Näyttelijät: Kelly Reilly, Rafe Spall, Naomi Yang, Harry Lawtey, Jonathan Pryce, Lizzie Annis, Dino Fetscher, Brian Gleeson, Dinita Gohil, Kimberley Nixon, Mark Stanley ja Julian Lewis Jones
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 47 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia
Ikäraja: 12
Under Salt Marsh on Claire Oakleyn luoma trillerisarja. Oakley sai Sky Studiosin tarttumaan projektiin, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja kotimaassaan Isossa-Britanniassa Under Salt Marsh julkaistiin jo alkuvuodesta. Nyt sarja on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta ja itse kiinnostuin sarjasta, kun se eräänä päivänä lävähti etusivulle, avatessani palvelun. Ryhdyinkin uteliaana katsomaan, mistä onkaan kyse.
Hurjan myrskyn lähestyessä pientä walesilaista kaupunkia, nuori koulupoika löytyy kuolleena. Erotettu poliisi Jackie Ellis ja hänen entisen työparinsa Eric Bullin täytyy jättää erimielisyytensä taakseen, mikäli he mielivät selvittää tapauksen, ennen kuin myrsky iskee.
Yellowstone-sarjasta (2018-2024) tuttu Kelly Reilly näyttelee Jackie Ellisiä, entistä poliisia, joka työskentelee nykyään pienessä walesilaiskaupungissa opettajana. Jackieta vaivaa hänen sukulaistyttönsä katoaminen; tapaus, jonka epäonnistuneen tutkinnan myötä hän menetti edellisen työpaikkansa. Vanhat arvet avautuvat, kun Jackie löytää yhden oppilaistaan kuolleena ja erilaiset merkit alkavat viitata siihen, että tapaukset liittyvät toisiinsa. Reilly on mainio roolissaan, kanavoiden onnistuneesti hahmonsa vaikeita tuntemuksia ja sinnikkyyttä tuoda totuus vihdoin päivänvaloon. Hyvä on myös Rafe Spall, joka näyttelee rikosylikonstaapeli Eric Bullia, Jackien entistä työparia, joka saapuu paikalle tutkimaan tapausta. Reilly ja Spall esittävät hyvin hahmojensa hankalia välejä, vanhan tapauksen rikottua pitkään kestäneen yhteistyön. Uutta tapausta varten erimielisyydet pitäisi kuitenkin saada setvittyä.
Sarjassa nähdään myös muun muassa Jonathan Pryce tilaansa pyörittävänä Solomonina, Naomi Yang etsivä Jessinä, Harry Lawtey Jackien säätönä Dylanina, sekä Kimberley Nixon ja Mark Stanley kuolleena löytyneen pojan vanhempina Shellinä ja Dannyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti rooleistaan. Karismaattinen Pryce istuu toki täydellisesti pienen kaupungin johtohahmon rooliin.
Under Salt Marsh jäi mielestäni harmillisen keskinkertaiseksi trillerisarjaksi. Sarja lähtee vielä lupaavasti käyntiin. Päällisin puolin idyllinen walesilainen pikkukaupunki on oiva miljöö tällaiselle synkkien paljastusten murhamysteerille ja avausjakso esittelee hahmot toimivasti. Kohtaus, jossa Jackie löytää ojasta pienen Cefin-pojan (Jack Thomas-Humphreys) aluksi oletettavasti hukkuneena, on vaikuttava ahdistavuudessaan ja epätoivossaan, ja voisi luulla, että kun hahmot alkavat uskoa, että kyseessä onkin murha, sarja pääsisi tosissaan vauhtiin.
Valitettavasti tämä murhatutkimus ei oikein missään vaiheessa saa tuulta siipiensä alle, vaan jännite hiipuu jaksojen edetessä ja ajoittain homma jopa laahaa - siitäkin huolimatta, että sarja koostuu vain kuudesta jaksosta ja yhteiskestoa on viisi tuntia. Mysteeri ja vastaukset eivät lopulta olekaan niin kiinnostavia tai shokeeraavia kuin voisi toivoa ja sekaan kirjoitetut draamat tuntuvat lopulta kestoa pakotetusti pidentävältä täytteeltä. Loppuratkaisukin jää vaisuksi, vaikka mukana on hurjaa hirmumyrskyä, johon sarjassa ollaan valmistauduttu ensiminuuteista alkaen. Under Salt Marsh ei ole huono, mutta se jää hitusen latteaksi ja unohtuu todennäköisesti mielestä aika nopeasti.
Claire Oakleyn johdolla niin ohjaus- kuin käsikirjoitustiimien työt jäävät hieman puolitiehen. Käsikirjoitukset kaipaisivat enemmän imua ja ohjaus terävyyttä. Teknisesti Under Salt Marsh on kuitenkin toimiva. Sarja on pätevästi kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Ben Salisburyn ja suomalaisen Suvi-Eeva Äikäksen säveltämistä musiikeista ei jää juuri mitään mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com
Under Salt Marsh, Iso-Britannia, 2026, Little Door Productions, SKY Studios
Näyttelijät: Riz Ahmed, Guz Khan, Sajid Hasan, Sheeba Chaddha, Aasiya Shah, Ritu Arya, Weruche Opia, Maxine Peake, Rafe Spall, Soni Razdan, Himesh Patel ja Patrick Stewart
Genre: komedia
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 23 minuuttia - 26 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 18
Bait on Riz Ahmedin luoma, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediasarja. Ahmed sai rahoituksen idealleen, sekä Amazonin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 työnimellä "Quarter Life" ja nyt Bait on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun näin mainoksen Ahmedin tähdittämästä komediasarjasta ja kiinnostustani vain lisäsivät sarjan aihepiiri, sekä tieto siitä, että Ahmed itse loi sarjan. Katsoinkin Baitin muutamassa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.
Yrittäessään saada näyttelijänuraansa kunnolla nousuun, Shah Latif saa huiman tilaisuuden, kun hän pääsee koekuvauksiin mahdolliseksi uudeksi James Bondiksi. Kun uutiset pakistanilaistaustaisesta Bond-tähdestä leviävät, Shah'n elämä lähtee raiteiltaan.
Pääroolissa pakistanilaistaustaisena Lontoossa asuvana näyttelijä Shah Latifina nähdään tosiaan Riz Ahmed, joka on tuttu esimerkiksi Rogue One: A Star Wars Storysta (2016) ja Sound of Metalista (2019). Ahmed on viime vuosina vakuuttanut monipuolisuudellaan ja nyt hän ilahduttaa täysin uudella tavalla, esittäen varsin metatasoilla liikkuvaa hahmoa hänen itsensä luomassa sarjassa. Shah'n näyttelijänura ei ole millään tuntunut lähtevän käyntiin, kunnes hän saa elämänsä tilaisuuden koe-esiintyä seuraavaksi James Bondiksi. Heikosti menneen koe-esiintymisen jälkeen Shah päättää hetken mielijohteesta esiintyä paparazzien edessä kuin olisi saanut roolin ja niinpä hän päätyy täysin järjettömän mediahuomion keskelle. Shah on päähenkilönä siinä mielessä erikoinen tapaus, ettei katsoja oikein osaa sanoa kannustaako häntä, vai olisiko isompi takaisku paikallaan? Shah aiheuttaa itse suuren osan ongelmistaan, mutta samalla hänen haluaisi nähdä pärjäävän, etenkin Ahmedin vahvan roolityön takia.
Muita hahmoja sarjassa ovat Shah'n perheenjäsenet, Tahira-äiti (Sheeba Chaddha) ja Parvez-isä (Sajid Hasan), Zulfi-serkku (Guz Khan), Naila-täti (Soni Razdan), Shah'n entinen mielitietty Yasmin (Ritu Arya), Shah'n agentti Felicia (Weruche Opia), sekä Shah'n pahin kilpailija Raj (Himesh Patel). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan ja show'n varastaa Khan lystikkäänä Zulfi-serkkuna, joka yrittää saada käyntiin Uberin kaltaista taksipalvelua, mutta muslimeilta muslimeille.
Bait saapuu kenties otollisimpaan mahdolliseen aikaan, kun keskustelu käy jo valmiiksi kuumana siitä, kukakohan perii Daniel Craigilta manttelin seuraavana salainen agentti James Bondin näyttelijänä. Mahdollisina niminä ilmoille on heitelty esimerkiksi Aaron Taylor-Johnsonia, Callum Turneria ja Tom Hiddlestonia, mutta samalla yhä voimakkaammaksi on muuttunut keskustelu siitä, voisiko valkoiseksi heteromieheksi kirjoitettua Bondia näytellä esimerkiksi tummaihoinen näyttelijä tai voisiko hahmon jopa muuttaa naiseksi? Tähän keskusteluun Bait ottaa kantaa ovelalla, oivaltavalla ja varsin lystikkäälläkin tavalla.
