Peaky Blinders: The Immortal Man (2026) - elokuva-arvostelu

PEAKY BLINDERS: THE IMMORTAL MAN

Ohjaus: Tom Harper

Näyttelijät: Cillian Murphy, Barry Keoghan, Tim Roth, Rebecca Ferguson, Sophie Rundle, Stephen Graham, Ned Dennehy, Packy Lee, Ian Peck ja Jay Lycurgo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

Historialliseen rikollisjengiin löyhästi perustuva Steven Knightin luoma televisiosarja Peaky Blinders - gangsteriklaani (Peaky Blinders - 2013-2022) oli kehuttu menestys, jota tehtiin kuuden tuotantokauden verran. Jo ennen sarjan kuudennen ja samalla viimeisen kauden julkaisua Knight vihjaili, että hänellä oli mielessään tehdä elokuva, joka jatkaisi sarjan tarinaa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Peaky Blinders: The Immortal Man on saapunut Netflixiin. Itse pidin todella paljon Peaky Blinders - gangsteriklaanista ja olen optimistisena odottanut elokuvan ilmestymistä. Katsoinkin leffan päivä sen julkaisun jälkeen.

Vuonna 1940 natsit yrittävät kääntää sodan edukseen levittämällä Britanniaan väärennettyjä seteleitä satojen miljoonien puntien edestä, romuttaakseen maan taloudellisen tilanteen. Kun he yrittävät taivutella Peaky Blindersia johtavan Duke Shelbyn osaksi operaatiota, nuorukaisen isä Tommy Shelby palaa eläkkeeltään pistääkseen poikansa ruotuun ja natsien suunnitelmat nurin.

Peaky Blinders - gangsteriklaanin tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun, lähtien tietty Cillian Murphyn näyttelemästä Tommy Shelbystä. Tommy on sarjan päätyttyä jättänyt Peaky Blinders -rikollisjengin ja vetäytynyt omiin oloihinsa purkamaan niin sota-ajan kuin rikollisajan traumoja kirjoituksiinsa. Rikkinäisen miehen on kuitenkin palattava vielä kerran vanhoihin bisneksiin, kun natsit yrittävät hyödyntää hänen poikaansa, Peaky Blinderseja nykyään johtavaa Duke Shelbyä (Barry Keoghan) kataliin suunnitelmiinsa, kaataakseen Ison-Britannian talouden ja samalla sotakyvyn. Murphy on edelleen väkevä ja karismaattinen roolissaan, etenkin kun ikääntynyt Tommy pistää tutut vaatteet niskaansa ja aloittaa taas dramaattiset kävelynsä ja tuijottelunsa. Keoghan istuu puolestaan erittäin hyvin rooliinsa Tommyn pojaksi, joka ei todellakaan ole kokenut mitään isän rakkautta elämässään ja joka kokee maailman hylänneen hänet, mikä on tietty katkeroittanut nuoren miehen mielen.

     Elokuvassa nähdään myös Sophie Rundle Tommyn siskona Adana, Packy Lee Tommyn oikeana kätenä Johnny Dogsina, Rebecca Ferguson Duken tätinä Kaulo Chiriklona, sekä Tim Roth tämänkertaisena vihollisena, natseja avustavana John Beckettinä, joka yrittää värvätä Duken väärennösrahojen levittäjäksi Englannissa. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Roth on nappivalinta katalaksi roistoksi - onhan hän vastaavia hahmoja näytellyt ennenkin. Hänen Beckett-hahmonsa jää kuitenkin hieman vajaaksi.

Peaky Blinders: The Immortal Man sijoittuu ajassa noin seitsemän vuotta sarjan päättymisen jälkeen, eli vuoteen 1940, kun toinen maailmansota riehuu ympäri Eurooppaa. Natsien suunnitelma leffassa on ovela ja jotain, mitä ei olekaan juuri nähty. On kiinnostavaa seurata tätä kuviota, etenkin kun Peaky Blinders päätyy osaksi suunnitelmaa. Vielä kiinnostavampaa on kuitenkin Tommyn ja Duken vaikea isä-poika-suhde. Tommy ei tosiaan ole ollut mikään ihanneisä Dukelle; lähinnä vain jättänyt Peaky Blindersin perintönään tälle ja hylännyt nuorukaisen sitten oman onnensa nojaan. Ilman ohjaavaa isähahmoa ei olekaan ihme, että Dukesta on muodostunut aikamoinen mulkvisti.

Natseille tämä vaikea suhde on otollinen ja elokuvassa leijuukin sopiva jännite siitä, pettääkö Duke isänsä ja ajautuvatko isä ja poika lopulliseen välirikkoon, vai voiko asiat vielä korjata. Mainiolla tarinallaan vajaan parin tunnin mittainen elokuva vie hyvin mukanaan. Se sisältää tasokasta henkilödraamaa ja rujoja toimintakohtauksia, mutta samalla myös varsin ennalta-arvattavan lopetuksen. The Immortal Man on elokuvamuodossaan erittäin toimiva epilogi varsinaiselle sarjalle, mutta koska esimerkiksi Beckett jää hahmona aika ohueksi, olisin erittäin mielelläni katsonut tämän tarinan yhtenä sarjan kausista, kuuteen jaksoon venytettynä. Tällaisenaan elokuvan pienoiseksi ongelmaksi saattaakin katsojasta riippuen muodostua se, että kun on tottunut sarjan kuusijaksoiseen kerrontaan, parin tunnin leffa voi herkästi tuntua pikakelaukselta. Siirtymä sarjasta elokuvaan sujuu Peaky Blindersilta kuitenkin suurimmaksi osaksi tyylikkäästi.

Elokuvan on ohjannut Tom Harper, joka toimi toisena ohjaajana jo sarjan avauskaudella 13 vuotta sitten. Harper palaa vakuuttavasti Peaky Blindersin pariin ja saa aikaiseksi väkeviä kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia. Steven Knightin käsikirjoitus kokee pieniä vaikeuksia kertoa tarinan yli puolet lyhyemmässä ajassa, mutta teksti on silti oivallista. Teknisesti Peaky Blinders: The Immortal Man on erittäin pätevä. Elokuva on komeasti kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset, puvustus upeaa ja maskeeraukset sopivan rujot. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin kuulostaa oivalliselta. Antony Gennin ja Martin Slatteryn säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse erottumaan edukseen, koska elokuvassa kuullaan niin paljon eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Onhan mukana totta kai sovitus Nick Cave & The Bad Seedsin Red Right Hand -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Peaky Blinders: The Immortal Man, Iso-Britannia, 2026, BBC Film, Netflix, Garrison Drama, Nebulastar, BBC Film, Banijay Entertainment, Banijay Rights, Caryn Mandabach Productions, Tiger Aspect Productions

Mercy (2026) - elokuva-arvostelu

MERCY

Ohjaus: Timur Bekmambetov

Näyttelijät: Chris Pratt, Rebecca Ferguson, Kali Reis, Kylie Rogers, Annabelle Wallis, Chris Sullivan, Kenneth Choi, Rafi Gavron ja Jeff Pierre

Genre: scifi, trilleri

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Mercy on Chris Prattin tähdittämä scifitrilleri. Marco Van Belle työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Timur Bekmambetov hyppäsi projektiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Mercy saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä uteliaana. Sen juonikuvaus on kuulostanut kiinnostavalta, mutten ole ollut erityisen luottavainen tekijätiimiin. Näillä fiiliksillä kävin katsomassa Mercyn sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 2029 Yhdysvaltojen oikeudenkäynnit tapahtuvat tekoälyn kautta. Kun etsivä Chris Ravenia syytetään vaimonsa murhasta, hänellä on puolitoista tuntia aikaa vakuuttaa tekoälytuomari syyttömyydestään tai hänet teloitetaan.

Chris Pratt näyttelee Los Angelesin poliisivoimiin kuuluvaa etsivää Chris Ravenia, joka joutuu itse oikeuden eteen, kun häntä syytetään vaimonsa Nicolen (Annabelle Wallis) murhaamisesta. Chris itse ei muista päivän aiemmista tapahtumista juuri mitään, mutta hän on silti varma, ettei hän olisi edes pahimmissa raivoissaan voinut vahingossakaan tappaa rakastaan. Pratt istuu rooliinsa passelisti. Usein vitsiniekkaa esittävä Pratt pääsee enemmän synkistelemään, kun hän esittää niin surevaa kuin epätoivoista miestä, puolitoistatuntisen oikeudenkäynnin kellon tikittäessä eteenpäin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kylie Rogers Chrisin tyttärenä Brittinä, Kali Reis Chrisin työparina Jaqina, sekä Rebecca Ferguson Yhdysvaltojen uuden Armo-oikeudenkäyntijärjestelmän tekoälytuomari Maddoxina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, Fergusonin ollessa Prattin jälkeen elokuvan näkyvin osapuoli. Toisinaan Ferguson ei ihan onnistu vakuuttamaan, että hän esittäisi tekoälyn luomaa virtuaali-ihmistä, tietäen kuinka tekoälyt oikeasti keskustelevat ihmisten kanssa. Mutta sitten taas Mercy sijoittuu kolmen vuoden päähän tulevaisuuteen, joten eihän sitä tiedä, kuinka ihmisen kaltaisesti tekoälyt kommunikoivat vuonna 2029 tosielämässäkin.

Mercy osoittautui hieman ristiriitaiseksi katselukokemukseksi, josta löytyy selvät kehuttavat puolet kuin myös juttuja, jotka eivät ihan toimineet kohdallani. Elokuvan kiinnostavinta antia on sen ajatus tulevaisuudesta, missä oikeudenkäyntikin jätettäisiin tekoälyn harteille. "Syytön kunnes toisin todistetaan" -konsepti on kääntynyt päälaelleen muotoon "syyllinen kunnes toisin todistetaan" ja Maddoxin eteen päätyvillä syytetyillä on vain puolitoista tuntia aikaa todistaa syyttömyytensä tai muuten he kuolevat. Jos leffa olisi tehty vuonna 2006, olisi se tuntunut ihan höpöhöpö-scifiltä, mutta näin vuonna 2026 se maalailee pelottavan mahdollista kuvaa tulevaisuuden maailmasta. Tekoälyn virkaa pohdiskellaankin mielenkiintoisesti. Se näyttäytyy leffan aikana niin hyödyllisenä työkaluna kuin myös viallisena ja vaarallisenakin järjestelmänä.

