Näyttelijät: Wagner Moura, Greta Lee, Riley Chung, Noah Alexander Sosnowski, Emma Ho, Gabriel Chung, Arden Cho, Sid Edwards, Eveline Reynolds-Boison, Audrey Anderson ja Ali Asghar Shah
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 13
The Last House on Netflixin uusi jännityselokuva. Matthew Robinson kehitteli elokuvan idean ja työsti ideansa pohjalta käsikirjoituksen, joka kulki aluksi työnimellä "11817". Tammikuussa 2025 Netflix nappasi projektin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden huhtikuussa. Nyt The Last House on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin sen premissistä. Katsoinkin leffan pari päivää sen julkaisun jälkeen.
Kun loputtomalta tuntuva sade yhtäkkiä alkaa, perheet ympäri maailman huomaavat että normaalin myrskyn sijaan kyse on jostain yliluonnollisesta, mikä estää heitä poistumaan kodeistaan.
The Last Housen keskiössä on Delgadon perhe, joka vetäytyy kotiinsa suojaan sateelta, vain huomatakseen, että sade estää mystisesti heitä poistumasta talostaan. Ovet eivät aukea, eivätkä myöskään ikkunat, aivan kuin taivaalta putoavat vesipisarat muodostaisivat taloa ympäröivän kilven. Perheeseen kuuluvat Jason-isä (Wagner Moura), Ann-äiti (Greta Lee), Ruth-tytär (Riley Chung) ja Graham-poika (Noah Alexander Sosnowski). Hahmot suhtautuvat sopivan eri tavoin tilanteeseen ja periaatteessa, ajatuksen tasolla heidän erilaisten persoonien yhteentörmäyksistä voisi saada aikaiseksi hyviä konflikteja, kun heidän kotinsa muuttuu omituiseksi vankilaksi. Hahmoille kirjoitettu dialogi on kuitenkin vaivaannuttavan jäykkää, saaden jopa yleensä mainiot Mouran ja Leen näyttämään kehnoilta, jopa melkein robottimaisen kömpelöiltä osissaan.
The Last House on kuin M. Night Shyamalanin nykytuotannon elokuva. Siitä löytyy kiehtova lähtöasetelma omaperäisen mysteerin kera, joka kuitenkin hukkuu kertakaikkisen töksähtelevän toteutuksen alle. Elokuvassa on runsaasti potentiaalia ja mielenkiintoisia ideoita ja vertauskuvia korona-ajan eristykseen, sekä luontoon liittyviin asioihin, luonnonsuojeluun ja luonnon ja ihmisen yhteentörmäykseen. Osaavissa käsissä The Last Housesta voisi kuoriutua oikein mainio selviytymistrilleri satumaisilla elementeillä höystettynä.
Potentiaalisuus tekeekin The Last Housen katsomisesta niin pirun turhauttavaa puuhaa. Aluksi näyttelijöiden jäykkyys ja yleensä hyvien pääosatähtien kömpelö yritys saada tönköt vuorosanat kuulostamaan luontevilta saavat kulmat kohoilemaan. Sitten leffan rytmitys alkaa häiritä. Kohtaukset on leikattu kuin trailereihin. Niistä on silputtu kaikki hengitysvara pois, mikä lisää luonnottomuuden ja robottimaisuuden tunnetta. Napakasta editoinnista huolimatta elokuva muuttuu jopa hieman pitkäveteiseksi. Kestoa on vajaat pari tuntia, mutta lopputulos tuntuu huomattavasti sitä pidemmältä.
Seuraavaksi silmät alkavat pyöriä kotisohvalla, kun The Last House sortuu siihen pahimpaan temppuun, joista Netflixin nykytuotannot saavat eniten lokaa niskaansa: hahmot pakotetaan selittämään ja toistamaan tilannettaan kohtauksesta toiseen, jotta jopa puhelintaan selaava katsoja pysyy perässä. Silloin tällöin leffa väläyttelee uusia, lähtökohtaisesta kiinnostavia juttuja mukaan, mutta nämä hetket saavat vain turhaantumaan voimakkaammin. Loppua kohti yritetään rakentaa suurta huipennusta, mutta tapa, jolla tarina viedään päätökseensä, tuntuu yhä hölmömmältä, mitä enemmän sitä jälkikäteen pureksii.
Elokuvan on ohjannut Louis Leterrier, jonka filmografia tarjoaa aika ailahtelevan kattauksen, oli kyse sitten mainiosta toimintaraina The Transporterista (2002), kelpuutettavasta taikurileffa Suuresta puhalluksesta(Now You See Me - 2013) tai kertakaikkisen upeasta nukkeanimaatiosarja Tumma kristalli: Vastarinnan ajasta(The Dark Crystal: Age of Resistance - 2019). The Last House valuu harmillisesti listan häntäpäähän, mitä ei toki auta yhtään Matthew Robinsonin kökkö käsikirjoitus tai Adam Goughin heikko editointi. Epätasaisiin puoliin kuuluvat myös ailahteleva kameratyöskentely ja halvan näköiset tietokonetehosteet. Leffan harvoja onnistumisia taas ovat lavasteet, jotka saavat Delgadojen kodin näyttämään ihan oikeasti eletyltä, sekä Yair Elazar Glotmanin säveltämät musiikit, jotka yrittävät parhaansa tuoda mukaan tunnelmaa, kun Leterrier ei siihen kykene.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Last House, Yhdysvallat, 2026, 3 Arts Entertainment, Carrousel Studios, Chernin Entertainment, Rocket Science, Thank You Pictures, Thank You Studios
Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Ludacris, Nathalie Emmanuel, Sung Kang, John Cena, Jason Momoa, Charlize Theron, Jordana Brewster, Daniela Melchior, Alan Ritchson, Brie Larson, Leo Abelo Perry, Scott Eastwood, Rita Moreno, Jason Statham, Helen Mirren, Pete Davidson ja Dwayne Johnson
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12
Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys lippuluukuilla, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osat 2 Fast 2 Furious (2003), Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006), Fast & Furious (2009), Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013), Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015), Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017) ja Fast & Furious 9 (F9 - 2021), sekä lisäosaleffa Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019) olivat kaikki taloudellisia hittejä, vaikka suuri osa niistä saikin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Kymmenennestä elokuva ilmoitettiin jo vuonna 2014, jolloin sen sanottiin toimivan elokuvasarjan päätösosana. Vuonna 2020 ilmoitettiin kuitenkin, että viimeinen elokuva tultaisiin jakamaan kahteen osaan. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Justin Lin, joka oli ohjannut elokuvasarjan kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen ja yhdeksännen osan, mutta kun kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022, jo viikkoa myöhemmin Lin jätti projektin ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Fast & Furious X on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt leffasarjan aiemmista osista vaihtelevasti, mutta viimeisin osa, Fast & Furious 9 oli mielestäni niin heikko ja yliampuvaksi väännetty, että menetin vähäisetkin mielenkiintoni rippeet loppusarjaa kohtaan. Kävin siitä huolimatta katsomassa Fast & Furious X:n heti ensi-iltapäivänä.
Dominic Toretton täytyy suojella perhettään, kun häntä jahtaa Rio de Janeiron ryöstön kohteena olleen rikollispomo Hernan Reyesin kostonhimoinen poika Dante.
