisun jälkeen.

Kun loputtomalta tuntuva sade yhtäkkiä alkaa, perheet ympäri maailman huomaavat että normaalin myrskyn sijaan kyse on jostain yliluonnollisesta, mikä estää heitä poistumaan kodeistaan.

The Last Housen keskiössä on Delgadon perhe, joka vetäytyy kotiinsa suojaan sateelta, vain huomatakseen, että sade estää mystisesti heitä poistumasta talostaan. Ovet eivät aukea, eivätkä myöskään ikkunat, aivan kuin taivaalta putoavat vesipisarat muodostaisivat taloa ympäröivän kilven. Perheeseen kuuluvat Jason-isä (Wagner Moura), Ann-äiti (Greta Lee), Ruth-tytär (Riley Chung) ja Graham-poika (Noah Alexander Sosnowski). Hahmot suhtautuvat sopivan eri tavoin tilanteeseen ja periaatteessa, ajatuksen tasolla heidän erilaisten persoonien yhteentörmäyksistä voisi saada aikaiseksi hyviä konflikteja, kun heidän kotinsa muuttuu omituiseksi vankilaksi. Hahmoille kirjoitettu dialogi on kuitenkin vaivaannuttavan jäykkää, saaden jopa yleensä mainiot Mouran ja Leen näyttämään kehnoilta, jopa melkein robottimaisen kömpelöiltä osissaan. 

The Last House on kuin M. Night Shyamalanin nykytuotannon elokuva. Siitä löytyy kiehtova lähtöasetelma omaperäisen mysteerin kera, joka kuitenkin hukkuu kertakaikkisen töksähtelevän toteutuksen alle. Elokuvassa on runsaasti potentiaalia ja mielenkiintoisia ideoita ja vertauskuvia korona-ajan eristykseen, sekä luontoon liittyviin asioihin, luonnonsuojeluun ja luonnon ja ihmisen yhteentörmäykseen. Osaavissa käsissä The Last Housesta voisi kuoriutua oikein mainio selviytymistrilleri satumaisilla elementeillä höystettynä.

Potentiaalisuus tekeekin The Last Housen katsomisesta niin pirun turhauttavaa puuhaa. Aluksi näyttelijöiden jäykkyys ja yleensä hyvien pääosatähtien kömpelö yritys saada tönköt vuorosanat kuulostamaan luontevilta saavat kulmat kohoilemaan. Sitten leffan rytmitys alkaa häiritä. Kohtaukset on leikattu kuin trailereihin. Niistä on silputtu kaikki hengitysvara pois, mikä lisää luonnottomuuden ja robottimaisuuden tunnetta. Napakasta editoinnista huolimatta elokuva muuttuu jopa hieman pitkäveteiseksi. Kestoa on vajaat pari tuntia, mutta lopputulos tuntuu huomattavasti sitä pidemmältä. 

Seuraavaksi silmät alkavat pyöriä kotisohvalla, kun The Last House sortuu siihen pahimpaan temppuun, joista Netflixin nykytuotannot saavat eniten lokaa niskaansa: hahmot pakotetaan selittämään ja toistamaan tilannettaan kohtauksesta toiseen, jotta jopa puhelintaan selaava katsoja pysyy perässä. Silloin tällöin leffa väläyttelee uusia, lähtökohtaisesta kiinnostavia juttuja mukaan, mutta nämä hetket saavat vain turhaantumaan voimakkaammin. Loppua kohti yritetään rakentaa suurta huipennusta, mutta tapa, jolla tarina viedään päätökseensä, tuntuu yhä hölmömmältä, mitä enemmän sitä jälkikäteen pureksii.

Elokuvan on ohjannut Louis Leterrier, jonka filmografia tarjoaa aika ailahtelevan kattauksen, oli kyse sitten mainiosta toimintaraina The Transporterista (2002), kelpuutettavasta taikurileffa Suuresta puhalluksesta (Now You See Me - 2013) tai kertakaikkisen upeasta nukkeanimaatiosarja Tumma kristalli: Vastarinnan ajasta (The Dark Crystal: Age of Resistance - 2019). The Last House valuu harmillisesti listan häntäpäähän, mitä ei toki auta yhtään Matthew Robinsonin kökkö käsikirjoitus tai Adam Goughin heikko editointi. Epätasaisiin puoliin kuuluvat myös ailahteleva kameratyöskentely ja halvan näköiset tietokonetehosteet. Leffan harvoja onnistumisia taas ovat lavasteet, jotka saavat Delgadojen kodin näyttämään ihan oikeasti eletyltä, sekä Yair Elazar Glotmanin säveltämät musiikit, jotka yrittävät parhaansa tuoda mukaan tunnelmaa, kun Leterrier ei siihen kykene.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last House, Yhdysvallat, 2026, 3 Arts Entertainment, Carrousel Studios, Chernin Entertainment, Rocket Science, Thank You Pictures, Thank You Studios

Star Wars: Maul - Shadow Lord, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

STAR WARS: MAUL - SHADOW LORD - KAUSI 1

Luoja: Dave Filoni

Näyttelijät: Sam Witwer, Gideon Adlon, Wagner Moura, Dennis Haysbert, Richard Ayoade, Vanessa Marshall, Chris Diamantopoulos, David W. Collins, Charlie Bushnell, Steve Blum, Dave Fennoy, Keiko Agena, Alastair Murden, Scott Whyte ja John Carroll Lynch

Genre: animaatio, scifi, toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 23 minuuttia - 30 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