On myös pakko nostaa hattua, kuinka sujuvasti leffa yhdistelee scifiä, oikeussalidraamaa, murhatutkimusta ja ohjaaja Timur Bekmambetovin suosikkitaiteenmuotoa, screenlifea. Mercy esitetään osittain erilaisten ruutujen, kuten puhelinkameroiden, tietokonenäyttöjen ja valvontakamerakuvien kautta. Yhdistelmä toimii yllättävänkin hyvin - huomattavasti paremmin kuin Bekmambetovin tuottamassa viimevuotisessa fiaskossa, ylipitkässä Amazon-mainos Maailmojen sodassa (War of the Worlds - 2025). Tällä toteutustavallakin pohdiskellaan tekoälyä. Todistaakseen syyttömyytensä Chris saa oikeussalissa pääsyn kaikkialle todistaakseen syyttömyytensä, jopa ihmisten puhelimiin ja firmojen tietojärjestelmiin. Tämä auttaa Chrisiä hänen pyrkimyksissään, mutta esittää samalla huolta tekoälyn mahdollisuuksista valvoa kaikkia ja kaikkea koko ajan. Myös hallitusten ylitarkka valvonta saa osakseen kritiikkiä.

Mutta siinä, missä elokuva onnistuu konsepteissaan ja teemoissaan, se kompuroi tarinassaan. Itse murhatutkimus ei lopulta ole järin kiinnostava tai jännittävä, etenkin kun sen käänteet ovat lopulta erittäin ennalta-arvattavia. Leffan lopetus on myös täynnä korneja ja väkinäisiä repliikkejä ihmisten ja tekoälyn yhteistyön merkityksestä, joka tuntuu vesittävän hieman aiempia vahvuuksia. Mercy olikin siis mielestäni kiinnostavampi genrekokeiluna kuin kertomuksena. Mielenkiinnolla odotan näkeväni, tuleeko leffa olemaan edellä aikaansa, vai jäävätkö sen maalailemat uhkakuvat pelkiksi uhkakuviksi.

Teknisesti Mercy on ihan hyvin tehty. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja ruutujen seuraamisella ehtii usein unohtaa, että lähes koko elokuva tapahtuu vain kolkossa oikeussalissa, missä ei ole juuri muuta kuin Chris Pratt sidottuna tuoliin. Puvustus on oivallista ja maskeeraukset toimivat. Käytännön tehosteet näyttävät hyviltä, mutta muutamat selvät difiefektit pistävät silmään keskeneräisen ja halvan näköisinä. Äänityöskentely on menevää ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat elokuvan parempaa antia, yrittäen luoda jännittävää ilmapiiriä silloin, kun Bekmambetovin ohjaus takeltelee.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mercy, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Atlas Entertainment, Bazelevs Entertainment, Bazelevs Production, Big Indie Pictures

Arvostelu: Dyyni: Osa kaksi (Dune: Part Two - 2024)

DYYNI: OSA KAKSI

DUNE: PART TWO

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Zendaya, Rebecca Ferguson, Javier Bardem, Stellan Skarsgård, Austin Butler, Dave Bautista, Florence Pugh, Christopher Walken, Josh Brolin, Charlotte Rampling, Souheila Yacoub, Léa Seydoux ja Anya Taylor-Joy

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Frank Herbertin Dyyni-kirjaan (Dune - 1965) perustuva elokuva Dyyni (Dune - 2021) oli kehuttu ja palkittu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Ohjaaja Denis Villeneuve koki kirjan olevan liian suuri ja monimutkainen yhteen elokuvan, joten hän päätti jakaa kirjan kahdeksi elokuvaksi, siitäkin huolimatta, että tuotantoyhtiö Warner Bros. lupautui aluksi vain yhteen leffaan, sanoen, että jatko-osa tehtäisiin sillä ehdolla, että ensimmäinen menestyy. Siitä huolimatta, että elokuva julkaistiin keskellä koronaviruspandemiaa ja samanaikaisesti sekä teattereissa että HBO Max -suoratoistopalvelussa, se keräsi mojovat katsojaluvut, jolloin Warner Bros. ilmoitti jatko-osan toteutumisesta pian ensimmäisen ilmestymisen jälkeen. Villeneuve ryhtyi saman tien työstämään jatkoa, vaadittuaan ensin, että elokuva julkaistaisiin aluksi yksinoikeudella elokuvateattereissa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko pakotti julkaisun viivästyttämistä. Nyt Dyyni: Osa kaksi on vihdoin saapumassa elokuvateattereihin, enkä malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin valtavasti ensimmäisestä Dyynistä ja jatko-osasta muodostuikin yksi eniten odottamistani elokuvista. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Dyyni: Osa kahden sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harkonnenien kaapattua vallan Arrakisin hiekkaplaneetasta, Paul Atreides äiteineen pakenee ja saa uusia liittolaisia aavikolla elävästä fremen-kansasta.

Timothée Chalamet palaa rooliinsa Paul Atreidesina, merkittävän aatelissuvun viimeisenä, pahojen Harkonnenien tapettua hänen kansansa ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Chalamet suoriutui jo ensimmäisessä elokuvassa mainiosti roolissaan, mutta jatko-osassa hän vakuuttaa vieläkin enemmän. Siinä, missä ensimmäinen leffa maalaili Paulista kuvaa tavanomaisena nuorena sankarina, Dyyni: Osa kaksi vie häntä huomattavasti poikkeuksellisempaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Paul ajautuu erikoiseen asemaan, jossa hänen täytyy todella tehdä päätös, minkä roolin ottaa maailmassa. Onko hän isänsä poika ja seuraava herttua, vai onko hänessä jotain vielä enemmän? Onko hän "Lisan al-Gaib", ääni ulkomaailmasta, jonka ennustetaan pelastavan fremenit Harkonnenien kynsistä ja muuttavan karun Arrakisin takaisin entisaikojen loistoon vehreäksi paratiisiksi? Paulin kehityskaari on jatko-osassa huomattavasti syvempi kuin ensimmäisessä ja Chalamet tulkitsee hahmonsa muutosta hienosti.

     Monet muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä elokuvasta, kuten Rebecca Ferguson Paulin äitinä Jessicana, Stellan Skarsgård pahana paroni Harkonnenina, Dave Bautista tämän brutaalina veljenpoikana Rabbanina, Javier Bardem yhden fremen-joukon johtajana Stilgarina ja Zendaya fremen-tyttö Chanina, joka nähtiin ykkösosassa lähinnä vain Paulin unissa. Chani, Stilgar ja Rabban saavat huomattavasti enemmän ruutuaikaa kuin viime leffassa. Chalametin ohella muutkin tutut näyttelijät vain parantavat otettaan rooleistaan. Erityisesti Ferguson pääsee paremmin valloilleen Jessicana, jonka Bene Gesserit -puoli nousee merkittävämmin esiin.

Ykkösleffan tapettua suunnilleen puolet hahmogalleriasta, täytyy jatko-osan toki esitellä uusia tyyppejä tilalle. Christopher Walken nähdään galaktista Imperiumia johtavana keisarina ja Florence Pugh esittää hänen tytärtään, prinsessa Irulania. Parin vuoden takaisessa Elvis-elokuvassa (2022) häikäissyt Austin Butler taas näyttelee paroni Harkonnenin toista veljenpoikaa, kieroa Feyd-Rauthaa. Butler näyttää, ettei Elvis-rooli ollut yksittäinen täysosuma, vaan hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista näyttelijöistä. Hän on tunnistamaton häijynä Feyd-Rauthana, joka saapuu Arrakisille jahtaamaan Paulia. Walken taas omaa oikeaa arvokkuutta hallitsijan rooliin ja Pugh toimii oivallisesti prinsessana, jolla on omat kytköksensä Bene Gesseriteihin.

Jo ensimmäinen Dyyni-elokuva oli aivan mahtava, mutta Dyyni: Osa kaksi onnistuu olemaan vielä sitäkin parempi aika lailla jokaisella osa-alueella. Jatko-osaa katsoessa tuntuu vahvasti siltä, että ensimmäinen osa oli lopulta pelkkä esittely tarinan hahmoille, tapahtumapaikoille ja kulttuureille. Nyt kun pelinappulat on asetettu laudalle jatko-osaa varten, todellinen peli pääsee vihdoin alkamaan. Lopputuloksena on ällistyttävä ja mammuttimainen scifieepos, joka ei yhtään muserru oman painonsa alle, vaan asettaa korkean riman sille, mitä lajityypissä voidaan saada aikaiseksi, kun tarpeeksi taitavat tekijät pistetään asialle. Jos jatkokirjaan Dyynin Messias (Dune Messiah - 1969) perustuva, suunnitteilla oleva kolmas elokuva toteutuu ja se onnistuu yhtä laadukkaasti kuin kaksi ensimmäistä osaa, voi Dyyniä kutsua hyvillä mielin parhaaksi elokuvatrilogiaksi sitten Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2003).

Dyyni: Osa kaksi käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin ensimmäisessä elokuvassa jäätiin. Tuhottuaan Atreidesit, Harkonnenien suku on ottanut takaisin vallan Arrakisista. Samaan aikaan Paul ja hänen äitinsä matkaavat aavikolla fremenien kanssa. Elokuvan ensimmäinen tunti käytetäänkin pitkälti tähän fremenien kulttuurin tutkimiseen. On erittäin mielenkiintoista seurata, kun Paul opettelee tämän aavikkokansan tavoille ja vielä kiinnostavampaa on, kuinka eri tavoin fremenit Paulin näkevät. Toiset mieltävät hänet jeesusmaiseksi vapahtajakseen, kun taas toiset katsovat häntä nenänvarttaan pitkin vääränä profeettana. Tämän kautta elokuva ottaa hyvin kantaa muun muassa valkoinen pelastaja -hahmoihin, sekä uskon asioihin, tutkien asioita eri kannoilta. Muutenkin filmi on temaattisesti edeltäjäänsä rikkaampi ja valtajuonittelu vielä herkullisempaa.