Vin Diesel palaa jälleen kerran rooliinsa hurjapää Dominic Torettona, joka elää elämäänsä neljännesmaili kerrallaan, mutta jonka täytyy taas lähteä "viimeiselle" kyydille pelastaakseen perheensä. Diesel on sama yhden ilmeen kivikasvo, jona hänet näissä elokuvissa tunnetaan. Haudanvakavana kaahaava Dom jää hieman tylsäksi tyypiksi, kun hänestä ei enää edes jakseta kaivaa lisää sisältöä. Diesel on toisaalta karismaattinen ratin takana, mutta draamakohtauksiin hänen näyttelijänlahjansa eivät vieläkään riitä.
Aiemmista elokuvista tuttu poppoo on tietty kasassa, joskin esimerkiksi Jason Stathamin näyttelemä Deckard Shaw pidetään lähinnä lyhyenä piipahtamisena, eikä Domin siskoa Miakaan (Jordana Brewster) kauaa ruudulla nähdä. Domin rakas Letty (Michelle Rodriguez), muka-hauska Roman (Tyrese Gibson), tekniikkanerot Tej (Chris "Ludacris" Bridges) ja Ramsey (Nathalie Emmanuel) ja jo parikin kertaa sarjan aikana kuolleeksi luultu Han (Sung Kang) ajavat Domin perässä. Leffasarjalle tyypillisesti aiempien osien pahikset, Domin veli Jakob (John Cena) ja hakkeri Cipher (Charlize Theron) tekevät tällä kertaa yhteistyötä Domin ja kumppaneiden kanssa. Tutut näyttelijät tekevät ailahtelevaa työtä. Osaa ei näytä enää paljoa kiinnostavan sarjassa mukana olo ja etenkin Gibsonin komediapuoli on nyt jo todella väsähtänyttä. Vekkuli Cena on kuitenkin ihan hyvässä vedossa.
Tällä kertaa Dom ja kumppanit saavat vastaansa Jason Momoan näyttelemä Dante Reyesin, Fast & Furious 5:n pahiksen virkaa toimittaneen rikollispomo Hernan Reyesin (Joaquim de Almeida) pojan, joka janoaa tietty kostoa isänsä kuolemasta ja tämän bisnesten kaatamisesta. Siinä, missä Diesel patsastelee yliampuvan vakavana ja Gibson kompuroi komediapuolella, Momoa irrottelee oikeasti yllättävänkin vekkulisti. Hän on kirkkaasti elokuvan parasta antia, tehden Dantesta tehokkaan sairasmielisen pirulaisen, joka luo toimivasti uhkaa hahmoille. Hänen lisäksi uusina hahmoina tavataan muun muassa herra Nobodyltä (Kurt Russell) Viraston johdon käsiinsä ottanut Aimes (Alan Ritchson), herra Nobodyn tytär Tess (Brie Larson) ja autokisaaja Isabel (Daniela Melchior). Kolmikko istuu passelisti osiinsa, joskin heidän hahmonsa ovat hieman kömpelösti kirjoitettuja.
Fast & Furious -elokuvien faneille kymppiosa on tietty pakkokatseltavaa, minkä lisäksi veikkaisin, että se toimii passelisti monille aivot narikkaan -kesäviihdettä etsiville. Jos taas koet, että leffasarjan taso on heikentynyt edetessään ja jos minun tavoin pidit yhdeksättä elokuvaa siihen asti sarjan heikoimpana osana, voin sanoa, että edessä on aika töyssyinen kyyti, josta tekisi mieli hypätä ulos jo ensimetreillä. Fast & Furious X on juuri niin pöljä mekastusraina kuin siltä voikin odottaa, vaikkei tällä kertaa sentään ihan avaruuteen asti lennellä autoilla. Kaikin puolin mammuttimaiseksi paisuva elokuva aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Joillekin katsojille leffa on takuulla mitä parhainta popcornhömppää, mutta itse kyllästyin näkemääni jo tunnin kohdalla. Seuraavat liki puolitoista tuntia onkin aika vaivaannuttavaa katseltavaa.
Kaksi- tai ehkä jopa kolmiosaisen finaalin avausosaksi tarkoitettu Fast & Furious X on venytetty liki kahden ja puolen tunnin mittaan, mutta lopputulos tuntuu pitkälti yli kolmituntiselta, sillä elokuvasarja ei keksi enää mitään uutta, vaan se kulkee tuttuja latuja, toistellen elokuvasarjan turhauttavimpia perisyntejä. Maanläheisinä tyyppeinä esitellyt hahmot ovat muuttuneet superihmisiksi, jotka selviytyvät mistä vain kiipelistä. Jännitys puuttuu kokonaan, kun leffasarja on tehnyt jo selväksi, ettei kukaan kuitenkaan pysy kuolleena ja kun pahiksetkin vaihtavat leiriä hyvien puolelle seuraavassa elokuvassa. Dieselin yrmystä katseesta näkee, että mies luulee ihan oikeasti tekevänsä jotain eeppistä saagaa, joka tultaisiin muistamaan yhtenä elokuvahistorian isoimmista merkkiteoksista. Hän tuntuu olevan täysin sokea sille, millaisia nämä leffat hänen ympärillään ovat ja että sarja kulkee tässä kohtaa enää vaivalloisesti viimeisillä huuruillaan kohti maaliviivaa, jonka paikkaa siirrellään yhä vain kauemmaksi ja kauemmaksi horisonttiin, kun tekijät eivät millään älyä viedä tätä loppuunsa.
Ei kyseessä kuitenkaan mikään täysin umpisurkea pohjanoteeraus ole, vaikka päällimmäisenä tunteena Fast & Furious X jätti minulle vitutuksen. Alun ärtymyksen laannuttua pystyin myöntämään, että Dante Reyes on oikeasti onnistunut ja veikeä pahishahmo, jonka kierot kohtaukset nostavat väkisinkin hymyn huulille. Pahiksesta hölmöksi sivuhahmoksi muutetun Jakob-veljen ja Domin pojan Brianin (Leo Abelo Perry) automatka on ihan viihdyttävää seurattavaa. Alkupäässä nähtävä toimintajakso Roomassa on myös pätevästi tehtyä mäiskettä. Muuten Domin tylsät patsastelut, Romanin ja Tejin vaivaannuttavan epähauskat sanailut ja jatkuvat tarpeettomat ja yksitoikkoiset turpaanvedot saavat leffan laahaamaan. Asiaa ei auta se, että tekijät ovat selvästi katsoneet Avengers: Infinity Waria (2018) tätä tehdessään. Fast & Furious X loppuu todella töksähtävästi ja tarina jää täysin kesken. Mutta siinä, missä Infinity War jätti minut odottamaan Avengers: Endgamea (2019) vesi kielellä, yhdettätoista Fast & Furiousia kohtaan minulta ei löydy enää mitään mielenkiintoa.
