Pääosissa: Jack Black, Sebastian Hansen, Jason Momoa, Emma Myers, Danielle Brooks, Jennifer Coolidge, Rachel House, Jemaine Clement, Kate McKinnon ja Matt Berry
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7
A Minecraft Movie, eli suomalaisittain Minecraft-elokuva perustuu ruotsalaisen Mojang-yhtiön videopeliin Minecraft, joka julkaistiin vuonna 2011 ja joka on kaikkien aikojen myydyin videopeli. Jo vuonna 2014 Minecraftin luoja Markus "Notch" Persson paljasti, että Warner Bros. Pictures oli hankkinut pelin filmatisointioikeudet ja että elokuva-adaptaatio oli tekeillä. Shawn Levy pestattiin ohjaajaksi ja Kieran ja Michele Molroney ryhtyivät työstämään käsikirjoitusta, mutta lopulta he jättivät projektin. Kesällä 2015 Rob McElhenney korvasi Levyn ohjaajana, Jason Fuchs kirjoitti uuden käsikirjoituksen ja Steve Carell roolitettiin pääosaan. Elokuvan ensi-illaksi ehdittiin ilmoittaa toukokuu 2019, mutta lopulta tämäkin yritys kaatui ja tekijätiimi pistettiin jälleen vaihtoon. Tammikuussa 2019 Peter Sollett palkattiin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan elokuva, joka oli tarkoitus julkaista maaliskuussa 2022, mutta vuonna 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia sotki suunnitelmat. Huhtikuussa 2022 Jared Hess vahvisti paikkansa ohjaajana ja käsikirjoitus muodostui lopulta Chris Bowmanin, Hubbel Palmerin, Neil Widenerin, Gavin Jamesin ja Chris Gallettan kynästä. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2024 ja nyt viimeinkin Minecraft-elokuva saapuu teattereihin. Itse olen tykännyt Minecraftista lapsesta asti ja peli on ollut jo kolme vuotta putkeen eniten pelaamani peli. Elokuvasovitukseen olen kuitenkin suhtautunut epäilevästi, pitkään jopa tuumien, että tuskin sitä ikinä edes saadaan aikaiseksi. Elokuvan mainokset ovat herättäneet minussa voimakkaan ristiriitaisia tunteita ja meninkin lopulta katsomaan Minecraft-elokuvaa sen ennakkonäytökseen Finnkinon IMAX-salissa pelonsekaisin fiiliksin.
Neljä hylkiötä päätyvät kummalliseen palikkamaailmaan, missä voi päästää luovuutensa valloilleen. Nelikon täytyy lyöttäytyä yhteen paikallisen Steven kanssa palatakseen kotiinsa ja päihittääkseen pahan Malgoshan, joka aikoo syöstä koko palikkamaailman pimeyteen ja mielikuvituksettomuuteen.
Jo kolmatta vuotta putkeen Jack Black on mukana videopeliin perustuvassa elokuvassa. Vuoden 2023 The Super Mario Bros. Moviessa hän oli Bowser, vuoden 2024 Borderlandsissahän oli Claptrap ja nyt hän on Steve, tuo turkoosipuseroinen mainari, joka sattui vuosia aiemmin löytämään erikoisen palikkatodellisuuden, Ylämaailman, minne hän on jäänyt asustelemaan ja rakentelemaan. Alun perin Black roolitettiin possuksi, mutta hänet päätettiinkin lopulta ylentää koko elokuvan keulakuvaksi. Blackin hommaksi jää lähinnä huutaa Minecraft-pelistä tuttuja juttuja, kuten "tulukset", "kanaratsastaja", "työpöytä" ja "äärenhelmi" ja selittää tätä outoa maailmaa niin katsojille kuin neljälle tyypille, jotka myös päätyvät portaalista Ylämaailmaan. He ovat Jason Momoan näyttelemä entinen huippupelaaja Garrett "The Garbage Man" Garrison, Emma Myersin ja Sebastian Hansenin esittämät sisarukset Natalie ja Henry, sekä Danielle Brooksin näyttelemä erilaisia bisneksiä pyörittävä Dawn. Black ja Momoa kilpailevat siitä, kumpi vetää isomman show'n pystyyn ja heidän on annettu heittäytyä niin täysillä kuin he pystyvät. Myers, Hansen ja Brooks jäävät hieman enemmän taustalle, mutta jokaiselle hahmolle on kuitenkin keksitty oma pointtinsa elokuvan aikana.
Vastaansa Steve ja nelikko eivät saa pelin ikonista pääpahista, Ääriliskoa, vaan elokuvaa varten kehitellyn pahiksen, synkässä Hornassa asuvia ja kultaa rakastavia piglineitä johtavan Malgosha-possun (Rachel House). Malgosha vihaa kaikenlaista luovuutta ja hän haluaakin muuttaa Ylämaailman Hornan kaltaiseksi helvetiksi. Malgosha ajaa kelvollisesti asiansa teatraalisena pahiksena.
No mitäs Minecraft-elokuvasta sitten sanoisi? Kääntyikö maailman myydyin videopeli onnistuneesti elokuvamuotoon, vai onko luvassa kamala fiasko ja häpeäpilkku itse kunkin elokuvaan osallistuneen henkilön CV:ssä? Jos Minecraft ei ole jo pelinä sen kummemmin tuttu, voi elokuvaan olla vaikea päästä mukaan, vaikka leffan ensimmäinen kymmenminuuttinen onkin aikamoinen informaatiovyöry. Jos taas Minecraftiin on tullut tuhlattua elämästä enemmän tunteja kuin kehtaisi sanoa (tätä kirjoittaessa 501 tuntia. Ai kamala, sehän on lähes 21 päivää!), luvassa on varsin viihdyttävä seikkailuleffa. Kun pakollinen ihmishahmojen tylsän maanpäällisen elämän esittely on saatu alta pois ja nelikko päätyy Ylämaailmaan, Minecraft-elokuva starttaa oikein tosissaan ja riepotteleekin hahmoja monenlaiseen kommellukseen ja vaaratilanteeseen, joista ei zombeja, hämähäkeillä ratsastavia luurankoja ja toki niitä pelin ikonisimpia otuksia, eli vihreitä creepereitä puutu.
Minecraft-elokuva on totaalisen pöhkö leffa, mikä on nimenomaan osa elokuvan viehätystä. Itse pelikin on pöhkö ja elokuva oikein syleilee sen pöhköyttä. Ei hätää, vaikka putoaisit kymmenien metrien korkeudesta maata kohti, jos taskustasi löytyy ämpärillinen vettä pehmentämään laskua. Kannattaa varoa, minne juokset, sillä maaperästä saattaa löytyä yllättäviä kuoppia. Yö tulee täysin puskista ja silloin kannattaa olla mökki valmiina. Joitain vapauksia elokuva ottaa, mutta muuten siitä näkyy tekijöiden into ja ihastus peliä kohtaan, enkä voinut muuta kuin seurata tapahtumia typerän leveä virne kasvoillani. Juoni on ohkainen, näyttelijöiden on turha edes haaveilla Oscareista ja osa vitseistä aiheuttaa puhdasta myötähäpeää, puhumattakaan Jack Blackin varmaan jo sopimuksessa pakollisista laulunumeroista, mutta ai että Minecraft-elokuva viihdyttää ja lämmittää fanin sydäntä. Vähän päälle puolitoista tuntia on juuri sopiva määrä tätä vauhdikasta vyörytystä ja mahdollista jatko-osaa jää odottamaan mielellään.
Monen mutkan kautta elokuvan ohjauksesta vastasi lopulta mahtavan Dynamiitti Napoleonin(Napoleon Dynamite - 2004) ohjaaja Jared Hess, joka on selvästi saanut vapaat kädet lopputuloksen kanssa. Hessin omantakeinen höpsö tyyli paistaa leffasta ja hän on tehnyt elokuvasta tykättävän kaikessa vilpittömässä hupsuudessaan. Ja vaikka olinkin etukäteen todella varautunut sen suhteen, että Minecraft-elokuva päätettiinkin tehdä näyteltynä oikeiden ihmisten kera, eikä animaationa, en voi kuin kehua lavastustiimiä, joka on nähnyt paljon vaivaa siirtääkseen pelistä tutun värikkään palikkamaisen maailman sujuvasti kameran eteen. Myös liikkeenkaappausteknologiaa hyödyntäen luodut hahmot kyläläisistä ja heitä suojelevasta rautagolemista erilaisiin mörökölleihin näyttävät pääasiassa hyvältä. Toisinaan taustakankaan käyttö on tosin kiusallisenkin selvää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin paljon siitä, että Mark Mothersbaugh hyödyntää rauhallisemmissa kohtauksissa pelin tuttua seesteisesti maalailevaa pianonpimputtelumusiikkia, kun toiminnallisemmissa kohtauksissa miehen sävellykset menevät liikaa turhan tavanomaisen bulkkimekastuksen puolelle.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.4.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Minecraft Movie, 2025, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Vertigo Entertainment, On The Roam, Mojang AB
Pääosissa: Ryan Gosling, Emily Blunt, Hannah Waddingham, Winston Duke, Aaron Taylor-Johnson, Stephanie Hsu, Teresa Palmer ja Lee Majors
Genre: toiminta, komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12
The Fall Guy perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri viiden tuotantokauden ajan vuodesta 1981 vuoteen 1986. Elokuvaversion teko käynnistyi jo kesällä 2010. DreamWorks-yhtiö suunnitteli leffaa, johon kaavailtiin ohjaajaksi Martin Campbellia ja McG:tä, ja päärooliin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt, vaan oikeudet ajautuivat Universal Picturesille, joka ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt The Fall Guy saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ensi kertaa ja leffa nousikin nopeasti eniten odottamieni elokuvien joukkoon tältä vuodelta. Olin vielä innostuneempi, kun pääsin näkemään elokuvan viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.
Stunt-mies Colt lähtee etsimään kadonnutta Hollywood-tähti Tom Ryderia, pelastaakseen miehen uusimman elokuvan, jonka ohjaamisesta vastaa Coltin rakastama Jody.
2000-luvun alkupäässä Ryan Gosling tunnettiin pääasiassa romanttisten komedioiden hurmurina, johon tytöt olivat lääpällään. 2010-luvun aikana Gosling voitti miehet puolelleen dramaattisemmissa rooleissa ja nyt Gosling on vaikuttanut astuneen 2020-luvulla uudelle alueelle, jossa hän irrottelee hykerryttävän riemastuttavasti. Ensin Gosling teki aivan fantastista duunia Barbie-leffan (2023) Keninä ja nyt hän on aivan yhtä mahtavassa vedossa Colt Seaversina, vuosia toimineena stunt-miehenä. Colt päätyy todelliseen toimintaan, kun hänen täytyy etsiä rakastamansa Jodyn (Emily Blunt) esikoisohjauselokuvan päätähti Tom Ryder (Aaron Taylor-Johnson), joka on mystisesti kadonnut kesken kuvausten. Etsintäretkensä aikana Gosling naurattaa todella makeasti, mutta omaa myös karismaa toimintakohtauksiin, sekä hyvää kemiaa Bluntin kanssa. Blunt on myös huippuvedossa omassa osassaan ensikertalaisohjaajana, joka haluaa näyttää lahjansa maailmalle. Taylor-Johnson esittää lystikkäästi raivostuttavan omahyväistä Hollywood-staraa.
