Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Billy Connolly, Tim Curry, Bob Hoskins, Ian Abercrombie, Lucy Davis, Roger Rees, Jane Carr, Oliver Muirhead, Rhys Ifans, Vinnie Jones, Joe Pasquale, Greg Ellis ja Richard E. Grant
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: 7
Jim Davisin sarjakuviin perustuva elokuva Karvinen(Garfield: The Movie - 2004) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, jolle ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005 ja lopulta Garfield: A Tail of Two Kitties, eli suomalaisittain Karvinen 2 sai ensi-iltansa kesäkuussa 2006. Tämäkin elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja aikuiskatsojilta, minkä lisäksi leffa sai huonoimman jatko-osan ja huonoimman perhe-elokuvan Razzie-ehdokkuudet. Itse kävin katsomassa Karvinen 2:n äitini kanssa elokuvateatterissa, kun se julkaistiin. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun on tulossa uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024), päätin odotellessa katsoa nämä kaksi aiempaa leffaa uudestaan ja samalla arvostella ne.
Karvinen joutuu kansainväliseen selkkaukseen, kun Englannin matkalla hänet sekoitetaan rikkaan lady Carlylen hemmoteltuun kissaan, Prinssiin, joka näyttää täysin Karviselta.
Siitä huolimatta, että Bill Murray täysin julkisesti haukkui ensimmäisen Karvinen-elokuvan lyttyyn, hän päätti silti palata ikonisen oranssin kissan rooliin jatko-osassa. Murrayn ääni istuu edelleen täydellisesti sarkastiselle katille, joskin välillä hänen puheestaan voi kuulla, ettei mies ollut yhtä täysillä menossa mukana kuin edellisellä kerralla. Karvinen on periaatteessa vanha tuttu, aina nälkäinen ja laiskotteleva kissa... tai niin hän väittää, sillä vähän väliä Karvinen nähdään hyvin epäkarvismaisissa puuhissa tanssimassa ja juoksentelemassa.
Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Karvisen omistaja Esko (Breckin Meyer), tämän tyttöystävä Lissu (Jennifer Love Hewitt), sekä tietty koira Osku, jolle Karvinen on alkanut lämmetä ykkösosan jälkeen. Tuttu kolmikko jää varsin tylsäksi, vaikka Eskolle onkin kirjoitettu sivujuoni, jossa hän yrittää kosia Lissua, mutta jatkuvasti yritys tyssähtää johonkin. Meyer ja Hewitt suoriutuvat tälläkin kertaa kelvollisesti osistaan.
Uusina hahmoina elokuvassa esitellään rikkaan lady Carlylen kissa Prinssi XII (äänenä Tim Curry), joka muistuttaa ulkoisesti hämmästyttävän paljon Karvista, Prinssin uskollinen neuvonantajabulldoggi Winston (Bob Hoskins), Carlylen linnan hovimestari Smithee (Ian Abercrombie), sekä lady Carlylen vallanahne sukulaispoika Dargis (Billy Connolly), joka yrittää saada Carlylen linnan itselleen, kun iäkäs lady menehtyy ja jättää omaisuutensa perinnöksi rakkaalle kissalleen. Uudet hahmot toimivat passelisti. Prinssistä löytyy hieman samoja piirteitä kuin Karvisesta, mutta tämä on huomattavasti hienostuneempi kisu. Lordi Dargis sopii passelisti tämänkertaiseksi pahikseksi.
Ei ensimmäinen Karvinen-elokuva kummoinen ollut, mutta ei se mielestäni ollut myöskään niin huono kuin monet antavat ymmärtää. Karvinen 2 on sen sijaan todella laimea koko perheen raina, jota edes useammat päällekkäiset nostalgialasitkaan eivät onnistu nostamaan plussan puolelle. Ei tämäkään leffa surkea ole, lähinnä vain heikko ja laiska. Perheen pienimpiä elokuvan luulisi viihdyttävän, mutta itse huomasin jopa tylsistyväni sen parissa - ja kestoahan leffalla on vain tunti ja vartti.
