Street Fighter (2026) - elokuva-arvostelu

STREET FIGHTER

Ohjaus: Kitao Sakurai

Näyttelijät: Noah Centineo, Andrew Koji, Callina Liang, David Dastmalchian, Cody Rhodes, Andrew Schulz, Eric André, Kyle Mooney, Vidyut Jammwal, Joe "Roman Reigns" Anoa'i, Orville Peck, Don Lee, Curtis "50 Cent" Jackson, Jason Momoa, Olivier Richters, Hirooki Goto, Mel Jarnson, Rayna Vallandingham ja Alexander Volkonovski

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Street Fighter perustuu Capcomin samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1987. Pelien pohjalta oli jo tehty elokuvat Street Fighter (1994) ja Street Fighter: The Legend of Chun-Li (2009), jotka saivat kuitenkin heikon vastaanoton niin kriitikoilta kuin pelien faneilta. Keväällä 2023 Legendary Entertainment ilmoitti hankkineensa pelisarjan filmatisointioikeudet ja ryhtyneensä työstämään uutta elokuvaa aiheesta. Alun perin Philippoun veljesten Dannyn ja Michaelin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta he päättivätkin tehdä Bring Her Backin (2025) ja tilalle pestattiin Kitao Sakurai. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Street Fighter on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole erityisemmin odottanut leffan näkemistä. Street Fighter -pelit eivät ole minulle millään lailla lähellä sydäntä, en pitänyt ysärin elokuvasta ja uuden leffan trailerit näyttivät hiukan kököiltä. Kävin silti katsomassa uuden Street Fighterin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Entiset parhaat ystävät Ken Masters ja Ryu kohtaavat toisensa tappelukisassa, mutta joutuvat sysäämään vanhat erimielisyytensä syrjään, kun käy selväksi että koko turnaus on pelkkä pahan lordi Bisonin salakavala juoni.

Noah Centineo ja Andrew Koji näyttelevät Ken Mastersia ja Ryuta, jotka päätyivät lapsina eri olosuhteiden kautta Japaniin, missä mestari Gouken (Don Lee) koulutti heistä taitavat taistelijat. Kenistä ja Ryusta tuli ylimmät ystävät, suorastaan veljekset, kunnes Goukenin kuolema puski heidät erilleen. Ryu on kadonnut omiin oloihinsa, kun taas Ken on noussut tunnetuksi showtappelijaksi. Ken ja Ryu ovat sopivat erilaiset hahmot, jolloin heidän persoonansa törmäävät oivallisesti. Centineo ja etenkin Koji ovat passelit valinnat rooleihinsa.

     Elokuvassa nähdään myös David Dastmalchian pahana lordi Bysonina, Callina Liang hänen leipiinsä soluttautuneena kaksoisagentti Chun-Linä, Andrew Schulz Kenin managerina Danina, Eric André juontaja Don Sauvagena, sekä Cody Rhodes, Orville Peck, Vidyut Jammwal, Olivier Richters, Hirooki Goto ja Curtis "50 Cent" Jackson tappeluturnaukseen osallistuvina Guilena, Vegana, Dhalsimina, Zangiefinä, E. Hondana ja Balrogina. Sivunäyttelijöiden työ on erittäin ailahtelevaa. Dastmalchian ei tunnu tietävän, pitäisikö hänen hahmonsa olla uhkaava vai sarjakuvamainen roisto, jolloin lopputulos jää latteaksi välimuodoksi. Liang on näyttelijäkaartin parempaa antia, kun taas André on suorastaan raivostuttavan huono juontajahahmo Donina. Hän oli tuskastuttavan epähauska jo aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Netflix-komediassa Pikkuveli (Little Brother - 2026) ja hän jatkaa samaa rataa myös Street Fighterissa.

En tosiaan etukäteen juuri odottanut Street Fighterin näkemistä, mutta toivoin silti, että kyseessä olisi viihdyttävä toimintaraina. Valitettavasti elokuva ei ollut mielestäni edes sitä. Muutamaa hyvää näyttelijäsuoritusta, ysärileffaa lähdemateriaalilleen uskollisempaa otetta ja tyylikkäillä animaatioilla kerrottuja takaumia lukuun ottamatta minun on hyvin vaikea keksiä leffasta mitään posiitivista sanottavaa. Lopputulos on levällään oleva sotku, jonka nauttimiseksi aivot pitää jättää kotiin. Jos riittää, että pääsee näkemään suosikkipelihahmot valkokankailla, Street Fighterista voi löytää viihdearvoa, mutta itse mielsin leffan lähinnä aika tuskastuttavaksi parituntiseksi - etenkin silloin, kun Eric André ilmestyi ruudulle.

En toki odottanut elokuvan käsikirjoitukselta mitään Oscarin arvoista suoritusta, mutten osannut odottaa, että Kitao Sakurain ja T. J. Fixmanin teksti olisi näin huono. Seasta jopa tuntuu puuttuvan kohtauksia kokonaan. Kenin ja Ryun draama vielä toimii menetellen, mutta itse turnajaiskuvio, sekä muu sen ympärille liittyvä ovat köykäisesti kirjoitettuja, puhumattakaan myötähäpeällisen huonosta dialogista. Peleistä tutut heitot vielä ymmärrän ja tarkoitankin pikemminkin kiusallisen kehnoa huumoria, jota on viljelty pitkin leffaa. Ainoat naurut tarjosivat suomentajan neronleimaukset, kuten "Voi jummijammi!" ja "Hei sun heiluvilles!", joita on heivattu sekaan.

Toivoin, että Street Fighter olisi onnistunut edes viihdyttämään toimintakohtauksillaan, mutta nekin jättivät minut kylmäksi, lukuun ottamatta hotellissa tapahtuvaa leikkisää käsirysyä, kun Ken ja Ryu kohtaavat pitkästä aikaa, eikä jälleennäkeminen ole järin iloinen. Tappelut on leikkauksessa silputtu turhauttavasti ja leffa on yllättävän vähän kiinnostunut itse turnajaisista, jättäen suurimman osan matseista näyttämättä. Loppusuora myös keskittyy liikaa pohjustamaan mahdollista jatko-osaa, mutta tämän ensimmäisen Street Fighterin perusteella minua ei kiinnosta yhtään nähdä tätä pelleilyä enempää. Jos tältä vuodelta haluaa nähdä paremman (joskin silti aika keskinkertaisen) videopeliin perustuvan tappeluleffan, niin suosittelen mieluummin kääntymään Mortal Kombat II:n (2026) puoleen.

Elokuvaa katsoessani en voinut muuta kuin haaveilla, että mitä Philippoun veljekset olisivat voineet saada Street Fighterilla aikaan, koska Kitao Sakurain ohjauksessa leffa on aika tyylitajuton sekamelska. Tunnelma ailahtelee melodraaman, aivot narikkaan -mäiskeen, typerän huumorin ja ryppyotsaisen vakavuuden välillä, toisinaan jopa saman kohtauksen aikana, mitä eivät auta ajoittain tökerösti mukaan ympätyt biisivalinnat. Toivottavasti pidätte 4 Non Blondesin kappaleesta What's Up?, koska sitähän muuten kuullaan pitkin leffaa. Street Fighterin kameratyöskentely on ailahtelevaa, mutta lavasteet ajavat asiansa ja puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet parhaansa saadakseen hahmot näyttämään yhtä värikkäiltä kuin peleissä. Tietokonetehosteiden taso oli kuitenkin hämmentävän heikko ja useassa kohtaa pohdin, oliko leffan efekteissä hyödynnetty tekoälyä. Ainakin lopputeksteissä oli muutaman kerran AI-maininta. Äänimaailma paahtaa eteenpäin rymistellen ja Leo Birenbergin ja Zach Robinsonin säveltämät musiikit toimivat tarpeeksi kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Street Fighter, Yhdysvallat, Japani, 2026, Paramount Pictures, Legendary Pictures, Capcom Entertainment, Legendary Entertainment

Supergirl (2026) - elokuva-arvostelu

SUPERGIRL

Ohjaus: Craig Gillespie

Näyttelijät: Milly Alcock, Eve Ridley, Matthias Schoenaerts, Jason Momoa, David Krumholtz, Emily Beecham, Ferdinand Kingsley, Diarmaid Murtagh ja David Corenswet

Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Supergirl perustuu samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1959 ja kyseessä on DC:n uuden elokuvauniversumin toinen elokuva. Hahmo oli aiemmin nähty Helen Slaterin esittämänä elokuvassa Supertyttö (Supergirl - 1984), Melissa Benoistin esittämänä televisiosarjassa Supergirl (2015-2021) ja Sasha Callen esittämänä elokuvassa The Flash (2023). Callen oli tarkoitus tähdittää omaakin elokuvaansa, mutta kun James Gunn ja Peter Safran perustivat DC Studiosin ja ottivat päävastuun DC:n sarjakuviin perustuvista elokuvista ja sarjoista, vanhat suunnitelmat peruttiin. Gunn ja Safran paljastivat, että työn alla oli filmatisointi Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta (2021-2022). Päärooliin olivat ehdolla Emilia Jones, Cailee Spaeny ja Meg Donnelly, kunnes roolin nappasi Milly Alcock, joka teki ensiesiintymisensä hahmona viimevuotisessa Superman-elokuvassa (2025). Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025, sarjakuvaa mukaillen työnimellä "Supergirl: Woman of Tomorrow" ja nyt yksinkertaistetusti Supergirl saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut pääasiassa positiivinen tämän uuden DC-universumin suhteen. Pidin viime vuoden Supermanista ja mielsin nopeasti nähdyn Supergirl-tulkinnan kiinnostavan erilaiseksi. Kävinkin optimistisena katsomassa Supergirlin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa, luettuani edellisiltana puolet Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Syntymäpäiväänsä Krypto-koiransa kanssa toisella planeetalla juhliva Kara Zor-El päätyy auttamaan nuorta tyttöä Ruthyeta, joka haluaa kostaa perheensä murhanneelle Krem of the Yellow Hillsille. Karalla on nimittäin myös oma kana kynittävänään Kremin kanssa.