Elokuvassa nähdään myös muun muassaTed Lasso -sarjasta (2020-2023) tuttu Hannah Waddingham tuottaja Gail Meyerinä, Black Panther -leffoista (2018-2022) tuttu Winston Duke stunt-koordinaattori Danina, Everything Everywhere All at Oncesta (2022) tuttu Stephanie Hsu Tom Ryderin henkilökohtaisena assistenttina Almana, sekä Teresa Palmer Jodyn ohjaaman elokuvan naistähtenä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan, Waddinghamin herkutellessa lipevällä tuottajahahmollaan.
The Fall Guyn hauskat trailerit saivat minut odottamaan elokuvaa positiivisin mielin, mutta en olisi ikinä uskonut, kuinka paljon lopulta pidinkään näkemästäni. Kyseessä on aivan perhanan huippuhyvä romantiikalla höystetty toimintakomedia, eikä minulla ole ollut aikoihin yhtä hauskaa elokuvateatterissa kuin nyt The Fall Guyn parissa. Leffan aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään niin veikeälle sanailulle kuin aivan hillittömille ja toisinaan aika absurdeillekin tapahtumaketjuille. Elokuva on myös ehta rakkauskirje elokuvia kohtaan, etenkin vanhempia leffoja, jotka pyrkivät miellyttämään isoa yleisöä hieman eri tavalla kuin nykypäivän leffat. Joitain nykypäivän leffantekokikkailuja jopa kritisoidaan, lähtien näyttelijöiden kasvojen skannaamisesta ja onpa elokuva toki täynnä ei-niin-hienovaraisia vihjauksia siitä, että Oscarit saisivat jo alkaa palkitsemaan stunttejakin.
Elokuvan kaksi juonta - Coltin yritys löytää Tom Ryder ja Coltin yritys voittaa Jodyn sydän - kulkevat onnistuneesti käsi kädessä ja risteilevät hyvin läpi leffan. Tarina nappaa tehokkaasti mukaansa, eikä tästä kaikesta menoa ja meininkiä puutu. Kun leffan päähenkilö liittyy näin vahvasti stunt-työskentelyyn, on katsojalla syytä odottaa toiminnalta paljon, eikä elokuva tuota tälläkään saralla pettymystä. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan napakampia, hauskempia, jännittävämpiä ja mikä toki lähes tärkeintä, täynnä upeita ja mielikuvituksellisia stuntteja. Tylsän tietokonekikkailun sijaan oikeat ihmiset ovat pistäneet itsensä likoon, autoilla rymistellään oikeasti menemään ja asioita oikeasti räjäytellään. The Fall Guy on niin ilahduttavan energinen adrenaliiniryöpytys alusta loppuun, ettei sen aikana todellakaan käy aika pitkäksi missään kohtaa.
Useamman mutkan kautta The Fall Guyn ohjaajaksi päätyi lopulta David Leitch, joka on täydellinen mies hommaan. Leitch on tehnyt stuntteja elokuviin, kuten Blade(1998), Fight Club (1999),Mr. & Mrs. Smith (2005) ja Medusan sinetti(The Bourne Ultimatum - 2007), minkä lisäksi hän on näyttänyt taitojaan ohjaajana niin toiminnan ja komedian parissa muun muassa Atomic Blondessa(2017) jaBullet Trainissa (2022) ja olipa miehellä näppinsä pelissä myös John Wickissä (2014). The Fall Guyssa hän tekee parasta työtään ohjaajana ja elokuvasta huokuu Leitchin rakkaus aihetta kohtaan. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat ja erikoistehosteet näyttävät todella hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Dominic Lewisin säveltämistä musiikeista ei jää paljoa mieleen. Päähän jää lähinnä soimaan Kiss-yhtyeen hittikappale I Was Made For Lovin' You, joka kuullaan leffassa pariinkin otteeseen ja joka soi myös Lewisin sovittamana instrumentaaliversiona pitkin elokuvaa.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, sekä pätkiä elokuvan stunttien kuvauksista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Fall Guy, 2024, Universal Pictures, Entertainment 360, 87North
Pääosissa: Jason Momoa, Patrick Wilson, Yahya Abdul-Mateen II, Amber Heard, Randall Park, Temuera Morrison, Nicole Kidman, Dolph Lundgren, Vincent Regan, John Rhys-Davies ja Pilou Asbæk
Genre: toiminta, fantasia, scifi
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Aquaman(2018) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jo ensimmäistä elokuvaa tehdessään päätähti Jason Momoa esitteli ideansa jatko-osan tarinasta ja sen pohjalta David Leslie Johnson-McGoldrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Samaan aikaan elokuvalle suunniteltiin lisäosaleffaa "The Trench", mutta idea lopulta kuopattiin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime jouluna, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin viivästyttämään. Nyt Aquaman and the Lost Kingdom on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin odotuksin. Ensimmäinen Aquaman oli mielestäni mainio supersankarirymistely, mutta DC:n elokuvauniversumi on ollut viime aikoina erityisen hajanainen, eivätkä huhut leffan tuotanto-ongelmista tai pieleen menneistä testinäytöksistä herättäneet luottoa jatko-osan toimivuutta kohtaan. Kävin silti katsomassa Aquaman and the Lost Kingdomin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.
Aquaman tarvitsee vangitun veljensä Ormin apua, kun myyttisen ja voimakkaan Mustan kolmikärjen löytänyt Black Manta palaa kostamaan isänsä kuoleman.
Lukuun ottamatta Willem Dafoen näyttelemää Vulkoa, ensimmäisestä Aquaman-elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun ja ainakin näillä näyttelijöillä nähtävästi viimeistä kertaa, Aquaman and the Lost Kingdomin lopettaessa tämänhetkisen DC-elokuvauniversumin. Jason Momoan on huhuttu palaavan tulevaan, James Gunnin johtamaan DC-leffauniversumiin uudessa roolissa Lobona, mutta hänet nähdään vielä ainakin nyt Arthur Currynä, eli Aquamanina. Karismaattinen Momoa toimii roolissa edelleen, esittäen oivallisesti niin hahmon hupsumman kuin vakavammankin puolen. Aquaman pohtii entistä enemmän paikkaansa maailmassa, saatuaan lapsen. Hänen pitäisi nyt toimia sekä isänä lapselleen, Atlantiksen kuninkaana, että niin maanpäällisen kuin merenalaisenkin maailman suojelijana.
Ex-miehensä Johnny Deppin kanssa käytyjen oikeudenkäyntien aikana ja niiden jälkeen on puhuttu paljon Amber Heardin paluusta Aquamanin rakkaan Meran rooliin. Jotkut sanoivat, että Heard olisi saanut potkut leffasta, minkä puolesta kirjoitettiin jopa vetoomuksia. Heard itse on sanonut joutuneensa taistelemaan roolinsa puolesta ja DC Filmsiä johtava Walter Hamada on jopa myöntänyt, että Meran uudelleenroolitusta oli pohdittu. James Wan halusi kuitenkin pitää Heardin Merana. Hahmon ruutuaikaa on vähennetty huomattavasti ykkösleffaan verrattuna. Heard hoitaa roolinsa kelvollisesti kuten ykkösosassa, mutta elokuvaa katsoessa voi huomata, etteivät tekijät oikein tienneet, mitä tehdä näyttelijän ja tämän hahmon kanssa.
Sivurooleissa nähdään toistamiseen myös Temuera Morrison ja Nicole Kidman Aquamanin ihmisisä Tomina ja atlantislaisäiti Atlannana, Dolph Lundgren Meran isänä, kuningas Nereusina ja Patrick Wilson Aquamanin veljenä, Ormina, eli Ocean Masterina. Pahisroolia edustaa tälläkin kertaa Yahya Abdul-Mateen II:n näyttelemä David Kane, eli Black Manta, jonka apurina häärää ykkösleffan lopputekstikohtauksessa nähty tohtori Stephen Shin (Randall Park), joka haaveilee Atlantiksen löytämisestä. On hieman tylsää, että Black Manta toimii tälläkin kertaa pahiksena. Vaikka hahmo saakin uusia voimia Mustan kolmikärjen avulla, ei hänestä saada paljoa irti. Sen sijaan Wilsonin näyttelemästä Ormista kaivetaan uusia puolia, kun Aquaman tarvitsee tämän apua Black Mantan pysäyttämiseen. Leffan aikana on vaikea olla tuumimatta, miksei Aquaman vain soittanut kavereilleen Justice Leaguesta sen sijaan, että luottaisi veljeensä, joka tuntee syvää vihaa häntä kohtaan.
Ottaen huomioon, että ensimmäinen Aquaman on DC-elokuvien suurin kassamagneetti, olisi voinut luulla, että jatko-osan teko tapahtuisi kuin leikiten. Aquaman and the Lost Kingdomin matka valkokankaille oli kuitenkin kivikkoinen ja siihen mahtui monta mutkaa matkaan, oli kyse sitten Heardin erottamista koskevista vetoomuksista, nähtävästi vaikeasta ilmapiiristä kuvauksissa, useista uusintakuvauksista tai koko DC-leffauniversumin uudelleenkäynnistämisen ilmoittamisesta, kun vanha leffauniversumi oli edelleen käynnissä. Vaikea tuotanto näkyy lopputuloksessa, ainakin osittain.
Ei Aquaman and the Lost Kingdom huono leffa ole, se on lähinnä vain todella yhdentekevä ja keskinkertainen. Se tarjoaa silloin tällöin ihan menevää supersankaritoimintaa ja sen seikkailu viihdyttää aika ajoin, mutta eipä kokonaisuudesta tunnu jäävän käteen mitään. Mukana on niin hyvää kuin kehnoa huumoria. Pienimuotoisemmat käsirysyt ovat mainioita, mutta isommat spektaakkelitaistelut kaatuvat oman painonsa alle. Tarina on tarpeeksi kelvollinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi silti reippaasti potkua. On aika tylsää, että viiden vuoden odotuksen jälkeen luvassa on jälleen Black Mantan kostoyritystä ja myyttisen kolmikärjen etsintää. Taustalla lymyilee ihan kiinnostava takapiru, josta ei kuitenkaan saada oikein mitään irti. Käsikirjoitus yrittää ottaa hieman kantaa ilmastonmuutokseen ja luonnonsuojeluun, mutta teema jää pintaraapaisuksi. Mielenkiintoisen merenalaisen maailman ja mytologian syventämisen ohella elokuvan kantavana voimana toimii Aquamanin ja Ormin yritys parantaa välejään - joskin veljesten naljailevista keskusteluista herää herkästi mielleyhtymiä Marvel-leffoista tuttujen ukkosenjumala Thorin ja tämän pahan Loki-veljen kanssakäymisiin. Asiaahan ei auta, että Aquaman jopa kutsuu Ormia Lokiksi yhdessä kohtaa.
Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa modernina kauhutaiturina pidetty James Wan, jonka kannattaisi pysytellä siellä kauhun puolella. Wanin käsissä Aquaman and the Lost Kingdom äityy toisinaan hieman turhauttavaksi mekastukseksi, eivätkä leffan dramaattisemmat ja humoristisemmat puolet kulje käsi kädessä. Tekniseltä puoleltaan elokuva näyttää keskeneräiseltä. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet ja asut oivalliset, mutta tietokonetehosteista tulee usein mieleen videopelit. Vedenalaisissa kohtauksissa hahmojen digihiukset näyttävät kummallisilta ja toimintakohtauksissa on selvää, kun näyttelijä vaihdetaan animoituun hahmoon. Äänimaailma rymistelee kovaäänisesti, oli kyse sitten efekteistä tai Rupert Gregson-Williamsin musiikeista.
Yhteenveto:Aquaman and the Lost Kingdom on harmillisen keskinkertainen ja unohdettava jatko-osa mainiolle supersankarielokuvalle. Leffan haastava tuotanto näkyy lopputuloksesta ja elokuva on rakenteeltaan hieman takkuileva. Ajoittain elokuva viihdyttää passelisti, mutta toisinaan taas se on raskassoutuista seurattavaa. Niin huumorin kuin toiminnan taso vaihtelee ja suuret, keskeneräisiltä näyttävien digitehosteiden täyttämät taistelut saavat ähkyn nopeasti aikaiseksi. On hieman tylsää, että tarina kierrättää paljon juttuja ykkösosasta pahiksesta lähtien. Tekijät kuitenkin laajentavat kiinnostavasti tätä merenalaista maailmaa. Parasta elokuvassa on Aquamanin ja Ormin välien lämpeneminen. Jason Momoa toimii edelleen nimikkoroolissa Aquamanina ja muu näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vaihtelevin lopputuloksin. Aquaman and the Lost Kingdom ei ole huono elokuva, mutta se on todella valitettavan yhdentekevä tapaus ja erityisen iso pettymys, kun sen mieltää nykyisen DC-elokuvauniversumin päätösosaksi. Parin vuoden päästä uusi DC-leffauniversumi pyörähtää käyntiin Superman: Legacylla (2025), jossa nähdään David Corenswet Supermanina Henry Cavillin sijaan. Aquaman on takuulla mukana siinäkin leffauniversumissa, varmaan jonkun toisen näyttelijän esittämänä.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Aquaman and the Lost Kingdom, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, Atomic Monster, The Safran Company
Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Ludacris, Nathalie Emmanuel, Sung Kang, John Cena, Jason Momoa, Charlize Theron, Jordana Brewster, Daniela Melchior, Alan Ritchson, Brie Larson, Leo Abelo Perry, Scott Eastwood, Rita Moreno, Jason Statham, Helen Mirren, Pete Davidson ja Dwayne Johnson
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12
Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys lippuluukuilla, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osat 2 Fast 2 Furious (2003), Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006), Fast & Furious (2009), Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013), Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015), Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017) ja Fast & Furious 9 (F9 - 2021), sekä lisäosaleffa Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019) olivat kaikki taloudellisia hittejä, vaikka suuri osa niistä saikin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Kymmenennestä elokuva ilmoitettiin jo vuonna 2014, jolloin sen sanottiin toimivan elokuvasarjan päätösosana. Vuonna 2020 ilmoitettiin kuitenkin, että viimeinen elokuva tultaisiin jakamaan kahteen osaan. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Justin Lin, joka oli ohjannut elokuvasarjan kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen ja yhdeksännen osan, mutta kun kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022, jo viikkoa myöhemmin Lin jätti projektin ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Fast & Furious X on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt leffasarjan aiemmista osista vaihtelevasti, mutta viimeisin osa, Fast & Furious 9 oli mielestäni niin heikko ja yliampuvaksi väännetty, että menetin vähäisetkin mielenkiintoni rippeet loppusarjaa kohtaan. Kävin siitä huolimatta katsomassa Fast & Furious X:n heti ensi-iltapäivänä.
Dominic Toretton täytyy suojella perhettään, kun häntä jahtaa Rio de Janeiron ryöstön kohteena olleen rikollispomo Hernan Reyesin kostonhimoinen poika Dante.
Vin Diesel palaa jälleen kerran rooliinsa hurjapää Dominic Torettona, joka elää elämäänsä neljännesmaili kerrallaan, mutta jonka täytyy taas lähteä "viimeiselle" kyydille pelastaakseen perheensä. Diesel on sama yhden ilmeen kivikasvo, jona hänet näissä elokuvissa tunnetaan. Haudanvakavana kaahaava Dom jää hieman tylsäksi tyypiksi, kun hänestä ei enää edes jakseta kaivaa lisää sisältöä. Diesel on toisaalta karismaattinen ratin takana, mutta draamakohtauksiin hänen näyttelijänlahjansa eivät vieläkään riitä.
Aiemmista elokuvista tuttu poppoo on tietty kasassa, joskin esimerkiksi Jason Stathamin näyttelemä Deckard Shaw pidetään lähinnä lyhyenä piipahtamisena, eikä Domin siskoa Miakaan (Jordana Brewster) kauaa ruudulla nähdä. Domin rakas Letty (Michelle Rodriguez), muka-hauska Roman (Tyrese Gibson), tekniikkanerot Tej (Chris "Ludacris" Bridges) ja Ramsey (Nathalie Emmanuel) ja jo parikin kertaa sarjan aikana kuolleeksi luultu Han (Sung Kang) ajavat Domin perässä. Leffasarjalle tyypillisesti aiempien osien pahikset, Domin veli Jakob (John Cena) ja hakkeri Cipher (Charlize Theron) tekevät tällä kertaa yhteistyötä Domin ja kumppaneiden kanssa. Tutut näyttelijät tekevät ailahtelevaa työtä. Osaa ei näytä enää paljoa kiinnostavan sarjassa mukana olo ja etenkin Gibsonin komediapuoli on nyt jo todella väsähtänyttä. Vekkuli Cena on kuitenkin ihan hyvässä vedossa.
Tällä kertaa Dom ja kumppanit saavat vastaansa Jason Momoan näyttelemä Dante Reyesin, Fast & Furious 5:n pahiksen virkaa toimittaneen rikollispomo Hernan Reyesin (Joaquim de Almeida) pojan, joka janoaa tietty kostoa isänsä kuolemasta ja tämän bisnesten kaatamisesta. Siinä, missä Diesel patsastelee yliampuvan vakavana ja Gibson kompuroi komediapuolella, Momoa irrottelee oikeasti yllättävänkin vekkulisti. Hän on kirkkaasti elokuvan parasta antia, tehden Dantesta tehokkaan sairasmielisen pirulaisen, joka luo toimivasti uhkaa hahmoille. Hänen lisäksi uusina hahmoina tavataan muun muassa herra Nobodyltä (Kurt Russell) Viraston johdon käsiinsä ottanut Aimes (Alan Ritchson), herra Nobodyn tytär Tess (Brie Larson) ja autokisaaja Isabel (Daniela Melchior). Kolmikko istuu passelisti osiinsa, joskin heidän hahmonsa ovat hieman kömpelösti kirjoitettuja.
Fast & Furious -elokuvien faneille kymppiosa on tietty pakkokatseltavaa, minkä lisäksi veikkaisin, että se toimii passelisti monille aivot narikkaan -kesäviihdettä etsiville. Jos taas koet, että leffasarjan taso on heikentynyt edetessään ja jos minun tavoin pidit yhdeksättä elokuvaa siihen asti sarjan heikoimpana osana, voin sanoa, että edessä on aika töyssyinen kyyti, josta tekisi mieli hypätä ulos jo ensimetreillä. Fast & Furious X on juuri niin pöljä mekastusraina kuin siltä voikin odottaa, vaikkei tällä kertaa sentään ihan avaruuteen asti lennellä autoilla. Kaikin puolin mammuttimaiseksi paisuva elokuva aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Joillekin katsojille leffa on takuulla mitä parhainta popcornhömppää, mutta itse kyllästyin näkemääni jo tunnin kohdalla. Seuraavat liki puolitoista tuntia onkin aika vaivaannuttavaa katseltavaa.
Kaksi- tai ehkä jopa kolmiosaisen finaalin avausosaksi tarkoitettu Fast & Furious X on venytetty liki kahden ja puolen tunnin mittaan, mutta lopputulos tuntuu pitkälti yli kolmituntiselta, sillä elokuvasarja ei keksi enää mitään uutta, vaan se kulkee tuttuja latuja, toistellen elokuvasarjan turhauttavimpia perisyntejä. Maanläheisinä tyyppeinä esitellyt hahmot ovat muuttuneet superihmisiksi, jotka selviytyvät mistä vain kiipelistä. Jännitys puuttuu kokonaan, kun leffasarja on tehnyt jo selväksi, ettei kukaan kuitenkaan pysy kuolleena ja kun pahiksetkin vaihtavat leiriä hyvien puolelle seuraavassa elokuvassa. Dieselin yrmystä katseesta näkee, että mies luulee ihan oikeasti tekevänsä jotain eeppistä saagaa, joka tultaisiin muistamaan yhtenä elokuvahistorian isoimmista merkkiteoksista. Hän tuntuu olevan täysin sokea sille, millaisia nämä leffat hänen ympärillään ovat ja että sarja kulkee tässä kohtaa enää vaivalloisesti viimeisillä huuruillaan kohti maaliviivaa, jonka paikkaa siirrellään yhä vain kauemmaksi ja kauemmaksi horisonttiin, kun tekijät eivät millään älyä viedä tätä loppuunsa.