Elokuvan tarinasta löytyy ainekset oivaan seikkailuun. Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika -klassikkokirjan (The Prince and the Pauper - 1881) juonta lainaava kertomus Karvisesta, joka vaihtaa paikkaa aateliskissan kanssa ja joutuu keskelle vallankaappausjuonittelua, on paperilla toimiva, mutta lopputulos ontuu. Ensimmäisestä Karvinen-leffasta paluun tekevän käsikirjoitusduo Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n teksti jää monin puolin latteaksi. Tämänkertainen ohjaaja Tim Hill ei saa paljoa aikaiseksi tekstin pohjalta, vaan hänen työnsä on aika ponnetonta. Ruudulla tapahtuu jatkuvasti jotain, mutta sekoilusta ja hölmöilystä puuttuu täysin aito into ja riemu. Lapset pääsevät nauramaan, mutta aikuisille leffa ei tarjoa juuri yhtään mitään. Välillä lähinnä vain hävettää ja sitten taas kummastuttaa, että miten näin lyhyt elokuva voikin tuntua näin pitkältä?
Tekniseltä puoleltaan tämäkin Karvinen-leffa ajaa asiansa. Se on ihan hyvin kuvattu, Carlylen linnan lavasteet näyttävät hienoilta ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimi hoitavat tonttinsa passelisti. Itse Karvinen näyttää tälläkin kertaa mielestäni tarpeeksi hyvältä. Kissan digitaalisuuden huomaa, mutta toisaalta tällainen sarjakuvamaisempi tietokonekatti on lopulta parempi kuin jos Karvinen olisi toteutettu muiden eläinten tapaan aitona kissana, jonka suuta liikutettaisiin erikoistehosteilla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämät musiikit ovat omiaan lisäämään leffan tylsän tekopirteää ilmapiiriä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Garfield: A Tail of Two Kitties, 2006, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Dune Entertainment, Major Studio Partners, Ingenious Film Partners
Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield, Lucy Davis, Dylan Moran, Penelope Wilton, Bill Nighy, Jessica Stevenson, Peter Serafinowicz, Rafe Spall ja Martin Freeman
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16
Shaun of the Dead, eli suomalaisittain Shaun, kuolleiden kunkku on Edgar Wrightin ohjaama kauhukomedia. Wright työsti tilannekomediasarjaa Avaruuden tuntua (Spaced - 1999-2001) yhdessä näyttelijä Simon Peggin kanssa, kun erään zombiteemaisen jakson teon aikana kaksikko ryhtyi suunnittelemaan täyspitkää komediaelokuvaa aiheesta. George A. Romeron zombielokuvat ja Resident Evil -videopeli (1996) toimivat kaksikon inspiraationa kirjoitusprosessin aikana ja saatuaan tekstin valmiiksi, he ryhtyivät esittelemään sitä studioille. Film4 oli aluksi kiinnostunut, mutta perääntyi lopulta rahasyistä. Useat yhtiöt torjuivat kaksikon, kunnes Working Title Films otti idean vastaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2003 ja lopulta Shaun, kuolleiden kunkku sai maailmanensi-iltansa 29. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoiltakin ja sai parhaan brittielokuvan ja tuottajadebyytin BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Shaun, kuolleiden kunkun joitain vuosia sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä valtavasti. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Elektroniikkamyyjä Shaunin elämä ei tunnu etenevän minnekään, eikä hänen parisuhteensakaan suju kummoisesti. Kun zombiepidemia yllättäen valtaa Lontoon, Shaunin täytyy pelastaa tyttöystävänsä Liz ihmislihaa himoitsevilta eläviltäkuolleilta - sekä toivottavasti myös heidän kariutuva suhteensa.