Viisi Fast & Furious -elokuvaa ohjannut Justin Lin jätti kymppiosan, kun sitä oli jo kuvattu jonkin aikaa ja hänet korvattiin lopulta aiemmin muun muassa The Transporterin (2002) jaThe Incredible Hulkin (2008) ohjanneella Louis Leterrierillä. Leterrier paisuttaa filmiä turhankin valtavaksi, mutta ei saa oikein luotua mihinkään mitään tuntua. Toimintakohtaukset ovat lähinnä yhdentekeviä ja draamapuoli on huvittavan melodramaattista vetistelyä. Linin ja Dan Mazeaun käsikirjoitus pysyy mukana, vaikkakin Leterrier teki siihen joitain muutoksia. On kiva, että tällä kertaa homma on haluttu pitää hieman hahmoläheisempänä, eikä kyse ole mistään maailmanpelastusoperaatiosta. Teksti on silti aika huteraa höttöä. Sentään Fast & Furious X on teknisiltä ansioiltaan mainio, vaikka leikkauksessa se kaipaisi tiivistämistä ainakin vartilla. Kuvaus on pääasiassa sujuvaa ja autokaahailut ovat kaikin puolin tyylikkäästi toteutettuja. Erikoistehosteet ovat muutamia selviä digiräjähdyksiä lukuun ottamatta komeita ja ääniefektit rymistelevät välillä liiallisenkin metelin puolelle. Brian Tylerin säveltämät musiikit jäävät täysin taka-alalle, elokuvan ollessa täynnä erilaisia pop- ja rap-jumputuksia.
Yhteenveto:Fast & Furious X on liian pitkäksi venytetyn saagan liian pitkäksi tarkoitetun finaalin liian pitkäksi venytetty ensimmäinen osa. Elokuvasarjan kovimmat fanit saavat varmasti rahoilleen vastinetta, mutta jos nämä leffat ovat alkaneet jo kyllästyttämään, ei kymmenes elokuva enää voita takaisin puolelleen. Kyseessä on totaalisen pöljä ja aivan liian mammuttimaiseksi paisuva toimintamekastus, joka aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Roomassa nähtävät kaahailut jaksavat vielä viihdyttää, mutta sen jälkeiset yksitoikkoiset turpaanvedot kyllästyttävät nopeasti. Liki kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu ainakin tunnin pidemmältä, sillä jännitys uupuu kokonaan, eikä elokuvasarjaan keksitä enää oikein mitään uutta. Auki jäävä lopetus ei herätä mielenkiintoa seuraavaa osaa kohtaan, vaan pikemminkin saa pohtimaan, että viimeisillä huuruillaan matelevan elokuvasarjan maaliviiva olisi pitänyt saavuttaa jo aiemmin. Elokuvan kirkkaana valopilkkuna toimii Jason Momoa, joka pitää hauskaa pahishahmo Dante Reyesin kanssa. Karikatyyrimäinen sarjakuvaroisto on täysi vastakohta haudanvakavana patsastelevalle Vin Dieselille. Jos siis pidit aiemmista Fast & Furious -elokuvista, suosittelen katsomaan tämänkin. Jos taas et, niin jätä Fast & Furious X ihan suosiolla väliin.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fast X, 2023, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, One Race Films, Roth/Kirschenbaum Films
Ohjaus: Louis Leterrier Pääosissa: Sam Worthington, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Gemma Arterton, Mads Mikkelsen, Liam Cunningham, Nicholas Hoult, Hans Matheson, Jason Flemyng, Tine Stapelfeldt, Ian Whyte, Pete Postlethwaite, Vincent Regan, Polly Walker, Luke Evans ja Danny Huston Genre: fantasia, toiminta, seikkailu Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 12
Clash of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien taistelu on uudelleenfilmatisointi elokuvasta Jumalten taistelu (Clash of the Titans) vuodelta 1981. Vuonna 2002 tuottaja Adam Schroeder ja käsikirjoittajat John Glenn ja Travis Wright kiinnostuivat tekemään uuden version elokuvasta. Projekti ei kuitenkaan edennyt heidän käsissään, vaan vuonna 2007 se päätyi tuottaja Basil Iwanykille, joka pisti parinkin eri kirjoittajan kautta tarinan uusiksi ja hankki Stephen Norringtonin ohjaajaksi. Norrington ei kuitenkaan ollut mielestään tarpeeksi tietoinen alkuperäisestä filmistä ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Käsikirjoitusta pistettiin taas uusiksi ja lopulta kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2009. Jälkituotannossa syntyi kuitenkin ongelmia, kun studio pakotti tekijöitä muokkaamaan filmistä 3D-version, mitä ohjaaja Leterrier itse on jälkikäteen julkisesti haukkunut. Titaanien taistelu sai maailmanensi-iltansa vihdoin 26. maaliskuuta 2010 - tasan 10 vuotta sitten - ja se oli hitti lippuluukuilla, vaikkei voittanut kriitikoita puolelleen. Itsekin kävin katsomassa filmin, kun se saapui Suomeen ja kyseessä oli itse asiassa ensimmäinen 3D-leffa, minkä näin. Olin kuitenkin hyvin pettynyt elokuvaan ja mielestäni leffan trailerit olivat parempia kuin itse filmi. Vuonna 2015 päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja pidin siitä hieman enemmän kuin aiemmin, muttei se silti ollut mielestäni hyvä. Nyt kun Titaanien taistelu täyttää 10 vuotta, päätin pistää sanonnan "kolmas kerta toden sanoo" testaukseen ja katsoin elokuvan uudelleen.
Antiikin Kreikassa ihmiset ovat päättäneet kääntää selkänsä jumalille ja siitä raivostutaan jumalvuori Olympoksella. Kuoleman jumala Haades uhkaa vapauttaa hirviömäisen Krakenin tuhoamaan ihmiset, jos nämä eivät polvistu jumalten edessä. Nuori kalastaja Perseus päätyy sotilasryhmän mukaan vaaralliselle matkalle löytämään keinon voittaa Kraken.
Pääroolissa Perseuksena nähdään Avatar (2009) -tähti Sam Worthington, joka on näyttelijäkaartin heikoin lenkki. Worthingtonin tympeät ilmehdinnät eivät oikein vakuuta, eikä hän onnistu kertaakaan välittämään kunnon sankarihenkeä suorituksellaan. Hahmonakaan Perseus ei vakuuta ja vaikka hänelle onkin kirjoitettu selkeä motiivi lähteä mukaan seikkailuun, on hän suurimmaksi osaksi aika tylsä matkalainen. Hänestä myös kehkeytyy taistelija turhankin helposti, ottaen huomioon, että hän on pelkkä kalastaja. No okei, hyvin nopeasti käy selväksi, että hän on enemmänkin, mutta se on aika laiska selitys sille, kuinka hän on niin täydellinen kaikessa.