George Lucasin luoma avaruusseikkailu Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli maailmanlaajuinen jättihitti, joka synnytti valtavan franchisen täynnä elokuvia, sarjakuvia, videopelejä, leluja ja muuta. Kun Disney-yhtiö osti Lucasfilmin vuonna 2012, yhtiö alkoi tehtailla omia elokuviaan, sekä sarjoja Disney+ -palveluunsa. Vuonna 2025 yhtiö paljasti tekevänsä Darth Maulista omaa animaatiosarjaansa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Star Wars: Maul - Shadow Lordin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Disney+:ssa. Itse olen jo hieman kyllästynyt lähes tauottomaan Star Wars -tulvaan Disney+:ssa, vaikka osa tuotoksista onkin ollut hyviä. En juuri innostunut, kun luin Maulin saavan oman sarjansa, mutta päätin toki katsoa Star Wars: Maul - Shadow Lordin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

On kulunut vuosi kloonisotien päättymisestä, jediritarikunnan tuhosta ja Galaktisen Imperiumin muodostumisesta. Maulin rikolliset bisnekset häiriintyvät, kun hän saa peräänsä ylimotivoituneen poliisin ja paikalle tupsahtaa kaksi karkuteillä olevaa jediä.

Kuten nimestä voikin jo päätellä, Star Wars: Maul - Shadow Lordin keskiössä on punamustanaamainen ja sarvipäinen Maul (äänenä Sam Witwer), alun perin Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) esitelty pahishahmo, joka selvisi kuin ihmeen kaupalla katkaisusta kahtia ja aiheutti animaatiosarja Star Wars: The Clone Warsissa (2008-2020) päänvaivaa niin jedeille kuin entiselle mestarilleen Darth Sidiousille. Nyt kun Galaktinen Imperiumi on ollut vallassa jo vuoden, Maul on päätynyt rikollisille poluille, ottaen kohteekseen muut rikollisjärjestöt, jotka petkuttivat häntä aiemmin. Maul on aina ollut mielestäni kiehtova hahmo ja omassa sarjassaan hän pääsee tietty vieläkin paremmin esille. Sen lisäksi, että on kiinnostavaa katsoa animaatiosarjaa pahishahmosta, sarja ryhtyy hetkittäin tutkimaan, mikä Maulin mieltä piinaa kaiken aikaa.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Maulia seuraavat mandalorialainen Rook Kast (Vanessa Marshall), sähäkkäluonteinen droidi Spybot (David W. Collins) ja dathomirilaiset Icarus (Steve Blum) ja Scorn (Dave Fennoy), kilpailevan rikollisjengin johtaja Looti Vario (Chris Diamantopoulos), paikallinen lainvalvoja Brander Lawson (Wagner Moura) ja hänen uskollinen droidinsa Two-Boots (Richard Ayoade), sekä käsky 66:sta selvinneet ja karkuteillä olevat jedimestari Eeko-Dio Daki (Dennis Haysbert) ja hänen padawaninsa Devon Izara (Gideon Adlon). Sivuhahmoistakin löytyy kiinnostavia hahmoja ja erityisen mainio on ylikomisario Lawson, joka joutuu vaikeaan paikkaan. Hänen pitäisi toki totella Imperiumin tahtoa, mutta kestääkö hänen moraalinsa kahden jedin jahtaamisen Maulin ja tämän jengin lisäksi?

Star Wars: Maul - Shadow Lord osoittautui ensimmäisen tuotantokautensa puolesta oikein mainioksi lisäykseksi alati kasvavaan Tähtien sota -universumiin. On kiinnostavaa sukeltaa tämän kaukaisen galaksin alamaailman pariin, sekä Galaktisen Imperiumin vallan alkuvaiheisiin, kun itse kunkin pitää miettiä lojaaliutensa ja aatteensa uusiksi, mikäli mielii selvitä hengissä. Sen, että kyseessä on animaatiosarja, ei kannata antaa tulla esteeksi, sillä mistään perheen pienimpien lastenohjelmasta ei tosiaan ole kyse, vaan Star Wars: Maul - Shadow Lord uskaltaa uiskennella varsin synkissäkin vesissä. Imperiumin uhka leijuu kaiken aikaa ilmassa, pitäen jo itsessään jännitettä hyvin yllä.

Kauden kymmenen vajaan puolen tunnin mittaista jaksoa voisi helposti katsoa yhden illan aikana, sillä tämä monisävyinen tarina vie niin sujuvasti mukanaan. Rikollisjengin, karkuteillä olevien jedien, Imperiumin sotilaiden ja paikallisten lainvalvojien yhteentörmäys johtaa mielenkiintoisiin dilemmoihin, päätöksiin, yhteistöihin ja konflikteihin. Kaikki ajavat enemmän tai vähemmän omaa etuaan ja jos oma etu vaatii liittoutumista muissa olosuhteissa viholliseksi luokiteltavan tahon kanssa, niin sitten asia on niin. Jännitettä ja panoksia kasvatellaan oivallisesti kauden varrella ja sekaan on ripoteltu runsaasti toimintaa, oli kyse sitten takaa-ajoista, ammuskeluista tai valosapelitaisteluista. Näitä kaikkia kolmea sisältävä finaali on erittäin hyvä päätös kaudelle ja jättääkin innolla odottamaan, mitä jo työn alla oleva toinen tuotantokausi tuo tullessaan.