Nykyään Simon Pegg tunnetaan laajasti niin koomikkona kuin näyttelijänä ison luokan elokuvasarjoista, kuten Star Trekistä (2009-2016) ja Mission: Impossiblesta (1996-), mutta vielä vuonna 2004 Pegg oli lähes tuntematon heppu. Jotkut tunnistivat hänet aiemmin mainitusta Avaruuden tuntua -komediasarjasta, toiset taas Big Train -sarjasta (1998-2002), mutta vasta Shaun, kuolleiden kunkun kautta Pegg teki läpimurtonsa. Pegg näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, Shaunia, 29-vuotiasta elektroniikkaliikkeen myyjää, joka kokee elämänsä jumittavan paikoillaan. Tarvitaankin zombimaailmanloppu, ennen kuin Shaun päättää oikeasti ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää asiansa järjestykseen. Pegg on loistovedossa leffassa, antaen kaikkensa niin koomikkona kuin dramaattisempanakin näyttelijänä. Hän tekee Shaunista heti pidettävän hepun, jonka edesottamuksia ryhtyy seuraamaan kannustavana.
Shaunin kyllästyneenä tyttöystävänä Lizinä nähdään Kate Ashfield, kun taas Peggin hyvä ystävä ja tuohon aikaan tosielämänkin kämppis Nick Frost näyttelee Shaunin hölmöä parasta ystävää Ediä. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Peter Serafinowicz Shaunin ja Edin kämppiksenä Petenä, Lucy Davis ja Dylan Moran Lizin seurustelevina ystävinä Diannena ja Davidina, Penelope Wilton Shaunin äitinä Barbarana ja Bill Nighy tämän uutena miehenä Philipinä, sekä Jessica Stevenson Shaunin kaverina Yvonnena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat erittäin mainiosti rooleistaan. Frost varastaa show'n Ed-kämppiksenä, kun taas Nighy on jopa hyytävämpi kuin zombit Shaunin tympeänä isäpuolena. Wilton taas on erittäin hupaisa Shaunin äitinä, joka ei tunnu ymmärtävän tilanteen vakavuutta ollenkaan.
Vaikka elokuvan innoittajanakin toimineet George A. Romeron zombiklassikot Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead - 1968) ja Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead - 1978) ovatkin lajityyppinsä aatelia, minun täytyy todeta, että Shaun, kuolleiden kunkku on suosikkini zombileffojen joukosta. Samalla kyseessä on kauhukomediasuosikkini. Shaun, kuolleiden kunkku on suorastaan erinomainen filmi, joka jaksaa naurattaa hervottomasti jokaisella katselukerrallaan. Se tarjoaa hyvää parodiaa zombigenrestä, höystämällä sitä parodialla brittiläisistä romanttisista komedioista, onnistuen samalla myös tarjoamaan aidosti jännittävän zombielokuvan, sekä mainion romanttisen komedian.
Elokuva hoitaa pohjustuksensa läpikotaisin mallikkaasti. Sen lisäksi, että hahmot ja heidän monenlaiset välinsä esitellään onnistuneesti, itse zombiepidemian käynnistymistä rakennellaan hyvin. Hahmot ovat täysin omissa oloissaan ja käymässä läpi erilaisia konfliktejaan, samalla kun taustalle on upotettu kaikenlaista, oli kyse sitten kadulle lyyhistyvistä ihmisistä, joita ambulanssi tulee pian kuljettamaan toisaalle tai lukuisista uutislähetyksistä, joissa puhutaan leviävästä sairaudesta, sekä kummallisesti käyttäytyvistä ja aggressiivisista ihmisistä. Kun Shaun ja Ed kävelevät illalla kantisbaariinsa Winchesteriin, he ohittavat kiihkeästi pussailevan pariskunnan ja kun he poistuvat baarista, nainen onkin syömässä miehensä päätä. Huvittavintahan on, ettei Shaun tunnu millään huomaavan tätä kaikkea kasvavaa kaaosta. Osa elokuvan huumorista rakentuu toistuvien vitsien varaan ja yksi parhaista esimerkeistä nähdään leffan alkupäässä, kun peräkkäisinä aamuina esitellään Shaunin kauppareissua. Ensimmäisenä aamuna kaikki hoituu normaalisti, toisena aamuna kaduilla laahustaa zombeja, autot ovat kolaroineet, taustalla näkyy savua ja kauppa on veren peitossa. Eikä Shaun hoksaa minkään muuttuneen.