Perseuksen mukaan seikkailuun lähtee urheiden sotilaiden joukko, jotka ovat jokainen enemmän tai vähemmän yksiulotteisia tyyppejä. Sotilaiksi on kuitenkin saatu roolitettua päteviä näyttelijöitä, kuten huikea tanskalaisihme Mads Mikkelsen joukon johtajana Dracona, nuori Nicholas Hoult epävarmana Eusebioksena, Hans Matheson jousiampuja Ixasina ja Game of Thrones-hittisarjasta (2011-2019) tuttu Liam "Davos" Cunningham tuimana Solonina. Cunningham ei ole muuten porukan ainoa Game of Thrones -näyttelijä, vaan myös Hurttaa sarjassa esittävä Rory McCann on yksi sotilaista, mutta hänen osuutensa jää todella pieneksi. Mikkelsen, Hoult ja Cunningham ovat tuttuun tapaansa mainioita, mutta Mikkelsenistä paistaa välillä läpi turhautuminen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa hänelle paljoa sisältöä. He ovat kuitenkin jokainen parempia rooleissaan kuin Worthington, miksi onkin hyvä, ettei Perseus matkaa yksin. Kun Kreikan mytologiasta on kyse, on mukana tietty tunnettuja jumalia, titaaneja ja muita yliluonnollisia hirviöitä. Liam Neeson näyttelee ukkosenjumala Zeusta, kun taas hänen pahaa Haades-veljeään esittää Ralph Fiennes. Kolmas veljeksistä, merten jumala Poseidon (Danny Huston) jää kuitenkin yllättävän minimaaliseen osaan. Neesonista löytyy sopivaa arvokkuutta ja ylhäisyyttä Zeukseksi, mutta häntä on vaikea ottaa tosissaan hohtavan haarniskansa ja hieman hömelön partansa vuoksi. Yleensä loistavia pahisrooleja, kuten Schindlerin listan (Schindler's List - 1993) Amon Göth ja Harry Potter -sarjan (2001-2011) lordi Voldemort tarjoava Fiennes ei kuitenkaan toimi Haadeksena, vaikka ajatuksen tasollahan roolitus on täydellinen. Fiennes osaa yleensä hyödyntää ääntään ja eleitään mestarillisesti, mutta tässä hän tuntuu vievän ne liian pitkälle ja muuttuu lähinnä koomiseksi. Muita jumalia esittävät mm. Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans ja jälleen yksi Game of Thrones -näyttelijä Alexander Siddig. Hirviöolentoja ovat taas esimerkiksi sinisilmäinen djinni (Ian Whyte), karmiva Medusa (Natalia Vodianova), tietäjägraiat (Ross Mullan, Robin Berry ja Graham Hughes), sekä Haadesta palveleva rujo Kalibos (Jason Flemyng). Leffaan on jotenkin kummasti onnistuttu ahtamaan vielä enemmänkin hahmoja, kuten Io (Gemma Arterton), jonka tehtäväksi jää lähinnä selittää kaikki myyttiset jutut hahmoille ja katsojille, Argoksen kaupungin kuningas Kefeus (Vincent Regan) ja kuningatar Kassiopeia (Polly Walker), sekä heidän tyttärensä prinsessa Andromeda (Alexa Davalos), Perseuksen kalastajaisä Spyros (Pete Postlethwaite), tämän vaimo Marmara (Elizabeth McGovern) ja hullu Prokopion (Luke Treadaway). Filmillä on paikoitellen isoja vaikeuksia käsitellä suurta hahmogalleriaansa vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan. Usein mainiot Arterton ja Postlethwaite kokevat siis saman ongelman kuin monet muut elokuvan näyttelijöistä, eikä heille ole keksitty tarpeeksi kunnon tehtävää.
Titaanien taistelusta on tainnut muodostua itselleni jonkin sortin guilty pleasure -elokuva. Tiedostan leffan kehnouden, mutta samalla se onnistuu jollain oudolla tapaa viihdyttämään minua joka katselukerralla enemmän. Lisäksi näin jälkikäteen 10 vuotta myöhemmin katsottuna elokuva tuntuu jopa kelpo fantasiaseikkailulta, kun sitä vertaa myöhemmin ilmestyneisiin samanhenkisiin tekeleihin, kuten Immortalsiin (2011), Herculekseen (2014) ja naurettavan typerään Gods of Egyptiin (2016). Ei tässä todellakaan mitään uutta Taru sormusten herrasta -mestariteosta (The Lord of the Rings - 2001-2003) saada aikaiseksi, eikä Titaanien taistelu yllä edes pöhkön 300-pullistelupätkän (2006) tasolle, mutta jatkuva eeppinen audiovisuaalinen mekastus pitää tarpeeksi toimivasti yllä mielenkiinnon tapahtumia kohtaan elokuvan lyhyen keston ajan. Kun mukana on hirviöitä ja jumalia, on osuvaa, ettei elokuva hillitse itseään yhtään, vaan painelee täysillä menemään, pistäen hahmot taistelemaan niin manalan demoneita kuin jättimäisiä skorpioneja vastaan. Pari vitsiäkin kaiken menon ja meiningin keskellä ehditään murjaista, mutta ne naurattavat lähinnä mauttomuudellaan.
Jos joku sanoisi (kuten varmasti sanookin), että tämä elokuva on täyttä kuraa, en ihmettelisi yhtään. Titaanien taistelu on yliampuviin sfääreihin paisuteltu fantasiaraina, minkä ohut juoni kerrotaan kömpelösti ja kiirehtien, sen hahmot ovat tylsän yksiulotteisia, eikä katsoja luultavasti muista mitään elokuvasta enää seuraavana päivänä. Jokin tässä leffassa saa minut silti palaamaan sen äärelle aina tasaisesti viiden vuoden välein ja joka kerralla huomaan nauttivani siitä jollain kierolla tavalla enemmän kuin aiemmin. Kreikan mytologia on aina kiehtonut minua, etenkin silloin kun elokuva ilmestyi ("Percy Jackson" -kirjat, 2005-, olivat kova juttu tuossa vaiheessa) ja vaikka leffa lähinnä vain lainaa tunnetuimmat oliot ja hyödyntää niitä omilla tavoillaan, jokin siinä silti viehättää minua. Esimerkiksi olen aina pitänyt Medusaa yhtenä kaikkien aikojen karmivimmista taruolennoista ja siitä syystä Titaanien taistelun kohtaus Medusan temppelissä saa jännittämään joka kerta. Harmillisesti itse suuri pohjustettu finaali tuottaa aikamoisen pettymyksen ja kaiken elokuvan rakentaman Kraken-kohun jälkeen homma ratkaistaan turhankin helposti.
Filmin ohjaajana pyörii tosiaan Louis Leterrier, joka on aiemmin tehnyt mm. supersankaripläjäys The Incredible Hulkin (2008). Tässä Leterrier vie massiivisuuden vielä isommalle tasolle ja tuntuukin, että hän on pyrkinyt lähinnä tekemään helppoa viihdettä, eikä ohjauksesta löydy edes yritystä tehdä kovinkaan varteenotettavaa filmiä. Travis Beachamin, Phil Hayn ja Matt Manfredin kyhäämästä käsikirjoituksesta voi huomata, kuinka tarina on muuttunut pitkän tekoprosessin vaiheilla moneen eri suuntaan ja siihen on jatkuvasti lisätty uusia puolia, vaikkeivät ne oikeasti mahtuisikaan mukaan. Käsikirjoitus on pöljä ja sisältää useita naurettavan huonoja repliikkejä. Titaanien taistelu on kuitenkin visuaalisesti tyylikkään näköinen, vaikka jotkut efekteistä ovatkin kärsineet vuosien varrella. Elokuvassa on yllättävänkin näyttäviä kuvia, vaikka laajat maisemakuvat sotilasjoukon matkasta tuovat vähän liiankin vahvasti mieleen Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) samanlaiset upeat otokset. Leikkaus on ihan sujuvaa kohtausten sisällä, eivätkä toimintakohtaukset ole onneksi pilkottu epäselväksi mössöksi. Lavasteet ovat todella hienosti toteutetut ja puvustustiimi on tehnyt loistotyötä hahmojen asujen kanssa. Maskeerauksetkin ovat tyylikkäästi luodut. Ääniefektit ovat mahtipontisia ja äänekkäitä, ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit vain lisäävät eeppisyyden tuntua. Djawadi muuten sävelsi myös Game of Thronesin musiikit. Lisäksi hauskana faktana kerron, että suosikkiyhtyeeni Musen laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn oli alunperin tarkoitus säveltää elokuvan musiikit. Kiertueen vuoksi hän joutui kuitenkin jättämään leffan.