Visuaalisesti Star Wars: Maul - Shadow Lord on erittäin näyttävä. Periaatteessa sarja pitää yllä Star Wars: The Clone Warsista ja Star Wars: The Bad Batchista (2021-2024) tuttua yleisilmettä. Hahmot näyttävät samoilta, mutta sentään liikkuvat sulavammin kuin The Clone Warsin alkupään hieman jäykemmillä kausilla. Parasta ovat taustat, jotka näyttävät kiehtovasti kuin maalauksilta. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös todella tyylikästä. Äänimaailma on väkevästi rakennettu ja mahtava yksityiskohta on, että Maulin valosapelin ääniin on sulautettu Maulin päästämiä karjahduksia. Tähtien sota -animaatiosarjoja säveltäneen Kevin Kinerin ja hänen lastensa Sean ja Deana Kinerin musiikit tunnelmoivat taustalla mainiosti, sisältäen toki tuttuja melodioita, kuten Mauliin yleensä yhdistettävän, aina yhtä jylhän Duel of the Fatesin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Star Wars: Maul - Shadow Lord, Yhdysvallat, 2026-, Lucasfilm, Lucasfilm Animation

The Secret Agent (O Agente Secreto - 2025) - elokuva-arvostelu

THE SECRET AGENT

O AGENTE SECRETO

Ohjaus: Kleber Mendonça Filho

Näyttelijät: Wagner Moura, Carlos Francisco, Tânia Maria, Enzo Nunes, Robério Diógenes, Roney Villela, Gabriel Leone, Isabél Zuaa, Laura Lufési, Kaiony Venâncio, Maria Fernanda Cândiho, Thomás Aquino, Italo Martins, Igor de Araújo ja Udo Kier

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Secret Agent on Wagner Mouran tähdittämä poliittinen trilleri. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kleber Mendonça Filho työsti leffan käsikirjoitusta usean vuoden ajan ja sai brasilialaiset, ranskalaiset, saksalaiset ja alankomaalaiset elokuvayhtiöt tekemään yhteistyötä projektin rahoittamiseksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 ja maailmanensi-iltansa The Secret Agent sai Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2025, missä se voitti parhaan ohjauksen ja miespääosan palkinnot. Nyt elokuva on saapunut Suomeen, kahden Golden Globe -palkinnon (paras vieraskielinen elokuva ja miespääosa) ja neljän Oscar-ehdokkuuden (paras elokuva, vieraskielinen elokuva, miespääosa ja roolitus) siivittämänä. Itse kiinnostuin The Secret Agentista heti, kun aloin kuulla siitä kehuja maailmalta. Kävinkin uteliaana katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1977 Brasilia on korruptoituneen diktatuurin kourissa. Mustamaalattu professori Armando Solimões matkustaa Recifen kaupunkiin hakemaan poikaansa ja päätyy auttamaan taistossa vaarallisia tahoja vastaan.

Muun muassa Narcos-sarjasta (2015-2017) ja Civil War -elokuvasta (2024) tuttu Wagner Moura näyttelee Armando Solimõesia, entistä professoria, jonka vaimo on kuollut hämärissä olosuhteissa ja joka on vienyt poikansa Fernandon (Enzo Nunes) turvaan tämän isovanhempien luokse. Yrittäessään hakea poikansa ja karata maasta, Armando päätyy kuitenkin auttamaan diktatuurihallitusta vastustavia peitenimellä Marcelo. Moura on mainio roolissaan, tehden hyvää työtä miehenä, joka haluaisi saada tehtyä paljon enemmän kansan eteen. Hän tarjoaa paljon aika vähälläkin, tehden Armandosta saman tien kiinnostavan ja tykättävän tyypin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Carlos Francisco Armandon appiukkona Sr. Alexandrena, Tânia Maria Armandon uutena vuokranantajana ja hänelle myös tehtävän antavana Sebastianana,  Robério Diógenes korruptoituneena poliisikomentaja Euclidesina, Igor de Araújo ja Italo Martins tämän poikina Sergiona ja Arlindona, Roney Villela ja Gabriel Leone palkkatappajakaksikko Augustona ja Bobbina, Maria Fernanda Cândido kapinaliikettä johtavana Elzana, sekä Udo Kier viimeisessä elokuvaroolissaan holokaustiselviytyjä Hansina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan. Maria on erittäin hyvä kommuuniturvapaikkaa pyörittävänä Sebastianana ja Díogenes, Villela ja Leone oikein herkuttelevat niljakkailla hahmoillaan.

1970-luvulla Brasiliaa riepotellut sotilasdiktatuuri on selvästi nyt aihe, joka kiehtoo etenkin paikallisia elokuvantekijöitä. Vuotta aiemmin ilmestyi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-voittaja Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui - 2024) ja nyt The Secret Agent, jotka tutkivat kyseistä aikakautta eri vinkkeleistä ja haluavat selvästi varoittaa maailmaa, ettei vastaavaa kävisi enää uudelleen. Siinä, missä Olen yhä täällä kertoi tavallisen perheen epätoivoisesta taistelusta, saadakseen isänsä takaisin sotilaiden kynsistä, The Secret Agent lähestyy korruptiota eri tavalla, muun muassa metaforien kautta. Elokuva ei hirveästi selittele asioita, mikä saa asiasta sen enempää tietämättömät todennäköisesti tutkimaan ihmeissään esimerkiksi sitä, että mikä ihme on karvajalka, joka potkii ihmisiä leffan ehdottomasti omituisimmassa kohtauksessa?