Kun Shaun ja Ed vihdoin tajuavat, mitä kaupungilla on meneillään, alkaa aivan mahtava kyyti, joka naurattaa vähän väliä, oli kyse sitten hahmojen hulvattomasta ensikohtaamisesta zombien kanssa tai heidän yrityksestään selviytyä tämän kaiken keskellä. Iso osa komediasta syntyy myös hahmojen välisistä nasevista keskusteluista. Edgar Wrightin ja Simon Peggin laatima käsikirjoitus on hysteerisen hilpeä. Kun komedian kautta katsoja saadaan tykästymään näihin hahmoihin, katsoja saadaan myös välittämään entistä enemmän heidän kohtaloistaan. Monissa kunnon kauhuleffoissakaan ei ole näin huolissaan hahmojen selviytymisestä. Mistä erityisesti pidän Shaun, kuolleiden kunkussa on se, ettei leffa ole pelkkää hupsuttelua, vaan myös kauhuosastolla on onnistuttu ja leffa muuttuu ajoittain tehokkaan jännittäväksi. Tekoverta ei säästellä, vaan kun zombit pääsevät kiinni epäonnekkaisiin uhreihinsa, ne myös tekevät tuhoisaa jälkeä. Seasta löytyy yksi erityisen raaka raatelu, jollaisia ei monissa täysin kauhuun painottuvissakaan zombileffoissa nähdä. Elokuva muuttuu loppua kohti yhä vain intensiivisemmäksi ja huipennus toimii kirsikkana kakun päällä.
Ennen Shaun, kuolleiden kunkkua Edgar Wright oli ohjannut vain yhden elokuvan, vähälle huomiolle jääneen länkkärikomedian A Fistful of Fingers (1995). Shaunilla Wright näytti kyntensä tosissaan maailmalle. Wright tekee huikeaa työtä kameran takana. Sen lisäksi, että hän tasapainottelee taitavasti kauhun ja komedian välillä, sekä saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti, hänen tyylinsä on riemastuttavan energinen. Leffa on todella sähäkästi leikattu ja siinä hyödynnetään napakkaa kameratyöskentelyä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraajat ovat tehneet mainiota työtä zombien kanssa. Erikoistehosteet toimivat ja äänimaailmassa käytetään hupaisasti hyödyksi hyppysäikyttelyefektejä. Pete Woodheadin ja Daniel Mudfordin musiikit säestävät menoa hyvin, mutta parhaiten elokuvasta jää mieleen nerokkaasti käytetty Queenin Don't Stop Me Now -kappale.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shaun of the Dead, 2004, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, WT2 Productions, Big Talk Productions, Inside Track 2, FilmFour
Ohjaus: Patty Jenkins Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Danny Huston, Saïd Taghmaoui, Ewen Bremner, Eugene Brave Rock, Lucy Davis, David Thewlis, Elena Anaya, Connie Nielsen ja Robin Wright Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia Ikäraja: 12
Wonder Woman perustuu William Moulton Marstonin luomaan samannimiseen DC Comics -hahmoon, jonka ensiesiintyminen tapahtui vuonna 1941 sarjakuvassa "All Star Comics #8". Hahmo on noussut vuosien varrella suureen suosioon ja hänestä on muodostunut kaikkein suosituin naissupersankari. Wonder Woman on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös useissa kirjoissa, peleissä, leluissa, animaatioissa ja televisiosarjoissa, sekä yhdessä näytellyssä televisioelokuvassa (1974), joka toimi esittelynä mahdolliselle sarjalle, jota ei kuitenkaan toteutettu sellaisenaan. Kun supersankarileffojen suosio alkoi nousemaan 2000-luvun alussa, monet ovat pohtineet, milloin myös Wonder