Yhteenveto:Titaanien taistelu on todella keskinkertainen, mutta silti ihan viihdyttävä fantasiapläjäys. Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mihin on haluttu ahtaa mahdollisimman paljon hahmoja, tapahtumia ja hirviöitä, jolloin leffa kiirehtii minkä kerkeää, eikä siitä löydy tilaa hengittää tai syventää sen valtavaa hahmogalleriaa. Taistelukohtaukset ovat kuitenkin oikein meneviä ja on jatkuvasti mielenkiintoista nähdä, millaisen uuden mörön tekijät tuovat ruudulle. Kohtaus Medusan temppelissä on leffan ehdottomia huippuhetkiä. Hirviöt ovatkin pääasiassa tyylikkäästi toteutettuja, mutta harmillisesti elokuvan isosti pohjustama Kraken tuottaa lopulta valtavan pettymyksen. Käsikirjoitus on aika kömpelö ja siihen kirjoitetut repliikit - etenkin vitsit - ovat usein kehnoja. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan epätasaisesti. Mads Mikkelsen, Nicholas Hoult ja Liam Cunningham hoitavat hommansa oivallisesti, mutta Sam Worthington on huono pääroolissa. Yllättäen myös Liam Neeson ja Ralph Fiennes tarjoavat oudon heikot roolityöt. Titaanien taistelu ei ole hyvä elokuva, mutta jokin siinä ja etenkin Kreikan mytologiassa kiehtoo itseäni ja viihdyn tämän parissa joka kerralla hieman enemmän.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Clash of the Titans, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, Thunder Road Pictures, The Zanuck Company, Moving Picture Company
Ohjaus: Louis Leterrier Pääosissa: Edward Norton, Liv Tyler, William Hurt, Tim Roth, Tim Blake Nelson ja Ty Burrell Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 12
Vaikka The Incredible Hulk on Marvel Cinematic Universen (2008-) toinen osa ja aikajanalla se tapahtuu Iron Manin (2008) jälkeen, näin sen silti ensin. Silloin MCU oli vasta aluillaan, joten ihan ymmärrettävää, ettei ollut erityisemmin tietoa, kummin päin elokuvat pitäisi katsoa. Näin The Incredible Hulkin ensimmäisen kerran vuokralta, jonka jälkeen sain sen DVD:nä ja nyt omistan sen Blu-rayna. MCU:n uusin osa,Doctor Strange (2016), ilmestyy muutaman kuukauden päästä, joten sitä ennen täytyi käydä läpi sarjan aiemmat kaksitoista osaa - Captain America: Civil Warin (2016) olinkin tosin jo arvostellut, kun se ilmestyi keväällä.
Bruce Banner yrittää viettää hiljaiseloa Brasiliassa, mutta armeija löytää hänet jälleen, jolloin on aika muuttua Hulkiksi.
Nykyään Mark Ruffalo on monien mielestä "se" Bruce Banner/Hulk, mutta ennen häntä MCU:ssa hahmoa esitti Edward Norton. Nortonin suoritus on hyvä, muttei ihan täysin onnistunut. Paikoitellen tuntuu, ettei näyttelijä itse osaa ottaa asioita vakuuttavan vakavasti, jolloin lähinnä vain synkistelee. Monessa kohtaa hänen suorituksensa on kuitenkin hyvä ja hän on ihan toimiva valinta Banneriksi. Hahmoa on lähestytty mielenkiintoisella tavalla ja Brucesta näkee, kuinka hän oikeasti kärsii ongelmastaan ja että tekisi kaikkensa päästäkseen siitä eroon. Brucen tyttöystävää, Betty Rossia, esittää Liv Tyler. Tylerin olemus ja ääni sopivat täydellisesti Arwen-haltialle The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003), mutta tähän hän ei ole kaikkein paras valinta. Välillä hän vetää dramaattisuutensa hieman yli, mikä itseäni ainakin häiritsee. Bettyn isää, kenraali Rossia, näyttelee William Hurt, joka sopii osaansa mainiosti. Hän on kaikin puolin toimiva roolissaan, hahmona joka on sokaistunut periaatteelleen, eikä kykene ymmärtämään enää, että Bruce on oikea ihminen, eikä vain vihreäksi jättiläiseksi muuttuva tappokone. Kenraali Ross haluaa vangita Bannerin ja hyödyntää tämän voimia armeijan käytössä, mihin Bruce ei tiedemiehenä suostu. Kenraali Rossin lisäksi Hulk-jahtiin lähtee Emil Blonsky, jota näyttelee Tim Roth. Alkupuolella hahmo on hyvä, kuten myös Rothin näyttelijänsuoritus, mutta loppua kohti kumpikin heikkenee huomattavasti. Brucea yrittää auttaa herra Blue, eli tohtori Samuel Sterns, jona nähdään Tim Blake Nelson. Hahmo tulee kunnolla mukaan vasta loppupuolella. Silti Sternsin innostus Hulk-voimien hyödyntämiseen tuodaan oivasti esille. Elokuvassa nähdään myös Modern Family -sarjasta (Modern Family - 2009-) tuttu Ty Burrell pienessä roolissa.
Tekijät olivat päättäneet, ettei Hulkin alkutarinaa kerrottaisi taas uudestaan, jotta päästäisiin nopeammin itse tarinaan. Tämä on hyvä ratkaisu, eikä minun mielestäni tarvitsekaan nähdä pitkän kaavan kautta, miten Bruce altistuu gammasäteelle ja huomaa itsessään uusia puolia suuttuessaan. Toki elokuvassa nähdään kuitenkin lyhyesti kyseinen gammakokeilu, jonka takia Bruce kärsii vihreäksi jätiksi muuttumisesta, mutta se tapahtuu alkutekstien aikana, jolloin itse elokuva voi keskittyä muuhun. Elokuvan alussa Bruce on löytänyt uuden elämän Brasiliasta. Hän on töissä tehtaalla ja on alkanut jo asettua aloilleen. Samalla hän yrittää tutkia, miten pääsisi eroon ongelmastaan. Pienen vahingon takia Bruce paljastuu armeijalle, joka saapuu Brasiliaan hoidellakseen Hulkin. Tästä alkaa takaa-ajo läpi elokuvan.