Milly Alcock palaa rooliinsa Kara Zor-Eliksi, eli Supergirliksi, näyteltyään hahmoa pikaisesti Supermanissa. Kuten kyseisessä leffassa jo nähtiin, tämä Kara ei ole superserkkunsa kaltainen sinisilmäinen sankari, vaan viinaan päin kallellaan oleva ja sarkasmiin turvautuva masentunut nuorukainen. Toisin kuin jo vauvana Maahan päätynyt Kal-El, joka kasvoi rakastavassa perheessä, Kara joutui todistamaan kotiplaneettansa Kryptonin tuhon, eivätkä siitä syntyneet haavat ole jättäneet häntä rauhaan. Alcock tulkitsee mainiosti hahmonsa vaikeaa mielenmaisemaa, minkä lisäksi Karalle kirjoitettu kasvutarina Supergirliksi on onnistunut ja piristävän erilainen kuin tavanomaisimmat supersankarien alkuperäkertomukset.

    Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori tyttö Ruthye Marie Knoll (Eve Ridley), joka näki perheensä murhan julman Krem of the Yellow Hillsin (Matthias Schoenaerts) kynsissä ja pyytääkin Karalta apua miehelle kostamisessa, sekä yksinäinen susi Lobo, jota näyttelee edellisessä DC-leffauniversumissa Aquamania esittänyt Jason Momoa. Ridley on kelpo valinta osaansa ja Ruthye toimii hyvänä vastaparina Karalle. Schoenaerts on sopivan iljettävä Kreminä, mutta en lämmennyt yhtään sarjakuvasta reippaasti poikkeavalle niittinaama-ulkonäölle. Lobon näkemistä odotin paljon, mutta harmillisesti hahmo jäi tässä mielestäni aika vaisuksi ja Momoa tuntui esittävän liialtikin sitä samaa renttua, millaisena hänet nähdään jatkuvasti muissa elokuvissa. Nyt hänellä vain oli enemmän meikkiä naamassa.

Supergirl oli mielestäni hieman ristiriitainen elokuva, jossa oli selvät hyvät puolensa, mutta myös aspekteja, jotka jättivät toivomisen varaa. Leffan onnistumiset löytyvät sen pääkaksikosta, Karasta ja Ruthyesta, joiden dynamiikka toimii mainiosti pitkin elokuvaa. Aluksi Kara haluaisi hoitaa Kremin etsimisen yksin, mutta hissuksiin ottaa tytön siipiensä alle ja alkaa muuttua sellaiseksi sankariksi, jollaista Ruthye hänestä halajaisi. Ruthyen kautta Kara myös pystyy hyvin heijastelemaan sitä, millainen hän haluaisi olla. Takaumat Kryptonilla Karan lapsuudesta ovat kanssa oivallisia ja tuovat sopivasti syvyyttä hahmoon.

Se, missä Supergirl kuitenkin takeltelee, on se tavanomaisempi supersankaripuoli. Leffa viihdyttää ajoittain, etenkin alkupäässään, kun Kara on lähinnä krapulassa, mistä saadaan ihan hupaisaa huumoria. Suuri osa toimintakohtauksista ovat kuitenkin valitettavan yhdentekevää mäiskettä, mistä ei löydy jännitettä ja mitkä eivät jää edes mieleen päheinä tai luovina. Taistelut myös toistavat tylsästi sitä tuttua James Gunn -kaavaa, eli jokin vanha hittibiisi pistetään soimaan taustalla, samalla kun kamera pyörii hahmojen ympärillä, kun taustalla räjähtelee ja pahiksia lentää sinne ja tänne. Erityisen laiskaa tästä tekee se, ettei Gunn ole edes ohjannut elokuvaa. Periaatteessa Supergirl oli mielestäni siis heikoimmillaan ja tylsimmillään, kun se oli vauhdikkaammillaan ja eniten taas pidin näkemästäni, kun elokuva rauhoittui syventämään päähenkilöitään. Nämä kohtaukset tuovat tarvittavaa tunnetta ja sydäntä peliin, pelastaen muuten aika keskinkertaisen avaruusseikkailun.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka edellisistä leffoista I, Tonyasta (2017), Cruellasta (2021) ja Dumb Moneysta (2023) pidin aika paljonkin. Supergirlin kohdalla miehen työ on kuitenkin ailahtelevampaa. Ana Nogueiran käsikirjoitus toimii pääasiassa oivallisesti ja onkin sääli, ettei Gillespie saa siirrettyä sitä valkokankaille sen kaipaaman potkun kera. Supergirl on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat näyttävät ja pidin todella paljon siitä, että monet avaruusoliot on toteutettu vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin. Digitehosteiden taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen ja videopelimäiseen, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Claudia Sarne väläyttelee hetkellisesti oivallisia aikaansaannoksiaan ja onkin harmi, että naisen musiikit hukutetaan turhan usein eri artistien ja yhtyeiden biisien alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Supergirl, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, The Safran Company, Troll Court Entertainment

The Wrecking Crew (2026) - elokuva-arvostelu

THE WRECKING CREW

Ohjaus: Ángel Manuel Soto

Näyttelijät: Dave Bautista, Jason Momoa, Roimata Fox, Frankie Adams, Jacob Batalon, Temuera Morrison, Claes Bang, Morena Baccarin, Stephen Root, Maia Kealoha, Josua Tuivavalagi, Miyavi, Branscombe Richmond, David Hekili Kenui Bell ja Brian L. Keaulana

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

The Wrecking Crew on Dave Bautista ja Jason Momoan tähdittämä toimintakomedia. Bautista ja Momoa keksivät elokuvan tarinan yhdessä Jonathan Tropperin kanssa, joka työsti lopullisen käsikirjoituksen. Vuonna 2021 tekstistä käytiin kilpailu usean yhtiön kanssa ja lopulta Metro-Goldwyn-Mayer sai hankittua elokuvan itselleen. David Leitchin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päättikin tehdä The Fall Guyn (2024), jolloin Ángel Manuel Soto korvasi hänet. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt The Wrecking Crew on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse en järin innostunut, kun näin elokuvan ensimmäiset mainokset. Olin yllättynyt, kun elokuva saikin maailmalta positiivista palautetta ja katsoin The Wrecking Crew'n uteliaana sen julkaisupäivänä.

Riitaantuneiden Halen veljesten on pakko tehdä yhteistyötä, kun heidän isänsä murhataan. Etsiessään syypäätä, veljekset sotkeutuvat paikallisten rikollissyndikaattien ja yakuzan toimintaan.

Päärooleissa Halen veljeksinä, laivaston komentaja Jamesina ja oklahomalaisena etsivä Jonnyna nähdään Dave Bautista ja Jason Momoa, jotka ovat juuri sopivan äijät rooleihinsa. James ja Jonny ovat jo nuorina ajautuneet riitoihin, eivätkä he ole puhuneet toisilleen vuosiin. Kuitenkin kun heidän isänsä (Brian L. Keaulana) murhataan, veljesten täytyy haudata sotakirveensä ja tehdä yhteistyötä selvittääkseen syypään. Bautista ja Momoa menevät uskottavasti läpi veljinä, jotka ovat vihoitelleet toisilleen pitkään. Bautistan esittämä James on jämptimpi ja sääntöjen mukaan kulkeva, kun taas Momoan näyttelemä Jonny on aikamoinen rämäpää. Hahmot ovat siis varsin tyypillinen kaksikko tällaisen leffan keulille, tosin sillä aspektilla, että he ovat sukua toisilleen.