Samaan aikaan kypsytellään konfliktia Paulin ja Harkonnenien välillä. Dyyni: Osa kaksi on huomattavasti toiminnallisempi elokuva kuin ensimmäinen. Taisteluita kasvatetaan kaiken aikaa, kunnes kaikki johtaa kohti massiivista huipennusta, jolloin iho nousee herkästi kananlihalle sellaisesta annoksesta eeppisyyttä, jota ei ollakaan hetkeen elokuvateattereissa koettu. Oli kyse sitten kohtaamisista valtavien hiekkamatojen, Shai-Huludien kanssa tai lopun sotimisesta, meno on niin mahtipontista, että Dyyni: Osa kaksi täytyy kokea isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka toimintaa on enemmän, ei ohjaaja Denis Villeneuve ole onneksi unohtanut ensimmäisen elokuvan verkkaisuutta. Elokuva kulkee omassa rauhassaan eteenpäin, kypsytellen asioita hiljalleen, kunnes eskaloi ne täyteen vauhtiin. Kestoa leffalla on varttia vaille kolme tuntia, mutta yllättävää kyllä, mielestäni Dyyni: Osa kaksi tuntui lyhyemmältä kuin ensimmäinen Dyyni-elokuva. Olin jopa yllättynyt, kun elokuva loppui (jälleen jatkoa pohjustavaan cliffhangeriin), luullessani, että elokuvaa oli kestänyt vasta pari tuntia. Seasta löytyy pari yksittäistä kauneusvirhettä, kuten yhdessä kohtaa seasta selvästi poisleikattu kohtaus Chanin kanssa, mutta kokonaisuus on silti erinomainen.

Denis Villeneuven ohjaus on todella hallittua ja hän pitää yhä vain valtavammaksi paisuvaa teosta ihailtavan hyvin kasassa. Villeneuvella on silmää suuren skaalan tapahtumille, jotka hän herättää eloon ruudulla leuat auki loksauttavan upeasti. Hänen ja Jon Spaihtsin käsikirjoitus on myös väkevä. Se syventää hahmoja, heidän kulttuurejaan ja tätä maailmaa entisestään, sisältää vahvoja teemoja ja haastaa tehokkaasti katsojaansa. Dyyni: Osa kaksi on myös kuvattu todella tyylikkäästi. Laajat kuvat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan komeita ja mustavalkoiset kohtaukset Giedi Prime -planeetalla ovat näyttäviä. Valaisu on hieman parempaa kuin viimeksi, lavasteet pysyvät jylhinä, asut ovat taidokkaasti toteutetut ja maskeeraukset ovat fantastiset niljakasta paronia, fremenien sinisiä silmiä ja ajoittain aika verisiäkin taistelujälkiä myöten. Erikoistehosteet ovat ensiluokkaisia. Tietokone-efektit jättävät Avatar: The Way of Wateria (2022) lukuun ottamatta viime vuosien kaikki muut digitehosteilla mässäilevät Hollywood-rainat varjoonsa. Vahvoja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma. Hans Zimmer vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja nostattaa tuttuun tapaansa jo valmiiksi eeppisen teoksen vieläkin mahtipontisemmalle tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune: Part Two, 2024, Warner Bros., Warner Bros. Entertainment, Legendary Entertainment, Villeneuve Films

Arvostelu: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One (2023)

MISSION: IMPOSSIBLE - DEAD RECKONING PART ONE

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Simon Pegg, Hayley Atwell, Rebecca Ferguson, Vanessa Kirby, Esai Morales, Henry Czerny, Pom Klementieff, Shea Whigham, Frederick Schmidt, Greg Tarzan Davis ja Cary Elwes

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 12

Vakoojatelevisiosarja Vaaralliseen tehtävään (Mission: Impossible - 1966-1973) perustuva elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1996) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai nuivemman vastaanoton, mutta M:i:III Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006), Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Mission: Impossible - Fallout (2018) ovat olleet toinen toistaan isompia ja kehutumpia menestyksiä. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että olisi tulossa vielä kaksi Mission: Impossible -elokuvaa lisää, jotka tehtäisiin peräjälkeen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas kesällä ja elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2021, mutta erinäisten viivästymisten takia Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One -nimen saanut seitsemäs leffa saapuu vasta nyt elokuvateattereihin. Kakkososaa lukuun ottamatta olen pitänyt valtavasti kaikista sarjan elokuvista ja odotinkin innolla, kun uuden elokuvan ilmoitettiin olevan tekeillä. Kävinkin innostuneena (joskin myös hieman jännittyneenä) katsomassa Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen ennakkonäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kun voimakas ja vaarallinen tekoäly karkaa luojiensa käsistä, suurvallat kisaavat siitä, kuka saa sen ja samalla koko maailman tietoverkoston hallintaansa. Ethan Hunt uskoo tekoälyn tuoman mahdin olevan liian suuri kenellekään ja päättää metsästää sen käsiinsä tuhotakseen sen.

Tom Cruise nähdään jo seitsemättä kertaa IMF-agentti Ethan Huntina, osoittaen jälleen kerran, miksi hän on täydellinen toimintaelokuvan keulakuva. Cruise uhkuu karismaa, minkä lisäksi ei voi kuin ihailla hänen sekopäisyyttään yhä vain hullunkurisemmiksi käyvien stunttien kanssa. Cruise haluaa tarjota katsojilleen todellisia elämyksiä ja siinä hän myös onnistuu. Ethan on hahmona sama vanha Ethan, joskin hänen menneisyyttään ennen IMF-aikaa ryhdytään avaamaan hieman. Läheisistään välittävä vakooja joutuu aiempaa enemmän pohtimaan, onko hänelle tärkeämpää pelastaa ystävänsä, vai pelastaa muu maailma, vaikka se tarkoittaisi läheisimpien uhraamista.

     Elokuvassa nähdään useampi muukin vanha tuttu leffasarjan varrelta. Ving Rhames ja Simon Pegg ovat tietty auttamassa Ethania Lutherina ja Benjinä, ja Rebecca Fergusonin näyttelemä Ilsa sekaantuu jälleen kuvioihin. Falloutissa esitelty Vanessa Kirby tekee paluun rooliinsa laitonta kamaa välittävänä Alannana ja ihka ensimmäisestä Vaarallinen tehtävä -elokuvasta tuttu Henry Czerny nähdään lähes 30 vuoden tauon jälkeen IMF-järjestön ex-pomo Kittridgenä. Uusina tulokkaina taas esitellään Marvel-leffoista tutun Hayley Atwellin näyttelemä mestarivaras Grace, Esai Moralesin esittämä paha Gabriel, Pom Klementieffin esittämä salamurhaaja Paris, Shea Whighamin näyttelemä Ethania jahtaava agentti Jasper, sekä Cary Elwesin esittämä Yhdysvaltojen vakoojajärjestöjä hallinoiva Denlinger. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja elokuvasarjalle uusista kasvoista parhaiten suoriutuu Atwell, jonka hahmo etsii paikkaansa kaiken keskellä ja tarjoaa niin hyvää huumoria kuin hyviä koukkuja tarinaan.

Vaikka Gabrielin kaltaiset ihmisvastukset tuovat jo toimivan vaaran tunteen tämänkertaiseen agenttiseikkailuun, todellinen uhka on tällä kertaa tekoäly nimeltä Entiteetti. Vielä vaikka kymmenenkin vuotta sitten tekoälyn asettaminen Mission: Impossiblen pahikseksi olisi tuntunut turhan kaukaa ammutulta idealta, joka istuisi lähinnä Terminatorien (1984-) kaltaisiin scifielokuviin. Paljon on kuitenkin muuttunut viime vuosina ja vuonna 2023 katsottuna tuntuu jopa pelottavan mahdolliselta, että joku onnistuisi luomaan niin voimakkaan tekoälyn, että väärissä käsissä sillä voisi pistää koko maailman sekaisin. Kyse ei ole mistään tappajarobotteja valmistavasta Skynetistä, vaan tietoliikennettä ja samalla ihmisiä valvovasta ja hallitsevasta koneesta. Entiteetti luo erinomaisen vihollisen Ethanille. Miten voisi päihittää pahista, jota ei ole fyysisesti olemassa, joka pystyy laskelmoimaan sekunnin sadasosassa jokaisen mahdollisen lopputuloksen tapahtumille ja joka voi saastuttaa teknologian, johon agentit niin kovasti turvautuvat?

Siitä huolimatta, että odotin innolla uutta Mission: Impossiblea, minua silti hirvitti pari asiaa, kun menin katsomaan Dead Reckoning Part Onea. Ensinnäkin kuten jo nimi ilmoittaa, kyseessä on pelkkä ykkösosa kaksiosaisesta tarinasta. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) jaettua viimeisen kirjan kahdeksi elokuvaksi, vastaavia on viime vuosikymmenen aikana nähty useita, eikä kertomuksen jakaminen kahtia aina mielestäni toimi. Pelkästään tänä keväänä on jo ilmestynyt Fast & Furious X (Fast X - 2023) ja Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023), jotka hävyttömästi jättivät kaiken kesken, saaden katsojan turhautuneena odottamaan, kuinka tarina tultaisiin viemään päätökseen vuoden tai parin päästä. Vaikka täytyy todeta, että ajoittain Dead Reckoning Part Onea katsoessani tuumin, että olisi tämän varmaan voinut tiivistää yhdeksi ainoaksi elokuvaksi, ei kahtiajako lopulta häirinnyt itseäni hirveästi. Tekijät ovat onnistuneet keksimään ykkösosalle finaalin, joka toisaalta vie merkittävän juonikuvion tyydyttävästi päätökseen, jättäen katsojan silti odottamaan tulevaa.