Ei kyseessä kuitenkaan mikään täysin umpisurkea pohjanoteeraus ole, vaikka päällimmäisenä tunteena Fast & Furious X jätti minulle vitutuksen. Alun ärtymyksen laannuttua pystyin myöntämään, että Dante Reyes on oikeasti onnistunut ja veikeä pahishahmo, jonka kierot kohtaukset nostavat väkisinkin hymyn huulille. Pahiksesta hölmöksi sivuhahmoksi muutetun Jakob-veljen ja Domin pojan Brianin (Leo Abelo Perry) automatka on ihan viihdyttävää seurattavaa. Alkupäässä nähtävä toimintajakso Roomassa on myös pätevästi tehtyä mäiskettä. Muuten Domin tylsät patsastelut, Romanin ja Tejin vaivaannuttavan epähauskat sanailut ja jatkuvat tarpeettomat ja yksitoikkoiset turpaanvedot saavat leffan laahaamaan. Asiaa ei auta se, että tekijät ovat selvästi katsoneet Avengers: Infinity Waria (2018) tätä tehdessään. Fast & Furious X loppuu todella töksähtävästi ja tarina jää täysin kesken. Mutta siinä, missä Infinity War jätti minut odottamaan Avengers: Endgamea (2019) vesi kielellä, yhdettätoista Fast & Furiousia kohtaan minulta ei löydy enää mitään mielenkiintoa.
Viisi Fast & Furious -elokuvaa ohjannut Justin Lin jätti kymppiosan, kun sitä oli jo kuvattu jonkin aikaa ja hänet korvattiin lopulta aiemmin muun muassa The Transporterin (2002) jaThe Incredible Hulkin (2008) ohjanneella Louis Leterrierillä. Leterrier paisuttaa filmiä turhankin valtavaksi, mutta ei saa oikein luotua mihinkään mitään tuntua. Toimintakohtaukset ovat lähinnä yhdentekeviä ja draamapuoli on huvittavan melodramaattista vetistelyä. Linin ja Dan Mazeaun käsikirjoitus pysyy mukana, vaikkakin Leterrier teki siihen joitain muutoksia. On kiva, että tällä kertaa homma on haluttu pitää hieman hahmoläheisempänä, eikä kyse ole mistään maailmanpelastusoperaatiosta. Teksti on silti aika huteraa höttöä. Sentään Fast & Furious X on teknisiltä ansioiltaan mainio, vaikka leikkauksessa se kaipaisi tiivistämistä ainakin vartilla. Kuvaus on pääasiassa sujuvaa ja autokaahailut ovat kaikin puolin tyylikkäästi toteutettuja. Erikoistehosteet ovat muutamia selviä digiräjähdyksiä lukuun ottamatta komeita ja ääniefektit rymistelevät välillä liiallisenkin metelin puolelle. Brian Tylerin säveltämät musiikit jäävät täysin taka-alalle, elokuvan ollessa täynnä erilaisia pop- ja rap-jumputuksia.
Yhteenveto:Fast & Furious X on liian pitkäksi venytetyn saagan liian pitkäksi tarkoitetun finaalin liian pitkäksi venytetty ensimmäinen osa. Elokuvasarjan kovimmat fanit saavat varmasti rahoilleen vastinetta, mutta jos nämä leffat ovat alkaneet jo kyllästyttämään, ei kymmenes elokuva enää voita takaisin puolelleen. Kyseessä on totaalisen pöljä ja aivan liian mammuttimaiseksi paisuva toimintamekastus, joka aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Roomassa nähtävät kaahailut jaksavat vielä viihdyttää, mutta sen jälkeiset yksitoikkoiset turpaanvedot kyllästyttävät nopeasti. Liki kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu ainakin tunnin pidemmältä, sillä jännitys uupuu kokonaan, eikä elokuvasarjaan keksitä enää oikein mitään uutta. Auki jäävä lopetus ei herätä mielenkiintoa seuraavaa osaa kohtaan, vaan pikemminkin saa pohtimaan, että viimeisillä huuruillaan matelevan elokuvasarjan maaliviiva olisi pitänyt saavuttaa jo aiemmin. Elokuvan kirkkaana valopilkkuna toimii Jason Momoa, joka pitää hauskaa pahishahmo Dante Reyesin kanssa. Karikatyyrimäinen sarjakuvaroisto on täysi vastakohta haudanvakavana patsastelevalle Vin Dieselille. Jos siis pidit aiemmista Fast & Furious -elokuvista, suosittelen katsomaan tämänkin. Jos taas et, niin jätä Fast & Furious X ihan suosiolla väliin.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fast X, 2023, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, One Race Films, Roth/Kirschenbaum Films
Pääosissa: Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac, Josh Brolin, Jason Momoa, Sharon Duncan-Brewster, Stellan Skarsgård, Stephen McKinley Henderson, Chang Chen, Javier Bardem, Zendaya, Dave Bautista ja Charlotte Rampling
Genre: scifi, jännitys, draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 12
Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen scifikirjaan vuodelta 1965. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1984 tehty pahamaineinen elokuvasovitus David Lynchin toimesta, sekä vuonna 2000 minisarja Sci Fi Channelille. Vuonna 2008 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta, jonka ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Peter Bergiä ja sitten Pierre Morelia. Projekti kuitenkin kaatui ja vuonna 2016 kirjan elokuvaoikeudet päätyivät Legendary Picturesin käsiin, joka ryhtyi tekemään elokuvaa Warner Bros. Picturesin kanssa. Denis Villeneuve valittiin ohjaajaksi ja hän vaati, että kirja jaettaisiin kahdeksi elokuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja alun perin Dyynin oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Nyt Dyyni on kuitenkin vihdoin ilmestymässä elokuvateattereihin Suomessa - jopa kuukautta ennen Yhdysvaltoja! Itse en ole Herbertin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Lynchin elokuvan ja ymmärrän hyvin, miksi ohjaaja itsekään ei pidä siitä sekasotkusta. Kun kuulin uuden elokuvan olevan tulossa, en erityisemmin kiinnostunut, eivätkä myöskään trailerit saaneet minua innostumaan, toisin kuin monet muut. Itse asiassa elokuvan ympärillä pyörivä ylistävä odotus monta kuukautta ennen ilmestymistä tuntui minusta jopa luotaantyöntävältä. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Dyyniä sen lehdistönäytökseen upeassa IMAX-salissa.
On vuosi 10 191. Maailmankaikkeuden tärkein aine on aavikkoplaneetta Arrakisin dyyneiltä haalittava rohto. Kun imperiumin keisari määrää planeetan arvokkaan Atreidesin suvun johdettavaksi, planeettaa vuosia hallussa pitänyt Harkonnenin suku ryhtyy taisteluun vallasta.
Call Me by Your Namen (2017) kautta maailmankuuluksi ja jopa Oscar-ehdokkaaksi noussut Timothée Chalamet näyttelee Paulia, Atreides-suvun perijää, jonka herttuaisä Leto Atreides (Oscar Isaac) määrätään hallitsemaan karua dyyniä, Arrakis-planeettaa. Chalamet osoittaa jälleen lahjansa ja on varmaa, että tämän filmin myötä hänelle aukeaa vielä lisää ovia elokuva-alalla. Hän tulkitsee tulevan asemansa kanssa kamppailevaa nuorukaista taidokkaasti, etenkin kun valtataistelu lähtee liikkeelle ja Paulin rooli muuttuu suuntiin, joita hän ei olisi koskaan odottanut. Erittäin hyvää työtä tekevät myös arvokkuutta ja karismaa omaava Isaac herttuaisän roolissa, sekä Rebecca Ferguson Paulin äitinä, lady Jessicana.
Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy aikamoinen määrä Hollywoodin tämän hetken kuumimpia nimiä. Josh Brolin näyttelee herttuan suojelijaa, asemestari Gurney Halleckia, Jason Momoa taas Paulin ihailemaa lentäjää Duncan Idahoa. Stellan Skarsgård tulkitsee häijyä paroni Harkonnenia, Atreidesin suvun suurinta vihamiestä ja Dave Bautista tämän julmaa (joskin yllättävänkin vähälle ruutuajalle jäävää) sukulaispoika Glossua. Javier Bardem ja Zendaya esittävät Stilgaria ja Chania, fremeneitä, sinisilmäisiä Arrakis-planeetan alkuperäisasukkaita. Leffassa nähdään myös Stephen McKinley Henderson Atreidesien turvamiehenä Thufir Hawatina, Chang Chen tohtori Yuehina, Charlotte Rampling mystisten Bene Gesseritien ylijohtajaäitinä ja Sharon Duncan-Brewster arrakislaisena ekologi Liet-Kynesinä. Näyttelijäkaarti on tarkoin haalittu ja kaikki hoitavat tonttinsa kunnialla. Skarsgård onnistuu tekemään vaikeasta paronihahmostaan oivan epämiellyttävän pahiksen, siinä missä Lynchin Dyynissä Kenneth McMillanin esittämä paroni oli pelkkä nolostuttava piirrossarjan rikollisklisee. Momoa taas tarjoaa elokuvan todella harvat komedian ripaukset vitsailevana Duncanina.
Jos Dyyniltä odottaaTähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) kaltaista vauhdikasta ja toiminnallista avaruusseikkailua, on vastassa iso pettymys. Vaikka elokuvasta voikin huomata yhtäläisyyksiä Tähtien sotaan ja leffan edetessä on yhä vain selvempää, mistä George Lucas on saanut inspiraatiota avaruussaagaansa, vertaisin Dyyniä enemmänkin Game of Thrones -televisiosarjan (2011-2019) sukujen väliseen juonitteluun vallasta - ja tarkoitan juurikin sarjan ensimmäisiä kausia, mitkä keskittyivät lähinnä tarinan rakenteluun suurten taisteluiden sijaan. Dyyni on nimittäin rauhassa eteenpäin kulkeva tieteiseepos ja vaikka kestoa on jopa hieman yli kaksi ja puoli tuntia, kattaa elokuva vain ensimmäisen puolikkaan Herbertin kirjasta. On siis varmaan sanomatta selvää, että tarina jää filmissä pahasti kesken. Elokuvan alussa ruudulla lukeekin teksti "Dune: Part One".
Vaikka elokuva kulkeekin hitaasti eteenpäin ja sen taistelukohtaukset ovat aika harvassa, en ollut oikeastaan missään kohtaa tylsistynyt leffan aikana. Itse asiassa päinvastoin. Uppouduin Dyynin mukaan lopulta niinkin vahvasti, että olisin voinut katsoa jatko-osan suoraan sen perään. En edes panisi vastaan, jos elokuvasta päätettäisiin Blu-raylla julkaista kolmen tunnin pidennetty versio. Sellaisen odottelua en kuitenkaan suosittele kenellekään filmistä kiinnostuneelle, sillä Dyyni jos mikä kuuluu nähdä jättimäiseltä valkokankaalta - sen verran eeppinen teos on kyseessä. Kuten alussa kerroin, olin etukäteen aika skeptinen leffasta ja koin ennakkohehkutuksen jopa luotaantyöntävänä, mutta nyt elokuvan nähtyäni olen todella äimistynyt, enkä voi muuta kuin yhtyä kehuihin. Dyyni on hieno tieteisteos, jolla on mahdollisuudet nousta modernin klassikon asemaan - sen oikeastaan määrää lopulta se, tuleeko joskus ilmestyvä jatko-osa yltämään samalle tasolle. Koska tarina jää kesken, lopullisen tuomion voi antaa vasta, kun tätä avausosaa on tukemassa sen toinen puolikas.