Womanista tehtäisiin elokuva? Kun Warner Bros. Pictures aloitti vuoden 2013 Man of Steel -elokuvallaan DC Comicsin hahmoihin perustuvan leffauniversumin DC Extended Universe (DCEU), toivo Wonder Woman -leffasta heräsi voimakkaasti. Hahmo saikin ensiesiintymisensä universumissa viime vuoden Batman v Superman: Dawn of Justicessa (2016) ja samalla ilmoitettiin, että hahmon sooloseikkailu oli tekeillä. Monet hahmon fanit pitivät Batman v Supermanissa nähdystä, Gal Gadotin esittämästä Wonder Womanista ja alkoivat innolla odottamaan leffaa. Itse en ollut kovin innoissani elokuvasta. Man of Steel oli mielestäni todella hyvä elokuva ja sai minut kiinnostumaan DCEU:sta, mutta sekä Batman v Superman että samana vuonna ilmestynyt Suicide Squad (2016) tuottivat minulle pettymykset. Kiinnostukseni koko universumia kohtaan laski ja pelkäsin, että Wonder Womanistakin tulisi samanlainen heikko teos. Luin huhua, että tässä olisi kyseessä iso fiasko, enkä enää edes oikein odottanut sitä. Kuitenkin, kun elokuva näytettiin ensimmäisille kriitikoille, leffa saikin odottamattomia kehuja ja monet ylistivät sen olevan erinomainen filmi, joka loisi uskoa DCEU:n onnistumiseen. Kiinnostukseni alkoi kohota, mitä enemmän positiivisia arvioita tuli ja aloin odottaa elokuvan näkemistä. Kävin katsomassa Wonder Womanin, toivoen, että pitäisin siitä todella paljon... Hauskana faktana kerron, että meille näytettiin Wonder Womanin traileri juuri ennen itse elokuvan alkamista, joten saimme nopean vilkaisun siitä, mitä seuraavaksi näemme. Ihmeellisiä voimia omaava amatsoniprinsessa Diana lähtee kotisaareltaan vakooja Steve Trevorin kanssa ihmisten maailmaan, jossa käydään ensimmäistä maailmansotaa. Diana uskoo, että sotimisen on aiheuttanut paha sodanjumala Ares, joka aikoinaan yritti tuhota kaiken.
Pääosassa Wonder Womanina, eli Dianana nähdään jälleen Gal Gadot, joka osoittaa todella olevansa erinomainen valinta rooliin. Diana on loistava taistelija ja elokuvan alussa häntä ärsyttääkin, kun hän ei pääse hyödyntämään taitojaan, jotta voisi tehdä muutosta sotaisaan ihmisten maailmaan. Ennen kaikkea hänellä on kuitenkin hyvä sydän, minkä takia hän on aina valmis auttamaan pulassa olevia, kun muut eivät heitä huomioi. Diana ei täysin ymmärrä ihmisiä ja sitä miten monet toimivat, mikä aiheuttaa hänelle henkistä kärsimystä. Hahmo on mieleltään ja sydämeltään liian puhdas likaiseen ihmisten maailmaan. Dianan kehitystä on erittäin mielenkiintoista seurata, vaikka Batman v Superman: Dawn of Justicen nähneenä tietääkin, mihin Diana on leffan tapahtumien kautta päätynyt. Steve Trevoria näyttelee uusista Star Trek -elokuvista (2009-2016) tuttu Chris Pine, joka tuo välillä tuttua hurmuriosaansa rooliin, etenkin alkupäässä. Onneksi Pinesta löytyy kuitenkin muitakin puolia ja hän pääsee näyttämään hieman karumpaa puoltaan, kun itse sotatantereelle päästään. Stevellä on tärkeä tehtävä, mikä hänen pitää toteuttaa Britannian tiedustelupalvelulle. Hän on määrätietoinen ja hyvä sotilas, minkä lisäksi hänen huumoripuolensa tekee hänestä pidettävän. Dianan ja Steven yhteisiä kohtauksia on kiinnostavaa katsoa, kun kumpikin hämmästelee toisen maailmaa ja haluaa tietää siitä lisää.