Elokuvassa on oivallinen jännite yllä heti avauskohtauksesta lähtien, missä paikallisen poliisin moraalit käyvät saman tien selväksi. Heti herää epätoivoinen kysymys siitä, että mitä ihmettä tilanteelle voi tehdä, kun keneenkään ei oikeastaan voi luottaa? Median sensurointi ja ihmisten mielenkiinnon siirtäminen muualle käyvät hyvin selväksi. Kun leffan alkupäässä hain vatsasta löytyy ihmisen jalka, tämä muutetaankin viihteeksi tuomalla Tappajahai (Jaws - 1975) takaisin teattereihin, jotta päästään eroon kysymyksistä "kenelle jalka kuului" ja "miten se päätyi mereen hain sapuskaksi". Oman lisänsä kaikkeen tuo nykypäivään sijoittuvat osiot, joissa opiskelija Flavia (Laura Lufési) tutkii Armandon tapausta, kun tapahtumat ovat jo muuttuneet tilastoiksi muiden joukossa.

Onnistumisistaan huolimatta The Secret Agent ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin moniin muihin, eikä se säväyttänyt samalla lailla kuin Olen yhä täällä vuosi sitten. Isoin syy tähän on elokuvan mielestäni venytetty kesto. The Secret Agentilla on mittaa noin varttia vaille kolme tuntia, joka käy kyllä raskaaksi, eikä vain ikävän aihepiirinsä takia. Elokuvassa on hieman liikaa löysää ja ihan vain sieltä täältä trimmaamalla leffasta saisi napakamman vaikkapa vajaassa kahden ja puolen tunnin kestossa, jolloin sen jännitekään ei rakoilisi samalla tavalla.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Kleber Mendonça Filho, joka kertoo kauhistuttavista asioista varsin velmulla ja piikittelevälläkin tavalla, muuttumatta kuitenkaan mauttomaksi. Filhon teksti on oivaltava, mutta jo käsikirjoitusta olisi voinut vähän tiivistää. Teknisesti The Secret Agent on laadukas. Se on taitavasti kuvattu ja valaistu etenkin yökohtausten aikana. Lavasteilla, puvustuksella ja maskeerauksella 1970-luku on herätetty vakuuttavasti takaisin eloon. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Tomaz Alves Souzan ja Mateus Alvesin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

O Agente Secreto, Brasilia, Ranska, Saksa, Alankomaat, 2025, CinemaScópio Produções, MK Productions, ONE TWO Films, Lemming Film, Arte France Cinéma, MK2 Films, Ad Vitam, Primo Content, Rotor Film, Netflix

Arvostelu: Civil War (2024)

CIVIL WAR

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Kirsten Dunst, Cailee Spaeny, Wagner Moura, Stephen McKinley Henderson, Nick Offerman, Sonoya Mizuno, Jefferson White, Nelson Lee ja Jesse Plemons

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Civil War on Alex Garlandin ohjaama ja käsikirjoittama uutuuselokuva. Garland kirjoitti elokuvaa koronaeristyksessä ja ilmoitti siitä alkuvuodesta 2022. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin pari kuukautta myöhemmin. Civil War sai maailmanensi-iltansa maaliskuussa South by Southwest -festivaaleilla ja nyt elokuva saapuu Suomen teattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Olen pitänyt Garlandin aiemmista töistä paljon ja uuden elokuvan premissi kuulosti kiehtovalta. Ilahduinkin, kun pääsin näkemään Civil Warin jopa kuukautta ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Lähitulevaisuudessa Yhdysvalloissa riehuu uusi sisällissota presidentin johtaman hallinnon ja liittoutuneiden läntisten joukkojen välillä. Joukko toimittajia matkaa halki Yhdysvaltojen kohti Washingtonia, saadakseen uriensa isoimman jutun haastattelemassa sotajalalla olevaa presidenttiä.

Civil War seuraa journalistien ryhmää, jotka kulkevat läpi sotatantereeksi muuttuneiden Yhdysvaltojen mojovan jutun perässä. On Kirsten Dunstin näyttelemä Lee, jota pidetään valokuvaajien keskuudessa elävänä legendana hänen rohkeutensa ja vaativissa tilanteissa napsittujen kuvien takia. On Wagner Mouran esittämä Joel, joka haaveilee pääsevänsä haastattelemaan presidenttiä (Nick Offerman), jota ei olla nähty median edessä kuukausiin. On Stephen McKinley Hendersonin esittämä Sammy, iäkkäämpi toimittaja, joka on huomattavasti kyynisempi operaation onnistumisen suhteen. Ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä on vastikään Priscilla-elokuvan (2023) pääroolissa häikäisseen Cailee Spaenyn näyttelemä nuori Jessie, joka pitää Leetä esikuvanaan ja haluaisi jonain päivänä olla yhtä hyvä kuvaaja. Nelikko on erittäin mainio, niin yksilöinä kuin ryhmänä ja toimittajien matkalle hyppää mukaan erittäin kiinnostuneena. Dunst tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista Leenä, joka on nähnyt jo aika lailla kaiken, eikä enää vähästä hätkähdä, kun taas Spaeny vahvistaa asemansa tämän hetken kiinnostavimpien uusien näyttelijöiden joukossa. Spaenyn Jessie-hahmolle onkin myös kirjoitettu elokuvan paras kehityskaari. Narcos-sarjan (2015-2017) Pablo Escobarina parhaiten tunnettu Moura ja Garlandin Devs-televisiosarjassakin (2020) esiintynyt Henderson istuvat erinomaisesti rooleihinsa. Offerman on mainio diktaattorimaiseksi muuttuneen presidentin osassa ja maininnan arvoinen on myös Dunstin tosielämän miehen Jesse Plemonsin hyytävä roolityö nimettömäksi jäävänä sotilaana.