Monet ovat kritisoineet tätä elokuvaa, mitä en todellakaan ymmärrä. Se on mielestäni oikein viihdyttävä, vaikkei olekaan millään lailla täydellinen. Ja jos tätä vertaa Ang Leen vahingossa pieraistuun paskaläjään nimeltä Hulk (2003), niin tämähän on mestariteos! The Incredible Hulk on paikoitellen hidastempoinen, mutta se ei tarkoita, että se olisi tylsä. Taistelukohtaukset toimivat ja monet kohdat ovat jännittäviä. Mukana on myös hieman romantiikkaa ja surullisuutta. Elokuvan voi helposti jakaa kolmeen osaan: Rocinha, Virginia ja New York. Jokaisessa on omat seikkailunsa ja jokainen loppuu taisteluun. Pidän erityisesti siitä, että alkupuolella Hulkin näkemistä säästellään vielä ja tehtaalla käytävässä taistelussa hahmoa ei nähdä vielä kunnolla. Kun Hulk vihdoin näkyy kokonaisuudessaan, niin kyllä on katsoja tyytyväinen. New Yorkissa elokuva valitettavasti heikkenee hieman. Vaikka mielestäni on hienoa, että Hulkilla on vihdoin kunnon vastus, niin silti tämä Abomination-hirviö tulee hieman puskista ja hän on jälleen sellainen pahis, jonka repliikit ovat tasoa: "Olen nyt supervahva ja koska hyviksen rooli on jo viety, niin minusta tulee pahis ja aion tappaa Hulkin, koska olen niin vahva!" Silti pakko myöntää, että ihan viihdyttävää mätkimistä lopputaistelu kuitenkin on.
Elokuvan on ohjannut Louis Leterrier, jolla on hyvä visio, miten Hulk esitetään elokuvassa. Hahmon traagisuutta on korostettu ja kun Bruce suuttuu, niin fanit pääsevät riemastumaan, kun Hulk pistää paikkoja maan tasalle. Aiemmin ajattelin vain, että siinä se Hulk hieman heittelee porukkaa menemään, mutta nykyään kun katson elokuvaa, niin yllätyn, kuinka monet siinä mahdollisesti kuolevat. Kuolemia ei tietenkään kovin tarkkaan näytetä, koska elokuva on haluttu pitää mahdollisimman nuorisoystävällisenä. The Incredible Hulk on kuvattu ja leikattu mainiosti ja sen äänimaailma on vaikuttava. Samaa ei valitettavasti voi sanoa tehosteista... Visuaalinen ilme on kärsinyt pahasti vuosien varrella. Itse Hulk näyttää monissa kuvissa hienolta, mutta etenkin Abomination näyttää lähinnä vanhan tietokonepelin päävastukselta, vuoden 2008 grafiikoilla. Myös monet helikopterit ovat selkeästi tietokoneella toteutettuja. Veikkaan, että visuaalisen ilmeensä puolesta tätä voi olla hieman vaikea katsoa tosissaan kymmenen vuoden päästä tai jopa aiemmin.
The Incredible Hulkissa nähdään tietty "easter eggsejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi Stark Industriesin logo nähdään pariin otteeseen elokuvan aikana, kuten myös SHIELD:n logo; Captain Americaan viitataan puhumalla supersotilasseerumista, jota testattiin toisen maailmansodan aikana; alkuperäisen Hulkin, eli Lou Ferrignon, voi nähdä yhdessä kohtauksessa, sekä tietysti Stan Lee tekee cameonsa.
Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Valitettavasti se on myös huono asia, sillä huonot tehosteet korostuvat enemmän. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen alku, josta tarkkasilmäisimmät voivat bongata jäätyneen Captain American, poistettuja kohtauksia, puolituntisen "The Making of Incredible" -dokumentin, sekä pätkät "Becoming the Hulk" ja "Becoming the Abomination". Jokaista toimintakohtausta käsitellään erikseen osiossa "Anatomy of a Hulk-Out" ja mukana on myös "From Comic Book to Screen", jossa näytetään sarjakuvasta tullut inspiraatio yhteen elokuvan kohtauksista.
Yhteenveto:The Incredible Hulk on oikein viihdyttävä elokuva, vaikka siinä on hitaammat ja heikommat osuutensa. Kokonaisuus toimii silti tarpeeksi hyvin, jolloin katsojalle jää hyvä tunne elokuvasta. Vaikka Norton on mielestäni ihan kiva Bruce Bannerina, niin oli silti hyvä ratkaisu vaihtaa hänet Mark Ruffaloon. Siitäkin on tosin eri tietoja, että vaihtoiko Marvel Studios näyttelijän, vai kävelikö Norton itse pois sarjasta. Taistelut ovat pääosin toimivia, vaikka etenkin lopputaistelussa tunnelma kärsii huonoista tehosteista. Pidän tyylistä, jolla Hulkia piilotellaan alkupuolella, jolloin katsojalle tulee vielä suurempi tarve nähdä hahmo kunnolla. Sitten kun Hulk vihdoin pääsee valloilleen yliopistossa, niin kyllä fanit hurraavat. Faneille tätä suosittelenkin, kuten myös muille supersankarielokuvien ystäville. Tämä ei tosiaan ole jatko-osa vuoden 2003 Hulkille, joten jättäkää se kuvotus ihan suosiolla rauhaan. Elokuvassa viitataan hienovaraisesti tulevaan The Avengersiin(2012) ja juuri ennen lopputekstejä nähdään cameo eräältä supersankarilta. The Incredible Hulk osoittaa myös, että pizza tosiaan on loistava lahjomistapa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.sorenz.dk
The Incredible Hulk, 2008, Marvel Studios, Marvel Enterprises, Universal Pictures, Valhalla Motion Pictures, MVL Incredible Productions
Ohjaus: Louis Leterrier Pääosissa: Jesse Eisenberg, Woody Harrelson, Mark Ruffalo, Isla Fisher, Dave Franco, Mélanie Laurent, Morgan Freeman, Common, Michael Kelly ja Michael Caine Genre: jännitys Kesto: 1 tunti 55 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: 12
Now You See Me - eli todella hölmösti suomennettuna Suuri puhallus - kiinnosti minua heti ensimmäisestä julisteesta lähtien, joka näkyy tuossa ylempänä. Julisteesta ei paljoa saa selville tarinasta, joten täytyi samantien kotiin päästyä katsoa, mistä on kyse. Taikuriryöstöfilmi. Kuulostaa oivalta. Pääosassa Eisenberg, Harrelson ja Ruffalo, ja mukana Morgan Freeman ja Michael Caine. Johan kiinnostus heräsi. Elokuvateatteriinhan se oli siis tietenkin pakko päästä katsomaan, mutta oliko se lopulta sitä, mitä odotin? Now You See Me 2 (2016) on juuri ilmestymässä, joten täytyihän ensimmäinen vilkaista uudelleen, ja kokea sen taikuus ja harhaanjohtavuus jälleen.