Dyyni tekee todella vaikuttavaa työtä esitellessään tätä Herbertin luomaa tulevaisuudenkuvaa ja elokuva saa hienosti avattua näitä sukuja, heidän kulttuureitaan ja konfliktiaan. Tällaisissa teoksissa vakuuttava maailman rakentaminen on merkittävä tekijä ja nyt siinä on totta vie onnistuttu - toisin kuin 80-luvun sotkussa, jossa koko tarina puristettiin yhteen kaksituntiseen leffaan ja rytmitys poukkoili sinne tänne, eikä katsojalle annettu mitään aikaa sulatella jatkuvaa uutta tietoa. Tässä katsoja saa rauhassa sisäistää informaatiota ja kohtaus kohtaukselta Dyynin maailma muuttuu syvemmäksi ja kiehtovammaksi. Jo tästä syystä en ollut tylsistynyt elokuvan aikana, vaan ihailin Denis Villeneuven ja kumppaneiden aikaansaannosta pyörein silmin.
Villeneuve on jo aiemmin näyttänyt vahvat lahjansa elokuvataiteen parissa ja nyt hän todella tarjoaa kunnianhimoisimman työnsä. Dyyni on valtavan eeppinen elokuvaelämys, joka voi pahimmassa tapauksessa uuvuttaa katsojansa ähkyyn suuren luokan vyöryllään. Kun taas omiin ehdottomiin elokuvasuosikkeihini kuuluu Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta-trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003), itse en voinut muuta kuin innostua lisää, kun Dyyni avaa yhä vain enemmän mammuttimaisuuttaan. Kun sitä toimintaa vihdoin tarjotaan, on meno ällistyttävää. Michael Baykin katsoo kateellisena, kun valtavat alukset räjähtävät vielä valtavammiksi tulipalloiksi. Vaikka muuten elokuva on selvästi enemmän aikuiseen makuun tarkoitettua scifiä, on toimintapuoli tosin yllättävänkin kevyttä ja viihteellistä. Veriroiskeita ja katkeavia raajoja kaipaavat tulevat pettymään. Toiminnan vähyydestä huolimatta filmi onnistuu pitämään painostavan jännitteen yllä läpi kestonsa. Dyynille ominaiset megalomaanisen suuret hiekkamadot tarjoavat erityisen tiivistunnelmaisia kohtauksia.
Sen lisäksi, että Dyyni on taiturimaisesti ohjattu ja käsikirjoitettu, on se myös henkeäsalpaava audiovisuaalinen kokemus. Elokuva on kuvattu aivan fantastisen näyttävästi, eikä leffasta taida yhtäkään heikompaa tai hätäisesti napattua otosta löytyä. Suurissa laajoissa kuvissa todella näyttäytyy elokuvan valtava kokoluokka ja Villeneuven omien sanojen mukaan vain IMAX-kankaalla elokuva pääsee täysin oikeuksiinsa. Tyylikästä kuvausta tukee onnistuneesti tahditettu leikkaus. Elokuva saa kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin, mutta tarpeetonta tyhjäkäyntiä ei löydy. Lavasteita ja asuja myöten puitteet ovat häikäisevät ja erikoistehosteet ovat ensiluokkaiset suurista taisteluista avaruusalusten lentelyihin ja niihin hiekkamatoihin. Vahvaa visuaalisuutta tukee tietty voimakas äänimaailma. Äänitehosteet jylisevät niin, että koko kehossa tuntuu ja säveltäjä Hans Zimmer vain lisää tunnelmaa tuttuun tapaansa hienoilla musiikeillaan.
Yhteenveto:Dyyni on upea aloitus kiehtovasta tieteistarinasta, jonka jatkoa jää odottamaan innokkaasti. Vaikka kerronta on hidasta ja kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, en kokenut elokuvaa lainkaan pitkäveteiseksi. Elokuvan mielenkiintoiseen maailmaan uppoutuu niin vahvasti, että sitä olisi mielellään jäänyt katsomaan pidemmäksi aikaa. Leffa rakentaa maailmansa lisäksi taidokkaasti hahmojaan ja heidän välisiä konflikteja. Valtataistelulla taas rakennetaan jännitettä, mikä pitää tiivistä tunnelmaa yllä läpi keston. Filmissä on myös vahvaa mystisyyttä, mikä lumoaa katsojaa tiukemmin pauloihinsa. Huumori on todella harvassa ja vähäiset vitsit kuullaan Jason Momoan roolihahmon suusta. Toimintaakaan ei ole paljoa luvassa, mutta ne muutamat taistelukohtaukset ovat sitäkin ällistyttävämpiä toteutukseltaan. Elokuvan tekninen puoli on häikäisevää kuvauksesta lavasteisiin ja erikoistehosteista Hans Zimmerin musiikkeihin. Valtavilla laajoilla kuvilla korostuu elokuvan mammuttimaiset mittakaavat ja tämä eeppinen avaruusteos kuuluukin katsoa isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Ohjaaja Denis Villeneuve onnistuu pitämään suurta pakettia taidokkaasti hallussa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Rauhallisen tahdituksensa ja vaativan poliittisen juonittelunsa vuoksi elokuva ei kaikille sovi. Silti toivon, että Dyyniä oltaisiin menossa katsomaan sankoin joukoin, jotta Villeneuve ja kumppanit saavat tehdä jatko-osan. Olisi nimittäin huutava vääryys, jos tarina jäisi vain tähän ensimmäiseen osaan. En välttämättä ollut Dyynin ennakkohehkutuksessa mukana, mutta voin jo nyt sanoa jatko-osan kuuluvan eniten odottamieni elokuvien joukkoon - milloin ikinä se sitten tuleekaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dune, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment, Villeneuve Films
Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ray Fisher, Ezra Miller, Jason Momoa, Henry Cavill, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Amy Adams, Joe Morton, J. K. Simmons, Willem Dafoe, Amber Heard, Diane Lane, Connie Nielsen, Peter Guinness, Zheng Kai, Karen Bryson, Harry Lennix, Jesse Eisenberg, Joe Manganiello, Ray Porter ja Jared Leto
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 4 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16
Zack Snyderin ohjaama DC Comicsin sarjakuviin perustuva Superman-elokuva Man of Steel (2013) oli iso menestys, joten tuotantoyhtiö Warner Bros. päätti ryhtyä tosissaan kehittelemään elokuvauniversumia, joka kilpailisi Marvelin leffojen kanssa. Snyder työstikin oman visionsa, miten tarinaa kuuluisi jatkaa. Muutamien tuotannollisten töyssyjen jälkeen ilmestynyt jatko-osa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) oli taloudellisesti hitti, mutta jakoi niin fanit kuin kriitikot kahtia. Pian sen ilmestymisen jälkeen Snyder kuvasi supersankariryhmästä kertovaa Justice League -filmatisoinnin. Noin 90-prosenttisesti valmiina Snyder esitteli elokuvaansa studiopomoille, jotka kuitenkin kokivat elokuvan todella ongelmalliseksi ja aivan liian pitkäksi. Marvelin The Avengers -elokuvan (2012) ohjannut Joss Whedon pyydettiin kirjoittamaan elokuvaa uudestaan ja Snyderin oli määrä ohjata uudet kohtaukset. Tragedia kuitenkin iski, kun Snyderin tytär Autumn teki itsemurhan maaliskuussa 2017, minkä vuoksi surun musertama Snyder päätti jättää projektin. Whedonille annettiin täysi vastuu elokuvan viimeistelystä ja hän muokkasikin käsikirjoitusta voimakkaasti ja kuvasi lähes koko elokuvan uudestaan. Whedonin Justice League julkaistiin marraskuussa 2017 ja se tuomittiin niin fanien kuin kriitikoiden toimesta sekasotkuksi. Elokuvan budjetti oli myös paisunut niin suureksi, että jopa lähes 660 miljoonan dollarin lipputuloilla se todettiin taloudelliseksi flopiksi. Pian julkaisun jälkeen alkoi liikkua huhuja, että Snyderin leikkausversio olisi yhä olemassa ja se vaatisi vain viimeistelyjä, jotta sen voisi julkaista. Näin alkoikin fanien toimesta #ReleaseTheSnyderCut -someliike, jossa vaadittiin Warner Brosia julkaisemaan Snyderin alkuperäinen versio elokuvasta. Jopa näyttelijät ja kuvausryhmäläiset liittyivät joukkoon. Muutaman vuoden ajan Warner Bros. väitti vastaan ja näyttikin hyvin epätodennäköiseltä, että Snyderin leikkausta julkaistaisiin. Vuonna 2019 Snyder alkoi puhua siitä, että leikkausversio on kuin onkin olemassa. Lopulta Warner Bros. heltyi fanien vimmaan ja teki diilin Snyderin kanssa elokuvan viimeistelystä. Siitä huolimatta, että teatteriversio oli tehnyt pahaa tappiota studiolle, Warner Bros. suostui antamaan yli 30 miljoonaa dollaria Snyderin version viimeistelyyn. Alunperin Snyderin version puhuttiin tulevan neliosaisena minisarjana, mutta lopulta Snyder päätti esittää sen yhtenä pitkänä elokuvana. Nyt Zack Snyder's Justice League -nimen saanut teos on vihdoin ja viimein ilmestynyt HBO-palveluihin ympäri maailman ja minun täytyy tunnustaa, etten olisi uskonut päivän koittavan. Monet asiat tuntuivat sotivan sitä vastaan, että Warner Bros. suostuisi antamaan lisärahoitusta heikosti menestyneen leffan uudelleenleikkaukseen, mutta fanien voima osoitti lopulta luulot vääriksi. Itselleni on muodostunut ristiriitainen suhde Snyderin edellisiin DC-leffoihin ja sen perusteella en edes innostunut, kun hänen Justice League -leikkauksen ilmoitettiin ilmestyvän. Mielenkiinnolla halusin kuitenkin nähdä, millainen Snyderin alkuperäinen visio on ja onko lopputulos pitkän fanivaatimuksen arvoista, vai onko kyseessä jopa Whedonin versiota heikompi tekele...
Tähän väliin haluan huomauttaa, että arvostelu on kirjoitettu sillä ajatuksella, että lukija on nähnyt vuonna 2017 julkaistun Justice League -elokuvan ja arvio tulee erityisesti keskittymään kahden version lukuisiin eroihin ja muutoksiin. Älkää kuitenkaan huoliko, uusia lisäyksiä en paljasta.