Siitä lähtien, kun tieto Civil Warin premissistä kävi selväksi, on se muuttunut yhä vain kontroversiaalimmaksi elokuvaksi ja leffan varsinaisen näkemisen lisäksi olen ollut aika lailla yhtä kiinnostunut näkemään, millaisen vastaanoton se tulee saamaan. Yhdysvaltojen poliittinen jakautuma on voimistunut viime vuosien aikana huomattavasti ja kuilu demokraattien ja republikaanien välillä suurenee kaiken aikaa. Asiaa ei yhtään auta jatkuvasti vastakkain olevat presidenttiehdokkaat Joe Biden ja Donald Trump, joista jälkimmäinen on erityisen provosoiva sanoistaan, mikä on vain lietsonut tätä tiettyä kahtia jakautuneisuutta. Tammikuussa 2021 tapahtunut Yhdysvaltain kongressitalon valtaus oli järisyttävä tapahtuma ja herätti jännitettä siitä, voisiko kahden voimakkaasti poliittisesti latautuneen ihmisryhmän välille muodostua niin suuri konflikti, että se sytyttäisi uuden sisällissodan.

Civil War ei suoraan lähde liikkeelle tästä skenaariosta, eikä se lähde nimeämään Nick Offermanin näyttelemää presidenttiä. Elokuva pikemminkin antaa katsojan luoda omat mielikuvansa. Lopputuloksena on aivan mahtava ja todella tiivistunnelmainen kuvaus, mihin tämä jakautuma voisi pahimmillaan johtaa. Yhdysvallat ovat uuden sisällissodan riepoteltavina ja katsoja heitetään säälittä keskelle tätä konfliktia. Elokuva tarjoaa välillä aika rajujakin näkyjä, eikä se juuri ryhdy kaunistelemaan, mitä meno voisi pahimmillaan olla. Osa katsojista takuulla tulkitsee elokuvan lähinnä provosointina, enkä ihmettele, jos moni pistää leffan boikottiin, pitäessään sitä liian ajankohtaisena ja pelottavana. Itse näen sen erinomaisena herättelysoittona, että "hei haloo, ettekö te tajua, että jos jatkatte samaan malliin, tämä voi ihan oikeasti olla tulevaisuutenne!"

Vaikka elokuvan mainokset ovatkin painottuneet lähinnä sotilaisiin, kuten yllä oleva voimakas juliste Vapaudenpatsaan soihdussa lymyilevistä tarkka-ampujista, pidän valtavasti siitä, että varsinainen leffa kertoo tilannetta seuraavista journalisteista ja että elokuva on tarinaltaan road trip -tyylinen ajelu läpi Yhdysvaltojen. Vajaan parin tunnin aikana hahmot päätyvät monenlaisiin eri tilanteisiin, joissa sodan vaikutuksia esitellään monipuolisesti. Joissakin paikoissa esitetään, ettei mitään poikkeavaa ole meneillään ja jotkut kohdatut ihmiset taas tuntuvat koko elämänsä odottaneen tällaista tilaisuutta. Leffa on täynnä purevaa satiiria Yhdysvaltojen menosta, mutta ei suinkaan hauskaa sellaista. Jopa Suomessa katseltuna Civil War on tehokkaan ahdistava kokemus. Taistelukohtauksia ei ole tehty viihteellisiksi, vaan ne ovat epämiellyttävää seurattavaa. Ei elokuva kuitenkaan pelkkää räiskintää ole, vaan sen keskiössä ovat aina nämä neljä ihmistä vaarallisella matkallaan. Henkilödraama on väkevää läpi elokuvan. Kaikki tämä huipentuu aivan fantastiseen finaaliin Washingtonissa, joka ei todellakaan jätä kylmäksi.

Alex Garland ei sitten millään suostu tuottamaan pettymystä. Käsikirjoitushommien jälkeen hänen debyyttiohjauksensa Ex Machina (2014) oli terävä tekoälykuvaus, Hävitys (Annihilation - 2018) oli niin karmiva kuin älykäs tieteiskauhu, Devs-sarja oli onnistuneen koukuttava ja Men (2022) oli häiriintyneisyydessään tehokkaan ravisteleva kokemus. Civil Warissa Garland vakuuttaa jälleen monellakin saraa ja niin hänen käsikirjoituksensa kuin ohjauksensa ovat vahvaa suorittamista. Civil War on myös taitavasti kuvattu ja napakasti leikattu. Vaikka kestoa on alle kaksi tuntia, mikä nykypäivänä tuntuu hämmentävän lyhyeltä, ei leffa kiirehdi lainkaan. Sekaan leikatut valokuvat ovat upea tehokeino. Lavastajat tekevät hienoa työtä läpi elokuvan ja maskeeraajat ovat työstäneet joitain ikävän näköisiä vammoja. Erikoistehosteista näkyy pienehkö budjetti, mutta ne ajavat asiansa. Maisemakuvien taustoille lisätyt tulipalot muistuttavat kaiken aikaa elokuvan maailmantilanteesta. Äänimaisema on todella hienosti rakennettu, mutta Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen. Taisteluja tosin tavallaan jopa tehostaa musiikittomuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Civil War, 2024, A24, DNA Films, IPR.VC

Arvostelu: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022)

SAAPASJALKAKISSA: VIIMEINEN TOIVOMUS

PUSS IN BOOTS: THE LAST WISH

Ohjaus: Joel Crawford

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Harvey Guillén, Florence Pugh, Olivia Colman, Ray Winstone, Samson Kayo, John Mulaney, Wagner Moura, Da'Vine Joy Randolph, Anthony Mendez, Kevin McCann, Conrad Vernon ja Cody Cameron