Toinen etukäteen jännittänyt asia oli elokuvan kesto. Dead Reckoning Part Onella on pituutta lähes kolme tuntia, sekin nykypäivän suurelokuvien turhauttava riesa. Pituus tuntui erityisen oudolta etukäteen, sillä edellisosista pisin Mission: Impossible -elokuva Falloutkin kesti juuri ja juuri alle kaksi ja puoli tuntia ja se ehti hyvin kertoa tarinansa alusta loppuun. Huojennuksekseni täytyy todeta, ettei Dead Reckoning Part One tunnu läheskään niin pitkältä kuin se todellisuudessa on. Elokuva on todella koukuttava ja jännittävä toimintakyyti alusta loppuun, joka ei millään suostu löysentämään otettaan. Pari hengähdystaukoa löytyy seasta ja sitten taas mennään. Ja kun mennään, niin silloin myös mennään. Vaikka onkin selvää, että tekijät säästelevät niitä suurimpia paukkuja kakkososaan, jo tästä löytyy paljon todella säväyttäviä kohtauksia, jotka tekevät filmistä tähän mennessä vuoden viihdyttävimmän. Jännite pidetään vaikuttavasti korkealla kaiken aikaa. Itse Entiteetti luo jo tehokasta uhkaa, mutta sen ja samalla Ethanin perässä on niin monta joukkoa erilaisin tavoittein, ettei koskaan tunnu siltä, että olisi turvallista. Abu Dhabin lentokenttäkohtaus ja jopa aika hauska takaa-ajo Roomassa sisältävät onnistuneen erilaisia uhkia, jotka nostavat vaikeusasteita kaiken aikaa. Eihän tämä muuten olisi "mahdoton tehtävä".

Ohjaajana toimii pari edellistäkin Mission: Impossiblea ohjannut Christopher McQuarrie, joka jatkaa voittoputkeaan. Pulssi ei nouse ihan niin korkealle kuin äärimmäisen stressaavassa Falloutissa, mutta McQuarrie on silti saanut aikaan todella tiivistunnelmaisen, pahimmillaan suorastaan intensiivisen elokuvan. Hänen ja Erik Jendresenin käsikirjoitus on myös onnistunut ja pitkästä kestosta, sekä kahtia leikatusta tarinasta huolimatta kaksikko on onnistunut pääasiassa välttämään tylsän tyhjäkäynnin, sekä keksimään todella luovan vastuksen sankareille. Dead Reckoning Part One on myös teknisiltä ansioiltaan vahva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja erikoistehosteet näyttävät. Cruisen toiveesta suuri osa toimintakohtauksista on tehty oikeasti ja sen myös huomaa. Nykypäivän spektaakkelileffojen turvautuessa täysin digiefekteihin, on ilo nähdä, että jotkut uskovat yhä käytännön tehosteiden voimaan ja niiden tarjoamaan todelliseen vau-efektiin. Vaarallinen moottoripyörähyppy on juuri niin hurja kuin etukäteen kohistiinkin. Äänimaailma jytisee oivallisesti Lorne Balfen musiikkeja myöten. Hänen tämänkertainen tulkintansa alun perin Lalo Schifrinin säveltämästä tunnusmusiikista (joka on muuten yksi televisio- ja elokuvahistorian parhaista tunnareista) on kiinnostavan rumpupainotteinen.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One on pitkästä kestostaan ja kahtia jaetusta tarinastaan yllättävänkin toimiva kokonaisuus, joka tyydyttää toiminnannälän ja jättää innolla odottamaan tulevaa kakkososaa. Lähes kolmen tunnin kesto on hämmentävän nopeasti ohi, elokuvan karsiessa tylsän tyhjäkäynnin ja pitäessä jännitettä ja vaaratilanteita kaiken aikaa yllä. Leffasta löytyy useita todella vangitsevia ja viihdyttäviä kohtauksia, joissa sankareiden täytyy tehdä ihan kaikkensa selvitäkseen. Vielä kymmenenkin vuotta sitten hupsulta scifiltä kuulostava tekoälypahis tuntuu nykypäivänä karmivan potentiaaliselta vaaralta ja luokin erinomaisen uhkan Ethanille ja kumppaneille. Käsikirjoitus on kaikin puolin taitavasti rakennettu ja vaikka homma jääkin periaatteessa kesken, on jo tällä ykkösosalla oma tyydyttävä finaalinsa. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Tom Cruisen osoittaessa jälleen istuvansa täydellisesti toimintaelokuvien keulakuvaksi. Puitteiltaan ja tekniseltä toteutukseltaan filmi on huippuluokkaa, joka näyttää, että taitavasti tehtynä käytännön tehosteet tarjoavat aina isomman vau-efektin kuin tietokone-efektit. Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One jatkaa elokuvasarjan hämmentävää voittokulkua ja sitä voikin ilomielin suositella kaikille sarjan ja ylipäätään toiminnan faneille. Jos hyvin käy, eivätkä suunnitelmat muutu, Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Two saapuu elokuvateattereihin jo hieman alle vuoden päästä, kesäkuussa 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One, 2023, Paramount Pictures, Skydance Media, Bad Robot, New Republic Pictures, TC Productions

Arvostelu: Dyyni (Dune - 2021)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac, Josh Brolin, Jason Momoa, Sharon Duncan-Brewster, Stellan Skarsgård, Stephen McKinley Henderson, Chang Chen, Javier Bardem, Zendaya, Dave Bautista ja Charlotte Rampling

Genre: scifi, jännitys, draama, toiminta

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 12

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen scifikirjaan vuodelta 1965. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1984 tehty pahamaineinen elokuvasovitus David Lynchin toimesta, sekä vuonna 2000 minisarja Sci Fi Channelille. Vuonna 2008 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta, jonka ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Peter Bergiä ja sitten Pierre Morelia. Projekti kuitenkin kaatui ja vuonna 2016 kirjan elokuvaoikeudet päätyivät Legendary Picturesin käsiin, joka ryhtyi tekemään elokuvaa Warner Bros. Picturesin kanssa. Denis Villeneuve valittiin ohjaajaksi ja hän vaati, että kirja jaettaisiin kahdeksi elokuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja alun perin Dyynin oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Nyt Dyyni on kuitenkin vihdoin ilmestymässä elokuvateattereihin Suomessa - jopa kuukautta ennen Yhdysvaltoja! Itse en ole Herbertin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Lynchin elokuvan ja ymmärrän hyvin, miksi ohjaaja itsekään ei pidä siitä sekasotkusta. Kun kuulin uuden elokuvan olevan tulossa, en erityisemmin kiinnostunut, eivätkä myöskään trailerit saaneet minua innostumaan, toisin kuin monet muut. Itse asiassa elokuvan ympärillä pyörivä ylistävä odotus monta kuukautta ennen ilmestymistä tuntui minusta jopa luotaantyöntävältä. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Dyyniä sen lehdistönäytökseen upeassa IMAX-salissa.

On vuosi 10 191. Maailmankaikkeuden tärkein aine on aavikkoplaneetta Arrakisin dyyneiltä haalittava rohto. Kun imperiumin keisari määrää planeetan arvokkaan Atreidesin suvun johdettavaksi, planeettaa vuosia hallussa pitänyt Harkonnenin suku ryhtyy taisteluun vallasta.

Call Me by Your Namen (2017) kautta maailmankuuluksi ja jopa Oscar-ehdokkaaksi noussut Timothée Chalamet näyttelee Paulia, Atreides-suvun perijää, jonka herttuaisä Leto Atreides (Oscar Isaac) määrätään hallitsemaan karua dyyniä, Arrakis-planeettaa. Chalamet osoittaa jälleen lahjansa ja on varmaa, että tämän filmin myötä hänelle aukeaa vielä lisää ovia elokuva-alalla. Hän tulkitsee tulevan asemansa kanssa kamppailevaa nuorukaista taidokkaasti, etenkin kun valtataistelu lähtee liikkeelle ja Paulin rooli muuttuu suuntiin, joita hän ei olisi koskaan odottanut. Erittäin hyvää työtä tekevät myös arvokkuutta ja karismaa omaava Isaac herttuaisän roolissa, sekä Rebecca Ferguson Paulin äitinä, lady Jessicana.

     Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy aikamoinen määrä Hollywoodin tämän hetken kuumimpia nimiä. Josh Brolin näyttelee herttuan suojelijaa, asemestari Gurney Halleckia, Jason Momoa taas Paulin ihailemaa lentäjää Duncan Idahoa. Stellan Skarsgård tulkitsee häijyä paroni Harkonnenia, Atreidesin suvun suurinta vihamiestä ja Dave Bautista tämän julmaa (joskin yllättävänkin vähälle ruutuajalle jäävää) sukulaispoika Glossua. Javier Bardem ja Zendaya esittävät Stilgaria ja Chania, fremeneitä, sinisilmäisiä Arrakis-planeetan alkuperäisasukkaita. Leffassa nähdään myös Stephen McKinley Henderson Atreidesien turvamiehenä Thufir Hawatina, Chang Chen tohtori Yuehina, Charlotte Rampling mystisten Bene Gesseritien ylijohtajaäitinä ja Sharon Duncan-Brewster arrakislaisena ekologi Liet-Kynesinä. Näyttelijäkaarti on tarkoin haalittu ja kaikki hoitavat tonttinsa kunnialla. Skarsgård onnistuu tekemään vaikeasta paronihahmostaan oivan epämiellyttävän pahiksen, siinä missä Lynchin Dyynissä Kenneth McMillanin esittämä paroni oli pelkkä nolostuttava piirrossarjan rikollisklisee. Momoa taas tarjoaa elokuvan todella harvat komedian ripaukset vitsailevana Duncanina.

Jos Dyyniltä odottaa Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) kaltaista vauhdikasta ja toiminnallista avaruusseikkailua, on vastassa iso pettymys. Vaikka elokuvasta voikin huomata yhtäläisyyksiä Tähtien sotaan ja leffan edetessä on yhä vain selvempää, mistä George Lucas on saanut inspiraatiota avaruussaagaansa, vertaisin Dyyniä enemmänkin Game of Thrones -televisiosarjan (2011-2019) sukujen väliseen juonitteluun vallasta - ja tarkoitan juurikin sarjan ensimmäisiä kausia, mitkä keskittyivät lähinnä tarinan rakenteluun suurten taisteluiden sijaan. Dyyni on nimittäin rauhassa eteenpäin kulkeva tieteiseepos ja vaikka kestoa on jopa hieman yli kaksi ja puoli tuntia, kattaa elokuva vain ensimmäisen puolikkaan Herbertin kirjasta. On siis varmaan sanomatta selvää, että tarina jää filmissä pahasti kesken. Elokuvan alussa ruudulla lukeekin teksti "Dune: Part One".