Vain kuudesta noin puolen tunnin jaksosta koostuva sarja näyttää hyvin, millaisen sotkun Shah onnistuukaan aiheuttamaan tempauksellaan. Uutissivustot täyttyvät otsikoista, joissa pohditaan rohkeaa roolitusta ja mielipiteitä sinkoilee puolesta ja vastaan. Toisin kuin Shah kuvitteli, myös monet etnisten vähemmistöjen edustajista hyökkäävät hänen kimppuunsa. Tätä painajaista ei auta yhtään Shah'n oma epävarmuus itsestään, mikä muuttuu jakso jaksolta vain murskaavammaksi. Tarina on mainio, käsiteltävät teemat kiehtovia ja kaikki tämä esitetään osuvan satiirin ja muutenkin onnistuneen huumorin kera. Ja kaikista herkullisinta tässä kaikessa on tosiaan se, ettei katsojana osaa sanoa, haluaisiko Shah'n osoittavan epäilijänsä vääriksi, vai onko totuus se, että Bondin saappaat ovat aivan liian suuret tämän omaa etuaan ajattelevan ja siinä sivussa jopa lähimmäisensä sivuun puskevan näyttelijäpyrkyrin täytettäviksi?
Sarjan ohjaajakaksikko Bassam Tariq ja Tom George tekevät vahvaa työtä ilmapiirin kanssa, kun taas Ahmedin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee tätä kertomusta yhä vain kaoottisemmaksi ja stressaavammaksi. Lisäksi Shah'n ja Zulfin välille kirjoitettu dialogi on erinomaista kaikessa sukkeluudessaan. Bait on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa passelisti ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste ja kuvat / poster and still images of Bait www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Bait, Iso-Britannia, 2026, Jax Media, Left Handed Films
Pääosissa: Claes Bang, Connor Swindells, Golshifteh Farahani, Tobias Jowett, Ellie Bamber, Jonah Hauer-King, Rafe Spall, Emily Beecham, Jake Dunn, Sam Keeley, Amar Chadha-Patel, Ben Kingsley, Jonathan Pryce, Jess Douglas-Welsh, Éanna Hardwicke, Neva Leoni ja Billy Postlethwaite
Genre: toiminta, historia
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16
William Tell perustuu Friedrich Schillerin samannimiseen näytelmään vuodelta 1804, joka puolestaan perustuu sveitsiläiseen Wilhelm Tellin legendaan. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että näytelmän pohjalta oli tekeillä Ison-Britannian, Sveitsin ja Italian yhteistyönä tekemä filmatisointi. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syksyllä ja William Tell sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä ihan positiivisin mielin, nähtyäni leffan trailerin ennen jotain muuta elokuvaa. Kävinkin katsomassa William Tellin heti ensi-iltapäivänä.
Vuonna 1307 Sveitsi on Itävallan hallinnassa. Erinomainen jousiampuja Wilhelm Tell ryhtyy auttamaan vaimonsa itävaltalaisen komentajan käsissä menettänyttä maanviljelijää ja päätyy samalla keskelle taistelua Sveitsin tulevaisuudesta.
Nimikkoroolissa William Tellinä - tai kuten hänet Suomessa tunnetaan nimellä Wilhelm Tell - nähdään tanskalainen Claes Bang, joka on nappivalinta rooliin. Bangista löytyy hahmon kaipaamaa karismaa ja todellista äijäenergiaa, mutta samalla myös tiettyä viisautta ja maltillisuutta, sillä pääasiassa Wilhelm yrittää ratkaista konfliktit rauhallisesti, turvautuen väkivaltaan vain silloin, kun mikään muu ei auta. Wilhelm on erinomainen ampumaan varsijousellaan ja häneltä löytyy kiintoisaa menneisyyden traumaa, mikä selittää hänen nykyistä ajatusmaailmaansa.
Elokuvassa nähdään myös Golshifteh Farahani Wilhelmin vaimona Sunana ja Tobias Jowett heidän poikanaan Walterina, Ben Kingsley itävaltalaiskuningas Albertina, joka pitää Sveitsiä hirmuotteessaan ja Ellie Bamber kuninkaan veljentyttärenä Berthana, Jonah Hauer-King tämän salarakkaana Rudenzina ja Jonathan Pryce Rudenzin setänä Attinghausenina, Connor Swindells kuninkaan uskollisena voutina Gesslerinä ja Jake Dunn tämän kätyrinä Stussina, Rafe Spall Wilhelmin hyvänä ystävänä Stauffacherina ja Emily Beecham tämän vaimona Gertrudena, Amar Chadha-Patel pappi Furstina, sekä Sam Keeley Baumgartenina, maanviljelijänä, joka kostaa vaimonsa (Neva Leoni) murhan itävaltalaiskomentajan (Billy Postlethwaite) toimesta ja käynnistää koko tapahtumaketjun, juostessaan itävaltalaisia pakoon ja törmätessään Wilhelmiin. Hahmogalleria on laaja ja aluksi voikin tuottaa pieniä vaikeuksia päästä kärryille, että kuka onkaan kuka ja mitkä ovat kaikkien suhteet toisiinsa. Näyttelijätyö on pitkälti kelvollista, konkarinäyttelijöiden Kingsleyn ja Prycen käytyä hakemassa leffasta helpot rahat parilla kohtauksellaan. Näyttelijäkaartin todellinen yllättäjä on Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Swindells kuninkaan niljakkaana käskyläisenä. Swindells herkuttelee vakuuttavasti hahmollaan, jota katsoja voi huomata vihaavansa jo ensimmäisen kohtauksensa jälkeen.
Joskus viitisentoista vuotta sitten William Tell olisi varmaan ollut yhdentekevää Anttilan alelaarikamaa, jonka katsoo kertaalleen, mutta joka olisi hukkunut useiden vastaavien historiallisista tarinoista ammentavien miekankalistelurainojen tulvaan. Nyt kun tämä genre on suurinpiirtein kuollut, olin vain todella ilahtunut, että jokin William Tellin kaltainen elokuva saapuu ihan teattereihin asti. Kyseessä ei ole mikään megabudjetin jättimäinen historiaeepos, mutta silti väkevä aikahyppy 1300-luvun alun Sveitsiin. Pidin elokuvasta selvästi enemmän kuin esimerkiksi viime vuoden Gladiator II -turhakkeesta (2024).
Elokuvassa on kyllä vikansa ja kun Wilhelm Tellin kertomus on laajennettu tutusta omenan ampumisesta poikansa pään päältä taisteluun Sveitsin poispääsystä Itävallan hirmuvallan alta, televisiosarja olisi varmasti formaattina tukenut tarinaa paremmin. Hahmokattaus on tosiaan laaja ja vähän päälle parin tunnin leffassa tuleekin ajoittain kiire esitellä kaikki ja mahduttaa kaikille tekemistä leffan varrelle. Silti tällaisenaankin homma toimii oikein mainiosti. Kertomus pitää oivallisesti otteessaan ja mukavan tylyjä toimintakohtauksia tarjotaan sopivin väliajoin. Suuri taistelu Gesslerin joukkoja vastaan on tiivistunnelmainen loppuhuipennus. Hassua kyllä, vaikka tarina vaikuttaakin olevan taputeltu yhden elokuvan myötä, viimeiset minuutit ryhtyvätkin täysin puskista vihjailemaan mahdollisesta jatko-osasta. Minun näytöksessäni ensi-iltapäivänä kanssakatsojia oli ihan vain muutama. Jos meno on samanlaista maailmanlaajuisesti, voivat tekijät varmaan unohtaa ajatuksensa William Tell 2:sta.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Nick Hamm. Hammin teksti on ajoittain töksähtelevää tarinankuljetuksen puolesta, mutta pidin paljon hänen dialogistaan, joka rakentuu vanhanaikaisemman sananparren varaan. Ohjaajana Hamm hoitaa hyvin niin pienemmät hahmohetket kuin suuremmat toimintakohtaukset. Teknisiltä ansioiltaankin William Tell on oivallinen, vaikka muutamat selvät tietokonetehosteet eivät vakuutakaan. Elokuva on pätevästi kuvattu ja etenkin maisemakuvat vuoristoista näyttävät upeilta. Lavasteet ovat hienot, puvustus näyttävää ja maskeeraukset onnistuneen sottaisat ja välillä jopa rujot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Steven Pricen säveltämät musiikit ovat oikein mainiot. Harmillisesti Gioachino Rossinin vuonna 1829 säveltämää, aivan mahtavaa korvamatoa William Tell Overturea ei kuulla leffassa ollenkaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
William Tell, 2024, Free Turn, Tempo Productions, Beta Cinema, Prime Focus Studios, Groenlandia, Cineroma SRL
Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield, Lucy Davis, Dylan Moran, Penelope Wilton, Bill Nighy, Jessica Stevenson, Peter Serafinowicz, Rafe Spall ja Martin Freeman
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16
Shaun of the Dead, eli suomalaisittain Shaun, kuolleiden kunkku on Edgar Wrightin ohjaama kauhukomedia. Wright työsti tilannekomediasarjaa Avaruuden tuntua (Spaced - 1999-2001) yhdessä näyttelijä Simon Peggin kanssa, kun erään zombiteemaisen jakson teon aikana kaksikko ryhtyi suunnittelemaan täyspitkää komediaelokuvaa aiheesta. George A. Romeron zombielokuvat ja Resident Evil -videopeli (1996) toimivat kaksikon inspiraationa kirjoitusprosessin aikana ja saatuaan tekstin valmiiksi, he ryhtyivät esittelemään sitä studioille. Film4 oli aluksi kiinnostunut, mutta perääntyi lopulta rahasyistä. Useat yhtiöt torjuivat kaksikon, kunnes Working Title Films otti idean vastaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2003 ja lopulta Shaun, kuolleiden kunkku sai maailmanensi-iltansa 29. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoiltakin ja sai parhaan brittielokuvan ja tuottajadebyytin BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Shaun, kuolleiden kunkun joitain vuosia sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä valtavasti. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Elektroniikkamyyjä Shaunin elämä ei tunnu etenevän minnekään, eikä hänen parisuhteensakaan suju kummoisesti. Kun zombiepidemia yllättäen valtaa Lontoon, Shaunin täytyy pelastaa tyttöystävänsä Liz ihmislihaa himoitsevilta eläviltäkuolleilta - sekä toivottavasti myös heidän kariutuva suhteensa.