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin Shrek-animaatioelokuville (2001-2010) lisäosana toiminut leffa Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011) oli kehuttu menestys, joka kilpaili parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Alun perin "Puss in Boots 2: Nine Lives & 40 Thieves" -nimellä kulkeneen jatko-osan teko lähtikin heti liikkeelle. Projekti joutui kuitenkin jatkuviin ongelmiin, kun ohjaaja vaihtui pariin otteeseen ja käsikirjoitusta kirjoitettiin uudestaan kerta toisensa perään. Paul Fisher ja Tommy Swerdlow saivat kuitenkin lopulta kasaan kaikkia tyydyttäneen tekstin ja Joel Crawfordin ohjauksessa ääninäyttelijöiden esiintymisen nauhoitus ja elokuvan animointi käynnistyivät keväällä 2021. Nyt Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen lapsesta asti pitänyt Shrek-leffoista ja selvästi enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostuin tietty Saapasjalkakissasta hahmona. Pidin paljon hahmon omasta elokuvasta ja olen siitä asti odottanut jatko-osaa. Juuri kun ehdin jo menettää toivoni, jatko-osa varmistui. Vaikka olinkin skeptinen uudenlaisen animaatiotyylin takia, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta heti ensi-iltapäivänä.

Saapasjalkakissa on seikkailujen varrella menettänyt lähes kaikki yhdeksän elämäänsä ja nyt hänellä on enää yksi elämä jäljellä. Katti lähtee etsimään legendaarista toivomustähteä, saadakseen elämänsä takaisin. Avukseen hän tarvitsee vanhaa liittolaistaan Kitty Pehmotassua ja uutta tuttavuuttaan Perrito-koiraa.

Saapasjalkakissa tekee vihdoin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen paluun valkokankaille ja hahmon äänenä kuullaan tietty edelleen karismaattinen Antonio Banderas. Legendaarinen lainsuojaton ja seikkailusankari on vuosia nauranut päin kuoleman kasvoja, mutta kun Saapasjalkakissa saa tietää, että hänellä on vihoviimeinen elämä tassuissaan, muuttuu ääni kellossa. Myyttien toivomustähti pitää löytää mahdollisimman äkkiä ja uuden seikkailun varrella hahmo päätyy kokemaan varsinaisen henkisen kasvutarinan. Saapasjalkakissan matkaan tarttuvat ensimmäisestä elokuvasta tuttu viekas rosvo Kitty Pehmotassu (Salma Hayek), sekä uusi tuttavuus, innokas terapiakoira Perrito (Harvey Guillén), joka on aidosti sympaattinen ja hauska, vaikka hahmon kohdalla on iso riski, että hauva muuttuisi ärsyttäväksi.

      Oranssi kolli ei kuitenkaan ole ainoa toivomustähden perässä oleva, vaan Saapasjalkakissa, Kitty ja Perrito joutuvat matkansa varrella kohtaamaan taikaesineitä havittelevan Iso-Jaakko Person (John Mulaney), Kultakutrin (Florence Pugh) ja kolme karhua (Olivia Colman, Ray Winstone ja Samson Kayo), sekä palkkionmetsästäjäsuden (Wagner Moura), joka on ajoittain niin hurja ilmestys, ettei ihme, jos perheen pienimmät näkevät punasilmäisestä ja hyytävästi viheltelevästä sudesta painajaisia, sillä myös itse jännitin hahmon ollessa läsnä. Iso-Jaakko Perso taas on vekkulimpi pahis, joka on kylmäsydämisesti valmis pistämään alaisiaan lihoiksi saadakseen haluamansa. Kultakutria ja kolmea karhuakin hyödynnetään hyvin ja tämä erikoinen perhedynamiikka tuo lopulta yllättävää herkkyyttäkin mukaan.

Heti nähtyäni ensimmäisen Saapasjalkakissa-elokuvan ensimmäistä kertaa, olen toivonut sen saavan jatkoa. Jatko-osasta puhuttiin kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana niin vaihtelevaan sävyyn, että jossain kohtaa aloin jo menettää toivoani siitä, että se olisi koskaan tulossa. Olinkin jopa epäuskoinen ensi-iltapäivänä, astellessani elokuvasaliin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta. Samalla olin myös hieman pelokas, sillä vain viikkoa aiemmin ilmestynyt Avatar: The Way of Water (2022) oli osoittautunut valtavaksi pettymykseksi samanlaisen yli kymmenen vuoden odotuksen ja viivästymisten jälkeen. Ilokseni ja suureksi huojennuksekseni voin sanoa, että yhdentoista vuoden odotus todella palkitaan. Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus ei ole vain pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, vaan se myös päihittää ensimmäisen elokuvan! Kyseessä on myös viime aikoina aika yhdentekeviä tusinaleffoja ulos suoltaneen DreamWorks-animaatioyhtiön paras elokuva vuosiin.

Taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin viihdyttävä elokuva nappaa tiukasti mukaansa heti riemukkailla ensiminuuteillaan ja pitää otteessaan läpi vähän päälle puolitoistatuntisen keston. Vauhdikas seikkailu tarjoaa jatkuvasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, joissa on mietitty kaikenikäisiä. Osa huumorista naurattaa varmasti paremmin lapsikatsojia, kun taas jotkut komedialliset tilanteet kutkuttavat enemmän aikuisten nauruhermoja, varsinkin elämiensä menetyksestä masentuvan Saapasjalkakissan ylidramaattinen elämäkriisi. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja paikoitellen aidosti jännittäviä, erityisesti kun aiemmin mainitsemani susi astelee esiin varjoista. Menon ja meiningin keskellä elokuva osaa kuitenkin rauhoittua tarpeen vaatiessa ja syventyä hahmoihinsa ja etenkin heidän motiiveihinsa löytää toivomustähti ensimmäisenä. Elokuva hivuttautuu salakavalasti katsojan ihon alle ja muuttuukin ajoittain aidosti liikuttavaksi. Mukana on myös hyviä opetuksia siitä, että itse kunkin pitäisi välillä pysähtyä pohtimaan asioita, joita jo löytyy itseltä, sen sijaan että on jatkuvasti vain haalimassa ja haluamassa lisää.