Vaikka elokuva kulkeekin hitaasti eteenpäin ja sen taistelukohtaukset ovat aika harvassa, en ollut oikeastaan missään kohtaa tylsistynyt leffan aikana. Itse asiassa päinvastoin. Uppouduin Dyynin mukaan lopulta niinkin vahvasti, että olisin voinut katsoa jatko-osan suoraan sen perään. En edes panisi vastaan, jos elokuvasta päätettäisiin Blu-raylla julkaista kolmen tunnin pidennetty versio. Sellaisen odottelua en kuitenkaan suosittele kenellekään filmistä kiinnostuneelle, sillä Dyyni jos mikä kuuluu nähdä jättimäiseltä valkokankaalta - sen verran eeppinen teos on kyseessä. Kuten alussa kerroin, olin etukäteen aika skeptinen leffasta ja koin ennakkohehkutuksen jopa luotaantyöntävänä, mutta nyt elokuvan nähtyäni olen todella äimistynyt, enkä voi muuta kuin yhtyä kehuihin. Dyyni on hieno tieteisteos, jolla on mahdollisuudet nousta modernin klassikon asemaan - sen oikeastaan määrää lopulta se, tuleeko joskus ilmestyvä jatko-osa yltämään samalle tasolle. Koska tarina jää kesken, lopullisen tuomion voi antaa vasta, kun tätä avausosaa on tukemassa sen toinen puolikas.

Dyyni tekee todella vaikuttavaa työtä esitellessään tätä Herbertin luomaa tulevaisuudenkuvaa ja elokuva saa hienosti avattua näitä sukuja, heidän kulttuureitaan ja konfliktiaan. Tällaisissa teoksissa vakuuttava maailman rakentaminen on merkittävä tekijä ja nyt siinä on totta vie onnistuttu - toisin kuin 80-luvun sotkussa, jossa koko tarina puristettiin yhteen kaksituntiseen leffaan ja rytmitys poukkoili sinne tänne, eikä katsojalle annettu mitään aikaa sulatella jatkuvaa uutta tietoa. Tässä katsoja saa rauhassa sisäistää informaatiota ja kohtaus kohtaukselta Dyynin maailma muuttuu syvemmäksi ja kiehtovammaksi. Jo tästä syystä en ollut tylsistynyt elokuvan aikana, vaan ihailin Denis Villeneuven ja kumppaneiden aikaansaannosta pyörein silmin.

Villeneuve on jo aiemmin näyttänyt vahvat lahjansa elokuvataiteen parissa ja nyt hän todella tarjoaa kunnianhimoisimman työnsä. Dyyni on valtavan eeppinen elokuvaelämys, joka voi pahimmassa tapauksessa uuvuttaa katsojansa ähkyyn suuren luokan vyöryllään. Kun taas omiin ehdottomiin elokuvasuosikkeihini kuuluu Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003), itse en voinut muuta kuin innostua lisää, kun Dyyni avaa yhä vain enemmän mammuttimaisuuttaan. Kun sitä toimintaa vihdoin tarjotaan, on meno ällistyttävää. Michael Baykin katsoo kateellisena, kun valtavat alukset räjähtävät vielä valtavammiksi tulipalloiksi. Vaikka muuten elokuva on selvästi enemmän aikuiseen makuun tarkoitettua scifiä, on toimintapuoli tosin yllättävänkin kevyttä ja viihteellistä. Veriroiskeita ja katkeavia raajoja kaipaavat tulevat pettymään. Toiminnan vähyydestä huolimatta filmi onnistuu pitämään painostavan jännitteen yllä läpi kestonsa. Dyynille ominaiset megalomaanisen suuret hiekkamadot tarjoavat erityisen tiivistunnelmaisia kohtauksia.

Sen lisäksi, että Dyyni on taiturimaisesti ohjattu ja käsikirjoitettu, on se myös henkeäsalpaava audiovisuaalinen kokemus. Elokuva on kuvattu aivan fantastisen näyttävästi, eikä leffasta taida yhtäkään heikompaa tai hätäisesti napattua otosta löytyä. Suurissa laajoissa kuvissa todella näyttäytyy elokuvan valtava kokoluokka ja Villeneuven omien sanojen mukaan vain IMAX-kankaalla elokuva pääsee täysin oikeuksiinsa. Tyylikästä kuvausta tukee onnistuneesti tahditettu leikkaus. Elokuva saa kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin, mutta tarpeetonta tyhjäkäyntiä ei löydy. Lavasteita ja asuja myöten puitteet ovat häikäisevät ja erikoistehosteet ovat ensiluokkaiset suurista taisteluista avaruusalusten lentelyihin ja niihin hiekkamatoihin. Vahvaa visuaalisuutta tukee tietty voimakas äänimaailma. Äänitehosteet jylisevät niin, että koko kehossa tuntuu ja säveltäjä Hans Zimmer vain lisää tunnelmaa tuttuun tapaansa hienoilla musiikeillaan.

Yhteenveto: Dyyni on upea aloitus kiehtovasta tieteistarinasta, jonka jatkoa jää odottamaan innokkaasti. Vaikka kerronta on hidasta ja kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, en kokenut elokuvaa lainkaan pitkäveteiseksi. Elokuvan mielenkiintoiseen maailmaan uppoutuu niin vahvasti, että sitä olisi mielellään jäänyt katsomaan pidemmäksi aikaa. Leffa rakentaa maailmansa lisäksi taidokkaasti hahmojaan ja heidän välisiä konflikteja. Valtataistelulla taas rakennetaan jännitettä, mikä pitää tiivistä tunnelmaa yllä läpi keston. Filmissä on myös vahvaa mystisyyttä, mikä lumoaa katsojaa tiukemmin pauloihinsa. Huumori on todella harvassa ja vähäiset vitsit kuullaan Jason Momoan roolihahmon suusta. Toimintaakaan ei ole paljoa luvassa, mutta ne muutamat taistelukohtaukset ovat sitäkin ällistyttävämpiä toteutukseltaan. Elokuvan tekninen puoli on häikäisevää kuvauksesta lavasteisiin ja erikoistehosteista Hans Zimmerin musiikkeihin. Valtavilla laajoilla kuvilla korostuu elokuvan mammuttimaiset mittakaavat ja tämä eeppinen avaruusteos kuuluukin katsoa isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Ohjaaja Denis Villeneuve onnistuu pitämään suurta pakettia taidokkaasti hallussa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Rauhallisen tahdituksensa ja vaativan poliittisen juonittelunsa vuoksi elokuva ei kaikille sovi. Silti toivon, että Dyyniä oltaisiin menossa katsomaan sankoin joukoin, jotta Villeneuve ja kumppanit saavat tehdä jatko-osan. Olisi nimittäin huutava vääryys, jos tarina jäisi vain tähän ensimmäiseen osaan. En välttämättä ollut Dyynin ennakkohehkutuksessa mukana, mutta voin jo nyt sanoa jatko-osan kuuluvan eniten odottamieni elokuvien joukkoon - milloin ikinä se sitten tuleekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment, Villeneuve Films

Arvostelu: Reminiscence (2021)

REMINISCENCE

Ohjaus: Lisa Joy

Pääosissa: Hugh Jackman, Rebecca Ferguson, Thandiwe Newton, Cliff Curtis, Marina de Tavira, Daniel Wu, Mojean Aria, Brett Cullen, Angela Sarafyan, Natalie Martinez, Roxton Garcia ja Nico Parker

Genre: scifi, romantiikka, draama, trilleri

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Reminiscence on Westworld-tieteissarjan (2016-) luojan Lisa Joyn esikoiselokuva ohjaajana, tuottajana ja käsikirjoittajana. Joy kehitteli elokuvan tarinaa jo kymmenen vuotta sitten ja hänen käsikirjoituksensa pyöri pitkään internetissä tykätyimpänä tekstinä, josta ei oltu tehty elokuvaa. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että Joy pääsisi vihdoin tekemään elokuvan Warner Bros. -yhtiön avulla ja elokuvan kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Maailmalla Reminiscence sai ensi-iltansa jo pari viikkoa sitten, mutta Suomeen elokuva saapuu vasta nyt. Itse sain tietää koko elokuvasta vasta vähän aikaa sitten, sillä siitä ei puhuttu oikein missään, eikä sitä mainostettu kovin innokkaasti. Maailmalta elokuvan saaneen negatiivisen palautteen vuoksi kävin varautunein mielin katsomassa Reminiscencen sen lehdistönäytöksessä.

Tulevaisuudessa, jossa ilmastonmuutos on nostanut merenpintaa, peittäen kaupunkien kadut alleen, ihmisten muistoihin koneen avulla pääsevä Nick Bannister rakastuu salaperäiseen Mae-naiseen. Kun Mae yllättäen katoaa, Nick yrittää sinnikkäästi keksiä keinon löytää hänet.

Hugh Jackman näyttelee Nick Bannisteria, joka pyörittää bisnestä, jossa ihmiset voivat koneen avulla elää muistojaan uudestaan. Siitä huolimatta, että Nick toteaa useille asiakkaille, että on vaarallista jäädä vellomaan menneisyydessä, hän itse joutuu "koneen orjaksi", kun hän ryhtyy etsimään johtolankoja rakastamansa naisen löytämiseksi. Rebecca Ferguson taas esittää Maeta, joka eräänä päivänä astelee Nickin puotiin, eikä Nickin elämä ole sen jälkeen enää entisensä. Maesta yritetään rakentaa mysteerinen tapaus, jonka katoaminen herättäisi katsojassa samanlaisen löytämisen vimman kuin Nickissä, mutta jokin tökkii. Ferguson on hyvästä lauluäänestään huolimatta puinen roolissaan, eikä hänen ja Jackmanin väliltä löydy tarpeeksi kemiaa, jotta tämän voimakkaan rakkauden uskoisi. Jackman on kyllä tuttuun tapaansa mainio osassaan, pistäen itsensä täysillä likoon leffan vuoksi. Vaikkei herrasta piittaisi näyttelijänä, ei voi olla myöntämättä, että Jackman on aina sataprosenttisesti mukana projekteissaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Thandiwe Newton Nickin kollegana Emilynä, Brett Cullen, Marina de Tavira ja Mojean Aria rikkaana Sylvanin perheenä, Natalie Martinez etsivä Averyna, sekä Daniel Wu ja Cliff Curtis rikollisina. Westworldissa häikäissyt Newton suoriutuu hommastaan oudon väkinäisesti, eivätkä muutkaan sivunäyttelijät oikein vakuuta. Erityisesti Curtis on aika tönkkö roiston osassa.