Dianan ja Steven kanssa taistoon lähtee kolmihenkinen tiimi, joka koostuu hyvin erilaisista tapauksista. Saïd Taghmaoui esittää Sameeria, todella persoonallista tyyppiä, joka iskee silmänsä Dianaan. Ewen Bremner näyttelee tarkka-ampuja Charliea, jota vaivaavat hänen menneisyytensä haamut. Eugene Brave Rock näyttelee Päällikköä, joka tietää viisauksia ja kuinka taistella. Päällikköä lukuunottamatta hahmoihin on luotu muutamia puolia, jotka tekevät heistä mielenkiintoiset ja toimivat. Näin tiimin jäsenistä myös alkaa välittää ja toivoo, ettei heille käy mitään. Taghmaoui ja Bremner ovat mainioita rooleissaan, mutta Brave Rock jättää hieman kylmäksi, ollessaan kolmikosta tyhjin.
Elokuvan pahiksia ovat saksalaisten puolella olevat Danny Hustonin näyttelemä kenraali Ludendorff ja tämän apuri Isabel Maru (Elena Anaya), joka kulkee myös nimellä tohtori Myrkky. Maru on keksinyt uuden joukkotuhoaseen, jota kenraali Ludendorff aikoo hyödyntää tuomaan voiton Saksalle. Ase tuo elokuvaan lisäjännitettä, mutta itse pahiskaksikko ei suurimmaksi osaksi leffan ajasta erityisemmin vakuuta, mikä on yleistä supersankarielokuvissa. Muita hahmoja leffassa ovat Dianan äiti, eli amatsonien kuningatar Hippolyta (Connie Nielsen), amatsoneja kouluttava Antiope (Robin Wright), Steven hupaisa sihteeri Etta Candy (Lucy Davis) ja rauhan puolesta puhuva sir Patrick (David Thewlis).
Wonder Woman ei jatka DCEU:n tarinaa siitä, mihin Batman v Superman päättyi, vaan palaa ajassa taaksepäin jopa Dianan lapsuuteen asti ja näyttää, kuinka Wonder Womanista tuli Wonder Woman. Ei kestä kauaa, kun Steve jo tupsahtaa amatsonien asuttamalle Themyscira-saarelle ja saa Dianan innostumaan ulkomaailmasta. Diana uskoo voivansa vaikuttaa sotimiseen ja että voitettuaan Areksen, sotiminen loppuisi kaikkialla. Hänelle sodat ja taistelut ovat kuitenkin aina tarkoittaneet, että vain mahtavat soturit kamppailevat toisiaan vastaan, joten ihmetys on suuri, kun Diana tajuaa, että ihmisten sodassa kukaan ei ole turvassa. Katsoja pääsee Dianan kanssa kauhistelemaan, miten sota on vaikuttanut perheisiin. Elokuva sisältää useita karuja hetkiä, jolloin päähahmo näkee asioita, kuten lapsia itkemässä yksin sotilaiden keskellä tai sotilaita makaamassa mudassa ilman raajaa. Wonder Womania voi helposti verrata Marvelin leffaan Captain America: The First Avenger (2011), sillä kummassakin yli-inhimmillisiä voimia omaava sankari on mukana todellisessa sodassa. Tässä kuitenkin sodan hirveys on tuotu paljon paremmin esille ja se on pidetty pääasiassa realistisena, toisin kuin The First Avengerissa, jossa natsien erikoisjoukot ammuskelivat laseraseilla. Dianan saapuessa taistoon meininki muuttuu tietty jokseenkin yliluonnolliseksi, hahmon pysäytellessä luoteja ilmasta ja taistellessaan saksalaisia vastaan miekkansa ja lassonsa avulla. Meno ei kuitenkaan muutu tässä kohtaa yliampuvaksi, mikä on hienoa.
Yllättävää kyllä, elokuva ei edes sisällä kovin montaa taistelua ja ne taistot, jotka käydään, tuntuvat tarpeellisilta tarinan kannalta. Leffa näyttää oivallisesti, että sotiin kuuluu paljon muutakin kuin pelkkä ammuskelu, mitä Diana ei tiedä. Hän ei ymmärrä, miksi arvokkaimmat henkilöt istuvat turvallisesti päämajoissaan, kun nuoret sotilaat hoitavat kaiken ammuskelun rintamalla. Hän ei voi käsittää, miten jossain sotilaat eivät voi liikkua eteenpäin seuraavaan paikkaan, eikä hän pysty hyväksymään sitä, että sodissa tapetaan miljoonia viattomia. Sodan uhkaavuus on lähes kaiken aikaa läsnä ja se riittää. Siinä missä The First Avengerissa sota esiteltiin nopeasti montaasissa, Wonder Woman käyttää hyvin aikansa näyttääkseen sitä paremmin. Elokuva kulkee yllättävän rauhallisesti eteenpäin, muttei kuitenkaan hidastempoisesti, jolloin teos kävisi tylsäksi. Lähes kahden ja puolen tunnin kestolla voisi etukäteen pelätä, että hitaissa kohdissa aika kävisi pitkäksi, mutta niin ei kuitenkaan tapahdu.