Ennen elokuvaa olin varsin skeptinen sen visuaalisesta toteutuksesta. Tekijät ovat nimittäin hylänneet ensimmäisen Saapasjalkakissa-leffan, sekä samalla Shrek-elokuvien animaatiotyylin ja ovat halunneet tehdä Viimeisestä toivomuksesta enemmän Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffaa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) muistuttavan. Vaikka välillä elokuvaa katsoessani tuumin, että olisi ollut kiva, jos animaattorit olisivat pitäytyneet vanhassa tyylissä, lämpenin nopeasti uudelle ulkonäölle. Elokuva onkin lopulta visuaalisesti todella komeaa katseltavaa ja monet kuvat näyttävät suorastaan maalauksellisilta. Kaikki kuvasommittelusta värien ja valojen ja varjojen käyttöön on erittäin tyylikästä. Toimintakohtauksissa on välillä häiritsevää, kun kuvataajuutta vaihdellaan, jolloin välillä kuva liikkuu sulavasti, toisinaan hieman töksähtelevästi. Äänimaailma on myös mainio, vaikka Heitor Pereiran musiikit eivät olekaan yhtä riemastuttavaa rallatusta kuin Henry Jackmanin ykkösosassa. Joel Crawfordin ohjaus on sähäkkää ja Paul Fisherin ja Tommy Swerdlow'n käsikirjoitus on erittäin mainio tarinankerrontaa, replikointia ja hahmokäsittelyä myöten.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on riemastuttava ja suorastaan mahtava koko perheen seikkailu, joka päihittää edellisosan ja on DreamWorksin paras animaatioleffa vuosiin. Elokuva nappaa tiukasti mukaansa vauhdikkaan ja veikeän tarinansa kanssa, tarjoten paljon hupia kaikenikäisille. Aikuiskatsojat voivat huvittua Saapasjalkakissan elämäkriisistä, kun taas lapset voivat kikattaa hassujen hahmojen toilailuille. Huumorin vastapainona on yllättävänkin synkkiä juttuja ja sankaria jahtaava susi voi vihellyksineen ilmestyä vanhempienkin painajaisiin. Toimintaa ei puutu ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja sähäköitä, mutta onneksi leffa malttaa tasaisin väliajoin myös pysähtyä tutkimaan näitä hahmoja ja heidän motiivejaan toivomustähden kanssa. Elokuva onnistuu iskemään tunteisiin yllättävänkin lujaa. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia, vaikka toisinaan vaihteleva kuvataajuus voi häiritä tökkivyydellään. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus osoittautui yli vuosikymmenen odotuksen arvoiseksi leffaksi. Toivottavasti tämän myötä saamme myös vihdoin viidennen Shrek-elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Puss in Boots: The Last Wish, 2022, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: The Gray Man (2022)

THE GRAY MAN

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Ryan Gosling, Chris Evans, Ana de Armas, Regé-Jean Page, Jessica Henwick, Billy Bob Thornton, Julia Butters, Wagner Moura, Dhanush, Alfre Woodard, Callan Mulvey ja Shea Whigham

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

The Gray Man perustuu Mark Greaneyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. New Regency hankki kirjan elokuvaoikeudet ja pestasi James Grayn ohjaajaksi ja Brad Pittin päätähdeksi. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, vaan siirtyi Sonylle, joka ryhtyi työstämään kirjan pohjalta elokuvaa, jota tähdittäisi Charlize Theron. Nämäkään suunnitelmat eivät edenneet ja leffa siirtyi Netflixiin, jossa ohjaamaan valittiin Russon veljekset Anthony ja Joe. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 ja nyt The Gray Man on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelun valikoimaan. Itselleni Greaneyn kirjat eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin filmistä, kun näin, ketkä ovat ohjanneet sen ja ketkä tähdittävät sitä. Katsoinkin The Gray Manin heti julkaisuviikonloppuna.

CIA:n salainen agentti saa selville palvelunsa synkkiä salaisuuksia ja joutuu korruptoituneen johtajansa palkkaaman tappajan jahtaamaksi.

Ryan Gosling nähdään "harmaana miehenä", joka lusi vankilassa murhasta ja jolle CIA tarjosi armahdusta sitä vastaan, että hän suostuu omistamaan elämänsä CIA:n palveluksessa salaisen Sierra-ohjelman kuudentena agenttina. Siitä hahmon koodinimi Sierra Six. Gosling suoriutuu pätevästi osastaan tehotappajana, joka joutuu itse kohteeksi, kun hän saa selville CIA:n likaisia salaisuuksia. Hänen hahmonsa jää kuitenkin aika mitäänsanomattomaksi tyypiksi, jonka selviytymisen puolesta ei paljoa jaksa välittää. Sixiä yritetään kömpelösti syventää muutamilla takaumilla hänen lapsuudestaan, mutta ne on tönkösti istutettu mukaan, eivätkä herätä katsojassa toivottuja tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Sixiä auttavana CIA-agentti Danina, Marvel-leffojen Captain Americana parhaiten tunnettu Chris Evans Sixiä jahtaavana Lloyd Hansenina, Bridgerton-sarjasta (2020-) tuttu Regé-Jean Page CIA-johtaja Carmichaelina, Jessica Henwick hänen avustajanaan Brewerina, Billy Bob Thornton Sixin pestanneena Fitzroyna, Julia Butters tämän tyttärenä, Narcos-sarjassa (2015-2017) Pablo Escobaria esittänyt Wagner Moura katalana Sosana, Alfre Woodard Sierra-ohjelman perustajana Cahillina, sekä Dhanush palkkatappaja Lone Wolfina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin toimiva ja Evans revittelee mainiosti pahiksena, mutta hahmot jäävät aika etäisiksi, eivätkä Sixin lisäksi muidenkaan kohtalot pahemmin jaksa hetkauttaa.