Nykyään Simon Pegg tunnetaan laajasti niin koomikkona kuin näyttelijänä ison luokan elokuvasarjoista, kuten Star Trekistä (2009-2016) ja Mission: Impossiblesta (1996-), mutta vielä vuonna 2004 Pegg oli lähes tuntematon heppu. Jotkut tunnistivat hänet aiemmin mainitusta Avaruuden tuntua -komediasarjasta, toiset taas Big Train -sarjasta (1998-2002), mutta vasta Shaun, kuolleiden kunkun kautta Pegg teki läpimurtonsa. Pegg näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, Shaunia, 29-vuotiasta elektroniikkaliikkeen myyjää, joka kokee elämänsä jumittavan paikoillaan. Tarvitaankin zombimaailmanloppu, ennen kuin Shaun päättää oikeasti ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää asiansa järjestykseen. Pegg on loistovedossa leffassa, antaen kaikkensa niin koomikkona kuin dramaattisempanakin näyttelijänä. Hän tekee Shaunista heti pidettävän hepun, jonka edesottamuksia ryhtyy seuraamaan kannustavana.
Shaunin kyllästyneenä tyttöystävänä Lizinä nähdään Kate Ashfield, kun taas Peggin hyvä ystävä ja tuohon aikaan tosielämänkin kämppis Nick Frost näyttelee Shaunin hölmöä parasta ystävää Ediä. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Peter Serafinowicz Shaunin ja Edin kämppiksenä Petenä, Lucy Davis ja Dylan Moran Lizin seurustelevina ystävinä Diannena ja Davidina, Penelope Wilton Shaunin äitinä Barbarana ja Bill Nighy tämän uutena miehenä Philipinä, sekä Jessica Stevenson Shaunin kaverina Yvonnena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat erittäin mainiosti rooleistaan. Frost varastaa show'n Ed-kämppiksenä, kun taas Nighy on jopa hyytävämpi kuin zombit Shaunin tympeänä isäpuolena. Wilton taas on erittäin hupaisa Shaunin äitinä, joka ei tunnu ymmärtävän tilanteen vakavuutta ollenkaan.
Vaikka elokuvan innoittajanakin toimineet George A. Romeron zombiklassikot Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead - 1968) ja Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead - 1978) ovatkin lajityyppinsä aatelia, minun täytyy todeta, että Shaun, kuolleiden kunkku on suosikkini zombileffojen joukosta. Samalla kyseessä on kauhukomediasuosikkini. Shaun, kuolleiden kunkku on suorastaan erinomainen filmi, joka jaksaa naurattaa hervottomasti jokaisella katselukerrallaan. Se tarjoaa hyvää parodiaa zombigenrestä, höystämällä sitä parodialla brittiläisistä romanttisista komedioista, onnistuen samalla myös tarjoamaan aidosti jännittävän zombielokuvan, sekä mainion romanttisen komedian.
Elokuva hoitaa pohjustuksensa läpikotaisin mallikkaasti. Sen lisäksi, että hahmot ja heidän monenlaiset välinsä esitellään onnistuneesti, itse zombiepidemian käynnistymistä rakennellaan hyvin. Hahmot ovat täysin omissa oloissaan ja käymässä läpi erilaisia konfliktejaan, samalla kun taustalle on upotettu kaikenlaista, oli kyse sitten kadulle lyyhistyvistä ihmisistä, joita ambulanssi tulee pian kuljettamaan toisaalle tai lukuisista uutislähetyksistä, joissa puhutaan leviävästä sairaudesta, sekä kummallisesti käyttäytyvistä ja aggressiivisista ihmisistä. Kun Shaun ja Ed kävelevät illalla kantisbaariinsa Winchesteriin, he ohittavat kiihkeästi pussailevan pariskunnan ja kun he poistuvat baarista, nainen onkin syömässä miehensä päätä. Huvittavintahan on, ettei Shaun tunnu millään huomaavan tätä kaikkea kasvavaa kaaosta. Osa elokuvan huumorista rakentuu toistuvien vitsien varaan ja yksi parhaista esimerkeistä nähdään leffan alkupäässä, kun peräkkäisinä aamuina esitellään Shaunin kauppareissua. Ensimmäisenä aamuna kaikki hoituu normaalisti, toisena aamuna kaduilla laahustaa zombeja, autot ovat kolaroineet, taustalla näkyy savua ja kauppa on veren peitossa. Eikä Shaun hoksaa minkään muuttuneen.
Kun Shaun ja Ed vihdoin tajuavat, mitä kaupungilla on meneillään, alkaa aivan mahtava kyyti, joka naurattaa vähän väliä, oli kyse sitten hahmojen hulvattomasta ensikohtaamisesta zombien kanssa tai heidän yrityksestään selviytyä tämän kaiken keskellä. Iso osa komediasta syntyy myös hahmojen välisistä nasevista keskusteluista. Edgar Wrightin ja Simon Peggin laatima käsikirjoitus on hysteerisen hilpeä. Kun komedian kautta katsoja saadaan tykästymään näihin hahmoihin, katsoja saadaan myös välittämään entistä enemmän heidän kohtaloistaan. Monissa kunnon kauhuleffoissakaan ei ole näin huolissaan hahmojen selviytymisestä. Mistä erityisesti pidän Shaun, kuolleiden kunkussa on se, ettei leffa ole pelkkää hupsuttelua, vaan myös kauhuosastolla on onnistuttu ja leffa muuttuu ajoittain tehokkaan jännittäväksi. Tekoverta ei säästellä, vaan kun zombit pääsevät kiinni epäonnekkaisiin uhreihinsa, ne myös tekevät tuhoisaa jälkeä. Seasta löytyy yksi erityisen raaka raatelu, jollaisia ei monissa täysin kauhuun painottuvissakaan zombileffoissa nähdä. Elokuva muuttuu loppua kohti yhä vain intensiivisemmäksi ja huipennus toimii kirsikkana kakun päällä.
Ennen Shaun, kuolleiden kunkkua Edgar Wright oli ohjannut vain yhden elokuvan, vähälle huomiolle jääneen länkkärikomedian A Fistful of Fingers (1995). Shaunilla Wright näytti kyntensä tosissaan maailmalle. Wright tekee huikeaa työtä kameran takana. Sen lisäksi, että hän tasapainottelee taitavasti kauhun ja komedian välillä, sekä saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti, hänen tyylinsä on riemastuttavan energinen. Leffa on todella sähäkästi leikattu ja siinä hyödynnetään napakkaa kameratyöskentelyä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraajat ovat tehneet mainiota työtä zombien kanssa. Erikoistehosteet toimivat ja äänimaailmassa käytetään hupaisasti hyödyksi hyppysäikyttelyefektejä. Pete Woodheadin ja Daniel Mudfordin musiikit säestävät menoa hyvin, mutta parhaiten elokuvasta jää mieleen nerokkaasti käytetty Queenin Don't Stop Me Now -kappale.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shaun of the Dead, 2004, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, WT2 Productions, Big Talk Productions, Inside Track 2, FilmFour
Ohjaus: Ang Lee Pääosissa: Suraj Sharma, Irrfan Khan, Rafe Spall, Adil Hussain, Tabu, Ayan Khan, Gautam Belur, Ayush Tandon, Andrea Di Stefano, Jag Huang ja Gérard Depardieu Genre: seikkailu, jännitys, draama, fantasia Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia Ikäraja: 12
Life of Pi, eli suomalaisittain Piin elämä perustuu Yann Martelin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Alkuvuodesta 2003 Fox 2000 Picturesin tuottaja Elizabeth Gabler hankki kirjan elokuvaoikeudet ja palkkasi M. Night Shyamalanin ohjaamaan filmatisoinnin. Shyamalan kuitenkin jätti projektin ohjatakseen Lady in the Waterin (2006), jolloin hänet korvattiin Alfonso Cuarónilla. Cuarón taas jätti projektin tehdäkseen Ihmisen pojat (Children of Men - 2006), jolloin hänen tilalle otettiin Jean-Pierre Jeunet, mutta hänkin jätti elokuvan. Helmikuussa 2009 Ang Lee valittiin ohjaajaksi ja lopulta tammikuussa 2011 kuvaukset alkoivat, kun Lee oli viettänyt monta kuukautta etsiessään oikeaa näyttelijää päärooliin. Lopulta Piin elämä sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 28. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuvan pelättiin olevan taloudellinen pettymys ja sen teatterikierrosta jopa siirrettiin, jottei sen tarvitsisi kilpailla Hobitti - Odottamattoman matkan(The Hobbit: An Unexpected Journey - 2012) kanssa, filmi osoittautui suureksi hitiksi. Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se sai mm. yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, käsikirjoitus, lavastus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja laulu), joista se voitti parhaan ohjauksen, kuvauksen, musiikin ja erikoistehosteiden palkinnot, kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, lavastus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen ja erikoistehosteiden palkinnot. Itse näin Piin elämän vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin elokuvasta niin, että minua oikein ärsytti, etten käynyt katsomassa sitä, kun se alun perin saapui Suomen teattereihin. Olenkin katsonut elokuvan kertaalleen uudestaan ja kun huomasin Piin elämän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen jälleen kerran ja arvostella sen.