     Elokuvassa nähdään myös Roimata Fox Jamesin vaimona Leilana ja Maia Kealoha ja Josua Tuivavalagi heidän lapsinaan Lanina ja Kaina, Morena Baccarin Jonnyn tyttöystävänä Valentinana, Temuera Morrison kuvernöörinä Mahoena, Stephen Root etsivä Rennertinä, Jacob Batalon tutkimuksiin mukaan hyppäävänä moottoriturpa Pikana, Branscombe Richmond rikollissyndikaattiaan johtavana herra K:na, Claes Bang rikollisiin bisneksiin sekaantuneena Robichauxina, sekä Miyavi yakuzapomo Nakamurana. Sivunäyttelijät ajavat asiansa rooleissaan, joskin Spider-Man -elokuvissa (2017-) hauskuuttanut Batalon on tässä lähinnä aika ärsyttävä.

The Wrecking Crew on juuri niin geneerinen ja yhdentekevä toimintakomedia kuin sen mainonta on antanut ymmärtää. Leffa sopii takuulla passelisti krapula-aamuun yön yli pöydälle jääneiden pizzanjämien seuraksi. Se viihdyttää toisinaan ja tarjoaa muutamat hörähdykset, mutta näkemänsä todennäköisesti unohtaa jo seuraavaan päivään mennessä. En kuitenkaan olisi yhtään yllättynyt, mikäli selviäisi, että käsikirjoitus olisi osittain tekoälyllä työstetty, sillä niin tuttuakin tutumpia reittejä teksti seuraa. Ei tarvitse olla edes nähnyt montaa vastaavaa rainaa, jotta katsojana osaa vähän väliä sanoa etukäteen, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. "Yllätyspahiksenkin" arvaa heti, kun hahmo ensi kertaa kävelee ruutuun.

Dave Bautistan ja Jason Momoan karismat kannattelevat elokuvaa silloin, kun käsikirjoitus jättää kylmäksi. Väsyneestä tekstistä löytyy silloin tällöin hupaisaa naljailua ja onneksi leffa ymmärtää pitää pilkkeen silmäkulmassa testosteronisen machopullistelunsa kanssa. Ohjaaja Ángel Manuel Soto on selvästi ollut mies paikallaan, sillä hän tuo yllättävänkin hyvää potkua toimintakohtauksiin. Sen lisäksi, että tappelut ovat tylyjä ja verisiä, niissä myös pistetään ihmisiä hengiltä mielikuvituksellisin keinoin. Tappeluiden väliin mahtuu kuitenkin turhan hitaasti etenevää kerrontaa ja parin tunnin kesto tuntuu liialliselta. Suunnilleen puolentoista tunnin mitassa The Wrecking Crew olisi paljon napakampi paketti.

Teknisesti elokuva on myös ailahteleva. Seasta löytyy paljon tyylikästä kameratyöskentelyä, etenkin tappeluiden aikana, jolloin kuvaaja pyörii napakasti ähisevien äijien ympärillä. Tappeluita ei myöskään ole leikattu silpuksi, vaan tekijät ovat onneksi luottaneet lahjakkaaseen stunt-työskentelyyn. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta tietokonetehosteet näyttävät paikoin täysin keskeneräisiltä - etenkin pitkän helikopteritakaa-ajon aikana. Äänimaailma rymistelee menevästi, mutta Bobby Krlicin säveltämät musiikit ovat täysin yhdentekevää taustahälinää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Wrecking Crew www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Wrecking Crew, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Reunion Pacific Entertainment

Arvostelu: Minecraft-elokuva (A Minecraft Movie - 2025)

MINECRAFT-ELOKUVA

A MINECRAFT MOVIE

Ohjaus: Jared Hess

Pääosissa: Jack Black, Sebastian Hansen, Jason Momoa, Emma Myers, Danielle Brooks, Jennifer Coolidge, Rachel House, Jemaine Clement, Kate McKinnon ja Matt Berry

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

A Minecraft Movie, eli suomalaisittain Minecraft-elokuva perustuu ruotsalaisen Mojang-yhtiön videopeliin Minecraft, joka julkaistiin vuonna 2011 ja joka on kaikkien aikojen myydyin videopeli. Jo vuonna 2014 Minecraftin luoja Markus "Notch" Persson paljasti, että Warner Bros. Pictures oli hankkinut pelin filmatisointioikeudet ja että elokuva-adaptaatio oli tekeillä. Shawn Levy pestattiin ohjaajaksi ja Kieran ja Michele Molroney ryhtyivät työstämään käsikirjoitusta, mutta lopulta he jättivät projektin. Kesällä 2015 Rob McElhenney korvasi Levyn ohjaajana, Jason Fuchs kirjoitti uuden käsikirjoituksen ja Steve Carell roolitettiin pääosaan. Elokuvan ensi-illaksi ehdittiin ilmoittaa toukokuu 2019, mutta lopulta tämäkin yritys kaatui ja tekijätiimi pistettiin jälleen vaihtoon. Tammikuussa 2019 Peter Sollett palkattiin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan elokuva, joka oli tarkoitus julkaista maaliskuussa 2022, mutta vuonna 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia sotki suunnitelmat. Huhtikuussa 2022 Jared Hess vahvisti paikkansa ohjaajana ja käsikirjoitus muodostui lopulta Chris Bowmanin, Hubbel Palmerin, Neil Widenerin, Gavin Jamesin ja Chris Gallettan kynästä. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2024 ja nyt viimeinkin Minecraft-elokuva saapuu teattereihin. Itse olen tykännyt Minecraftista lapsesta asti ja peli on ollut jo kolme vuotta putkeen eniten pelaamani peli. Elokuvasovitukseen olen kuitenkin suhtautunut epäilevästi, pitkään jopa tuumien, että tuskin sitä ikinä edes saadaan aikaiseksi. Elokuvan mainokset ovat herättäneet minussa voimakkaan ristiriitaisia tunteita ja meninkin lopulta katsomaan Minecraft-elokuvaa sen ennakkonäytökseen Finnkinon IMAX-salissa pelonsekaisin fiiliksin.

Neljä hylkiötä päätyvät kummalliseen palikkamaailmaan, missä voi päästää luovuutensa valloilleen. Nelikon täytyy lyöttäytyä yhteen paikallisen Steven kanssa palatakseen kotiinsa ja päihittääkseen pahan Malgoshan, joka aikoo syöstä koko palikkamaailman pimeyteen ja mielikuvituksettomuuteen.

Jo kolmatta vuotta putkeen Jack Black on mukana videopeliin perustuvassa elokuvassa. Vuoden 2023 The Super Mario Bros. Moviessa hän oli Bowser, vuoden 2024 Borderlandsissa hän oli Claptrap ja nyt hän on Steve, tuo turkoosipuseroinen mainari, joka sattui vuosia aiemmin löytämään erikoisen palikkatodellisuuden, Ylämaailman, minne hän on jäänyt asustelemaan ja rakentelemaan. Alun perin Black roolitettiin possuksi, mutta hänet päätettiinkin lopulta ylentää koko elokuvan keulakuvaksi. Blackin hommaksi jää lähinnä huutaa Minecraft-pelistä tuttuja juttuja, kuten "tulukset", "kanaratsastaja", "työpöytä" ja "äärenhelmi" ja selittää tätä outoa maailmaa niin katsojille kuin neljälle tyypille, jotka myös päätyvät portaalista Ylämaailmaan. He ovat Jason Momoan näyttelemä entinen huippupelaaja Garrett "The Garbage Man" Garrison, Emma Myersin ja Sebastian Hansenin esittämät sisarukset Natalie ja Henry, sekä Danielle Brooksin näyttelemä erilaisia bisneksiä pyörittävä Dawn. Black ja Momoa kilpailevat siitä, kumpi vetää isomman show'n pystyyn ja heidän on annettu heittäytyä niin täysillä kuin he pystyvät. Myers, Hansen ja Brooks jäävät hieman enemmän taustalle, mutta jokaiselle hahmolle on kuitenkin keksitty oma pointtinsa elokuvan aikana.

     Vastaansa Steve ja nelikko eivät saa pelin ikonista pääpahista, Ääriliskoa, vaan elokuvaa varten kehitellyn pahiksen, synkässä Hornassa asuvia ja kultaa rakastavia piglineitä johtavan Malgosha-possun (Rachel House). Malgosha vihaa kaikenlaista luovuutta ja hän haluaakin muuttaa Ylämaailman Hornan kaltaiseksi helvetiksi. Malgosha ajaa kelvollisesti asiansa teatraalisena pahiksena.