Samalla tavalla kuin Nick hyödyntää laitettaan löytääkseen etsimänsä ihmisten muistoista, myös jostain Reminiscencen uumenista voisi tosissaan kaivelemalla löytää hyvän elokuvan. Harmillisesti se leffa, mikä nyt saapuu teattereihin, ei sitä ole. Elokuvasta löytyy kyllä omat hyvät puolensa. Sen synkästi maalaileva tulevaisuudenkuva kaupungeista, joiden kadut ovat veden vallassa, on kaikessa karmivuudessaan kiehtova. Elokuvasta löytyy oivaa kuvausta ihmisluonteesta esimerkiksi siinä, että pahimmankin sattuessa ihmiset eivät ole valmiita muuttamaan tapojaan ja parantamaan maailmaa, vaan he vain keksivät keinon tyytyä uuteen tilanteeseen. Lisäksi on ymmärrettävää, että Nickin muistokonebisnes on suosittu, sillä tällaisen kriisin iskiessä itse kukin haluaa varmasti palata takaisin haaveilemaan vanhoista hyvistä ajoista.

Elokuvassa olisi siis tulevaisuudenvisionsa ja kiinnostavan scifi-teknologiansa puolesta ainekset oivalliseen tieteiskertomukseen, mutta sen sijaan katsoja tylsistytetään löyhällä dekkaritarinalla, jossa päähahmo yrittää pakkomielteisesti löytää unelmiensa naisen. Tämä etsintäretki ei millään meinaa napata mukaansa ja kuviot vain heikkenevät, mitä enemmän mysteeristä paljastuu. Iso syyllinen on elokuvan heikko käsikirjoitus, mitä ei yhtään auta elokuvan vielä kehnompi leikkaus. Voisin hyvin kuvitella, että Reminiscence oli alun perin tarkoitettu reippaasti yli kaksituntiseksi teokseksi, mutta se päätettiin ennen julkaisua saksia alle kahteen tuntiin. Tämän jälkeen on tajuttu, että eihän leffasta ymmärrä enää hölkäsen pöläystä, sillä tapahtumilla on kauhea kiire ja ajassa loikitaan takkuilevasti vähän sinne sun tänne, joten mukaan on hätäisesti rustattu Nickin kertojaääni, joka selittää ihan koko ajan missään mennään. Leffassa ei muutenkaan luoteta yhtään käsikirjoittamisen perussääntöön "näytä, älä kerro", vaan repliikit ovat täynnä selittämistä - jopa asioista, jotka ovat olleet katsojalle jo pidemmän aikaa päivänselviä. Etenkin loppupäässä tuntui siltä kuin leffa pitäisi katsojiaan tyhminä. Elokuvan ihan loppu taas tuntuu hätäisen uudelleenkuvauksen tulokselta.

On päivänselvää, että ensikertalaisohjaaja Lisa Joy on saanut innoitteensa miehensä Jonathan Nolanin veljen, tunnetun ohjaaja Christopher Nolanin töistä. Reminiscencestä herää herkästi mielleyhtymiä vaikkapa Inceptioniin (2010), mutta unien sijaan naisestaan haaveileva päähenkilö kulkeekin ihmisten muistoissa. Selviä lainauksia löytyy myös esimerkiksi Blade Runnerista (1982). Joy on haukannut liian ison palan purtavaksi, sillä hän ei saa pidettyä pakettia kasassa. Hän yrittää yhdistää vanhanaikaista noir-dekkaria futuristiseen rakkaustarinaan, mutta epäonnistuu. Leffasta uupuu koukku ja jännite, ja sen romanttinen puoli nousee pintaan lähinnä siirappisena ja melodramaattisena.

Sentään Reminiscence on kelvollisesti kuvattu, siitä löytyy tyylikkäitä lavasteita ja Westworldistakin tuttu säveltäjä Ramin Djawadi hoitaa hommansa varsin mainiosti. Karmivuudestaan ja selvästä digitaalisuudestaan huolimatta otokset veden valtaamasta Miamista ovat näyttäviä. Voin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa koko kuvaustiimille oli tehdä kohtauksia, joissa kaduilla on vähintään nilkkoihin asti vettä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin heittelee ja kuten jo totesin, filmin leikkaus on todella kömpelöä. Kohtausten sisällä on sujuvaa editointia, mutta kohtausten yhdistymiset ja kokonaisuutena elokuvan kulkeminen eivät ole luontevaa.

Yhteenveto: Reminiscence on hyvistä ideoistaan huolimatta valitettavan kehno tieteiselokuva. Sen aikomus yhdistellä vanhanaikaista noir-dekkaria futuristiseen asetelmaan on kiehtova, mutta valitettavasti itse tarina jättää kylmäksi. Maen löytämisestä välittää leffan edetessä yhä vain vähemmän, sillä Rebecca Ferguson ei ole vakuuttava roolissaan, eikä hahmosta saada aikaan tarpeeksi mysteeristä. Mitä enemmän katsojalle selviää, sitä heikommaksi tarina käy. Lisa Joyn ensikertalaisuus paistaa harmillisen pahasti läpi niin ohjauksessa kuin käsikirjoituksessa. Joy ei luota katsojaansa, vaan pistää hahmot koko ajan selittämään keskusteluissaan kaiken ja kun sekään ei tunnu riittävän, päähenkilö Nick pälättää tyhmentävää kertojaääntään läpi leffan. Monet ratkaisut tuntuvat siltä kuin joko Joy tai studio olisi viime hetkellä halunnut tehdä isoja muutoksia ja homma on hoidettu kiireessä. Leikkaus on takkuilevaa, aivan kuin filmistä puuttuisi paljon. Lopetus tuntuu hätäisten uudelleenkuvausten aikaansaannokselta, joka jopa hieman sotii Nickin hahmokaarta vastaan. Nickiä näyttelevä Hugh Jackman suoriutuu roolistaan karismaattisesti, mutta hän ei yksinään onnistu kannattelemaan ympäriltään luhistuvaa scifirainaa. Reminiscence katoaa luultavasti mielestä niin nopeasti, että jo seuraavalla viikolla pitää käydä Nick Bannisterin vastaanotolla muistaakseen, mitä elokuvassa tapahtui.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Reminiscence, 2021, FilmNation Entertainment, Michael De Luca Productions, Kilter Films

Arvostelu: Doctor Sleep (2019)

DOCTOR SLEEP

Ohjaus: Mike Flanagan
Pääosissa: Ewan McGregor, Rebecca Ferguson, Kyliegh Curran, Carl Lumby, Cliff Curtis, Zahn McClarnon, Emily Alyn Lind, Bruce Greenwood, Jacob Tremblay, Carel Struycken, Alex Essoe ja Henry Thomas
Genre: kauhu, draama
Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Doctor Sleep perustuu Stephen Kingin kirjaan "Tohtori Uni" ("Doctor Sleep" - 2013), joka on jatkoa Kingin kirjalle "Hohto" ("The Shining" - 1977). "Hohto"-kirjan pohjalta Stanley Kubrick teki vuonna 1980 samannimisen elokuvan, joka on noussut yhdeksi kaikkien aikojen arvostetuimmaksi kauhuelokuvaksi, vaikka King itse onkin kritisoinut Kubrickin työtä voimakkaasti. Kingin kiukku Kubrickin elokuvaa kohtaan meni jopa niin pitkälle, että hän työsti minisarjan, joka vieläpä nimettiin Stephen Kingin Hohdoksi (Stephen King's The Shining - 1997), painottamaan sitä, että tämä on hänen teoksensa. Minisarja otettiin kuitenkin heikommin vastaan kuin Kubrickin leffa. King oli jo pidemmän aikaa pohtinut jatkavansa "Hohdon" tarinaa ja lopulta 2009 päättikin ryhtyä tuumasta toimeen, kun hän oli kysynyt faneilta, minkä kirjan he haluaisivat seuraavaksi lukea häneltä. "Tohtori Uni" julkaistiin vuonna 2013 ja samantien Warner Bros. -yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet. Warner Bros. oli joitain vuosia yrittänyt tehdä esiosaa Hohdolle nimeltä "Overlook Hotel", mutta projekti oli päätetty pistää jäihin. Yhtiö aloitti innoissaan tekemään jatko-osafilmiä, etenkin kun yhtiön julkaisema, Kingin "Se"-kirjaan ("It" - 1986) perustunut elokuva Se (It - 2017) oli osoittautunut megahitiksi ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Nyt jostain syystä suomentamatta jätetty Doctor Sleep -elokuva saa ensi-iltansa ja itse olin järkyttynyt, kun kuulin leffan olevan tulossa. En ollut tiennyt, että King oli kirjoittanut "Hohdolle" jatkoa ja olin miettinyt, että kyseisestä tarinaa ei edes sopisi jatkaa. En ole Kingin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Kubrickin Hohto-elokuvan useaan otteeseen ja se on yksi kauhuleffasuosikeistani. Rakastan elokuvan mystisyyttä ja sitä, kuinka moni asia jätetään katsojan tulkinnan varaan - mukaan lukien se, mitä filmin päätyttyä tapahtuu. Doctor Sleepin trailerit eivät saaneet minua vakuuttuneeksi ja meninkin todella vähäisin odotuksin katsomaan elokuvaa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Lähes 40 vuotta Overlook-hotellin karmivien tapahtumien jälkeen aikuiseksi kasvanut Danny Torrance päättää auttaa hohtavaa tyttöä, Abraa, jota jahtaa hohdolla itseään ruokkiva kultti.