Pii Patel on muuttamassa Intiasta Kanadaan eläintarhaa pyörittävän perheensä kanssa. Matkalla heidän rahtilaivansa joutuu myrskyn kouriin ja uppoaa. Eloon jää vain Pii... sekä bengalintiikeri Richard Parker, jonka kanssa Pii joutuu yrittämään selviytyä pelastusveneessä.
Ensikertalaisnäyttelijä Suraj Sharma sai napattua Pii Patelin roolin 3000 ehdokkaan joukosta, eikä mikään ihme. Sharma on nappivalinta pääosaan ja ensikertalaisenakin hän onnistuu kannattelemaan elokuvaa osittain harteillaan, ollessaan suurimman osan ajasta ainoa näyttelijä ruudulla. Erityisen hienoa onkin, kuinka Sharma ei lannistu siitä, ettei hänellä ole lähes koskaan ihmistä vastanäyttelijänä. Sharma tulkitsee upeasti Piin kokemia monia tunteita rahtilaivan upottua ja hänen perheensä kuoltua. Hahmona Pii on nopeasti pidettävä ja on kiehtovaa seurata hänen tapaansa katsoa maailmaa. Sharman lisäksi Piitä esittävät myös lapsena Gautam Belur ja Ayush Tandon, sekä vanhempana miehenä edesmennyt Irrfan Khan, joka toimii tarinansa kertojana.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Adil Hussain ja Tabu Piin vanhempina, Ayan Kahn Piin isoveljenä, Gérard "Obelix" Depardieu pienessä roolissa laivan kokkina, sekä Rafe Spall kirjailijana, joka saapuu kuuntelemaan Khanin näyttelemän Piin kertomusta seikkailustaan. Merkittävin sivuhahmoista on kuitenkin lähes kokonaan tietokoneella toteutettu tiikeri Richard Parker, joka päätyy samaan pelastusveneeseen Piin kanssa. Richard Parker on häkellyttävän upea luomus. Tehostetiimi on tutkinut tiikereitä todella tarkkaan ja he ovat saaneet aikaiseksi täysin elävältä, ajattelevalta ja tuntevalta olennolta tuntuvan hahmon. Yhä tänäkin päivänä, kymmenen vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen se saa huijattua katsojaa täysin. Näen edelleen silloin tällöin kommentteja ihmisiltä, jotka ällistyvät kuullessaan, ettei kyseessä olekaan koulutettu eläin, vaan digiluomus. Kyseessä on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista tietokonetehosteista ja jo pelkän Richard Parkerin vuoksi tehostetiimi ansaitsi kaikki palkintonsa.
Jälleen kerran Piin elämää katsoessani minua harmitti, etten käynyt katsomassa elokuvaa teatterissa, kun se ilmestyi loppuvuodesta 2012. Toki se näyttää fantastiselta Blu-rayn teräväpiirtona ison television ruudulta, mutta kyseessä on sellainen teos, mikä kuuluu nähdä isolta valkokankaalta. Eikä vain nähdä, vaan kokea! Piin elämä on niitä elokuvia, jotka eivät ole vain elokuvia. Tiedättehän sen, kun elokuvat voivat joskus tuntua joltain täysin elämää suuremmalta. Piin elämä on huikea elämys, minkä tekemä vaikutus tuntuu katsojan koko kehossa asti. On mukaansatempaavia filmejä ja sitten on Piin elämän kaltaisia teoksia, jotka lumoavat niin täydellisesti, että katsojasta tuntuu siltä kuin irtautuisi todellisesta maailmasta ja kulkeutuisi ruudun läpi mukaan tarinaan.
Elokuvalla kestää kuitenkin oma aikansa, ennen kuin se heittää Piin, Richard Parkerin ja katsojan hurjaan merelliseen seikkailuun. Ensimmäisen puolituntisensa filmi käyttää vakuuttavasti esitelläkseen Piin lapsuutta ja erityisesti hänen suhdettaan jumaliin - eikä vain intialaisiin jumaliin, vaan kristittyjenkin Jumalaan. Vaikka itse olen ateisti ja paikoitellen tällaiset jumalajutut saavat minut lähinnä kiusaantuneeksi, tässä Piin uskoa hyödynnetään hienosti. Usko toimii enemmänkin Piin sisällä olevana voimana, joka sysää häntä eteenpäin ja auttaa häntä pysymään hengissä äärimmäisen vaikeissakin tilanteissa. Elokuvan tapa käsitellä Piin uskoa on jopa suorastaan kaunis.
Eikä Piin elämän kauneus todellakaan jää siihen. Visuaalisesti elokuva on aivan mielettömän kaunis teos. Richard Parker ei jää elokuvan ainoaksi upeaksi digitehosteeksi, vaan leffa on täynnä lumoavaa kuvastoa, mikä loksauttaa katsojan suun auki kerta toisensa perään ja saa jopa herkistymään sillä, kuinka käsittämättömän hienoja jotkut otokset ovat. Eräässä kohtauksessa tyyni meri on kuin peili, joka heijastaa oranssin ja keltaisen sävyillä hehkuvaa taivasta. On vaikea erottaa, missä menee meren ja taivaan raja, kun pelastusvene näyttäisi kelluvan pilvien keskellä. Yöllä taas meri heijastaa tähtitaivaan, saaden kuvat näyttämään siltä kuin vene leijuisi avaruuden halki. Näyt ovat niin fantastisia, että Piin tavoin katsojankin on jossain kohtaa vaikea enää tietää, mikä on totta ja mikä unta. Elokuva tekeekin ovelan ratkaisun siinä, että se jättää tämän katsojan tulkinnan ja ennen kaikkea uskon varaan. Ja siten elokuvan teema uskon voimasta saa myös rikkaamman merkityksen.
Pitkän prosessin jälkeen Piin elämän ohjaajaksi valikoitui lopulta tosiaan Ang Lee, joka voitti työstään parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon, eikä syyttä. Leellä on silmää huikeille visuaalisuuksille, mutta myös lahjoja täyttää ne visuaalisuudet vangitsevalla tarinalla, sekä rakentaa päälle väkevää tunnelmaa. Välillä elokuva on täynnä epätoivoa, välillä seikkailun riemua. Välillä se saa jännittämään ja joskus vain ihailemaan tehostevelhojen taianomaisia luomuksia. Kuvaus, valaisu ja sensaatiomainen värimaailma tukevat täydellisesti toisiaan ja lopputuloksena onkin visuaalinen mestariteos. Jopa kuvasuhteen vaihtelua käytetään parissa kohtaa nerokkaana tehokeinona. Leikkaus on myös erinomaista, etenkin miten tarinaansa kertova Pii katoaa vähitellen kuvasta. Lavastus on näyttävää, kuten myös asut ja maskeeraus. Vahvat visuaalisuudet saavat tuekseen myös fantastisen äänimaailman meren eri äänistä tiikerin karjahduksiin. Ang Leen rakentamaa tunnelmaa vahvistaa Mychael Dannan säveltämät herkät musiikit.
Yhteenveto:Piin elämä on aivan mielettömän upea elämys, joka pitäisi kokea mahdollisimman isolta valkokankaalta. Ja nimenomaan kokea, sillä kyseessä on niitä teoksia, joita ei vaan katsota. Elokuva imaisee katsojan mukaansa elämää suuremmalle, täysin ällistyttävälle matkalleen. Se tarjoaa jatkuvaa ihmetystä ja lumoa. Ang Leen ohjaus on erinomaista ja hän rakentaa tunnelmaa hienosti. Leffa on niin seikkailullinen ja riemukas kuin myös jännittävä ja hurja. Huumoria löytyy, kuten myös kauneutta. Kuvaus on täynnä häkellyttävän näyttäviä otoksia, joissa tarkka kameratyöskentely, runsas värimaailma ja yhä tänä päivänä henkeäsalpaavat erikoistehosteet saavat katsojan parhaimmillaan kyynelten partaalle upeutensa takia. Tiikeri Richard Parker on hämmästyttävän hieno digiluomus, joka huijaa katsojia edelleen. Ensikertalainen Suraj Sharma loistaa pääroolissa Piinä, suoriutuen vaativasta ja yksinäisestä roolista mallikkaasti. Elokuvan teemat esimerkiksi uskosta vain rikastuttavat seikkailua ja lopputuloksena on elämysteos, mikä kuuluisi katsoa edes kerran elämässään. Jos Piin elämä on jäänyt katsomatta, on kymmenvuotisjuhla hyvä hetki vihdoin uppoutua sen vietäväksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Life of Pi, 2012, Fox 2000 Pictures, Dune Entertainment, Ingenious Media, Haishang Films, Big Screen Productions, Ingenious Film Partners, Netter Productions
Ohjaus: Destin Daniel Cretton Pääosassa: Michael B. Jordan, Jamie Foxx, Brie Larson, Rob Morgan, Rafe Spall, Tim Blake Nelson, Karan Kendrick ja O'Shea Jackson Jr. Genre: draama Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia Ikäraja: 12
Just Mercy perustuu asianajaja Bryan Stevensonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Stevensonin työstämistä lakijutuista. Elokuvan teko lähti liikkeelle vuonna 2015, kun Broad Green Productions palkkasi Destin Daniel Crettonin ohjaamaan filmin kirjan pohjalta. Yhtiö kuitenkin ajautui konkurssiin, jolloin Warner Bros. nappasi elokuvan itselleen. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Just Mercy sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2019. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen. Itse en tiennyt elokuvasta, ennen kuin huomasin vuodenvaihteessa sen tulevien elokuvien listalla. Elokuvan näyttelijät herättivät kiinnostukseni ja päätinkin käydä katsomassa Just Mercyn, siinä toivossa, että kyseessä olisi mainio ja mielenkiintoinen elokuva tositarinasta. Suureksi ilokseni filmi onnistui olemaan paljon enemmänkin.