No mitäs Minecraft-elokuvasta sitten sanoisi? Kääntyikö maailman myydyin videopeli onnistuneesti elokuvamuotoon, vai onko luvassa kamala fiasko ja häpeäpilkku itse kunkin elokuvaan osallistuneen henkilön CV:ssä? Jos Minecraft ei ole jo pelinä sen kummemmin tuttu, voi elokuvaan olla vaikea päästä mukaan, vaikka leffan ensimmäinen kymmenminuuttinen onkin aikamoinen informaatiovyöry. Jos taas Minecraftiin on tullut tuhlattua elämästä enemmän tunteja kuin kehtaisi sanoa (tätä kirjoittaessa 501 tuntia. Ai kamala, sehän on lähes 21 päivää!), luvassa on varsin viihdyttävä seikkailuleffa. Kun pakollinen ihmishahmojen tylsän maanpäällisen elämän esittely on saatu alta pois ja nelikko päätyy Ylämaailmaan, Minecraft-elokuva starttaa oikein tosissaan ja riepotteleekin hahmoja monenlaiseen kommellukseen ja vaaratilanteeseen, joista ei zombeja, hämähäkeillä ratsastavia luurankoja ja toki niitä pelin ikonisimpia otuksia, eli vihreitä creepereitä puutu.

Minecraft-elokuva on totaalisen pöhkö leffa, mikä on nimenomaan osa elokuvan viehätystä. Itse pelikin on pöhkö ja elokuva oikein syleilee sen pöhköyttä. Ei hätää, vaikka putoaisit kymmenien metrien korkeudesta maata kohti, jos taskustasi löytyy ämpärillinen vettä pehmentämään laskua. Kannattaa varoa, minne juokset, sillä maaperästä saattaa löytyä yllättäviä kuoppia. Yö tulee täysin puskista ja silloin kannattaa olla mökki valmiina. Joitain vapauksia elokuva ottaa, mutta muuten siitä näkyy tekijöiden into ja ihastus peliä kohtaan, enkä voinut muuta kuin seurata tapahtumia typerän leveä virne kasvoillani. Juoni on ohkainen, näyttelijöiden on turha edes haaveilla Oscareista ja osa vitseistä aiheuttaa puhdasta myötähäpeää, puhumattakaan Jack Blackin varmaan jo sopimuksessa pakollisista laulunumeroista, mutta ai että Minecraft-elokuva viihdyttää ja lämmittää fanin sydäntä. Vähän päälle puolitoista tuntia on juuri sopiva määrä tätä vauhdikasta vyörytystä ja mahdollista jatko-osaa jää odottamaan mielellään.

Monen mutkan kautta elokuvan ohjauksesta vastasi lopulta mahtavan Dynamiitti Napoleonin (Napoleon Dynamite - 2004) ohjaaja Jared Hess, joka on selvästi saanut vapaat kädet lopputuloksen kanssa. Hessin omantakeinen höpsö tyyli paistaa leffasta ja hän on tehnyt elokuvasta tykättävän kaikessa vilpittömässä hupsuudessaan. Ja vaikka olinkin etukäteen todella varautunut sen suhteen, että Minecraft-elokuva päätettiinkin tehdä näyteltynä oikeiden ihmisten kera, eikä animaationa, en voi kuin kehua lavastustiimiä, joka on nähnyt paljon vaivaa siirtääkseen pelistä tutun värikkään palikkamaisen maailman sujuvasti kameran eteen. Myös liikkeenkaappausteknologiaa hyödyntäen luodut hahmot kyläläisistä ja heitä suojelevasta rautagolemista erilaisiin mörökölleihin näyttävät pääasiassa hyvältä. Toisinaan taustakankaan käyttö on tosin kiusallisenkin selvää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin paljon siitä, että Mark Mothersbaugh hyödyntää rauhallisemmissa kohtauksissa pelin tuttua seesteisesti maalailevaa pianonpimputtelumusiikkia, kun toiminnallisemmissa kohtauksissa miehen sävellykset menevät liikaa turhan tavanomaisen bulkkimekastuksen puolelle.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Minecraft Movie, 2025, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Vertigo Entertainment, On The Roam, Mojang AB

Arvostelu: The Fall Guy (2024)

THE FALL GUY

Ohjaus: David Leitch

Pääosissa: Ryan Gosling, Emily Blunt, Hannah Waddingham, Winston Duke, Aaron Taylor-Johnson, Stephanie Hsu, Teresa Palmer ja Lee Majors

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fall Guy perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri viiden tuotantokauden ajan vuodesta 1981 vuoteen 1986. Elokuvaversion teko käynnistyi jo kesällä 2010. DreamWorks-yhtiö suunnitteli leffaa, johon kaavailtiin ohjaajaksi Martin Campbellia ja McG:tä, ja päärooliin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt, vaan oikeudet ajautuivat Universal Picturesille, joka ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt The Fall Guy saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ensi kertaa ja leffa nousikin nopeasti eniten odottamieni elokuvien joukkoon tältä vuodelta. Olin vielä innostuneempi, kun pääsin näkemään elokuvan viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Stunt-mies Colt lähtee etsimään kadonnutta Hollywood-tähti Tom Ryderia, pelastaakseen miehen uusimman elokuvan, jonka ohjaamisesta vastaa Coltin rakastama Jody.

2000-luvun alkupäässä Ryan Gosling tunnettiin pääasiassa romanttisten komedioiden hurmurina, johon tytöt olivat lääpällään. 2010-luvun aikana Gosling voitti miehet puolelleen dramaattisemmissa rooleissa ja nyt Gosling on vaikuttanut astuneen 2020-luvulla uudelle alueelle, jossa hän irrottelee hykerryttävän riemastuttavasti. Ensin Gosling teki aivan fantastista duunia Barbie-leffan (2023) Keninä ja nyt hän on aivan yhtä mahtavassa vedossa Colt Seaversina, vuosia toimineena stunt-miehenä. Colt päätyy todelliseen toimintaan, kun hänen täytyy etsiä rakastamansa Jodyn (Emily Blunt) esikoisohjauselokuvan päätähti Tom Ryder (Aaron Taylor-Johnson), joka on mystisesti kadonnut kesken kuvausten. Etsintäretkensä aikana Gosling naurattaa todella makeasti, mutta omaa myös karismaa toimintakohtauksiin, sekä hyvää kemiaa Bluntin kanssa. Blunt on myös huippuvedossa omassa osassaan ensikertalaisohjaajana, joka haluaa näyttää lahjansa maailmalle. Taylor-Johnson esittää lystikkäästi raivostuttavan omahyväistä Hollywood-staraa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ted Lasso -sarjasta (2020-2023) tuttu Hannah Waddingham tuottaja Gail Meyerinä, Black Panther -leffoista (2018-2022) tuttu Winston Duke stunt-koordinaattori Danina, Everything Everywhere All at Oncesta (2022) tuttu Stephanie Hsu Tom Ryderin henkilökohtaisena assistenttina Almana, sekä Teresa Palmer Jodyn ohjaaman elokuvan naistähtenä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan, Waddinghamin herkutellessa lipevällä tuottajahahmollaan.

The Fall Guyn hauskat trailerit saivat minut odottamaan elokuvaa positiivisin mielin, mutta en olisi ikinä uskonut, kuinka paljon lopulta pidinkään näkemästäni. Kyseessä on aivan perhanan huippuhyvä romantiikalla höystetty toimintakomedia, eikä minulla ole ollut aikoihin yhtä hauskaa elokuvateatterissa kuin nyt The Fall Guyn parissa. Leffan aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään niin veikeälle sanailulle kuin aivan hillittömille ja toisinaan aika absurdeillekin tapahtumaketjuille. Elokuva on myös ehta rakkauskirje elokuvia kohtaan, etenkin vanhempia leffoja, jotka pyrkivät miellyttämään isoa yleisöä hieman eri tavalla kuin nykypäivän leffat. Joitain nykypäivän leffantekokikkailuja jopa kritisoidaan, lähtien näyttelijöiden kasvojen skannaamisesta ja onpa elokuva toki täynnä ei-niin-hienovaraisia vihjauksia siitä, että Oscarit saisivat jo alkaa palkitsemaan stunttejakin.

Elokuvan kaksi juonta - Coltin yritys löytää Tom Ryder ja Coltin yritys voittaa Jodyn sydän - kulkevat onnistuneesti käsi kädessä ja risteilevät hyvin läpi leffan. Tarina nappaa tehokkaasti mukaansa, eikä tästä kaikesta menoa ja meininkiä puutu. Kun leffan päähenkilö liittyy näin vahvasti stunt-työskentelyyn, on katsojalla syytä odottaa toiminnalta paljon, eikä elokuva tuota tälläkään saralla pettymystä. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan napakampia, hauskempia, jännittävämpiä ja mikä toki lähes tärkeintä, täynnä upeita ja mielikuvituksellisia stuntteja. Tylsän tietokonekikkailun sijaan oikeat ihmiset ovat pistäneet itsensä likoon, autoilla rymistellään oikeasti menemään ja asioita oikeasti räjäytellään. The Fall Guy on niin ilahduttavan energinen adrenaliiniryöpytys alusta loppuun, ettei sen aikana todellakaan käy aika pitkäksi missään kohtaa.