Supermanin kuoleman jälkeen Bruce Wayne ryhtyy kokoamaan sankareiden ja jumalten ryhmää taistelemaan pahaa Steppenwolfia vastaan, joka etsii emolaatikoita, joiden sisältämällä voimalla voisi tuhota koko Maan.
Zack Snyder's Justice Leaguen hahmogalleria on hyvin samanlainen kuin vuoden 2017 versiossa, mutta siitä löytyy myös useita hahmoja, jotka eivät ole mukana siinä, joten jätän heidät mainitsematta ja teille yllätykseksi. Itse Justice League -ryhmä koostuu tietty miljonääri Bruce Waynesta eli Batmanista (Ben Affleck), amatsonisoturi Diana Princestä eli Wonder Womanista (Gal Gadot), supernopeasta Barry Allenista eli Flashista (Ezra Miller), ihmisrobotti Victor Stonesta eli Cyborgista (Ray Fisher), atlantislaisesta Arthur Currysta eli Aquamanista (Jason Momoa), sekä Kal-Elistä eli Clark Kentistä eli Supermanista (Henry Cavill). Uskoisin, ettei kenellekään tätä lukevalle tule yllätyksenä, että Superman on mukana, vaikka hahmo kuolikin Batman v Superman: Dawn of Justicen lopussa. Ja trailerit katsoneet tietävät myös, että hahmo pukeutuu tällä kertaa mustaan pukuun perinteisen sinipunaisen asun sijaan. Cavill synkisteleekin roolissaan eri tavalla kuin vuoden 2017 versiossa ja samaa tekee myös Affleck Batmanina. Kun vuoden 2017 versiossa supervoimaton Batman tuntui turhalta köysipyssynsä kanssa, tässä hänelle löytyy kunnolla käyttöä ja hän keksii keinot pärjätäkseen yli-ihmisiä vastaan. Wonder Woman on toiminnassa mukana, mutta jää paikoitellen hieman sivuun - kenties koska hän oli juuri saanut oman elokuvansa vuonna 2017, ennen kuin tämän oli tarkoitus ilmestyä. Vuoden 2017 versiossa lähinnä komediallisen sivuhahmon roolin omaksunut Flash nousee huomattavasti merkittävämpään osaan. Yllättäen myös Cyborg saa huomattavasti enemmän ruutuaikaa ja hahmoon syvennytään paljon paremmin. Cyborg oli mielestäni vuoden 2017 versiossa ryhmän tylsin hahmo, mutta tässä hänestä saadaan paljon enemmän irti. Ei olekaan ihme, että näyttelijöistä erityisesti Fisher on osoittanut sosiaalisessa mediassa vihaansa vuoden 2017 versiota kohtaan. Harmikseni Aquaman jää tällä kertaa porukan tylsimmäksi tapaukseksi. Momoa saa pari tähtihetkeä, mutta itse hahmo tuntuu olevan vähän siellä sun täällä. Katsojan on helpompi ymmärtää hahmon sisäistä ristiriitaa, jos on nähnyt vuoden 2018 Aquaman-leffan, muuten hahmon juonikuviot tuntuvat todella sekavilta.
Vastaansa supersankarit saavat toisesta maailmasta saapuvan Steppenwolfin (Ciarán Hinds), joka oli pelkkä vitsi vuoden 2017 versiossa. Surkeasti animoitu, koomisen näköinen ja tylsiä pahismonologeja suoltava Steppenwolf on tässä korvattu huomattavasti uhkaavammalla tuhoajalla, joka on jopa aika häijy vastus sankareille. Hahmoa myös saadaan syvennettyä hieman antamalla tälle motiivi, miksi hän seuraa vieläkin häijympää ja julmempaa pahaa olentoa, Ray Porterin näyttelemää Darkseidiä. Hahmosta voisi saada vieläkin enemmän irti, mutta jo tällaisenaan uusi Steppenwolf on huomattava parannus siihen vuoden 2017 kammotukseen verrattuna.
Jos luulit, että Zack Snyder's Justice League olisi vain pidennetty versio vuoden 2017 Justice Leaguesta, olet pahasti erehtynyt. Toki juoni on periaatteessa sama ja mukana on muutamia samoja kohtauksia, mutta pääasiassa tämä on hyvin erilainen filmi. Tunnelma ja tarinan rakenne ovat täysin erilaiset ja mukana on hahmoja, juonikuvioita ja käänteitä, joita ei ollut lainkaan mukana vuoden 2017 versiossa. Ja kun sanoin, että näissä kahdessa versiossa on muutamia samoja kohtauksia, minä todella tarkoitan vain muutamia. Jopa ne muutamat muuttuvat jossain kohtaa joko pidemmiksi tai sitten ne on eri lailla leikattu tässä Snyderin versiossa. Versioista löytyy hyvin samanlaisia kohtauksia, joista kuitenkin huomaa, että vuoden 2017 versiossa ne ovat uudelleen kuvattuja, sillä niissä on paljon erilaisuuksia. Esimerkiksi heti alussa, kun Bruce Wayne matkustaa värväämään Aquamania ryhmään, kohtaus kulkee toisaalta hyvin samalla tavalla eteenpäin, mutta keskustelu on täysin eri sanasta sanaan. Jos pidit kovasti Brucen vitsistä "kuulin, että osaat puhua kaloille", varaudu pettymykseen, sillä sitä ei tästä versiosta löydy.
Yllättävää kyllä, Zack Snyder's Justice Leaguesta löytyy paljon vitsejä, jotka varmasti monet olettivat kuuluneen vain Whedonin versioon. Synkän ja lähes huumorittoman Batman v Superman: Dawn of Justicen jälkeen Warner Bros. antoi Whedonille tehtäväksi tehdä Justice Leaguesta humoristisempi elokuva, mutta nähtävästi jo Snyder oli monien vitsien takana. Enää Flash ei kummastele brunssin merkitystä tai ihmettele Batmanin lepakkoluolaa, mutta voitte olla varmoja, että mukaan mahtuu useita myötähäpeällisiä yrityksiä olla hauska. Vaikka Zack Snyder's Justice League onkin tummasävyisempi kuin vuoden 2017 versio, ei se silti ole samaa synkistelyä kuin Batman v Superman: Dawn of Justice. Elokuvan vallitsevana teemana on toivo ja se, että jos sankarit tekevät yhteistyötä, he voivat saavuttaa mitä vain. Snyderin tuttuun tyyliin voimakkaalta ylidramaattisuudelta ei kuitenkaan vältytä.
Vaikka kokonaisuutena Zack Snyder's Justice League on vuoden 2017 versiota parempi tekele jo ihan vain yhtenäisemmän vision ansiosta, täytyy tunnustaa, että vuoden 2017 versiossa on onnistumisia, joita tämä filmi kaipaisi. Isoin juttu on, että Supermanin kuoleman jälkimeininkeihin uppouduttiin enemmän ja paremmin vuoden 2017 versiossa. Vaikka varmasti jokainen arvasi, että Superman palaa takaisin henkiin tavalla tai toisella, vuoden 2017 versio onnistui paljon paremmin esittelemään synkentyneen maailman, jonka suurin sankari on poissa ja joka tekee nyt surutyötä. Kuvat ympäri maailman eri lokaatioista, joissa ihmiset ovat kerääntyneet kunnioittamaan menehtynyttä sankariaan, ovat nyt poissa ja koin sen isoksi miinukseksi. Toinen juttu, minkä vuoden 2017 versio tekee paremmin, on se, kuinka siinä pohjustetaan alusta asti tulevaa pahuutta. Vaikka sen version Steppenwolf onkin surkuhupaisa pettymys, tiettyä jännitettä ja uhkaa kasvatellaan siinä taidokkaammin. Zack Snyder's Justice League tekee yllättävänkin vähän sen jännitteen rakentamisen eteen.
Se vähäinenkin jännite rakoilee jatkuvasti elokuvan aikana, sillä Snyderinkin leikkausversio ontuu pahasti. Jos ette vielä tienneet, Zack Snyder's Justice Leaguella on kestoa hurjat 4 tuntia ja 2 minuuttia. Ja valitettavasti minun on pakko sanoa, että se on aivan liikaa. Sentään leffa on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin elokuvan voi halutessaan katsoa pienemmissä pätkissä. Silti elokuvassa on useita pidempiä osioita, jotka laahaavat ja aina silloin tällöin huomasin tylsistyneeni leffaa katsoessa. Ja kun kyseessä on supersankarifilmi, jossa nähdään mm. Batman, Superman ja Wonder Woman, on surullista sanoa, että pitkästyin. Siinä, missä vuoden 2017 versio kiirehti aivan liikaa, tämä Snyderin versio oikein venyttämällä pitkittää kohtauksia äärimmilleen. Toki keston myötä filmi saa hengittää enemmän, mutta siinä on myös paljon juttuja, joita olisin itse suosiolla jättänyt leikkaushuoneen lattialle. Molemmissa versioissa nähdään alkupäässä kohtaus, jossa Wonder Woman taistelee pientä terroristijoukkoa vastaan ja vaikka se tuokin edes jotain toimintaa ensimmäiseen puoleentoista tuntiin (elokuvassa on yllättävän vähän toimintaa), on se kohtauksena lopulta täysin merkityksetön tarinan kannalta.
Molempien leikkausversioiden suureksi ongelmaksi koituu se, että elokuvan pitää toimia myös esittelynä Flashille, Cyborgille ja Aquamanille. Vaikka Flashia muutetaan siedettävämpään suuntaan ja Cyborg saa enemmän lihaa luidensa ympärille (vai pitäisikö sanoa metallia ihonsa päälle), Snyderinkin versiosta huokuu se, että kolmikko olisi kaivannut omat elokuvansa ennen tämän julkaisua. Whedonin versio saattoi olla hätiköity uudelleenkuvaustensa ja -leikkauksensa takia, mutta Snyderin version kohtaloksi koituu DC:n elokuvauniversumin hätäinen rakentelu. Tietyissä hetkissä olisi enemmän painoarvoa, jos hahmot olisivat saaneet soololeffansa etukäteen. Vuonna 2021 tätä versiota katsoessa Aquaman hyötyy siitä, että hän sai oman filminsä vuonna 2018. Mutta kun miettii, että tämän Snyderin leikkauksen piti ilmestyä vuonna 2017 ennen Aquaman-leffaa, olisi toteutus kompastunut silti.