Vuonna 1987 Walter "Johnny D" McMillian pidätetään nuoren naisen murhasta ja hänet tuomitaan kuolemaan. Walterin asianajaja Bryan Stevenson on kuitenkin sataprosenttisen varma, ettei Walter ole syyllinen ja aikoo todistaa tämän, ennen kuin Walterin tuomio pannaan täytäntöön.
Pääroolissa asianajaja Bryan Stevensonina nähdään Michael B. Jordan, joka jatkaa lahjakkuutensa osoittamista. Jordan istuu erinomaisesti lakimieheksi, joka on vannoutunut ratkaisemaan vääryydet ja todistamaan Walterin syyttömyyden. Aluksi voi tosin hämmentää, miksi asianajaja olisi niin rautaisessa kunnossa kuin Creed-nyrkkeilijän osasta tunnettu Jordan. Elokuvan aikana avataan vähitellen ja taidokkaasti Bryanin taustoja ja miksi hän toimii niin kuin toimii. Brie Larson taas esittää Bryania auttavaa Eva Ansleyta, joka jää kuitenkin harmillisen paljon sivuun, eikä Larson pääse näyttämään taitojaan.
Sen sijaan Jamie Foxx tekee parhaan roolisuorituksensa muutamiin vuosiin kuolemaan tuomittuna Walter McMillianina, eli Johnny D:nä. Foxx eläytyy hienosti hahmoonsa ja osaa luoda tiettyä vangitsevuutta joka kohtauksessaan. Hänen tapansa puhua on pehmeä ja katsoja haluaa kuulla jokaisen sanan, minkä hän sanoo. Alusta asti katsoja on täysin Walterin puolella, eikä usko hetkeäkään, että tämä olisi murhan takana. Elokuvassa nähdään myös mm. Rafe Spall Bryanin urakkaa vaikeuttavana Tommy Chapmanina, Rob Morgan ja O'Shea Jackson Jr. Walterin vankilakavereina, Tim Blake Nelson Walteria vastaan todistaneena Ralph Myersina, sekä Karan Kendrick Walterin vaimona Minnienä. Kaikki näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan. Spall osaa olla häijy hienovaraisin tavoin, kun taas Morgan on todella pidettävä reppana. Blake Nelson on tuttuun tapaansa erinomainen ja Kendrick huokuu lempeyttä.
Kun toivoin Just Mercyn sisältävän mielenkiintoisen tarinan, en odottanut sen olevan näin mukaansatempaava ja koukuttava. Kun toivoin elokuvan olevan hyvä, en odottanut sen olevan loistava! Ei tästä mitään Valamiesten ratkaisun (12 Angry Men - 1957) tai Kuin surmaisi satakielen -leffan (To Kill a Mockingbird - 1962) kaltaista oikeusdraamaklassikkoa synny, mutta elokuva on vaikuttava kuvaus tositapahtumista, mikä todella iskee katsojan tunteisiin. En olisi mitenkään osannut odottaa, kuinka vahvasti filmi saisi minut liikuttumaan. Elokuva rakentaa tarinaa ja hahmojaan niin hienosti, että asian ratkeamisesta tulee äärimmäisen tärkeä tehtävä myös katsojalle. Leffa osaa olla pysäyttävä ja ahdistavakin, mutta tuo onnistuneesti mukaan myös kelpo huumoria - lähinnä Kuin surmaisi satakielen -viittausten kautta. Just Mercy on myös erittäin jännittävä leffa. Tällaisten tositapahtumiin perustuvien elokuvien kohdalla välttelen etukäteen lukemasta kovin paljoa tietoa itse tapauksesta, sillä en halua tietää, miten homma ratkeaa. Niinpä sydämeni takoi lujaa muutamassakin kohtaa, jännittäessäni ja pelätessäni pahinta.
Elokuvan aiheuttamaa ahdistustaja jännitettä lisää se, kun katsojana tietää, että valitettavasti esimerkiksi joissain Yhdysvaltojen osavaltioissa on edelleen samanlainen henki kuin filmin tapahtumien aikaan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Rasismia ei ole saatu kitkettyä pois vieläkään ja joissain "sivistyneinä" pidettävissäkin paikoissa poliisi saattaa pysäyttää autoilijan ihan vain siksi, että tämä on musta - puhumattakaan siitä, että tummaihoinen voidaan leimata syylliseksi, vaikkei todisteita edes ole. Suomessa kasvanut valkoinen mies voi vain kuvitella, miltä monista mustista katsojista tuntuu tätä elokuvaa katsoessaan. Vaikka Just Mercyn tapahtumat sijoittuvat lähes 30 vuotta menneisyyteen, on se todella harmillisen ajankohtainen kertomus tänäkin päivänä. Monilla nämä pelot jylläävät edelleen ja kuten leffassakin pohditaan, mitä ihmettä voi silloin tehdä, kun oikeudenmukaisuus ei ole millään tavalla tasa-arvoista, eivätkä samat, elintärkeät lait päde kaikkiin?
Elokuvan on ohjannut Destin Daniel Cretton, jonka aiemmat teokset eivät ole minulle lainkaan tuttuja. Just Mercy kuitenkin herätti kiinnostuksen Crettonin tuleviin töihin ja seuraavana projektina herralla onkin Marvelin supersankarileffa Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings (2021). Cretton rakentaa taitavasti tunnelmaa ja saa näyttelijänsä panostamaan. Cretton on myös toiminut toisena käsikirjoittajana Andrew Lanhamin kanssa. Kaksikko on tehnyt erinomaista työtä tarinan kanssa, mitä tukee oivallinen leikkaus. Vaikka filmi kulkee rauhallisesti eteenpäin, ei se ole koskaan pitkäveteinen. Filmi on myös sujuvasti kuvattu, ja sen lavasteet ja asut ovat mainiot. Äänimaailmakin on oikein hyvin toteutettu, vaikkakin Joel P. Westin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse esille.
Yhteenveto:Just Mercy on hieno teos kauhistuttavasta tositapahtumasta, millaista tapahtuu valitettavasti maailmassa vielä tänäkin päivänä. Elokuva on erittäin jännittävä ja katsojan sydän hakkaa, kun pelkää, ettei Bryan millään onnistu työssään. Leffa on myös yllättävän liikuttava ja mukana on parikin hetkeä, jotka saivat minut herkistymään. Tunnelma on muutenkin vahvasti luotu ja muutamat lystikkäätkin heitot on saatu mukaan. Kaksi tuntia ja vartti kuluvat nopeasti, sillä tapaus ja sen selvittäminen ovat niin koukuttavasti kerrottuja. Vielä kun näyttelijät ovat näin erinomaisia rooleissaan - etenkin Michael B. Jordan ja Jamie Foxx (Brie Larson jää harmillisen pienelle huomiolle) - onnistuu filmi monella tapaa. Suosittelenkin lämpimästi Just Mercyn katsomista, jos tositarinat vääryyksien oikaisemisesta tai hidastempoiset mutta jännittävät oikeusdraamat ovat lähellä sydäntä. Monille mustille katsojille leffan näkeminen voi olla hyvinkin rankkaa, sillä jotkut tilanteet ovat valitettavan tuttuja. Maailmasta pitäisi saada parempi paikka, mutta kuten elokuva osoittaa, se on äärimmäisen vaikeaa, kun valtaa pitävät usein ne, jotka eivät oikeasti ole kuin omiensa puolella.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Just Mercy, 2019, Endeavor Content, MACRO, Netter Productions, One Community, Outlier Society, Participant
Ohjaus: F. Gary Gray Pääosissa: Tessa Thompson, Chris Hemsworth, Liam Neeson, Kumail Nanjiani, Rafe Spall, Laurent Bourgeois, Larry Bourgeois, Rebecca Ferguson, Emma Thompson ja Jim Blaney Genre: toiminta, scifi, komedia Kesto: 1 tunti 54 minuuttia Ikäraja: 12
"The Men in Black" -sarjakuvaan (1990-1991) perustuva ja Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin tähdittämä scifikomedia Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997) oli iso hitti, joten jatkoa oli luvassa. MIIB - Miehet mustissa 2 (Men in Black II - 2002) ei kuitenkaan saanut kovin positiivista vastaanottoa, joten Men in Black 3 (2012) ilmestyi vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Se oli kelpo menestys ja tekijät alkoivat jo suunnitella neljättä osaa Smithin ja Jonesin kanssa, mutta se ei edennyt mihinkään. 2014 paljastui, että Sony-yhtiö suunnitteli yhdistävänsä Men in Blackin suosittuun 21 Jump Street -komediaan (2012) ja että seuraavaksi olisi tulossa filmi "MIB Jump Street". Sekään projekti ei ottanut tuulta siipiensä alle ja yhtiö päätti keksiä jotain täysin muuta. Uuden filmin käsikirjoitus lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat kesällä 2018. Elokuvan kerrottiin olevan samaa sarjaa kuin aiemmat leffat, mutta kyseessä ei olisi selvä jatko-osa, vaan enemmänkin samaan maailmaan sijoittuva elokuva. Nyt Men in Black: International on saanut ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten ollut kovin innoissani filmistä. Mielestäni alkuperäinen Men in Black - miehet mustissa on yhä erittäin hauska ja mainio leffa, mutta kumpikaan jatko-osista ei ole yltänyt sen tasolle. Kaikki kolme leffaa jaksaa kuitenkin katsoa uudestaan kahden päänäyttelijänsä ansiosta ja pohdin, kuinka Smithin ja Jonesin korvaaminen vaikuttaisi lopputulokseen. Yritin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Men in Black: Internationialia sen ensi-iltapäivänä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa, mutta valitettavasti on pakko sanoa, että ehdottomasti parasta oli, kun saimme näytöksen yhteydessä elokuvan logolla koristellut aurinkolasit.