Useamman mutkan kautta The Fall Guyn ohjaajaksi päätyi lopulta David Leitch, joka on täydellinen mies hommaan. Leitch on tehnyt stuntteja elokuviin, kuten Blade (1998), Fight Club (1999), Mr. & Mrs. Smith (2005) ja Medusan sinetti (The Bourne Ultimatum - 2007), minkä lisäksi hän on näyttänyt taitojaan ohjaajana niin toiminnan ja komedian parissa muun muassa Atomic Blondessa (2017) ja Bullet Trainissa (2022) ja olipa miehellä näppinsä pelissä myös John Wickissä (2014). The Fall Guyssa hän tekee parasta työtään ohjaajana ja elokuvasta huokuu Leitchin rakkaus aihetta kohtaan. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat ja erikoistehosteet näyttävät todella hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Dominic Lewisin säveltämistä musiikeista ei jää paljoa mieleen. Päähän jää lähinnä soimaan Kiss-yhtyeen hittikappale I Was Made For Lovin' You, joka kuullaan leffassa pariinkin otteeseen ja joka soi myös Lewisin sovittamana instrumentaaliversiona pitkin elokuvaa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, sekä pätkiä elokuvan stunttien kuvauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fall Guy, 2024, Universal Pictures, Entertainment 360, 87North

Arvostelu: Aquaman and the Lost Kingdom (2023)

AQUAMAN AND THE LOST KINGDOM

Ohjaus: James Wan

Pääosissa: Jason Momoa, Patrick Wilson, Yahya Abdul-Mateen II, Amber Heard, Randall Park, Temuera Morrison, Nicole Kidman, Dolph Lundgren, Vincent Regan, John Rhys-Davies ja Pilou Asbæk

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Aquaman (2018) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jo ensimmäistä elokuvaa tehdessään päätähti Jason Momoa esitteli ideansa jatko-osan tarinasta ja sen pohjalta David Leslie Johnson-McGoldrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Samaan aikaan elokuvalle suunniteltiin lisäosaleffaa "The Trench", mutta idea lopulta kuopattiin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime jouluna, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin viivästyttämään. Nyt Aquaman and the Lost Kingdom on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin odotuksin. Ensimmäinen Aquaman oli mielestäni mainio supersankarirymistely, mutta DC:n elokuvauniversumi on ollut viime aikoina erityisen hajanainen, eivätkä huhut leffan tuotanto-ongelmista tai pieleen menneistä testinäytöksistä herättäneet luottoa jatko-osan toimivuutta kohtaan. Kävin silti katsomassa Aquaman and the Lost Kingdomin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Aquaman tarvitsee vangitun veljensä Ormin apua, kun myyttisen ja voimakkaan Mustan kolmikärjen löytänyt Black Manta palaa kostamaan isänsä kuoleman.

Lukuun ottamatta Willem Dafoen näyttelemää Vulkoa, ensimmäisestä Aquaman-elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun ja ainakin näillä näyttelijöillä nähtävästi viimeistä kertaa, Aquaman and the Lost Kingdomin lopettaessa tämänhetkisen DC-elokuvauniversumin. Jason Momoan on huhuttu palaavan tulevaan, James Gunnin johtamaan DC-leffauniversumiin uudessa roolissa Lobona, mutta hänet nähdään vielä ainakin nyt Arthur Currynä, eli Aquamanina. Karismaattinen Momoa toimii roolissa edelleen, esittäen oivallisesti niin hahmon hupsumman kuin vakavammankin puolen. Aquaman pohtii entistä enemmän paikkaansa maailmassa, saatuaan lapsen. Hänen pitäisi nyt toimia sekä isänä lapselleen, Atlantiksen kuninkaana, että niin maanpäällisen kuin merenalaisenkin maailman suojelijana.

     Ex-miehensä Johnny Deppin kanssa käytyjen oikeudenkäyntien aikana ja niiden jälkeen on puhuttu paljon Amber Heardin paluusta Aquamanin rakkaan Meran rooliin. Jotkut sanoivat, että Heard olisi saanut potkut leffasta, minkä puolesta kirjoitettiin jopa vetoomuksia. Heard itse on sanonut joutuneensa taistelemaan roolinsa puolesta ja DC Filmsiä johtava Walter Hamada on jopa myöntänyt, että Meran uudelleenroolitusta oli pohdittu. James Wan halusi kuitenkin pitää Heardin Merana. Hahmon ruutuaikaa on vähennetty huomattavasti ykkösleffaan verrattuna. Heard hoitaa roolinsa kelvollisesti kuten ykkösosassa, mutta elokuvaa katsoessa voi huomata, etteivät tekijät oikein tienneet, mitä tehdä näyttelijän ja tämän hahmon kanssa.

Sivurooleissa nähdään toistamiseen myös Temuera Morrison ja Nicole Kidman Aquamanin ihmisisä Tomina ja atlantislaisäiti Atlannana, Dolph Lundgren Meran isänä, kuningas Nereusina ja Patrick Wilson Aquamanin veljenä, Ormina, eli Ocean Masterina. Pahisroolia edustaa tälläkin kertaa Yahya Abdul-Mateen II:n näyttelemä David Kane, eli Black Manta, jonka apurina häärää ykkösleffan lopputekstikohtauksessa nähty tohtori Stephen Shin (Randall Park), joka haaveilee Atlantiksen löytämisestä. On hieman tylsää, että Black Manta toimii tälläkin kertaa pahiksena. Vaikka hahmo saakin uusia voimia Mustan kolmikärjen avulla, ei hänestä saada paljoa irti. Sen sijaan Wilsonin näyttelemästä Ormista kaivetaan uusia puolia, kun Aquaman tarvitsee tämän apua Black Mantan pysäyttämiseen. Leffan aikana on vaikea olla tuumimatta, miksei Aquaman vain soittanut kavereilleen Justice Leaguesta sen sijaan, että luottaisi veljeensä, joka tuntee syvää vihaa häntä kohtaan.

Ottaen huomioon, että ensimmäinen Aquaman on DC-elokuvien suurin kassamagneetti, olisi voinut luulla, että jatko-osan teko tapahtuisi kuin leikiten. Aquaman and the Lost Kingdomin matka valkokankaille oli kuitenkin kivikkoinen ja siihen mahtui monta mutkaa matkaan, oli kyse sitten Heardin erottamista koskevista vetoomuksista, nähtävästi vaikeasta ilmapiiristä kuvauksissa, useista uusintakuvauksista tai koko DC-leffauniversumin uudelleenkäynnistämisen ilmoittamisesta, kun vanha leffauniversumi oli edelleen käynnissä. Vaikea tuotanto näkyy lopputuloksessa, ainakin osittain.

Ei Aquaman and the Lost Kingdom huono leffa ole, se on lähinnä vain todella yhdentekevä ja keskinkertainen. Se tarjoaa silloin tällöin ihan menevää supersankaritoimintaa ja sen seikkailu viihdyttää aika ajoin, mutta eipä kokonaisuudesta tunnu jäävän käteen mitään. Mukana on niin hyvää kuin kehnoa huumoria. Pienimuotoisemmat käsirysyt ovat mainioita, mutta isommat spektaakkelitaistelut kaatuvat oman painonsa alle. Tarina on tarpeeksi kelvollinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi silti reippaasti potkua. On aika tylsää, että viiden vuoden odotuksen jälkeen luvassa on jälleen Black Mantan kostoyritystä ja myyttisen kolmikärjen etsintää. Taustalla lymyilee ihan kiinnostava takapiru, josta ei kuitenkaan saada oikein mitään irti. Käsikirjoitus yrittää ottaa hieman kantaa ilmastonmuutokseen ja luonnonsuojeluun, mutta teema jää pintaraapaisuksi. Mielenkiintoisen merenalaisen maailman ja mytologian syventämisen ohella elokuvan kantavana voimana toimii Aquamanin ja Ormin yritys parantaa välejään - joskin veljesten naljailevista keskusteluista herää herkästi mielleyhtymiä Marvel-leffoista tuttujen ukkosenjumala Thorin ja tämän pahan Loki-veljen kanssakäymisiin. Asiaahan ei auta, että Aquaman jopa kutsuu Ormia Lokiksi yhdessä kohtaa.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa modernina kauhutaiturina pidetty James Wan, jonka kannattaisi pysytellä siellä kauhun puolella. Wanin käsissä Aquaman and the Lost Kingdom äityy toisinaan hieman turhauttavaksi mekastukseksi, eivätkä leffan dramaattisemmat ja humoristisemmat puolet kulje käsi kädessä. Tekniseltä puoleltaan elokuva näyttää keskeneräiseltä. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet ja asut oivalliset, mutta tietokonetehosteista tulee usein mieleen videopelit. Vedenalaisissa kohtauksissa hahmojen digihiukset näyttävät kummallisilta ja toimintakohtauksissa on selvää, kun näyttelijä vaihdetaan animoituun hahmoon. Äänimaailma rymistelee kovaäänisesti, oli kyse sitten efekteistä tai Rupert Gregson-Williamsin musiikeista.