Jos jotain erityisen onnistunutta Zack Snyder's Justice Leaguesta pitää sanoa, niin sen lopputaistelu on huomattavasti parempi, viihdyttävämpi, innostavampi ja jännittävämpi kuin vuoden 2017 versiossa. Tiimin ryhmädynamiikka toimii iskevämmin ja on vaikuttavampaa nähdä heidät taistelemassa yhdessä Steppenwolfia ja tämän joukkoja vastaan. Steppenwolfkin tuntuu kovemmalta vastukselta ja mukana on ratkaisuja, jotka saavat fanit varmasti innostumaan. Ainoa, mikä taistelua latistaa on se, ettei se onnistu välittämään tunnetta maailmanluokan tuhon mahdollisuudesta. Tähän vaikuttaa paljon se, ettei taistelussa nähdä lainkaan sivullisia, jotka joutuisivat taiston uhriksi. Vaikka Man of Steelin lopputaistoa onkin kritisoitu liiallisesta massiivisuudesta ja tuhopornosta, se sentään herätti tunteen siitä, että Maa on oikeassa vaarassa ja katsoja saatiin jännittämään paremmin Supermanin onnistumisen puolesta.
Lisäkritiikiksi Zack Snyder's Justice Leaguelle voi myös antaa sen, kuinka paljon se antaa painoarvoa fanipalveluksille, joita vain näiden leffojen kautta DC-maailmaan tutustuneet eivät välttämättä voi hoksata. Batman v Superman: Dawn of Justicen tavoin mukana on kohtauksia, repliikkejä ja yksityiskohtia, jotka toimivat mahtavina silmäniskuina faneille, mutta joista moni muu ei ymmärrä hölkäsen pöläystä. Tämäkin leffa sisältää juttuja, jotka elokuva esittää merkittävinä, mutta ne voi ymmärtää vain, jos tietää etukäteen paljon alkuperäisistä sarjakuvista. Monen katsojan täytyy ryhtyä tutkimaan Wikipediaa sun muita sivustoja leffan jälkeen, jotta tietyt jutut käyvät järkeen. Niihin kun ei vastauksia löydy DC:n muista näytellyistä elokuvista. Zack Snyder's Justice League on juurikin fanituote DC-fanilta DC-faneille. Jo nyt on selvää, että useamman vuoden ajan elokuvan perään kyselleet fanit saavat juuri sitä, mitä halusivatkin ja voivat vihdoin olla tyytyväisiä. Olen iloinen heidän puolestaan ja mielestäni on hienoa, että fanien voima on saanut jotain tällaista aikaiseksi. Olisin toki vielä iloisempi, jos voisin kuulua samaan joukkoon, mutta mielestäni Zack Snyder's Justice League on lopulta aika keskinkertainen ja ainakin tunnin liian pitkä filmi.
Elokuvan teknisistä puolista minun täytyy nostaa vielä esille kolme juttua. Ensinnäkin elokuva on jostain syystä haluttu esittää lähes neliön muotoisessa 4:3-kuvasuhteessa, eikä kuva siis täytä koko televisioruutua ilman zoomaamista. Jotkut sanovat, että kuvasuhde on tällainen mahdollista IMAX-julkaisua varten, mutta omaan silmään se näytti siltä kuin leffa olisi tehty Instagramiin tai vanhaan kuvaputkitelevisioon. Vaikka välillä silmä tottuukin kuvaan, koin neliömäisen kuvan jatkuvasti todella häiritseväksi. Toiseksi elokuvan erikoistehosteiden taso on aika vaihtelevaa. Steppenwolf näyttää hyvältä ja mukana on useita tyylikkäitä efektejä, mutta seassa on myös viimeistelemättömiltä näyttäviä juttuja, sekä joitain tehosteita, jotka ovat kuin PlayStation 3:n videopeleistä. Asiaa ei auta HBO:n kuvanlaatu, joka muuttuu hieman suttuisammaksi aina, kun ruudulla tapahtuu paljon. Kolmanneksi vaikka onkin kiinnostavaa, että vuoden 2017 version musiikkien säveltäneen Danny Elfmanin sijaan Zack Snyder's Justice Leaguen musiikeista vastaa Tom Holkenborg ja siten leffa on jo pelkästään musiikeiltaan täysin erilainen, Holkenborgin työ ei ole kovin kummoista. Hans Zimmerin mahtipontisen työn jälkeen Man of Steelissä ja Batman v Supermanissa, Holkenborgin jumputukset ovat aika tylsää taustameteliä. Mukaan mahtuu tuttuja melodioita viime filmeistä, kuten Wonder Womanin tykittelevä tunnusmusiikki, mutta jostain syystä Holkenborg korvaa sitäkin jatkuvasti yhä vain ärsyttävämmäksi muuttuvalla kuorolla.
Yhteenveto:Zack Snyder's Justice League täyttää varmasti elokuvan perään useamman vuoden kyselleiden fanien toiveet ja unelmat, mutta filminä se on silti aika keskinkertainen, aivan liian pitkä ja epätasainen raina. Neljän tunnin kesto ei tunnu perustellulta, vaikka filmin täytyykin toimia kolmen sankarin esittelyelokuvana. Kestoa on venytetty äärimmilleen ja aina välillä itse huomasin tylsistyväni. Vaikka filmi on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin sen voi katsoa lyhyemmissä osissa, on katselukokemus silti raskas. Tarinankerronta on edelleen aika ontuvaa ja paikoitellen tuntuu, ettei juoni millään etene. Elokuva pääseekin vauhtiinsa vasta erittäin mainiossa lopputaistelussa. Leffasta löytyy omat onnistumisensa ja erityisesti Cyborg ja Steppenwolf ovat hahmoina huomattavasti parempia kuin vuoden 2017 versiossa. Silti vuoden 2017 versiosta löytyy omat onnistumisensa, jotka tästä uupuvat. Jännitettä ei oikein rakenneta alkupäässä lainkaan, eikä Supermanin kuoleman aiheuttanutta muutosta maailmassa esitellä tällä kertaa. Tekninen puoli heittelee laadukkuudeltaan ja elokuva sisältää niin epätasaisia erikoistehosteita, häiritsevän kuvasuhdekikkailun kuin myös jopa ärsyttävää kuorohoilotusta aina, kun Wonder Woman tai joku muu amatsoni tekee jotain. On toki hienoa nähdä Zack Snyderin elokuva vihdoin ja viimein kunnolla, ja olenkin iloinen siitä, että fanien pitkä yhteistyö tuotti näin suuren tuloksen. Zack Snyder's Justice Leaguen ilmestyminen on elokuvahistoriallisesti merkittävä juttu, mutta itse leffa jätti minut aika kylmäksi. Lopussa se lupailee huomattavasti mielenkiintoisemmasta jatko-osasta, mutta saa nähdä, tuleeko sitä koskaan. Snyder on todennut, että tämän filmin viimeistely jäi hänen viimeiseksi työkseen DC-elokuvien parissa, mutta tämän elokuvan olemassaolo jo tarkoittaa sitä, että koskaan ei voi tietää, mitä saatamme tulevaisuudessa nähdä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Zack Snyder's Justice League, 2021, DC Films, DC Entertainment, Atlas Entertainment, HBO Max, Warner Bros. Pictures, Warner Bros., Warner Max, The Stone Quarry, RatPac-Dune Entertainment
Ohjaus: Mike Mitchell Pääosissa: Chris Pratt, Elizabeth Banks, Will Arnett, Alison Brie, Charlie Day, Nick Offerman, Tiffany Haddish, Stephanie Beatriz, Jason Sand, Brooklynn Prince, Maya Rudolph, Ralph Fiennes, Channing Tatum, Jonah Hill, Cobie Smulders, Jason Momoa, Margot Robbie, Noel Fielding ja Will Ferrell Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 7
Etukäteen typeräksi lelumainokseksi leimattu Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014) osoittikin tuomitsijat vääräksi nerokkuudellaan ja sydämellään. Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, eikä ihme, että tekijät alkoivat heti suunnitella jatkoa. Lego Elokuva 2:a odotellessa ehdittiin tehdä kaksi sarjaan liittyvää lisäosateosta Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017) ja Lego Ninjago Elokuva(The LEGO Ninjago Movie - 2017), joista jälkimmäinen osoittautui kuitenkin monella tapaa pettymykseksi. Alunperin Lego Elokuva 2:n oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä 2018, mutta tuotanto viivästyi, jolloin ensi-ilta siirrettiin tämän vuoden alkuun. Nyt filmi on vihdoin saanut ensi-iltansa, enkä voi sanoin kuvailla, kuinka innoissani olin elokuvan näkemisestä. Legot ovat olleet itselleni aina tärkeä ja rakas asia, ja olin aivan täpinöissäni, kun ensimmäinen Lego Elokuva ilmestyi ja se osoittautui aivan tajuttoman loistokkaaksi koko perheen seikkailuksi, mikä meni syvällisyyksiensä kanssa ihan ihme meta-tasoille. Pidin myös Lego Batman Elokuvasta todella paljon, mutta Lego Ninjago Elokuva oli lähinnä aika keskinkertainen ja alkoi tuntua juurikin lelumainokselta. Aloinkin hieman jännittää, että tähänkö jo loppui sarjan voittokulku, mutta huojennuin, kun näin Lego Elokuva 2:n trailerin, mikä lupaili pelkkää hyvää. Leffan saamat kehut nostivat innostustani entisestään ja menin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä!
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Lego Elokuva!
On kulunut viisi vuotta siitä, kun Duplot tuhosivat Palikkalan. Tuhoutuneen kaupungin raunioita kutsutaan Loppulaksi, eikä mikään ole enää nastaa. Asiat vain vaikeutuvat Emmetin ja kumppaneiden kohdatessa uuden vaaran, Systersystemsiltä saapuvan kenraali Sulosorron.
Vaikka ympäröivä maailma on muuttunut karuksi erämaaksi, missä uusi vaaraa piilee joka kulman takana, on rakennusmies Emmet (äänenä Chris Pratt) onnistunut pysymään samana iloisena itsenään. Emmet ei tunnu olevan moksiskaan muutoksesta ja yrittääkin saada muut näkemään tilanteen positiiviset puolet. Emmet on jälleen erinomainen tapaus ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka hänen täytyy tällä kertaa ottaa yhä enemmän ohjia omiin käsiinsä. Prattin ääni sopii hahmolle täydellisesti, mutta tällä kertaa Pratt ei ääninäyttele vain Emmetiä. Hän esittää nimittäin myös kovanaamaista Rex Vaaraliiviä, intergalaktista raptorinkouluttajaa, joka on selvä yhdistelmä hänen hahmojaan Guardians of the Galaxy- (2014) ja Jurassic World (2015) -elokuvista. Rex on hauska lisäys ja hänen hahmoaan hyödynnetään nokkelin tavoin. Emmetin lisäksi muutkin tutut hahmot ensimmäisestä osasta tekevät paluun. Tai no, lähes kaikki muut. Vanhaa Vitruviusta (Morgan Freeman) ei nähdä edes haamuna, minkä lisäksi Hyviskyttä (Liam Neeson) ja presidentti Bisnes (Will Ferrell) lähinnä vain vilahtavat parissa kohtaa ruudulla. Tyylilyyli Lucy (Elizabeth Banks), viittasankari Batman (Will Arnett), avaruusmies Benny (Charlie Day), merirosvo Metalliparta (Nick Offerman) ja innokas Puolikisu (Alison Prie) tekevät kunnon paluun ja ovat tärkeä osa tämänkin filmin tarinaa. Metalliparta ja Benny pysyvät aika yksiulotteisina, mutta Puolikisua on muutettu hauskasti ja Loppulassa hän pystyy muuttumaan hurjaksi Ultrakatiksi. Batman on aika samanlainen mörisevä, narsistinen ja muka-traaginen kuin ennenkin, mutta hänen hahmoaan onnistutaan syventämään leffan aikana. Myös Lucyn hahmosta löydetään uusia piirteitä, joihin edellisessä osassa jo hieman vihjailtiin.