Neljä taikuria päätyy toimimaan tiiminä ja he nousevat yleisösuosikeiksi The Four Horsemen -nimen alla. Yhden heidän esityksensä huipentuma sisältää ranskalaisen pankin ryöstön, mikä saa FBI:n ja Interpolin taikureiden kintereille. Jesse Eisenbergin Daniel Atlas on The Four Horsemenin johtohahmo. Ainakin hän on eniten äänessä. Eisenberg saa tuttuun tapaansa olla papupata, eikä hän tässä elokuvassa edes yritä puhua millään muulla tavalla kuin omalla tyylillään. Woody Harrelson on mielestäni hyvä näyttelijä, mutta vielä enemmän hän on mielestäni miellyttävältä vaikuttava tyyppi. Tässä hän esittää Hevosmies Merritt McKinneytä. McKinneyn kyky hypnotisoida on hauska lisä, vaikka välillä miettiikin, että kaiken huijauksen ohella, miksi hypnotisointi toimii tässä oikeasti? Hevosmies (tai siis Hevosnainen) Henley Reevesiä esittävä Isla Fisher melkein oikeasti hukkui vesitankkikohtausta kuvatessa. Fisher vetää hyvän suorituksen elokuvassa ja on harmi, ettei häntä nähdä jatko-osassa. James Francon vähemmän lahjakas veli Dave Franco on neljäs Hevosmies, eli Jack Wilder. Wilder jää muiden Hevosmiesten varjoon muuten, joten on hyvä, että hahmo pääsee edes yhdessä kohtauksessa hieman vetämään turpaan. Francon suoritus ei ole ihmeellinen, mutta toimii tässä roolissa. Mark Ruffalo esittää taikuriporukkaa jahtaavaa FBI-agentti Dylan Rhodesia. Juuri Oscar-ehdokkaana Spotlight -elokuvasta (2015) ollut Ruffalo suoriutuu aluksi roolista toimivasti, mutta loppua kohden hahmo alkaa enemmän vain ärsyttämään. Yksi hahmon mukanaolon suurimmista syistä on, että hän toimii henkilönä, jolle selitetään kaiken aikaa taikatempuista, jotta katsojatkin ymmärtäisivät elokuvan lähtökohdista jotain. Rhodesin mukana on Interpol-agentti Alma Dray, jota näyttelee Mélanie Laurent. Dray on kaiken aikaa ohjeistamassa hieman pihalla olevaa Rhodesia oikeaan suuntaan. Laurent on oiva valinta rooliin, vaikkei rooli ihmeellinen olekaan. Elokuvaan on saatu tosiaan Morgan Freeman ja Michael Caine - varmaankin herättääkseen huomiota ihmisissä. Freemanin hahmo Thaddeus Bradley selittää Rhodesille (ja katsojille) mistä elokuvassa on kyse ja Cainen hahmo Arthur Tressler tuntuu olevan hieman väkisin mukana. Myös Michael Kelly ja Common nähdään agentteina, kuten myös Conan O'Brien omana itsenään.
Alussa esitellään elokuvan päänelikko ja millaisia temppuja he pääosin tekevät. Hieman hölmösti heidät houkutellaan samaan paikkaan, missä hahmot tapaavat. Siitä hypätäänkin vuosi ajassa eteenpäin. Intron jälkeen hahmot ovat nousemassa tunnetuiksi ja pitämässä showta Las Vegasissa. Alun pankkiryöstötemppukohtaus on toimiva ja todella viihdyttävä. Katsojana miettii, että huijataanko tässä elokuvassa ihmisiä, vai onko mukana oikeaa taikaa? Harmi vain, että kyseinen kohtaus jää elokuvan parhaimmaksi. Muut temput eivät ole läheskään yhtä mielenkiintoisia tai jännittäviä ja elokuva tuntuu muutenkin alkavan löysäillä ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Toinen puolituntinen on vielä ihan toimiva, mutta loppuelokuva ei enää toimi yhtä hyvin. Loppuhuipennus jättää todella kylmäksi ja sen kykenee arvaamaan jo aiemmin.
Nokkelien elokuvien maailmassa on olemassa nokkelia elokuvia ja muka-nokkelia elokuvia. Tämä valitettavasti jää muka-nokkelaksi. Mielenkiintoisuus lässähtää, eikä loppuratkaisulla tunnu hirveästi olevan väliä. Vaikka loppuratkaisun arvaa, niin toivoisi, että olisi arvannut väärin, sillä siinä on menty siitä, mistä aita on matalin. Loppuratkaisun takia suuri osa elokuvasta muuttuu todella epäloogiseksi ja katsojana miettii, mikä koko kissa-hiiri -leikin idea oli? Tuntuu myös kuin päähenkilöt vaihtuisivat kesken elokuvan. Ensimmäisen tunnin aikana seuraa The Four Horsemenin juttuja, mutta toisen tunnin huomaa viettävänsä pääosin Rhodesin ja Drayn kanssa, kun he yrittävät selvittää koko taikamysteeriä.
Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Ongelmat ovat pääosin käsikirjoituksessa. Musiikkina kuullaan lajityypille hyvin perinteikästä jumputusta. Visuaaliset tehosteet ovat valitettavasti huonon näköisiä. Esimerkiksi tietokoneella toteutettu tuli näyttää todella epäaidolta.
Elokuvasta on olemassa myös Extended Edition, joka on noin kymmenen minuuttia pidempi versio. Se sisältää pidennettyjä, hieman erilaisia ja kokonaan uusia kohtauksia. Extended Editionin lopputeksteissä tulee myös lyhyt kohtaus. Versiota ei ole saatavilla suomijulkaisuissa, mutta esimerkiksi lopputekstikohtaus on nähtävissä YouTubessa.
Yhteenveto:Now You See Me on aika unohdettavaa kertakäyttötavaraa. Ensimmäinen puolituntinen on toimiva ja hyvä, toinen puolituntinen hieman heikompi ja viimeinen tunti ei jaksa enää kiinnostaa. Viimeisessä tunnissa ongelmani ovat se, että seurataan yhtäkkiä kaiken aikaa poliiseja ja tietenkin loppuratkaisu. Jos et katso elokuvaa, niin et menetä mitään, mutta jos kiinnostusta löytyy hieman, niin jos esimerkiksi televisiosta ei tule mitään erityistä, niin on tämä ihan kiva vaihtoehto vaikkapa perjantai-illan elokuvaksi. Toivottavasti Now You See Me 2 olisi parempi kokonaisuus. Ainakin siinä on Daniel "Harry Potter" Radcliffe.
Kirjoittanut: Joonatan, 24.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Now You See Me, 2013, Summit Entertainment
Ohjaus: Louis Leterrier Pääosissa: Sacha Baron Cohen, Mark Strong, Isla Fisher, Rebel Wilson, Penélope Cruz ja Ian McShane Genre: komedia, toiminta Kesto: 1 tunti 23 minuuttia Ikäraja: 16
Tämä on ensimmäinen elokuva, jonka käyn katsomassa yksin elokuvateatterissa. Tämä on myös ensimmäinen kunnon elokuva, jonka käyn katsomassa Tampereen elokuvateatteri Plevnassa. Kaikkea uutta ja jännää sitä tuleekin koettua. Sen lisäksi Grimsby on ensimmäinen elokuva, josta teen arvostelun vain teatterissa näkemisen perusteella. Saa nähdä, mitä siitä syntyy.