Ewan McGregor nähdään aikuistuneena Dan Torrancena, jota yhä kummittelevat Hohdon tapahtumat, vaikka tämä onkin yrittänyt vuosikaudet sysätä niitä syrjään mielestään ja lopettaa hohtamisen. Dannysta on tullut traumojen seurauksena alkoholisti, mistä saisikin helposti revittyä irti paljon mielenkiintoisia puolia ja rakentaa niiden kautta Dannylle kiinnostavaa kaarta. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan Danny jää aika tylsäksi hahmoksi. Vaikka McGregor on tuttuun tapaansa hyvä näyttelijä, ei hänkään voi paljoa tehdä, jos hänen hahmoaan ei ole kirjoitettu mielenkiintoisesti. Lisäksi McGregor ei koskaan tunnu samalta Danny-hahmolta Hohdosta. Hahmo on tietty aikuistunut, mikä tarkoittaa muutoksia, mutta McGregor ei saa vakuutettua, että hänen hahmonsa olisi joskus ollut se karmiva pikkupoika.
     Huomattavasti kiinnostavampi onkin uusi hohtajalapsi Abra, jota näyttelee Kyliegh Curran ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Abra on hoksannut kykynsä eri tavalla kuin Danny ja onkin veikeää nähdä, kuinka hän testailee voimiaan läpi leffan - välillä kuin mikäkin supersankari. Curran on yllättävänkin hyvä osassaan. Jos hän ei toimisi roolissa, elokuva lässähtäisi kokonaan, sillä Abra on niin merkittävässä osassa ja paljon ruudulla.
     Sen sijaan Rebecca Ferguson ei oikein vakuuta hohtoa ravintonaan käyttävän Tosi Solmu -kultin (kyllä, se on elokuvan pahisjoukon nimitys) johtajana, hattu-Rosena (kyllä, se on hänen nimensä). Ferguson ei onnistu olemaan uhkaava, eikä hänen hahmonsa herätä kovin suurta mielenkiintoa. Muutkaan Tosi Solmun jäsenistä, kuten Rosen oikea käsi Varis-Isi (Zahn McClarnon), ikivanha Flick (Carel Struycken) tai Käärmeenpurema-Andi (Emily Alyn Lind) eivät tee erityistä vaikutusta.

Kuten jo alussa sanoin, Kubrickin Hohto-elokuva on yksi kauhusuosikeistani. En ole varma, onko se listallani ykköspaikalla, mutta leffa löytyy ainakin viiden parhaan joukosta. En ole Kingin kirjaa lukenut, joten en voi sanoa, mitä kaikkea Kubrick teki toisin ja mikä sai Kingin niin suuttumaan tämän näkemyksestä. Itse rakastan Kubrickin työtä Hohdossa. Elokuvan aavemaisuus, Overlook-hotellin kammottavat käytävät ja Dannyn pyöräilyt niitä pitkin, selkäpiitä karmivat hetket, joissa joku kohtaa jotain todella häiriintynyttä, Jack Nicholsonin pelottava roolisuoritus, Shelley Duvallin välittämä syvä tuska, sekä tietty se, kuinka monet asiat jätetään katsojan mielikuvituksen varaan... ai että, minä rakastan Hohtoa! En näe mitään syytä sille, että tarinaa pitäisi jatkaa ja nyt Doctor Sleepin jälkeen mietin yhä samaa. Kyseessä on täysin turha tekele, josta puuttuu kaikki se, mikä teki Kubrickin filmistä niin upean. Leffasta ei löydy samaa mysteerisyyttä, vaan se selittää liikaakin asioita katsojalle. Elokuva ei ole piinaava ja ahdistava, vaan enemmänkin pitkästyttävä. Leffalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, mihin mahtuu tyhjäkäyntiä, turhaa kertausta ja aivan liian pitkiksi venytettyjä tylsiä kohtauksia.

Mutta eipä elokuvan tiivistäminen siitä hyvää tekisi. Itse tarinaa täytyisi jo lähtökohtaisesti muuttaa, sillä se on paikoitellen jopa aika hölmö. Tosi Solmu -ryhmän puuhat ovat muutamassa kohtaa tahattoman koomisia, eikä leffa onnistu rakentamaan kummoista jännitettä. Pari ihan tehokasta äkkisäikäytystä elokuvasta löytyy, mutta muuten kauhupuoli jättää paljon toivomisen varaan. Ainoa oikeasti karmiva juttu on huone 237:n kylpyammeessa mädäntynyt nainen ja häntäkin käytetään kyllästymiseen asti. Hohtamisesta tehdään enemmänkin supervoima, mikä saa filmin muistuttamaan välillä M. Night Shyamalanin supersankaritrilogiaa Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000), Split (2016) ja Glass (2019). Iso ja pakollinen Shyamalan-twisti vain on se, että leffa onkin jatkoa Hohdolle. Kahden tunnin ajan tarina hakee ja hakee itseään, yrittäen olla oma kertomuksensa, kunnes se viimeisen puolen tunnin aikana luovuttaa ja päättää vain tuoda kaiken Hohdossa nähdyn takaisin. Parhaimmillaan leffa onkin, kun se kopioi Kubrickin työtä, mutta eipä se ole kovin hyvä merkki. Samalla tavalla kuin Tosi Solmu -kulttilaiset herkuttelevat hohtajilla, monet katsojat tulevat nauttimaan loppuhuipennuksen nostalgiahuuruista.

Elokuvan on ohjannut Mike Flanagan, joka yrittää sekoittaa omaa tyyliään Kubrickin taiteellisuuteen. Harmi vain, että tämä tuntuu lähinnä pelokkaalta yritykseltä miellyttää Hohdon faneja. Flanagan on kyllä osaava tekijä - sen näytti hänen tekemänsä upea Netflix-sarja The Haunting of Hill House (2018) - mutta tässä on tainnut olla liian isot paineet jatkaa Kubrickin mestarillista työtä. Flanagan on hyvä, mutta ei hän Kubrick ole, eikä hän saa luotua edes murto-osaa siitä tunteesta, minkä Hohto tarjoaa. Flanaganin puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, että ongelma on enemmän Kingin "Tohtori Uni" -kirjassa, jota Flanaganin on pitänyt noudattaa. King ei itse hoksannut Kubrickin neroutta, eikä sitä, kuinka tarina olisi ollut parasta jättää yhteen osaan ja sen huomaa tästä jatkotarinasta. Sentään Doctor Sleep näyttää todella hyvältä. Se on teknisesti hienosti tehty elokuva, joskin leikkauksessa leffa tarvitsisi tiivistystä. Mukana on paljon upeita kuvia ja Flanaganin tyylittelemä ankea värimaailma ja valaisu ovat tyylikkäät. Overlook-hotellin ränsistyneet lavasteet ovat fantastisesti rakennetut ja maskeeraajatkin pääsevät välillä leikittelemään. Efektit ovat pääasiassa mainiot ja pidin kovasti siitä, että tietyt jutut olivat käytännön tehosteita ja maskeerauksia, eivätkä digiefektejä. Äänimaailma on ihan onnistunut, vaikkakin jatkuvat basso-sydämentykytykset kävivät jossain kohtaa hermoille. Newtonin veljesten työtä musiikkien parissa on vaikea kehua, sillä pääasiassa leffa vain kierrättää Kubrickin Hohdon sävellyksiä.

Yhteenveto: Doctor Sleep on turha ja laimea jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen hienoimmista kauhuelokuvista. Uusi tarina tuntuu väkisin väännetyltä, eikä se erityisemmin herätä mielenkiintoa. Juonessa on pöhköjä puolia, kuten pahisporukka Tosi Solmu ja tarina leviää vähän joka suuntaan, toisin kuin mestarillisen tiivis Hohto. Elokuva on aivan liian pitkä ja siihen mahtuu paljon tyhjäkäyntiä. Hidas tarinan ja tunnelman rakentaminen ei onnistu, kun tarina ei kiinnosta, eikä tunnelma iske. Kahden tunnin ajan leffa yrittää säätää oman kertomuksensa kanssa, kunnes se lopulta luovuttaa ja iskee mukaan kaiken tutun Hohdosta. Itse unohdin nostalgiakakkulani kotiin, joten itseäni vain ärsytti, millaiseksi Kubrickin kopioimiseksi loppupää muuttuu. Mike Flanagan on taitava tekijä, mutta häneltä puuttuu paljon Kubrickin nerokkuudesta, jolloin hänen työnsä tuntuu vain varjolta siitä, mihin todellinen maestro pystyy. Ewan McGregor on oiva näyttelijä, muttei hän saa myytyä ajatusta, että kyseessä on aikuiseksi kasvanut Danny Hohdosta. Rebecca Ferguson taas tuntuu kuuluvan täysin eri elokuvaan. Yllättäen parhaan roolityön tekee nuori Kyliegh Curran esikoisroolissaan. Rooli vaatii Curranilta paljon, mutta hän onnistuu siinä hienosti. Harmi, ettei samaa voi sanoa itse elokuvasta. Kyllä tähän hyviäkin juttuja mahtuu, mutta pääasiassa en pitänyt Doctor Sleepistä. Tästä huolimatta, jos elokuva kiinnostaa ja olette Kingin tai Kubrickin Hohdon faneja, suosittelen katsomaan leffan joskus. Itse en tästä pitänyt, mutta Filmikelaa kirjoittava, Kingiä fanittava ystäväni piti tästä paljon. Hänen huomattavasti positiivisemman arvion löydätte tästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Doctor Sleep, 2019, Warner Bros., Vertigo Entertainment, Intrepid Pictures

Arvostelu: Men in Black: International (2019)

MEN IN BLACK: INTERNATIONAL

Ohjaus: F. Gary Gray
Pääosissa: Tessa Thompson, Chris Hemsworth, Liam Neeson, Kumail Nanjiani, Rafe Spall, Laurent Bourgeois, Larry Bourgeois, Rebecca Ferguson, Emma Thompson ja Jim Blaney
Genre: toiminta, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

"The Men in Black" -sarjakuvaan (1990-1991) perustuva ja Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin tähdittämä scifikomedia Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997) oli iso hitti, joten jatkoa oli luvassa. MIIB - Miehet mustissa 2 (Men in Black II - 2002) ei kuitenkaan saanut kovin positiivista vastaanottoa, joten Men in Black 3 (2012) ilmestyi vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Se oli kelpo menestys ja tekijät alkoivat jo suunnitella neljättä osaa Smithin ja Jonesin kanssa, mutta se ei edennyt mihinkään. 2014 paljastui, että Sony-yhtiö suunnitteli yhdistävänsä Men in Blackin suosittuun 21 Jump Street -komediaan (2012) ja että seuraavaksi olisi tulossa filmi "MIB Jump Street". Sekään projekti ei ottanut tuulta siipiensä alle ja yhtiö päätti keksiä jotain täysin muuta. Uuden filmin käsikirjoitus lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat kesällä 2018. Elokuvan kerrottiin olevan samaa sarjaa kuin aiemmat leffat, mutta kyseessä ei olisi selvä jatko-osa, vaan enemmänkin samaan maailmaan sijoittuva elokuva. Nyt Men in Black: International on saanut ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten ollut kovin innoissani filmistä. Mielestäni alkuperäinen Men in Black - miehet mustissa on yhä erittäin hauska ja mainio leffa, mutta kumpikaan jatko-osista ei ole yltänyt sen tasolle. Kaikki kolme leffaa jaksaa kuitenkin katsoa uudestaan kahden päänäyttelijänsä ansiosta ja pohdin, kuinka Smithin ja Jonesin korvaaminen vaikuttaisi lopputulokseen. Yritin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Men in Black: Internationialia sen ensi-iltapäivänä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa, mutta valitettavasti on pakko sanoa, että ehdottomasti parasta oli, kun saimme näytöksen yhteydessä elokuvan logolla koristellut aurinkolasit.