Molly Wright on lapsesta asti tiennyt avaruusolentojen ja salaperäisen Miehet mustissa -järjestön olemassaolosta, ja yrittänyt vuosia hakeutua järjestöön. Kun hän lopulta pääsee agentiksi, hänet lähetetään Lontooseen omahyväisen agentti H:n pariksi ja yhdessä he joutuvat taistoon vaarallista avaruusrotua vastaan.
Pienemmän luokan leffoista ja isojen tuotantojen, kuten Creed: The Legacy of Rocky (Creed - 2015) ja Thor: Ragnarök (Thor: Ragnarok - 2017) sivurooleista tuttu Tessa Thompson pääsee ensimmäistä kertaa kunnolla tähdittämään isoa Hollywood-filmiä. Thompson näyttelee Mollya, eli agentti M:ää, joka on ensimmäinen ihminen, joka onnistui pääsemään jyvälle Miehet mustissa -järjestön toiminnasta. On erittäin mukava palata tähän tuttuun maailmaan Mollyn silmin ja hänen kautta maailmaa laajennetaan entisestään. Hahmo on innokas ja fiksu, sekä valmis pistämään itsensä likoon tehtävien vuoksi. Thompson suoriutuu oikein mainiosti osastaan, vaikkei komediapuoli tule häneltä luonnostaan. Sen sijaan lontoolaista MIB-agentti H:ta esittävä Chris Hemsworth on Thorin roolin kautta todella löytänyt huumorityylinsä ja esittää osansa aika pitkälti samalla lailla kuin hän on vetänyt Thorin komediapuolta viimeisimmissä Marvel-leffoissa. H ottaa rennosti ja vitsailee paljon, mutta on tiukan paikan tullen valmis olemaan sankari. Harmi vain, että tässä Hemsworthin tyyli käy välillä jopa hieman ärsyttäväksi, kun hänen innokkuutensa alkaa ampua yli. Hemsworthin ja Thompsonin kemiat osuvat kuitenkin onnistuneesti yhteen, jolloin parivaljakko toimii kelpo korvaajana Will Smithille ja Tommy Lee Jonesille. Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson Miehet mustissa -järjestön Lontoon osastoa johtavana High T:nä, Rafe Spall H:ta halveksuvana agentti C:nä, Rebecca Ferguson laittomia avaruusaseita kauppaavana Riza Stavrosina, sekä Laurent ja Larry Bourgeois muotoaan muuttavina pahoina olentoina, jotka muistuttavat paikoitellen The Matrix Reloadedin (2003) kaksosia. Koomikko Kumail Nanjiani taas ääninäyttelee pientä sotilasukkoa, josta on välillä todella vaikea sanoa, onko hän rasittava vai hupaisa. Men in Black 3:ssa esitelty Emma Thompsonin hahmo O tekee paluun ja osoittaa siten elokuvan kuuluvan samaan sarjaan edellisten osien kanssa. Thompsonin tavoin myös Neeson sopii erinomaisesti johtohahmon rooliin, sillä molemmat huokuvat karismaa.
Ennen Men in Black: Internationalin näkemistä en voinut olla pohtimatta, onko kyseessä millään lailla tarpeellinen leffa? Toisiko filmi jotain uutta ja kiehtovaa pöytään, mikä tekisi sen olemassaolosta ymmärrettävää, vai onko kyseessä vain studion epätoivoinen yritys rahastaa tutulla idealla - siis jos nykynuoret edes enää muistavat tai tietävät, mikä on Men in Black? Elokuvan jälkeen pohdin näitä edelleen ja minulle jäi filmistä aika ristiriitainen tunne. Omalla tavallaan se on täysin passeli kesäleffa, minkä aikana ahmii mielellään popcornia viileässä teatterissa, mutta toisaalta se on myös unohdettava ja aika tyhjänpäiväinen hömpötys. Leffa viihdyttää ihan kivasti kestonsa ajan, muttei siitä lopulta paljoa jää käteen. Elokuvassa ei ole ainuttakaan toimintakohtausta tai vitsiä, mikä jämähtäisi mieleen. Itse asiassa suuri osa vitseistä on todella laimeita ja näytöksessäni katsojat naurahtivat vain pari kertaa. Vitsejä kyllä riittää, mutta eivät ne hauskoja ole. Toimintapuolelta taas kyllä löytyy vauhtia, mutta yhtä takaa-ajoa lukuunottamatta toimintakohtaukset käyvät oudon yksitoikkoisiksi, etenkin kun sankarit vain tulittavat mystisiä voimiaan hyödyntäviä kaksosia.
Itse tarina on kuitenkin ihan kiinnostava ja tarpeeksi mukaansatempaava, jotta elokuvan parissa viihtyy suurimman osan ajasta. Etenkin alkupäässä on kiehtovaa seurata, kuinka Molly tutkii Miehet mustissa -järjestöä ja kuinka hän pääsee organisaatioon mukaan. Kuten elokuvan nimi jo paljastaa, filmi vie hahmot ja katsojat pois Yhdysvalloista ja siinä näytetään, mitä ulkoavaruuden olennot puuhaavat muualla Maassa. Tämä tosiaan laajentaa sarjan maailmaa toimivasti, vaikka mitään mullistavaa uutta ei olekaan luvassa. Tarinasta löytyy käänteitä ja se pyrkii parissa kohtaa johdattamaan harhaan. Joillekin katsojille on luvassa mojovia yllätyksiä, mutta itselleni käänteet olivat etukäteen arvattavissa ja isoimman twistin hoksasin jo ensimmäisen vartin aikana. Siitä huolimatta elokuva onnistui viihdyttämään mukavasti - lähinnä toimivan pääkaksikkonsa ansiosta. Jos Thompson ja Hemsworth eivät olisi näin hyvä parivaljakko, koko elokuva lässähtäisi pahasti.
Elokuvan ohjauksesta vastaa F. Gary Gray, joka teki pari vuotta sitten Fast & Furious -sarjan kahdeksannen osan (The Fate of the Furious - 2017). Se ja Men in Black: International ovat molemmat viihdyttäviä popcorn-pläjäyksiä, mutta keskinkertaisia elokuva. Itse en valitettavasti ole vielä nähnyt Grayn ohjaamaa, kovasti kehuttua Straight Outta Comptonia (2015), mutta ihmettelen silti, kuinka hän on siirtynyt siitä tällaisiin teoksiin. Gray kopioi aiemmat Men in Blackit ohjannutta Barry Sonnenfeldia, eikä tuo mukaan oikein mitään omaa. Art Marcumin ja Matt Hollowayn käsikirjoitus yrittää kovasti huijata katsojaa, mutta itselleni se ei toiminut ja jotkut kikat olivat liiankin käytettyjä. Kuvaukseltaan elokuva on tyylikäs, vaikka toimintakohtauksissa kamera välillä heiluukin liikaa. Leikkauksessa filmiä voisi tiivistää pienesti ottamalla kehnoimpia vitsejä pois. Lavasteet ovat tässäkin leffassa hienot, mutta valitettavasti mukana ei ole samalla lailla maskeerauksin ja asuin toteutettuja olentoja kuten sarjan edellisissä osissa, vaan tässä joudutaan tyytymään digiefekteihin, mitkä eivät ole edes laadukkaimmasta päästä. Muuten visuaalisuudessa on kuitenkin hyvin pyritty säilyttämään aiempien elokuvien visio, kuten on myös äänimaailmassa. Danny Elfmanin tutut sävellykset ovat tietty mukana ja toinen musiikintekijä Chris Bacon yrittää tuoda niihin mukaan jotain uutta.