Ali G. Borat. Brüno. Amiraalikenraaliprinssi Aladeen. Sacha Baron Cohenin elokuvat tuntuvat olevan vain niin hyviä kuin hänen hahmonsa. Hahmonhan varassa jokainen elokuvista kantautuu. Uusimpana hahmona hänellä on Nobby elokuvassa Grimsby (alkuperäiseltään nimeltä USA:ssa The Brothers Grimsby). Ali G:stä en tiedä lähes mitään, mutta Boratin, Brünon ja Diktaattorin juonet tuntuvat lähes samalta, sillä jokaisessa seurataan erikoista ulkomaalaista, joka matkustaa USA:han toteuttaakseen jonkinlaisen unelman. Grimsby ei onneksi noudata samaa juonikaavaa. Hömelö Nobby on etsinyt veljeään Sebastiania 28 vuotta. Kun hän vihdoin löytää Sebastianin, hänelle selviää, että Sebastian on oikeasti MI6:n agentti. Nobby joutuu mukaan puhdistamaan veljensä maineen ongelman sattuessa, josta Nobby itse on vastuussa.
Sacha Baron Cohenin esittämä Nobby on kaiken aikaa pilaamassa asioita hölmöydensä takia. Hän on monen lapsen isä, eikä edes muista jokaisen nimeä, vaikka lapsien nimet ovat luokkaa "Skeletor", "Gangnam Style" ja jopa "Django Unchained". Nobbyllä on kuitenkin sydän (jokseenkin) paikallaan, kun kyseessä on hänen tyttöystävänsä tai veljensä. Kuten äsken sanoin aiemmista elokuvista, niin myös tämä kulkee Baron Cohenin hahmon varassa. Mark Strongin Sebastian-hahmo ei ole kovin hauska, mutta ihan mielenkiintoinen. Strong puhuu omaan murahtelevaan tapaansa ja vetää roolinsa hyvin. Läpi elokuvan näytetään muistoja hänen ja Nobbyn menneisyydestä, joka tuo tunnetta yllättävän onnistuneesti hahmoihin. Penélope Cruz on elokuvan pahis Rhonda George, joka on aika väkisin väännetty hahmo ja Cruz on mukana enemmänkin ulkonäkönsä takia. Hänen hahmollaan on perinteinen "tosi ilkikurinen juoni", jolla saisi koko maailman vapisemaan. Rhondan suunnitelma tuntuu hätäisesti keksityltä, mikä on varmaan ollut ideana, sillä elokuvassa pilaillaan agenttielokuvien kustannuksella. Järkyttävän huono Rebel Wilson esittää Nobbyn tyttöystävää, Dawnia. Onneksi hahmo ei esiinny kovin paljoa elokuvassa. Sacha Baron Cohen on ottanut mukaan vaimonsa Isla Fisherin, joka esittää Jodie Figgisiä, Sebastianin ainoaa tukea MI6:ssa, kun häntä ollaan jahtaamassa. Fisherin hahmo on todella kliseinen ja hän vetää roolin niin hyvin kuin kyseisen, yksinkertaisen roolin voi. Mukana on myös Ian McShane, jonka hahmo on hieman mitäänsanomaton. Rooliin olisi voinut pestata melkein kenet tahansa, mutta roolituksessa kai haettiin isoa nimeä tuomaan näkyvyyttä. Harry Potter -tähti Daniel Radcliffestä ja presidentiksi pyrkivästä Donald Trumpista tehdään myös enemmän tai vähemmän pilkkaa. Harmi vain, että kumpikaan ei oikeasti esiinny elokuvassa, mutta heistä heitetyt läpät ovat hulvattomia. Vitsit ovat hyvin samanlaisia kuin muissa Baron Cohenin elokuvissa. Grimsby on todella härö elokuva. Esimerkiksi miltä kuulostaa Nobby imemässä myrkkyä pois Sebastianin kivespussista? Tai että Nobby ja Sebastian menevät pahiksia piiloon naaraselefantin sisään ja yhtäkkiä tulee uros paikalle, joka johtaa siihen, että Nobby ja Sebastian ovat kirjaimellisesti mukana norsujen aktissa? Ja kun kyseiset kohtaukset kestävät kauan ja saavat vielä pahempaa jatkoa, niin katsojien nauru muuttuu siihen, että jokainen sanoo kovaan ääneen: "Hyi!" Onneksi elokuvassa on myös miedompia vitsejä. Pissa/kakkahuumoria on tietenkin mukana - jälleen yhdessä kohtauksessa siihen pisteeseen asti, että katsoja vajoaa nolostuneena penkkiinsä. Myös vakavista aiheista tehdään julmasti pilaa, jonka monet voivat kokea loukkaavana.
Elokuvan laajat kuvat ovat tyylikkäitä. Välillä Grimsbyssä on käytetty käsivarakuvaa, joka häiritsee etenkin kohdissa, joissa kamera voisi olla täysin paikoillaan jalustalla. Toimintakohtaukset on leikattu paikoitellen hieman epäselviksi. Alussa on first person shooter -kaltainen kohtaus, jossa Sebastian ajaa takaa pahiksia ja ampuu heitä. Kohtaus on toimiva, vaikka sekin paikoitellen sekava, jonka tosin voi selittää sillä, että kyseessä on hahmon näkökulmakuva. Erikoistehosteet eivät ole parhaimmasta päästä, mutta niiden kömpelyys itsessään on jo koomista.
Grimsby on todella lyhyt elokuva. Alle puolentoistatunnin kestollaan elokuvassa esitellään nopeasti hahmot ja näytetään lähtökohdat, jotta päästään näkemään itse tarinaa. Toiminta- ja komediakohtauksia tulee peräkkäin ja ennen kuin huomaakaan, niin on jo katsomassa lopputekstejä. Elokuva alkaa melkein samalla tavalla, miten kotini televisio aukeaa: Sonyn logolla. Logon ilmestyminen ja mukana oleva ääni ovat erilaisia. Muita logoja tulee monia ja sitten jo näytetäänkin Baron Cohenia toilailemassa tuttuun tyyliinsä.
Yhteenveto:Grimsbyssä ei ole samaa hohtoa kuin Boratissa, mutta se on silti todella hauska komedia. Elokuvassa tapahtuu kaiken aikaa jotain, joten aika ei käynyt kertaakaan - edes pieneksi hetkeksi - tylsäksi elokuvaa katsoessa, mikä on tietenkin plussaa. Elokuva ei itsessään ole kovin muistettava, eikä Nobbyn hahmo ole yhtä loistelias kuin Boratin. Valitettavasti parhaiten elokuvasta jää mieleen Sacha Baron Cohen imuttelemassa Mark Strongin sukukalleuksia ja samat näyttelijät keskellä elefanttiseksiä. Herkille ihmisille kyseiset kohdat voivat olla traumatisoivia ja lapsille elokuva ei sovellu, mutta jos tykkää hieman roisimmasta huumorista, niin Grimsby naurattaa varmasti. Se on hauska elokuva, mutten sanoisi, että se olisi kovin kummoinen. Kannattaako se nähdä? Komedioista tykkäävänä henkilönä sanon, että kannattaa. Kannattaako se omistaa? Jos halvalla lähtee mukaan, niin miksipä ei? Kannattaako elokuviin asti lähteä katsomaan? Sanotaan vaikka, että jos on tylsä ilta Tampereella, niin Grimsby on oikein mukava - tosin erittäin lyhyt - ajantappopätkä. Muistakaa jäädä istumaan vielä sen jälkeen, kun lopputekstit ovat alkaneet, sillä niiden jälkeen tulee lyhyt pätkä!
Kirjoittanut: Joonatan, 13.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Brothers Grimsby, 2016, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures, Working Title Films, Village Roadshow Pictures