Tarinaa kuljetetaan kaiken aikaa eteenpäin, eikä koskaan kiirehditä minkään hetken kanssa, jolloin kaikella tuntuu oikeasti olevan merkitys. Ja mikä hienointa, vaikka Wonder Woman kuuluu suureen leffauniversumiin, elokuva ei kuitenkaan pohjusta tulevia leffoja (paria Bruce Wayne -viittausta lukuunottamatta), vaan keskittyy täysillä päähahmon tarinaan, jolloin teos tuntuu selkeämmin kokonaisuudelta. Batman v Supermanin suurin heikkous oli se, että leffa keskittyi liikaa pohjustamaan tulevia tapahtumia kuin kertomaan omaa tarinaansa. Toinen mistä katsojat eivät pitäneet siinä filmissä, oli huumorin puuttuminen, joten on hienoa, että Wonder Womanissa saa nauraa useassa kohtaa. Yksikään hahmoista ei ole tarkoituksellinen komediatapaus, vaan lähes jokainen pääsee hetkeksi naurun kohteeksi. Huumori on tärkeä kevennys synkkään sotateemaan. On myös hupaisaa, että Dianan hölmöltä kuulostavasta syntymisestä tehdään hieman pilkkaa.
Wonder Woman on todella hyvä elokuva. Niinkin hyvä, että se on lähestulkoon loistava elokuva! Valitettavasti elokuvan loppuhuipennus tuottaa pettymyksen, kun meininki äityy todella yliampuvaksi Dianan taistellessa jumalvoimia omaavaa pahista vastaan. Ympäristö muuttuu Batman v Supermanin lopputaistelun kaltaiseksi tulimyrskyksi, josta on välillä vaikea saada mitään tolkkua. On suuressa taistelussa hyvätkin puolensa, minkä lisäksi on hienoa, että samalla nähdään myös realistisempaa taistelua vähän matkan päässä. Hupaisaa kuitenkin on, että yksikään saksalainen sotilas ei kiinnitä huomiota siihen, että vieressä rakennukset räjähtelevät ja kaksi hahmoa mätkivät toisiaan turpaan, samalla kun leijuvat ilmassa. Lopun megamättö vie hieman makua muuten yllättävän hienosta kokonaisuudesta. Lopputuloksena on kuitenkin selvästi DCEU:n paras elokuva tähän mennessä. Itse pidän myös ristiriitaisen vastaanoton saaneesta Man of Steelista, mutta tämä voittaa sen paremmalla rytmityksellä ja todellisimmilla tunteilla. Elokuva saa myös haluamaan nähdä lisää leffoja naissupersankareista, sillä tämä on ehdottomasti paras niistäkin. Se ei tosin kerro vielä erityisen paljon, kun vertailukohteena ovat hirveä Catwoman (2004) sekä lähes yhtä kauhea Elektra (2005), unohtamatta todella haukuttua Supertyttöä (Supergirl - 1984). Wonder Woman osoittaakin, että naissankareista voi saada ihan yhtä kovia leffoja kuin miessankareistakin, jos vain hieman yrittää enemmän kuin noiden kolmen teoksen tekijät ja kunhan tuottajat vain uskaltavat näyttää vihreää valoa niille. On äärimmäisen hienoa, että pääasiassa miesten tähdittämään genreen on tuotu naisvoimaa ja kunnolla!