Yhteenveto: Aquaman and the Lost Kingdom on harmillisen keskinkertainen ja unohdettava jatko-osa mainiolle supersankarielokuvalle. Leffan haastava tuotanto näkyy lopputuloksesta ja elokuva on rakenteeltaan hieman takkuileva. Ajoittain elokuva viihdyttää passelisti, mutta toisinaan taas se on raskassoutuista seurattavaa. Niin huumorin kuin toiminnan taso vaihtelee ja suuret, keskeneräisiltä näyttävien digitehosteiden täyttämät taistelut saavat ähkyn nopeasti aikaiseksi. On hieman tylsää, että tarina kierrättää paljon juttuja ykkösosasta pahiksesta lähtien. Tekijät kuitenkin laajentavat kiinnostavasti tätä merenalaista maailmaa. Parasta elokuvassa on Aquamanin ja Ormin välien lämpeneminen. Jason Momoa toimii edelleen nimikkoroolissa Aquamanina ja muu näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vaihtelevin lopputuloksin. Aquaman and the Lost Kingdom ei ole huono elokuva, mutta se on todella valitettavan yhdentekevä tapaus ja erityisen iso pettymys, kun sen mieltää nykyisen DC-elokuvauniversumin päätösosaksi. Parin vuoden päästä uusi DC-leffauniversumi pyörähtää käyntiin Superman: Legacylla (2025), jossa nähdään David Corenswet Supermanina Henry Cavillin sijaan. Aquaman on takuulla mukana siinäkin leffauniversumissa, varmaan jonkun toisen näyttelijän esittämänä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aquaman and the Lost Kingdom, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Fast & Furious X (Fast X - 2023)

FAST & FURIOUS X

FAST X

Ohjaus: Louis Leterrier

Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Ludacris, Nathalie Emmanuel, Sung Kang, John Cena, Jason Momoa, Charlize Theron, Jordana Brewster, Daniela Melchior, Alan Ritchson, Brie Larson, Leo Abelo Perry, Scott Eastwood, Rita Moreno, Jason Statham, Helen Mirren, Pete Davidson ja Dwayne Johnson

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys lippuluukuilla, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osat 2 Fast 2 Furious (2003), Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006), Fast & Furious (2009), Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013), Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015), Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017) ja Fast & Furious 9 (F9 - 2021), sekä lisäosaleffa Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019) olivat kaikki taloudellisia hittejä, vaikka suuri osa niistä saikin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Kymmenennestä elokuva ilmoitettiin jo vuonna 2014, jolloin sen sanottiin toimivan elokuvasarjan päätösosana. Vuonna 2020 ilmoitettiin kuitenkin, että viimeinen elokuva tultaisiin jakamaan kahteen osaan. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Justin Lin, joka oli ohjannut elokuvasarjan kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen ja yhdeksännen osan, mutta kun kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022, jo viikkoa myöhemmin Lin jätti projektin ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Fast & Furious X on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt leffasarjan aiemmista osista vaihtelevasti, mutta viimeisin osa, Fast & Furious 9 oli mielestäni niin heikko ja yliampuvaksi väännetty, että menetin vähäisetkin mielenkiintoni rippeet loppusarjaa kohtaan. Kävin siitä huolimatta katsomassa Fast & Furious X:n heti ensi-iltapäivänä.

Dominic Toretton täytyy suojella perhettään, kun häntä jahtaa Rio de Janeiron ryöstön kohteena olleen rikollispomo Hernan Reyesin kostonhimoinen poika Dante.

Vin Diesel palaa jälleen kerran rooliinsa hurjapää Dominic Torettona, joka elää elämäänsä neljännesmaili kerrallaan, mutta jonka täytyy taas lähteä "viimeiselle" kyydille pelastaakseen perheensä. Diesel on sama yhden ilmeen kivikasvo, jona hänet näissä elokuvissa tunnetaan. Haudanvakavana kaahaava Dom jää hieman tylsäksi tyypiksi, kun hänestä ei enää edes jakseta kaivaa lisää sisältöä. Diesel on toisaalta karismaattinen ratin takana, mutta draamakohtauksiin hänen näyttelijänlahjansa eivät vieläkään riitä.

     Aiemmista elokuvista tuttu poppoo on tietty kasassa, joskin esimerkiksi Jason Stathamin näyttelemä Deckard Shaw pidetään lähinnä lyhyenä piipahtamisena, eikä Domin siskoa Miakaan (Jordana Brewster) kauaa ruudulla nähdä. Domin rakas Letty (Michelle Rodriguez), muka-hauska Roman (Tyrese Gibson), tekniikkanerot Tej (Chris "Ludacris" Bridges) ja Ramsey (Nathalie Emmanuel) ja jo parikin kertaa sarjan aikana kuolleeksi luultu Han (Sung Kang) ajavat Domin perässä. Leffasarjalle tyypillisesti aiempien osien pahikset, Domin veli Jakob (John Cena) ja hakkeri Cipher (Charlize Theron) tekevät tällä kertaa yhteistyötä Domin ja kumppaneiden kanssa. Tutut näyttelijät tekevät ailahtelevaa työtä. Osaa ei näytä enää paljoa kiinnostavan sarjassa mukana olo ja etenkin Gibsonin komediapuoli on nyt jo todella väsähtänyttä. Vekkuli Cena on kuitenkin ihan hyvässä vedossa.

Tällä kertaa Dom ja kumppanit saavat vastaansa Jason Momoan näyttelemä Dante Reyesin, Fast & Furious 5:n pahiksen virkaa toimittaneen rikollispomo Hernan Reyesin (Joaquim de Almeida) pojan, joka janoaa tietty kostoa isänsä kuolemasta ja tämän bisnesten kaatamisesta. Siinä, missä Diesel patsastelee yliampuvan vakavana ja Gibson kompuroi komediapuolella, Momoa irrottelee oikeasti yllättävänkin vekkulisti. Hän on kirkkaasti elokuvan parasta antia, tehden Dantesta tehokkaan sairasmielisen pirulaisen, joka luo toimivasti uhkaa hahmoille. Hänen lisäksi uusina hahmoina tavataan muun muassa herra Nobodyltä (Kurt Russell) Viraston johdon käsiinsä ottanut Aimes (Alan Ritchson), herra Nobodyn tytär Tess (Brie Larson) ja autokisaaja Isabel (Daniela Melchior). Kolmikko istuu passelisti osiinsa, joskin heidän hahmonsa ovat hieman kömpelösti kirjoitettuja.

Fast & Furious -elokuvien faneille kymppiosa on tietty pakkokatseltavaa, minkä lisäksi veikkaisin, että se toimii passelisti monille aivot narikkaan -kesäviihdettä etsiville. Jos taas koet, että leffasarjan taso on heikentynyt edetessään ja jos minun tavoin pidit yhdeksättä elokuvaa siihen asti sarjan heikoimpana osana, voin sanoa, että edessä on aika töyssyinen kyyti, josta tekisi mieli hypätä ulos jo ensimetreillä. Fast & Furious X on juuri niin pöljä mekastusraina kuin siltä voikin odottaa, vaikkei tällä kertaa sentään ihan avaruuteen asti lennellä autoilla. Kaikin puolin mammuttimaiseksi paisuva elokuva aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Joillekin katsojille leffa on takuulla mitä parhainta popcornhömppää, mutta itse kyllästyin näkemääni jo tunnin kohdalla. Seuraavat liki puolitoista tuntia onkin aika vaivaannuttavaa katseltavaa.

Kaksi- tai ehkä jopa kolmiosaisen finaalin avausosaksi tarkoitettu Fast & Furious X on venytetty liki kahden ja puolen tunnin mittaan, mutta lopputulos tuntuu pitkälti yli kolmituntiselta, sillä elokuvasarja ei keksi enää mitään uutta, vaan se kulkee tuttuja latuja, toistellen elokuvasarjan turhauttavimpia perisyntejä. Maanläheisinä tyyppeinä esitellyt hahmot ovat muuttuneet superihmisiksi, jotka selviytyvät mistä vain kiipelistä. Jännitys puuttuu kokonaan, kun leffasarja on tehnyt jo selväksi, ettei kukaan kuitenkaan pysy kuolleena ja kun pahiksetkin vaihtavat leiriä hyvien puolelle seuraavassa elokuvassa. Dieselin yrmystä katseesta näkee, että mies luulee ihan oikeasti tekevänsä jotain eeppistä saagaa, joka tultaisiin muistamaan yhtenä elokuvahistorian isoimmista merkkiteoksista. Hän tuntuu olevan täysin sokea sille, millaisia nämä leffat hänen ympärillään ovat ja että sarja kulkee tässä kohtaa enää vaivalloisesti viimeisillä huuruillaan kohti maaliviivaa, jonka paikkaa siirrellään yhä vain kauemmaksi ja kauemmaksi horisonttiin, kun tekijät eivät millään älyä viedä tätä loppuunsa.