Muita vanhoja tuttuja hahmoja edellisestä osasta ovat mm. DC:n supersankaritiimi Justice Leaguen jäsenet Superman (Channing Tatum), Green Lantern (Jonah Hill), Wonder Woman (Cobie Smulders) ja Aquaman (Jason Momoa), superpahikset Lex Luthor (Ike Barinholtz) ja Harley Quinn (Margot Robbie), Yhdysvaltain entinen presidentti Abraham Lincoln (Will Forte), Batmanin hovimestari Alfred (Ralph Fiennes) ja velho Gandalf (Todd Hansen). Aikuisille DC-faneille tuottaa varmasti riemua, että Aquamanissa(2018) nimikkohahmoa esittänyt Momoa ja Suicide Squadissa (2016) Harley Quinnia näytellyt Robbie palaavat rooleihinsa Lego-versioina. Tekijät yrittivät alunperin saada Gal Gadotin Wonder Womanin rooliin, mutta joutuivat pitämään Smuldersin, joka esitti hahmoa ensimmäisessä Lego Elokuvassa. Uusina hahmoina Rex Vaaraliivin lisäksi elokuvassa esitellään voittamattomalta vaikuttava kenraali Sulosorto (Stephanie Beatriz), muotoaan muuttava kuningatar Tahdontähdeks (Tiffany Haddish), selvästi Twilight-sarjaa (2008-2012) pilkkaava glittervampyyri Balthazar (Noel Fielding), sekä omaan kuoreensa jatkuvasti liukastuva banaani (Ben Schwartz), jonka vitsi ei yllättäen vanhene niin nopeasti kuin luulisi. Itse en pitkään tiennyt, mitä ajatella kenraali Sulosorrosta ja kuningatar Tahdontähdeksistä, mutta elokuvan kulkiessa eteenpäin ja alkaessa syventämään heitä, hahmot muuttuivat huomattavasti kiinnostavimmiksi. Kun ensimmäisen Lego Elokuvan lopussa Duplot saapuivat Palikkalaan ja ilmoittivat tuhoavansa kaiken, veikkaan lähes kaikkien katsojien pitäneen tätä vain hassuna loppukevennyksenä. Siksi onkin aivan täydellinen ratkaisu, että Duplot ovat oikeasti tuhonneet Palikkalan, mikä on vuosien hyökkäysten jälkeen muuttunut Mad Max -leffasarjaa (1979-2015) muistuttavaksi erämaaksi. Kyseessä on hyvin rohkea veto, mutta toisaalta mitä muutakaan voi näiltä elokuvilta odottaa? Lego Elokuva yllätti kaikki olemalla todella syvällinen, metaforallinen ja kulkiessaan monella eri tasolla, eikä Lego Elokuva 2 onneksi muutu yhtään tavanomaisempaan suuntaan. Kyseessä on jälleen erittäin nokkela, yllätyksellinen, syvällinen, hauska, viihdyttävä ja tunteikas paketti, mikä tuottaa riemua koko perheelle. Tämäkin elokuva pursuaa energiaa ja nostaa vähän väliä hymyn huulille. Mukana on odottamattomia käänteitä ja paljon kiehtovia puolia. Edellisen osan tavoin leffa hyödyntää kliseitä kekseliäin tavoin ja yksi isoimmista kehuistani elokuvalle on se, etten osannut lainkaan odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lego Elokuva 2 on edeltäjänsä tavoin todella poikkeuksellinen teos ja on aivan mahtavaa seurata, mitä kaikkea tekijät ovatkaan keksineet tällä kertaa.
Näistä asioista huolimatta Lego Elokuva 2 ei valitettavasti koskaan nouse edeltäjänsä tasolle. Yllätyksellisille elokuville on todella vaikea tehdä jatkoa, sillä jatko-osa ei ikinä pysty olemaan yhtä yllättävä kuin ensimmäinen filmi ja juuri näin käy tässä. Mukana on kyllä yllätyksiä, mutta tällä kertaa niitä tavallaan osaa odottaa. Ensimmäinen Lego Elokuva pääsi yllättämään, kun kyseessä olikin todellisuudessa metaforallinen kuvaus pojan ja isän välisestä suhteesta, jolloin ainakaan aikuisille ei pitäisi tulla yllätyksenä, että tämä jatko-osa tekee täysin samaa. Paikoitellen tuntuukin siltä kuin tekijät yrittäisivät vain parastaan kopioidakseen ensimmäisen osan menestystä, mutteivät koskaan yllä sellaiselle "hei vau" -tasolle, mitä ensimmäinen osa oli alusta loppuun.
Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että Lego Elokuva 2 olisi huono elokuva! Kyseessä on erittäin mainio seikkailuleffa, joka vie hahmojaan ja tarinaansa veikeään uuteen suuntaan ja tarjoaa viihdepläjäyksen koko rahan edestä. Parissa kohtaa filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten se pitää otteessaan alusta loppuun. Oikeissa kohdissa elokuva osaa rauhoittua ja muuttua koskettavaksi ja ajatuksia herättäväksi. Kun katsoja alkaa vähitellen ymmärtämään, mistä filmissä on tällä kertaa oikeasti kyse, koko elokuva tuntuu sanomansa kanssa muuttuvan paremmaksi. Ja vaikka äsken totesin, ettei leffa ole yhtä yllättävä kuin edeltäjänsä, löytyy tästä joitain yllättävänkin rohkeita vetoja. Joitain asioita hyödynnetään ällistyttävän hyvin, mutta mukana on myös juttuja, joita itse olisin toivonut näkeväni enemmän. Elokuva onnistuu tietty olemaan myös hauska, mutta veikkaan, että tällä kertaa huumori iskee paremmin aikuiskatsojiin, sillä suuri osa filmin vitseistä koostuu viittauksista populaarikulttuuriin, mitä nuoremmat katsojat eivät vielä välttämättä ymmärrä. Esimerkiksi Mad Maxia muistuttava Loppula tarjoaa aikuisille varmasti paremmat naurut, kun taas lapselle se saattaa olla jopa pelottava. Kuten sanoin, rohkeita vetoja.
Elokuvan animaatiojälki on tietysti aivan mielettömän hienoa. Visuaalisesti filmi näyttää todella upealta ja on jälleen kiehtovaa uppoutua näiden elävien Lego-hahmojen maailmaan ja tutkia kaikkia pieniä yksityiskohtia, joita animaattorit ovat ahtaneet mukaan. Leffassa on useita kuvia, jotka haluaisi pysäyttää, jotta niitä pääsisi silmäilemään tarkemmin. Lego-hahmojen liikkeet ovat jälleen hauskasti toteutetut, etenkin "Lego Friends" -tuotesarjan hahmojen kohdalla, joiden jalat ovat kiinni toisissaan, minkä vuoksi tekijöiden piti keksiä heille luonteva tapa liikkua. Lego Elokuva 2:n käsikirjoituksesta vastaavat edellisen osan kirjoittaneet ja ohjanneet Phil Lord ja Christopher Miller, jotka häikäisevät taas kekseliäisyydellään ja ennakko-odotusten ylitys- tai kiertämistaidoillaan. Onkin harmi, ettei kaksikko toimi myös ohjaajana, vaan sen homman on hoitanut Mike Mitchell, jonka tyyli tuntuu enemmän Lordin ja Millerin kopioimiselta. Mitchellin työ ei täysin vastaa kaksikon käsikirjoituksen tasoa ja hänen yrityksensä ylittää kaksikon työ edellisessä osassa jää pelkäksi yritykseksi. Elokuvaan on tietty keksitty uusi korvamato "Catchy Song" ja vaikka se jääkin soimaan päässä, ei se yllä edellisen osan "Everything is Awesome" -rallatuksen tasolle. Mukana on yllättävänkin paljon laulamista ja paikoitellen nämä musikaalinumerot tuntuvat venyttävän filmiä liikaa.
Yhteenveto:Lego Elokuva 2 on todella hyvä koko perheen seikkailu, mikä ei kuitenkaan ikinä yllä ensimmäisen Lego Elokuvan mestarillisen nerokkaalle tasolle. Mukana ei ole samanlaisia "vau"-elämyksiä ja huikeita yllätyksiä, mutta elokuvaan mahtuu silti paljon loistavia asioita. Loppulan karu erämaa on aivan mahtava idea, minkä lisäksi leffan syvällisempi puoli nostaa sen tasoa entisestään. On hieno tunne, kun alkaa vähitellen ymmärtämään, mistä elokuvassa onkaan oikeasti kyse. Huumoria leffassa riittää, mutta paikoitellen tuntuu, että vitsit liittyvät jopa liikaa pop-kulttuuriin, eikä elokuva välttämättä ole kovinkaan hauska lapsille. Seikkailuhenki nappaa niin lapsen kuin aikuisenkin mukaan ja filmi viihdyttää alusta loppuun, vaikka joitain kohtia voisi tiivistää kunnolla. Visuaalisesti kyseessä on todella upea teos ja "Catchy Song" jää varmasti soimaan päässä pitkäksi aikaa. Jos siis pidit ensimmäisestä Lego Elokuvasta tai sarjan lisäosista, kannattaa katsoa myös Lego Elokuva 2. Harmillisesti tämän elokuvan lopetus ei jätä vaatimaan jatkoa samalla lailla kuin edeltäjänsä huipennus. Kenties Emmetin ja kumppaneiden tarina voidaan jättää tähän ja tekijät voisivat keskittyä niihin lisäosaleffoihin. Itse toivon edelleen "Lego Star Wars Elokuvaa". Pliis, pliis, pliis!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The LEGO Movie 2: The Second Part, 2019, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, LEGO System A/S, Lord Miller, Vertigo Entertainment, Animal Logic, StarReel Entertainment, Rideback