Hyvällä näyttelijäkaartilla varustettu ja Marvel-elokuvien parhaimmistoa, Captain America: The Winter Soldierin (2014), Captain America: Civil Warin (2016), Avengers: Infinity Warin (2018) ja Avengers: Endgamen (2019) tehneiden Russon veljesten ohjaama The Gray Man kuulosti etukäteen erittäin lupaavalta toimintajännäriltä. Valitettavasti lopputulos on aikamoinen sekasotku, joka ei jaksa napata mukaansa, tarjoa jännitystä, eikä edes erityisemmin viihdytä. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja vaikka kyseessä onkin suoraviivainen ja simppeli vakoojakertomus, katsojana on vaikea pysyä kärryillä, kuka nyt on kenenkin puolella ja miksi kukakin haluaa tehdä niin kuin tekee ja minkä perässä kaikki oikein juoksevat? Elokuva on malliesimerkki kehnosti toteutetusta MacGuffin-tarinasta, jossa koko homma kulkee hahmojen tavoitteleman esineen ympärillä, mutta sillä esineellä ei ole katsojalle liiemmin väliä. Asiaa ei auta leffan pakottava tarve hyppiä ihan koko ajan maasta toiseen. Ensimmäisen tunnin aikana ehditään käydä Yhdysvaltojen ja Englannin lisäksi mm. Thaimaassa, Hongkongissa, Turkissa, Itävallassa, Saksassa, Kroatiassa ja Tšekissä.

Russon veljekset osaavat kyllä tehdä tyylikästä toimintaa ja The Gray Man sisältää muutamat oivalliset käsirysyt ja takaa-ajot, joissa nähdään pari ihan nokkelaakin juttua. Eräs raitiovaunukohtaus eskaloituu kuitenkin vähän liiankin isoihin mittoihin ja mopo karkaa käsistä. Vaikuttavaksi tarkoitettu hetki on enemmänkin koominen. Leffasta löytyy muutenkin tahatonta koomisuutta, esimerkiksi Sixin leikkiessä ihmemies MacGyveriä yhdessä kohtauksessa. Sen sijaan mukaan kirjoitettu huumori esimerkiksi Sixin pakkomielteestä kysellä ihmisten kengänkokoa ei jaksa naurattaa edes ensimmäisellä kerralla. Ja vaikka elokuvan varrelle mahtuu kelvollista toimintaa, ei lopputaistelu jaksa vakuuttaa. Finaalimatsi Sixin ja Lloydin välillä on varsinainen antikliimaksi. Lopputekstien alkaessa ei voi kuin ihmetellä, että Netflix syyti tähän rahaa jopa 200 miljoonaa dollaria.

Mihin lie hurja rahasumma käytettiin - kenties näyttelijöiden palkkoihin - sillä ainakaan elokuvan erikoistehosteissa ne eivät näy. On päivänselvää, kun hahmot patsastelevat vihreää taustakangasta vasten, digitaalisten räjähdysten paukkuessa ympärillä. Aiemmin mainittu ratikkakohtaus huipentuu kiusallisen kökköihin efekteihin. Leffa on pääasiassa kuvattu hyvin, joskin yliampuvat lennokilla kuvatut otokset ovat tahattoman huvittavia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, joskin osaa katsojista voi harmittaa, kuinka liki veretön toimintaraina onkaan kyseessä. Äänimaailma jytisee menevästi ja Henry Jackmanin musiikit säestävät menoa hyvin. Eri artisteilta lainatut kappalevalinnat kuitenkin hämmentävät välillä ajoituksellaan.

Yhteenveto: The Gray Man on potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen heikko toimintajännäri. Yksinkertainen, mutta silti hassun vaikeaselkoinen ja sekava tarina ei jaksa napata mukaansa, eikä liki pahvisista hahmoista jaksa välittää hyvistä näyttelijöistäkään huolimatta. Jatkuva maasta toiseen hyppely, hahmojen hatariksi jäävät motiivit ja muutenkin kömpelö kerronta pitävät katsojaa kummastuneena. Mukaan kirjoitettu huumori ei toimi, mutta tahatonta koomisuutta löytyy esimerkiksi yliampuvien toimintakohtausten muodossa. Muutama toimintakohtaus on ihan menevää mäiskettä, mutta meno ei jännitä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, mutta kehnoja erikoistehosteita katsellessa ei voi kuin pohtia, että mihin elokuvan 200 miljoonan dollarin budjetti oikein käytettiin? On sääli, että Marvelin elokuvauniversumin parhaita tuotoksia tehneet Russon veljekset kompuroivat näin jättisaagan ulkopuolella. The Gray Manin on tarkoitus toimia elokuvasarjan avausosana, mutta itseäni ei ainakaan kiinnosta nähdä tälle jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Gray Man, 2022, Netflix, AGBO, Roth Films, Roth/Kirschenbaum Films, Stillking Films