Ei kyseessä kuitenkaan mikään täysin umpisurkea pohjanoteeraus ole, vaikka päällimmäisenä tunteena Fast & Furious X jätti minulle vitutuksen. Alun ärtymyksen laannuttua pystyin myöntämään, että Dante Reyes on oikeasti onnistunut ja veikeä pahishahmo, jonka kierot kohtaukset nostavat väkisinkin hymyn huulille. Pahiksesta hölmöksi sivuhahmoksi muutetun Jakob-veljen ja Domin pojan Brianin (Leo Abelo Perry) automatka on ihan viihdyttävää seurattavaa. Alkupäässä nähtävä toimintajakso Roomassa on myös pätevästi tehtyä mäiskettä. Muuten Domin tylsät patsastelut, Romanin ja Tejin vaivaannuttavan epähauskat sanailut ja jatkuvat tarpeettomat ja yksitoikkoiset turpaanvedot saavat leffan laahaamaan. Asiaa ei auta se, että tekijät ovat selvästi katsoneet Avengers: Infinity Waria (2018) tätä tehdessään. Fast & Furious X loppuu todella töksähtävästi ja tarina jää täysin kesken. Mutta siinä, missä Infinity War jätti minut odottamaan Avengers: Endgamea (2019) vesi kielellä, yhdettätoista Fast & Furiousia kohtaan minulta ei löydy enää mitään mielenkiintoa.

Viisi Fast & Furious -elokuvaa ohjannut Justin Lin jätti kymppiosan, kun sitä oli jo kuvattu jonkin aikaa ja hänet korvattiin lopulta aiemmin muun muassa The Transporterin (2002) ja The Incredible Hulkin (2008) ohjanneella Louis Leterrierillä. Leterrier paisuttaa filmiä turhankin valtavaksi, mutta ei saa oikein luotua mihinkään mitään tuntua. Toimintakohtaukset ovat lähinnä yhdentekeviä ja draamapuoli on huvittavan melodramaattista vetistelyä. Linin ja Dan Mazeaun käsikirjoitus pysyy mukana, vaikkakin Leterrier teki siihen joitain muutoksia. On kiva, että tällä kertaa homma on haluttu pitää hieman hahmoläheisempänä, eikä kyse ole mistään maailmanpelastusoperaatiosta. Teksti on silti aika huteraa höttöä. Sentään Fast & Furious X on teknisiltä ansioiltaan mainio, vaikka leikkauksessa se kaipaisi tiivistämistä ainakin vartilla. Kuvaus on pääasiassa sujuvaa ja autokaahailut ovat kaikin puolin tyylikkäästi toteutettuja. Erikoistehosteet ovat muutamia selviä digiräjähdyksiä lukuun ottamatta komeita ja ääniefektit rymistelevät välillä liiallisenkin metelin puolelle. Brian Tylerin säveltämät musiikit jäävät täysin taka-alalle, elokuvan ollessa täynnä erilaisia pop- ja rap-jumputuksia.

Yhteenveto: Fast & Furious X on liian pitkäksi venytetyn saagan liian pitkäksi tarkoitetun finaalin liian pitkäksi venytetty ensimmäinen osa. Elokuvasarjan kovimmat fanit saavat varmasti rahoilleen vastinetta, mutta jos nämä leffat ovat alkaneet jo kyllästyttämään, ei kymmenes elokuva enää voita takaisin puolelleen. Kyseessä on totaalisen pöljä ja aivan liian mammuttimaiseksi paisuva toimintamekastus, joka aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Roomassa nähtävät kaahailut jaksavat vielä viihdyttää, mutta sen jälkeiset yksitoikkoiset turpaanvedot kyllästyttävät nopeasti. Liki kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu ainakin tunnin pidemmältä, sillä jännitys uupuu kokonaan, eikä elokuvasarjaan keksitä enää oikein mitään uutta. Auki jäävä lopetus ei herätä mielenkiintoa seuraavaa osaa kohtaan, vaan pikemminkin saa pohtimaan, että viimeisillä huuruillaan matelevan elokuvasarjan maaliviiva olisi pitänyt saavuttaa jo aiemmin. Elokuvan kirkkaana valopilkkuna toimii Jason Momoa, joka pitää hauskaa pahishahmo Dante Reyesin kanssa. Karikatyyrimäinen sarjakuvaroisto on täysi vastakohta haudanvakavana patsastelevalle Vin Dieselille. Jos siis pidit aiemmista Fast & Furious -elokuvista, suosittelen katsomaan tämänkin. Jos taas et, niin jätä Fast & Furious X ihan suosiolla väliin.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fast X, 2023, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, One Race Films, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Dyyni (Dune - 2021)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac, Josh Brolin, Jason Momoa, Sharon Duncan-Brewster, Stellan Skarsgård, Stephen McKinley Henderson, Chang Chen, Javier Bardem, Zendaya, Dave Bautista ja Charlotte Rampling

Genre: scifi, jännitys, draama, toiminta

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 12

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen scifikirjaan vuodelta 1965. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1984 tehty pahamaineinen elokuvasovitus David Lynchin toimesta, sekä vuonna 2000 minisarja Sci Fi Channelille. Vuonna 2008 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta, jonka ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Peter Bergiä ja sitten Pierre Morelia. Projekti kuitenkin kaatui ja vuonna 2016 kirjan elokuvaoikeudet päätyivät Legendary Picturesin käsiin, joka ryhtyi tekemään elokuvaa Warner Bros. Picturesin kanssa. Denis Villeneuve valittiin ohjaajaksi ja hän vaati, että kirja jaettaisiin kahdeksi elokuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja alun perin Dyynin oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Nyt Dyyni on kuitenkin vihdoin ilmestymässä elokuvateattereihin Suomessa - jopa kuukautta ennen Yhdysvaltoja! Itse en ole Herbertin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Lynchin elokuvan ja ymmärrän hyvin, miksi ohjaaja itsekään ei pidä siitä sekasotkusta. Kun kuulin uuden elokuvan olevan tulossa, en erityisemmin kiinnostunut, eivätkä myöskään trailerit saaneet minua innostumaan, toisin kuin monet muut. Itse asiassa elokuvan ympärillä pyörivä ylistävä odotus monta kuukautta ennen ilmestymistä tuntui minusta jopa luotaantyöntävältä. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Dyyniä sen lehdistönäytökseen upeassa IMAX-salissa.

On vuosi 10 191. Maailmankaikkeuden tärkein aine on aavikkoplaneetta Arrakisin dyyneiltä haalittava rohto. Kun imperiumin keisari määrää planeetan arvokkaan Atreidesin suvun johdettavaksi, planeettaa vuosia hallussa pitänyt Harkonnenin suku ryhtyy taisteluun vallasta.

Call Me by Your Namen (2017) kautta maailmankuuluksi ja jopa Oscar-ehdokkaaksi noussut Timothée Chalamet näyttelee Paulia, Atreides-suvun perijää, jonka herttuaisä Leto Atreides (Oscar Isaac) määrätään hallitsemaan karua dyyniä, Arrakis-planeettaa. Chalamet osoittaa jälleen lahjansa ja on varmaa, että tämän filmin myötä hänelle aukeaa vielä lisää ovia elokuva-alalla. Hän tulkitsee tulevan asemansa kanssa kamppailevaa nuorukaista taidokkaasti, etenkin kun valtataistelu lähtee liikkeelle ja Paulin rooli muuttuu suuntiin, joita hän ei olisi koskaan odottanut. Erittäin hyvää työtä tekevät myös arvokkuutta ja karismaa omaava Isaac herttuaisän roolissa, sekä Rebecca Ferguson Paulin äitinä, lady Jessicana.

     Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy aikamoinen määrä Hollywoodin tämän hetken kuumimpia nimiä. Josh Brolin näyttelee herttuan suojelijaa, asemestari Gurney Halleckia, Jason Momoa taas Paulin ihailemaa lentäjää Duncan Idahoa. Stellan Skarsgård tulkitsee häijyä paroni Harkonnenia, Atreidesin suvun suurinta vihamiestä ja Dave Bautista tämän julmaa (joskin yllättävänkin vähälle ruutuajalle jäävää) sukulaispoika Glossua. Javier Bardem ja Zendaya esittävät Stilgaria ja Chania, fremeneitä, sinisilmäisiä Arrakis-planeetan alkuperäisasukkaita. Leffassa nähdään myös Stephen McKinley Henderson Atreidesien turvamiehenä Thufir Hawatina, Chang Chen tohtori Yuehina, Charlotte Rampling mystisten Bene Gesseritien ylijohtajaäitinä ja Sharon Duncan-Brewster arrakislaisena ekologi Liet-Kynesinä. Näyttelijäkaarti on tarkoin haalittu ja kaikki hoitavat tonttinsa kunnialla. Skarsgård onnistuu tekemään vaikeasta paronihahmostaan oivan epämiellyttävän pahiksen, siinä missä Lynchin Dyynissä Kenneth McMillanin esittämä paroni oli pelkkä nolostuttava piirrossarjan rikollisklisee. Momoa taas tarjoaa elokuvan todella harvat komedian ripaukset vitsailevana Duncanina.