Kunnon naisvoiman synnyttämiseen tarvitaan tietty naisohjaaja. Elokuvan ohjauksesta vastaa Patty Jenkins, joka on selvästi tiennyt, mitä haluaa tehdä hahmojen kanssa. Mukana on myös monta vitsiä miehistä, jotka osoittavat, että tätä on tehty hieman erilailla kuin perinteisiä supersankaripätkiä. Jenkins on pääasiassa onnistunut, mutta suuren lopputaistelun kohdalla leffa tuntuu enemmän DCEU:n kaksi ensimmäistä teosta ohjanneen Zack Snyderin elokuvalta. Snyder onkin ollut suunnittelemassa leffan tarinaa, jonka pohjalta Allan Heinberg on kynäillyt mainion käsikirjoituksen. Wonder Woman on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu, vaikka toimintakohtauksissa kuvakulmat vaihtelevatkin välillä turhan nopeasti. Ensimmäisen maailmansodan ajankuva on tuotu upeasti esille hienolla puvustuksella ja lavastuksella. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa todella hienoja, mutta jotkut asiat, kuten Ares, näyttävät hieman liian digitaalisilta. Ääniefektit tuovat lisävoimaa leffaan ja Rupert Gregson-Williams on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien kanssa. Elokuvassa kuullaan tietysti hahmon huikea tunnusmusiikki, joka kulki Batman v Supermanin soundtrackilla nimellä Is She With You?.
Yhteenveto:Wonder Woman tuo toivoa DCEU:n elokuviin, jotka ovat vaikuttaneet vajoavan koko ajan alemmas. Kyseessä on lähes loistava teos, mutta heikko lopputaistelu, joka viedään aiempien DCEU:n leffojen tapaan yliampuviin mittoihin, sekä pahis jota vastaan lopussa taistellaan, vievät makua pois kokonaisuudesta. Muuten sota on hienosti tuotu esille ja läpi elokuvan kulkee usein realistinen tunnelma, vaikka yliluonnollisia elementtejä onkin mukana. Tarinaa kuljetetaan rauhallisesti eteenpäin, eikä toimintaa ole erityisen paljon. Leffa on todella mielenkiintoinen ja on hienoa nähdä ihmisten sotaisa maailma Dianan näkökulmasta. Gal Gadot on mahtava pääosassa Dianana/Wonder Womanina, minkä lisäksi myös Chris Pine, Saïd Taghmaoui, Ewen Bremner ja Lucy Davis ovat todella hyviä. Karuun sotateemaan on saatu onnistuneesti huumoria mukaan ja leffa tarjoaa monet naurut. Visuaalisesti leffa on näyttävä, vaikka loppumätkintä näyttääkin hieman liian digitaaliselta. Ohjaaja Patty Jenkins on tehnyt todella hyvää työtä ja on hienoa, että tuttu tunnusmusiikki kuullaan tässäkin, vaikka säveltäjänä ei toimikaan Hans Zimmer. Yksi hienoimmista asioista elokuvassa on kuitenkin se, että leffa keskittyy täysillä omaan tarinaansa, eikä pohjusta tulevia tapahtumia kaiken aikaa. Jos olet pitänyt aiemmista DCEU:n elokuvista tai olet hahmon fani, niin kannattaa käydä katsomassa myös Wonder Woman. Ja vaikka aiemmat sarjan leffat eivät olisikaan tehneet vaikutusta, mutta pidät supersankaripätkistä, niin käy katsomassa, sillä kyseessä on todella hyvä elokuva, jonka jälkeen tulevia DCEU-teoksia alkaa jopa odottaa näkevänsä. Odotukseni eivät kuitenkaan ole vielä kovin suuret Justice Leaguea (2017) kohtaan, joka vaikuttaa trailerien perusteella pelkältä synkältä taistelulta, johon on tungettu tyhmiä vitsejä mukaan. Saa nähdä, alkaako tästä DC:n hieno aika, vai onko Wonder Woman vain yksinäinen timantti...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Wonder Woman, 2017, Warner Bros. Pictures, Atlas Entertainment, Cruel & Unusual Films, DC Entertainment, Dune Entertainment, Tencent Pictures, Wanda Pictures