Molly Wright on lapsesta asti tiennyt avaruusolentojen ja salaperäisen Miehet mustissa -järjestön olemassaolosta, ja yrittänyt vuosia hakeutua järjestöön. Kun hän lopulta pääsee agentiksi, hänet lähetetään Lontooseen omahyväisen agentti H:n pariksi ja yhdessä he joutuvat taistoon vaarallista avaruusrotua vastaan.

Pienemmän luokan leffoista ja isojen tuotantojen, kuten Creed: The Legacy of Rocky (Creed - 2015) ja Thor: Ragnarök (Thor: Ragnarok - 2017) sivurooleista tuttu Tessa Thompson pääsee ensimmäistä kertaa kunnolla tähdittämään isoa Hollywood-filmiä. Thompson näyttelee Mollya, eli agentti M:ää, joka on ensimmäinen ihminen, joka onnistui pääsemään jyvälle Miehet mustissa -järjestön toiminnasta. On erittäin mukava palata tähän tuttuun maailmaan Mollyn silmin ja hänen kautta maailmaa laajennetaan entisestään. Hahmo on innokas ja fiksu, sekä valmis pistämään itsensä likoon tehtävien vuoksi. Thompson suoriutuu oikein mainiosti osastaan, vaikkei komediapuoli tule häneltä luonnostaan.
     Sen sijaan lontoolaista MIB-agentti H:ta esittävä Chris Hemsworth on Thorin roolin kautta todella löytänyt huumorityylinsä ja esittää osansa aika pitkälti samalla lailla kuin hän on vetänyt Thorin komediapuolta viimeisimmissä Marvel-leffoissa. H ottaa rennosti ja vitsailee paljon, mutta on tiukan paikan tullen valmis olemaan sankari. Harmi vain, että tässä Hemsworthin tyyli käy välillä jopa hieman ärsyttäväksi, kun hänen innokkuutensa alkaa ampua yli. Hemsworthin ja Thompsonin kemiat osuvat kuitenkin onnistuneesti yhteen, jolloin parivaljakko toimii kelpo korvaajana Will Smithille ja Tommy Lee Jonesille.
     Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson Miehet mustissa -järjestön Lontoon osastoa johtavana High T:nä, Rafe Spall H:ta halveksuvana agentti C:nä, Rebecca Ferguson laittomia avaruusaseita kauppaavana Riza Stavrosina, sekä Laurent ja Larry Bourgeois muotoaan muuttavina pahoina olentoina, jotka muistuttavat paikoitellen The Matrix Reloadedin (2003) kaksosia. Koomikko Kumail Nanjiani taas ääninäyttelee pientä sotilasukkoa, josta on välillä todella vaikea sanoa, onko hän rasittava vai hupaisa. Men in Black 3:ssa esitelty Emma Thompsonin hahmo O tekee paluun ja osoittaa siten elokuvan kuuluvan samaan sarjaan edellisten osien kanssa. Thompsonin tavoin myös Neeson sopii erinomaisesti johtohahmon rooliin, sillä molemmat huokuvat karismaa.

Ennen Men in Black: Internationalin näkemistä en voinut olla pohtimatta, onko kyseessä millään lailla tarpeellinen leffa? Toisiko filmi jotain uutta ja kiehtovaa pöytään, mikä tekisi sen olemassaolosta ymmärrettävää, vai onko kyseessä vain studion epätoivoinen yritys rahastaa tutulla idealla - siis jos nykynuoret edes enää muistavat tai tietävät, mikä on Men in Black? Elokuvan jälkeen pohdin näitä edelleen ja minulle jäi filmistä aika ristiriitainen tunne. Omalla tavallaan se on täysin passeli kesäleffa, minkä aikana ahmii mielellään popcornia viileässä teatterissa, mutta toisaalta se on myös unohdettava ja aika tyhjänpäiväinen hömpötys. Leffa viihdyttää ihan kivasti kestonsa ajan, muttei siitä lopulta paljoa jää käteen. Elokuvassa ei ole ainuttakaan toimintakohtausta tai vitsiä, mikä jämähtäisi mieleen. Itse asiassa suuri osa vitseistä on todella laimeita ja näytöksessäni katsojat naurahtivat vain pari kertaa. Vitsejä kyllä riittää, mutta eivät ne hauskoja ole. Toimintapuolelta taas kyllä löytyy vauhtia, mutta yhtä takaa-ajoa lukuunottamatta toimintakohtaukset käyvät oudon yksitoikkoisiksi, etenkin kun sankarit vain tulittavat mystisiä voimiaan hyödyntäviä kaksosia.

Itse tarina on kuitenkin ihan kiinnostava ja tarpeeksi mukaansatempaava, jotta elokuvan parissa viihtyy suurimman osan ajasta. Etenkin alkupäässä on kiehtovaa seurata, kuinka Molly tutkii Miehet mustissa -järjestöä ja kuinka hän pääsee organisaatioon mukaan. Kuten elokuvan nimi jo paljastaa, filmi vie hahmot ja katsojat pois Yhdysvalloista ja siinä näytetään, mitä ulkoavaruuden olennot puuhaavat muualla Maassa. Tämä tosiaan laajentaa sarjan maailmaa toimivasti, vaikka mitään mullistavaa uutta ei olekaan luvassa. Tarinasta löytyy käänteitä ja se pyrkii parissa kohtaa johdattamaan harhaan. Joillekin katsojille on luvassa mojovia yllätyksiä, mutta itselleni käänteet olivat etukäteen arvattavissa ja isoimman twistin hoksasin jo ensimmäisen vartin aikana. Siitä huolimatta elokuva onnistui viihdyttämään mukavasti - lähinnä toimivan pääkaksikkonsa ansiosta. Jos Thompson ja Hemsworth eivät olisi näin hyvä parivaljakko, koko elokuva lässähtäisi pahasti.

Elokuvan ohjauksesta vastaa F. Gary Gray, joka teki pari vuotta sitten Fast & Furious -sarjan kahdeksannen osan (The Fate of the Furious - 2017). Se ja Men in Black: International ovat molemmat viihdyttäviä popcorn-pläjäyksiä, mutta keskinkertaisia elokuva. Itse en valitettavasti ole vielä nähnyt Grayn ohjaamaa, kovasti kehuttua Straight Outta Comptonia (2015), mutta ihmettelen silti, kuinka hän on siirtynyt siitä tällaisiin teoksiin. Gray kopioi aiemmat Men in Blackit ohjannutta Barry Sonnenfeldia, eikä tuo mukaan oikein mitään omaa. Art Marcumin ja Matt Hollowayn käsikirjoitus yrittää kovasti huijata katsojaa, mutta itselleni se ei toiminut ja jotkut kikat olivat liiankin käytettyjä. Kuvaukseltaan elokuva on tyylikäs, vaikka toimintakohtauksissa kamera välillä heiluukin liikaa. Leikkauksessa filmiä voisi tiivistää pienesti ottamalla kehnoimpia vitsejä pois. Lavasteet ovat tässäkin leffassa hienot, mutta valitettavasti mukana ei ole samalla lailla maskeerauksin ja asuin toteutettuja olentoja kuten sarjan edellisissä osissa, vaan tässä joudutaan tyytymään digiefekteihin, mitkä eivät ole edes laadukkaimmasta päästä. Muuten visuaalisuudessa on kuitenkin hyvin pyritty säilyttämään aiempien elokuvien visio, kuten on myös äänimaailmassa. Danny Elfmanin tutut sävellykset ovat tietty mukana ja toinen musiikintekijä Chris Bacon yrittää tuoda niihin mukaan jotain uutta.

Yhteenveto: Men in Black: International on menevää popcorn-viihdettä, minkä parissa viettää mukavan parituntisen viileässä leffateatterissa, jos haluaa pakoon hellettä, mutta elokuvana se on harmillisen keskinkertainen. Tarina on ihan kiinnostava, mutta sen käänteet ovat ennalta-arvattavia. Maailmaa laajennetaan, mutta mitään mullistavaa uutta ei tuoda mukaan, eikä leffa saavuta potentiaaliaan. Toimintakohtaukset eivät säväytä ja suuri osa huumorista ei naurata. Digiefektienkin laatu vaihtelee leffan aikana, eivätkä pahikset ole kummoisia. Tessa Thompsonin ja Chris Hemsworthin kemiat pelaavat kuitenkin niin hyvin yhteen, että kaksikon seikkailua katsoo mielellään ja jos löytyisi parempi tekijätiimi, katsoisin sujuvasti jatkoa heidän hahmoilleen. Leffan näkemisen kuitenkin unohtaa nopeasti ja täytyy sanoa, ettei minua harmittaisi, vaikka elokuva olisi jäänyt kokonaan tekemättä ja sarja olisi päättynyt kolmanteen osaan. Men in Black: International aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita ja loppujen lopuksi olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että olisin mieluummin halunnut nähdä Men in Blackin ja 21 Jump Streetin risteytyksen, mitä tähdittäisivät Channing Tatum ja Jonah Hill. Mutta kuten jo sanoin, Hemsworthin ja Thompsoninkin seikkailut kelpaavat. Tällä hetkellä teattereissa pyörii useita isoja Hollywood-filmejä ja on vaikea kuvitella, että Men in Black: International pärjäisi muita teoksia vastaan lippuluukuilla. Jos pidit sarjan aiemmista osista, niin voihan tämän käydä kurkkaamassa, mutta muuten voi odottaa, että elokuva saapuu vaikkapa Netflixiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black: International, 2019, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Amblin Entertainment, Original Film, Parkes+MacDonald Image Nation, Tencent Pictures, The Hideaway Entertainment