Jos Dyyniltä odottaa Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) kaltaista vauhdikasta ja toiminnallista avaruusseikkailua, on vastassa iso pettymys. Vaikka elokuvasta voikin huomata yhtäläisyyksiä Tähtien sotaan ja leffan edetessä on yhä vain selvempää, mistä George Lucas on saanut inspiraatiota avaruussaagaansa, vertaisin Dyyniä enemmänkin Game of Thrones -televisiosarjan (2011-2019) sukujen väliseen juonitteluun vallasta - ja tarkoitan juurikin sarjan ensimmäisiä kausia, mitkä keskittyivät lähinnä tarinan rakenteluun suurten taisteluiden sijaan. Dyyni on nimittäin rauhassa eteenpäin kulkeva tieteiseepos ja vaikka kestoa on jopa hieman yli kaksi ja puoli tuntia, kattaa elokuva vain ensimmäisen puolikkaan Herbertin kirjasta. On siis varmaan sanomatta selvää, että tarina jää filmissä pahasti kesken. Elokuvan alussa ruudulla lukeekin teksti "Dune: Part One".

Vaikka elokuva kulkeekin hitaasti eteenpäin ja sen taistelukohtaukset ovat aika harvassa, en ollut oikeastaan missään kohtaa tylsistynyt leffan aikana. Itse asiassa päinvastoin. Uppouduin Dyynin mukaan lopulta niinkin vahvasti, että olisin voinut katsoa jatko-osan suoraan sen perään. En edes panisi vastaan, jos elokuvasta päätettäisiin Blu-raylla julkaista kolmen tunnin pidennetty versio. Sellaisen odottelua en kuitenkaan suosittele kenellekään filmistä kiinnostuneelle, sillä Dyyni jos mikä kuuluu nähdä jättimäiseltä valkokankaalta - sen verran eeppinen teos on kyseessä. Kuten alussa kerroin, olin etukäteen aika skeptinen leffasta ja koin ennakkohehkutuksen jopa luotaantyöntävänä, mutta nyt elokuvan nähtyäni olen todella äimistynyt, enkä voi muuta kuin yhtyä kehuihin. Dyyni on hieno tieteisteos, jolla on mahdollisuudet nousta modernin klassikon asemaan - sen oikeastaan määrää lopulta se, tuleeko joskus ilmestyvä jatko-osa yltämään samalle tasolle. Koska tarina jää kesken, lopullisen tuomion voi antaa vasta, kun tätä avausosaa on tukemassa sen toinen puolikas.

Dyyni tekee todella vaikuttavaa työtä esitellessään tätä Herbertin luomaa tulevaisuudenkuvaa ja elokuva saa hienosti avattua näitä sukuja, heidän kulttuureitaan ja konfliktiaan. Tällaisissa teoksissa vakuuttava maailman rakentaminen on merkittävä tekijä ja nyt siinä on totta vie onnistuttu - toisin kuin 80-luvun sotkussa, jossa koko tarina puristettiin yhteen kaksituntiseen leffaan ja rytmitys poukkoili sinne tänne, eikä katsojalle annettu mitään aikaa sulatella jatkuvaa uutta tietoa. Tässä katsoja saa rauhassa sisäistää informaatiota ja kohtaus kohtaukselta Dyynin maailma muuttuu syvemmäksi ja kiehtovammaksi. Jo tästä syystä en ollut tylsistynyt elokuvan aikana, vaan ihailin Denis Villeneuven ja kumppaneiden aikaansaannosta pyörein silmin.

Villeneuve on jo aiemmin näyttänyt vahvat lahjansa elokuvataiteen parissa ja nyt hän todella tarjoaa kunnianhimoisimman työnsä. Dyyni on valtavan eeppinen elokuvaelämys, joka voi pahimmassa tapauksessa uuvuttaa katsojansa ähkyyn suuren luokan vyöryllään. Kun taas omiin ehdottomiin elokuvasuosikkeihini kuuluu Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003), itse en voinut muuta kuin innostua lisää, kun Dyyni avaa yhä vain enemmän mammuttimaisuuttaan. Kun sitä toimintaa vihdoin tarjotaan, on meno ällistyttävää. Michael Baykin katsoo kateellisena, kun valtavat alukset räjähtävät vielä valtavammiksi tulipalloiksi. Vaikka muuten elokuva on selvästi enemmän aikuiseen makuun tarkoitettua scifiä, on toimintapuoli tosin yllättävänkin kevyttä ja viihteellistä. Veriroiskeita ja katkeavia raajoja kaipaavat tulevat pettymään. Toiminnan vähyydestä huolimatta filmi onnistuu pitämään painostavan jännitteen yllä läpi kestonsa. Dyynille ominaiset megalomaanisen suuret hiekkamadot tarjoavat erityisen tiivistunnelmaisia kohtauksia.

Sen lisäksi, että Dyyni on taiturimaisesti ohjattu ja käsikirjoitettu, on se myös henkeäsalpaava audiovisuaalinen kokemus. Elokuva on kuvattu aivan fantastisen näyttävästi, eikä leffasta taida yhtäkään heikompaa tai hätäisesti napattua otosta löytyä. Suurissa laajoissa kuvissa todella näyttäytyy elokuvan valtava kokoluokka ja Villeneuven omien sanojen mukaan vain IMAX-kankaalla elokuva pääsee täysin oikeuksiinsa. Tyylikästä kuvausta tukee onnistuneesti tahditettu leikkaus. Elokuva saa kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin, mutta tarpeetonta tyhjäkäyntiä ei löydy. Lavasteita ja asuja myöten puitteet ovat häikäisevät ja erikoistehosteet ovat ensiluokkaiset suurista taisteluista avaruusalusten lentelyihin ja niihin hiekkamatoihin. Vahvaa visuaalisuutta tukee tietty voimakas äänimaailma. Äänitehosteet jylisevät niin, että koko kehossa tuntuu ja säveltäjä Hans Zimmer vain lisää tunnelmaa tuttuun tapaansa hienoilla musiikeillaan.

Yhteenveto: Dyyni on upea aloitus kiehtovasta tieteistarinasta, jonka jatkoa jää odottamaan innokkaasti. Vaikka kerronta on hidasta ja kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, en kokenut elokuvaa lainkaan pitkäveteiseksi. Elokuvan mielenkiintoiseen maailmaan uppoutuu niin vahvasti, että sitä olisi mielellään jäänyt katsomaan pidemmäksi aikaa. Leffa rakentaa maailmansa lisäksi taidokkaasti hahmojaan ja heidän välisiä konflikteja. Valtataistelulla taas rakennetaan jännitettä, mikä pitää tiivistä tunnelmaa yllä läpi keston. Filmissä on myös vahvaa mystisyyttä, mikä lumoaa katsojaa tiukemmin pauloihinsa. Huumori on todella harvassa ja vähäiset vitsit kuullaan Jason Momoan roolihahmon suusta. Toimintaakaan ei ole paljoa luvassa, mutta ne muutamat taistelukohtaukset ovat sitäkin ällistyttävämpiä toteutukseltaan. Elokuvan tekninen puoli on häikäisevää kuvauksesta lavasteisiin ja erikoistehosteista Hans Zimmerin musiikkeihin. Valtavilla laajoilla kuvilla korostuu elokuvan mammuttimaiset mittakaavat ja tämä eeppinen avaruusteos kuuluukin katsoa isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Ohjaaja Denis Villeneuve onnistuu pitämään suurta pakettia taidokkaasti hallussa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Rauhallisen tahdituksensa ja vaativan poliittisen juonittelunsa vuoksi elokuva ei kaikille sovi. Silti toivon, että Dyyniä oltaisiin menossa katsomaan sankoin joukoin, jotta Villeneuve ja kumppanit saavat tehdä jatko-osan. Olisi nimittäin huutava vääryys, jos tarina jäisi vain tähän ensimmäiseen osaan. En välttämättä ollut Dyynin ennakkohehkutuksessa mukana, mutta voin jo nyt sanoa jatko-osan kuuluvan eniten odottamieni elokuvien joukkoon - milloin ikinä se sitten tuleekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment, Villeneuve Films