Yhteenveto: Men in Black: International on menevää popcorn-viihdettä, minkä parissa viettää mukavan parituntisen viileässä leffateatterissa, jos haluaa pakoon hellettä, mutta elokuvana se on harmillisen keskinkertainen. Tarina on ihan kiinnostava, mutta sen käänteet ovat ennalta-arvattavia. Maailmaa laajennetaan, mutta mitään mullistavaa uutta ei tuoda mukaan, eikä leffa saavuta potentiaaliaan. Toimintakohtaukset eivät säväytä ja suuri osa huumorista ei naurata. Digiefektienkin laatu vaihtelee leffan aikana, eivätkä pahikset ole kummoisia. Tessa Thompsonin ja Chris Hemsworthin kemiat pelaavat kuitenkin niin hyvin yhteen, että kaksikon seikkailua katsoo mielellään ja jos löytyisi parempi tekijätiimi, katsoisin sujuvasti jatkoa heidän hahmoilleen. Leffan näkemisen kuitenkin unohtaa nopeasti ja täytyy sanoa, ettei minua harmittaisi, vaikka elokuva olisi jäänyt kokonaan tekemättä ja sarja olisi päättynyt kolmanteen osaan. Men in Black: International aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita ja loppujen lopuksi olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että olisin mieluummin halunnut nähdä Men in Blackin ja 21 Jump Streetin risteytyksen, mitä tähdittäisivät Channing Tatum ja Jonah Hill. Mutta kuten jo sanoin, Hemsworthin ja Thompsoninkin seikkailut kelpaavat. Tällä hetkellä teattereissa pyörii useita isoja Hollywood-filmejä ja on vaikea kuvitella, että Men in Black: International pärjäisi muita teoksia vastaan lippuluukuilla. Jos pidit sarjan aiemmista osista, niin voihan tämän käydä kurkkaamassa, mutta muuten voi odottaa, että elokuva saapuu vaikkapa Netflixiin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black: International, 2019, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Amblin Entertainment, Original Film, Parkes+MacDonald Image Nation, Tencent Pictures, The Hideaway Entertainment
Ohjaus: J. A. Bayona Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Isabella Sermon, Justice Smith, Daniella Pineda, Rafe Spall, James Cromwell, Toby Jones, Ted Levine, Geraldine Chaplin, B. D. Wong ja Jeff Goldblum Genre: seikkailu, jännitys Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia Ikäraja: 12
Michael Crichtonin kirjaan perustuva Steven Spielbergin dinosauruselokuvaJurassic Park (1993) oli ilmestyessään maailman menestynein elokuva, mitä myös kriitikot arvostivat, joten jatkoahan sille tehtiin. Sen jatko-osa Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ei kuitenkaan ollut samanlainen hitti kuin edeltäjänsä, mutta tarinaa päätettiin silti jatkaa vielä ja Jurassic Park III ilmestyi vuonna 2001. Kolmas osa menestyi aika kehnosti, eikä se muutenkaan saanut positiivista vastaanottoa, jolloin neljättä osaa ei tehty, kuten oli alunperin suunniteltu. Monet uskoivat Jurassic Park -tarinan jo kuolleen sukupuuttoon, kunnes vuonna 2015 se heräsi takaisin henkiin Jurassic Worldin voimalla, joka nousi siihen aikaan maailman kolmanneksi menestyneimmäksi elokuvaksi, eikä ollut epäilystäkään, etteikö se saisi jatkoa. Sarjan viidennen osan teko lähtikin liikkeelle hyvin nopeasti, kun Jurassic World oli todettu hitiksi. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2017 ja vihdoin Jurassic World: Fallen Kingdom, eli suomalaisittain Jurassic World: Kaatunut valtakunta on saanut ensi-iltansa - tai no, ainakin meillä Suomessa, Yhdysvallat joutuvat odottamaan filmiä vielä yli viikon! Omasta mielestäni Jurassic World on ongelmistaan huolimatta aivan huikeaa kesäviihdettä, minkä ansiosta leffa nousi omalle suosikkilistalleni vuoden 2015 elokuvista. Olinkin siis innoissani, kun kuulin jatko-osasta. Innostukseni katkesi kuitenkin lähes totaalisesti, kun näin leffan trailerin. Se ei herättänyt minussa oikein mitään tunteita, kuten eivät tehneet sen jälkeenkään ilmestyneet mainokset. Vasta keväällä innostukseni palaili, kun näin alkuperäisen Jurassic Parkin elokuvateatterissa, mikä oli mielestäni upea kokemus. Katsoin myös sen jatko-osat ja vaikka Jurassic Park III tuttuun tapaansa latisti tunnelmaa, sai Jurassic World minut jälleen innostumaan dinosaurusseikkailusta ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan Jurassic World: Kaatuneen valtakunnan yhdessä tyttöystäväni ja sarjaa rakastavan ystäväni kanssa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Jurassic Park, Kadonnut maailma - Jurassic Park, Jurassic Park III ja Jurassic World!
Dinosaurussaari Isla Nublarin tulivuori on purkautumassa. Claire ja Owen palaavat takaisin saarelle pelastamaan dinosaurukset, ennen kuin ne jäävät virtaavan laavan alle.
Chris Pratt nähdään toistamiseen Owen Gradyna, joka lähtee tehtävään mukaan saadakseen velociraptor-toverinsa Bluen pelastettua. Owenin ja Bluen välistä "suhdetta" vahvistetaan lisää esimerkiksi näyttämällä videopätkiä ajasta, jolloin Blue oli vielä ihan pienokainen koulutettavana. Tämä myös saa Bluen näyttämään oikealta hahmolta elokuvassa, eikä vain eläimeltä tai hirviöltä, mitä täytyy pelätä. Tuttuun tapaansa Pratt huokuu karismaa ja osoittaa jälleen olevansa loistovalinta megaleffan pääosaan. Sen lisäksi, että on hienoa nähdä, kuinka rohkeasti Owen kohtaa vaaroja, on myös hienoa nähdä niitä hetkiä, jolloin Oweniakin oikeasti pelottaa. Ainoa harmi Owenissa on, että hahmo on aika lailla täysin samanlainen kuin edellisessä osassa, eivätkä Jurassic Worldin tapahtumat ole vaikuttaneet häneen näkyvästi.
Sen sijaan Bryce Dallas Howardin näyttelemä Claire on lähes täysin eri henkilö kuin viimeksi.Jurassic Worldin aikana Claire muuttui tympeästä bisnesnaisesta dinosauruksia arvostavaksi ja sydämelliseksi persoonaksi. Hahmo johtaa tällä kertaa liittoa, joka yrittää keksiä, miten dinosaurukset saisi turvaan. Tämä saa katsojan Clairen puolelle alusta alkaen, etenkin kun Claire on tällä kertaa ymmärtänyt jättää korkokengät kotiin. Howard on mainio osassaan, kenties jopa parempi kuin edellisessä elokuvassa. Clairen johtaman liiton työntekijöistä kaksi lähtee Isla Nublarille mukaan; Daniella Pinedan esittämä Zia ja Justice Smithin näyttelemä Franklin... ja elokuva pärjäisi ihan hyvin ilman heitä, sillä hahmot ovat lähinnä ärsyttäviä. Franklin on nörtti pelkuri, minkä vitsi katoaa hyvin nopeasti ja dinolääkäri Zia taas on täysi vastakohta ollessaan itsepäinen. Sekä Pineda että Smith vetävät roolinsa pienesti yli, jolloin he eivät tunnu todellisilta ihmisiltä, vaan heillä on vain pyritty luomaan hieman huumoria mukaan. Onhan se ensimmäisellä kerralla hupaisaa, kun Franklin kirkaisee kuin pikkutyttö, mutta jossain kohtaa aloin vain toivoa, että hahmo päätyisi Tyrannosauruksen kitaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat aikoinaan Hammondin kanssa dinoja suunnitellut iäkäs herra Lockwood (täydellisesti osaansa sopiva James Cromwell), hänen korkeassa asemassa toimiva avustajansa Eli Mills (laimeasti näyttelevä Rafe Spall), Lockwoodin lapsenlapsi Maisie (kelpo lapsinäyttelijä Isabella Sermon), Maisien hoitaja Iris (itse legendaarisen Charlie Chaplinin tytär Geraldine Chaplin), saarelle mukaan lähtevä soturi Wheatley (Ted Levinen taidot eivät pääse esille huonosti kirjoitetun hahmon takia), sekä rahan perässä kulkeva Gunnar Eversol (oudon hömelösti näyttelevä Toby "kotitonttu Dobby" Jones). Mielestäni nuoret aikuiset Pinedan ja Smithin olisi voinut lähestulkoon poistaa kokonaan filmistä myös sen takia, että paljon nuorempi Isabella Sermon tekee parempaa työtä kuin kumpikaan heistä. Leffassa nähdään myös alkuperäisestä Jurassic Parkista tutut B. D. Wong tohtori Wuna ja Jeff Goldblum Ian Malcolmina, jonka osuudella ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä tarinan kannalta.
Jos Jurassic World toisti tarinassaan asioita Jurassic Parkista (hahmot päätyvät dinosaurussaarelle, dinot pääsevät vapaiksi ja loppuleffa on taistelua henkiinjäämisestä), toistaa Jurassic World: Kaatunut valtakunta asioita Kadonnut maailma - Jurassic Parkista. Hahmot palaavat dinosaurussaarelle pelastusoperaation takia ja dinot päätetään tuoda mantereelle turvaan... mikä ei voi olla suuri paljastus sanoa, ettei tämä ole kovin hyvä idea. Jurassic Worldin tavoin myös Kaatuneessa valtakunnassa on selkeitä viittauksia alkuperäiseen elokuvaan, mutta tällä kertaa viittaukset ovat hieman hienovaraisempia. Hahmot eivät vahingossa löydä ikonisia yönäkölaseja tai "When dinosaurus ruled the Earth" -lakanaa, jotka olivat omalla tavallaan mahtava tapa yhdistää nämä uudet filmit alkuperäiseen, mutta samalla niitä tungettiin hieman liikaa katsojan naamalle. Tällä kertaa viittaukset liittyvät lähinnä pieniin hetkiin, jotka ovat samanlaisia kuin alkuperäisessä filmissä - etenkin yksi kohtaus, jossa lapsi yrittää piiloutua dinosaurukselta, on hauskasti lainattu Jurassic Parkista. Tämän lisäksi jotkut dinot poseeraavat hetken ikonisissa asennoissaan. Harmillisesti paikoitellen tietyt tutut tarinaelementit tekevät muutamista paljastuksista hyvin ennalta-arvattavia, varsinkin parin hahmon kohdalla. En usko, että monille tulee yllätyksenä, kuka tai ketkä ovat filmin ihmisroistot...
Vaikka dinosaurusten vieminen pois saarelta kuulostaa Kadonnut maailma - Jurassic Parkin kopioimiselta, on toteutus loppujen lopuksi hyvin erilainen. Olin itse asiassa erittäin yllättynyt siitä, millainen filmin toinen puolikas on. Elokuvan ohjauksesta vastaa tällä kertaa espanjalainen J. A. Bayona, joka on tunnettu lähinnä hänen kauhuelokuvastaan Orpokoti (El Orfanato - 2007). Bayona selkeästi näki dinosauruksissa hirviömäisen kauhupuolen, sillä elokuvan toinen puolisko muuttuu aika lailla puhtaaksi kauhuleffaksi. Kauhukuvastoa on mukana niin paljon ja leffa on niin täynnä erittäin toimivia äkkisäikäytyksiä, että vanhempien kannattaa miettiä hetki, voiko lastaan viedä katsomaan elokuvaa. Jos minä olin koko toisen puolikkaan ajan paikoillani jännityksestä, voi tämä olla jopa traumaattinen kokemus joillekin muksuille. Kyseessä on ehdottomasti sarjan synkin ja karmivin osa tähän mennessä - jo filmin piinaava aloitus osoittaa tämän. Kauhumeininki ei ole kuitenkaan missään nimessä huono asia; se on aivan mahtavasti toteutettu! Bayona on hoitanut hommansa niin taidokkaasti, ettei leffan edes tarvitse näyttää verta, jotta tilanteet ovat ahdistavia tai pelottavia. Toisesta puoliskosta kyllä huomaa, minkä takia Bayona suostui tekemään leffan, sillä siitä löytyy niin paljon intohimoa projektia kohtaan.
Valitettavasti siinä, missä toisesta puolikkaasta näkee, että tämän Bayona on halunnut tehdä, ensimmäisestä puolikkaasta näkee, että Bayonaa ei niinkään kiinnosta itse Isla Nublar -saari. Vaikka ensimmäisestakin tunnista löytyy oivallisia hetkiä ja jännitystä, tuntuu se hieman laahaavalta ja innottomalta. On karua nähdä, millaiseksi Jurassic World -puisto on muuttunut, mutta itse tulivuoren purkautuminen oli jo niin kulutettu loppuun trailereissa, ettei siitä löytynyt itselleni mitään jännitettä (elokuvan trailerit ovat muutenkin hyvin paljastavia, joten pysykää niistä erossa!). Ensimmäisen tunnin ajan huomasin vähän väliä miettiväni, milloin elokuva lähtisi oikeasti käyntiin ja minua harmittikin, että se tapahtui vasta puolen välin jälkeen. Ja vaikka pidinkin erittäin paljon toisesta puoliskosta ja sen kauhuhengestä, ihan viimeiset minuutit jättivät minut kylmäksi. Olin jo etukäteen pelännyt, että tapahtumat tulisivat johtamaan tiettyyn lopputulokseen ja niinhän siinä sitten kävikin. Mitään paljastamatta sanon, että tarina jää selkeästi auki, eikä ihme, että seuraavan osan ensi-iltapäivä onkin jo asetettu kesälle 2021. Vaikken lopusta täysin innostunutkaan, jään silti mielenkiinnolla odottamaan, mitä sarjan seuraava osa tulee tarjoamaan...
Sen lisäksi, että Bayona hallitsee kauhun, hän hallitsee myös muitakin tunteita... ainakin melkein. Huumoripuoli leffassa ei oikein toimi, eikä mukana ole samaa seikkailuhenkeä kuin viime filmissä, mutta surullisemmat hetket ovat mainioita. Mukana on yksi sydäntäsärkevän koskettava ja vaikuttava hetki, minkä uskon jäävän elämään sarjan fanien keskuudessa. Vaikka tätä hetkeä on kauheaa katsoa, on siinä samalla jotain hyvin kaunista. Upeaa työtä Bayonalta! Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa edellisen osan ohjannut Colin Trevorrow, sekä edellisen osan kirjoittanut Derek Connolly ja he ovat pääasiassa tehneet kelpo työtä. Ainoa todellinen ongelma on, kuinka leffassa esitellään erästä hahmoa koskeva sivujuoni, joka on todella tökerösti tungettu mukaan ja jäinkin pohtimaan, miten tätä viedään eteenpäin seuraavassa leffassa. Tai lähinnä pohdin, saako seuraava leffa idean tuntumaan vähemmän typerältä.
Tekniseltä puoleltaan Jurassic World: Kaatunut valtakunta on huikea taidonnäyte. Kyseessä on ehdottomasti parhaiten kuvattu Jurassic-leffa; niin monta huikaisevan lumoavaa kuvaa on päässyt mukaan. Ehdoton suosikkikuvani sisältää dinosauruksen kiipeilemässä katolla, samalla kun kamera kääntyy hitaasti oikeinpäin. Bayona ei onneksi leikkaa tiivistunnelmaisten kohtausten sisällä useaan kertaan, vaan pyrkii näyttämään mahdollisimman paljon pitkillä otoksilla sekä laajoilla kuvilla, oikein korostaakseen visuaalista osaamistaan. Tämän lisäksi valaistus on myös täydellistä. Vaikka filmissä esitellään turhankin monta dinoa samalla tavalla nopeiden välähdysten kautta, on efekti aivan mahtava. Digiefektit ovat tietysti erinomaiset, mutta on myös hienoa huomata, kuinka paljon dinosauruksia on toteutettu roboteilla. Etenkin häkissä nukkuva Tyrannosaurus Rex on mielettömän taidokkaasti tehty, ja se näyttää ja tuntuu todelliselta eläimeltä. Lavastus-, maskeeraus- ja puvustustiimit ovat kaikki tehneet loistotyötä, minkä lisäksi äänitehosteet ovat pelkkää nannaa korville aina dinojen äänistä Michael Giacchinon säveltämiin eeppisiin musiikkeihin asti. Ainoa ikävä huomautus tekniseltä puolelta koskee elokuvan leikkausta. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää hieman, olisi parissa kohtaa voitu katsoa jatkumoa tarkemmin. Parissa kohtaa nimittäin nähdään sama tapahtuma kaksi tai jopa kolme kertaa uudestaan eri kulmista kuvattuna. Jotkut eivät tätä huomaa, mutta itselläni se rikkoi hieman elokuvan kuljetuksen luontevuutta.
Yhteenveto:Jurassic World: Kaatunut valtakunta on hitaasta alustaan huolimatta erittäin mainio elokuva, joka jättää katsojan odottamaan seuraavaa osaa. Alusta alkaen leffasta voi huomata, että sen puikoissa toimii kauhutekijä, sillä niin karmivia, ahdistavia ja jopa piinaavia tilanteita ohjaaja J. A. Bayona on saanut mukaan. Elokuvan toinen puolisko onkin aika lailla puhdasta kauhua, mikä pitää katsojasta tiukasti kiinni. Onkin siis harmi, että leffa aidosti käynnistyy vasta puolen välin jälkeen. Vaikka saariosuus on pääasiassa oivallinen, ei se onnistu vielä nappaamaan mukaansa kunnolla. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin pelkkää silmäkarkkia alusta loppuun. Kuvaus ja efektit ovat sarjan parhaimmistoa, ja ne osoittavat, kuinka taidokas visuaalinen tekijä Bayona on. Hän on myös onnistunut luomaan koko sarjan koskettavimman hetken, joka varmasti särkee monen katsojan sydämet. Sen takia minua jäikin harmittamaan käsikirjoituksen outoilut, sekä muutamat kehnosti kirjoitetut hahmot, jotka olisi voinut poistaa kokonaan tai muokata huomattavasti. Muuten näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä - etenkin Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard, minkä lisäksi Isabella Sermon on oiva löytö. Jeff Goldblumin tunkeminen mukaan on aika tarpeetonta ja uskon, että hänen osuutensa tuottaa lähes kaikille pettymyksen. Suosittelen silti Jurassic World: Kaatunutta valtakuntaa lämpimästi kaikille sarjan faneille; käykää katsomassa elokuva mahdollisimman suurelta kankaalta! Vaikka mielestäni Bayona on taidokkaampi ohjaaja kuin edeltäjänsä Colin Trevorrow, pidän silti edellisestä Jurassic Worldista enemmän ja olen iloinen, että Trevorrow palaa takaisin ohjaamaan seuraavan osan, sillä en usko, että Bayona hallitsisi niin massiivista huipennusta, millaista elokuva lupailee seuraavan osan tarjoavan... Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.ign.com
Jurassic World: Fallen Kingdom, 2018, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Legendary Entertainment, Apaches Entertainment, Perfect World Pictures
